Marski viittasi tuomaan itselleen pikarillisen viiniä, jonka juotuaan hän vähän tointui. — "Pappi — kappalainen!" huusi hän tuskan valtaamana.
Uskolliselle aseenkantajalle selvisi nyt vasta hänen herransa tila, ja hän syöksyi ulos hakemaan sekä pappia että lääkäriä. Tuskin hän oli ehtinyt ulos ovesta, niin äsken ilmoitettu vieras astui sisään. Tulija oli komea herra, päässä korkea sulkahattu ja hartioilla purppuraviitta. Viitanpäähine peitti kasvot, se valahti syrjään ja näkyviin tulivat rohkeat, hienopiirteiset ritarinkasvot, mutta ne olivat kalpeat ja levottoman näköiset.
"Herttua Waldemar!" huudahti marski, aikoen nousta, mutta vaipui taas takaisin tuoliinsa. "Tulitteko te tänne näkemään sen miehen kuolevan, jonka te tuomitsitte lainsuojattomaksi?"
"Tulenko minä niin vakavana hetkenä?" huudahti herttua hämmästyneenä. "No niin, silloin on koston enkeli tullut teidänkin luoksenne. Minä tulin siis liian myöhään taistellakseni teidän kanssanne elämästä ja kuolemasta!"
"Ehkäpä vielä voin sen tehdä", vastasi marski ja koetti nousta. "No, antakaa ensin kuulla minkävuoksi, — mutta kiirehtikää!"
"Te olette petollisena valapattona rikkonut lupauksenne ja ritarisananne: Te olette luvannut minun kruununi Norjan kuninkaalle."
"Niin olen, sillä te rikoitte sopimuksen ja tuomitsitte minut lainsuojattomaksi."
"Te tiedätte kyllä minun tehneen sen pelastaakseni teidät; mutta se olikin teille tervetullut tekosyy. Mutta enhän olisi voinutkaan odottaa parempaa uskollisuutta kuninkaanmurhaajalta."
"Te syytätte itseänne, herttua Waldemar. Siihen syntiin, jos se oli synniksi luettava, olette te osallinen yhtähyvin kuin minä. — Minulla oli paljon kostettavaa, — teillä vain vähän. Voitteko te kuninkaanmurhaan nähden pestä kätenne. Te olitte siihen osallinen yhtäpaljon kuin minä."
"Voimakkaampi tuomari on tuominnut meidän välillämme", sanoi herttua. — "Minä menen, enkä minä tahdo kirota teitä teidän kuolinhetkellänne. Mutta yksi asia teidän on sanottava minulle; ratkaiskaa minulle arvoitus, joka on tehdä minut hulluksi: Missä on leijonamiekka, minkä minä annoin teille sinä hetkenä, jolloin me vannoimme tyrannin kuoleman?"
"Se jäi hänen rintaansa!" vastasi marski. "Se oli teidän — siitä tunnettaisiin teidän olleen meidän johtajamme ja ruhtinaamme. Minä kaiversin itse teidän nimenne siihen. Teidän piti jakaa meidän onnemme eikä pettää meitä."
"Katala petturi! Siten te tahdoitte vetää minut mukananne kadotukseen! Haa, mutta sanokaa te minulle, kuka oli se syyttäjä, joka kuninkaan ja kansan nähden näytti minulle veriliiton tikarin?"
"Jos se ei ollut drotsi Hessel, niin antakaa rippi-isänne sanoa teille mikä sen enkelin nimi on, joka syyttää uskottomia!"
"Drotsi ei ollut siellä", sanoi herttua väristen, — "hän istui kahlehdittuna Nordborgissa. Te itse olitte siellä. — Te itse, — te pannaanjulistettu kuninkaanmurhaaja! — Tai siellä oli perkele — —"
"Pappi! — Pappi! Missä sinä viivyt?" huusi nyt marski katsellen tuskallisena ympärilleen. "Elkää mainitko paholaisen nimeä, herttua Waldemar. Me olemme jo kylliksi huutaneet häntä veriliitossamme."
Nyt avattiin ovi, ja Mads Jyde astui sisään. "Herra marski! Mitä nyt tehdään?" kysyi voimakas sotilas levottomana. "Pappi on paennut! — Kuninkaan pitkälaivat ovat piirittäneet saaren! He nousevat maihin hyökätäkseen linnaan! Thorstenson on etunenässä!"
"Hyvä on! — Juoskoon pappi helvettiin!" huusi marski ja nousi. "Nyt minä en tahdo kuolla! Oikein, kuningas Eerikin miehet! Minä tahdon vielä kerran näyttää teille mihin marski Stig kykenee!" Hän tarttui aseisiinsa, hänen voimansa olivat äkkiä palanneet. "Eteenpäin!" huusi hän hirvittävällä äänellä. — "Kaikki miehet aseisiin! Me muserramme heidät muurinsärkijöillä ja tulisilla kivillä!" Hän oli poistunut ovesta. Herttua jäi yksin saliin, seisoen siellä epäröivänä ja levottomana. Kuului ulkoa aseiden helinää ja sotamiesten huutoja. Viimeinkin hän tarttui miekkaansa ja kiirehti ulos.
NELJÄSKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.
Pian levisi kaikkialle ihmeellisiä uutisia, ja mitä eriskummallisempia asioita kerrottiin kansan kesken. Hyökkäys Hjelmin linnaan torjuttiin, ja kuninkaalliset kärsivät tuntuvan tappion; mutta Thorstenson piiritti vielä linnaa, valmistautuen uuteen hyökkäykseen. Eräänä päivänä levisi leiriytyneiden joukkoon huhu, että marski oli kuollut. Muutamat tiesivät myöskin kertoa hänen kadonneen. Sanottiin erään vieraan, hienon herran olleen hänen luonaan, — ja hänkin oli äkkiä kadonnut. Tämän johdosta oli syntynyt kansan kesken sellainen huhu, että paholainen oli ollut Hjelmissä ja vienyt mukanaan pelättävän kuninkaanmurhaajan. Toiset väittivät lainsuojattoman, kamaripalvelija Raanen, linnan entisen omistajan johtavan heitä, ja että hänellä oli mukanaan vaimonsa, Alfkreivin tytär, jota kansanlauluissa kutsuttiin neiti Solkikengäksi. Väliin nähtiin hennon valkopukuisen neitosen, ristiinnaulitun kuva kädessään, kävelevän Hjelmin muureilla. Linnan synkät miehet kumarsivat hänelle ja polvistuivat hänen kulkiessaan heidän ohitsensa. Ritarit sanoivat hänen olevan marskin vanhimman tyttären. Mutta monet Thorstensonin sotilaista arvelivat hänen olevan yliluonnollisen olennon, joka suojeli linnaa, tehden sen voittamattomaksi.
Vähän senjälkeen kun huhu oli levinnyt marskin kuolemasta ja katoamisesta, nähtiin yöllä Stubberupin pappilasta suuren, soihtujen valaiseman ruumissaattueen hiljaa ja juhlallisesti kulkevan rannalla olevasta laivasta hautausmaalle. Pappilan palvelijattaret pitivät juuri sinä yönä karttaustalkoita, jossa muutamia kylän tyttöjä oli auttamassa heitä villojen karttauksessa. Työn loputtua aiottiin siellä tanssia ja leikkiä. Tytöt istuivat iloisina tuvassa työnsä ääressä suure villavasun ympärillä. Yksi ainoa himmeästi palava lamppu riippui katto-orteen kiinnitetystä rautakoukusta. He kertoivat huvikseen toisilleen satuja ja kummitusjuttuja tai lauloivat lauluja; pari miestä nukkui penkillä. Ahkerat karttaajattaret kuuntelivat juuri peloittavaa juttua Nordskogin ryöväreistä, jotka majailivat saaren pohjoisrannalla ja jotka drotsi Pietari eräänä jouluiltana vangitsi eräässä talonpoikaistalossa. Miehet olivat Niilo Rauhattoman ja Lave Rimordsonin joukkuetta, joiden johtajat kyllä sillä kertaa pääsivät pakoon, mutta seuraavana vuonna heidätkin vangittiin ja hirtettiin Harrestrupissa. Kaksitoista miestä oli menettänyt henkensä Hindsholmenilla, ja siitä oli laulu, jota paljon laulettiin. Kaikki tytöt yhtyivät laulamaan. Kyökkipalvelijatar, joka osasi sen parhaiten, alkoi nyt neljännentoista värssyn:
Herra drotsi Pietari Hoseöl
hän huutavi miehilleen:
"Ylös nyt, ei viivytä kauempaa!
On viestit tärkeät tulleet.
Ylös nyt! on aika jo vetää
teräs huotrasta siekailematta" — — —
Tässä laulu äkkiä keskeytyi, kun karjatyttö pelästyneenä juoksi sisään heidän luokseen, kertoen nähneensä ruumissaattueen soihtuineen. Kaikki tytöt heittivät kartat käsistään ja pudottivat villat sylistään. Miehet heräsivät, ja hieroskelivat silmiään; mutta ei kukaan uskaltanut mennä ulos katsomaan mitä siellä oli.
"Olettepa te raukkoja", sanoi pieni, mustatukkainen tyttö, joka oli työn valvojana. "Varmaankin taas jokin lainsuojaton on surmattu, ja nyt hänen toverinsa koettavat saada hänet salaa haudatuksi siunattuun maahan. Niin he hautasivat Arvid Pentinpojan, jonka Tuke Ebbesen löi kuoliaaksi."
"Niin, mutta ei sitä kuleta soihtujen valossa ja suurissa joukoissa silloin kun tahdotaan salaa haudata pahantekijä!" sanoi karjatyttö. "Uskokaa pois, se on kuninkaan tai jonkun mahtavan miehen ruumissaatto, jos ne vain eivät kaikki ole kummituksia."
"Kyllä ne ovat ilmieläviä ihmisiä!" sanoi neito nauraen. "Ja se on pelkuri, joka ei uskalla tulla katsomaan."
"Uskallatko sinä, Else, mennä katsomaan!" kysyi karjatyttö. "Mene vain, jos olet niin rohkea kuin kerskailet! Minä sain jo kyllikseni yhdestä kerrasta, vieläkin polveni vapisevat."
"Mene sinä, Else!" kehoitti kyökkipalvelijatar. "Olethan sinä niin rohkea ja miehekäs! Onhan pitkä Mads Jyde, marskin aseenkantaja, ollut sinun sulhasesi. Hänen kanssaan minä en uskaltaisi olla kahden, en mistään hinnasta."
"Sen minä kyllä uskon!" vastasi Else ylvästellen. "Ei olekaan hyvä leikkiä Mads Jyden kanssa. Sellaista miestä ei teillä ole koko Fyenin saarella."
"Uskaltaisitko sinä sanoa saman pelimanni Kristianin kuullen?" kysyi yksi tytöistä.
"Miksen uskaltaisi?" vastasi Else, kohauttaen niskaansa. "Sen minä olen sanonut hänelle monta kertaa. Jos ei Mads Jyde olisi joutunut osalliseksi herransa onnettomuuksista, ja jos hänestä ei olisi tullut niin julmaa rannikkorosvoa, niin en minä olisi pelännyt ottaa häntä miehekseni. Nyt varjelkoon Jumala minua hänestä!"
"Huh, huh!" sanoi kyökkipalvelijatar. "Hän lyö kuoliaaksi jokaisen, joka sanoo ainoankaan pahan sanan hänen herrastaan. Hän on oikea paholainen!"
"Elä sano niin!" vastasi Else. "Hän on julma, se on totta, mutta hän on kuitenkin rehellinen mies. Herralleen hän on, häpeä sanoa, uskollinen kuin koira, enkä minä kärsi kenenkään puhuvan pahaa hänestä."
"Vanha rakkaus ei ruostu!" huomautti joku miehistä. "Mutta jos Mads Jyde tietäisi, että sinä et ole hänelle enää uskollinen, pikku Else, niin kyllä hän tulisi puraisemaan sinulta pään poikki."
"Vielä mitä!" vastasi Else. "Minä olen hänelle kuitenkin paljon uskollisempi, kuin te ja monet muut Fyenin tytöt sulhasilleen. Minulla on kuitenkin aina vain yksi kerrallaan!"
"Mutta jos sinä tahdot nähdä saattueen, Else, niin kiiruhda, ennenkuin se on kulkenut ohitse!" kehoitti karjatyttö. "Se kulki kirkkomaata kohti, ja minä luulen melkein nähneeni valon kuorinikkunoissa."
"Herättäkää isäntä!" sanoi kyökkipalvelijatar, "sehän on kauheaa! Siellä voi olla kirkonvarkaita, ja jos ne ovat kummituksia niin manaa pastori ne tiehensä."
"Se on totta!" sanoi yksi tytöistä ja meni heti herättämään isäntäväkeään.
"Se on paremminkin lainsuojaton marski, joka menee katsomaan Eskebjergissä olevaa aarrekammiotaan", sanoi yksi miehistä. "Siellähän hänellä on suurimmat aarteensa."
"No, miten kauan sinä epäröit, Else!" sanoi kyökkipalvelijatar. "Olethan sinä ollut oikeassa linnoituksessa. Silloin Flynderborgissa ollessasi sinä näit sekä sotamiehiä että ryöväreitä, ja sinä olit yhtä rohkea kuin emäntäsi."
"Sitä minä en ole sanonut!" vastasi Else. "Kyllä rohkea Inge-neito oli minua uskaliaampi silloin kun Alfkreivi ja Niilo Rauhaton vierailivat meillä. Mutta kyllä minä näytän teille, etten minä pelkää mennä katsomaan ruumissaattoa. Tiedänhän minä sen, että kuollut mies ei puraise minulta nenääni. Jos vainaja on merirosvo tai muu senkaltainen mies, niin silloin siellä varmaankin on kultaa ja samettia, — niistä saisi oivalliset tyynyt ja koristeet. Ei olisi synti anastaa tuolta ryövärijoukolta jotakin siitä mitä he ovat ryöstäneet meidän kunnon rouviltamme ja neitosiltamme! Tulkaa mukaan tytöt! — Minä kuljen edellä!"
Tytöt ällistyivät tuon ehdotuksen kuullessaan, mutta ei uskaltanut kukaan heistä seurata häntä. Eivät miehetkään olleet halukkaita tuohon seikkailuun.
"No niin!" sanoi Else. "Sitten pidänkin aarteen yksin omanani, ja sen uskallan." Näin sanoen hän juoksi yksin ulos väentuvasta. Ehdittyään pappilan pihan ulkopuolelle, hän näki todellakin suuren soihtukulkueen, niinkuin karjatyttö oli kertonut. Soihdut etenivät hitaasti. Saattue kulki hautausmaan poikki ja lähestyi kuorin pienempää ovea. Kynttilöiden valo loisti kirkonikkunoista. Utelias tyttö pysähtyi pelästyneenä ja piiloutui puun taakse, josta hän hyvin näki hautausmaalle. Hän alkoi vapista ja värähdellä nähdessään selvästi kookkaitten, naamioitujen olentojen, tummat rautavarustukset yllä ja soihdut kädessä, kantavan pitkää, mustaa kirstua. Naamioidun surusaattojoukon jälestä astui juhlapukuinen pappi, kädet kiinni köytettyinä.
Else rohkaisi mielensä ja hiipi aivan hautausmaanportille. Kulkue oli poistunut kirkkoon, ja hän uskalsi livahtaa portista sisään. Kun ei ainoatakaan ihmistä näkynyt hautausmaalla, uskalsi hän rohkeasti astua edemmäksi. Sykkivin sydämin hän pysähtyi kuorin ovelle ja tirkisti sisään. Kuorissa oli aivan hiljaista, eikä sielläkään näkynyt ketään, mutta kynttilät paloivat alttarilla. Hän uskalsi kirkonovien sisäpuolelle ja katseli tuskallisen uteliaana ympärilleen. Ei yhtään ihmistä näkynyt olevan muuallakaan kirkossa; mutta puuluukku kirkonkäytävän keskellä oli auki, ja avatusta hautaholvista loisti monien soihtujen valo ylös holvattuun kattoon. Hän seisoi epäröiden uskaltaisiko etemmäksi vai pakenisiko. Mutta hän luki nopeasti pari rukousta saadakseen enemmän rohkeutta, ja hiipi lattiassa olevan luukun ääreen. Lattiassa olevasta raosta ja avatusta luukusta hän uskoi näkevänsä kaikki mitä alhaalla tapahtui. Hän uskalsi tuskin hengittää, mutta hän notkisti polvea ja kurkisti raon läpi alas. Hän näki kahdentoista asestetun miehen, soihdut kädessä, seisovan piirissä suuren kirstun ympärillä, jonka peitti kullalla kirjailtu musta, samettinen paarivaate, ja sen päälle, suurelle aatelisvaakunalle, oli asetettu miekka. Juhlallinen hiljaisuus vallitsi. Papin kiinnisidotut kädet olivat irroitetut. Soihdunvalo lankesi hänen kasvoilleen, ja neito tunsi kauhukseen isäntänsä, pitäjän papin. Nyt avattiin kirstun kansi, ja hän näki siellä kookkaan soturin täysissä ritarivarustuksissa.
"Pankaa pyhä sakramentti hänen rinnalleen, pappi!" kajahti ontto ääni lukitun kypärä silmikon takaa. "Hän ei saanut sitä kuolinhetkellään, vaikka hartaasti pyysi; nyt hänen täytyy saada se mukaansa, vaikka itse pyhä Yrjänä ja kaikki pyhimykset olisivat julistaneet hänet pannaan!"
"Minä tottelen pakosta", änkytti pappi, "ja niinkuin minä jo sanoin teille ei se ole hänelle siunaukseksi".
"Lue kunnolla ehtoollisen sanat, tai menetät henkesi, pappi!" — jatkoi sama ontto ääni. Vapisevalla äänellä pappi siunasi hostian, jonka hän sitten kätki pieneen hopeaiseen rasiaan ja asetti ruumiin rinnalle. Kansi asetettiin taas paikoilleen. Pappi heitti kolme lapiollista hiekkaa kirstunkannelle ja lausui kovaa, vaikka vapisevalla äänellä kirkollisen hautauskaavan.
"Amen!" sanoivat kaikki rautapukuiset miehet, ja muutamat heistä näkyivät olevan hyvin liikutettuja. Saattue näytti nyt aikovan poistua avatusta hautaholvista. Tyttö hypähti ylös aikoen paeta samaa tietä, jota oli tullutkin, mutta näki kauhukseen kaksi rautapukuista miestä kirkonovella. Hän oli vähällä huutaa pelosta, — mutta sai hillityksi itsensä ja piiloutui nopeasti kirkonpenkkiin. Hän ei uskaltanut katsoa ylös; mutta hän kuuli raskaiden askelten kajahtelevan kirkonkäytävän hautakivillä. Vasta sitten kun ei enää kuulunut yhtään ääntä, hän katsahti varovasti penkistä. Kirkko oli tyhjä; ovi oli puoleksi avoinna, ja kynttilät paloivat vielä alttarilla. Hautaholvin luukku oli auki. Hän huomasi sieltä vielä valon tuikkeen ja hiipi taas tirkistämään alas raon läpi. Lyhty valaisi kirstua, mutta ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Hän rohkaisi itseään ja uskalsi pari askelta alas hautaan; komea paarivaate häikäisi hänen silmiään — häntä halutti katsella sitä lähempää. Astuttuaan vielä pari askelta, hän seisoi kirstun luona. Aatelisvaakuna mustalla samettisella paarivaatteella kimalteli hopeaa ja jalokiviä. Kahden valkoisen siiven koristaman kypärän alta loisti suuri hopeatähti, sen seitsemän sädettä olivat säihkyvistä kivistä. "Noilla voisi köyhä morsian rikastua ja koristaa morsiustyynynsä kauneiksi," kuiskasi hän. "Ei ryöväri niitä tarvitse haudassaan?" Hän oli ottanut lyhdyn käteensä. Timantit kimaltelivat kuin tuhannet tähdet. Hän ei voinut kauvemmin vastustaa kiusausta, vaan tarttui nopeasti paarivaatteeseen ja alkoi laahata sitä muassaan ylös portaita. Samassa hän kuuli takaansa kalinaa, niinkuin rautapukuinen mies olisi noussut istualtaan, ja hän pudotti kauhistuneena lyhdyn. Hän tunsi voimakkaan käden tarttuvan paarivaatteeseen ja kuuli kammottavan äänen huutavan hautaholvista: "Kirottu nainen! Aiotko sinä ryöstää vainajalta?" Tyttö syöksyi huutaen takaperin hautaholviin.
"Ryöväreitä! Rosvoja!" huudettiin kirkon ulkopuolella. Kaikki ne Stubberapin nuoret miehet, jotka olivat kokoontuneet karttaustalkoon tansseihin, hyökkäsivät viikatteet ja heinäseipäät kädessä kirkkoa kohti, papin isäntärenki etummaisena, lyhty kädessään.
"Mene sinä ensiksi, Kristian Pelimanni", sanoi eräs miehistä kirkonovella. — "Ehkä siellä kuitenkin on kummitellut. Mutta osaathan sinä rukoilla yhtä kauniisti kuin meidän kirkkoherramme, ja minne sinun lemmittysi uskaltaa yksinään, uskallat kai sinäkin kaksitoista miestä mukanasi."
Miesten vielä viivytellessä kirkonovella, ryntäsi pitkä rautapukuinen soturi ulos heidän ohitsensa suuri miekka kädessään, ja hurjasti karjuen hän ohimennessään keikautti kumoon muutaman heistä ja pakeni. Ei kukaan uskaltanut seurata häntä. Pelästyneet talonpojat ristivät itsensä ja lukivat isämeitänsä. Ei kukaan epäillyt ettei hän olisi ollut itse paholainen, joka karjuen oli vihkaissut heidän ohitsensa. Lopulta he kuitenkin rohkaisivat mielensä, ja uskalsivat astua sisään kirkkoon. He löysivät avonaisen hautaholvin ja näkivät kauhukseen pienen Elsen makaavan verisenä ja kuolemaisillaan suuren ruumiskirstun vieressä, jonka yli komea, vaakunalla koristettu, paarivaate taas oli levitetty. He kantoivat puolikuolleen tyttösen pappilaan, jossa pappi kalmankalpeana tuli heitä vastaan, ja vaati heitä vannomalla lupaamaan, etteivät kenellekään puhuisi siitä mitä tänä yönä olivat nähneet ja kuulleet. Se minkä kuoleva neito uskoi papille, pysyi kauan aikaa salaisuutena; mutta kolme päivää senjälkeen haudattiin pappilan sisäkkö Else kaikessa hiljaisuudessa, ja kauan aikaa senjälkeen levisi Hindsholmiin huhu, että papin palvelijan Stubberupissa oli murhannut hänen entinen sulhasensa, marski Stigin aseenkantaja sen vuoksi, että tyttö oli aikonut rosvota hänen herransa ruumista.
Stubberupin pappi antoi muurata umpeen avonaisen hautaholvin, eikä kukaan senjälkeen uskaltanut avata sitä. Vähän aikaa senjälkeen levisi huhu, minkä mukaan Stig-marski oli salaisesti haudattu Rörvikin kirkkoon Själlandissa, sinne oli ehkä joku toinen lainsuojattomista samalla tapaa haudattu. Ei kukaan varmuudella tietänyt mihin oikeastaan pannaan julistettu marski oli haudattu, ja hänen ystävistään oli tärkeää pitää hänen hautauspaikkansa salassa, ettei pannaan julistettua miestä enää kuoleman jälkeen saisi häväistä. Muutamat koettivat saada kansan uskomaan, ettei marski ollut kuollut Hjelmissä, vaan pyhiinvaellusretkellä pyhälle maalle, jolla hurskaalla luulottelulla koetettiin varmentaa rauha hänen haudalleen. Mutta laulu papin palvelijattaresta, jonka marskin aseenkantaja murhasi, kulki suusta suuhun, saaden aina erilaisia lisäkkeitä eri paikkakunnilta. Muutamat kertoivat marskin uskollisen palvelijan naineen tytön niiltä seuduin, mihin hänen herransa oli salaisesti haudattu, mutta hääpäivänä hän oli tuntenut herransa paarivaatteen sametin morsiustyynyn päällisenä, ja oli senvuoksi hääyönä murhannut nuoren vaimonsa.
NELJÄSKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.
Senjälkeen kun kiivas Thorstenson, drotsi Pietarin vankeusaikana, oli nimitetty valtakunnan drotsiksi, hän usein ryhtyi valtakunnan neuvoston kanssa, kuninkaan nimessä mitä ankarimpiin toimenpiteisiin. Kuninkaanmurhaajia ja heidän liittolaisiaan ahdistettiin mitä kiivaimmin, ja usein niin rajusti, ettei ainakaan drotsi Pietari olisi sellaista suvainnut. Siihen oli usein prinssi Kristofferin kostonhimo syynä. Joskaan nuori kuningas ei itse ryhtynyt epäjaloihin kostopuuhiin, eikä niitä suvainnut, niin ei kuitenkaan kukaan uskaltanut pyytää armahdusta silloin kun hänen isänsä murhaajat tai heidän liittolaisensa olivat kysymyksessä.
Marskin kuoleman tai katoamisen jälkeen olivat hänen miehensä ja lainsuojattomat kauhun ja pelon lamauttamia. Raane Jonson, joka vähän senjälkeen oli tullut Hjelmiin, puolustamaan isiensä linnaa kuninkaallisien hyökkäyksiä vastaan, oli poistunut taas piiritetystä linnasta. Pian tiesi huhu kertoa Thorstensonin valloittaneen ja polttaneen Hjelmin linnan, ja erääseen köyhään talonpoikaistaloon Helgenaesin läheisyydessä tuli eräänä iltana kaksi pientä tyttöä käsikädessä, pyytäen yösijaa. Ne olivat Stig-marskin tyttäret, jotka paetessaan Tanskasta etsivät suojaa ja turvaa sääliviltä talonpojilta.
Eräänä yönä heräsi Sjöborgin linnanvouti, vanha rehellinen Paul Hvite, kovasta koputuksesta linnan portille. Hän nousi ylös ja antoi sytyttää kynttilät. Pihavouti avasi portin, ja kuninkaallinen ratsumies joukko ratsasti linnanpihalle, kaksi sidottua miestä keskessään. Paul Hvite astui itse alas lyhty kädessään vastaanottaakseen odottamattomat yövieraat. Hän katseli ihmetellen vankeja, joiden yksinkertaisista puvuista päättäen, he eivät olleet niin tärkeitä miehiä, että heidät valtiovankeina tuotaisiin tähän linnaan. Toinen heistä oli kookas mies, yllä vanha, harmaa vaippa, joka ulottui polvien alapuolelle asti. Hänellä oli päässä likainen hattu, ja hän istui kurjalla puusatulalla pienen, laihan hevoskaakin selässä. Hänen jalkansa olivat jouhiköydellä lujasti kiinni sidotut hevosen vatsan alle.
Paul Hvite kohotti lyhdyn vangin kasvoja kohti, ja tunsi kauhukseen tuskasta ja suuttumuksesta hehkuvat ylpeät kasvot. Se oli itse arkkipiispa, arvoisa Jens Grand. Hän istui mykkänä alennustilassaan ja näytti suuresti kärsivän; tuskallisesta asennostaan. Hänen seuralaisensa ja kanssavankinsa, joka samalla lailla oli sidottu hevosen selkään, oli kapinallinen ja ilkeämielinen Lundin rovasti Jaakko. Prinssi Kristoffer oli kuninkaan nimessä vanginnut heidät Lundissa, ja oli antanut kulettaa heidät läpi maan tässä nöyryyttävässä asennossa. Ratsupäällikkö ojensi Paul Hvitelle drotsi Thorstensonin allekirjoittaman kuninkaallisen käskykirjeen, jossa hänen käskettiin kuolemanrangaistuksen uhalla ottamaan vastatakseen näistä tärkeistä valtiovangeista, jotka oli pantavat kahleisiin ja asetettava mitä ankarimman valvonnan alaisiksi.
"Herra Jumala! Olemmehan me kaikki syntisiä ihmisiä!" huokaili linnanvouti, mutta totteli kuitenkin täsmällisesti. Melkein tainnoksissa oleva arkkipiispa ja hänen kanssa — vankinsa antoivat sanaakaan sanomatta viedä itsensä vankeuteen, jossa ihmisystävällinen vouti kuitenkin antoi heidän tointua tuskistaan ja virkistyä sekä voittaa kovan kohtelun tuottamat tuskat, ennenkuin heidät pantiin kahleisiin.
Vangittu jaarli Vähä-Alf istui vielä Haraldsborgin pahantekijätornissa. Kekseliäs vanki oli viekkaasti saanut kuolemantuomion täytäntöönpanon siirretyksi viikosta viikkoon, ilmoittamalla aina vähän päästä Roeskilden kaupunginvoudille uusia ja tärkeitä tietoja lainsuojattomista ja heidän kanssarikoksillisistaan, johon tarvittiin aikaa, antaen aihetta laajaperäisiin tutkimuksiin.
Synkkänä marraskuun iltana purjehti Roeskilden vuonoon laiva, sen mastossa liehui Tanskan lippu. Kokassa seisoi kookas ritarillinen herra, jonka pitkän, punertavan tukan karvalakki puoleksi peitti, harmaa sarkatakki oli vedetty ritaripuvun peitteeksi. Suuri muriseva koira makasi hänen jalkojensa juuressa. Hänen vieressään seisoi voimakas, täyteläinen nainen tanskalaisen kalastajatytön puvussa, mutta tummien palmikoiden peitteenä oli hieno liinahuivi, ja kengissä oli suuret kultasoljet.
"Itsepäinen nainen, kyllä tässä käy meidän hullusti!" sanoi ritari.
"Jos joku tuntee minut, niin minä olen kuoleman oma."
"Onhan minun isänikin henki kysymyksessä", vastasi nuorekas naisääni norjankielellä, "ja hän on kuitenkin uskaliaampi mies kuin miksi sinä milloinkaan voit tulla, hyvä Raane! Eilen sinä lupasit pelastaa hänet, ja tänään sinä et tahdo. Sinun ei tarvitse muuta kuin sanoa sana vanginvartijalle, ja tämän sanan tähden sinä et uskalla maihin, vaikka sinä niin usein olet uskaltanut maihin ryöstämään. Ei, tällä kertaa sinä saat pysyä sanassasi!"
Nainen oli jaarli Vähä-Alfin rohkea tytär Kirsti Solkikenkä, joka tämän sanoessaan kohotti rohkean nykerönenänsä ilmaan, luoden aviomieheensä katseen, joka ei juuri ilmaissut hellimpiä tunteita. Hän oli yhdessä laivan norjalaisen miehistön kanssa pakottanut Raanen todella ryhtymään tähän yritykseen, jonka hän itse oli kuvaillut hänelle mahdolliseksi toteuttaa, jos hän, Raane, vain tahtoi, ja mihin ainoastaan hän tärkeiden suhteittensa avulla kykenisi. Ettei Raanelta myöskään puuttunut rohkeutta eikä kekseliäisyyttä, sen hän oli viekkaana ja uskaliaana merirosvona jo monasti osoittanut viikingin tyttärelle. Mutta ettei hän ollutkaan se ritarillinen sankari, josta hän oli uneksinut seuratessaan häntä Norjasta, ja tanssiessaan hänen kanssaan Riiben linnansillan yli, sen hän oli pian katkeralla suuttumuksella huomannut. Ritarillinen kosija oli hänen suureksi hämmästyksekseen muuttunut raa'aksi ja käskeväksi avioherraksi, ja Kirstin tunteet häntä kohtaan muuttuivat ylenkatseeksi ja katkeraksi vihaksi kuultuaan, että hänet oli tuomittu lainsuojattomaksi osallisuudesta kuninkaanmurhaan. Heidät kiinnitti enää toisiinsa vain molemminpuolinen pelko ja hätä; mutta se side oli hatara, ja usein se oli vähällä katketa. Norjassa laulettiin jo laulua tästä onnettomasta avioparista, ja se tuli pian yleisesti tunnetuksi myöskin Tanskassa. Siitä huomaa, että Raanen uskottomuus entistä kuningastaan kohtaan, ja Kirstin osanotto Tanskan kohtaloon oli antanut aiheen moniin vihamielisiin kohtauksiin heidän välillään. Samaan suuntaan jatkui nytkin heidän kinastelunsa, laivan purjehtiessa Roeskilden vuonoon.
"Varo sinä minun uskollista koiraani!" kuiskasi Raane — "se voi huomata, että sinä tänä iltana aiot viedä minut vaaraan isäsi tähden".
"Olipa vahinko, ettei sinun kuninkaallasi ollut samanlaista koiraa"; vastasi Kirsti, "ehkei silloin hänen kamaripalvelijansa olisi saanut häntä petetyksi!"
Raane suuttui niin näistä sanoista, että hän löi voimakkaasti vaimoaan ja oli vähällä survaista hänet mereen. "Minä en pettänyt kuningasta!" sanoi hän. "Sen sanovat minun veriviholliseni, olkoot he vaikka minun sukulaisiani."
Nähdessään isäntänsä rajut liikkeet murahti äreä koira Raanen jalkojen juuressa ja näytti kiiluvat hampaansa.
"Ole varuillasi, Raane!" sanoi Kirsti Solkikenkä pidellen kiinni purjenuorista. "Jo toisen kerran sinä yrität tehdä väkivaltaa minulle, se ei tapahdu enää kolmatta kertaa! Jos sanon vain sanan, niin laivamiehet heittävät sinut mereen. Jos minä olisin tietänyt minkäarvoinen ritari sinä olit, niin minä en totisesti olisi vihoittanut isäni mieltä ja jättänyt isänmaatani seuratakseni lainsuojatonta kuningasmurhaajaa!"
Raane puri suuttumuksesta hampaitaan ja teki taas uhkaavan liikkeen.
"Varo itseäsi!" kuiskasi Kirsti, pysyttäytyen yhä köysien varassa. "Elä luulekaan, että täällä on yhtä pimeää kuin Finnerupin ladossa. Kuuletko mitä minun uskolliset mieheni laulavat laivanruumassa? He ovat huomanneet levottomuutta olevan ilmassa: he tuntevat minun herrani ja puolisoni."
Raane kuuli nyt kauhuissaan ja suuttuneena norjalaisten laivamiesten laulavan, muutaman heistä lähestyessä etumastoa:
"Metsä taitaa kuulla, ja nähdä maa.
Pois, Kirstini, saamme nyt vaeltaa.
Jos ei Eerik-kuningasta surmattu ois,
meit' ei nyt tiemme veis maasta pois.
Hän vaimoaan tavoitti pöydän taa:
'Ei vieraille sanaa ankaraa!'
Ja hän löi sen posket punertamaan:
'Minun syyni ei kuolo Eerik-kuninkaan,
vaikka ystäväni kylillä niin kertoo'."
"Kuuletko?" kuiskasi Kirsti. "Sen laulun tunnet kyllä hyvästi. Jos tahdot, ettei se saa pahempaa loppua, niin sinä autat minua nyt pelastamaan isäni! — Niinpian kuin se on tapahtunut, sanon sinulle ikipäiviksi hyvästit. Mutta jos aiot petoksella tästä suoriutua, niin minun uskolliset mieheni vangitsevat sinut ja vievät sinut Tanskan kuninkaalle!"
"Ole hiljaa, rakkahin Kirstini, minä teen kyllä kaiken minkä tahdot!" kuiskasi pelästynyt Raane vilkaisten hädissään niihin kahteen väkevään merimieheen, jotka näyttivät olevan yhtä valppaita vartioimaan emäntäänsä kuin koira lainsuojatonta ritariansa.
Laiva laski vuonon syrjäisimpään lahteen. Raane ja hänen vaimonsa nousivat maihin ja astuivat ääneti Roeskilden kylään johtavaa polkua pitkin. Suuri koira seurasi herraansa aivan tämän kintereillä, mutta Kirstin viittauksesta seurasivat molemmat väkevät merimiehet pari askelta häntä jälempänä pimeää polkua pitkin. Näin astuivat Raane ja hänen vaimonsa Roeskilden katuja pitkin Haraldsborgiin. Kun he tulivat vankitornin läheisyyteen, näkivät he joukon ihmisiä kokoontuneen vanhan vaimon ympärille, joka lauloi heille katulauluja. Hän istui kivellä lyhty kädessä, vaikka oli sokea. Hänen käsivarreltaan riippui lakkinen rahasäiliö, jota hän laulaessaan helisteli, ja siihen panivat hänen kuuntelijansa rahansa. Kuu oli sillävälin noussut. Se valaisi sekä tornin että sekavan kansanjoukon, joka näkyi kokoontuneen tänne saadakseen nähdä kuuluisan vangin ja huvitellakseen valtiojuoruilla.
"Näittekö te drotsin?" kysyi eräs sotilas. — "Sepä vasta mies oli!"
"Oi, Jumala meitä auttakoon!" sanoi eräs porvari. "Istuuhan hän vangittuna Nordborgissa. Eikä palaja rauha eikä onni maahan ennenkuin hän on vapaa."
"Te; tarkoitatte drotsi Pietaria, drotsi Hoseöliä?" alkoi taas sotilas. "No niin, olihan hän kunnon mies, mutta minä tarkoitan tätä uutta, pitkäviiksistä drotsia; kyllä hän on kova mies: niinkauan kuin hän hallitsee ei ainoakaan petturi ja roisto säilytä päätään Tanskassa."
"Kuinka kauaksi hän jää tänne?" kysyi porvari.
"Kunnes laivasto on valmiina, ja kaikki maalaiskansa koolla", vastasi sotilas — "silloin kuningas palaa Helsingborgista ja me saamme hyökätä herttuan kimppuun!"
"Se on oikein! Thorstenson on kunnon mies!" sanoi eräs merimies: "hän kyllä tietää, ettei täällä maalla saada mitään aikaan, muuta kuin merillä vain".
"No, elähän toki, kansalainen!" sanoi eräs maasotilas. "Maallahan me anastimme pyhän lipunkin, ja ilman sitä me emme pääse kovinkaan pitkälle emme merellä eikä maalla. Tällä kertaa me kuitenkin kulemme yhtämatkaa, mutta jos norjalainen taas nousee maihin teiltä lupaa kysymättä, niin kyllä silloin kysytään mihin mekin kykenemme täällä maakamaralla."
"Herran nimessä, veli veikkoseni!" vastasi merimies. "Me juomme toverillisesti yhdessä sekä märällä että kuivalla. Te helkkarin pitkäkoivet saitte toki siipiluusta kiinni tuon roiston, joka nyt istuu tuolla tornissa; eipä hän nyt enää pääse rosvoamaan meidän laivojamme eikä polttamaan meidän satamiamme. Laulappas laulu tuosta rosvosta tuolla tornissa, eukkoseni, niin saat minulta äyrityisen!"
"Kuinkahan kauan he antavat hänen istua tuolla ja pitää sekä linnanvoutia että pormestaria narreinaan?" kysyi eräs porvari.
"Ettekö te ole nähneet kaupungin ulkopuolella olevia telineitä?" kysyi merimies. "Sinne hänet viedään kahdeksan päivän kuluttua. Sen on ankara drotsi David vannonut. Aika rohkea merikarhu hän oli, sitä ei paholainenkaan voine kieltää. Mutta kaksi sellaista helvetinkoiraa kuin hän ja marski olisivat pian hävittäneet koko maan autioksi."
"Kahdeksan päivän kuluttua Alfkreivi teloitetaan!" sanoi eräs nuori tyttö. — "Onpa se häpeä niin rikkaalle ja ylhäiselle herralle!"
"No, laulappas nyt, eukkoni!" sanoi merimies. — "Tuossa saat äyrityisen! — Kas! Nyt hän pistää päänsä ulos reiästä tuolla ylhäällä. Hän koettelee kai tähystellä eikö näkisi hyviä ystäviä, jotka auttaisivat hänet sieltä ulos."
"Armias Jumala! Kahdeksan päivän kuluttua! Kuulitko sinä sen Raane!" voivotteli Kirsti Solkikenkä hiljaa, tarttuen vaistomaisesti vihatun aviomiehensä käsivarteen. "Näetkö, hän seisoo tuolla ja katselee alas meihin! Joudu pelastamaan häntä, Raane! — minä annan sinulle kaikki anteeksi — minä jään sinun luoksesi ja olen maanpaossa sinun kanssasi — kunhan vain pelastat hänet, pelasta hänet! Sinä voit, kun vain tahdot."
"Ole vaiti, pahus vieköön, sinä ilmaiset minut vaikeroimisellasi!" kuiskasi Raane ja katseli tuskallisen levottomana ympärilleen. Muutamat talonpojat olivat jo ihmetellen alkaneet tarkastaa noita kahta vierasta henkilöä, mutta nyt heidän huomionsa siirtyi toisaalle, kun sokea vaimo kivellä alkoi laulaa:
"Herra Alf on Norjassa syntynyt, mut ei siellä hän viihtyä saata, vaikka ruokokseen hällä tusina on läänejä Norjan maata.
Alf nurmea astuu, lukien
sanoja rukouksen,
niin saapuu Benedikt Rimordson
kera kohtalon rangaistuksen.
'Hyvää huomenta, herra Vähä Alf,
olet urho oiva, mut maalle
ei vahinko, jos vangiksi
jäät tänään kuninkaalle.'
'Ei, en ole herra Vähä-Alf,
en sitä kuulla siedä,
olen messupoikanen, papille
mun tulee viiniä viedä.'
Mut hatun korkean kohottain
hän Alfin otsan näkee.
'Jumal'aut, olet herra Vähä-Alf,
sen kyllä vannoa käkeen.
Olit pappismies, kuten minäkin,
panen pantiksi autuuteni,
sinun koulusi, sinun konnantyös
monet palaavat mieleheni.'
'Ja jos olet Benedikt Rimordson, niin olethan ystäväni, niin vannothan tänään, ett' ikänäs et tuntenut nimeäni.'
Mut herra Alf, hän vangittiin, ja hän kahlein kytkettiin — —"
"Pois tieltä!" huusi nyt maasotilas, joka seisoi vartioiden vankitornia. "Tuki suusi senkin akka! Elä huutele tänne koko kylää. Sen, joka uskaltaa lähestyä kolmekin askelta tornia lähemmäksi, pistän minä kuoliaaksi!"
Kansa vetäytyi hiukan sivulle. Raane väistyi myöskin vähän syrjemmälle vaimonsa kanssa, joka piti kiinni häntä käsivarresta ja rukoili häntä hiljaa pitämään sanansa ja pelastamaan hänen isänsä.
"Ei, minä en tee sitä!" kuiskasi Raane. "Hän on vannonut minulle kuoleman ja häviön, sen kyllä tiedän. Auttakoon nyt itseään!" Näin sanoessaan hän aikoi irtaantua vaimostaan, mutta tämä piteli kiinni hänen käsivarrestaan. Raane painoi lakkinsa syvään otsalleen, ettei joutuisi ilmi, sillä hän näki nyt kauhukseen muutamia entisen kuninkaan palvelijoista, joille hän oli tuottanut monta harmia kuninkaan linnassa ollessaan. "Päästä minut, vaimo!" — kuiskasi hän lopulta. "Minä olen hukassa, minut on tunnettu."
Levotonta murinaa kuului joukosta. "Raane, lainsuojaton kamaripalvelija!" kuului suusta suuhun huuto.
"Sinä olet syyllinen kuolemaani, itsepäinen nainen!" huudahti Raane kiivaasti mutta hiljaa, riistäytyessään väkivaltaisesti irti vaimostaan ja lähti pakoon.
"Tarttukaa häneen! Ottakaa hänet kiinni!" huusi nyt monta ääntä. "Se on Raane — lainsuojaton kamaripalvelija! Ottakaa kiinni se petturi!" Hurjasti huutaen lähti katkeroitunut joukko häntä ajamaan takaa, uhaten repiä hänet palasiksi; mutta hän työnsi rajusti pari takaa-ajajistaan kumoon; hänen suuri koiransa puri useita ja peloitti suurimman osan, niin että Raanen onnistui päästä pakoon. Harmaaveljesten luostarin läheisyydessä oli viimeksi nähty hänet sekä hänen koiransa; mutta siellä ne molemmat olivat äkkiä kadonneet. Tämän hälinän aikana onnistui Kirsti Solkikenkä uskollisten laivamiestensä avulla pääsemään pois väentungoksesta.
Pariin päivään ei Raanen jälkiä löydetty mistään. Tiedettiin vain hänellä olevan paljon sukulaisia harmaaveljesten luostarin mahtavien hengellisten joukossa. Kuninkaan nimessä antoi drotsi Thorstenson mitä tarkimmasti tutkia luostarin; mutta siellä ei löytynyt jälkiäkään vaarallisesta pakolaisesta.
Ulkopuolella luostaria, syrjäisessä kujassa, oli kaivo aivan luostarimuurin vieressä, ulkonevan puuvajan alla. Joku tyttö, joka eräänä aamuna aikaisin oli sieltä vettä hakemassa, oli nähnyt suuren, äkäisen koiran hyppäävän ylös kaivosta. Tämän omituisen näyn hän oli kertonut monelle; kertomuksen mukaan oli se Raanen koira, joka tuona samana iltana oli puraissut niin monta ihmistä. Nyt alettiin tutkia kaivoa ja huomattiin kaivon seinämässä, luostarimuurin puolella, olevan niin suuren ontelon, että ihminen voi kömpiä sinne. Täältä johti ovi muurinläpi luostariin, mutta se oli suljettu. Ovi murrettiin auki, ja tultiin siten pieneen pimeään luolaan, joka oli luostarimuurin sisässä. Ensimäisen kimppuun, joka uskalsi tähän salaperäiseen luolaan, hyökkäsi hurjistunut koira, ja mies vetäytyi pelästyneenä takaisin. Hurjan vastarinnan jälkeen koira voitettiin ja tapettiin. Lyhtyjen avulla tutkittiin luola, mutta ei löydetty ihmistä sieltä. Luolan perällä, kosteassa sopessa, jossa vilisi hämähäkkiä ja sammakoita, oli kivi ja soraläjä; ennenkuin lähdettiin luolasta pisti eräs sotilaista keihäänsä sen sisään, jolloin kuultiin hiljaista vaikerrusta. Soraläjä tutkittiin heti, ja nyt nähtiin surkuteltava näky. Lainsuojaton Raane löydettiin luolan äärimmäisestä sopesta, niin soran ja veren tahraamana, ettei hän enää ollut ihmisen muotoinen. Hän hypähti epätoivoisena ylös, aikoen ruveta puolustautumaan tai paeta; mutta hänet otettiin heti kiinni ja vietiin Haraldsborgiin, jossa ankara drotsi Thorstenson kuninkaan nimessä tuomitsi hänet kuolemaan.
Kolme päivää senjälkeen ratsasti Roeskilden uusi tuomiorovasti myöhään yöllä kaupunkiin eräästä lähiseudun herraskartanosta, jossa hän virkansa puolesta oli ollut puhuttelemassa erästä kuolevaa Kaksi kuoripoikaa soihdut kädessä ratsastivat hänen edellään. Heidän täytyi kulkea Roeskilden kaupunginalueella olevan teloituspaikan ohi, missä Alfkreivi ja Raane aamulla olivat hirtetyt. Pojat olivat peloissaan ja pysähtyivät.
"Herra tuomiorovasti!" sanoi toinen heistä. "Tästä ei ole hyvä kulkea ohitse."
"Jumalan nimessä, lapseni, eteenpäin!" sanoi tuomirovasti. "He ovat palkkansa ansainneet. Jumalan turvissa ja luvallisilla asioilla kulkien ei meidän tarvitse pelätä eläviä eikä kuolleita."
Pojat vaikenivat, ja ratsastettiin edelleen.
"Mutta katsokaa, katsokaa!" sanoi nuorin kuoripojista — "tuolla on jotakin, jokin liikkuu tuolla ylhäällä!"
"Katsokaa!" sanoi toinen, "siellä on valoa, — kuolleitten luona palaa soihtuja!"
"Se on kummittelua ja saatanan vehkeilyjä!" sanoi toinen pojista.
"Rukoilkaa, rukoilkaa, armollinen herra!"
Tuomiorovasti jäi hämmästyneenä seisomaan. Oltiin aivan kukkulan juurella, jolla hirsipuut olivat, ja hän näki naisen seisovan siellä soihtu kädessä. Valo lankesi hänen kasvoilleen; ne olivat kalpeat, ja omituinen tuskan ilme väreili niistä, mutta samalla ne olivat lujat ja rauhalliset, kuin marmoriin veistetyn Niobekuvan. Joukko kookkaita merimiehiltä näyttäviä miehiä ottivat alas pahantekijöiden ruumiit hirsipuista. He tekivät tehtävänsä nopeasti ja aivan ääneti. Tuomiorovasti jäi kuoripoikiensa kanssa tielle, ja pian he näkivät jotensakin lukuisan ruumissaaton, kaksi ruumista keskellä, lähtevän liikkeelle. Totinen naisolento kulki edeltä soihtu kädessään, ja nyt hän huomasi tämän hartioilla ylhäisen ritarinaisen tai ruhtinattaren purppuraviitan. Ei ainoakaan piirre hänen tuskanmurtamissa kasvoissaan värähdellyt, kun hän johti saattueen tietä pitkin alas vuonolle. Saattue siis lähestyi hengellistä herraa, aikoen hänen ohitseen; mutta kukaan ei näkynyt välittävän hänestä eikä hänen seuralaisistaan. Hän liitti kätensä yhteen hiljaiseen rukoukseen, jääden paikalleen istumaan, kuoripojat ja pelästyneet papit seurasivat hänen esimerkkiään istuen samaten rukoilevassa asennossa. Kun kulkue astui heidän ohitsensa, ja ehtoollisrasiat kuoripoikien käsissä loistivat soihtujen valossa, kumarsivat vakavat merimiehet syvään, ja ritarineito polvistui, kyynelvirran valuessa hänen kalpeille poskilleen.
Omituisen, voimakkaan tunteen pakosta, alkoi tuomiorovasti syvällä, kirkkaalla bassoäänellään laulaa pyhää Vigilaeta kuolleitten sielujen puolesta; kuoripojat yhtyivät siihen, ja he jatkoivat lauluaan kunnes saattue oli ehtinyt kulkea heidän ohitsensa. Se pysähtyi vuonon rannalle, josta heti senjälkeen laiva täysin purjein purjehti yön pimeyteen.
VIIDESKYMMENES LUKU.
Stig-marskin kuoltua oli herttua Waldemar julkisesti liittoutunut Norjan uskaliaan kuninkaan kanssa Tanskaa vastaan. Hän oli lähettänyt nuorelle Tanskan kuninkaalle ja hänen äidilleen leskikuningattarelle uhkauskirjeen, jossa hän vaati itselleen ja veljelleen Eerik herttualle omistusoikeuden Svendborgiin ja Langelandiin. Yhdistetyllä laivastolla ja sotajoukolla aikoi herttua norjalaisten kanssa hyökätä maahan, mutta kärsimätön herttua Waldemar ei malttanut odottaa norjalaisen laivaston tuloa, vaan asettui uskaliaasti laivastonsa kera Grönsundiin, Falsterin ja Möenin välille. Tätä varomattomuutta kehoittivat vanha ritari Jon ja valtakunnanneuvosto heti käyttämään hyväksi, ja kiiruhdettiin miehittämään pitkälaivoja ja muutamia pienempiä aluksia. Nuori kuningas Eerik oli itse "Vanha Waldemar" nimisellä pitkälaivalla. Eräänä aamuna aikaisin laivasto lähti Issevuonosta, kulkien Ison-Beltin kautta Grönsundiin. Täällä oli herttuan laivasto asettunut Falsterin puoleiselle rannalle. Oltiin melkein tasaväkisiä. Ritari Jon ja kansleri olivat kuningaslaivalla, missä myöskin olivat kaikki kuninkaalliset henkivartijat ja suuri joukko muita ritareita, jotka, täysissä varustuksissa ollen, tunsivat toisensa vain kypäräkoristuksista ja vaakunamerkeistä.
Kreivi Gerhard seurasi kuningaslaivaa omalla pitkälaivallaan ja muutamalla aluksella Kielistä, joiden miehistönä oli uskaliaita holsteinilaisia. Thorstenson johti itse yhtä suurimmista pitkälaivoista, jakaen ritari Jonin kanssa laivaston ja armeijan päällikkyyden.
Thorstenson ja ritari Jon seurasivat vanhaa tanskalaista sotatapaa: he suuntasivat voimakkaan yhteishyökkäyksen vihollisen keskustaa kohti, koettaen saada sen hajoamaan, samalla koettaen tunkeutua niin lähelle vihollista kuin suinkin, ja antaen rohkeuden ja urhoollisuuden määrätä tuloksen. Tässä tarkoituksessa asettui koko kuninkaallinen laivasto taisteluasentoon Möenin rannikolle, vastapäätä herttuaa, yhdistämällä kaikki laivat yhteen ainoaan lujaan linjaan. Herttua antoi sitoa kiinni toisiinsa ainoastaan osan suurimmista pitkälaivoistaan, mutta pienemmät ja kepeämmät aluksensa asetti hän löysin purjein taistelulinjan taakse, aivan Falsterin rannikon lähelle.
Se seilikatos, joka tavallisesti suojeli laivan keskiosaa sateelta ja kylmältä, oli poistettu sekä kuninkaallisesta laivasta, että koko laivastosta. Etumaston luona seisoi kuninkaallinen lipunkantaja-ritari, voimakkaimpien ja komeimpien ritarien ympäröimänä; hän itse oli kookkain ja väkevin kaikista kuninkaan ritareista, ja hovin arvojärjestyksessä hänellä oli kolmas paikka kuninkaasta lukien. Hän kantoi murhatun kuninkaan kirjavaa lippua, mihin nuo monet avaimet, pyörät ja ihmeelliset merkit olivat kuvatut. Koko laivan keskiosa oli täynnä kansan miehiä, joilla paitsi miekkaa ja heittokeihäitä, oli myöskin sekä jousipyssyt että lingot, ja joista osa hoiti raskaita sotakoneita. Perällä seisoi perämies, jolla oli koko laivan päällikkyys käsissään. Kuninkaallinen laivan perämiehenä oli ritari Jon. Nuori kuningas ja kansleri Martinus seisoivat hänen vieressään. Kuningaslaiva oli taistelulinjan keskessä, joten täältä voi nähdä molempien laivastojen aseman.
"Mutta sanokaa minulle, vanha Jon," kysyi nuori kuningas, "minkävuoksi antaa herttua pienempien aluksiensa olla irti pitkälaivojen takana? Drotsi Pietari sanoi minulle kerran, että Waldemar Seier ja vanha kuningas Waldemar tekivät samaten silloin kun he olivat tekemisessä voimakkaamman vihollisen kanssa, ja eivät tahtoneet uskaltaa kaikkea yhdellä kertaa. Eikö herttua voi saartaa meitä ja hyökätä nopeilla aluksillaan meidän selkäämme?"
"Luulenpa, ettemme anna hänelle siihen aikaa!" vastasi vanha Jon. "Kunhan me ensiksi olemme tervehtineet häntä etempää, niin me soudamme suoraan eteenpäin, ja annamme musertajan tehdä tehtävänsä, ja luulenpa meidän lopusta suoriutuvan miekka kädessä, niinkuin maalla ollessa oikeassa taistelussa."
"Kaikkivaltias suokoon meille onnen ja voiton!" sanoi kansleri. "Ennenkuin te annatte viittauksen hyökkäykseen, antakaamme meidän sotaväkemme ajatella sielujansa ja rukoilla voiton Herran olemaan apunamme.",
"Jumalan nimeen!" vastasi ritari Jon. "Mutta tapahtukoon se heti ja lyhyesti. Tässä ei ole aikaa antaa pois montakaan hetkeä, ja Herra pitää kyllä huolen omistaan!"
Perämaston luona seisoi kanslerin kanssa muutamia pappeja; hänen käskystään virittivät nämä heti sotavirren äidinkielellä, jonka koko sotaväki tunsi ja johon he yhtyivät, ja moni heistä polvistui yhdessä kanslerin ja pappien kanssa. Myöskin nuori kuningas polvistui; mutta Jon ritarilla ei ollut siihen aikaa: hän seisoi ja piti tarkasti silmällä jokaista vihollisen liikettä.
Tuskin olivat juhlallisen sotavirren viimeiset sävelet kajahtaneet, kun lipunkantajaritari, Jon-ritarin käskystä heilautti kuninkaallista lippua kolme kertaa päänsä yli. Tällä merkillä alettiin taistelu: Ilman pimensivät nuolet ja kivet, jotka yhdellä kertaa suhahtivat jousista ja lingoista kuninkaallisilta laivoilta. Oli kirkkain keskipäivä, mutta näytti siltä kuin olisi äkkiä illaksi pimennyt. Tähän vastattiin samanlaisella tervehdyksellä herttuan laivastosta, sitä säestivät hänen monien vieraiden sotilaittensa hurjat hyökkäyshuudot.
Ritari Jon oli antanut ympäröidä nuoren kuninkaan ja papit kilpimuurilla; mutta monen kilven lävistivät nuolet, ja kivet putosivat kamalasti romahtaen kilpikatolle. Kuningaslaivaan yksin lensi niin paljon kiviä, että näytti siltä kuin herttuan päähyökkäys olisi ollut suunnattu vain tähän yhteen kohtaan. Muutamia miehiä oli kaatunut ja monta oli haavoittunut; mutta etäisyys oli vielä siksi suuri, että nämä aseet eivät voineet vaikuttaa koko voimallaan. Nyt heilautti lippuritari kuningaslaivalla taas lippua; koko kuninkaallinen laivasto souti voimakkain vedoin eteenpäin, ja raskaat merisotakoneet pantiin käyntiin. Kuningaslaivan etumaston luona oli äärettömän suuri haka-iskijä, jonka teräväpiikkiset rautakammat suunnattiin herttuan laivaa kohti, jonka se ensi sysäyksellä irroitti viereisestä pitkälaivasta. Nyt pantiin merimusertaja liikkeeseen, se oli rakennettu raskaista, raudoitetuista hirsistä, jotka riippuivat rautaketjuista mastossa, ja heilauttamalla ne suunnattiin musertamaan laivoja ja vihollisen miehistöä. Herttuan laivassa ei ollut ollenkaan tällaisia raskaita sotakoneita, jo ensi hyökkäyksellä olivat kuninkaalliset huomattavasti vahvempia. Vihollisten laivastosta, joka oli melkein kokonaan hajallaan, kuului kovaa huutoa. Mutta pian huomattiin, ettei herttua kepeämmillä aseillaan ollut sen vaarattomampi. Hajallaan olevilla laivoillaan hän voi väistää raskasta, eteenpäinryntäävää laivalinjaa, kuitenkaan keskeyttämättä puolustamistaan ja hyökkäystään. Hänen laivastaan heitettiin paitsi nuolia, kiviä ja heittokeihäitä myöskin tulikuulia, jotka olivat täytetyt piillä, tulikivellä ja öljyllä. Nämä pommit sytytettiin tappuroilla, ja minne ne putosivat, levisivät liekit, jotka heti sytyttivät purjeet ja nuorat. Näillä tähän asti tuntemattomilla tuliaseilla sai herttua aikaan suuria vaurioita kuninkaallisessa laivastossa, synnyttäen hämmennyksen, jota hän heti käytti hyväkseen, antamalla pienempien laivojen hyökätä kuninkaallisen laivaston selkään. Heti huudoista huomattuaan hyökkäyksen onnistuneen ja nähtyään että vihollisen täytyi taistella molemmille puolille jaetuin voimin, antoi hän pitkälaivansa laskea aivan kuningaslaivan viereen. Thorstenson oli heti huomannut vihollisen juonen ja antanut lyödä poikki kuninkaallista laivastoa yhdistävät köydet, voittaakseen edullisemman aseman. Mutta nuo kammottavat tulipommit olivat sytyttäneet melkein koko kuninkaallisen laivaston tuleen. Nyt ei voinut ajatella muuta kuin tulen sammuttamista ja puolustautumista molemmilta puolilta uhkaavaa hyökkäystä vastaan. Tässä mellakassa seisoi nuori kuningas kanslerin vieressä kultainen ritarimiekkansa yhdessä kädessään ja heittokeihäs toisessa; hän näki herttuan edessään valmiina hyökkäämään palavaan kuningaslaivaan. "Sinun juonesi oli epäritarillinen, herttua Waldemar!" huusi hän suuttuneena ja heitti keihäänsä häntä kohti. Se irroitti sulkatöyhdön herttuan kypärästä ja riipaisi irti kypäräkoristeet.
— Raikas ilohuuto kajahti kuningaslaivalta, ja välittämättä enää sen enempää tulesta, hyökkäsivät kaikki miehet nyt anastamaan herttuan laivaa.
"Rauhoittukaa, miehet!" huusi vanha ritari Jon. "Sammuttakaa ensin tuli, niin annetaan heidän vielä maksaa vahinko."
Etumaston luona olivat sekä tuli että hyökkäys rajuimmat. Lippuritarin oli täytynyt kiinnittää lippu mastoon ja tarttua itse miekkaan puolustautuakseen; mutta samassa syttyi lippu palamaan; liekit leimahtivat korkealle, — ja se putosi suhisten veteen. Hurja ilohuuto kaikui herttuan laivastosta; mutta kuninkaalliset näyttivät käyvän alakuloisiksi tuosta vastoinkäymisestä, jonka he katsoivat onnettomaksi merkiksi.
Nuori kuningas katsahti surumielisenä kansleriin. "Minun isäni lippu kaatui", sanoi hän, "sitä ei ole onni seurannut."
"Teidän suuren iso-isänne lippu oli parempi, minun nuori herra kuninkaani!" sanoi kansleri.
"Voi, sehän on herttuan hallussa Schleswigissä," huokasi kuningas.
"Mutta kyllä Herra meitä vielä voi auttaa!"
"Hänen apunsa on lähellä, kun vain me häneen turvaamme!" sanoi kansleri. — "Olkaa hyvässä turvassa, herra kuningas! — Mutta näettekö te kalastajaa tuolla? Mitä hänellä on tekeillä?"
Kanslerin sanoessa nuo sanat ja kuninkaan tuijottaessa siihen paikkaan, mihin hän viittasi, näki herttua kauhukseen miestensä laivallaan horjuvan ja hoipertelevan kuin juopuneiden. Samoin oli laita melkein kaikilla hänen laivoillaan, ja nyt vasta huomattiin pienen kalastajaveneen rohkeasti kiitävän edestakaisin laivojen välillä, ja sen kannella seisoi kookas mies mustassa nahkapanssarissa, joka heitteli suovalla täytettyjä ruukkuja herttuan laivoihin; toisiin hän viskasi hienolla kalkilla täytettyjä ruukkuja, jotka sihahtivat sotilaitten silmiin, niin etteivät he voineet nähdä mitään. Melkein samalla kertaa alkoivat muutamat herttuan laivoista täyttyä vedellä ja upota. Siitä syntyi hirveä huuto, ja nähtiinpä rohkean, mustakarvaisen uimarin pitkä laivapora kädessään sukeltavan aina jonkun laivan alle.
"Ampukaa tuo kirottu kalastaja! Rutistakaa uimarin pää!" huusi herttua raivostuneena. "Hyökätkää vihollisten laivoihin, joka mies!"
Ei kukaan voinut kauemmaksi jäädä herttuan laivoihin, ja he olivat pakoitetut etsimään jalansijaa kuninkaallisilta laivoilta. Täällä oli tuli onneksi sammutettu, ja nyt siellä alkoi ankara taistelu, mies miestä vastaan niinkuin maataistelussa. Paljon väkeä kaatui kummaltakin puolin. Thorstenson taisteli miehuullisesti pitkälaivallaan ja kaatoi monta. Kreivi Gerhardin laiva oli Langelandin herttua Eerikin laivan vieressä. Tätä ylhäistä herraa, joka oli herttua Waldemarin veli, kutsui kansa yleisesti herttua Pitkäsääreksi. Kreivi Gerhardin vanha hovinarri seisoi herransa vieressä, aseenkantajamiekkansa kädessään, silloin kun langelandilainen herttua näkyi aikovan ryhtyä hyökkäykseen.
"Kas! Tuolla tulee minun jalosukuinen kaimani, pitkine koipineen!" sanoi hovinarri. "Piilottakaa nyt hieno naisharsonne, ankara herra, ettei se enempää repeile!"
Kreivi Gerhard oli ritarillisessa taisteluinnossaan ja uhmaillakseen herttua Waldemaria, kiinnittänyt kuningattaren harson rintahaarniskaansa. Mutta ettei käsikähmässä sitä kadottaisi, hän seurasi nyt hovinarrinsa neuvoa ja pisti sen haarniskansa alle.
"Tällä kertaa emme anna jänisten eikä kissojen peloittaa itseämme, ankara herra!" sanoi hovinarri veitikkamaisesti hymyillen. Hän uskalsi näillä sanoilla kosketella hyväntahtoisen herransa arinta kohtaa, muistuttaessaan hänelle erästä taistelua, jossa todellakin jänis tai kissa oli saanut kreivi Gerhardin joukot epäjärjestykseen.
"Tuhat tulimmaista, Pitkäsääri! Nyt minä lyön sinut kuoliaaksi!" huusi kreivi raivostuneena ja heilautti miekkaansa.
"Säästäkää vihanne oikealle Pitkäsäärelle! Kas, tuolla hän on!" vastasi hovinarri väistyessään syrjään ja viitatessaan etumastoa kohti, mistä Langelangin herttua jo hyökkäsi heitä kohti.
"Saatana vieköön kaikki Pitkäkoivet!" huusi kreivi Gerhard ja hyökkäsi hurjasti hosuen miekallaan ruhtinaallista vastustajaansa kohti.
Kuninkaalliseen laivaan hyökkäsivät viholliset molemmilta puolin. Vanha ritari Jon sai vaivoin suojatuksi nuoren kuninkaan, joka alituiseen tahtoi tulla ulos kilpilinnasta ottaakseen osaa käsikähmään. Herttua itse oli kaatanut kuninkaan lippuritarin ja oli hypännyt etumaston kohdalla laivaan; hän seisoi uskollisimpien ritariensa kanssa keskellä kuningaslaivaa, taistellen kiivaasti henkivartijoiden kanssa. Joka askeleella, jonka hän miekallaan itselleen anasti, hän lähestyi kuningasta lähemmäksi. Vanha Jon seisoi ahtaalla käytävällä, joka eroitti soutupenkit. Hän puolusti vielä tyynesti perämastolle johtavaa käytävää, jolla kuningas seisoi pappien edessä, kanslerin ja Åke Jonsonin välissä. Nyt osui herttuan voimakas isku ritari Jonin kypärään; se halkesi kahtia ja putosi hänen harmailta hiuksiltaan, ja vanha herra kaatui verta vuotaen soutupenkkien väliin. Tämän nähdessään kuningas juoksi esiin perämaston luota. "Kaikkien pyhimysten nimessä", huudahti hän, "tämän iskun saatte maksaa verellänne, viekas herttua!" Ei kukaan voinut enää pidättää nuorta kuningasta. Hän juoksi esiin ja haavoitti keveästi herttuaa lyhyellä miekallaan; mutta kiivauksissaan hän itse samassa kompastui soutupenkkiin. Henkivartijat eivät tappelun tohinassa huomanneet kuningasta uhkaavaa vaaraa. Mutta kuninkaan aseenkantaja, Åke Jonson, taisteli kiivaasti herttuaa vastaan, ja kansleri Martinus asettui messukirja yhteenliitetyissä käsissään seisomaan kuninkaan ja taistelevien välille. Pian oli Eerik taas valmis taistelemaan; mutta kansleri esti hänet. Aseenkantaja Åke oli pahasti haavoittunut eikä jaksanut vastustaa herttuaa, joka oli erityisen taitava aseiden käyttäjä. Kansleri kohotti rukoillen kätensä ja silmänsä taivasta kohti. "Kas, kas!" huudahti hän äkkiä: — "Danebrog! [Waldemar Seierin sotalippu] Danebrog! Herra lähettää voiton meille — hoc signo victoria!" [Tämä on voiton merkki]
Ilon huuto kajahti kuninkaallisista joukoista: "Danebrog! Danebrog!" huusivat kaikki. Herttua valahti äkkiä kuolemankalpeaksi. Korkealla soutupenkillä aivan edessään hän näki solakan komean ritarin teräksensinisessä haarniskassa, kypäränsilmikko auki, ja tuo tuttu Danebrogin lippu kädessään. Se oli drotsi Pietari. Herttua tunsi turnajaisten sinisen ritarin ja näki suuren, hyvin tunnetun leijonapäisen tikarin välkkyvän hänen kohotetussa, oikeassa kädessään. "Haa, sinä veriviholliseni!" huudahti herttua hyökäten raivostuneena hänen kimppuunsa. Mutta samassa musteni hänen silmissään, hän kuuli tikarin kilahtavan rintahaarniskaansa vasten, se luiskahti sivulle käsivartta kohti ja tunkeutui syvälle hänen oikeanpuoliseen olkapäähänsä. Kauhusta huutaen hän pudotti miekan kädestään ja hoiperteli taapäin. "Paetkaa, paetkaa, Jumala on tuomionsa langettanut!" huusi hän kuin mielipuoli, ja juoksi epätoivoisena takaisin laivaansa. Hänen ritarinsa seurasivat häntä. He nostivat purjeet ja pakenivat. He olivat joutuneet tappiolle. Kuninkaallisten voitto oli varma.
Näytti siltä kuin Danebrogin näkeminen olisi saattanut jokaisen kuninkaan sotamiehen voittamattomaksi. Thorstensonin sotalaivalta kuului voimakas voitonhuuto. Kreivi Gerhard oli myöskin tehnyt puhdasta omalla puolellaan, niin ettei lopulta enää ollut jälellä kun vain pari vihollista, paitsi vaarallisesti haavoittunutta herttua Pitkäsäärtä, joka hyppäsi mereen ja pelastui uimalla veljensä laivaan. Kaikki kuninkaalliset laivat olivat täynnä kaatuneita ja vangittuja vihollisia. Herttuan laivasto oli hävitetty, osa laivoista oli uponnut, osa anastettu, ja herttua itse pääsi pakoon suurella vaivalla ja vaarojen kautta.
Kuningaslaivalla seisoi vanha ritari Jon, pää siteissä, nuoren kuninkaan vieressä, ja omituisen sekavin ilontuntein hän vastaanotti kuninkaalliset kiitokset urhoollisesta taistelustaan; hänen haavansa eivät olleet vaaralliset, mutta voimakas lyönti oli järkyttänyt häntä niin, että hän alakuloisesti tunsi ettei enää jaksanut käyttää miekkaansa niinkuin nuoruutensa päivinä. Pyhä Danebroglippu liehui perämastosta nuoren kuninkaan ja vanhan ritarin yläpuolella; drotsi Pietari oli uskonut sen henkivartijoiden huostaan ja oli itse kiirehtinyt Thorstensonin avuksi. Taistelun tuohinassa vain muutamat olivat tunteneet hänet.
"Kaikkivaltias olkoon ylistetty!" huudahti kansleri ja kohotti polvistuneena yhteenliitetyt kätensä taivasta kohti — "Te Deum laudamus!" [Oi suuri Jumala, me kiitämme sinua!] alkoi hän voimakkaasti laulaa. Papit yhtyivät mahtavaan voittokuluun. Kuningas ja vanha Jon sekä kaikki sotilaat polvistuivat.
Kun juhlallinen Te Deum oli laulettu loppuun, näkivät ja tunsivat kaikki ritarillisen drotsi Pietarin, joka kalastajaveneellä kiirehti Thorstensonin pitkälaivalta, yhdessä Thorstensonin kanssa, kuningaslaivaa kohti. Vanha Henner Friser ja Skirmen olivat hänen mukanaan. Drotsi Pietari hypähti laivaan ja riensi onnittelemaan kuningasta voitosta. Iloisesti huudahtaen lensi nuori voitonsaaja hänen syliinsä.
"Sinähän olitkin rakas drotsi Pietari!" huudahti nuori Eerik kuningas.
"Sinä toit minulle voiton isoisäni lipulla!"
Drotsi Pietari kohotti juhlallisesti kätensä taivasta kohti.
"Niin, Jumalalle kiitos. Häneltä yksin saamme voiton!" huudahti kuningas liikutettuna ja sulki taas uskollisen ystävänsä syliinsä.
Drotsi Pietari oli hyvin rasittunut, ei niinkään paljon taistelusta kuin nopeasta matkustamisesta ja siitä jännityksestä, jossa hän oli ollut. Paetessaan vankilasta hän oli kyllä syyllä pelännyt joutuvansa myöhään taistelupaikalle sen ajanhukan vuoksi, joka häneltä meni tärkeää lippua anastaessa. Mutta valtakunnan lipun vaikutus kansaan oli jo Waldemar Seierin ajoista asti tunnettu, ja herkkäuskoisen kansan ei tarvinnut muuta kuin nähdä se, niin se kannusti heidät voittoon. Herttua Waldemariin oli tällä tapahtumalla omituinen vaikutus. Siitä hetkestä, jona drotsi Pietari oli antanut hänelle näin takaisin kavaltajatikarin, jossa kuningas Eerik Kristofferinpojan sydänveren ruostepilkku ruskotti, oli hänen oikea käsivartensa halvautunut, ja toivottiin nyt senvuoksi syyllä, ettei hän enää koskaan kohottaisi halvautunutta kättään Tanskan kruunua vastaan.
Drotsi Pietarin odottamaton saapuminen kuningaslaivaan tuotti sinne suuren ilon. Kaikki tunkeilivat hänen ympärilleen, kun hän muutamin sanoin kertoi mitenkä vanha Henner ja Åse ovelasti olivat pelastaneet hänet Nordborgin linnan vankilasta ja auttaneet häntä anastamaan valtakunnanlipun herttuan hallusta. Senjälkeen hän esitti kuninkaalle vanhan, uskollisen Hennerin ja urhoollisen aseenkantajansa, jotka molemmat olivat olleet avullisia voiton saavuttamiseen. Skirmen oli ollut se uskalias uimari, joka oli porannut vihollisten laivat upoksiin. Hennerin keksimää oli suopa ja kalkki, joka kuninkaan mielestä kyllä oli ollut hyödyksi, mutta se ei ollut hänestä ritarillista sodankäyntitapaa.
"Polvistu!" sanoi nuori kuningas Skirmenille, — "minä tahdon lyödä sinut ritariksi, sinä olet sen ansainnut. Minä vapautan sinut kaikista kokeista."
"Minun herrani ja kuninkaani!" huudahti Skirmen, ilokyynelten kimallellessa hänen tummissa silmissään, ja hän polvistui vastaanottamaan ritarilyönnin Jumalan ja pyhän neitsyen nimeen.
Heti kun Skirmen oli noussut, ritarina, viittasi kuningas Åke
Jonsonille, jonka lukemattomat ja vaarattomat haavat olivat sidotut.
"Sinut myöskin!" sanoi kuningas "Sinä olet sankarin lailla puolustanut
minun henkeäni sekä täällä että Tornborgissa."
Åke polvistui ääneti ja vastaanotti ritarilyönnin.
"Minä en pyydä päästä ritariksi niiden suoparuukkujeni vuoksi, herra kuningas!" sanoi vanha Henner, "mutta uskonpa suovan olleen hyvää, — ja sellaiset miehet tarvitsevat sekä suopaa että lipeää".
"Jos sinä et tahdo tulla ritariksi, hyvä vanhus!" vastasi kuningas, "niin sinä voit tulla perämieheksi, ja se sinä olet tästä päivästä lähtien".
Vanha Henner näytti äkkiä liikutetulta: Hän ei vastannut sanallakaan; mutta hän taivutti polvensa ja suuteli nuoren kuninkaan kättä. Kuningas veti äkkiä pois kätensä; kyynel oli tipahtanut sille vanhan sankarin silmästä, ja hänen mielestään se poltti.
Yleisen ilon vallitessa saapui myöskin kreivi Gerhard kuningaslaivaan. Hän oli sydämellisesti syleillyt drotsi Pietaria, ja sekä hän että Thorstenson olivat vastaanottaneet kuninkaan kiitokset heidän urhoollisuudestaan. Kun kuningas Eerik nyt lähemmin oli kuullut taistelusta kreivin laivalla, ja mitenkä herttua Pitkäsääri oli hypännyt mereen, ojensi hän urhealle kreivi Gerhardille kätensä ja sanoi: "Ottakaa nopein alus, kreivi Gerhard, ja purjehtikaa Helsingborgiin! Siellä odottaa minun äitini, kuningatar, tietoja meiltä. Viekää hänelle viesti meidän voitostamme. Ja minä lupaan teille, että se mikä kauan on ollut hartain toivonne, tulee täyttymään!"
Näytti siltä kuin nämät sanat olisivat saaneet urhean kreivi Gerhardin pään kokonaan pyörälle; yhdessä hyräyksessä hän syleili kuningasta, drotsi Pietaria, vanhaa Henneriä, hovinarria; hän oli vähällä nostaa nuoren kuninkaan käsivarsilleen ja tanssia hänen kanssaan ilossaan. "Totisesti!" huudahti hän. — "Kyllä nyt pannaan tanssiksi Helsingborgissa, ja siellä minäkin otan osaa tanssiin!" Heti senjälkeen hän oli jo Hennerin kalastajaveneessä. "Te viette minut Helsingborgiin. Ei kukaan ole parempi purjeiden ohjaaja kuin te!"
"Hyvä!" sanoi Henner ja laskeutui veneeseen. "Olenhan minä luvannut tuon yhden silmänne tuottavan teille onnea. Näettehän, että minä pidän sanani."
Vene alkoi jo irtautua kuningaslaivasta. Silloin raapaisi pitkäsääri veneen laitaa ja toinen seurasi heti jälestä. Pitkäsäärinen hovinarri tahtoi seurata ylen onnellista isäntäänsä.