Näillä ritarivihkiäisillä lopetettiin Danehove ja sen asioiden käsittely, yleiseksi tyytyväisyydeksi, niinkuin ainakin näytti. Kuninkaalliset palasivat herttuan ja muiden ruhtinaallisten herrojen kanssa juhlakulussa linnaan, jossa kuningas jakeli runsaita kunnialahjoja sekä herttualle, markkreivi Otolle, kreivi Gerhardille ja tanskalaisille ritareille. Ei siellä säästelty juhlahevosia, kultapäitsiä eikä komeita vaippoja tai aseita, vaan jokainen, jolla tässä juhlatilaisuudessa oli ollut jokin tehtävä, sai tämän päivän muistoksi anteliaalta kuninkaalta arvokkaan lahjan. Ei unohdettu myöskään Åke Jonsonia: Kuningas antoi hänelle kullatun, jalokivillä koristetun miekan, johon oli kaiverrettu: "Kuninkaan puolustaja." Hänen uskollisuudestaan murhattua, kuningasta kohtaan olisi Eerik mielellään tahtonut antaa tälle lapsuutensa uskolliselle leikkitoverille ritarilyönnin. Mutta se poikkeustapaus, joka iän suhteen oli tapahtunut alaikäiselle kuninkaalle itselleen, ei voinut ulottua keneenkään halvempaan, ei edes prinssi Kristofferiin, joka ilmeillään ja käytöksellään kylläkin osoitti, että hän luuli voivansa olla ritari ja kuningas yhtähyvin kuin hänen veljensä.
Tärkeä valtionhoitajanvaali ja ruhtinaallinen ritarivihkiminen vietettiin suurilla juhlallisuuksilla linnassa myöhään yöhön.
Kaikkien näiden juhlallisuuksien kestäessä jätti herttua tuskin hetkeksikään kuninkaallisia henkilöitä, eikä kukaan vetänyt hänelle vertoja ritarillisessa kohteliaisuudessa ja hienossa seurustelutaidossa. Kuningatar, joka luotti häneen, luuli nyt olevansa velvollinen korvaamaan häneen kohdistetut alentavat syytökset, teki nyt päätöksen, joka aivan soti valtaneuvoston toivomuksia vastaan. Herttua oli selittänyt hänelle ja hänen veljilleen, ettei näin vakavina aikoina ollut sopivaa ajatella enempiä juhlallisuuksia, oli vain ryhdyttävä huolehtimaan kuningashuoneen turvallisuudesta. Sensijaan, että annettaisiin heti juhlia nuorta kuningasta Själlannissa, jonka kautta matkustettaisiin Lundin kruunausjuhlallisuuksiin, olivat uudet valtakunnan johtajat yksimielisesti päättäneet viedä kuninkaan Viborgin lujaan linnaan, sekä siirtää matkan Själlandiin ja Skåneen, sillä Stig-marski, lainsuojattomat, sekä norjalaiset merirosvot voivat tehdä Beltin ja salmet epävarmoiksi. Kuningatar ilmoitti illalla tämän päätöksen drotsi Pietarille ja Jon-ritarille herttuan läsnäollessa, tehden sen niin jyrkästi, etteivät mitkään vastaväitteet tulleet kysymykseen.
Drotsi Pietari oli toivoton. Hän tunsi herttuan taas tekevän uuden yrityksen saadakseen kuninkaalliset omaan tai lainsuojattomien valtaan, ja ehkä hän myöskin aikoi estää uskollisuusvalan vannomista ja saada kruunauksen siirretyksi siksi kunnes hän itse saisi valtakunnan anastetuksi. Näytti siltä kuin drotsi Pietarin olisi ollut kovin vaikeaa väistyä voimakkaan petturin tieltä ja osoittaa minkä syyn herttuan poissaoloon Danehovelta hän tiesi olevan todellisen. Mutta ritari Jon loi häneen ankaran, varoittavan katseen — ja hän vaikeni. Matka Viborgiin määrättiin seuraavaksi aamuksi. Hoviseurue hajosi.
NELJÄSKYMMENESYHDES LUKU.
Oli jo myöhäinen ilta. Hovimarsalkan määräyksestä linnanpalvelijat olivat ryhtyneet matkavalmistuksiin, ja linnan pihalta kuului kuninkaallisen keittiön pakkausvaunujen kolinaa. Herttua seurueineen oli vetäytynyt huoneisiinsa; mutta huomattiin muutamien hänen miestensä poistuvan linnasta ja ratsastavan kovalla kiireellä Middelfartiin vievää tietä. Nuori kuningas oli heti paneutunut levolle. Brandenburgin markkreivit olivat äsken jättäneet kuningattaren hänen sisimpään huoneeseensa. Hän oli sanonut hyvästi veljilleen, jotka vielä samana iltana läksivät Tanskasta, aikoen keisari Rudolfin luo, koettaakseen taivuttaa hänet julistamaan kuninkaanmurhaajat lainsuojattomiksi myöskin Saksassa. He olivat uskoneet tämän heidän matkansa tarkoituksen ainoastaan kuningattarelle.
Nuori, kaunis leski istui surupuvussaan, käsi posken alla, suuren marmoripöydän ääressä, jolla paloi kaksi vahakynttilää. Musta suruharso oli heitetty syrjään, ruskeat palmikot solahtivat käsivarsien ylitse marmoripöydälle. Hänen hienot, valkeat sormensa selailivat siroa käsikirjoitusta. Se oli pieni pergamenttikirja, jonka lehdille hän hopeaneulalla piirteli ristejä ja merkkejä. Tänne hän oli yksinäisinä hetkinään purkanut sydämensä ajatukset, kirjoittanut omakätisesti jokaisen merkillisemmän tapahtuman elämästään. Kuin puoleksi hämärtävinä paratiisinmuistelmina olivat sinne kuvatut hänen ihanat, raikkaat lapsuusunelmansa. Hänen nöyryyttävä lapsikihlauksensa ne pian hävitti. Sodassa herttua Waldemarin isää vastaan oli tämä aikainen, valtiollinen kihlaus ollut kuningas Eerik Kristofferin vapauttamisen salaisena ehtona, hänen vankeudestaan Nordborgin linnasta. Muistelmat tämän tapahtuman syistä olivat vain ohimennen mainitut, eikä hän silloin näy tunteneen asiaa sen lähemmin. Mutta raskain mielin ja kyynelin oli se päivä kuvattu, jolloin hän, vielä melkein lapsi, sokeasti totellen ja velvollisuuden tunnosta antoi koristaa itsensä kuningasmorsiameksi, joutuen rauhansopimuksen ja kylmän valtiollisen harkinnan tahdottomaksi uhriksi. Hänen rakkaudettomasta avioliitostaan olivat muistiinpanot laajat. Tänä aikana vasta näkyi hänelle selvinneen elämän tarkoitus ja tietoisuus omasta arvostaan. Keskellä suuren maailman hälinää hän oli usein tuntenut itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi, mutta hän käytti kuitenkin nuorekkaalla elämänhalulla korkean asemansa ilon ja rauhan levittämiseksi ympärilleen. Hän onnistui näyttämään onnelliselta, ja sekä vaikutusvoimallaan että kruunun suoman ylentävän loiston avulla hän oli pyrkinyt vastustamaan sitä vaarallista, kapinallista mielialaa, joka uhkasi kuningasta ja kruunua perikadolla. Hänen ystävyydentunteensa drotsi Pietaria kohtaan oli ensimäinen valokohta tässä hänen sisäisen elämänsä synkässä osassa. Tämän reipas, ritarillinen mieli, ja se ihailu, minkä drotsi osoitti hänelle, oli suonut hänen naisellisuudelleen vapaamman lennon. Hän oli älykkäästi ja hienotunteisesti osannut salata kaikki vaimona kärsimänsä loukkaukset ritarinaisen ja majesteetin oivallisen naamion taakse. Hän selaili nopeasti elämänkirjaansa, antaen entisyyden kulkea ohitsensa kuin utukuvina. Kuvatessaan vilkkaasti Helsingborgin turnajaisia, hän ensi kerran tapaa kreivi Gerhardin nimen, leikillisesti mainiten hänen onnistumattoman kunniatervehdyksensä. Hän selaili edelleen pari lehteä, ja luki katkerin tuntein tuon loukkaavan huhun, joka oli levitetty hänen drotsi Pietarille osoittamastaan suosiosta, ja sen päätöksensä, että vastaisuudessa välttäisi kaikkea lähempää tuttavallisuutta tämän hänen uskollisen ja luotettavan ritarinsa kanssa. Lukiessaan muistiinpanot juhlasta ritari Jonin luona, ja tanssista haavoitetun kreivi Gerhardin kanssa, kohosi hieno puna hänen poskilleen, ja hän tunsi nyt tuon rohkean, hyväsydämisen tanssijan tehneen valtavamman vaikutuksen häneen kuin mitä hän silloisessa asemassaan oli uskaltanut itselleen tunnustaa. Se nöyrä uskollisuus, jolla hän tänäkin päivänä ainoalla rehellisellä silmällään oli katsellut häntä, näkyi tehneen hänen kuvansa hänelle vielä entistäkin kauniimmaksi. Aikoja sitten kirjoittamansa arvostelu hänestä ja hienosta, kohteliaasta herttuasta kiinnitti myöskin hänen huomiotaan. Hän oli antanut etusijan herttualle ritarillisessa käytöksessä ja seurustelutaidossa, mutta hän oli herttuassa kaivannut sitä rehellisyyttä ja sydämenhyvyyttä, joka kreivi Gerhardin teki niin miellyttäväksi ja kauniiksi. — Hän sulki käsikirjoituksen ja vaipui syviin ajatuksiin. Hän tarttui vihdoinkin pöydällä olevaan hopeakelloon kutsuakseen kamarineitoja ja mennäkseen levolle, mutta vetäisi äkkiä pois kätensä ja kuunteli. Hänestä tuntui niin kuin koputettaisiin hiljaa salaovelle, joka johti hänen huoneestaan nuoren kuninkaan huoneisiin, ja jota ainoastaan kuninkaallisen perheen jäsenet käyttivät. "Astu sisään, poikani!" sanoi kuningatar ja kääntyi ovea kohti. Se avattiin hiljaa, ja kuninkaan uskollinen suosikki, aseenkantaja Åke Jonson, astui ujosti kynnyksen yli. Hän jäi kunnioittavasti seisomaan etemmäksi ja tervehti. "Suokaa anteeksi minulle rohkeuteni, armollisin kuningatar!" sanoi hän hiljaisella äänellä, — "minun herrani, kuningas, on käskenyt minun avaamaan tämän oven, katsoakseni onko teidän armonne täällä, ja onko ketään teidän luonanne. Hän pyytää hyvin tärkeiden syiden perusteella teidän suomaan hänelle ja drotsille keskustelun täällä todistajitta."
"Drotsi Hessel?" kysyi kuningatar pelästyneenä, — "tätä tietä, ja tähän aikaan? — mahdotonta! — mitä tämä merkitsee?"
"Minä en sitä tiedä, teidän armonne", vastasi nuori, totinen aseenkantaja. "Mutta minä arvaan, että asia on välttämätön ja tärkeä. Drotsi ei tullut henkivartiosalin kautta, vaan maanalaista salakäytävää pitkin yhdessä tuon Kielistä tulleen yksisilmäisen herran kanssa."
"Kreivi Gerhardin!" huudahti kuningatar vetäisten äkkiä hunnun kasvoilleen — "onko hänkin täällä? Onko hänkin pyytänyt puhutella minua?"
"Sitä minä en tiedä, teidän armonne. Minulla oli vahtivuoroni kuninkaan sisimmän oven edessä, enkä minä tiennyt muurissa olevan salaovea, ennenkuin se avautui, ja molemmat herrat seisoivat minun edessäni. Drotsi käski heti herättämään kuninkaan, ja minä tottelin. Heidät molemmat päästettiin heti sisään, ja he puhelivat salaa kuninkaan kanssa hänen makuuhuoneessaan. Heti senjälkeen hän soitti, ja pukeutuessaan hän käski minun varovasti ottamaan selvän siitä oliko teidän armonne yksin täällä, pyytäen minun sanomaan teille, mitä minä jo olen sanonut."
"Hyvä on!" sanoi kuningatar. "Sano herrallesi, kuninkaalle, että minä odotan häntä täällä niiden kanssa, jotka hän katsoo välttämättömäksi ottaa mukaansa!"
Åke Jonson tervehti kunnioittavasti ja poistui. Kuningatar oli noussut levottomana. Hän avasi pienen, kullatun kirstun, joka oli pöydällä ja kätki sinne päiväkirjansa. Senjälkeen hän astui pari kertaa edestakaisin suuren hiotun teräspeilin ohi, mihin hän heitti pikaisin katseen, järjestellen alasvalahtaneita palmikoltaan ja vetäen päähineensä syrjään. Heti senjälkeen avattiin salaovi, ja Eerik kuningas astui sisään pitäen drotsi Pietaria kädestä.
"Kuulkaa häntä, äitini!" sanoi pieni kuningas kiivaasti — "kuunnelkaa ja lukekaa mitä hyvä drotsi ja kreivi Gerhard ovat saaneet selville! — Herttua on petturi: Hän aikoo viekotella meidät turmioon."
"Elkää tulko rauhattomaksi, jalo kuningatar!" sanoi drotsi Pietari tervehtien kunnioittavasti. "Vaaraa ei ole vielä. Mutta ilman hyvin tärkeitä syitä minä en olisi tohtinut lähestyä teitä näin sopimattomaan aikaan ja tällä tapaa. Huomenna se olisi ollut myöhäistä. Teidän ja kuninkaan turvallisuuden vuoksi on nyt yhtä tärkeää, että te tiedätte sen kuin olisi ollut vaarallista maalle ja valtakunnalle, jos herttua olisi saanut vähimmänkään aavistuksen siitä, että meillä oli selvillä hänen uhkarohkeat yrityksensä."
"Mitä tämä merkitsee? Te hämmästytätte minua, drotsi Hessel!" sanoi kuningatar levottomana. "Onko teillä varmat todisteet, vai ovatko nämät taas teidän ja oppineen kanslerin haaveita? Joko herttua on viekkain teeskentelijä taivaan alla, ja katala ihminen — tai hän on minulle ja kuningashuoneelle täysin uskollinen."
"Lukekaa, lukekaa itse, teidän armonne!" sanoi drotsi Pietari ojentaen hänelle kreivi Gerhardin sinetillä varustetun pergamenttilehden. "Jokaisen sanan siinä voi jalo kreivi Gerhard heti, jos sen vaaditte, valallaan todistaa. Hän odottaa viereisessä huoneessa teidän käskyjänne."
Kuningatar istuutui pöydän ääreen ja luki nopeasti drotsi Pietarin muistiinpanemat todisteet syistä, jotka aiheuttivat herttuan jäämään pois Danehovelta. Hän kalpeni. "Onko tämä mahdollista!" huudahti hän nousten. — "Suuri Jumala, onko todellakin valtakunnan ja kuningashuoneen kohtalo tällaisen petturin käsissä? — Ja sen te tiesitte tänään, ennen Danehoven alkamista, drotsi Hessel! Ja te ette repineet naamiota petturin kasvoilta ja paljastaneet häntä koko kansan nähden!"
"Jumala taivaassa tietää mitä se vaitiolo minulle maksoi, jalo kuningatar!" vastasi drotsi käsi rinnallaan, "mutta vanha Jon ritari oli oikeassa; kunnes Stig-marski on kukistettu, seisokoon herttua koskemattomana valtaistuimen sivulla ja pakoitettakoon hänet taistelemaan lainsuojattomia vastaan. Sinä hetkenä, jolloin hänen täytyy heittää naamarinsa, on hän meidän julkinen vihollisemme, — silloin hän on lainsuojattomien johtaja, — ja kapinallisilla on kuningas."
"Te olette oikeassa!" sanoi kuningatar hetken mietittyään. "Nyt minä ymmärrän ritari Jonin tämänpäiväisen taipuvaisuuden. Suuri Jumala! Onko milloinkaan petturi turvallisemmin seisonut näin lähellä Tanskan valtaistuinta? — Antakaa kreivi Gerhardin astua sisään!"
Drotsi Pietari poistui salaoven kautta ja palasi heti mukanaan kreivi Gerhard, joka ujona ja kunnioittavasti jäi seisomaan ovelle, kumartaen jäykästi.
"Tulkaa lähemmäksi, jalo kreivi Gerhard!" sanoi kuningatar, astuen posket hehkuvina häntä vastaan. — "Te olette ehkä pelastanut valtakunnan ja kuningashuoneen perikadosta; mutta sanokaa minulle miten oli mahdollista, että te voitte aavistaa marskin aikeet, ja miten voitte luulla herttuan noin petolliseksi?"
"Jalo kuningatar, minä en tahdo kerskata omasta viisaudestani!" vastasi kreivi Gerhard ja astui reippaasti lähemmäksi. — "Se ei minua huvittaisi. Suurimmasta osasta näitä tietoja saan kiittää erästä vanhaa kunnon pyhiinvaeltajaa, jonka tapasin Riibessä, ja joka näkyi tuntevan maailman paremmin kuin se tunsi hänet. Minä olin jo huomannut kaikenlaisia epäilyttäviä asioita, ja pari viittausta teki minut selvänäköiseksi. Hienon herttua Waldemarin kanssa minä uskallan yhtävähän kilpailla valtioviisaudessa kuin kohteliaisuudessa ja hienoissa tavoissa; mutta siitä kuitenkin voin antaa kaulani pantiksi, että kun tuo mies uskoi tulevansa Tanskan kuninkaaksi kättään liikauttamatta ja teeskentelemällä olevansa kansan ja valtakunnan uskollinen ystävä, niin antoi hän kernaasti marskin tehdä valtakunnanhoitajan vaalinsa turhaksi ja välitti viis siitä onnesta, että sai olla teidän armonne ja kuningashuoneen turvana. Tämä oli vain minun halpa mielipiteeni, teidän armonne", lisäsi hän hiukan hämillään, tukahuttaen huokauksensa. "Mutta siitä minä olen vakuutettu, että herttualla oli pahat aikeet mielessä silloinkin kun hän tunsi omaavansa teidän luottamuksenne."
Kuningatar säpsähti, ja kreivi Gerhard jatkoi: "Paha kyllä, ettei minulla ole muita todisteita asiasta kuin oma sanani ja miekkani, sekä uskollisen hovinarrini kertomus. Mutta se ainakin on varmaa, että näinä päivinä moni marskin kätyreistä koetti päästä tälle puolen Danehovelle, mutta minä estin heidät tulemasta. Se on myöskin tunnettu asia, että herttua todellakin oli Schleswigissä ensimäisenä Danehoven päivänä, huolehtien itse siitä, että se voitaisiin todistaa. Missä tarkoituksessa hän oli siellä, ja olisiko täällä todellakin syttynyt kapina, jos ei olisi aavistettu pahaa, sitä ei voida todistaa. Minun huolenpitoni teistä ja kuningashuoneesta, jalo kuningatar, olivat siis hyvin vähäpätöiset. Minä olen vain varoittanut teitä ja nuorta kuningasta kuuntelemasta herttuan neuvoja, näyttäkööt ne sitten vaikka kuinka edullisilta maalle ja valtakunnalle."
"Vastaanottakaa tästä tärkeästä varoituksesta minun sydämellisimmät kiitokseni, jalo kreivi!" vastasi kuningatar ojentaen hänelle kätensä, jonka tämä intohimoisesti painoi huulilleen, notkistaessaan nöyrästi polveaan. Senjälkeen hän taas poistui entiselle paikalleen kunnioittavaan etäisyyteen. "Sen minkä me hovinarrini kanssa olemme onnistuneet saamaan selville, täytyy kuitenkin jäädä salaisuudeksi, jalo kuningatar", alkoi kreivi taas puhua. "Oikeuskäräjillä, jossa taistellaan vain sanoilla, minä en kelpaa mihinkään, sitävastoin minä haluaisin mielelläni taistella elämästä ja kuolemasta herttuan kanssa minä hetkenä tahansa, ja tahtoisinpa hyvällä miekallani näyttää koko ritaristolle hänen olevan konnan ja petturin; mutta minä voisin siten saattaa teidät ja valtakunnan mitä suurimpaan vaaraan. Minä huomaan itsekin nykyhetkenä tärkeämmäksi sekä teille että Tanskalle olemaan sovinnossa hänen kanssaan, senpävuoksi jääköön hän minultakin rauhaan. Mutta suokaa minun, jalo kuningatar, tästä hetkestä asti liittyä teidän ja nuoren kuninkaan henkivartijoihin, ja osaksi myöskin ottaa omaksi asiakseni teidän kuninkaallisen armonne vartioimisen!"
"Minä valitsen teidät ritarikseni ja suojelijakseni, urhokas kreivi Gerhard!" vastasi kuningatar sydämellisesti. "Ottakaa tämä muistiksi minun vaikeasta asemastani Tanskan valtaistuimen ääressä!" Näin sanoen hän irroitti mustan, läpikuultavan harsonsa ja ojensi sen kreivi Gerhardille. Tämä notkisti jalon ritarin tavalla polvensa, ja painettuaan arvokkaan luottamuspantin huulilleen, kätki hän sen povelleen. "Minun värini oli ennen aamuruskonpunerva!" lisäsi kuningatar surumielisesti, katsahtaen ystävällisesti drotsi Pietariin. "Tämä kuningashuoneen uskollinen ystävä kantoi sitä kerran, niinkuin te hyvinkin muistatte, mutta minun värilläni ei ollut onnea: se olikin lainattu eikä vastannut todellisuudessa minun elämääni. Senvuoksi minä päätinkin ettei ainoakaan mies maailmassa saisi kantaa sitä minun suostumuksellani. Nyt on yön ja kieltäymyksen väri tullut minun omakseni niinkuin se on Tanskankin. Jos te ette sitä pelkää, kreivi Gerhard, niin kantakaa sitä minun ja maamme uskollisena ystävänä, kunnes taas aamu koittaa Tanskassa!" Kreivi Gerhard oli taas heti noussut, mutta hän oli kuin huumaantunut ilosta ja niin liikutettu, ettei sellaista ollut koskaan ennen tuntenut. "Niinkauan kuin Jumala suo minun elää tässä kauniissa ja ihmeellisessä maailmassa", huudahti hän nyt, ja kyynel kimalteli hänen tulisessa silmässään, "niinkauan, jalo kuningatar, minä tahdon koettaa olla teidän luottamuksenne arvoinen ja koko sydämestäni pysyn teidän ja Tanskan kruunun uskollisena ystävänä. Sen olen jo aikoja sitten luvannut tälle teidän uskolliselle ritarillenne", tässä hän tarttui drotsi Pietarin käteen. — "Hän kantaa vielä salassa ruusunpunaista väriä, mutta siitä minä en enää tappele hänen kanssaan, kuultuani sen olevan Inge neidon pantin ja hiusnauhan."
Drotsi Pietarin posket sävähtivät punaisiksi, ja kuningatarkin näytti olevan hämillään suorasukaisen kreivi Gerhardin avomielisyydestä.
"Se nyt ei kuulu tähän asiaan, se on totta!" jatkoi kreivi Gerhard nähtyään toisten joutuneen hämilleen. "Ehkä se olikin salaisuus, josta minun olisi pitänyt vaieta. Mutta minä tahdoin vain sanoa teille, jalo kuningatar, että lähinnä minua teillä ei koko maailmassa ole rehellisempää ihailijaa kuin drotsi Pietari Hessel. Me molemmat tahdomme nyt vakavasti kilpailla näyttääksemme kumpi meistä lopulta on oikeutettu kantamaan teidän väriänne. Minusta on sama onko se musta vai punainen, kunhan se vain on teidän; mutta sen minä tiedän: jos joku ihminen maailmassa voisi antaa teidän elämällenne oikean värinsä takaisin, ja saattaa teidät taas iloiseksi, jalo kuningatar, joksi te varmasti olette syntynyt ja luotu —, niin minä varmasti antaisin vielä ainoankin silmäni. Ja vaikka minä en koskaan enää voisi nähdä teidän suloisia kasvojanne ja ihanaa vartaloanne, niin minä tuntisin itseni kuitenkin onnelliseksi tietäessäni teidän olevan tyytyväisen sokeaan kreivi Gerhardiin."
Se rehellinen avomielisyys, jolla hän sanoi nämä sanat, sai sekä kuningattaren, että drotsi Pietarin unohtamaan sen hienotunteisuuden ja soveliaisuuden puutteen, jolla hän tässä tilaisuudessa esiintoi sydämensä asiat. Kuningattaren kasvojenilmeistä voi kuitenkin huomata, että hän toivoi tämän odottamattoman käynnin ja sen suunnan, johon keskustelu näkyi osuneen, keskeytyvän. Nuori kuningas oli jännittävän tarkkaavaisesti kuunnellut, eikä hänenkään mielestään nämä puheet koskeneet sitä vaarallista asiaa, jonka vuoksi he olivat tulleet tänne. "Antaa nyt sen asian olla, kreivi Gerhard!" sanoi hän kärsimättömästi. — "Minun äitini tulee kyllä taas iloiseksi, kunhan maa ja valtakunta ovat turvatut, ja me olemme keksineet keinon herttuan petollisuutta vastaan. Viborgiin me siis emme matkusta huomenna — sanoittehan te hänen kavaltaja-joukkonsa leiriytyneen sinne. Jos minä olen Tanskan kuningas, niin minä tahdon nyt tulla voidelluksi ja kruunatuksi mitä pikemmin sitä parempi. Jos on Jumalan tahto, että minut petetään ja murhataan niinkuin minun isäni, ja isoisäni niin minä kuitenkin kuolen oikeana kuninkaana, eikä niille pettureille käy hyvästi, jotka uskaltavat ryhtyä Herran voideltuun, olkoon hän kuinka pieni tahansa!"
"Sinun tahtosi on toteutuva, minun poikani!" vastasi kuningatar, taputtaen hänen hehkuvaa poskeansa. "Sinun toiveesi oli myöskin ritari Jonin ja koko valtaneuvoston, mutta minä uskoin sokeudessani herttuan liukkaat sanat hartaan kiintymyksen osoitukseksi. Me matkustamme huomenna Skjelskjoriin Viborgin asemasta. Niinpian kuin sinulle on uskollisuusvala vannottu Själlandissa, me lähdemme kruunaukseen Lundiin, mutta kukaan ei puhu tästä mitään. Antakaa minun määrätä. Herttua seuratkoon minua kohteliaimpana ritarinani. Elköön hän huomatko vähintäkään muutosta meissä. Huolenpidon meidän turvallisuudestamme matkalla minä uskon teille, hyvät herrat!"
"Niin, olkoon siten!" sanoi nuori kuningas iloisesti. "Kaikkivoipa Jumala ja meidän rakas, pyhä neitsyemme suojelee kyllä meitä. Hyvää yötä, rakas äiti! Te voitte nyt nukkua rauhallisesti. Ritari Jon on henkivartiosalissa valvomassa vartioimista, ja nämä uskolliset herrat jäävät yöksi linnaan."
"Jumalan käsi sinua suojelkoon, poikani!" vastasi kuningatar ja suuteli sydämellisesti liikutettuna häntä otsalle. "Kiitetty olkoon Kaikkivaltias, joka on suonut meille niin uskolliset ystävät meidän hädässämme ja vaarassamme!"
Jalolla, kuninkaallisella arvokkaisuudella hän sanoi hyvästi molemmille ritareille, ja he poistuivat nuoren kuninkaan kanssa kuningattaren salakammiosta samaa salaista tietä, jota olivat tulleetkin.
NELJÄSKYMMENESKAHDES LUKU.
Seuraavana aamuna aikaisin seisoivat kuningattaren kuuden maidonkarvaisen hevosen vetämät vaunut linnanportaiden edessä, monen koreapukuisen eturatsastajan ja tallirengin ympäröimänä. Suuri joukko aseenkantajia seisoi linnanportaiden ympärillä, pidellen suitsista herrojensa hevosia, ja etumaisena heistä seisoi slesvigiläisellä vaakunaleijonalla koristetussa loistavassa puvussa herttuan aseenkantaja, joka ylvästellen antoi komeasti satuloidun ylpeän oriin kierrellä linnanpihaa. Lähinnä häntä seisoi Pitkäsääri vanhus, kreivi Gerhardin vaatimaton nokkoslehtikilpi kädessään, pidellen kiinni voimakasta, ruskeaa hevosta päitsistä. Skirmen seisoi herransa kilpeä ja vaippaa pidellen drotsi Pietarin ratsun vieressä, ja näkyi syventyneen katselemaan herttuallisten kilpileijonien onnettomia päitä, jotka enemmän muistuttivat susia kuin leijonia. Hän käänsi pärskyävän hevosen rantaan päin, mistä hän suureksi ilokseen huomasi liikettä lauttamiesten kesken ja huomasi kuninkaallista lippua kannettavan kylä vanhuksen talosta.
"Mehän aiomme Melfartiin ja Juutinmaalle päin!" sanoi Pitkäsääri Skirmenille. — "Luulinpa toki sinun herrallasi olleen hienommankin nenän."
"Jos sinä olisit puoleksikaan niin hienonenäinen, Pitkäsääri". — vastasi Skirmen — "niin et nyt antaisi herrasi hevosen kääntää häntäänsä sitä tietä kohti, jota hänen pitää ratsastaa."
"Sen ainakin minä tiedän ettei ratsasteta eikä ajeta Ison-Beltin yli toukokuussa!" vastasi vanha hovinarri. "Mutta taitaisipa se olla yhtä viisasta niinkauan kuin tuuli puhaltaa siltä kulmalta."
"Mitä sinä sillä tarkoitat, Pitkäsääri? Onhan tuuli Isolta-Beltiltä jotenkin hyvä!"
"Mutta ei ole Vähän-Beltin puolelta, näetkös. Venemiehet sanovat sitä herttuan tuuleksi, ja kun se tuulee meitä vasten, pitäisi niin valtioviisaan nenän, kuin sinun herrasi, hyvästi tuntea Finnerupin ladon olkien hajun."
"Kääntäkää vaunut ja hevoset!" kaikui nyt drotsi Pietarin ääni linnanrappusilta. — "Kuninkaallinen perhe ajaa satamaan!"
Kaikki aseenkantajat tottelivat, ja kuninkaalliset vaunut käännettiin linnanportaitten edessä. Drotsi Pietari meni taas linnaan, ja heti senjälkeen astui kuningatar ulos herttuan tukemana, ja nuori kuningas taluttaen sisartaan Mereteä. He astuivat kaikki vaunuihin, sekä myös prinssi Kristoffer. Huolimatta herttuan kohteliaasta käytöksestä oli vastenmielinen hämmästys huomattavissa hänen teeskennellyssä hymyssään.
"Me emme tohdi tarjota teille paikkaa naisvaunussa, herttua Waldemar", sanoi kuningatar, "siihen te olette liian taitava ratsastaja".
Herttua vastasi kohteliaasti kumartaen ja hypähti satulaansa niinkuin muutkin.
"Laivasillalle!" huusi ritari Jon nyt ajopojalle, ja suuren ritarikulkueen etunenässä vierivät kuninkaalliset vaunut linnanpihasta vanhalle rantaportille ja sieltä satamaan, lukuisan uteliaan kansanjoukon seuraamana, jotka taukoamatta huusivat ilosta nähdessään nuoren kuninkaan nyökäyttävän heille ja kuningattaren majesteetillisen tervehdyksen.
"He matkustavat Skjelskjörin juhlille ja kruunaukseen — Lundiin kruunausjuhlaan!" huusivat he kilpaa; ja tuhansia tervehdyshuutoja ja siunauksia kuului heille joka taholta.
Juhla Skjelskjörissä oli määrätty seuraavaksi päiväksi. Ritari Jonin ja drotsi Pietarin toimesta oli Lundin arkkipiispa jo yöllä purjehtinut nopeakulkuisella purjelaivalla valmistamaan kaikkea kuninkaan vastaanotoksi ja kruunaukseksi Lundissa. Nyborgin satamassa olivat laivat lähtövalmiina, ja pian oli koko saattue sijoittunut niihin. Kuninkaallisessa laivassa, jonne herttuakin sai paikkansa, olivat myöskin drotsi, kansleri ja kreivi Gerhard, sekä ritari Jon ja kaikki kuninkaalliset henkivartijat. Herttuan suureksi hämmästykseksi seurasi kuninkaallista laivaa kaksi suurta pitkälaivaa, jotka kaikki olivat täynnä sotaväkeä. Herttuan oma lukuisa seurue ritareita ja heidän aseenkantajiaan, sekä tuomiorovasti Grand ja useita Danehovella olleita hengellisiä herroja seurasivat kuninkaallista laivaa kolmella pienemmällä laivalla. Kovassa myötätuulessa purjehdittiin ulos vuonosta. Melkein samaan aikaan lähti kepeärakenteinen jahti rannasta, ja Skirmen kertoi isännälleen arvelevansa sen norjalaiseksi merirosvolaivaksi, mihin hän sen satamassa ollessa oli nähnyt herttuan aseenkantajan pujahtavan. Drotsi Pietari katsoi vakavana epäilyttävän purjeveneen jälkeen, joka pian oli kadonnut näkyvistä.
Ilma oli mitä ihanin. Kuningatar seisoi laivan peräkannella, ja katseli tyytyväisenä takaisin Fyenin rannikolle, jossa vielä ihmisjoukot seisoivat heilutellen hattujaan ja kajahuttaen tervehdyshuutojaan.
Rohkean ja huolettoman näköisenä lähestyi nyt herttua kuningatarta. "Teidän äkillisesti muutettu päätöksenne on ihmetyttänyt minua, jalo kuningatar!" sanoi hän äänellä, jonka tarkoituksena oli moittia kuitenkaan loukkaamatta. "Mutta minä uskon teillä olleen siihen tärkeämmätkin syyt kuin mitä armollisesti minulle ilmoititte. Enpä usko levottoman yön ja satunnaisen unen niin suuresti vaikuttavan meidän viisaaseen ja järkevään valtiattareemme. Että minä teidän nöyrimpänä palvelijananne, vastustelematta kunnioitan myöskin teidän selittämättömiä oikkujanne, sen minä olen nyt osoittanut. Siitä huolimatta minä tahdon vielä huomauttaa teille, että suuret kansankokoukset näinä levottomina aikoina, sekä nämä juhla- ja kruunausmatkat saattavat maan ja valtakunnan suureen vaaraan. Me annamme nyt lainsuojattomille liiankin sopivan tilaisuuden kostoon. — Heille ei ensimäisessä suuttumuksessaan mikään kostonaie ole liian rohkea."
"Teidän ja näin monen urhean ritarin ympäröimänä olisi tuollainen pelko minun puoleltani loukkaus" — vastasi kuningatar — "sitäpaitsi minä olen, niinkuin näette tuntuvasti lisännyt henkivartiotani. Minä tiedän antaa arvon teidän hienotunteisuudellenne ja ritarilliselle säälillenne minun oikkujeni ja ajattelemattomien päähänpistojeni suhteen", jatkoi hän, "ja minä olen todellakin velvollinen lähemmin selittämään teille syyt horjuvaan päätökseeni. Tärkeissä valtioasioissa on ehkä ymmärtämätöntä antaa aavistusten ja unien olla määräävinä, ja kaikkien sellaisten syiden, joita te vahvempi sukupuoli ivaatte ja ylenkatsotte. Tämä ei muuten ole kuulunut minun heikkouksiini, mutta teidän täytyy myöntää, varoittavan unen, elämäni synkkien muistojen yhteydessä voivan olla minulle jostakin merkityksestä. Eikä myöskään liene aivan järjetöntä kiirehtiä tätä tärkeää toimitusta, joka kansan ajatuksen mukaan yksin voi pyhittää ja suojella kruunua jumalattomimpiakin pettureita vastaan. Myöskin ilman tuota haaveilua, joksi te varmaankin sitä kutsutte, oli kuninkaanmurhaajien näkeminen eilen Danehovella riittävä varoitus pysymään näinä aikoina etäällä Viborgin hautaholvista tai — Finnerupin ladosta."
Herttua kalpeni. "Mitenkä, jalo kuningatar!" sanoi hän hätäisesti. "Eivät suinkaan teidän aavistuksenne ja unenne ole yhteydessä noiden hirvittävien muistojen kanssa."
"Osaksi. Olettehan te kuullut, herttua Waldemar, että petturit olivat tuona kamalana pyhän Cecilian yönä piiloutuneet harmaaveljesten vaippoihin. Ne kaksitoista miestä, jotka minä yöllä näin unissani, ja jotka näyttivät kantavan Tanskan kruunua keihäittensä kärjissä, he olivat minusta kuin susia lammasvaatteissa, ja heidän etunenässään seisoi mies, jonka kasvot olivat kokonaan päähineen peitossa — —"
"Hän oli teistä varmaankin Stig-marski?" keskeytti hänet herttua äkkiä — "hyvä on, häntä te syystä kyllä saatte varoa ja juuri senvuoksi — —"
"Juuri senvuoksi minä olen muuttanut päätökseni!" jatkoi kuningatar.
"Teidät minä myöskin näin — —"
"Minutko? Se on minulle liian suuri kunnia. Minä uskallan kuitenkin toivoa, että te ette edes unissa aseta minua paikalle ja seuraan, jonka sekä minä, että te olemme tuominneet —"
"Te seisoitte minun vieressäni, ja minusta te näytitte kalpealta kauhusta katsellessanne tuota aseleikkiä ja horjuvaa kruunua murhaajien keihäidenkärjissä. Silloin minusta tuntui kuin Tanskan suojeluspyhimys, pyhä Knut-kuningas, olisi seisonut minun edessäni ja sanonut: Voideltu kantakoon kruunua kuolinhetkeensä asti! — Voitteko te ihmetellä, että sellainen varoitussana sai minut tekemään päätöksen, jota aikaisemmin sekä valtaneuvosto että kansa olivat toivoneet? Ennen teidän tuloanne se oli jo ollut päätetty. Skjelskjörin juhlan siirtäminen olisi ollut omiaan keräämään tyytymättömyyttä — ja kruunauksen vieläkin enemmän." Kuningatar vaikeni ja katseli herttuaa totisena. "Jos minä näen oikein", lisäsi hän — "niin täyttyi jo osa untani. Tehän seisotte todellakin aivan kalpeana minun vieressäni."
"Minä en aina siedä meri-ilmaa", vastasi herttua kohottaen kätensä kasvoilleen. "Hyvä on, jalo kuningatar", lisäsi hän huolettomalla ja välinpitämättömällä äänellä, "Jos todellakin teidän mielestänne nämä juhla- ja voitelutoimitukset ovat niin tärkeät, niin en minäkään tahdo kehoittaa teitä niitä siirtämään. Jos Tanskan suojeluspyhimys muuten on vaivautunut ilmestymään teille, niin olisin minä vain toivonut hänen lausumaan ajatuksensa selvemmin: Kantaa kruunua kuolinhetkeen asti, ei selitä paljoa, mutta kantaa sitä onnellisesti ja kauan olisi minusta tärkeämpää, enkä minä tiedä johtaako tämä tie siihen."
"En minäkään", vastasi kuningatar — "mutta koettakaamme Jumalan nimeen kuitenkin".
Nyt astui nuori kuningas Jon ritarin ja kreivi Gerhardin kanssa heidän luokseen ja keskustelu keskeytyi. Puhuttiin vähäpätöisistä asioista. Vanha Jon ritari laski leikkiä, ja pian näytti kuninkaallinen matkaseurue olevan hyvin iloisena. Drotsi Pietari ei ottanut ensinkään osaa keskusteluun, hän oli vakava ja hiljainen. Mutta kreivi Gerhard tunsi itsensä niin onnelliseksi kuningattaren suosionosoituksen salaisesta pantista, jota hän kantoi rinnallaan, että hän heittäytyi kokonaan iloisen mielialansa valtaan ja onnistui paremmin kuin kukaan muu huvittamaan kuningatarta. Turhaan herttua ponnisteli päästäkseen hänen edelleen sukkeluuksien ja hienojen kohteliaisuuksien keksimisessä. Se levoton alakuloisuus, jota hän koetti peittää, esti hänen esiintymästä tavallisella huolettomuudellaan, ja hänen pakoitetut kohteliaisuutensa ja kokkapuheensa herättivät kreivi Gerhardin hullunkuristen lisäysten kautta yleistä naurua, mihin hänen vasten tahtoaan täytyi yhtyä.
Lähestyttiin Skjelskjöriä, ja vuonon molemmille rannoille, joka jakoi kaupungin kahteen melkein yhtäsuureen osaan, nähtiin kokoontuneen paljon ihmisiä. Nuori kuningas seisoi etumaston juurella kanslerin vieressä ja kuunteli tarkkaavaisesti oppineen herran kertomusta Henrik Aemeldorfin kapinasta hänen isoisäänsä kuningas Kristoffer Waldemarin poikaa vastaan.
"Siitä on nyt kolmekymmentäviisi vuotta, minun nuori herrani ja kuninkaani!" vastasi kansleri. "Mutta minusta tuntuu niinkuin se olisi tapahtunut eilen, se oli juuri viikko senjälkeen kun minä olin voittanut ensimäisen palmuni logiikassa pilaritalossa. Täällä nousi teidän autuas isoisänne maihin, pakoittaakseen ylpeän kapinoitsijan alistumaan ja vannomaan hänelle uskollisuusvalan. Kaupunki ja linna olivat oikeudenmukaisesti sotapäällikön omaisuutta: Ne oli Kuningas Aabel antanut hänelle pantiksi sotapalkkiosta, mutta hän teki suuren synnin ja vääryyden kieltäytyessään vannomasta uskollisuutta kuninkaalle ja yllyttäessään kansan häntä vastaan. Näettekö te syvän vallihaudan keskellä kaupungin aluetta? Sen tuo jumalaton Aemeldorf antoi kaivaa, ja sen takana hänellä oli vahvat linnoitukset."
"Ja minun isoisäni voitettiin, ja hänen täytyi paeta tuota kapinoitsijaa?" huudahti nuori kuningas. "Olipa se sentään harmillista! Eikö hänen sotajoukossaan ollut yhtään uskollisia ja urhoollisia miehiä?"
"Oli varmasti!" vastasi kansleri — "mutta mitä auttaa ihmisvoima silloin kun Jumala tahtoo meitä rangaista. Hän antoi jumalattomien petturien voittaa vain joksikin aikaa: Seuraavana vuonna palasi teidän kuninkaallinen isoisänne ankarana ja mahtavana tuomarina, ja silloin oli Herra hänen kanssaan. Kaupunki valloitettiin ja poltettiin. Kapinoitsijapäällikön täytyi paeta, ja kaikki hänen liittolaisensa teloitettiin samalla viheriällä torilla, jolla nyt oikeuskäräjät ja valtiopäivät pidetään. Soli Deo gloria!" [Jumalalle yksin kunnia!]
"Sielläkö minulle siis huomenna vannotaan uskollisuusvala!" sanoi kuningas Eerik. "Sepä ihmeellistä. Jos siitä on kulunut vain vähän yli kolmekymmentä vuotta niin varmasti siellä vielä elää paljon niitä, joiden ystäviä ja sukulaisia siellä teloitettiin."
"Aivan varmasti", vastasi kansleri. "Jumalattomia ei ole vielä juurrutettu maailmasta. Jos minä olisin teidän asemassanne, minun nuori kuninkaani, niin minä tulevaisuudessa siirtäisin Själlandin valtiopäivät toiseen kaupunkiin näiden synkkien muistojen tähden, ja välttääkseni siten pahoja enteitä, joihin kansan taikausko täällä helposti voi antaa aihetta. Kuninkaitten valta ja onni on vain Jumalan kädessä, se on kyllä totta, mutta lyhytnäköinen ihminen haluaa aina ennustaa huonosti siellä missä Herra hyvästi suojelee, ja onnettomalla paikalla ei kukaan voi oikein iloita ja uskoa ajalliseen onneen."
"Ette suinkaan te mitenkään epäile näitä minun rakkaita alamaisiani täällä, arvoisa herra?" kysyi Eerik. "Katsokaa miten iloisesti he heiluttavat hattujaan! Ja kuuletteko heidän iloisia tervehdyshuutojaan?"
"Kansa on, Jumalan kiitos, uskollista ja rehellistä", vastasi kansleri — "mutta jos lainsuojattomat tulevat tänne panemaan vastalauseensa tuomioon, niin he kyllä löytävät ystäviä. Missä ei paholaisella olisi liittolaisia! Mutta teillä on uskollisia miehiä ympärillänne, herra kuningas, eikä teillä Jumalan avulla ole mitään pelkäämistä. Jos näen oikein, niin on Rimordsonkin täällä."
Kuninkaallinen laiva laski maihin. Laivasillalla linnanvouti ja porvarit vastaanottivat kuninkaalliset. Pentti Rimordson, joka pitkälaivoineen äsken oli tullut tänne Tornborgista, oli myöskin siellä. Tätä kuningattaren sukulaista ja kuningashuoneen uskollista ystävää kunnioitettiin kaikkialla. Hänen veljensä teloittaminen Niilo Rauhattoman ryövärijoukon kanssa oli tehnyt hänet vielä entistäänkin synkkämielisemmäksi; mutta hän koetti mitä valppaimmalla toiminnalla korvata sen häpeän, mikä oli täten koitunut hänen kuuluisalle suvulleen. Riibe-linnan valloittamisen jälkeen, johon hän oli tehokkaasti ottanut osaa, hän oli risteillyt rannikoilla ja vartioinut sitä norjalaisten merirosvojen hyökkäyksiltä; Skjelskjörin vuonossa oli merirosvolaiva, jonka hän äsken oli anastanut. Niinpian kuin totinen ritari oli tervehtinyt kuninkaallisia, pyysi hän saada saattaa heidät "hovikartanoon", joksi linnaa kutsuttiin, siellä hänellä olisi tärkeitä asioita kerrottavana.
"Jos teidän uutisenne ovat hyviä, ritari Rimordson, niin suokaa meidän kuulla ne heti!" sanoi nuori kuningas. "Ei sentään", jatkoi hän huomattuaan vanhan Jon ritarin iskevän hänelle silmää, — "tämä ei ole siihen sovelias paikka".
Vanha ritari Jon oli heti huomannut ritari Rimordsonin huolestuneen ilmeen, ja sekä hän että kansleri olivat nähneet herttuan ja mestari Grandin vaihtavan levottoman ja merkitsevän katseen, kun nämä herrat huomasivat anastetun merirosvolaivan vuonossa. Sillaikaa kun kuninkaalliset porvarien iloisten tervehdyshuutojen saattamina lähtivät linnaan, vei Rimordson drotsi Pietarin syrjään. "Täällä kaupungissa on kavaltajia liikkeellä!" kuiskasi hän. "Vartioikaa tarkasti kuningasta, ja pitäkää silmällä herttuaa! Jos olisitte tänäpäivänä kulkeneet Vähä-Beltin yli, niin olisitte joutuneet marskin käsiin. — Ekerön luona on norjalainen laivasto, Norjan kuningas kuuluu itse olevan mukana. Marski on tällä hetkellä kukaties sytyttänyt puolen Fyeniä tuleen." —
"Suuri Jumala!" huudahti drotsi Pietari. "Onko Tanskan kuningas milloinkaan ollut näin petturien ja vihollisten saartama! Kun hän vain olisi voideltu ja kruunattu!"
"Kunhan herttua ei milloinkaan olisi päässyt Sjöborgin tornista!" kuiskasi Rimordson.
"Hän voi vielä sinne joutua!" vastasi drotsi ja silmänsä säihkyivät.
He kuulivat samassa herttuan äänen aivan vierestään ja keskeyttivät äkkiä salaisen keskustelunsa.
Heti kun kuninkaalliset olivat yksin linnassa, antoivat he kutsua Rimordsonin ja kuulivat häneltä saman minkä hän äsken oli uskonut drotsi Pietarille. Hän jätti heille sitäpaitsi käärön anastettuja kirjeitä drotsi Tyko Abilgaardilta Norjasta ja Stig-marskilta herttua Waldemarille, mestari Grandille ja Hallandin Jaakko kreiville, joista selvästi huomattiin lainsuojattomien liittoutuminen norjalaisten kanssa, ja heidän aikeensa kumota Tanskan valtaistuin. Herttuan drotsin kirjeet olivat hengellisten miesten sineteillä varustettuna osoitetut Roeskilden tuomiorovasti Grandille, jonka tuli toimittaa ne edelleen herttualle ja valtakunnan kapinoiville aatelismiehille. Näistä kirjeestä ilmeni selvästi, että marski Stig ja lainsuojattomat aikoivat asettaa herttuan valtaistuimelle, jos hän uskollisesti auttaisi heitä ja hankkisi heille tilaisuuden saamaan kuninkaalliset henkilöt valtaansa. Kreivi Jaakolle osoitetuista kirjeistä sitävastoin ilmeni että marski ja lainsuojattomat eivät luottaneet herttuaan, vaan olivat luvanneet Tanskan kruunun norjalaisten kuninkaalle, jos tämä lupasi täyttää heidän vaatimuksensa, ja auttaa heitä laivastollaan. Nämä tärkeät kirjeet olivat löydetyt siltä anastetulta merirosvolaivalta, jonka vangittu miehistö nyt istui sulettuna linnantorniin.
Mitä suurimmalla hämmästyksellä kuulivat kuningatar ja nuori kuningas nämä peloittavat uutiset. He antoivat heti salaisesti kutsua luokseen Jon ritarin, drotsi Pietarin ja mestari Martinuksen. Ryhdyttiin heti mitä ankarimpiin varakeinoihin, mutta Jon ritarin neuvosta uskottaisiin asia näön vuoksi ja ainoastaan puoleksi myöskin herttualle. Ne anastetut kirjeet, jotka ilmaisivat hänen yhteytensä lainsuojattomiin salattiin huolellisesti, ja ainoastaan kirjeet kreivi Jaakolle, joissa puhuttiin marskin uhkarohkeasta lupauksesta norjalaiselle kuninkaalle, katsottiin tarpeellisiksi näyttää hänelle. Heti tämän päätöksen tehtyä kutsuttiin herttua. Hänen hämmästyksensä saamistaan tiedoista oli todellinen ja luonnollinen. Mitä voimakkaimmin sanoin hän ilmitoi katkeruutensa Stig-marskia ja lainsuojattomia kohtaan, sekä hyväksyi täydellisesti valtaneuvoston esittämät toimenpiteet maanpuolustukseksi norjalaisia vastaan. Sillaikaa oli kreivi Gerhard antanut viedä maihin koko kuninkaallisen sotaväen ja sijoittanut ne kaupunkiin. Hän oli asettanut vahvan vartion linnan ympärille ja itse hän oli ottanut henkivartiopäällikkyyden etusalissa.
Drotsi Pietari poistui Jon ritarin kanssa kuninkaallisesta salakammiosta, ja he kulkivat aution käytävän kautta henkivartiosaliin. Drotsin posket hehkuivat suuttumuksesta, ja hänen leimuava katseensa osoitti hänen suunnittelevan uhkarohkeaa yritystä. "Kurjaa heikkoutta!" huudahti hän. "Eikö meillä nyt jo ole kylliksi todisteita hänen petollisuudestaan? Mikä estää meitä heti paikalla vangitsemasta hänet maankavaltajana?"
"Järkevyys, nuori ystäväni, ja varovaisuus", vastasi vanha Jon miettiväisen näköisenä.
"Teidän järkevyytenne saa minut raivostumaan!" huudahti drotsi Pietari. — "Minä en voi enää kauvempaa nähdä tuota petturia joukossamme meidän ja valtakunnan herrana. Jos emme saa hänen toimiaan ehkäistyksi, niin joudumme hänen käsiinsä — sanoi vanha Henner. Taittukoon nyt tai taipukoon!"
"Kyllä se taittuu, jos te vain annatte aikaa!" sanoi vanhus painokkaasti. "Meille on onneksi niinkauan kun hän voi kantaa naamariaan. Sinä hetkenä, jolloin hän itse sen heittää pois, silloin vasta me voimme hänet syöstä asemastaan."
"Hyvä! — Siihen tarvitaan vain yksi sana!"
"Varokaa sitä sanaa, drotsi Pietari, sillä te voitte kumota ehkä Tanskan valtaistuimen." Ritari Jon vaikeni ja katseli nuorta, kiihoittunutta ystäväänsä levottomana ja huolestuneena. "Vielä yksi asia!" — lisäsi vanha herra hiljaisemmalla äänellä — "tiedättekö te, että meidän uskollisen Ingemme isä istuu vangittuna tornissa, noiden tärkeiden kavaltajakirjeiden kulettajana?"
"Taivaan Jumala, ritari Laveko?" huudahti drotsi Pietari kauhuissaan. "Jumala olkoon hänelle ja meille kaikille armollinen. Minä en voi, paha kyllä, epäillä, mutta onko hänen rikollisuutensa todistettu?"
"Hän oli merirosvolaivassa, ja hänen hallustaan löydettiin kirjeet. Minä en tiedä voiko hän mitään sanoa puolustuksekseen. Huomenna hänet tutkitaan ja tuomitaan valtaneuvostossa. Niiden suhteiden nojalla, jossa me olemme häneen, minä olen vaatinut minut ja teidät vapautettaviksi olemasta hänen tuomariansa."
"Inge parka!" huokaili drotsi Pietari. "Missä hän on? — Mihin te olette toimittanut hänet? Hän oli käskenyt minun kääntymään teidän puoleenne. Te olette ankarasti ja kylmästi välttänyt kaikkia minun kysymyksiäni näinä vaaran päivinä. Nyt minä en sitä kestä kauvempaa. Mitä hänellä on tekemistä Ruotsissa, sillaikaa kun me täällä vangitsemme ja tuomitsemme hänen isänsä?"
"Te saatte tietää kaikki ja hyväksytte sen!" vastasi ritari Jon tarttuen hänen käteensä. "Seuratkaa minua kanslerin luokse. Ingen tähden toivoisin Laven voivan pettää meidät kaikki huomenna. Jos minä olisin hänen tuomarinsa, niin hän ei olisi pelastettavissa. Nyt on herttua hänen tuomarinsa. Toinen korppi ei puhkaise toisen silmää. Niin pitkälle on tultu, että me nyt saamme iloita siitä, että meillä on petturi valtakunnanhoitajana." Hän vei kiivaasti kätensä silmilleen ja veti drotsi Pietarin mukanansa pois.
NELJÄSKYMMENESKOLMAS LUKU.
Keskellä linnanpihaa oli pieni, pimeä torni, jonka alinta osaa, syvine kivikellarineen, käytettiin vankilana. Yhteen näistä maanalaisista kivikomeroista oli ritari Lave suljettu. Hän liikkui tuskallisen varovasti, peläten kuulevansa rautakahleittensa kolinaa. Jokaista voimakkaampaa ääntä hän säpsähti, ja aina vähän päästä hän katsahti vahvasti teljetylle rautaovelle; mutta sitä ei avattu. Pieni rautaristikko, joka oli ylhäällä melkein katonrajassa, oli linnanpihan puolella. Vanhan vankitukin ja muutaman irtonaisen kiven avulla, joihin ennen pahantekijät oli kahlehdittu kiinni, onnistui hänen suurilla ponnistuksilla kiivetä ristikon alapuolella olevaan muurinsyvennykseen Sinne hän kömpi ja voi sieltä nähdä kaikki, jotka kulkivat ylös tai alas linnanportaita. Hän näki nyt Jon ritarin astuvan ohitse drotsi Pietarin kanssa; mutta hän pelkäsi kohdata vanhan sukulaisensa katsetta, ja suuttumus tukahutti hänen äänensä aikoessaan huutaa drotsi Pietaria nimeltä ja rukoilla häneltä pelastusta. Hän vaikeroi hiljaa ja väänteli käsiään. Viimeinkin hän näkyi saavan rohkeutta nähdessään useita herttuan miehiä kulkevan ohitse. Hän veti esille kirjeen, joka oli piilotettu hänen hiaansa. Joka kerran kuullessaan ääniä vankilaovensa takaa, piilotti hän sen hätäisesti, ja joka kerran kuin joku herttuan väestä astui ohitse, otti hän sen taas esille. Nuori kuningas näyttäytyi hetkeksi parvekkeella ja tervehti linnanpihalle kokoontuneita uteliaita ihmisiä, jotka riemuitsivat ja heiluttivat hattujaan hänet nähdessään. Tämä näky liikutti vangittua ritaria, hän piilotti taas kirjeen ja vaipui syviin ajatuksiin. Illalla valaisi kuu hänen komeronsa, mutta vielä hän istui epäröiden kirje kädessään. Viimeinkin hän näki herttuan hyvin miettivän näköisenä astuvan alas linnanportaita, mennäkseen siihen linnan siipirakennukseen, joka oli hänelle osoitettu. Hänen edellään kulki kuninkaallinen kamaripalvelija soihtua kantaen. Kuusi hänen ritariaan seurasi häntä vähän taempana. Hän kulki aivan vankilanikkunan ohitse. Toivon kipinä antoi hätääntyneelle vangille rohkeutta. Hän rykäsi. Herttua tuli tarkkaavaiseksi ja katsahti ylös ristikkoikkunaan. "Te pudotitte hansikkanne, herttua Waldemar!" kuiskasi vangittu ritari ja heitti samassa kokoon käärityn kirjeen ulos ristikosta. Herttua antoi hansikkansa pudota sen päälle ja otti äkkiä sen ylös hansikkansa mukana. "Tuolla istuu varmaankin joku norjalaisista kavaltajista hirsipuuta odotellen!" sanoi hän, vilkaisten suuttuneena ristikkoon. Sitten hän poistui nopeasti, katsomatta enää vankilaan, josta hänen jälkeensä kaikui syvä, valittava huokaus.
Skirmen, joka herransa käskystä vartioi jokaista herttuan askelta, seisoi tällä hetkellä yhdessä tornin nurkkauksessa, jonne syvä varjo lankesi. Heti herttuan mentyä, astui uskollinen aseenkantaja piilostaan ja astui tornin ohi kiirehtiäkseen isäntänsä luo kanslerin huoneisiin.
"Armiaan Jumalan nimessä, kuule minua, nuori mies!" kuiskasi vangittu ritari. "Olethan sinä drotsi Hesselin aseenkantaja?"
"Mitä te tahdotte?" kysyi Skirmen pysähtyen.
"Sano herrallesi", änkytti vanki, "että se mies, joka kerran pelasti drotsi Pietari Hesselin elämän ja vapauden, tahtoisi sielunsa rauhan tähden silmänräpäyksen ajan puhutella häntä! Sano, että minä voin ilmoittaa hänelle jotakin hyvin tärkeää — mutta kiirehdi"!
"Sen asian minä toimitan!" vastasi Skirmen ja kiiruhti pois.
Vanki kömpi alas vaarallisesta paikastaan ristikon alta. Hän kuunteli jännityksellä jokaista ääntä; mutta kesti kauan ennenkuin hän kuuli minkäänlaista liikettä käytävästä. Viimeinkin hän kuuli vanginvartijan avaimien kalisevan. Telkeet lyötiin ovelta; se avattiin ja lukittiin taas. Drotsi Pietari seisoi hänen luonaan vankilassa. Kuunvalo lankesi ristikon kautta vangin kalpeille kasvoille, hän jäi istumaan kumaraan asentoonsa luomatta katsettaan tulijaan. Drotsi jäi hetkeksi äänetönnä seisomaan ovelle ja katseli häntä. Litle-suvun jalot pääpiirteet noissa heikoissa, villiintyneissä kasvoissa muistuttivat hänelle tuskallisesti sekä Inge neitoa että urheata Jon-ritaria. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. "Onneton!" sanoi hän. "Mitä minä voin tehdä rauhanne hyväksi, ja mitä teillä on minulle uskottavaa?"
"Sanokaa minulle totuus, Pietari Hessel!" sanoi vanki väräjävin äänin, mutta sillä isällisellä äänellä, joka muistutti drotsille heidän suhdettaan hänen lapsuudessaan. "Oletteko sinä ja Jon serkku minun tuomareitani?"
"Emme ole, Jumalan kiitos! Meidän suhteemme teihin on vapauttanut meidät tuomitsemasta teidän asiaanne."
"Hyvä! Silloin voin toivoa vielä armahdusta. Sinulta ja Jon ritarilta minä voin odottaa vain sitä, jota te kutsutte oikeudeksi, mutta Jumala meitä kaikkia auttakoon, jos meitä oikeuden mukaan kohdeltaisiin — —"
"Ritari Lave", keskeytti drotsi Pietari hänet, — "uskotteko te todellakin, ettei voimakas, ehkä liiankin voimakas ääni puhu teidän puolestanne sekä minun että teidän vanhan sukulaisenne sydämessä?"
"Minä uskon sinua ja annan sinulle siitä todisteen. Koska sinä et tahdo tuomita minua, niin minä uskallan uskoa sinulle asiani ja sanoa mikä sydäntäni painostaa." Näin sanoessaan vanki nousi ja katseli drotsia tutkivasti. — "Onnettomuus on nyt opettanut minulle sen, minkä sinä ennen turhaan koetit saada minua uskomaan", jatkoi hän entiseen tuttavalliseen tapaansa. "Nyt minä huomaan ettei kapina ja salavehkeily laillista hallitusta vastaan tuota onnea eikä siunausta, vaikka se tapahtuisi puhtaimmasta isänmaanrakkaudesta. Maalain mukaan minut tuomitaan, mutta kuninkaalla on armahtamisoikeus. Minä jätän elämäni ja kohtaloni nuoren kuninkaan käsiin! Minä en ole mitenkään osallinen hänen isänsä murhaan, ja hän voi armahtaa minua. Minä olen nähnyt hänet tänään. Jos minä olisin nähnyt hänet sellaisena ennen, niin en minä nyt istuisi täällä. Nyt minä ymmärrän, ettei edes voimakas Stig-marski voinut katsoa lapsikuningasta silmiin ja kieltää häneltä kuninkaannimeä. Sinä olit hänen asemestarinsa ja opettajansa, Pietari Hessel, enkä minä ihmettele, että sinä odotat suurinta hänestä. Jos hän lahjoittaa minulle henkeni, niin minä tahdon vannoa hänelle uskollisuusvalan. Minä tahdon ilmoittaa hänelle tärkeitä asioita — minä tahdon tunnustaa syntini kanslerille ja sovittaa rikokseni valtiovankilassa — sano se hänelle!"
"Suuri Jumala!" huudahti drotsi Pietari sydämestään iloiten ja tarttui lämmöllä vangin tutisevaan käteen. "Rohkenenko uskoa mitä kuulen! Siis on armelias Jumala kuullut minun rukoukseni ja taivuttanut teidän sydämenne! Te tahdotte olla meidän nuorelle kuninkaallemme uskollinen. Te tahdotte tunnustaa kaikki, ja vannoa hänelle uskollisuutta. — Te tahdotte hyvittää kaiken entisen, — ja hän tahtoo — hänen täytyy armahtaa teidät. — Mutta se ei ole hänen yksin päätettävissään", lisäsi drotsi miettiväisenä — "ilman herttuan ja kuningattaren hyvää muistia hän ei voi armahtaa teitä".
Ritari Laven kalpeat posket sävähtivät hehkuvan punaisiksi. Hän oli vaiti hetken ja näytti miettivän. "Herttua ei voi tuomita minua", kuiskasi hän senjälkeen tuttavallisesti ja hymyili viekkaasti, — "siitä minä olen huolehtinut. Kuninkaan opettajana ja neuvonantajana sinä voit yhdellä sanalla määrätä hänen tahtonsa. Ystävällinen sana kuningattarelle ei taitaisi kaikua kuuroille korville. Oli aika, jolloin drotsi Pietari Hessel voi saada ihmeitä aikaan ihanan Agnes kuningattaren kautta — —"
Drotsi Pietarin kasvot synkistyivät. Ritari Laven kasvojenilme ei miellyttänyt häntä. Tuo mielenmuutoksen tuottama ilo katosi äkkiä, kun hän samassa muisti Skirmenin äsken tekemän havainnon. "Ihmisenä minä kuitenkin voinen puhua sielläkin missä minun drotsina tulisi vaieta", sanoi hän ankaran vakavasti, "mutta sen minä rohkenen ainoastaan silloin, jos varmasti tiedän teidän puhuvan totta, ja että te ette täälläkin puno juonia kuninkaan ja isänmaan vahingoksi".
"Mitä, alatteko te epäillä? Drotsi Pietari!" vastasi ritari Lave pelästyneenä ja koettaen peittää suuttumustaan. "Olenhan minä kääntynyt teidän valtiouskoonne. Tahtoisitteko nähdä minun ulvovan tuhassa ja tomussa ennenkuin uskotte sen? Tehkää minun puolestanne minkä voitte, Pietari Hessel! Saatte nähdä, että minä en ole kiittämätön!" jatkoi hän levottomammalla ja sydämellisemmällä äänellä. "Sinun isäsi oli minun ystäväni, enkä minä ole unohtanut minä lupasin hänelle hänen kuolinhetkellään: Jos sinä nyt pelastat minun henkeni, niinkuin minä kerran pelastin sinun, niin ei minun isänkäteni enää kauvemmin tahdo eroittaa sitä minkä voimakkaampi käsi on yhteenliittänyt — —"
Drotsi oli tullut hyvin liikutetuksi; mutta samassa hän huomasi viekkaan hymyn ritari Laven levottomilla kasvoilla, ja suuttumuksella hän tunsi miten vähällä hän oli ollut antaa pettää itsensä. "Minä en edes siitä hinnasta myö uskollisuuttani, ritari Lave!" huudahti hän kiivaasti, tuntien itsetuntonsa loukatuksi. "Ennenkuin minä ylenkatsomatta itseäni, puhun ja lupaan teidän puolestanne, täytyy minun tietää, voimmeko me luottaa teihin. Mitä teillä on tekemistä herttuan kanssa? Mitä seisoi niissä kirjeissä, jotka te annoitte herttuan äsken nostaa hänen hansikkansa kera!"
Ritari Lave lyyhähti kauhistuneena istualleen ja valahti kuolonkalpeaksi. "Kirjeet! — Mitkä kirjeet?" sopersi hän. "Haa, oletteko te kaikkitietävä! Ne sisälsivät — ne sisälsivät — elävän Jumalan nimessä, ne eivät sisältäneet muuta kuin sen mikä on totta, — että minä olin varomaton narri tuodessani kirjeet maihin, joista voi koitua ikävyyksiä herttualle, ellen minä selittäisi hänelle niiden yhtenäisyyttä. Minä voin vakuuttaa hänen vihollisensa kirjoittaneen ne siinä tarkoituksessa, että annettaisiin ne ryöstää ja asetettaisiin hänet epäluulonalaiseksi salaisesta liittoutumisesta lainsuojattomien kanssa — —"
"Onneton!" — keskeytti drotsi Pietari hänet. "Te seisotte jo pohjattoman syvyyden partaalla, jonka yläpuolelta kaksi terävää miekkaa ovat valmiit musertamaan teidät ja kuitenkin te valehtelette. Minä en voi, enkä uskalla nyt mennä takuuseen teidän puolestanne. Te olette vielä vaarallinen mies Tanskalle ja kuningashuoneelle, ja minä olisin maankavaltaja, jos tahtoisin todistaa toisin pelastaakseni teidät. Mutta teidän sielunne rauhasta minä tahdon huolehtia. Jos te tahdotte vilpittömästi tunnustaa kanslerille teidän syntinne, jos vielä tahdotte ajatella iankaikkista parastanne, niin ehkä kansleri voi puhua puolestanne armahtavalle Jumalalle ja kuninkaalle. Tunnin kuluessa hän on teidän luonanne!"
"Oi niin, sallikaa kanslerin tulla valmistamaan minua kuolemaan!" valitteli ritari Lave ja pyyhki tuskanhien otsaltaan, "minä tahdon antautua Jumalan huomaan. Ihmisiltä minä en kuitenkaan voi odottaa armahdusta. Oi, jos minun Ingeni näkisi miten kovasydäminen te olette, drotsi Pietari, niin hän ei ikinä rakastaisi miestä, joka voi olla niin julma hänen onnettomalle isälleen."
"Kaikkivaltias Jumala on minun todistajani!" huudahti drotsi Pietari ja painoi kätensä rintaansa vasten mitä syvimmän tuskan valtaamana. "Viiltää syvästi sydäntäni, etten minä voi paremmin luottaa teihin. Herttuan te tahdotte voittaa petollisilla todisteilla ja minun petollisilla toiveilla. Ei, ritari Lave Litle! Siten te ette pelastu. Vain totuus voi pelastaa teidät ja isänmaan, ja meidät kaikki. Jumala suokoon teidän horjuvalle mielellenne lujuutta ja voimia tahtomaan totisesti ja vakavasti sen, mitä te nyt sanotte vain teeskennellen pelastuaksenne inhimillisestä tuomioistuimesta!"
Tämän sanottuaan hän poistui vankilanovelle, joka avattiin hänen lyötyään kolme kertaa sille miekkansa kahvalla. Ritari Lave vaipui vaikeroiden kivilattialle, ja drotsi Pietari kuuli ulkopuolelle tuskallisimman kuolemanpelon pakoittavan hänet nyt vilpittömään rukoukseen.
Puoli tuntia sen jälkeen kun drotsi Pietari oli lähtenyt vankilasta, astui kansleri Martinus dominikaanipuvussaan, rukouskirja ja lyhty kädessä linnanpihan yli tornille. Hänet päästettiin heti vangin luo, joka oli niin mielenliikutuksen ja sisäisten taistelujen kiihoittama, että filosoofisen kanslerin oli mahdoton saada minkäänlaista yhtenäisyyttä ja selvää hänen tunnustuksistaan ja vastakkaisista lausunnoistaan.
"Tekö minua valmistatte kuolemaan?" huudahti vanki hypähtäen tuijottavin katsein häntä kohti. — "Hyvä on, sitten onkin jo kiire! Teilauspyörät ovat jo valmiina odottamassa. — — Drotsi Pietari ei tahdo rukoilla minun puolestani, — ja minun lapseni, minun lapsiparkani — hän kuolee häpeästä isänsä tähden. Mutta minulle se on oikein!" jatkoi hän kuiskaten. — "Minä nyökäytin — katso, näin minä nyökäytin niiden kataloiden neuvostossa. Se nyökäytys maksoi minulle minun autuuteni, ja kuningas Eerik Kristofferinpojalle hengen. — Enkö minä ollut niiden kahdentoista mukana Finnerupin ladossa? — Ei, ei, se oli unta —" huudahti hän kiihkeästi "sinä yönä minä vartioin vain herrani linnaa, — hänen vertansa ei ole minun käsilläni, — se veri ei tule minun pääni päälle, — mutta minä kuulin vaikeroimishuudot hänen kirstustaan, — ne kuuluivat haudasta — ei, helvetistä ne kaikuivat — minä muistan sen kyllä. Ihmiset eivät ole tuominneet minua lainsuojattomaksi, — mutta rauhani, ikuisen rauhani minä kadotin sinä hetkenä. Minä olen onneton mies!" huokasi hän ja vaikeni hetkeksi. — "Haa, mutta onnettomuus ei muserra minua", jatkoi hän ylpeästi. "Minä olen jaloa sukuperää — minä en kuole maankavaltajana, ei, vaan isänmaanystävänä, itsevaltiaan vihollisena! Mitä sinä tahdot minusta, pappi! Sinä et ole minun oikea rippi-isäni — sinä et ole rohkea tuomiorovasti, joka uskaltaa uhmailla sekä kuninkaita että keisareita. Minä tunnen sinut kyllä, sinä olet Antvorskovin kirjatoukka, oppinut kansleri — itsevaltiaan ystävä, ja sinä tahtoisit kaikki vapautta rakastavat tanskalaiset lainsuojattomiksi ja kahleisiin. Tuletko sinä tänne tänä iltana kuulemaan minun synnintunnustustani tuomitaksesi minut huomenna teloitettavaksi? Ei, ei, siitä ei tule mitään, korkeasti oppinut herrani! Viisaan valtiomiehen täytyy osata vaieta ja kuolla kuin koiran ilman synninpäästöä ja katumista."
Näin hän jatkoi sekavaa puhettaan, väliin soimaten itseään suurista rikoksistaan, väliin taas kerskaten ylhäisestä sukuperästään ja valtioviisaudestaan. Viimeinkin hän selvisi ja purskahti itkuun.
Oppinut mestari Martinus oli pari kertaa turhaan keskeyttänyt hänen sekavan puheensa koettaen osoittaa hänelle mitä Logican pykälää vastaan hän oli rikkonut; nyt voitti innokas sielunpaimen filosofin, ja hän käytti hyväkseen tätä hetkeä esittääkseen kaikki ne kohdat pyhästä raamatusta, joiden hän luuli voivan taivuttaa kadotetun syntisen kääntymykseen. Ajatellessaan hänen kuuluneen kuninkaanmurhaajien liittoon, tuli hän ankaraksi, ja kiivastuen hän lausui lain ankarat uhkaukset majesteettirikoksen tekijöille ja murhaajille.
"Ei, ei!" huudahti ritari Lave. "Kuninkaanmurhaaja minä en ole, mutta kirottu minä olen, jos ei Jumala ja pyhä kirkko voi minua armahtaa. Kuulkaa, kuulkaa minun rippi-isäni!" Nyt hän heittäytyi lattialle kanslerin jalkojen juureen ja tunnusti joka askeleen, jonka oli ottanut, ja miten hänet oli kiedottu salaliittoon, kuitenkaan ottamatta mitenkään osaa liittoutuneiden veriseen kostotyöhön. "Drotsi Pietari oli kuitenkin oikeassa!" sanoi hän lopulta. "Vain totuus voi pelastaa minut ja meidät kaikki. Tänäkin hetkenä minä tahdoin pettää hänet. Hän ei voi luottaa minuun, eikä hän voi pyytää armahdusta minulle. Tapahtukoon minulle oikeus! Täällä minut on tuomittava, — mutta pelastakaa, pelastakaa minun sieluni ijäisestä kuolemasta!"
"Teidän syntinne ovat suuret", sanoi kansleri liikutettuna — "mutta ne ihmiset, jotka ovat väärinkäyttäneet teidän heikkouttanne, ovat suurempia syyllisiä kuin te". Ja nyt hän puhui lohduttavia evankeliumin sanoja katuvalle, antaen hänelle pyhän kirkon nimessä synninpäästön, jos hän pysyisi lujasti katumuksessaan ja uskollisena kääntymyksessään niinkuin oli luvannut. "Minä toivon teidän maallisien tuomarienne myöskin olevan lempeämpiä kuultuaan tämän teidän tunnustuksenne", lisäsi hän. "Sitä minkä te olette minulle uskonut, ei saa kukaan tietää ennenkuin te itse sen sallitte; mutta suokaa minun ilmoittaa se kuningattarelle ja meidän nuorelle kuninkaallemme, ja minä lupaan teille, että Jumalan avulla suodaan teille aikaa kääntymiseen kunnollisessa valtiovankilassa."
"Sanokaa heille kaikki!" huudahti ritari Lave syleillen hänen polviaan tutisevin käsivarsin. "Minun salakammiossani Flynderborgissa on seinässä salainen kaappi — siellä — siellä ovat minun suuren syntini todisteet. Antakaa koko maailman tietää syntini, mutta elkää vain antako minun kuolla synneissäni! Suokaa minun säilyttää elämäni, — tämän kurjan elämäni, ja minä piiloudun häpeässäni pimeimpään vankilaan. Sanokaa heille kaikki!" jatkoi hän mitä suurimmassa tuskassa. "Sanokaa heille myöskin, että täällä syttyy huomenna kapina, jos he eivät ole ehtineet sitä ehkäistä! — Lainsuojattomat ovat täällä, — he aikovat herttuan avulla anastaa kuninkaan haltuunsa. Minä olen itse antanut siitä kirjeen herttualle — —"
"Armias taivas!" huudahti kansleri peloissaan ja riistäytyi irti hänestä. Hän koputti voimakkaasti vankilan ovelle. Se avattiin. Vanki koetti paeta poiskiirehtivän kanslerin kanssa, mutta voimakkaan vanginvartijan sysäyksestä hän kaatui tiedotonna kivilattialle.
NELJÄSKYMMENESNELJÄS LUKU.
Lukematon joukko ihmisiä oli kokoontunut kaikilta Själlandin kulmilta Skjelskjöriin, saadakseen nähdä nuoren kuninkaan. Kaupunki, joka kuningas Kristofferin ja Henrik Aemeldorfin sotien aikana oli puoleksi poltettu, ei ollut vielä toipunut entiseen kukoistukseensa, eikä voinut vastaanottaa kymmenettäkään osaa monista vieraista. Kaikki lähikylät olivat sen vuoksi täynnä matkustajia. Kansan lukuisaan kertymiseen oli sitäpaitsi syynä huhu, minkä mukaan kuningas Eerik Kristofferinpojan murhaajat olivat muka luvanneet saapua tänne henkilökohtaisesti tuomiotaan kuulemaan, mutta että he aikoivat puolustaa asiaansa kansan kuullen ja panna vastalauseensa lainsuojattomaksi julistusta vastaan. Suuri joukko näiden mahtavien aatelismiesten ystäviä ja liittolaisia oli senvuoksi kokoontunut tänne. Jo iltasella syntyi majataloissa ja kaduilla tappeluita eri puoluelaisten välillä, ja kaupunginvoudin täytyi kutsua kuninkaallista sotaväkeä avuksi järjestystä ylläpitämään.
Kun seuraavana aamuna soitettiin aamujumalanpalvelukseen Nikolain tornista, kokoontui jo kansaa käräjäpaikalle, ja hovikartanon edustalla olevalle torille, josta saattoi nähdä kuninkaallisten ratsastavan Danehovelle. Mutta kului tunti toisensa jälkeen, eikä kuninkaallisia alkanut näkyä. Paitsi linnan vartijoita ympäröivät linnaa kuninkaalliset sotamiehet, ja kuningattaren henkivartioratsumies-osaston etunenässä linnanportin edustalla olivat sekä drotsi Pietari että kreivi Gerhard. Drotsi Pietari kannatti vielä olkasiteessä haavoittunutta oikeaa käsivarttaan, mutta taitavana miekkailijana hän osasi pidellä miekkaansa vasemmallakin. Toivottiin, että kaikki levottomuudet juhlan aikana oli saatu ehkäistyksi, senvuoksi oli katsottu viisaimmaksi selvittää asiat herttuan kanssa myöhemmin. Linnan lähimpiin taloihin oli drotsi salaa sijoittanut loput kuningattaren henkivartioratsumiehistä, joiden luultiin vielä olevan laivoissa. Näiden drotsin uskollisimpien soturien oli käsketty rynnätä ja piirittää herttua samana hetkenä, jona he näkivät drotsin paljastavan miekkansa.
Vähän matkan päässä kreivi Gerhardista ja drotsi Pietarista istui herttua kimaltelevissa panssarivarustuksissaan oriinsa selässä, ritariensa ja lukuisien slesvigiläisten ratsumiestensä keskellä. Hän näytti jännittyneeltä ja levottomalta. Hän katseli lukuisaa kansanjoukkoa tarkkaavin ja tutkivin katsein. Drotsi Pietarin synkät, totiset kasvot eivät näyttäneet miellyttävän häntä enempää kuin kreivi Gerhardin reipas olento.
Kansa alkoi tulla rauhattomaksi pitkästä odotuksesta, ja drotsi Pietari kuiskasi tyytymättömänä kreivi Gerhardille: "Siihen on meidän hyvä varovainen kanslerimme syypää." Kuului jo sieltä täältä murinaa ja suuttumuksen huudahduksia.
"Kylläpä tässä saadaan vahtailla ja odotella saamatta edes kurkun kastiketta!" murahti paksu, vanhempi porvari, joka seisoi vahdissa.
"Jumala ei luonut kiirettä, ukkoseni!" vastasi pitkäpartainen slesvigiläinen ratsumies. "Eipä tarvitse teidän kuninkaanne juuri parran ajamisen tähden liikoja viivytellä. Mutta kai hänet ensin kapaloidaan ja imetetään. Täytyy kai kuningattarenkin laittautua kauniiksi ja koreaksi, ettei drotsi Hessel kävisi hänelle uskottomaksi teidän nuorten tyttöjenne ja vaimojenne vuoksi."
Ratsumiehet yhtyivät raa'asti nauraen tähän kömpelöön ivaan.
"Kansa on iloista, ja siitä minä pidän!" sanoi kreivi Gerhard joka kuuli naurun, mutta ei tiennyt mille naurettiin. Drotsi Pietari oli kuullut hävyttömät sanat, hän kihisi suuttumuksesta, mutta katsoi vastakkaiseen suuntaan, eikä ollut sitä kuulevinaan. Naurua jatkui, ja se uusiintui muista samankaltaisista puheista.
"Hiljaa, miehet! Puhukaa kunnioituksella kuninkaallisista!" sanoi herttua miehilleen teeskennellyllä ankaruudella. "Niin, olkaa varuillanne, miehet!" sanoi yksi herttuan ritareista: "Drotsin vasemman käden kanssa on paras olla leikkiä laskematta. Ja te, hyvä mies!" sanoi hän porvarille. "Te muistatte kyllä mitä Skjelskjörille maksaa kuninkaanvalan vastustaminen."
"Se oli tosi puhetta, ankara herra ritari!" murahti porvari. "Jos me nyt emme tahdo antaa toista kertaa polttaa talojamme, niin lienee parasta ulvoa susien kanssa, ja taipua nulikkavallan ja hamehallituksen alle."
"Hiisi vieköön sellaisen surkeuden!" sanoi toinen, "rupeavatko nyt kaikki tanskalaiset miehet alistumaan tohvelin alle ja nulikkapiiskan mukaan tanssimaan?"
"Sinä näyt haluavan tulla julistetuksi lainsuojattomaksi ennen iltaa, hyvä mies!" sanoi pitkä mies, jolla oli yllään munkinpuku. "Kyllä siihen joutuu parin hyvän sanan tähden."
"Oletteko kuullut uutisia, hurskas herra?" kysyi paksu kuoripoika munkilta. "Lundin arkkipiispa julistaa tänään kirkon pannaan Stig-marskin ja hänen ystävänsä."
"Pannaan, pannaan!" mutisi toinen toiselle.
"Ovatko he aivan hulluja!" sanoi kookas mies, haarniska ja sininen, suuri vaippa yllään.
"Näyttääpä nuori herra alottelevan tiukasti!" sanoi ivaillen joku hänen vieressään. "Kylläpä hänellä on pitkä kapalovyö, kun on siihen kietonut itse arkkipiispankin."
"Ei omena putoa kauaksi puusta!" huomautti paksu porvari, ja hänen vierustoverinsa alkoi hyräillä:
Suden pentu kasvaa vähittäin
Ja terävät on hampaat suussa.
"Mitä muuta olisitte voineet odottaa?" vastasi slesvigiläinen ratsumies. "Kaikki suden sukulaiset ulvovat, sanotaan meilläkin."
Se kuningattaren ratsumiehistä, joka oli slesvigiläistä lähinnä, oli jo kauan istunut satulassaan kuin tulisilla hiilillä. "Jos täällä on susia joukossamme", huudahti hän nyt leveällä pohjoisjuutilaisella murteella, "niin kyllä ne ennemmin ovat teidän slesvigiläisten kuin meidän joukossamme!"
"Sitä nuuskimaan olisi hyvä vainukoira tarpeen!" vastasi slesvigiläinen.
"Meillä ovat koirat myöskin nopeita ja uskollisia", sanoi pohjoisjuutilainen, "mutta alhaalla Gottorpin luona ne ovat vieläkin nopeimpia, sen taitaa autuas Aabel kuningas, teidän herttuanne isoisä, tietää. Hänen jälestään juoksee joka yö kolme tulista koiraa, ajaen hänet paholaisen luo helvettiin."
"Sen, joka häpäisee meidän herttuaamme tai hänen sukuansa, lyön minä kuoliaaksi!" huudahti slesvigiläinen ratsumies ja vetäsi miekkansa.
"Ja siltä, joka pilkkaa minun kuningatartani tai drotsiani, lyön minä pois nenän ja korvat!" vastasi kuningattaren ratsumies ja heilautti jo miekkaansa. Useat muutkin sekaantuivat kinasteluun, ja vaikka oli ankarasti kielletty paljastamasta miekkaa ennenkuin oli siihen käsketty, nähtiin jo monen miekan välähtelevän sekä herttuan että kuningattaren ratsumiesten parvessa.
"Hiljaa!" huusi herttua levottomana ja katsoi ympärilleen joka taholle.
"Joka lyö ensimäisen lyönnin ilman päällikkönsä käskyä se on kuoleman oma!" huusi drotsi Pietari, — ja useimmat miekat pistettiin takaisin huotraan, kovaäänisen riidan aletessa hiljaiseksi mutinaksi.
"Kuninkaalliset! Kuninkaalliset!" kaikui huuto levottomasta väkijoukosta, ja hetken oli aivan hiljaista. Samassa näkyivät kuningatar ja nuori kuningas ratsain. He ratsastivat komeassa kulkueessa linnanportista, heitä ympäröivät ritari Jon ja Rimordson, sekä kaksitoista henkivartijaa ja Martinus kansleri. Hengellinen herra istui yllään dominikaanikaapu, ja kiiltävät valkeakantaiset kengät jalassaan, ratsunsa selässä, mutta hän oli hyvin kalpea ja pelästyneen näköinen. Suuri joukko kansaa tervehti heti kuningasta iloisesti huutaen. Tappelu herttuan ja kuningattaren miesten välillä näkyi tauonneen. Mutta samassa huusi voimakas ääni joukosta: "Eläköön Stig-marski ja hänen ystävänsä! Pois, pois, kaikki tyrannit!"
Herttua katsoi pikaisesti taakseen. Drotsi Pietari piti häntä tarkasti silmällä ja piteli vasenta kättään miekkansa kahvalla. Eläköönhuudot kuninkaalle jatkuivat. Mutta nyt huudettiin toiselta taholta: "Eläköön herttua! Eläköön Waldemar Eerikinpoika!" Tähän yhtyivät useat porvareista ja kaikki slesvigiläiset ratsumiehet. Herttua kääntyi taas katsomaan taakseen; hän kohotti hattuansa tervehtien rohkeasti kansaa. Drotsi Pietari huomasi tuon tervehdyksen sovituksi merkiksi, sillä nyt tervehtivät herttuaa molemmilta puolin ne samat äänet, jotka juuri äsken olivat yhtyneet kapinahuutoon Stig-marskille. Drotsi ei voinut enää kauvemmin hillitä suuttumustaan. "Alas, alas petturit!" huusi hän paljastaen vasemmalla kädellään välkkyvän miekkansa. Samassa ryntäsivät salassa olleet ratsumiehet esiin joka talosta ja piirittivät torin. Herttua Waldemar katseli ihmetellen tätä odottamatonta liikettä. "Kapinaa! Kavaltajia!" huusi hän. "Puolustakaa laillista valtionhoitajaanne, urheat tanskalaiset! Ottakaa kiinni drotsi! Hän on petturi. Eteenpäin!" huusi hän ratsumiehilleen. Mutta ennenkuin hän yleisessä sekasorrossa ehti saada soturinsa taistelujärjestykseen, hyökkäsivät drotsi Pietari ja kreivi Gerhard kuningattaren ratsumiesten kanssa niin kiivaasti häntä kohti, että hänen väkensä kanssa täytyi suurimmalla kiireellä paeta. Ei ainoakaan heistä ruvennut puolustautumaan, vaan kaikki pakenivat solan kautta, jota ei vielä ollut sulettu ja joka johti ulos kaupungista.
"Herttuan jälestä! Petturien jälestä! Hän on kuninkaanmurhaajien päämies!" huusi drotsi, ja kuningattaren ratsumiesten etunenässä hän lähti ajamaan takaa pakenevia.
Tämän sekasorron aikana, jota lisäsi ihmisjoukon huudot ja hälinä, olivat ritari Jon, Rimordson sekä kansleri ja kaksitoista henkivartijaa silmänräpäyksessä muodostaneet taajan piirin nuoren kuninkaan ympärille, ja odottamatta tämän kapinan selviämistä, he kiirehtivät hänen kanssaan linnan torin yli kiihoittuneen kansanjoukon läpi alas vuonolle.
Kuningatar oli rohkeasti ratsastanut uskollisten henkivartijoidensa keskelle, ja hän oli kohta heidän etunenässään kreivi Gerhardin ja drotsi Pietarin kanssa. Heidän edessään pakeni herttua joukkoineen taakseen katsomatta kuin pelon lamauttamana.