"Mutta, jalo kuningatar!" sanoi drotsi Pietari, "teidän läsnäolonne täällä on liian uhkarohkea".
"Minä en tunne itseäni missään turvallisemmaksi kuin teidän ja urhollisen kreivi Gerhardin luona!" vastasi hän luottavaisesti.
"Olisipa häpeä!" huudahti kreivi Gerhard, "jos me nyt emme olisi voittamattomia".
Kaupungin ulkopuolella niinkutsutulla Trandrupin kentällä, jossa Henrik Aemeldorf oli voittanut kuningas Kristofferin, komensi herttua vasta ratsumiehensä pysähtymään ja kääntämään hevosensa. Kun herttua oli ennättänyt täällä kyllin etäälle, käytti hän välimatkaa hyväkseen järjestääkseen pikaisesti miehensä taisteluasemaan. Samassa drotsi Pietari kuuli hurjia hyökkäyshuutoja takaansa. Hän katseli taakseen ja huomasi joukon rautapukuisia ratsumiehiä, joiden joukossa hän luuli tuntevansa Jaakko kreivin ja molemmat Danehovella olleet lainsuojattomat ritarit.
"Te olette uskaltanut liian etäälle, jalo kuningatar!" sanoi hän levottomana. "Petturit ovat yllättäneet meidät. Miehet, asettukaa kuningattaren ympäri! Elkää väistykö hänen vierestään, kreivi Gerhard!"
"Tuhat tulimmaista!" murahti kreivi Gerhard. "Jääkää te ennemmin keskustaan, drotsi Hessel!" Mutta drotsi ei kuunnellut hänen puhettaan. Kuningattaren ratsumiehet olivat heti totelleet heidän päällikkönsä käskyä ja muodostaneet piirin hallitsijattarensa ympäri. Kuningatar pysyttelihe keskellä kehää, katsellen joka taholle ympärilleen. Hän oli valahtanut kalpeaksi, mutta hän kokosi kaikki voimansa ja piti tarkasti silmällä kaikkia vihollisen liikkeitä. Kreivi Gerhard ratsasti nelistäen ympäri kehää päristellen kuin villi leijona häkissään. Vihollinen tunkeili esiin kummaltakin puolen. Drotsi Pietari antoi kehän laajeta ja höllin ohjin, miekka vasemmassa kädessään hän hyökkäsi herttuaa ja hänen ratsumiehiään kohti.
"Kääntykää te nyt lainsuojattomia vastaan, kreivi Gerhard!" sanoi kuningatar rauhallisesti.
Tämä olikin taitavan sotapäällikön tarkoitus. Hän hyökkäsi kehän ulkopuolelle huutaen: "Eteenpäin kaaressa! Seuratkaa minua!"
Molemmat laajenneet puolikaaret olivat siten pian muodostuneet kahdeksi tiheäksi linjaksi, taistellen kumpikin vastakkaiseen suuntaan jakaantuneina, kaksinkertaisesti voimakkaampaa vihollista vastaan. Keskelle kenttää jääden, oli kuningatar pakoitettu näkemään verisen ja kiivaan taistelun, jossa moni hänen uskollisista miehistään menetti henkensä. Hänen poskensa hehkuivat innostuksesta ja osanotosta. Hän katsoi vuoroon drotsi Pietariin ja vuoroon kreivi Gerhardiin päin. Mutta useimmin viivähti hänen katseensa urheaa kreivi Gerhardia ihailemaan, joka taisteluinnossaan iloisesti heilutti miekkaansa ja näytti joka miekan iskulla tunkevan vihollisensa askeleen taapäin. Välimatka molempien ratsujoukkojen välillä piteni joka silmänräpäyksessä. Kuningatar oli innolla seurannut kreivi Gerhardin urhokasta etenemistä. Nyt hän taas kääntyi drotsi Pietariin päin ja huudahti kauhusta: Hän näki tämän ratsumiesten joutuneen epäjärjestykseen, ja drotsi itse suistui hevosensa selästä keskelle herttuan väkeä, jotka raivokkaasti huutaen syöksyivät hänen kimppuunsa.
"Armias Jumala, he tappavat hänet!" huusi kuningatar. "Pelastakaa, pelastakaa drotsi Pietari, jalo kreivi!" Vaarasta välittämättä hän ratsasti näin huutaen keskelle kreivi Gerhardin ratsumiesparvea, jotka olivat vähällä saada lainsuojattomat kokonaan karkoitetuksi kentältä. Hän tunkeutui aivan kreivi Gerhardin luokse, toistaen kehoituksensa.
"Jumalan nimeen sitten niinkuin te tahdotte, arvoisa kuningatar!" vastasi kreivi Gerhard. "Mutta te riistätte voiton meidän käsistämme. — Eteenpäin miehet! Elkää välittäkö minusta!" Hän käänsi hevosensa kiirehtiäkseen drotsi Pietarin avuksi ja saadakseen hänen taistelurivinsä järjestymään. Mutta suuri osa hänen omia ratsumiehiään teki saman käännöksen, ja siten syntyi epäjärjestys, kun toiset ryntäsivät eteenpäin ja toiset taapäin. Lainsuojattomat tunkeutuivat taas esiin hurjasti huutaen; ja vastakkaiselta puolelta herttua ahdisti voitokkaasti drotsin ratsumiehiä, jotka olivat kadottaneet päällikkönsä. Kreivi Gerhard pysäytti pakenevat joukot ja pyysi heitä kääntymään. Mutta hän huusi turhaan, hänen oli mahdoton enää koota hajaantuneita ratsumiehiä. Vihollinen tunkeutui voittaen molemmilta puolin, ja hirvittävä temmellys vallitsi kaikkialla hänen ympärillään. "Kaikki on menetetty! Meidän täytyy paeta, jalo kuningatar!" huusi hän nyt suuttuneena ja kääntyi sivulleen, missä kuningatar juuri äsken oli ratsastanut, mutta siellä ei häntä näkynyt. Yksi kuningattaren ratsumiehistä oli heittänyt vaippansa hänen ylleen ja hän oli kadonnut sekasorron vallitessa. — Kreivi Gerhard ei eroittanut häntä mistään meluavien ja taistelevien ratsumiesparvien joukosta. Nyt hän raivostui, ja huitoi joka suuntaan niin hurjasti, ettei ystävä eikä vihollinen uskaltanut lähestyä häntä. Hänen tuijottava silmänsä etsi vain kuningatarta, mutta hänestä tuntui niinkuin sekin olisi tullut soaistuksi. Taistelukenttä ja koko maailma pyöri hänen silmissään, ja kun hän palasi tajuntaan, huomasi hän olevansa yksin autiolla taistelukentällä, ympärillään vain kuolleita ja haavoittuneita sotilaita. Hänen silmänsä oli vahingoittumatta, mutta se, joka hänelle oli vieläkin kalliimpi, oli kadonnut. Hän kannusti tulista orittaan, ja se kantoi hänet kiitäen ruumiiden yli kaupunkiin.
NELJÄSKYMMENESVIIDES LUKU.
Kapina kaupungissa ei ollut vielä tukahutettu. Kaikilla kaduilla tungeskeli asestettuja porvareita ja sotilaita. Yhä sattui verisiä tappeluita. Muutamat huusivat Stig-marskin ja kreivi Jaakon nimeä: "Kostoa lainsuojattomille!" Toisilla oli herttuan nimi tunnussanana, lyöden maahan jokaisen joka ei heihin yhtynyt. "Eläköön nuori kuninkaamme, turma pettureille!" huusi suuri osa porvareista ja huonosti asestetuista talonpojista. Lainsuojattomien ja herttuan puoluelaiset eivät näkyneet oikein tietävän katsoisivatko toisiaan ystäviksi vaiko vihollisiksi; mutta he yhtyivät kuitenkin niinkuin usein ennenkin kuninkaallismielisiä vastaan. Pian kuitenkin herttua oli voittanut, ja hän ratsasti slesvigiläisten ratsumiestensä ympäröimänä katuja pitkin. Huhu hänen voitostaan ja kuninkaallisten tappiosta kulki edeltä, levittäen kauhua kaikkien kaupungin porvarien kesken ja pakeneviin talonpoikiin, jotka olivat kokoontuneet vannomaan uskollisuusvalaa kuninkaalle. Herttuaa seurasi joukko hurjan näköisiä miehiä, veriset kirveet kädessä, ja paljon oudon näköisiä muukalaisia, jotka meluten osoittivat hänelle suosiotaan. Tähän voittokulkueeseen liittyi myöskin joukko rautapukuisia ratsumiehiä, joiden kypärän silmikot olivat suletut, heidän arveltiin olevan lainsuojattomia ja heidän sotilaitaan.
Herttua laskeutui linnan edustalla hevosensa selästä ja antoi heti ratsumiestensä asettua sinne. "Missä on kuningas?" kysyi hän. "Vuonon kautta pakomatkalla Nyborgiin!" vastasi eräs lihava lahtari.
Herttua näytti äkkiä tulevan hyvin levottomaksi. Hän antoi yhdelle ritareistaan salaisen käskyn, ja tämä ratsasti heti ratsumiesjoukko mukanaan satamaan.
"Ja missä on hänen armonsa kuningatar?" kysyi herttua taas. Siihen ei voinut kukaan vastata hänelle. Hän sai vain kuulla, että ritari Rimordsonin merimiehet olivat hakeneet prinssi Kristofferin ja prinsessa Mereten linnasta.
"Rauhoittukaa, kunnon kansalaiset!" sanoi hän senjälkeen meluavalle kansanjoukolle, joka ympäröi häntä. "Menköön kukin kotiinsa! Tänä päivänä ei ole Danehovea eikä kuninkaan tervehdysjuhlaa. Minä olen onnellisesti tukahuttanut kapinan. — Kapinan yllyttäjä on minun hallussani. Se oli kuningattaren ylimielinen suosikki, drotsi Hessel. Hän on johtanut harhaan kuningattaren, asettaen minut väärään valoon. Hän on ottanut alaikäisen kuninkaan valtaansa, päästäkseen itse hallitsemaan maata, mutta siitä petturista olette nyt päässeet. Hän ei enää milloinkaan pääse näkemään päivän valoa. Minä olen vielä teidän valtiohoitajanne, ja minä otan huolehtiakseni sekä teidän, että maan turvallisuudesta ja onnesta!" Tätä hänen puhettaan tervehdittiin meluavin suosionosoituksin, ja herttua kumarsi lempeästi ja kuninkaallisen arvokkaasti kapinallisille liittolaisilleen. Sitten hän poistui ritareineen linnaan ja hänen mukanaan meni sinne myöskin se kookas panssaroitu ja siniviittainen herra, jonka kypäränsilmikko oli suljettu ja joka oli johtanut lainsuojattomia. Tämän herran kanssa, jonka kaikki luulivat tuntevansa lainsuojattomaksi Hallannin Jaakko kreiviksi, oli herttualla salainen keskustelu ritarisalissa. Tämän jälkeen poistui panssaroitu herra linnasta, ja tunnin kuluttua olivat lainsuojattomat ja heidän sotamiehensä lähteneet kaupungista. Sanottiin heidän kaupungista mennessään vihaisesti uhkaellen tulevansa takaisin ennen vuoden ja päivän kuluttua tuli ja miekka mukanaan.
Herttua itsekin näytti tahtovan poistua levottomasta kaupungista, jossa kuninkaalla oli paljon uskollisia alamaisia, jotka eivät olleet herttualle eikä Stig-marskin puoluelaisille suosiollisia. Vangittu ja vaarallisesti haavoittunut drotsi oli viety kahleissa herttuan omaan laivaan. Kuninkaalliset pitkälaivat olivat lähteneet vuonosta, ja paitsi herttuan kolmea laivaa oli ainoastaan yksi laiva satamassa, jolla luultiin nähdyn kuningattaren väkeä. Herttua tahtoi kuitenkin siirtää lähtönsä iltaan, hänen mielestään oli varomatonta lähteä linnasta, ennenkuin kaupungissa oli täydellisesti rauhallista. Hän oli nähnyt kuningattaren keskellä taistelun temmellystä, mutta hän oli äkkiä kadonnut hänen näkyvistään. Hän tiesi kuningattarella olevan paljon ihailijoita kaupungissa, ja hän oli hyvin levoton. Hän antoi tarkasti etsiä taistelukentän ympäristöineen, mutta siellä ei löydetty kuningatarta; eikä kreivi Gerhardia. Hän kaipasi sitäpaitsi erästä slesvigiläistä ratsumiesosastoa, jotka taistelun kestäessä olivat tulleet eroitetuiksi hänestä eivätkä olleet vielä palanneet.
Alkoi jo hämärtää, ja hän astuskeli levottomissa ajatuksissa edestakaisin ritarisalissa. Hän tunsi kyllä itsensä ylpeäksi voitostaan. Mutta kuninkaan paon vuoksi oli koko tämä sekava mellakka onnistumaton yritys. Hän alkoi pelätä liian aikaisin heittäneensä pois naamarinsa ja siten ilmiantaneensa rohkeat aikeensa. Saatuaan kuulla marskin lupauksesta norjalaisten kuninkaalle, ei hän enää luottanut lainsuojattomiin. Hänen kiitoksensa Jaakko kreiville oli ollut kylmä ja vähäsanainen. Hän näytti olevan tuskallisessa epävarmuudessa siitä mitä hänen nyt oli tehtävä, voidakseen saavuttaa ylpeän päämääränsä. "Tartu siihen valtikkaan, jolla voit henkiä taivuttaa, ja sinun kruunusi loistaa kuin aurinko!" kuiskasi hän itselleen, ja hänestä tuntui niinkuin hän taas olisi istunut Sjöborgin linnassa ja puhellut huuhkajansa kanssa. Hän katseli arasti ympärilleen suureen pimeään saliin ja pelkäsi meikein omia sanojaan, tuntui niinkuin kuollut, mielipuoli piispa olisi puhunut hänelle. "Valoa! Valoa!" huusi hän. Hänen palvelijansa, jotka tiesivät herransa kammoksuvan pimeässä olemista, kiirehtivät sytyttämään kaikki ritarisalin kynttilät. Herttua antoi vielä muutamia käskyjä matkavalmistuksista, ja lähetti taas miehiä tutkimaan oliko hiljaista kylässä ja eikö ollut väkijoukkoja vuonoon vievällä tiellä. Vähän senjälkeen avattiin ovi, ja kaksi hänen ritareistaan toi sisään vangin, jonka hänen väkensä äsken oli tuonut linnaan, ja joka vaati tulla viedyksi herttuan luo. Vanki seisoi kääriytyneenä umpivaippaan, sadehattu vedettynä pään ylitse, ja näytti tutkivasti katselevan herttuaa. Samassa putosi vaippa hänen hartioiltaan lattialle. Herttua peräytyi hämmästyneenä pari askelta — kaunis majesteetillinen Agnes kuningatar seisoi hänen edessään, yllään kimalteleva kruunauspukunsa.
"Sanotaan minun olevan teidän vankinne, herttua Waldemar!" sanoi hän rauhallisen arvokkaasti. "Mutta minun mielestäni te olette minun vankini, niin totta kuin te olette katala kapinoitsija, ja minä tänä hetkenä Tanskanmaan hallitseva kuningatar!"
Herttua viittasi pikaisesti hämmästyneiden ritariensa poistumaan. "Jalo kuningatar!" sanoi hän kohteliaasti ja nöyrästi. "Yhdessä suhteessa te olette oikeassa: minä olen nyt ja ikuisesti teidän vankinne. Mutta kapinoitsija minä en ole. Sitävastoin drotsi Hessel ja teidän miehenne ovat petollisella ja kunniattomalla tavalla hyökänneet minun kimppuuni. Teidän omasta vaatimuksestanne minä tulin tänne valtionjohtajaksi, ja täällä, vastoin lakia ja oikeutta, hyökätään minun kimppuuni juuri hetkellä, jolloin minä olen viemässä kuningasta kruunattavaksi. Kauhulla minä näin teidän armonne takaa-ajajieni etunenässä. Tämä näkö olkoon puolustuksenani, miksi minä silmänräpäykseksi poistuin kuninkaan vierestä, koettaen väistää taistelua, jossa teidän kallis henkenne oli vaarassa."
"Mitä minä kuulen!" sanoi kuningatar säpsähtäen. "Te vielä kiellätte olevanne tämän kapinan johtaja? Ja te uskallatte panna sen minun syykseni?"
"En teidän, armollinen kuningatar, vaan kunnianhimoisen ja häpeämättömän drotsi Hesselin. Hän on syypää täällä tapahtuneeseen onnettomuuteen, ja jokaiseen veripisaraan, joka tänä päivänä on vuodatettu. Hän on kapinoitsija ja maankavaltaja, enkä minä — ja taivas varjelkoon minua syyttämästä teitä uskottomuudesta! Hän on häpeämättömästi väärinkäyttänyt teidän lempeytenne ja suosionne. Hän on johtanut teidät ottamaan tämän varomattoman askeleen. Hän on saattanut minut epäluulon alaiseksi, kohotakseen minun jälkeeni valtakunnanhoitajaksi, tai ehkä Tanskanmaan kuninkaaksi."
Kuningatar peräytyi askeleen ja loi viisaan, tutkivan katseen viekkaaseen herttuaan. Hän näytti hetkeksi vaipuvan ajatuksiinsa, mutta sitten tuntui kuin kirkas valo olisi välähtänyt hänelle, ja hän lähestyi tuttavallisesti herttuaa. "Te olette ehkä avannut minun silmäni näkemään äärettömän petollisuuden", sanoi hän, voimatta kuitenkaan kokonaan hillitä ääntään. — "Jos tämä todellakin on tapahtunut drotsin alotteesta, niin on hänet vedettävä siitä edesvastuuseen. Kuningas ja kansa tuomitkoot hänet petollisena maankavaltajana! Missä hän on?"
"Minun hallussani!" vastasi herttua kohteliaasti hymyillen. "Ja teidän suostumuksellanne, hän pysyy siellä niinkauan kun minä olen valtionhoitaja Tanskassa."
"Te vastaatte minulle hänen hengestään", vastasi kuningatar koettaen salata levottomuuttaan. "Olkoon hänen rikoksensa kuinka suuret hyvänsä, niin ainoastaan kuningas ja kansa maakäräjillä voivat hänet tuomita, ja silloin sekä minun että teidän läsnäollessa."
"Se on ymmärrettävä, teidän armonne! Pahimmalle verivihollisellenikin tapahtukoon oikeus. Mutta suokaa, armollisin kuningatar, minun ensin esittää oma asiani teidän tuomioistuimellenne!" keskeytti hän kohteliaasti ja tarjosi syvään kumartaen kuningattarelle kullatun nojatuolin, mihin tämä istuutui. "Minä ymmärrän kyllä, että teillä on oikeus epäillä minua", alkoi hän taas puhua. "Teidät on tuotu tänne minun vankinani, vaikka niinkuin minä jo sanoin, minä olen ikuisesti teidän vankinne. Minä voin todistaa teille olevani syytön koko tähän ihmeelliseen mellakkaan!" jatkoi hän kiihkeästi ja hänen äänessään värähteli tukahutettu intohimo. "Minä voin antaa teille päivän selvän todistuksen siitä miten mielettömästi — miten nurinkurisesti ja päättömästi minä olisin toiminut, jos minun aikomukseni olisi ollut asettua vihamieliseen asemaan teidän suhteenne — —" hän vaikeni ja näytti miettivän mitä lisäisi. "Niin, se olisi ollut uhkarohkeaa!" huudahti hän taas. "Minä tahdon nyt tunnustaa teille sen, mikä jo kauan on ollut sydämeni hartaimpana ja rohkeimpana toiveena, ja johon minä joskus elämäni onnellisimpina hetkinä olen uskaltanut toivoa, suuren Waldemarsuvun ruhtinaallisena jälkeläisenä — —"
Hän pysähtyi taas ja tarkasti kuningatarta viekkain tutkivin katsein. Hän näki kuningattaren kasvojenilmeiden muuttuvan äkkiä ja hän alkoi epäröidä. Mutta tuntien oman viehätysvoimansa, hän karkoitti luotaan kaikki epäilykset, ja suuttumuksen punan kuningattaren poskilla hän luuli ujon hämmästyksen suotuisaksi merkiksi.
"Jalo, ihanin kuningatar!" jatkoi hän rohkeasti, "Te ette voi loukkaantua toiveesta, jonka hartain halu olisi yhdistää kansan ja valtakunnan onneen uskollinen rakkautensa naisihanteeseensa, — se on toive, jonka ilmaisemiseen minulta puuttuu sanoja; mutta se on aiheutunut teidän kauneutenne, sielun jaloutenne ja viisautenne ritarillisesta kunnioituksesta, ja se on saanut voimaa ja sytykettä niistä tunteista, jotka tekevät ruhtinaan ihmiseksi, sen ohella kohottaen ihmisen totuudessa ruhtinaaksi."
"Te puhutte hyvin kohteliaasti ja koreasti, herttua Waldemar!" vastasi kuningatar rauhallisesti hymyillen. — "Te luulette siis, ettei Tanskan kuningatar voi kieltäytyä kuulemasta teidän rakkaudentunnustustanne silloin kun hän on teidän vankinne, ja ettei hän osta vapauttaan liian kalliisti lahjottaessaan voittajalleen kätensä ja sydämensä?"
Herttua säpsähti. "Elkää taas väärinkäsittäkö minua, jalo kuningatar!" alkoi hän vähän tyynemmin puhua. "Minä uskalsin tänä hetkenä lausua tämän tärkeän tunnustuksen voidakseni selvästi osoittaa teille miten mahdoton minun on olla teidän vihollisenne. Te olette satunnaisen erehdyksen kautta täällä minun vankini, ja te olette vapaa minä hetkenä haluatte. Te olette kuningatar ja hallitsijatar täällä yhtähyvin kuin uskollisimpien soturienne joukossa. Mutta suokaa minun tehdä huomautus, joka lieventää tämän ehkä liiankin rohkean askeleen!" lisäsi hän rohkeasti, huomatessaan ylpeän hymyn kaareilevan kuningattaren huulilla. "Te olette kyllin valtioviisas käsittääksenne, että tällä hetkellä sekä teidän että Tanskan kohtalo on minun käsissäni. Ja minä en tahdo väärinkäyttää tätä satunnaista etua. Mutta jos ei teidän sydämessänne ole minulla vähintäkään sijaa, niin te järkevänä ja valtioviisaana naisena ette kuitenkaan voi ylenkatsoa tällaista tarjousta näin tärkeänä hetkenä." Tämän rohkea kosija sanoi ylpeästi ja itsetietoisesti, osoittaen siten tuskin antavansa rukkasista korkealle vangille vapautta. Mutta lieventääkseen tällä valtiollisella viittauksella tekemäänsä loukkausta, hän äkkiä muutti puhetapaansa. Hänestä oli nyt tärkeää saada kauniin kuningattaren sydän, tai edes hänen turhamaisuutensa myöntämään järkeväksi tai ainakin välttämättömäksi sen, minkä hän arveli kyllin selvästi tuoneensa esille. Hän oli taas ritarillinen rakastaja, ja hän alkoi nyt hyvin kaunopuheliaasti ja näennäisen lämpimästi ylistellä kuningattaren kauneutta ja sielunjaloutta. "Minä annan elämäni ja autuuteni teidän käsiinne, jalo kuningatar!" sanoi hän lopuksi, taivuttaen polvensa. Kuningatar oli vaiti ja katseli polvistuvaa kosijaa läpitunkevin katsein. Katkera vastaus oli valmiina hänen huulillaan, mutta samassa ovi avautui ja yksi herttuan ritareista astui sisään. Herttua nousi nöyrästä asennostaan ja polkaisi kiivaasti lattiaan. "Mitä tämä on?" sanoi hän. "Kuka on niin rohkea?"
"Kreivi Gerhard, — ankara herra!" vastasi ritari hätäisenä. "Holsteinin kreivi Gerhard on piirittänyt linnan lukuisan ratsujoukon kera. Hän uhkaa rynnätä linnanpihaan, jos ei Tanskan kuningatarta heti päästetä vapaaksi."
Herttua seisoi kuin salaman iskemänä.
"Te tulitte sopivaan aikaan, herra ritari!" vastasi kuningatar ja nousi rauhallisen arvokkaasti. "Te näitte jalosukuisen herranne asennossa, jota hänen ei tarvitse hävetä. Hän on tunnustanut väkensä erehdyksen kautta joutuneensa epäluulonalaiseksi kavalluksesta ja majesteetinrikoksesta, ja hän on senvuoksi antanut elämänsä ja kohtalonsa minun käsiini. Te olette todistajana, että minä olen antanut anteeksi hänen erehdyksensä, johon hän ei ole syyllinen. Teidän käsivartenne, herttua Waldemar! Minä aion heti matkustaa. Jalo kreivi Gerhard odottaa minua."
Nyt kuului kovaa melua linnan ulkopuolelta. Herttua kumarsi syvään ja ojensi hänelle käsivartensa vastaan väittämättä. Ritari kulki edellä kaksi palavaa kynttilää kädessään. Herttuan viittauksesta kiirehtivät passaripojat lisäksi soihtuineen. Kreivi Gerhardin suureksi ihmeeksi vietiin kuningatar siten mitä suurimmalla kohteliaisuudella ja ruhtinaallisen komeasti ulos linnasta ja jätettiin hänen turviinsa. Kahden tunnin kuluttua purjehti kuningatar suotuisalla tuulella Nyborgin vuonosta, herttua Waldemar lähti vangittu drotsi mukanaan Alsiin.
NELJÄSKYMMENESKUUDES LUKU.
Sillaikaa kun drotsi Pietari istui vangittuna Nordborgin linnassa eikä voinut mitään toimia kuninkaan ja maan parhaaksi, huolehtivat vanha ritari Jon sekä kreivi Gerhard, kansleri ja uskollinen Rimordson väsymättömän valppaasti kuninkaallisten turvallisuudesta, koettaen tukea alaikäisen valtaistuinta. Herttuan mielestä hänen ei nyt ollut viisasta käyttää hyväkseen valtionhoitajan oikeuksiaan. Stig-marskin yritykset Tanskan yhdistämisestä Norjaan, sekä herttuan pelko siitä, että hänen omat aikeensa oli saatu ilmi, olivat niin hämmentäneet hänet, ettei hän enää näyttäytynyt Tanskan hovissa. Suuttuneena onnistumattomasta kapinasta ja häpeällisestä kosimayrityksestä, joka etenkin oli hänelle lannistava nöyryytys, lähti hän vähän senjälkeen Saksiin, ja piakkoin saatiin kuulla hänen siellä äkkiä menneen naimisiin herttua Juhanan tyttären, hurskaan Sofia prinsessan kanssa.
Tanskalle onnellinen sattuma teki tyhjiksi ne vaaralliset aikeet, joilla Ekerön luona majaileva norjalainen laivasto uhkasi maata. Raa'an jaarli Vähä-Alfin, yhdessä kuninkaan suosikin, Halkell Angmundin kanssa, piti johtaa laivastoa. Mutta vähän aikaa senjälkeen kertoi huhu jaarlin juomapöydässä joutuneen riitaan Halkellin kanssa, ja hän oli aivan Norjan kuninkaan nähden lyönyt hänet kuoliaaksi viinikannulla. Tästä syntyi laivastolla verinen taistelu: 260 jaarlin miehistä sai surmansa, jaarli itse tuomittiin lainsuojattomaksi ja pakeni Ruotsiin. Sotaretki Tanskaa vastaan keskeytyi. Mutta lainsuojattomat ryöstivät lakkaamatta Tanskan rannikkoa. He polttivat Middelfartin ja Hindeholmenin Fyenillä, ja nämä rajut vieraat jättivät tuskin yhtään Tanskan merikaupunkia rauhaan. Stig-marskin nimi oli kauhu kaikille tanskalaisille. Raane Jonson oli myöskin yksi niistä rohkeimmista merirosvoista, jotka hätyyttivät valtakuntaa, Stevnsklintin luona olevassa Gjorslövin talossa oli hänellä linnoitus, ja pakopaikka ryöväysretkillään. Pettääkseen vihollisiaan ja johtaakseen heidät harhaan, hän ratsasti mailla ollessaan hevosella, joka oli takaperin kengitetty, ja hänen mukanaan oli aina väkevä, vihainen koira, joka varoitti häntä takaa-ajajista, ja se hyökkäsi hätätilassa väkevimmänkin sotamiehen kurkkuun. Lundin arkkipiispa oli julistanut sekä Raanen että marskin ja kaikki lainsuojattomat kirkon pannaan; mutta he näyttivät rohkeasti uhittelevan sekä pannansäteitä että lainsuojattomuustuomiota. Useimmat lainsuojattomat olivat paenneet Norjaan, jossa he ärsyttivät norjalaista kuningasta ryhtymään ratkaisevaan retkeen Tanskaa vastaan. Marski jäi uhmaillen Hjelmiin, josta hän alituiseen teki ryöstöretkiä Pohjois-Jyllantiin ja saarille. Ylpeä Jaakko kreivi linnoitti Hunehalsin Pohjoishallannissa, ja sekä hän että marski valmistautuivat puolustamaan itseään viimeiseen asti.
Kruunaus siirrettiin talveksi, jolloin vihollisen ja merirosvojen oli mahdoton päästä Beltin ja salmien poikki. Joulupäivänä 1287 voideltiin ja kruunattiin Lundissa kuningas Eerik Menved, niinkuin häntä jo kutsuttiin. [Menved johtui ehkä hänen tunnuslauseestaan: Ved alle hellige Maend! (Kaikkien pyhien miesten kautta). Jotkut johtavat tämän lisänimen Maendevid sanasta, tarkottaen nuoren kuninkaan viisautta ja järkevyyttä.] Tämä oli viimeinen tehtävä, minkä vanha, uskollinen arkkipiispa Johan Dros toimitti. Hän ei elänyt niin kauan, että olisi nähnyt tuliko rukouksensa kruunun turvallisuudesta kuulluksi. Vähän jälkeen kruunauksen vahvistettiin liitto ja ystävyys Ruotsin mahtavan kuninkaan Maunu Latolukon kanssa kaksinkertaisella kihlauksella, jotka jo kauan olivat olleet ehdolla ja salaa päätetyt: ruotsalaiset lähettiläät veivät pienen tanskalaisen prinsessa Mereten Ruotsiin, ruotsalaisen kruununperillisen, prinssi Birgerin kihlattuna, ja maaliskuun keskivaiheilla julaistiin Tanskan kuningas Eerikin ja ruotsalaisen prinsessa Ingeborgin kihlaus. Tämän johdosta oli Helsingborgissa suuret juhlat, joissa kuninkaalliset kihlajaiset vietettäisiin ritarileikeillä.
Tässä suuressa juhlassa oli koko Tanskan ja Ruotsin hovi läsnä. Täällä näyttäytyi nuori Eerik kuningas koko ritariloistossaan tulevalle kuningattarelleen, ihanalle Ingeborg prinsessalle. Kaikki kiittivät kilvan pienen, rakastettavan prinsessan lapsellista kauneutta ja hyvyyttä. Innostuneet tanskalaiset runoniekat antoivat hänelle jo lauluissaan nimen Danebod eli Tanskan lohdutus.
Turnajaiset vietettiin mahdollisimman komeasti ja samaan tapaan kuin Ranskassa ja Saksassa. Päivää ennen turnajaisia olivat kaikkien ritarien aseet asetetut dominikaaniluostarin ristikäytävään, jossa komea airut julisti niiden nimet, joille kilvet kuuluivat. Kuningatar Agnes, Ruotsin kuningatar Hedvig, kreivi Gerhardin sisar, sekä prinsessat ja kaikki ylhäiset ritarinaiset kulkivat sinä päivänä juhlasaattueessa ristikäytävän läpi kilpien ohitse, ja nähdessään jonkun kelvottoman ritarin kilven, oli heillä oikeus viitata siihen, jolloin tämä ritari vaadittiin edesvastuuseen eikä saanut olla osallisena ritarileikeissä. Kahden ritarin kilpeä kosketettiin. Toinen oli mahtavan ruotsalaisen ritarin, herra Kaarlo Algotsonin, joka jaarli Vähä-Alfin avulla oli väkivallalla ryöstänyt ritari Thorstensonin rikkaan ja ylhäisen morsiamen, Ingrid neidon. [Ritari Algotson vangittiin seuraavana vuonna ja mestattiin samalla paikalla, jossa ryöstö oli tapahtunut. Thorstensonin ryöstetty morsian meni sittemmin Vreta luostarin päänunnaksi.] Tanskan kuningatar oli koskettanut hänen kilpeään. Hän tunsi tapahtuman ja uskollisen Thorstensonin sydänsurun. Airue otti heti pois kilven, ja Ruotsin ankara kuningas käski ottaa asian ankarasti tutkittavaksi. Toinen kilpi, johon ritarinaiset syyttäen koskettivat oli erään tanskalaisen ritarin: uskollisen Pentti Rimordsonin toisen veljen, ritari Jon Rimordsonin. Vaikka hän oli Agnes kuningattaren sukulainen, täytyi hänen heti poistua ritarileikeistä. Hän koetti pakenemalla pelastua, mutta hänet tuomittiin menettämään henkensä naishäväisemisestä ja murhasta. [Kerran ollessaan myrskyssä merellä hän tuomittiin salaisena rikollisena arvanheitolla kuolemaan. Hän tunnusti pahat tekonsa mastossa olevan kristinkuvan edessä ja hyppäsi mereen. Siitä on olemassa kansanlaulu: Jon Rimordsonin tunnustus.]
Turnajaiset vietettiin mitä suurimmalla komeudella ja juhlallisuuksilla. Juhlan kuningatar, pieni vaaleatukkainen Ingeborg prinsessa, istui lempeänä ja lapsellisen iloisena kuninkaallisella parvekkeella Agnes kuningattaren vieressä; hänen toisella puolellaan istui hänen äitinsä, iloinen hyvänsuopa Hedvig kuningatar, joka muistutti hyvin paljon veljeään, urheaa kreivi Gerhardia. Kuningattaren oikealla puolen istui ankaran ja majesteetillisen näköisenä Ruotsin mahtava kuningas Maunu Latolukko. Hänellä oli yllään näädännahoilla reunustettu, ja kultakruunuilla kirjailtu purppuraviitta. Ingeborg prinsessan hovinaisissa oli monta, joihin ruotsalaiset ja tanskalaiset ritarit heittivät ihailevia silmäyksiä. Mutta kuninkaallisia lähinnä istuva kookas hiljainen neito herätti kuitenkin suurinta huomiota. Se oli neiti Inge Litle. Surumielisesti hän katseli uljaitten aseleikkien valmistuksia. Hänen katseensa harhaili ritarien jonossa, mutta hän ei nähnyt drotsi Pietaria kuninkaallisten ritarien joukossa. Hän tunsi onnettomuuden, joka oli drotsia kohdannut, ja tiesi, ettei ollut toivoa hänen vapauttamisestaan Nordborgin vankilasta niinkauan kuin kireät välit herttua Waldemarin ja kuninkaallisen perheen välillä kestivät. Toinen vieläkin syvempi suru kalvoi tarmokasta ritarintytärtä. Hän tiesi onnettoman isänsä, vaarallisena valtionkavaltajana istuvan vangittuna Kallundborgin linnassa odottamassa tuomiotaan. Mutta katsellessaan prinsessa Ingeborgia ja nuorta Eerik kuningasta näyttivät hänen kasvonsa kirkastuvan: silloin hän unohti omat sydänsurunsa ja hänen korvissaan kaikui taas laulu:
"Nuoren Eerik kuninkaamme eestä!"
Lähinnä aitausta istuivat ruotsalaiset ja tanskalaiset ritarit palkintotuomareina, ja ensimäisenä heidän joukossaan nähtiin vanha ritari Jon. Turnajaiskentällä asteli komea asekuningas ja joukko airueita valkoiset sauvat ja töyhtöhatut kädessä. Näiden piti yhdessä apulaistensa, niin kutsuttujen persevantien kanssa, ylläpitää järjestystä, pitää silmällä taistelevien jokaista keihäänheittoa ja jokaista liikettä.
Tanskan kuningas Eerik ja pieni Birger prinssi alottivat ritarileikit ratsain, ja käyttäen tylppäpäisiä keihäitä. He olivat melkein samanikäisiä ja yhdenkokoisia, käyttäen pieniä, kepeitä aseita, jotka soveltuivat heidän ikäisilleen. Tanskan kuninkaalla oli prinsessa Ingeborgin taivaansiniset värit, ja hänen pieni hansikkaansa oli kiinnitetty hänen töyhtökypäräänsä. Birger prinssillä oli myöskin morsiamensa värit, ja hänen varustuksensa olivat valkoiset kuin Merete prinsessan silkkihame. Molemmat osottautuivat reippaiksi ja taitaviksi ritarillisessa aseenkäytössä. Mutta molemminpuolinen kohteliaisuus vaati, ettei toista pidetty toisen voittajana.
Ritarileikkien ohella oli laulua ja soittoa, ja tanskalaiset ja ruotsalaiset runoniekat ylistivät kilvan lauluissaan ritarien urotöitä. Melkein jokaisella ritarilla oli haarniskaansa tai kypäräänsä kiinnitetty hansikas, harso, helminauha tai jokin muu naiskoriste, ja taistellessa he usein huudahtivat hämäriä ja omituisia sanoja, joiden merkityksen ainoastaan heidän naisensa ymmärsivät. Monta keihästä taitettiin, ja moni ritari suistui satulasta, mutta taisteltiin tylsillä keihäillä, eikä senvuoksi kukaan vaarallisemmin haavoittunut. Näytti siltä kuin ruotsalaiset ja tanskalaiset, ritarit tänä rauhallisena ilojuhlana olisivat kilpailleet kohteliaisuudesta ja ritarillisuudesta.
Holsteinin kreivi Gerhard oli se, joka eniten kunnosti itseään näissä turnajaisissa, hyvänsuovan leikillisesti hän syöksi kuusi ritaria satulasta, pysyen itse järkyttämättä ratsunsa selässä. Hän näytti voittamattomalta kantaessaan ihanan Agnes kuningattaren mustaa harsoa rintahaarniskaansa kiinnitettynä. Hänen tunnuslauseenaan oli säe eräästä laulusta, jota hän oli kuullut laulettavan Jon ritarin luona tuona iltana, jolloin hän ensi kerran oli puhutellut kuningatarta ja tanssinut ensi kerran elämässään. Hän muutti siinä vain yhden sanan, ja joka kerran syöstessään ritarin satulasta, hän huusi iloisesti:
"Mua hallitsevi valtijatar vieno."
Kun ei kukaan enää tahtonut kilpailla hänen kanssaan, julistettiin hänet ritarileikkien voittajaksi. Hän hypähti iloisena ratsunsa selästä ja vastaanotti polvistuen palkinnon kuningatar Agneksen kädestä.
Kun turnajaiset jo näyttivät päättyneen, nähtiin vieraan ritarin, yllään kullattu haarniska ja kruunupäisen kypärän silmikko suljettuna, ratsastavan aituuksen luo hurjalla hirnuvalla sotaoriilla. Hän heitti teräshansikkansa kreivi Gerhardin jalkoihin, ja sanaakaan sanomatta hän kosketti terävällä keihäänsä kärjellä kreivin rintahaarniskaan kiinnitettyä mustaa harsoa. Agnes kuningatar kalpeni. Kaikki säpsähtivät ja katselivat kauhuissaan komeaa ritaria. "Herttua! — herttua Waldemar!" kuiskasi toinen toiselleen. Mutta ei kukaan tiennyt varmasti oliko tämä arvelu oikea.
Kreivi Gerhard hypähti, suuttumuksesta puhkuen, ratsunsa selkään valmiina taisteluun, otettuaan ylös hansikkaan merkiksi siitä että oli vastaanottanut otteluvaatimuksen, ilman sen enempiä selityksiä. Airueet päästivät vieraan ritarin aituukseen. Hän hypitteli ylpeästi orittaan, heilutellen terävää keihästään, joka ennusti vakavaa taistelua. Myöskin kreivi Gerhard tarttui murhaavaan aseeseen. Taistelutuomari huomautti tämän olevan juhlatilaisuuden eikä kaksintaistelun. Mutta suuttunut kreivi Gerhard vaati saada taistella kostaakseen loukkauksen, eikä sitä voitu estää. Salaman nopeudella ritarit hyökkäsivät toisiaan kohti. Kreivi Gerhardin keihäs taittui kullattua rintahaarniskaa vasten; hän itse sai rintaansa voimakkaan sysäyksen, mutta jäi istumaan järkkymättömänä satulaansa ja paljasti miekkansa.
Vieraan ritarin oli voimakas isku nostanut korkealle satulassa; mutta hän istui taas heti kuin kiinninaulattuna siinä, nauraen ivallisesti rautasilmikon takaa. Hän heitti pois keihäänsä ja paljasti miekkansa. Kiivain ottein säilät koskettivat toisiaan. Molemmat olivat taitavia miekkailijoita. Kreivi Gerhard kolautti syvän kuhmun vastustajansa kullattuun kypärään, lyöden kruunun siitä pois. Mutta hänen ketterä ja harkitseva vastustajansa käytti hyväkseen hänen hillitsemätöntä kiivauttaan. Kaikki seurasivat jännityksellä ja tarkkaavaisesti vaarallista ottelua.
"Ylhäisen naiseni kunnian tähden!" huusi nyt kreivi Gerhard aikoen tehdä ratkaisevan hyökkäyksen ja paljasti päänsä ja kaulansa. Hänen vastustajansa oli kohottanut miekkansa ehkäistäkseen häntä, ja käyttääkseen hyväkseen tämän varomattomuutta, mutta hän väistikin vain hyökkäyksen ja pysähtyi äkkiä tuijottamaan aituuksen yli. Samassa kuului voimakas ääni: "Täällä taistelee kunniaton ritari!" Kaikki kääntyivät hämmästyneinä sinne, mistä ääni kuului, ja he näkivät solakan, pitkän ritarin, terässininen haarniska yllään, ja silmikko suljettuna pysähtyvän aitauksen eteen, pidellen kädessään komeaa tikaria. "Tunnetko sinä tämän todistajan, petturi!" jatkoi sama ääni. Sininen ritari käänteli tikaria kädessään, ja sen kultainen, leijonanmuotoinen kahva välähteli kirkkaasti auringonpaisteessa.
"Tuo tikari vedettiin Eerik Kristofferinpojan ruumiista Pyhän Cecilian yönä!" huusi voimakas ääni kansan joukosta. "Tuon tikarin möi Melfarin aseseppä Troels herttua Waldemarille", huusi toinen ääni, "sen minä voin todistaa ja vannoa".
"Se on marskin tikari, Stig-marskin tikari!" huusi kolmas ääni.
Taistelu oli keskeytetty. Kultahaarniskainen ritari istui kuin kivettyneenä satulassaan tuijottaen sinistä ritaria ja tikaria. Miekka putosi hänen kädestään, hän horjahti satulassaan, ja oli vähällä mennä tainnoksiin. Mutta nuoren kuninkaan viittauksesta astui nyt airut esille ja huusi: Elköön kukaan hengen uhalla häiritkö taistelevia sanoin tai liikkein!
Tämän käskyn kuullessaan sininen ritari kumarsi kunnioittavasti ja piilotti tikarin povelleen, mutta jäi tyynenä paikalleen, tuijottaen kreivi Gerhardin vastustajaan.
"Ojenna hänelle miekka!" huusi nyt kreivi Gerhard asepersevantille. "Minä tiedän taistelevani petollisen ja kunniattoman ritarin kanssa, mutta toisen meistä täytyy täällä heittää henkensä."
Asepersevantin kumartuessa ottamaan ylös pudotettua miekkaa, kannusti kultainen ritari äkkiä orittaan ja karahutti täyttä nelistä pois aituuksesta. Kaikki katsoivat hämmästyneinä hänen jälkeensä, ja kuolemanhiljaisuus vallitsi, kunnes ei kukaan enää eroittanut häntä. Nyt katsottiin minne sininen ritari oli joutunut; mutta hänkin oli kadonnut sankkaan ihmisjoukkoon, joka ympäröi aituusta.
Kreivi Gerhard oli yksin taistelukentällä ja hänet julistettiin tämän kunniataistelun voittajaksi. Tämä omituinen tapahtuma herätti mitä erilaisimpia arveluita katsojissa. Ritarileikki oli lopussa, ja kuninkaalliset palasivat takaisin linnaan. Vanhan Jon ritarin astuessa Inge neidon ohitse, hän kuiskasi hiljaa: "drotsi Pietari!"
Inge nyökäytti hiljaa, hehkuvan punan kohotessa ihanille poskille. Hän oli huomannut ruusunpunaisen nauhan sinisen ritarin haarniskassa, ja hän luuli tunteneensa sen hiusnauhakseen. Mutta hänelle oli arvoitus, miten hänen vangittu ritarinsa oli päässyt tänne.
* * * * *
Mutta ennenkuin Helsingborgin ritarileikit olivat loppuneet, kutsui tärkeä viesti nuoren Tanskan kuninkaan ja kaikki hänen ritarinsa Själlandiin. Kattegatissa oli nähty norjalainen laivasto, ja pelättiin heidän laskevan maihin Örekrogissa, jossa Flynderborgin linnoitus ritari Laven petoksen kautta vielä oli kapinallisten käsissä. Kun vanha ritari Jon ojensi uskolliselle Ingelle kätensä hyvästiksi, kuiskasi tämä salaa hänen korvaansa pari sanaa, ojentaen hänelle pienen pergamenttilehden, johon muutamilla vedoilla oli piirretty rakennus, ja tie oli merkitty pienillä risteillä. Ritari katseli hämmästyneenä Ingeä ja näytti tarkasti kuuntelevan joka sanaa, minkä hän sanoi. Inge toisti pari sanaa ja viittasi lehteen, jonka ritari Jon pani huolellisesti talteen. Hän nyökäytti iloisesti Ingelle, painoi hyvin liikutettuna suudelman hänen otsalleen ja kiirehti kuninkaallisien kanssa laivaan.
Noustiin esteettömästi maihin Själlandin rannikolle, lähelle Örekrogia. Kreivi Gerhard saattoi heti kuningattaren ja prinssi Kristofferin Riibelinnaan, joka näinä levottomina aikoina katsottiin sopivimmaksi pakopaikaksi kuninkaalliselle perheelle. Mutta nuori kuningas ei taipunut lähtemään Själlandista. Hän matkusti heti Rimordsonin kanssa Korsörin luona olevaan Tornborgin linnaan, tarkastaakseen tämän tärkeän linnoituksen ja kiirehtiäkseen itse laivaston varustamista. Sillaikaa ritari Jon varustautui suojelemaan pohjoista Själlandia vihollisten hyökkäyksiltä.
Korsörin luona olevat pitkälaivat Kuningas antoi heti miehittää ja lähetti ne pohjois-Själlandin rannikolle toimimaan siellä yhdessä Jon ritarin kanssa. Nuori kuningas osasi huolehtia kaikesta. Linnan varustuksista hänellä oli paljon huomauttamista. Rimordsonin täytyi monessa asiassa myöntää hänen olevan oikeassa ja hän ihmetteli hänen aikaisia tietojaan linnoitustaidossa, jonka hän oli oppinut drotsi Pietarilta.
Kymmenen päivää senjälkeen kun hän oli saapunut Tornborgiin, käveli kuningas eräänä aamuna aikaisin linnan valleilla, ritari Rimordsonin ja erään Örekrogista olevan ritarin kanssa, joka oli tuonut hänelle tärkeitä tietoja. Norjalaiset olivat astuneet maihin Örekrogissa ja polttaneet kaupungin tuhaksi; mutta ritari Jon oli joutunut porvarien avuksi. Maanalaisen käytävän kautta, johon hän oli näyttänyt heille tien, olivat he vanha herra etunenässä tunkeutuneet Flynderborgiin ja valloittaneet linnoituksen; tästä lujasta varustuksesta olivat viholliset karkoitetut. Ritari kertoi nyt yksityiskohtaisesti kuninkaalle miten kaikki oli tapahtunut, ja että oli turhaan etsitty linnanherran salakammiosta Flynderborgissa niitä lainsuojattomien kirjeitä, joiden vastaanottamisesta ennen kuninkaanmurhaa Lave Litle oli syytetty.
"Kaikkien pyhimysten nimessä, se oli oikein", sanoi nuori kuningas. "Vanha, uskollinen Jon ei ole tahtonut sanallakaan puhua serkkunsa Laven hengen puolesta, mutta nyt hän on pyyhkäissyt pois osan hänen synneistään. Antakaa kanslerin ilmoittaa Kallundborgin valtiovangille, että hänen tuomionsa on lykätty vuodeksi eteenpäin, koska hänen uskollinen serkkunsa on valloittanut Flynderborgin eikä sieltä ole löydetty hänen pahimpien petostensa todisteita."
Rimordson katsahti surumielisesti nuoreen kuninkaaseen. "Suokoon Jumala ja pyhä neitsyt", sanoi hän, "teidän jokaisen uskollisen miehenne voivan hyvittää sen, minkä heidän sukulaisensa ovat rikkoneet! Tuskin on enää ainoaakaan rehellistä miestä maassa, jonka ystävät tai sukulaiset eivät olisi vankilassa tai joutuneet hirsipuuhun, eikä kaikki ole vielä lopussa." Raskasmielinen ritari ajatteli hirtettyä veljeänsä Lavea ja Jon veljeänsä, joka nyt myöskin oli menettänyt henkensä.
"Onhan laki kaikkien herra", sanoi nuori kuningas huoaten. "Enhän minä senvuoksi niin aikaisin tullut kuninkaaksi. Mutta Jumalalle kiitos, vielä on uskollisia miehiä maassa. Kun saisin vain vielä drotsi Pietarin luokseni!"
Kuningas palasi takaisin linnaan Örekrogista olevan ritarin seurassa, ja Rimordson jäi tarkastamaan olivatko kaikki varustukset kunnossa. Kun hän näin kulki ja tarkasteli raskaita puolustuskoneita, huomasi hän pienen, paksun olennon, joka messupojan musta kaapu yllään, ja korkea hattu otsalle painettuna, kulkea nyökytteli messukirja kädessä, ollen hartaasti lukevinaan aamurukoustaan. Linnanherran silmään pisti pojan tukeva vartalo ja huojuva merimieskäynti. Hän katseli häntä tarkemmin ja luuli hämmästyksekseen tuntevansa hänet raa'aksi jaarli Vähä-Alfiksi. "Hyvää huomenta, poikani!" sanoi Rimordson astuen hänen eteensä, "mihin sinä olet näin aikaisin menossa?"
"Minä menen hakemaan viiniä papille, että hän voi rukoilla teidän sielunne puolesta!" murahti paksu messupoika syvällä, karkealla äänellä.
"Odotappas hiukan!" sanoi Rimordson, viitaten pari sotamiestä luokseen. "Minä luulen tuntevani sinut. Emmekö me molemmat istuneet samoihin aikoihin Lysen koulupenkillä. Etkö sinä silloin lyönyt meiltä kaikilta hampaita suusta ja polkenut meitä jalkoihisi? Sinä tahdoit olla kreivi ja jaarli? Oletko sinä nyt vain halpa messupoika?" Näin sanoen hän kohotti hatun hänen otsaltaan, ja katsoi häntä leveisiin häränkasvoihin.
"Pentti Rimordson, elä anna minua ilmi vanhan toveruuden nimessä!" kuiskasi paljastettu Alfkreivi. "Olemmehan me sukulaisia, ja olinhan minä koulussa niinkuin isä sinulle. Kyllä nyt on lopussa minun kreiviyteni ja jaarlin-arvoni. Minä olen nyt lainsuojaton mies, ja etsin turvani hurskaitten, veljien luota. Ole kunnon mies, Pentti. Lupaa, ettet ole tuntevinasi minua ja anna minun jänistää!"
"Sitokaa hänet, miehet!" komensi Rimordson sotamiehille. "Hän on ryöväri ja murhapolttaja!"
Voimakas viikinkipäällikkö heitti rukouskirjan ja messukaapun luotaan. Hän seisoi siinä ritaripuvussaan, hosuen hurjasti ympärilleen miekallaan; mutta sotamiehet olivat pian riisuneet hänen aseensa. Hänet pantiin heti lujasti kahleisiin; ja tekemättä siitä linnassa sen enempää melua antoi Rimordson viedä hänet tarkasti vartioituna Haraldsborgin lujaan pahantekijäintorniin. Rimordson ei tahtonut saattaa nuorta kuningasta levottomaksi, eikä tahtonut joutua moitteenalaiseksi ilmoittaessaan näin vaarallisen vihollisen päässeen tunkeutumaan linnaan. Muuten hän luuli linnan täydellisesti turvatuksi, eikä välittänyt vangitun merirosvopäällikön uhkamielisestä ja melkein pirullisesta naurusta, kun hänet, tarjottuaan Rimordsonille turhaan korkean palkinnon vapaudestaan, raahattiin ulos linnasta. Surumielisenä ja raskasmielisyytensä valtaamana Rimordson ei ollut huomannut tanskalaisella lipulla varustetun merirosvolaivan ankkuroineen yöllä Tornborgin lahteen. Ei ainoastaan uhkarohkea jaarli Vähä-Alf ollut huomaamatta päässyt linnaan. Itse Stig-marski, mukanaan joukko uskaliaita merirosvoja oli salaa noussut maihin; ja illalla seisoi Mads Jyde kuninkaallisiin huoneisiin johtavan oven edessä uskollisena vartijana, yllään kuninkaallisen henkivartijan puku. Linnassa näytti rauhalliselta, ja kaikki paneutuivat levolle.
Keskellä yötä nuori kuningas heräsi hirveään meluun. Koko linna oli ilmitulessa hänen ympärillään ja kaikkialta kaikui hätääntyneiden ja hämmästyneiden sotilaiden kauhunhuuto: "Marski, marski! — Lainsuojattomat!" Joka puolelta kaikui huutoja ja kuului aseiden helinää, ja nuori kuningas seisoi yksin puolialasti makuuhuoneessaan, jota jo savu ja liekit ympäröivät. "Armias Jumala!" huudahti hän. "Annanko isäni murhaajien nyt polttaa itseni!" Hän heitti kiireesti viitan hartioilleen, tarttui pieneen miekkaansa ja aikoi syöstä ulos ovesta liekkien halki. Hän kuuli Åke Jonsonin äänen aseiden melusta huoneensa ulkopuolelta; mutta liekit tunkivat sisään joka puolelta, — savu pyörrytti häntä, ja hän löysi tuskin ovelle. Samassa hän tunsi voimakkaan, rautaisen käsivarren tarttuvan itseensä; hän pudotti miekkansa ja meni tainnoksiin. Kun hän taas toipui, huomasi hän olevansa pienessä, avoimessa purjeveneessä, joka nuolennopeudella kiiti eteenpäin pimeän ja myrskyn vallitessa.
"Missä minä olen?" kysyi hän. "Olenko isäni murhaajien käsissä?"
"Uskollisien alamaisten ja hyvien ystävien turvissa!" vastasi ystävällinen ääni hänen vierestään, ja hän eroitti pimeästä vierellään istuvan ritarin, täydet rautavarustukset yllä.
"Drotsi Pietari, kaikkien pyhimysten nimessä, tekö olette täällä!" huudahti hän sydämestään iloiten.
"Minä en uskalla sanoa kuka olen", vastasi ritari, suljetun kypäräsilmikon takaa, ja kuningas luuli nyt tuntevansa turnajaisissa olleen sinisen ritarin.
"Kunniasana sitoo kieleni", jatkoi ritari. "Minun täytyy peittää kasvoni kuninkaaltani ja koko maailmalta. — Minä vien teidät turvaan Riibelinnaan. Minä itse palaan paikkaan, jossa pimeys on vieläkin mustempi kuin täällä. Minä vannotan teitä, herra kuningas, uskokaa mitä tahdotte, mutta elkää kiusatko minua puhumaan enää sanaakaan, ja rikkomaan ritarilupaustani!"
"Vaikene siis, Jumalan nimeen!" sanoi nuori kuningas ja puristi hänen panssaroitua kättään. "Varmasti sinä olet drotsi Pietari, tunnenhan minä sinun äänesi? Sinä olet tänä yönä pelastanut minun henkeni. Jos sinä vielä olet herttuan vankina, niin minä pelastan sinut, maksakoon mitä tahansa!"
"Elkää ryhtykö väkivaltaisuuksiin herttuaa vastaan!" vastasi ritari syvään huoaten. "Hänen vankinsa elämä on hänen vallassaan."
Nuori kuningas vaikeni. Vene jatkoi joutuisaa kulkuaan ja oli pian toisella puolen Sprogötä, josta Stig-marskin uusi torni häämöitti uhkaavana tummaa yötaivasta vasten.
Paria päivää myöhemmin tiedettiin jo yleisesti, että kuningas Eerik oli paennut Riibelinnaan, mutta Tornborgin oli Stig-marski hävittänyt, ja uskollinen ritari Rimordson oli saanut siellä surmansa. Nyt saatiin myöskin tietää että Rimordson oli vanginnut mahtavan jaarli Vähä-Alfin, vähää ennen kuin hän kaatui marskin sankarisäilän lyömänä. Saavuttuaan Riibelinnaan, kuningas ensi toimekseen nimitti valtakunnan drotsiksi linnan urhean päällikön, ritari David Thorstensonin, niin kauvaksi aikaa, kun drotsi Pietari oli herttuan vankina. Uuden drotsinsa ja kuningattaren neuvosta hän allekirjoitti jaarli Vähä-Alfin kuolemantuomion. Herttuasta kerrottiin, että hän makasi sairaana Schleswigissä, nuoren puolisonsa suureksi suruksi. Huhuiltiin hänen olevan henkisesti sairaan, ja ne omituiset seikat, joista kerrottiin antoivat uutta virikettä huhuille hänen yhteydestään henkimaailman kanssa. Hänen kerrottiin sairaana ollessaan vakuuttaneen, että hän ruumiillisin silmin oli nähnyt tuomion enkelin. Vähän ennen sairastumistaan hän oli ollut pari päivää kateissa, ja hänen omituinen sairautensa oli äkkiä puhjennut, kun hän Nordborgiin palattuaan oli käynyt tärkeää vankiaan, drotsi Pietari Hesseliä, katsomassa, jonka hän tapasi rauhallisena kahleissaan. Sanottiin herttuan mielipuolen houreissaan myöskin vakuuttaneen, että hänen vankinsa Nordborgin linnassa oli liittoutunut paholaisen ja voimakkaiden henkien kanssa häntä vastaan.
NELJÄSKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.
Norjalaiset ja lainsuojattomat jatkoivat vielä kauan hävitysretkiään Tanskaan, ja vaikka Norjan kuningas ei onnistunut saamaan lujempaa jalansijaa maassa, niin hän oli kuitenkin urhoollinen ja mahtava vihollinen, joka tänä rauhattomana aikana oli kaksinkertaisesti vaarallinen Tanskalle. Hän oli hävittänyt ja polttanut Amagarin ja Hvenin; hän oli tehnyt uhkarohkean, vaikka onnistumattoman retken Aalborgiin, eikä ollut säästellyt herttua Waldemarinkaan kaupunkeja. Ajateltiin jo vakavasti ryhtyä sovinnon ja rauhan keskusteluihin hänen kanssaan, mutta hän oli sopimuskirjeellä luvannut lainsuojattomille, ettei ryhtyisi rauhantekoon Tanskan kanssa ilman heidän ja marskin suostumusta.
Eräänä tyynenä syysyönä kaikui surullinen sielumessu, Viborgin tuomiokirkossa olevasta, kuningas Eerik Kristofferinpojan hautaholvista. Tuuli oli kirkon puolelta järvelle päin, ja toisella puolen järveä olevaan lauttaustaloon kuuluivat silloin tällöin syvät vigiliae-säveleet, jotka sieltä näin kaikuisivat murhatun kuninkaan sielun puolesta joka yö tuomiopäivään asti. Lauttaustalon ohitse kulki tie Asmildin luostariin. Kookas, vanha pyhiinvaeltaja istui täällä, pää kumarassa, syviin ajatuksiin vaipuneena, kumoon kaadetulla veneellä, ja hänen vieressään seisoi nuori pyhiinvaeltajapukuinen tyttö. Hän piteli kädestä reipasta, mustatukkaista nuorukaista. Nuorella miehellä oli yllään aseenkantajan puku, tikari ja teräslakki, ja paitsi tavallisia aseenkantajalle kuuluvia aseita hänellä oli kädessä pitkä, kullattu käyrämiekka, joka näkyi olevan tarkoitettu enemmän koristeeksi kuin puolustusaseeksi.
"Menemmekö luostariin ja kolkutamme ovelle, isä Henner?" kysyi nuorukainen. "Et sinä eikä Åse jaksa kulkea edemmäksi tänä yönä."
"Pysy täällä, Skirmen!" vastasi vanhus. — "Kyllä me voimme täälläkin levätä. Sitten kun me viimeksi tapasimme, olemme me valvoneet monta yötä Jumalan vapaan taivaan alla. Minun katumusmatkani ei ole lopussa ennenkuin olen nähnyt röyhkeän marskin ja sanonut hänelle sanottavani. Ja minä olen luvannut ja vannonut, etten sitä ennen nuku katoksen alla!"
"Mutta, rakas isä Henner!" sanoi Skirmen. "Mitä asiaa teillä on tänne Viborgiin? Jos ei pannaan julistettu marski ole joissakin ryövärilinnoistaan Hjelmillä tai Språlla, niin hän on varmasti taas ryöstämässä tai polttamassa kuninkaan kaupunkeja ja linnoja. Stegen linnaan hän ei uskaltanut", jatkoi hän kun vanhus ei vastannut, "mutta sekä Skjelskjörin että Samsilla olevan linnan kävi samoin kuin Tornborgin. Voi, Jumala meitä auttakoon!" lisäsi hän kiivaasti, musertaen kädessään olevan järviruo'on. "Nyt kun mahtava kuningas Maunu Latolukkokin on kuollut, ei ole ainoatakaan kuningasta maailmassa, jota marski pelkäisi, kaikkein vähiten meidän nuorta kuningastamme."
"Kyllä, poikani, yksi kuningas on olemassa, jota ei marski eikä kukaan ihminen rankaisematta uhmaile, ja jos Hän on meidän nuoren kuninkaamme kanssa, niin ei marski voi enempää kuin tuo ruoko, jota siinä musertelet." Näin sanoen vanha Henner katseli tarkkaavasti taivasta. "Minun täytyy pian tavata hänet!" jatkoi hän hetken mietittyään. "Hän on ehkä lähempänä meitä kuin sinä uskotkaan. Hjelmillä hän ei ole; hän aikoo Hallandiin hyvän ystävänsä, uuden arkkipiispan kanssa. Heidän piti tavata Viborgissa tai Asmildin luostarissa. Hm! Ehkä he juuri tällä hetkellä neuvottelevat siellä maan turmiosta."
"Minä luulen, että sinä olet kaikkitietävä, isä Henner!" sanoi Skirmen hämmästyneenä. — "Mitä tekemistä marskilla on Hallandissa. Aikooko hän Hunehalsiin kreivi Jaakon avuksi?"
"Etkö sinä tiedä sen enemmän asioista, Skirmen, vaikka sinun isäntäsi on valtiomies. He aikovat Varbergiin, sovinnonhierontaan Norjan kuninkaan kanssa, eikä se tapahdu ilman marskin suostumusta. Sen murhapolttajan kädessä on nyt kahden ehkä kolmenkin valtakunnan kohtalot. On jo aika hänen saada viesti kuninkaitten herralta."
Vanhus vaipui taas syviin ajatuksiin, ja Åse kuiskaili muutamia helliä sanoja rakastajalleen, kuitenkin häiritsemättä totista vanhusta.
"Hm! Olipa omituista, että me tapasimme, poikani!" alkoi vanha Henner taas puhua ja katseli lempeästi molempia nuoria ihmisiä. "Näenpä, että te olette Åsen kanssa yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin. Etpä taida voida liikoja kehua onneasi, Skirmen! Kultakannukset eivät kasva puussa, ja ritari sinun täytyy olla ennenkuin hänet saat. Rohkeutta vain, poikani! Jos ei pyhä Yrjänä sinua auta, niin ainakin pyhä Kristian. Pidä sinä minun pyhiinvaeltajamiekkani, sitä kuuluu onni seuraavan: Pyhä Mikael on satoja vuosija kantanut sitä erään kirkontornin huipulla. Mutta tanssiin tarvitaan muutakin kuin punaiset kengät, ymmärräthän, eikä kissa kaloja saa käpäliään kastelematta. Mitä sinä olet tehnyt Harrestrupissa sillaikaa kun herrasi istuu kahlehdittuna Nordborgin vankiluolassa?"
"Oi, rakas isä Henner!" vastasi Skirmen. "Ei ole hätää niin suurta, ettei siitä koettaisi selviytyä. Minun isäntäni vanha imettäjä makaa sairaana Harrestrupissa. Hän lähetti sanan minulle, että hänellä olisi minulle jokin tärkeä asia uskottavana — —"
"Hm. Ei ole apua akkojen puheista!" murisi vanhus.
"No, mitä sinä siellä sait kuulla?" kysyi Åse uteliaana. "Vanha vaimo on tainnut tehdä sinusta pilaa, koska et uskalla kertoa. Hän on kai huolehtinut paremmin isännästään kuin sinä — —"
"Elä moiti minua, rakkahin Åse!" vastasi Skirmen alakuloisesti. "Sinä päivänä, jolloin minun rakas herrani vangittiin Skjelskörissä, hän oli lähettänyt minut tärkeälle asialle Riibeen, enkä minä ole siitä päivästä asti ajatellut muuta kuin hänen vapauttamistaan. Minä olen ollut kolme kertaa Alsissa, mutta öin ja päivin vartijoidaan sitä helvetintornia. Kaksi kertaa he saivat minut kiinni, ja kolmannella kerralla olisi minut hirtetty, ellen olisi päässyt karkuun."
"Rakas, uskollinen Skirmenini!" huudahti Åse, syleillen häntä. "Sepä olisi ollut häpeällinen kuolema aseenkantajalle, joka on niin kauvan uhkaillut pääsevänsä ritariksi", lisäsi hän veitikkamaisesti. "No, elä suutu, Skirmen! Pidänhän minä siltä aivan yhtäpaljon sinusta. Mutta kerrohan toki mitä sait kuulla imettäjältä?"
"Voi, hän on tullut höperöksi, raukka, ja päänsä on täynnä mahdottomia hullutuksia. Hän koetti kuvitella minulle olleensa kahdeksan päivää herransa vankilassa hänen sijastaan. Hän kertoi Alsin vahdin luulleen häntä noidaksi, eikä sen vuoksi ollut uskaltanut kieltää hänen käymästä vangin luona. Isäntäni oli mennyt sieltä hänen vaatteissaan, mutta oli vannonut pyhästi ja kalliisti palaavansa lunastamaan hänet ennen kahdeksaa päivää, ja siihen mennessä ei kukaan saisi nähdä hänen kasvojaan eikä tietää kuka hän oli. Sen oli akka varmasti uneksinut. Eihän se voi olla mahdollista."
"Miksei, poikani!" sanoi vanha Henner tarkkaavaisen näköisenä, "miksei se olisi voinut tapahtua. Se on ainakin sinun ritarillisen herrasi tapaista; tuota hyvää vaimoa minä en tunne. Mutta mitä apua tuosta kaikesta oli, jos sanassaan pysyvän drotsin täytyi heti kahdeksan päivän kuluttua palata noitana takaisin vankilaluolaansa?"
"Kas sitä minä en ymmärrä. Siinähän se mahdottomuus, onkin, senvuoksi minä en sitä ota uskoaksenikaan. Sitäpaitsi olisi Dorthe Feirkostin mahdotonta istua hiljaa kahdeksan vuorokautta, antamatta puheellaan tai laulullaan itseään ilmi. Mutta ihmeellisintä kuitenkin oli, että hän niin hyvin tiesi vankilanpaikan. Hän kuvaili sen minulle aivan sellaisena kuin minä olin itse sen nähnyt. Sitäpaitsi hän antoi minulle tämän avaimen, vannoen pyhästi, että sillä voi avata sisimmän vankilanoven."
"Hoh, silloinhan sinä olet epäuskoinen narri, jos vielä kauvemmin epäilet, Skirmen!" sanoi Åse iloisesti. "Sinä tunnet huonosti meidät, jos luulet ettei nainen voi vaieta silloin kun hyvän ystävän auttaminen on kysymyksessä. Ja, jos tunnen sinun isäntäsi oikein, niin osaa hän kahdeksassa päivässä toimittaa enemmän kuin moni muu kokonaisessa vuodessa. Ja onhan hänelläkin lemmittynsä mielessään. Annappas minulle avain! Osaan minäkin leikkiä noitaa ja haltijatarta. Jos Alsilaiset noin helposti uskovat noitiin, niin kyllä me keinot keksitään. Me olemme nähneet pyhän Pietarin vankilan Roomassa. Katsoppas siellä me saimme anteeksi kaikki syntimme, niin ettei meidän tarvinnutkaan vaeltaa pyhälle haudalle asti. Ja usko pois, siitä lähtien en ole erityisemmin syntiä tehnyt. Jos nyt pyhä neitsyt tai pyhä Kristian tahtovat käyttää minua vankilan avaamiseen, niin he voinevat sen tehdä, vaikka minä en olisikaan aivan enkeli —."
"Hiljaa, lapseni! Menkää syrjään!" sanoi nyt vanha Henner. "Minä kuulen ratsastettavan luostarista tulevaa tietä. Ehkä se on marski."
Åse ja Skirmen tottelivat. He piiloutuivat nopeasti järven rannalla olevaan pensaikkoon, jossa heillä oli paljon kuiskuttelemista toisilleen.
Joukko vahvasti asestettuja ratsumiehiä, kaksi ylhäistä herraa etumaisina, ratsasti Asmildin luostarilta tulevaa tietä lauttausmajalle päin. Toinen heistä oli laiha ja pitkä mies, yllään hengellinen puku; hän ratsasti ylpeänä rauhallisella juoksijallaan. Se oli uhmaileva tuomiorovasti mestari Jens Grand, joka nyt vanhan Johan Drossin kuoltua, vaikka vasten kuninkaan tahtoa, oli valittu Lundin arkkipiispaksi. Hänen seuralaisensa voimakas soturi teräshaarniska yllään, joka ratsasti levottomalla sotaoriilla, oli Stig-marski itse. He pysähtyivät tielle, miesten ratsastaessa järvelle hevosia juottamaan.
"Niinkuin minä jo sanoin teille, herra, marski", sanoi mahtava pappi, "kyllä me pakotamme heidät antamaan teille rauhanne takaisin, sekä myös omaisuutenne, kunhan te vain annatte pojan pitää valtaistuimen. Kyllä me tyydymme häneen ennemmin kuin teidän mahtavaan kuningas Papinvihaajaanne."
"Vai siinäkö ollaan!" vastasi marski. "Te pelkäätte Papinvihaajaa! Sitä nimeä hän ei ole ansainnut. Häntä voimakkaampaa ja suurempaa kuningasta ei Norjassa ole ollut. Hän on ylevä ja jalo. Milloinka ennen täällä Pohjolassa on kuningas suvainnut vierellään niin mahtavaa veljeä kuin herttua Haakon, tuntematta pelkoa ja pikkumaista kateutta? Sellaisen kuninkaan hallitessa tulee Tanskasta ja Norjasta kuningaskunta, jonka vertaa ei ole maailmassa. Suokaa minun vain kymmenen vuotta kantaa sotapäällikkösauvaa, teidän kantaessa piispanhiippaa, niin saatte nähdä ettei Skjalm Hviden suku ole huonontunut Absalonin päivistä asti. Myöskin Ruotsin valtaistuimella istuu lapsikuningas, josta ei milloinkaan tule miestä. Mitä te sanoisitte maallisesta kolmiyhteydestä, kunnianarvoisa herra?"
"Te jännitätte jousen niin kireälle, että se katkee!" vastasi arkkipiispa. "Muistakaa, että te olette lainsuojaton mies, jonka suuret tilukset ovat langenneet valtiolle."
"Rauhan minä vielä voin hankkia itselleni tällä miekallani", vastasi marski, "ja tiluksia on minulla ja minun ystävilläni kylliksi siksi kunnes Tanskan kaikki tilukset ovat meidän käsissämme".
"Mutta muistakaa, marski Stig", vastasi arkkipiispa painokkaasti, "te olette pannaan julistettu mies. Jos te tahdotte minun toimittamaan teidät siitä vapaaksi niin elkää kutsuko minun ja Tanskan kuninkaaksi tuota Papinvihaajaa. Ennen voitte itse olla herrana maassa, — se olisi teille melkein yhtä helppoa."
"Aiotteko te saattaa minut kiusaukseen, Grand!" sanoi marski hymyillen.
"Jos Stig-marski istuu Tanskan valtaistuimella, silloin täytyy mestari
Grandin istua pyhän Pietarin istuimella rukoillakseen kuninkaallisen
sukulaisensa puolesta."
"Se ei ole tarpeen!" vastasi mahtava arkkipiispa. "Te ette ylenkatso kirkkoa ja sen päämiestä niinkuin tämä ylpeä norjalainen. Te olette liian viisas kieltäytyäksenne osoittamasta Pohjolan mahtavimmalle kirkonmiehelle sitä kuuliaisuutta ja kunnioitusta, jonka hän vaatii. Mutta kiusaukseen minä en tahdo saattaa teitä; päinvastoin minä kunnioitan teidän itsehillitsemiskykyänne ja ylevämielisyyttänne. Kuitenkin on minun asiani eikä teidän siirtää kruunu, silloin kun sen voi ja täytyy muuttaa. Minä olen teidän ystävänne, Stig-marski!" jatkoi hän ylpeästi. "Sen minä olen teille osoittanut. Minä olen nyt lähinnä kuningasta ensimäinen mies Tanskassa. Hän on vapauttanut minut mitä teidän asiaanne tulee. Hän on itse osoittanut minulle luottamusta uskoessaan minulle sovinnon ja rauhan sopimuksen aikaansaamisen Norjan kanssa. Minä teen sen — ja innolla, en kuninkaan tähden, vaan valtakunnan ja kirkon tähden. Minä tiedän kyllä hyvästi, että te voitte yhdellä sanalla tehdä tyhjäksi sovittelun. Mutta elkää sitä tehkö, Stig-marski! Minä neuvon teitä olemaan sitä tekemättä! Pyytäkää mitä haluatte, ja luottakaa minuun, mutta muistakaa, että minä olen se, joka tästä lähtien kruunaan Tanskan kuninkaat, enkä minä tarvitse pyhän Pietarin istuinta sitoakseni ja irroittaakseni sekä kuninkaan että meidän ritariemme sieluja."
Marski katseli ihmeissään rohkeaa pappia. "Totta on, että te olette mahtava mies!" sanoi hän. "Mutta minä uskoin varmasti, ettei Eerik Silmänräpyttäjän pojalla ollut Tanskassa katkerampaa vihollista kuin te. Te ette anna hänen uskollisille miehilleen rauhaa edes haudassa. Te annatte kaivaa heidän ruumiinsa teidän kirkkomaastanne haudataksenne heidät kuin koirat roistojen kuoppaan. Mitenkä te nyt olette näin alkanut suosia poikahallitusta?"
"Onhan poika nyt voideltu ja kruunattu."
"Vaikka hän olisi voideltu tuhannen kertaa, niin minä kuitenkin vannoisin hänen perikatonsa, ja hänen tai minun täytyy kaatua. Minä luotin teihin, Grand! Mutta nyt minä huomaan, että Lundin arkkipiispa ei ajattele samalla lailla kuin Roeskilden tuomiorovasti. Tuolla paikan muutolla näkyy olevan omituinen vaikutus, niin minusta näyttää, ja ylhäistä väkeä alkaa pian huimata heidän korkeutensa. Oletteko te arkkipiispan istuimella unohtanut minkä te lupasitte minulle papinkauhtanassa?"
"Sitä en ole, rohkea marski!" vastasi Grand. — "Mutta oletteko te unohtanut mitä me molemmat lupasimme herttua Waldemarille? Hänen kaltaisensa mies on ansainnut uskollisempia ystäviä kuin sen, joka lupasi Papinvihaajalle Tanskan kruunun. Minä olen kyllin selvästi osoittanut etten puolusta kruunua lapsikuninkaan vuoksi, enkä minä ollut teidän mukananne silloin kun te rikoitte herttualle antamanne lupauksen."
"Vai niin! Nyt vasta minä teidät ymmärrän perinpohjin, kunnianarvoisa herra. Minä olin unohtaa, että te olette herttuan rippi-isä. Jos te vaaditte, että minun tai jonkun rehellisen miehen pitäisi luottaa tähän hienoon herraan, niin olisitte saanut paremmin kasvattaa rippilapsenne. Koska hän oli niin raukkamainen ja uskoton, että hän kirjoitti minun lainsuojattomuus tuomioni alle, niin ei hän suinkaan epäröi allekirjoittaa minun kuolemantuomiotani."
"Saatte kiittää minua, että pääsitte niinkin helpolla", vastasi Grand. "Herttua toimi teidän viisaimpana ystävänänne allekirjoittaessaan tuomionne. Valtionhoitajana hän voi peruuttaa maallisen tuomionne, kun aika on sovelias. Ja jos te saatte aikaan sovinnon Norjan kanssa, niin te ette ole kauvemmin pannaan julistettu mies! Voi tulla aika, jolloin te kaipaatte autuaaksi tekevän kirkon siunausta ja kammoatte sen kirousta. Elkää ylenkatsoko pyhää salamaa, urhea marski, se on ennenkin sulattanut kruunuja ja kaatanut sankareita, jotka olivat voimakkaimpia kuin te."
"Haa, olkaa puhumatta pannasäteistänne!" vastasi marski suuttuneena, kohottaessaan ylpeästi päätään ja ratsasti eteenpäin. "Näettehän te minusta, että kunnon mies pysyy lujana ja voimakkaana, luettakoon hänelle vaikka kuinka monta kirousta Lundin tuomiokirkosta. Taivaalliset aseet eivät tehoa minuun; ne eivät saa Stig-marskia väistymään hiuksenvertaa hänen tieltään!"
Hänen ääneen ja ylpeästi lausuessaan nämä sanat, kaikuivat sielumessun sävelet murhatun kuninkaan haudasta ihmeellisen voimakkaina tyynen järven yli.
"Mitä se oli?" sanoi marski pysähtyen.
"Se oli sinun kuninkaasi veri, joka huusi kostoa taivasta kohti!" vastasi kaamea ääni aivan hänen vierestään, ja Henner Friser pyhiinvaeltajapuvussaan nousi kumoonkaadetulta veneeltä, seisoen uhkaavana kuunvalossa hänen edessään.
Tuntui kuin veri olisi hyytynyt jääksi voimakkaan sotapäällikön suonissa. Hän tuijotti pyhiinvaeltajaan kuin pelottavaan haamuun, noiden omituisen tuskallisesti värähtelevien äänien taas kaikuessa järven yli kuningashaudasta.
"Kuule, kuule!" sanoi pyhiinvaeltaja. "Siihen asti kaikuu tuo valittava ääni kunnes Eerik kuningas ja hänen murhaajansa seisovat Jumalan tuomioistuimen edessä viimeisenä päivänä!"
"Saatana, kuka sinä olet?" huusi marski, vetäisten miekkansa.
"Kuninkaanmurhaaja niinkuin sinäkin!" kuului vastaus. "Mutta minä olen katunut syntini. Minä tuon sinulle nyt viimeisen varoituksen. Elä ylenkatso kirousta! Elä halveksi taivaallisia aseita, marski Stig! Ihmisvoima on heikko: mutta Herran käsi on väkevä, ja hänen on kosto. Muuta mielesi, Stig Andersen, sillä sinun loppusi lähenee. Pyhä isä käski minun varoittaa sinua. — Pese kätesi kuninkaanverestä ja tee katumus! Tai järjestä asiasi ja odota kuolemaa ja kirousta! — Sinun sielusi on punnittu ja liian köykäiseksi havaittu. Eikä ole sinulla enää pitkältä elon aikaa!"
"Henner, sinäkö oletkin?" huudahti marski ja heilautti miekkaansa. "Haa, varo itseäsi, sinun harmaa mielipuolen pääsi ei suojaa sinua minun suuttumukseltani!"
"Kuule, kuule!" jatkoi pyhiinvaeltaja rauhallisesti, jääden liikkumattomana seisomaan paikoilleen, hiljaisen tuulen kantaessa vigilaesäveleet taas järven yli. Surukuoro kasvoi, ja kuin myrskyten väreilivät syvät hautaäänet heidän päänsä yli hiljaisessa yössä. "Kuule, kuule", toisti pyhiinvaeltaja. "Hautasäveleet kohoavat taivasta kohti, — ne rukoilevat kuninkaan sielun puolesta, joka siirtyi täältä pois syntinensä, mutta niistä kaikuu kirous hänen murhaajilleen."
"Vaikene kirottu houkka!" huusi marski raivostuneena, ja hänen taistelumiekkansa välähteli kookkaan pyhiinvaeltajan otsaa tavoittaen; mutta samassa silmänräpäyksessä se putosi kilisten hänen kädestään, ja hänestä näytti niinkuin tulimiekka olisi salamana välähtänyt hänen silmiensä ohitse ilman halki. Hän kannusti kauhistuneena hurjan ratsunsa ja karahutti pois, kadoten pimeyteen, hengellisen herran seuraamana, joka myöskin oli valahtanut kuolemankalpeaksi ja risti itseänsä. Vähän senjälkeen marskin ratsujoukko ajoi kookkaan pyhiinvaeltajan ohitse, joka pidellen Åsea kädestä astui hitaasti eteenpäin tietä pitkin nuoren aseenkantajan vielä seisoessa äänettömänä ja vakavana veneen luona, nojautuen pitkään pyhän Mikaelin miekkaan.
* * * * *
Neljä viikkoa oli kulunut tuosta tyynestä yöstä, jona taipumaton marski Stig oli kohdannut Hennerin Viborgin järven rannalla, ja kuullut vigilaesävelet murhatun kuninkaan haudasta. Aurinko laski, kullaten viimeisillä säteillään Hjelmin linnantornit. Ankara marski ratsasti äänettömänä ja hiljaa ratsumiehineen pienen saaren yli linnaan. Hän palasi Varbergista, Tanskan ja Norjan kuninkaitten kohtauksesta, jossa hänen taipumaton uhkamielisyytensä ja nöyryyttävät vaatimuksensa olivat saaneet sovinnonteon kokonaan raukeamaan. Hän palasi Hjelmiin ylpeänä tuntien peloittavan voimansa ja vaikutuksensa. Mutta hänen raudanlujat kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen kookas sankarivartalonsa näytti horjuvan satulassa. Hän oli salannut mahtavalta arkkipiispa Grandilta, miten valtavan vaikutuksen tuo omituinen tapahtuma oli tehnyt häneen. Hän oli nauranut itselleen ja koko seikkailulle, joka hänen mielestään oli vain sattuma ja vanhan puolihullun Hennerin pahansuopaa kujeilua. Sanottuaan lyhyesti ja kylmästi hyvästi arkkipiispalle, hän oli yksin ratsumiehineen lähtenyt kuningaskohtauksesta, mutta kotimatkalla hän ei ollut puhunut sanaakaan. Hän ei saanut mielestään sitä kuvittelua, jonka hän itse piti unena, että todellinen salama oli kiskaissut miekan hänen kädestään. Hän kuuli yhäti korvissaan sävelten kaikuvan kuningashaudasta ja näki ajatuksissaan haamun, joka julisti hänelle kuolemaa ja kirousta. Hän ratsasti pää kumarassa sisään Hjelmiin hämärän linnanportin kautta. Synkkänä ja mietiskelevänä hän laskeutui alas hevosensa selästä, ja astui holvattuun tornisaliin tyttäriensä luo.
Hiljainen Margareta astui ystävällisesti häntä vastaan ja irroitti hänen haarniskansa, sillävälin kun pieni, levoton Ulrika vaivasi häntä uteliailla kysymyksillään, tahtoen tietää missä hän oli ollut ja minkälaisia kalleuksia hän tälläkertaa toi kotiin saaliinaan.
"Eikö sinulla vieläkään ole kyllin kultaa ja kalleuksia, villi korpinpoika?" sanoi synkkä linnanherra lapseen katsomatta. "Ja kuitenkin minä olen tuonut sinulle enemmän kuin ainoakaan kuninkaantytär Tanskassa on omistanut. Hm!" lisäsi hän hiljempaa. "Voi tulla aika, jolloin saat tyytyä vähempään. — Mene kamarimestari Riken luo!" käski hän ankaralla äänellä, "hän avaa sinulle aarrekammion ja antaa sinulle helminauhan, joka oli kuningas Eerik Kristofferinpojalla hänen rukoillessaan viimeistä rukoustaan, — talleta se isänperintönäsi!"
"Kiitos, isä, kiitos!" huudahti pieni, punaposkinen tyttö. "Mutta miksi sinä aina olet niin vihainen minulle silloinkin kun olet hyvä minua kohtaan? Voi miten hauskaa, nyt minä saan koristaa itseni sillä kauniilla helminauhalla, jossa ovat ne kalliit timantit. Voi, miten ihanaa — kiitos!" näin sanoen juoksi pieni, iloinen tyttö ulos, vallattomasti käsiään taputtaen.
"Ja sinä, hurskas Margaretani!" sanoi marski, katsoen liikutettuna hiljaista, kalpeaa tytärtään. "Sinä et välitä minun aarteistani, — sinulle minä annan siunaukseni, jos se vain ei ole kiroukseksi!" lisäsi hän hiljemmin, laskiessaan kätensä hänen päänsä päälle. Mutta tuntiessaan samassa päätään huimaavan hän sanoi tyttärelleen: "Mene ulos kutsumaan kotipappimme tänne!"
"Oletko sinä sairas, rakas isä?" kysyi tytär huolestuneena. "Sinun kätesi on jääkylmä, ja sinä olet aivan kalpea."
"Kyllä se menee ohi", sanoi hän synkästi ja heittäytyi nojatuoliin. "Tee niinkuin minä sanon, ja pysy huoneessasi siksi kunnes minä kutsun sinua! — Jumala sinua siunatkoon!"
Kyynelsilmin hiljainen Margareta poistui huoneesta. Vähän senjälkeen astui lyhyenläntä, aran näköinen pappi sisään ja kumarsi syvään linnanherralle, sanomatta sanaakaan.
"Minä en elä kauan!" sanoi marski. "Valmista minua kuolemaan, pappi, jos voit! Anna minulle pyhä ehtoollinen! Täytyyhän tässä ajatella Jumalaakin ja huolehtia sielunsa rauhasta. Minä en tahdo ripittää itseäni!" jatkoi hän. "Koko maailma tietää mitä minä olen tehnyt ja parhaiten sen tietää kaikkitietävä Jumala!"
Pelästynyt pappi alkoi väräjävällä äänellä ladella tavallista saarnaansa seitsemästä kuolemansynnistä, jonka hän tavallisesti tämänlaisessa tilaisuudessa esitti, mutta marski keskeytti hänet kärsimättömänä: "Tuo loru ei minua auta!" sanoi hän. "Minä tahdon kuulla Jumalan sanaa, enkä sinun sanojasi, pappi! Tuo tänne sakramentti, sillä on parempi voima. — Kuningas Eerik ei saanut sitä ennen äkillistä kuolemaansa", lisäsi hän hiljaa, "mutta hän sai sen ainakin mukaansa hautaan. — Joutuun pappi, mitä sinä siinä viivyttelet?"
"Oi, ankara herra marski!" änkytti pappi. "Minä en voi — minä en uskalla mitenkään! — Kanoninen laki, — kapituli ja pyhä isä kiroovat minut, jos minä ojennan pannaanjulistetulle miehelle kaikkeinpyhimmän."
"Kuolema ja kirous! Sinä tottelet minua, tai saat hengelläsi sen maksaa!" huusi marski, tarttuen miekkaansa.
"Oi, armollisin herra, sillä ei ole minkäänlaista voimaa niinkauan kuin te olette kirkonkiroukseen julistettu — —"
"Saatana, mitä sinä sanot? Eikö ole voimaa? Me kuitenkin koetamme, mene heti hakemaan se — tai sinä olet kuoleman oma!"
Vapiseva pappi poistui heti nöyrän näköisenä; mutta hän ei tullut takaisin, hän kiirehti suinpäin ulos linnasta ja pakeni.
Marski kalpeni yhä enemmän. Hän tuijotti ovelle, josta pappi oli poistunut, niinkuin se olisi ollut taivaan ovi, josta enkeli toisi hänelle pelastuksen; mutta ovi ei auennut. Hän koetti nousta, mutta vaipui voimatonna takaisin. Hän koetti huutaa, mutta äänensä oli heikko, eikä kukaan tuntunut sitä kuulevan. Viimeinkin astui hänen aseenkantajansa, Mads Jyde, sisään. Voimakas mies ei heti huomannut herransa tilaa. "Täällä on eräs vieras, ylhäinen herra, ankara herra marski!" ilmoitti hän rauhallisesti, jääden jäykkänä seisomaan ovelle, käsi teräslakin laidassa. "Hän tahtoo väkisin tunkeutua tänne sisään."