VIIDESKYMMENESYHDES LUKU.
Huhu siitä suuresta meritaistelusta, jota odotettiin Grönsundissa, oli jo saapunut Helsingborgiin samana päivänä, jona tappelu oli. Illalla istui Agnes kuningatar mitä levottomimmassa jännityksessä huoneessansa linnassa, nousten aina vähänpäästä ompelupöytänsä äärestä, katsoakseen parvekkeelta salmelle päin. Hän tiesi nuoren kuninkaan olevan laivaston mukana, ja uskollisen kreivi Gerhardin kiirehtineen hänelle avuksi, ja hän tiesi myöskin innokkaan ritarinsa ja kosijansa uskaltavan kaikkensa hänen tähtensä. Samana päivänä, jona kreivi Gerhard oli lähtenyt Kielistä, yhtyäkseen laivastoon, oli hän lähettänyt muodollisen kosimakirjeen kuningattarelle. Tämän lempeä vastaus siihen oli hänen edessään pöydällä, sulettuna hänen suurella kuningatarsinetillään ja määrätty lähetettäväksi hänelle seuraavana päivänä. Kuningatar oli lähettänyt kolme purjehtijaa toisensa jälestä hakemaan tietoja Grönsundista; mutta heillä oli myrskyinen vastatuuli salmessa, ja ne risteilivät vielä kaikki kolme Dragörin kohdalla, kreivi Gerhardin purjehtiessa Henner Friserin pienessä kalastajaveneessä heidän ohitsensa. "Jumala varjelkoon, — nuo hukkuvat!" huusivat Helsingborgin merimiehet nähdessään pienen kalastajalaivan kuutamossa, heistä näytti niinkuin avonainen vene joka silmänräpäyksessä katoaisi aaltojen kuohuihin.
Tätä kosijansa vaarallista retkeä ei kuningatar osannut ajatella; mutta myrskyn voima yltyi, lisäten hänen levottomia aavistuksiaan meritaistelusta. Peittääkseen levottomuuttaan hän oli antanut naistensa poistua. Hänestä tuntui yön yksinäisyydessä, että sekä hänen omansa että Tanskan kohtalo riippui siitä tiedosta, jota hän tänä yönä odotti. Kaikki hänen vaihtelevan elämänsä mustat ja synkät muistot yhdistyivät ikäänkuin yhteen ainoaan tapahtumaan — musertaakseen hänen sydämensä kokonaan — tai sulautuakseen valoisaksi kuvaksi, joka antaisi hänelle palkan ja lohdutuksen kaikista kärsimyksistään. Jos oli jouduttu tappiolle, ja nuori kuningas kaatunut, silloin ei ollut enää Tanskan vapaudesta puhetta, ja hänen äidinsydämensä värähteli levottomuudesta,— ja jos uskollinen kreivi Gerhard oli kaatunut — silloin oli kuningattaren vastaus hänen kosimakirjeeseensä vain surullisena osoituksena siitä, miten suuren ja todellisen onnen hän oli kadottanut.
Oli myöhäistä yöllä. Vahakynttilät lepattivat pöydällä, ja myrsky ulisi ulkona. Kuningatar katseli surumielisenä kreivi Gerhardin kirjeessä olevaa suurta, pyöreää vahasinettiä. Sinettiin oli hän itse kuvattu, polvistuneena Kristuslasta kantavan neitsyt Maarian kuvan eteen; polvistuvan kuningattaren yläpuolella piteli lentävä enkeli kruunua.
"Ota kruunu, Herra, ja varjele sitä!" kuiskasi hän. "Mutta elä anna enkelin lentää pois! Anna sen suojella minua ja häntä, joka on minulle kaikkia maailman kruunuja rakkaampi!"
Hän oli ottanut esille pienen, siron elämäkertakirjansa. Selvin sanoin ei siihen ollut kirjoitettu hänen elämänsä rakkainta ja kauneinta tunnustusta. Mutta viimeiset kirjoitetut lehdet sisälsivät paljon enemmän kreivi Gerhardista, kuin kuningattaresta, erittäinkin siitä hetkestä, jolloin hän oli vastaanottanut kuningattaren harson ja oli lupautunut hänen uskolliseksi ritarikseen ja suojelijakseen.
Kuva hänen uskollisesta ritaristaan ja kosijastaan oli voittoisasti syrjäyttänyt tuskallisen levottomuuden kauniin kuningattaren sydämestä. Samassa hän hypähti ylös kuullessaan kovaa hälinää satamasta aivan ikkunansa alta. Hän astui parvekkeelle ja näki kuutamossa suuren joukon ihmisiä laivasillalla. Luotsit ohjasivat paraillaan pientä purjelaivaa hyrskyjen läpi, ja hän kuuli huudettavan: "Voitto, voitto! — Kreivi, — yksisilmäinen kreivi!" Hän liitti yhteen kätensä ja astui ilosta horjuen rukoustuoliinsa sisimpään huoneeseensa. Pian kajahtelivat koko linnassa iloiset voittouutiset. Tunnin kuluttua seisoi kuningatar, koko hovinsa ympäröimänä komeasti valaistussa juhlasalissa, jossa uutisen onnellinen tuoja polvistuen laski miekkansa ja ryöstetyn lipun kuningattaren jalkoihin.
Kun koko linna loisti valomerenä ja kajahteli juhlivien ilohälinästä, ja kun Helsingborgin uskolliset porvarit tekivät yöstä päivän, silloin kreivi Gerhard sai kuningattaren omasta suusta kuulla sen mikä oli kirjoitettu suuren punaisen vahasinetin koristamaan kirjeeseen kuningattaren pöydällä. Eikä ollut kukaan kreivi Gerhardia onnellisempi.
* * * * *
Kuninkaan iloa voitosta lisäsi vähän sen jälkeen saapunut tieto, että kuninkaalliset olivat valloittanet Hunehalsin Hallandissa, ja ylpeä Jaakko kreivi oli otettu vangiksi. Grönsundin luona saavutetulla voitolla oli se seuraus, että Norjan kuningas, joka tuli liian myöhään laivastoineen, luopui vihamielisistä aikeistaan Tanskaa vastaan. Molemmat kuninkaat tapasivat senjälkeen toisensa kaikessa rauhassa Hindsgafvelissä, jossa päätettiin rauhanehdoista, ne olivat, molemmille valtakunnille yhtä edulliset. Herttua Waldemar antoi lähettiläittensä kautta tehdä sovintotarjouksen, ja niihin suostuttiin. Hindsgafvelissä tehdyn sopimuksen mukaan ei lainsuojattomia enää ahdistettaisi, mutta ei kukaan kuningas Eerikin vielä elävistä murhaajista saanut koskaan tulla Tanskan kuninkaan silmien eteen.
Eräänä kauniina syyspäivänä oli suuret ilojuhlat Helsingborgin linnassa. Oli kreivi Gerhardin ja kauniin Agnes-kuningattaren hääpäivä. Kreivi Gerhardin sisar, Ruotsin leskikuningatar Hedvig, oli läsnä juhlallisuuksissa, sekä koko Ruotsin ja Tanskan hovi. Juhlan ohella, joka samalla oli voiton- ja rauhanjuhla, pidettiin myöskin turnajaiset. Kreivi Gerhard ei ottanut tällä kertaa osaa ritarileikkeihin. Hän istui kuninkaallisella, lehterillä Agnes-kuningattaren vieressä. Hänen rehellinen silmänsä säteili ilosta, ja hän istui siellä komeasti puettuna vaikka hiukan jäykkänä sulhaspuvussaan, mutta niin onnellisen näköisenä kuin olisi taivas avoinna hänen edessään. Majesteetillinen kuningatarmorsian näytti hyvin vilkkaalta ja iloiselta, eikä kukaan ollut milloinkaan ennen nähnyt kauniimpaa ilmettä hänen viisailla, jaloilla kasvoillaan. Lähinnä häntä oli pieni prinsessa Ingeborg, Tanskan tuleva kuningatar, ritarien ja kansan yleisen ihailun esineenä. Ritarileikkien kestäessä hän istui ystävällisenä ja iloisena ritarillisen Eerik kuninkaan vieressä. He puhelivat keskenään kuin rakkaat sisarukset. Tavantakaa vanha ritari Jon pyyhkäisi kädellään naarmua otsallaan ja karkoitti kyyneleen iloisista ukonsilmistään, katsellessaan näitä nuoria kihlautuneita, jotka viattoman lapsellisesti leikkivät sulhasta ja morsianta, tuntematta muuta rakkautta, kuin sen, joka yhdisti heidät siihen maahan ja kansaan, jonka isäksi ja äidiksi heidät niin ihmeellisesti oli valittu.
Ruotsalaiset herrat ja ritarit näkivät saman näyn katsellessaan nuorta kuningas Birgeriä ja pientä tanskalaista prinsessaa, Mereteä, jotka myöskin kihlattuina istuivat vierekkäin ritarileikkejä katsellen.
Näissä turnajaisissa voitti palkinnon drotsi Pietari Hessel, ja hän vastaanotti sen kuningatar Agneksen kädestä. Hän kumarsi syvään ihanalle kuningatarmorsiamelle. Mutta hänen katseensa kääntyi ikävöivänä kookkaaseen naiseen, joka istui ensimäisenä prinsessa Ingeborgin naisten joukossa. Se oli neiti Ingeborg Litle. Hän ei ollut nähnyt häntä senjälkeen kun he erosivat Koldingin vuonolla, mittaamattoman syvyyden levitessä heidän välilleen. Hän tiesi hänen isänsä vielä istuvan elinkautisvankina Kallundborgin linnassa. Vasta tänä hetkenä näyttäytyi Inge neito turnajaisissa. Drotsi Pietari oli turhaan kysellyt häntä; ei kukaan voinut sanoa kuuluiko hän prinsessa Ingeborgin seurueeseen. Suureksi ilokseen hän nyt huomasi hänet, mutta tuskallisen levottomana hän näki syvän surun kuvastuvan hänen ihanilla kasvoillaan; hänen katseensa väisti häntä ja oli maahan luotuna. Drotsi Pietari poistui nopeasti turnajaispaikalta ja ritarien joukosta. Hän astui hiljaa, ajatuksiinsa vaipuneena salmelle, kuninkaallisten ja ritarien saatellessa kreivi Gerhardia ja hänen morsiantaan ritarisaliin, niissä loistavaa juhlaa jatkettaisiin tanssilla.
Drotsi Pietari seisoi kauan ja hiljaa salmen rannalla, tuijottaen Själlandin rannikkoa kohti, jossa Flynderborgin linna sijaitsi. Omituisella surumielisyydellä hän muisteli lapsuuttaan, ja mitenkä hän ritarina ja drotsina ensikerran kohtasi lapsuutensa morsiamen tuolla etäällä, kun hän täyskasvaneena neitona seisoi hänen edessään ja lauloi innostuneena "Kuninkaasta, mi maata ja linnaa hallitsee." Omaa onneansa hän oli tähän asti ehtinyt harvoin ajatella, sillä huolet kuninkaasta ja maasta olivat olleet ensimäisinä hänen mielessään. Nyt oli Inge neidon surullisen katseen näkeminen herättänyt hänen sieluunsa voimakkaan kaipauksen nähdä hänet onnellisena, ja tuntea itsensä onnelliseksi hänen kanssaan. Olihan selvää, että Inge oli huolestunut isänsä epävarmasta kohtalosta; mutta hän ei käsittänyt minkätähden hän nyt koetti välttää uskollista ritariaan eikä edes antanut hänelle ystävällistä katsetta. Silmänräpäykseksi, kuin pahan hornanhengen heittämänä, välähti hänen sieluunsa ajatus, että ehkä joku onnellisempi kosija olisi sivuuttanut hänet. Hän muisteli miten Inge alati oli ollut hänen ajatuksissaan hänen vankeudessa ollessaan, ja hänestä oli tuntunut niinkuin jokainen lintu, joka liverteli hänen ristikkoikkunansa takana, olisi ollut rakkausviesti häneltä. Hän puisti surumielisesti hymyillen päätään ja toisti sankarilaulun kauniit säkeet:
"Joka lintuselta, mi lens yli maan,
nuor nunna tiedusteli sulhoaan.
"Joka leivolta sinitaivahan alla
ritar rakkaintaan kysyi kaipaamalla."
"Jumala varjelkoon teitä ja suokoon teille paljon iloa, rakas herra drotsi", keskeytti ystävällinen ääni hänen unelmansa; nuori, vakava ritari Åke Jonson puhutteli häntä. "Minä etsin teitä juuri", jatkoi hän. "Te ette ole iloinen niinkuin me toiset, ja onhan tänään kuitenkin ilonpäivä, jonkaveroista ei meillä ole eletty. Jalo Agnes-kuningatar on onnellinen, ja meidän nuori kuninkaamme tanssii iloisena pienen morsiamensa kanssa. Ei ole enää kavaltajiakaan maassa. Tanskan kruunu on taas turvattu. Meillä on rauha maassa, ja paremmat ajat toivossa."
"Siitä minä kiitän kaikkivaltiasta Jumalaa", sanoi drotsi Pietari. "Hänen kätensä on ihmeellisesti selvittänyt kaikki rajuilmat ja siunannut Waldemarien kruunun meidän nuorelle kuninkaallemme. Minäkin tahtoisin iloita tänään. Mutta, rakas Åke, on olemassa suruja, joita sinä et vielä tunne."
"Minä olen jo aikaisin oppinut tuntemaan suurimman", vastasi hänen totinen oppilaansa. "Minä arvaan teidän surunne, rakas herra, jalo Inge neito —"
"Niin. hän ei ole onnellinen, Åke, eikä hän sitä voi olla niinkauan kuin hänen isänsä istuu Kallundborgissa vangittuna."
"Meidän nuori kuninkaamme on aivan liian ankara, hän ei tahdo kuulla puhuttavankaan hänen armahduksestaan", huokaili Åke. "Minä olen kuullut erään huhun, rakas drotsi, mutta minä en tiedä onko siihen luottamista, ehkä te tunnette sen paremmin. Taitaisi olla teille tärkeää ottaa tarkempi selko siitä. Sanotaan vangitun ritari Lave Litlen luvanneen tyttärensä käden sille ritarille, joka tuo hänelle kuninkaan anteeksiannon ja hankkii hänelle vapauden lähteä maasta. Sanotaan teidän sen tietävän, mutta että te ette voi tai ette tahdo täyttää ehtoa."
Drotsi Pietari säpsähti. "Hän myö siis tyttärensä onnen vapaudestaan!" huudahti hän liikutettuna. "Hm! Se on hänen kaltaistaan. Mutta kuka sanoo, alistuuko tytär näin maksamaan isänsä synnit?"
"Ettekö te tiedä hänen suostuneen siihen?" sanoi Åke hädissään. "Ettekö te tiedä sitäkään mitä kerrotaan Kungahellan rikkaasta Thorild-ritarista? Hän on täällä, mukanaan neljä laivaa, täynnä mahdottomia aarteita; ne hän aikoo tarjota kuninkaalle lunnaiksi ritari Lave Litlestä. Minä näin itse hänet ritarisalissa; hän odotti kuninkaan lopettavan tanssin, saadakseen keskustella hänen kanssaan kahden salakammiossa — —"
"Armias Jumala!" huudahti drotsi Pietari. "Myöty? — Myöty. Se ei ikimaailmassa tapahdu. Minä puhun kuninkaan kanssa! Minä pyydän itse häneltä Laven vapauttamista! Vaikka se onkin väärin, niin minä kuitenkin teen sen!"
"Kiirehtikää sitten, Jumalan tähden, herra drotsi! Jos tanssi on loppunut, niin on ritari Thorild jo ehkä kuninkaan luona. — Voi, minä luulin teidän tietävän kaiken, mutta ettette tahtoisi tai voisi. Kiiruhtakaa!"
"Suuri Jumala! Myöty, myöty!" huudahti drotsi ja riensi kuolonkalpeana linnaan. Hän kiirehti ritarisaliin, — katseensa kulki tanssivien rivien lomitse. — Hän näki kreivi Gerhardin voitoniloisena tanssivan ohitseen, pitäen ihanaa majesteetillista morsianta kädestä. Nuori Birger-kuningas tanssi myöskin hänen ohitseen prinsessa Mereten kanssa, ja Skirmen uudessa ritaripuvussaan pyöri lattialla pieni iloinen Åse-Hennerintytär kainalossaan. Mutta kuningas Eerikkiä ei siellä näkynyt. Ingeborg-prinsessan naisten joukossa hän näki Inge-neidon; hän istui hiljaa, ulkonaisesti rauhallisen näköisenä; mutta hänen katseensa oli jäykkä, ja kasvonsa olivat valkeat kuin liinavaate. Ritarisali iloisine tanssijoineen alkoi pyöriä drotsin silmissä. Hän pysähdytti erään kamaripalvelijan ja kysyi häneltä: "Missä on kuningas?"
"Salakammiossa", kuului vastaus. "Onko joku hänen luonaan?"
"Ritari Thord Kungahellasta."
Drotsi Pietari kääntyi ja syöksyi pois ritansalista.
Kreivi Gerhard ja kuningas Birger saattoivat naisensa ulos tanssisalista, Eerik-kuninkaan astuessa ääneti ja vakavana sisään ritarisaliin. Drotsi Pietari astui kuninkaan vasemmalla puolen, hän näytti olevan levoton ja jännityksessä. Kuningas astui prinsessa Ingeborgin eteen, joka istui äitinsä vieressä tanssivia katsellen. Kuninkaan viittauksesta taukosi tanssi. Soitto vaikeni ja kaikki odottivat ihmeissään.
"Sano drotsi Pietari Hesselille, jalo prinsessa Ingeborg", sanoi nyt kuningas ääneen ja totisena, "ettei Tanskan kuningas Eerik koskaan unohda mitä hän lupasi kuolleelle isälleen, mutta että Tanskan tuleva kuningatar antaa hänelle oikeuden julistaa ritari Lave Litlelle anteeksiannon ja vapauden!"
"Kiitos, kiitos, Eerik!" sanoi pieni prinsessa, hypäten iloisena paikaltaan. "Sinä pidit sanasi! Minä saan tehdä rakkaan Ingeni onnelliseksi!" Nyt hän toisti drotsi Pietarille kuninkaan sanat ja saattoi hämmästyneen Ingen hänen syliinsä.
Ilo oli suuri, ja kaikki ottivat siihen osaa.
Kun nyt kuninkaan viittauksesta taas alettiin soittaa, yhtyivät tytöt laulamaan Riibelinnan valloituksesta:
"Kadut Riiben on tanssia tulvillaan, on vallattu linna! Niin ritarit tanssivat iloissaan edest' Eerikin, nuoren kuninkaan!"
Kun drotsi Pietari ja Inge neito ilossaan kuulivat tämän laulun, leimahti heidän herkässä mielessään sama tunne kuningasta ja isänmaata kohtaan, joka ensimäisenä oli yhdistänyt heidän sielunsa toisiinsa. Iloisina onnestaan he sekaantuivat muiden tanssivien riviin, ja tyttöjen ja muiden tanssivien piirittäessä kuninkaan, lauloi Inge neito innostuneena uskollisen ritarinsa kainalossa:
"Näin linnan valtaamme tanssien,
— oli miekat peitossa helyjen.
Näin linnat antautuu!
Ens kertaa tanssija seppelpää
Nyt linnan voitetun herraks jää:
— Edest' Eerik kuninkaan."
End of Project Gutenberg's Eerik Menvedin lapsuus, by B. S. Ingemann