He ratsastivat nyt linnan ohitse. Se oli luja, laajanlainen rakennus, jossa oli neljä harmaakivestä ja poltetusta tiilestä tehtyä siipirakennusta, neljä korkeaa tornia, sekä syvät vallihaudat ja korkeat varusmuurit ympärillä. Valot vilkkuivat pienistä, pyöreistä ikkunoista, ja sieltä kuului viulujen ja huilujen soittoa. Suuri, kirjava ihmisjoukko aaltoili edestakaisin linnanmuurin edustalla, ilman huomattavampaa hälinää, mutta melkein tuskallisen hiljaa ja järjestyksessä, asestettujen oikeudenpalvelijoiden kulkiessa edestakaisin ja yhäti kehoitellen levollisuuteen.
"Mitä he katselevat?" kysyi kreivi.
"Muurin yli katsoen näkee tanssin ritarisalissa", — vastasi drotsi
Pietari.
Kreivi Gerhard alkoi tarkemmin katsella, ja hän oli näkevinään keskimäisen ikkunan ohi kiitävän kookkaan, majesteetillisen naisolennon, ja hän pysäytti hevosensa.
"Kuningatar! Katsokaa kuningatarta!" kuuli hän uteliaitten katselijain kuiskaavan toisilleen.
"Hän tanssii herttuan kanssa", — sanoivat toiset.
"Eipä toki; se on nuori, kaunis drotsi Hessel — katsokaa miten suorana hän tanssii! — hän pyrkii korkealle, uskokaa minua."
"Tulkaa, jalo kreivi!" sanoi drotsi Pietari äkkiä. "Katsokaamme, etteivät levottomat hevosemme joudu tungokseen. Me olemme kohta asunnollani." He ratsastivat vielä vähäni matkaa ja pysähtyivät pimeän kivitalon edustalle, jonka korkeilla kiviportailla aseenkantaja seisoi tulisoihtua pidellen. "Tuletteko viimeinkin, herra!" sanoi Klaus Skirmen, juosten häntä vastaan tulisoihtu kädessä. — "Eihän vain onnettomuus ole kohdannut teitä? Minä en tohtinut rikkoa käskyänne ja itse lähteä talosta. Mutta koko talonväen olen lähettänyt teitä etsimään."
"Meillä on ollut tullessamme pieni aseiden mittely muutaman tulisen, nuoren ritarin kanssa", sanoi drotsi Pietari. "Minun jalo vieraani on pahasti haavoittunut. Auta hänet; varovasti satulasta! Onhan kaikki järjestyksessä?"
"Niinkuin käskitte, herra! Mutta olettehan itsekin haavoitettu. Haenko tänne välskärin?"
"Ei tarvitse silloin kun sinä ja minä olemme täällä. Emme viitsi nostaa hälinää siitä asiasta. Pidä sinä vain huoli kreivistä."
Tuntien tuskaa pääsi haavoitettu kreivi Gerhard vaivoin alas hevosen selästä ja ylös korkeita kiviportaita, joiden päässä hänen kaksi ritariaan ja pitkä hovinarrinsa tulivat häntä vastaan osanottavan levottomina.
"Ei akkojen ruikutuksia!" sanoi kreivi, "minut on sekä sidottu että lääkitty. Päästäkää minut vain pöytään saamaan jotakin syötävää!"
Klaus Skirmen kulki nopeasti edeltä tulisoihtuineen, näyttäen herroille tietä etusalin kautta tilavaan, holvikattoisen huoneeseen, jonka keskellä oli katettu pöytä; sillä paloivat korkeat vahakynttilät, valaisten runsaat ruuat ja kirkkaat hopeaiset viinikannut.
Kreivi Gerhard katseli tyytyväisenä ruokapöytää ja heittäytyi heti eräälle tuolille istumaan, mutta levätäkseen mukavammin irroitti hän miekan vyöstään, Pidellessään sitä kädessään, hän muisti mitä hänelle oli sanottu kaupunginportilla. "Tuhat tulimaista!" sanoi hän, "jos todellakin on niinkuin sanoitte herra drotsi, niin täytyy meidän siis kuten todellisten sotavankien jättää aseemme teille, koska olette isäntämme".
"Tietysti!" vastasi drotsi Pietari — "on hyvä, että itse sen muistatte, — totta puhuen, olin sen unohtanut, enkä olisi sitäpaitsi mielelläni muistuttanut teitä siitä".
"Mutta entä, jos minä en tahtoisi seurata sitä lakia", kysyi kreivi, "mikä siitä olisi seurauksena?"
"Jos te ette tuntisi lakia ja voisitte valalla puhdistautua, niin saisitte maksaa yhden markan sakkoa voudille ja yhden valtiolle. Saman sakon maksaa isäntä, jos hän ei ole ilmoittanut asetusta vierailleen."
"Mutta jos minä nyt tunnen tuon typerän asetuksen, enkä kuitenkaan anna riisua aseitani, mikä suuri onnettomuus siitä seuraa?"
"Elkää nyt närkästykö, kreivi Gerhard, kun vastaan teille lain omilla sanoilla. Jos vierasta on varoitettu ja hän kuitenkin kantaa aseitaan, sanotaan siinä, silloin on häntä samalla keihäällä, miekalla eli veitsellä pistettävä."
"Ui, mikä surkeus! eihän toki sydämeen tai vatsaan?"
"Käden läpi, jalo kreivi! Tuossa riippuu lakitaulu, voitte siitä itse lukea."
"Saatana vieköön mokomankin roskan! Tuossa on miekkani! Tehkää te samoin, herrani!" Sen sanoessaan heitti kreivi miekkansa nurkkaan. Hänen ritarinsa seurasivat hänen esimerkkiään. Drotsi Pietari otti itse miekkansa ja asetti sen syrjään. "Minä olen täällä saman lain alainen", sanoi hän kohteliaasti kumartaen, "ja minä toivon etteivät korkeat vieraani pane pahakseen tätä kaupungin ankaraa lakia. Istuutukaa hyvät herrat, ja olkaamme iloisia?"
Tähän iloitsemisen kehoitukseen yhtyi hovinarri, joka jo oli istuutunut, mutta nyt nousi mahtavana ja tärkeän-näköisenä. Hän lähestyi drotsi Pietari juhlallisin askelin ja ojensi hänelle syvään kumartaen pitkän puumiekkansa. "Säilyttäkää se varoen, kunnioitettava herra isäntä!" vastasi hän. "Tämä on se kuuluisa Tirfing miekka, jota ei voi paljastaa verta vuodattamatta; katsokaa tarkasti, että se ei saa onnettomuutta aikaan tässä kunnon kaupungissa."
Drotsi Pietari antoi hymyillen narrimiekan takaisin hänelle, kuin kunniamerkin, ja kaikki nauroivat nyt sydämellisesti, istuutuessaan raskaille, korkeaselkäisille tammituoleille. Hopeaiset kynttiläjalat ja kallisarvoinen pöytäkalusto osoittivat selvästi, että oltiin rikkaan ja ylhäisen miehen talossa. Miestarjoilijoista ja palvelevista nuorukaisista ei ollut puutetta. Kuitenkin oli kaikki jotenkin huolimattoman näköistä. Kiilloitettu lattia ei ollut lakaistu, ja tuolinkaiteilla sekä leveillä ikkunanpuitteilla oli paksulta tomua.
"Missä vanha Dorthe on?" kysyi drotsi Pietari aseenkantajaltaan, kun kreivi Gerhard ja vieraat herrat jo alkoivat aterioida. "Onhan hänen tapansa pitää talo kiiltävän puhtaana."
"Voi, totisesti, hyvä herra!" — sanoi Skirmen, "Dorthe Feienkostin asiat ovat hullusti. Hän kuuluu ottaneen pienen lyijypalasen eräästä Frue-Kirken ikkunaruudusta parantaakseen erään keijujen noituman tytön. Hänet on vangittu varkaudesta ja puheitten mukaan tuomitaan hänet huomenna."
"Herra auttakoon!" — huudahti drotsi Pietari nousten kiivaasti pöydästä. — "Onneton!"
"Mitä on tapahtunut, kunnianarvoisa, isäntäni?" kysyi kreivi Gerhard. — "Onko jokin onnettomuus kohdannut taloa? Ei teillä tietääkseni ainakaan vaimosta ja lapsista, ole vastusta. Mitä taloushuolia voi sellaisella nuorella miehellä olla?"
"Se huoli on suurempi kuin mitä kukaan uskoisi", — sanoi drotsi Pietari. — "Minulla on hurskas imettäjä, joka on rakastaen hoitanut minua aivan pienestä asti. Hän on niin uskollisesti kiintynyt minuun, että mielellään menisi vaikka kuolemaan minun edestäni. Ei ole parempaa naista koko maailmassa, ja hän hoitaa talouttani mitä suurimmalla huolella ja uskollisuudella; mutta hänen päänsä on täynnä tarinoita keijukaisista, tontuista ja maahiaisista. Niin pian kuin joku on sairas, uskoo hän sydämensä yksinkertaisuudessa, keijukaiskuninkaan tai tontun noituneen hänet, ja silloin uskoo hän voivansa pyhällä kirkonlyijyllä ja muilla ihmeellisillä keinoilla parantaa hänet. Hän ei pidä minään syntinä ottaa hiekkaa haudasta tai lyijyä kirkon-ruuduista niin hurskaaseen tarkoitukseen. — Ja nyt hänet on otettu kiinni ja vangittu kirkonvarkaana lyijypalasen tähden, joka ei ole äyrityisenkään arvoinen. Onneton!"
Muutamat herroista hymyilivät, ja hovinarri virnisteli hullunkurisesti.
"No, mikä sen onnettomuuden niin suureksi tekee?" — kysyi kreivi
Gerhard: "sellaisen lyijypalasen voitte punnita puolella hopeaäyrillä.
Eukko jää pariksi päiväksi vankilaan, ja sill'aikaa annatte jonkun muun
lakaista lattianne."
"Hän on kuoleman oma, kreivi Gerhard, vaikka varkaus ei olisikaan tapahtunut kirkossa. Te ette tunne Nyborgin kaupunkioikeutta. Jok'ikinen mies, joka varastaa, hirtetään, mutta jos vaan varas on nainen, niin hän haudataan elävältä."
"Mutta oletteko hullu?" — kysyi kreivi —, "rangaistaanko naista niin luonnottomasti? Onko hänen rikoksensa suurempi kuin miehen? Te laskette kai leikkiä, herra drotsi!"
"Jos ette usko minua, jalo herra, niin lukekaa itse. Tuohon ovenpieleen on kaupunginlaki naulattu. Lukekaa vain 29:s pykälä! niin silloin näette, että minä ikävä kyllä en valehtele."
"Lue sinä se, Pitkäsääri!" — huusi kreivi hovinarrilleen. "Minun on vaikea liikkua. Sellaisen mokoman lain tähden ei kannata nousta."
"Kahdeskymmenesyhdeksäs pykälä!" toisti hovinarri, ja otti kynttilän, jolla hän valaisi oven pielessä olevaa suurta lakitaulua. "Tässä se on. Kuunnelkaa tarkasti, hyvät herrat! Ne ovat oikeuden kultaisia sanoja, ja tässä ovat myöskin syyt esitetyt." Hän alkoi nyt lukea virallisella tuomarin äänellä: "'Nainen, joka varastanut on, ja varastetun tavaransa kera on ansainnut hirtetyksi tulla, hänet on hänen naisellisen kunniansa tähden elävänä haudattava.' No, totisesti, siinäpä kunnia, josta voi iloita vasta ijäisyyden mailla, — se ei ole katoavaista kunniaa, hyvät herrat, senvuoksi se onkin suotu kauniimmalle ja heikommalle sukupuolelle."
"Mutta oletteko te hulluja?" huusi kreivi. "Onko mikään kunnia tulla elävänä haudatuksi?"
"Missä on teidän viisautenne, jalosukuinen herra!" — vastasi hovinarri: "onhan sellainen loppu naiselle paljon kunniallisempi ja soveliaampi kuin tulla ripustetuksi hirsipuuhun tavallisen mieslurjuksen tai varkaan tavoin, — ajatelkaa mikä harmi siitä olisi hänen rippi-isälleen".
"Ei, saatana vieköön, tämä on sentään hurjaa hullumpaa!" — huudahti kreivi. — "Jos täällä vain kirotun siveellisyyden tähden ollaan näin julmia — niin helvettiin silloin kaikki papinnahjukset, jotka täällä kirjoittelevat lakia ja laativat asetuksia! Drotsi Pietari, vieläkö olette yhtä tunnontarkka! Sallitteko hyvän imettäjänne elävältä haudattavan vain senvuoksi, että viisaan kuninkaan lakia ei rikottaisi."
"Hänet täytyy saada pelastetuksi!" — huudahti nuori drotsi, joka tähän asti oli seisonut äänetönnä ja mietteissään, käsi povellaan olevien kirjeiden päällä. — "Anteeksi, hyvät herrat, minun täytyy kiirehtiä kuninkaan luokse." — Sen sanottuaan hän poistui huoneesta.
Totisen mielialan, jonka tämä tapahtuma oli synnyttänyt hetkeksi, poisti hovinarri kujeillaan, pitäessään hullunkurisella totisuudella ylistyspuheen ankarasta Riibe-oikeudesta, jossa hän erityisesti kiintyi kuvaamaan erästä häpeällistä ja kuuluisaa rangaistusta, tehden sen hyvin seikkaperäisesti eikä juuri säädyllisimmällä tavalla. Hän lopetti sen tunnetulla juutilaisella sananparrella: "Kiitä Jumalaa, poikani, että et joutunut Riibe-oikeuteen! sanoi eukko, kun näki poikansa riippuvan Warden hirsipuussa."
Kreivi Gerhard nauroi niin että silmät kyyneltyivät, samalla hän huusi tuskasta, sillä hänen liiallinen naurunsa oli reväissyt auki rinnassa olevan haavan. Hän valahti äkkiä kuolonkalpeaksi ja vaipui tiedotonna tuoliinsa.
Ilon asemasta valtasi heidät suurin levottomuus ja hämminki. Yksi viesti toisen perästä lähetettiin välskärille ja lääkärille, ja kreivin tila oli todella arveluttava. Hänet kannettiin sänkyyn. Ja Klaus Skirmen otti isäntänsä poissaollessa uusiakseen siteet ja sulki verenvuodon viinillä.
Kului puoli tuntia, vielä makasi kreivi tainnoksissa, eikä lääkäriä kuulunut. Ritarit tulivat levottomiksi, ja pitkä hovinarri käyttäytyi kuin hullu. Hän repi tukkaansa ja syytti itseään siitä, että sopimattomalla leikinlaskullaan oli tappanut oman isäntänsä. Vihdoinkin avautui ovi ja drotsi Pietari astui sisään. Hän oli jo saanut kuulla vieraansa surullisesta tilasta ja kiirehti heti hänen avukseen. Hän huomasi uskollisen aseenkantajansa ja oppilaansa sitoneen hyvin ja oikealla tavalla haavan. Poltetun höyhenen avulla hän sai kreivin jälleen virkoamaan. Heti katsottuaan kreiviä silmiin hän rauhoittui ja selitti tämän jo välttäneen vaaran. Mutta rauhoittaakseen kuitenkin vielä vieraita ritareita ja surussaan hillitöntä narria, lähetti drotsi Pietari aseenkantajansa linnaan hakemaan kuninkaallista haavalääkäriä. Hän pyysi kuitenkin kaikkia poistumaan huoneesta, jääden yksin sairaan luokse.
Heti tainnoksista herättyään ja nähdessään drotsi Pietarin vuoteensa vieressä, sairas ojensi tälle kätensä, sanoen: "siihen oli teidän kirottu Riibe-oikeutenne syynä, Mutta ei ajatella sitä enää, muuten nauran itseni vielä kerran kuoliaaksi".
"Te ette nyt saa puhua paljon!" sanoi ritarillinen lääkäri, tutkiessaan mielihyvällä hänen valtimoaan.
"Miksen? Vaikka te ette tänäpäivänä juuri ritariksikaan lyönyt minua, niin ettehän sentään tahdo tehdä minusta mykkää elukkaa. Mutta mitä kuuluu kuninkaalle ja eukolle? Hirtetäänkö hänet, vai haudataanko hänet elävältä naisellisen kunniansa vuoksi?" Häntä alkoi taas naurattaa, mutta hillitsi itsensä tuntiessaan tuskaa rinnassaan.
"Jumalan kiitos, hän on tällä kertaa pelastettu", vastasi Pietari drotsi; — "mutta kovalle otti. En päässyt kuninkaan puheille."
"Siis otitte hänet itse vankilasta? Siinä te teitte oikein. Se on minun mieleistäni."
"Ei, herra kreivi. Ennen olisi onneton nainen saanut tyytyä kohtaloonsa, kuin minä niin uppiniskaisesti olisin rikkonut valtakunnanlakia vastaan?"
"Mutta mitä hemmetissä te sitten teitte?"
"Minä menin kuningattaren luokse" — —
"Ha, ha! sen ymmärrän — onnellinen ritari! Mutta miksette antanut minun rukoilla armoa onnettoman vaimoparan puolesta? Sykkii minunkin rinnassani sydän oikealla paikallaan, ja niin totta kuin Jumala minua auttakoon, en minä olisi noussut kuningattaren jaloista, tai ottanut polttavia huuliani hänen kädestään, ennenkuin vaimo olisi pelastettu, vaikka olisin sitten saanut odottaa aamunkoittoon asti."
"Te puhutte liian paljon, haavallenne se ei ole hyväksi, herra kreivi. Ja te ajattelette asioita, jotka eivät rauhoita vertanne. Nyt lähetän vapautetun imettäjäni valvomaan teidän luoksenne. Jos välttämättä tahdotte uneksia naisihanteestanne, niin uneksikaa sitten Herran nimessä vain hänestä ja nukkukaa makeasti!" Tämän sanoessaan poistui drotsi Pietari iloisena sairaan vieraansa luota, ja heti sen jälkeen sipsutti vanha, ryppyinen vaimo kreivin luo, istuutuen hänen päänaluksensa viereen. Kreivi ummisti suuttuneena silmänsä, eikä tahtonut nähdä häntä.
SEITSEMÄS LUKU.
Puoliyön aika oli jo ohitse. Drotsi Pietari astui levottomana edestakaisin makuuhuoneessaan. Hän oli saanut ritarilliset vieraansa rauhoitetuiksi ja toimitetuiksi levolle. Mutta kuninkaallinen haavalääkäri ei tullut, ja hovinarri ei tahtonut uskoa, että hänen herransa oli päässyt vaarasta. Kreivin makuuhuoneeseen vievän oven vieressä istui totinen ilveilijä valmiina tulemaan avuksi pienimmänkin liikahduksen kuullessaan. Drotsi Pietari ei myöskään ajatellut nukkumista. Hän ei ollut levoton haavoitetun ystävänsä puolesta, mutta tahtoi olla heti valmis auttamaan, jos valvojavaimo kutsui. Sitäpaitsi oli hänen mielensä niin kiihtynyt, ettei hän voinut ajatellakaan lepoa. Tapahtuma Henner Friserin ja pienen Åsen kanssa ja hänen varma otaksumisensa kuninkaan salaisesta osallisuudesta tähän asiaan tekivät hänet levottomaksi. Hänen mieleensä johtui myöskin viekkaan kamaripalvelija Raanen pako ja se kosto, jota hän syystä kyllä voi odottaa tältä kuninkaan suosikilta. Nuo tärkeät epäluulot salaliitosta, josta hän turhaan oli tahtonut puhua kuninkaan kanssa, näyttivät hänestä nyt yön hiljaisuudessa sitä painavimmilta mitä enemmän hän niitä ajatteli. Hänen mieltään piti vireillä myöskin hänen taistelunsa kreivi Gerhardin kanssa ja syy siihen. Tuo hänen ja kuningattaren kunniaa alentava huhu, jonka hän vasta tässä tilaisuudessa oli kuullut, huolestutti häntä erityisesti, ja hän tutki tunnon tarkalla harkinnalla elämänsä koko viimeistä vuotta, siitä päivästä asti, jolloin hän ensikerran oli puhellut Agnes kuningattaren kanssa Helsingborgin turnajaisissa. Hän ei voinut salata itseltään, että kuningattaren kauneus ja jalo naisellinen olento, sekä myöskin hänen peloton ja suora luonteensa vaikuttivat omituisella voimalla häneen. Epäilemättä hän sai kiittää viisaan kuningattaren suosiota nopeasta kohoamisestaan, tultuaan halvasta ritarista valtakunnan drotsiksi, ja vaikka häntä syvästi loukkasi se, että häntä senvuoksi kutsuttiin onnenonkijaksi, joka naissuosion kautta oli ylentynyt, niin ei tämä kadehtijoiden tavallinen panettelu kuitenkaan voinut kuolettaa hänen rinnastaan voimakasta itsetietoisuuden tunnetta: hän oli varmasti vakuutettu olevansa pätevä siihen asemaan, joka hänellä oli, ja ettei kuningashuoneella tänä vaarallisena aikana ollut toimeliaampaa palvelijaa. Hänen tärkeä kutsumuksensa nuoren Eerik prinssin kasvattajana ja asemestarina, oli myöskin tärkeä maalle ja valtakunnalle, antaen hänen elämälleen ja toiminnalleen erikoisen merkityksen, josta hän ei voinut olla tuntematta jonkinlaista ylpeyttä, ja rohkeiden toiveittensa huumaamana hän tunsi kohta pitelevänsä koko tulevan sukupolven ja Tanskan kohtaloa käsissään. Hän seisoi korkealla ja vaarallisella asteella horjuvan valtaistuimen lähellä, ja hänen täytyi varoa itseään ettei pyörtyisi ja putoaisi. Häijyn vihollisen ei tarvitseisi muuta kuin yhdellä sanalla kuiskata kuninkaan korvaan mitä huhut kertoivat nuoresta drotsista ja kuningatar Agneksesta, saattaakseen hänet kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa elinajaksi Sjöborgin vankitorniin, ja vaikka tutkimatta ja tuomiotta suoraan teloitettavaksi. Näiden levottomien ajatusten risteillessä hänen mielessään, koputettiin kiivaasti ovelle. Hän säpsähti tahtomattaan, mutta tointui ja avasi nopeasti oven. Hämmästyneenä hän näki nuoren aseenkantajansa, Klaus Skirmenin, seisovan ovessa kalpeana ja hengästyneenä, kädessä kokoonkääritty pergamenttipaperi ja kaksi miekkaa.
"Mitä nyt? Mitä asiaa sinulla on näin myöhään?" kysyi drotsi nopeasti. — "Sinä olet kalpea — onko tapahtunut jokin onnettomuus? No, puhu, poika, ja selitä?"
"Lukekaa, herra! lukekaa ja ottakaa miekkanne!" — vastasi aseenkantaja, ojentaen hänelle lehden ja toisen miekoista. Drotsi otti nopeasti molemmat ja astui valon ääreen, jossa hän kalpeana ja tuijottavin silmin katseli göötiläisiä kirjaimia ja kuninkaan tunnettua nimikirjoitusta ja sinettiä. "Eroitettu!" — sanoi hän — "mutta ei siinä kyllin — tuomittu ilman laillista tutkimista salaiseen vankeuteen! — ja se toteutetaan ennen Danehoven alkamista. Mistä sait tämän turman lehden käsiisi, Skirmen? Se on salainen kuninkaallinen käskykirje! Vie se takaisin, tai henkesi on vaarassa!"
"Yhdentekevää, herra! Teidänkin henkenne on vaarassa! Kun teidät on pantu vankeuteen, murhataan teidät salaisesti. Minä tiedän kaikki. Olen sen kuullut omilla korvillani."
"Houritko? Onko se mahdollista? Raane siis kuitenkin —"
"Aivan oikein, herra! Kamaripalvelija Raane on saanut aikaan tämän vangitsemiskäskyn. — Lopun hän on itse hyvien ystäviensä kanssa tekaissut. Hän istui riemuitsevana tämä kirje kädessään eräissä juomingeissa linnassa yhdessä herttua Waldemarin, mestari Grandin, Jaakko kreivin ja koko sen erinomaisen seuran kanssa, jonka mukana tulimme Beltin yli. Minä etsin teidän käskystänne kuninkaan omaa haavalääkäriä kreivi Gerhardia varten, ja minut neuvottiin linnassa menemään läntiseen siipirakennukseen. Minun piti kulkea sen pimeän käytävän läpi, joka johtaa herttuan huoneisiin. Ovi oli raollaan, sen edessä oli uutimet; minä kuulin teidän nimenne mainittavan — minä piilottauduin uutimien taakse ja — — —"
"Ja kuuntelit? — kerro vain, rehellisesti ja kauniisti tehty se ei ollut! — Ja sinä kuulit" — —
"Sen mitä jo sanoin teille, herra; vaikken selvin ja puhtain sanoin. Mutta kun ne sovitin toinen toisiinsa, voin kyllä arvata tarkoituksen. Te katoaisitte, niin sanoivat, ja niin ettette enää pääsisi näkyville, jos hovituulet ja kuninkaan mieli sattuisivat muuttumaan. Ennen kaikkea ei teidän pitäisi saada vähintäkään vihiä tästä eikä päästä kuninkaan puheille, ja huomenna varhain tai vielä tänä yönä teidät otetaan kiinni ja salaisesti vangitaan."
"Huomenna, kolminaisuuden sunnuntaina, ennen Danehoven kokoontumista, — seisoo tässä, — mutta niin aikaiseen kuin suinkin keskiyön jälestä. No niin, niin kauan kuin tämä paperi on kädessäni, on siihen vielä aikaa. Tässä on siis kysymyksessä kuka ensiksi pääsee kuninkaan puheille, sitten riippuu siitä miten hän on nukkunut yönsä ja kuunteleeko hän totuutta vai valhetta huomenna. Mutta mistä sinä sait tämän helvetin kirjeen? Voivatko he olla niin typeriä, että päästivät nuoran, kun se jo oli melkein kaulani ympärillä?"
"Minä en jättänyt piilopaikkaani, herra, ennenkuin olivat juoneet niin kauan herttua Waldemarin, Jaakko kreivin ja Stig Andersenin terveydeksi, että voi napsahuttaa jokaista nenälle. Minä tiesin, että haavoitettu herra ei ollut erityisessä vaarassa, mutta te sitä pahemmassa, enkä senvuoksi empinyt jäädä sinne. Kesti pitkään ennenkuin Raane tuli päihinsä; sitten he joivat hänen maljansa Stig Andersenin vaimon sukulaisena, ja senvuoksi että hän niin viekkaasti osasi teeskennellä kuninkaalle ja kuitenkin oli ystävilleen ja sukulaisilleen uskollinen. Herttua lupasi toimittaa hänelle vaimoksi rikkaan kreivi Mindre-Alfin tyttären ja häntä tervehdittiin jo Tönsbergin kreivinä ja sen asian kunniaksi hän joi niin perinpohjaisesti, että hänen täytyi poistua saamaan raitista ilmaa. Minä en vitkastellut, ja kun olin yksin hänen kanssaan pimeässä käytävässä, sain yhdellä kädenkäänteellä hänet kumoon ja kirjeen otetuksi."
"Siis ei asia koskenut yksin minua, — ja Raane oli samassa liitossa kuningasta vastaan. Etkö sinä kuullut mitä he aikoivat sitten kun minut olisi saatu murhatuksi vankilassa?"
"Oi kyllä, herra! Hirvittäviä asioita sodasta ja kapinasta ja Ruotsin ja Norjan avusta, — mutta minä en välittänyt muusta kuin teistä. — Elkää miettikö enää hetkeäkään kauvempaa, herra! Jos tahdotte paeta, ovat hevosemme heti satuloidut!"
"Ei, reipas Skirmen poikani! Sinä et ole milloinkaan nähnyt herrasi väistyvän turnajaisissa tahi taistelussa, etkä nytkään näe! En voi tässä tällä miekallani puolustaa elämääni ja kunniaani, mutta suokoon Jumala että voin sen tehdä toisella aseella, jota voin käyttää itse herraani ja kuningastani vastaan, silti olematta maankavaltaja. Olkoon kieleni miekkanani, ja rehellisyyteni kilpenäni! Nyt en ole kysymyksessä ainoastaan minä — vaan kruunu ja valtakunta. Siis Ruotsi ja Norja tukevat kapinaa? Hyvä on! Minun täytyy päästä kuninkaan luokse, vaikka kulkisi sinne tieni käärmeiden kautta. Mutta siihen tarvitaan tyyneyttä ja voimaa. Kolmeen tuntiin ei ole mitään odotettavissa. Koetan levätä niin kauan. Nyt valvon jo kolmannen yön. Herätä minut heti kun päivä valkenee!"
"Mutta enköhän varmuuden vuoksi kokoo hiljaisuudessa talon miehet ja anna heille aseita?"
"Se on laitonta, Skirmen! Jos en oikeudella voita vapautta ja elämää — niin vääryydellä en ainakaan sitä halua. On jo hyvä, että tämä lehti on minun kädessäni eikä kaupunginvoudin. Siitä minä vastaan Jumalan ja ihmisten edessä. Hyvää yötä!"
Sillä rauhallisuudella, jonka ainoastaan hänen puhdas omatuntonsa ja rohkea sekä täydellinen ylenkatseensa vihollisiaan kohtaan voivat suoda hänelle, astui drotsi Pietari vuoteensa luo ja heittäytyi levolle. "Aseta kynttilä kilvelleni ja anna sen palaa!" — sanoi hän uskolliselle aseenkantajalleen. — "Ja nyt Herran haltuun! — Minä olen väsynyt."
Aseenkantaja totteli ja poistui isäntänsä huoneesta, mutta ei astunut kolmea askelta ovesta; hän istuutui kivilattialle, nojaten selkäänsä oveen, näin vartioiden herransa unta kunnes päivä valkeaisi.
Tuskin oli kukko vielä laulanut pihalla, kun Klaus Skirmen jo oli noussut. Hän näki ensimäisen heikon päivänsarastuksen tunkevan pienen ristikkoikkunan läpi pimeälle käytävälle. Hän avasi herransa makuuhuoneen oven ja näki tämän nukkuvan hyvää, rauhallista unta. Aseenkantaja malttoi tuskin herättää häntä. Mutta hän luuli nyt kuulevansa kadulta askeleita ja hiljaista aseiden helskettä ja hän ei viivytellyt enää herättää herraansa. "Aamu koittaa", sanoi hän — "ja on jo muitakin valveilla paitsi meitä. — Tehkää nopeasti mitä aiotte, herra!"
Drotsi Pietari hypähti ja tarttui miekkaansa; mutta hän malttoi mielensä ja laski sen taas nopeasti luotaan. "Ei", sanoi hän, "sitä en tahdo ottaa mukaani. Kenelläkään ei ole vielä oikeutta vangita minua. Minä rohkenen herättää kuninkaan. On kysymyksessä yhtäpaljon hänen turvallisuutensa kuin minun. Sinä seuraat minua! Voinet kai valalla todistaa mitä olet kuullut?"
"Sen voin, herra! Mutta ottakaamme toki aseet mukaan! Kuka tietää mitä voi tapahtua? Voudin väkeä ei saa puhumalla taipumaan, ja ritari Lavella on vahtivuoro linnan henkivartiossa."
"Herra Lave? — Jumalani! Pienen Ingeni isä! — Hän oli herttuan seurueen mukana Jyllannissa, ja häneen minä en luota. Hm, mutta ehkä se kuitenkin on onneksi. Hän ei siis ollut illalla kavaltajien joukossa?"
"Ei, herra! Hän kuuluu saapuneen toissa päivänä ja asuu vanhan Jon ritarin luona. Illalla hän sai vahtivuoron linnassa."
"Jos vanha, viisas Jon voi luottaa häneen, niin silloin voin minäkin.
Tule! Antaa miekkojen olla! Vanhurskas Jumala meitä auttakoon."
Sen enempää miettimättä drotsi Pietari kietoutui suureen punaiseen viittaansa, pani korkean töyhtöhatun päähänsä ja astui ulos ovesta lujin ja varmoin askelin. Aseenkantaja seurasi äänetönnä häntä, mutta katsahti vielä kerran tyytymättömänä jätettyihin aseisiin. Hiljaa astuivat drotsi Pietari ja hänen aseenkantajansa alas kiviportaita ja lukitsivat oven jälkeensä. Pihalla oli autiota ja hiljaista. Vähän etempää näkyi linna himmeässä aamuhämärässä. Se kohosi synkkänä vahvojen muuriensa takaa, kaikkialla vallitsi vielä syvä rauha, kaksi vahtisotilasta vain kulki keihäät olalla hitain askelin edes takaisin suljetun linnanportin edustalla. Drotsi Pietari ja hänen nuori aseenkantajansa lähestyivät nopein askelin linnanporttia. Nuori drotsi ei ollut unohtanut ottaa mukaansa merkkiä, joka hänen korkean virkansa ohella antoi hänelle oikeuden vaatia pääsyä linnaan ja kuninkaan luokse minä aikana hyvänsä. Tämä merkki oli pieni kultainen kilpi, johon oli painettu kuninkaan kaksikruunuinen sinetti. Drotsi lähestyi, pitäen tätä merkkiä kädessään, ulommaisia vahteja, ja astuessaan leveän kuningaskadun kulmatalon ohi pidätettiin hänet äkkiä, ja hän näki olevansa kahdentoista aseellisen miehen saartama. Kookas mies, hopeasauva kädessään, astui esille heidän joukostaan ja sanoi ankaran totisena kohottaessaan sauvaansa: "Herra drotsi Pietari Hessel! Kaupungin vouti vangitsee teidät kuninkaan nimessä. Olkaa hyvä ja seuratkaa meitä."
"En askeltakaan", — vastasi drotsi Pietari —"ennen kuin näytätte minulle meidän herramme ja kuninkaamme erityisen käskykirjeen!"
"Minulla ei ole mitään kirjallista käskyä näytettävänä", — sanoi vouti —"mutta korkeat ja luotettavat henkilöt ovat vakuuttaneet, että kuningas on eilen sellaisen käskykirjeen antanut, mutta teidän väkenne on sen väkivaltaisesti ja petoksella riistänyt kamaripalvelija Raanelta. Jos ette seuraa minua vapaaehtoisesti, niin suonette anteeksi, jos minun täytyy käyttää väkivaltaa. Tehkää tehtävänne, miehet!"
Asestetut miehet lähestyivät tarttuakseen vankiinsa. Silloin ojensi drotsi Pietari juhlallisen arvokkaasti kuninkaallisella sinetillä varustetun merkkinsä. "Tunnetteko te tämän?" kysyi hän. — "Sen vallan nojalla, joka minulla on valtakunnan drotsina, käsken minä teidän silmänräpäyksessä seuraamaan minua itse kuninkaan luo. Jos ette voi näyttää minulle kuninkaan omakätistä käskyä, elköön yksikään tohtiko kädellään koskea minuun. Jos tässä olisi sattunut erehdys, enkä minä siitä voi puhdistautua herrani ja kuninkaani edessä, niin silloin olen valmis seuraamaan teitä vankeuteen tai — jos kuningas niin käskee — kuolemaan. Mutta nyt seuraatte minua! Vielä minä olen valtakunnan drotsi ja teidän herranne."
Hänen varma ja päättäväinen esiintymisensä hämmästytti porvareita; he katselivat hämmentyneinä toisiinsa ja voutiinsa, joka myöskin näytti hämmästyneeltä ja epäröivältä.
"Lain kirjaimen mukaan te näytätte olevan oikeassa, herra drotsi", alkoi vouti puhua — "mutta mitä hyötyä teillä on vastustelemisesta. Tiedättehän te kyllä itse paremmin kuin kukaan muu, että olette pantu viralta, ja että me seuraamme kuninkaan nimenomaista käskyä. Ei taida paljonkaan auttaa asiaanne, jos tähän aikaan herätätte hänet, saatte vain kuulla tuomionne hänen omasta suustaan. Sitäpaitsi on ankarasti kielletty sallia teidän lähestyä linnaa." —
"Sitä kieltoa ei ole kuningas antanut, vaan hänen ja minun verivihollisemme", keskeytti hänet drotsi Pietari kiivaasti. "Te olette vastaanottaneet laittoman kuningaskäskyn niiltä, jotka tavoittelevat kuninkaan henkeä, ja tahtovat estää minua varoittamasta häntä. Ellette tahdo tulla tuomituiksi majesteettirikoksen-tekijäin ja maankavaltajien kätyreinä, niin seuratkaa minua heti."
"Jumala meitä armahtakoon!" huudahtivat pelästyneet porvarit, toinen toisensa jälkeen. — "Mitä nyt teemme, herra vouti? — Vastatkaa te kaikesta. — Me emme ymmärrä mitään."
"Jos on totta mitä sanotte, että kuninkaan henki on vaarassa", — sanoi vouti miettiväisenä — "niin kuka takaa meille, ettette itse ole kavaltaja? Te esiinnytte huonossa valossa, herra drotsi. Mitä tekemistä teillä tähän aikaan on linnassa?"
"Johan sen sanoin! Ja sinne aion vieläkin, ettekä te voi minua kieltää siitä — minä tahdon virkavelvollisuuteni nojalla kuninkaan luokse varoittamaan häntä kavaltajista. Ei vastaväitteitä, vouti! Te seuraatte minua heti tai on henkenne kysymyksessä!" Odottamatta näihin sanoihin vastausta astui drotsi Pietari voimakkain askelin linnaa kohti. Pelästyneet porvarit väistyivät kunnioittavasti hänen tieltään.
"Menköön!" — sanoi vouti — "seuratkaamme häntä, koska hän niin tahtoo: ei hän kuitenkaan pääse henkivartijoita etemmäksi. Pitäkää vain varanne ettei hän pääse karkaamaan! Aijotko sinäkin mukaan, pojan nulikka!" — sanoi hän Skirmenille, joka levottomana seurasi herraansa. — "Vai aijotko auttaa viekasta herraasi pitämään meitä narreina? Mene matkaasi! Sinun suhteesi ei meille ole annettu vartioimiskäskyä."
"Hän seuraa minua, ja te annatte hänen olla!" komensi drotsi Pietari kääntyen heihin päin. — "Minä vastaan itse niistä, jotka otan mukaani kuninkaan luokse."
Vouti vaikeni, ja astuttiin edelleen. Linnan etuvahdit, jotka tunsivat drotsin, eivät epäröineet avata porttia hänelle, mutta he eivät tahtoneet laskea sisään porvareita eikä kaupunginvoutia; he eivät pitäneet itseään siihen oikeutettuina.
"Minun edesvastuullani, he kuuluvat minun seurueeseeni", sanoi drotsi. Vouti ja porvarit laskettiin nyt sisään, ja he näkyivät saaneen paremmat ajatukset mahtavasta vangistaan, joka niin ihmeellisesti hallitsi heitä kaikkia. He kulkivat linnanpihan ylitse pohjoiseen päärakennukseen, jossa kuningas itse asui.
"Jos tässä on tapahtunut erehdys, herra drotsi", sanoi vouti alakuloisella äänellä heidän noustessaan linnanportaita, "ja minä olen petturien pettämä, niin rukoilen Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä: elkää saattako minua ja näitä kunnon miehiä onnettomuuteen. Me luulimme toimivamme parhaan tietomme mukaan."
"Kuka antoi teille oikeuden siihen, kaupunginvouti! Lain ja oikeuden mukaan teidän tulee toimia eikä oman tai jonkun muun ymmärryksen mukaan. Mutta minä tiedän, että teidät on petetty. Nyt jääköön puolet väestänne tänne portaisiin, ettei liika hälinä häiritse kuningasta. Jos kamaripalvelija Raane tai joku muu herttuan väestä, tuolta toisesta sivurakennuksesta, aikoisi ylös näitä portaita, niin sulette te heiltä tien minun vastuullani! Ymmärrättekö te minut?"
"Niinkuin käskette, herra drotsi!" vastasi yksi porvareista, jääden kuuden miehen kanssa portaisiin. Muut seurasivat drotsia ja hänen aseenkantajaansa henkivartiosaliin. Täällä antoi drotsi jälellä olevien porvarien pysähtyä oven ulkopuolelle samoilla määräyksillä, johon he empimättä suostuivatkin, itse astui hän kaupunginvoudin ja aseenkantajansa kanssa isoon henkivartiosaliin. Kaksitoista ritarillista herraa, pitkillä heittokeihäillä varustettuina, vartioi täällä kuninkaallisten huoneiden ovea. Muutamat astelivat hiljaa edestakaisin jaloissaan villajalkineet, toiset seisoivat siellä täällä lattialla, hiljaa keskustellen. Ei kukaan istunut; koko salissa ei ollut ainoatakaan tuolia tai penkkiä. Kahdentoista melkein loppuun palaneen vahakynttilän valo sekaantui aamuhämärään. Kynttilät olivat asetetut kiiltävien kilpien alle seinille, ja salin päästä loisti kuninkaallinen vaakunakilpi, johon oli kuvattu kaksi leijonaa ja kaksi kruunua. Kilpien yläpuolelle oli asetettu ristiin riippumaan kaksi kirjavaa lippua, joiden keskellä kyllä oli valtakunnanlipun valkea risti, mutta jonka melkein peittivät ne monet miekat, tähdet, avaimet, puolikuut, ankkurit, pyörät ja monet muut kokoon kyhätyt koristukset ja vertauskuvat, joita on tottunut näkemään kuninkaallisissa rahoissa.
Kun ovi avautui, kohottivat henkivartijat keihäänsä ja katsoivat hämmästyneinä tulijoihin. "Drotsi! — Nuori drotsi Hessel!" sanoivat he toinen toisilleen, ja häntä tervehdittiin kunnioituksella.
"Mikä tuo drotsi Pietari Hesselin tänne näin aikaiseen?" — kysyi vanhempi keskikokoinen mies, astuen häntä vastaan omituisen levottoman ja epäröivän näköisenä, ja jonka alati vaihtuvat kasvonilmeet eivät herättäneet luottamusta. Hänellä oli niinkuin muillakin ritareilla pitkäsulkainen korkea henkivartiahattu päässään ja pitkä keihäs olallaan, mutta hän erosi puvun loistavuudessa heistä. Rinnalla riippuivat komeat kultakäädyt, ja hänen lyhyt punainen henkivartiavaippansa oli jalokivillä koristettu.
"Teitä ihmetyttää, ankara, ritari Lave, nähdä minua täällä näin outoon aikaan", — vastasi drotsi Pietari, tarkastaen vanhaa herraa terävin, läpitunkevin katsein. "Mutta minulla on virkani puolesta tärkeä ja salainen asia esitettävänä kuninkaalle, ja minun täytyy viipymättä saada heti puhua hänen kanssaan."
"Tärkeästä ja salaisesta asiasta?" — toisti ritari Lave kalveten. "Ei suinkaan minun tietääkseni ole kapinaa kaupungissa, herra drotsi? Ja, jos olisikin, niin en minä uskalla herättää senvuoksi kuningasta näin aikaisin, niin kauan kuin linna on varmasti ja hyvin vartioitu."
"Mutta jos täällä linnanmuurien sisäpuolella on salaisia kavaltajia, ankara herra ritari!" — sanoi nuori drotsi puoliääneen, kääntämättä terävää katsettaan ritari Laven levottomista kasvoista.
"Herra varjelkoon! Mitä te sanotte?" kuiskasi henkivartiopäällikkö, tarttuen häntä suonenvedontapaisesti käsivarteen ja vei hänet syrjemmälle. — "Ei kai teillä liene salaisuuksia tulevalle appi-isällenne, nuori ystäväni?" — lisäsi hän hiljaa, vapisevalla äänellä. — "Jos luulette saaneenne selville jonkinlaisen salaliiton, niin kertokaa minulle, että ajoissa voimme varustautua sitä vastaan. Mutta onhan se mahdotonta! — Jos joku tyytymättömistä läänitysherroista on vahingossa lausunut varomattoman sanan, niin ajatelkaa toki mitä teette, ennen kuin rupeatte vihatun ilmiantajan virkaa toimittamaan ja ehkä syöksemään onnettomuuteen kunnon miehiä, jotka arvostelevat vapaammalla katseella nykyistä asemaa! Onko teillä todisteita ketään vastaan?"
"Sitä en tohdi sanoa täällä", — vastasi drotsi Pietari. "Meidän yksityiset asiamme, herra ritari, saavat väistyä julkisten tieltä. Minun täytyy pyytää teitä viipymättä herättämään kuningas. Teidän velvollisuutenne on tehdä se minun käskystäni. Minä vastaan itse teostani. Te tiedätte, että hätätilassa minua ei tarvitse ilmoittaa, eikä kukaan voi kieltää minulta pääsyä kuninkaan luo."
"Sitäpä en oikein usko, nuori urhokas herrani!" vastasi ritari Lave, koettaen olla ankaran ja käskevän näköinen. — "Sillä, jolle kuningas on uskonut unensa vartioimisen, on oikeus saada tietää miksi hänen pitää sitä häiritä, — ja minun ja näiden herrojen on käsketty valvoa, ettei kukaan ilman pätevää syytä pääse häiritsemään kuninkaan yörauhaa."
"Tässä ei ole sopivaa aikaa eikä tilaisuutta riidellä meidän oikeuksistamme", — alkoi drotsi Pietari taas puhua, vaivoin hilliten kiivastumistaan, huomatessaan henkivartioitten tarkkaavat kasvonilmeet. "Vain sana kahden kesken, ritari Lave!" — näin sanoen hän veti hämmentyneen ritarin vieläkin syrjemmäksi ja jatkoi hiljaa sydämellisen osanottavasti: "minua surettaisi syvästi, ritari Lave Litle, jos minä olisin pakoitettu lausumaan teidän nimenne salaliittolaisten joukossa, joiden ohella teidän uskollinen sukulaisenne, vanha ritari Jon, ei aavista teidän nimeänne voitavan mainita, katsoen teidän tärkeään asemaanne täällä. Se seura, jonka te kahdeksan päivää sitten jätitte, ei ollut kuninkaan ystäviä. Mutta minä uskon kuitenkin, että vaikka olisittekin osallinen heidän tyytymättömyyteensä, niin ette kuitenkaan ole osallinen heidän juoniinsa, ja että vielä ehditte vetää jalkanne pois avonaisen, pohjattoman kuilun partaalta."
"Mitä? Minkälaisia juonia? Minä en ymmärrä teitä, drotsi Pietari! Ette kai aseta minua syytteeseen mielipiteistä, joita jokainen tanskalainen ritari on oikeutettu vaaratta lausumaan sukulaistensa joukossa?"
"Minä en ole mikään urkkija tai salainen syyttäjä, joka tahtoisi saattaa teidän tai jonkun muun kunnon miehen onnettomuuteen ajatusten ja mielipiteiden vuoksi", — vastasi nuori drotsi. — "Minä en tiedä, Jumalan kiitos, vielä mitään teistä, mikä voisi riistää minulta toivon saada kutsua kerran teitä isäksi. Minä tiedän, että te ette ollut tänä yönä siinä salaisessa kokouksessa, jossa omin neuvoin päätettiin minun kuolemantuomioni, että sitten helpommin voitaisiin langettaa kuninkaan."
Ritari Lave säpsähti ja valahti kuolonkalpeaksi. Hänen levoton sielunsa kamppaili lyhyen taistelun, sitten hän äkkiä tarttui nuoren ritarin käteen. "Ei, totisesti minulla ei ole siinä osaa eikä arpaa!" sanoi hän. "Jos minä olisin tiennyt mitä on tekeillä, niin en minä olisi valinnut paikkaani tälle kynnykselle. Te olitte vielä eilen vaarallinen mies minulle ja minun sukulaisilleni, ritari Hessel!" jatkoi hän jännitetyssä mielentilassa. "Riippuu vain minusta oletteko sitä vielä tänään. Se riippuu ehkä vain askeleesta tämän kynnyksen yli. Minä voin oikeuden mukaan kieltää teiltä sisäänpääsyn. Minä olen luvannut sen, riippuu vain minusta itsestäni, pidänkö sen. Te ette ole tässä silmänräpäyksessä valtakunnan drotsi eikä teillä ole mitään sanomista täällä. Minä olen nähnyt kuninkaallisen käskykirjeen. jossa teidät, viime keskiyön jälkeen kukon ensi kertaa kiekuessa, on eroitettu virasta ja tuomittu vankeuteen. Ehkä keskustelu kuninkaan kanssa voisi teidät pelastaa. Jos tässä olisi kysymyksessä ainoastaan teidän virkanne ja vapautenne, niin antaisin empimättä kuninkaan käskyn nojalla vangita teidät tällä paikalla, mutta jos todellakin teidän henkenne on kysymyksessä —"… Hän keskeytti puheensa ja tuijotti tutkivasti nuoreen ritariin, jonka kasveilla väri oli vaihtunut, ja joka seisoi kuin salaman lyömänä.
"Minä en ole ladellut teille valheita!" — sanoi drotsi Pietari toinnuttuaan. — "Te olette tällä hetkellä mahtava mies: ehkä kuninkaan ja minun henkeni ovat teidän käsissänne. Mutta siitä, mitä tänä hetkenä teette, saatte vastata kuolinhetkellänne vanhurskaan Jumalan edessä."
"Ketkä ovat nämä kaksi henkilöä, jotka ovat teidän mukananne?" kysyi ritari Lave.
"Kaupungin vouti, jonka piti viedä minut vankeuteen, ja minun aseenkantajani, joka oli läsnä salaliittolaisten neuvottelussa. Jos viivyn täällä vielä silmänräpäyksen, niin on kaikki ehkä liian myöhäistä. Veriviholliseni valvovat saman katon alla kuin me, heillä ovat ovet auki minun vankilaani ja —"
"Hyvä, minä uskon teitä!" — sanoi ritari Lave yhä levottomampana. "Olin valmis teidät syöksemään asemastanne, mutta teidän vertanne en tahdo pääni päälle, enkä minä seiso tässä kavaltamassa sen elämää, jota vartioin. Meidän väliltämme ovat tästä päivästä alkaen kaikki siteet katkaistut! Mutta — minä olin teidän isänne ystävä — ja jos minä ehkä tänäpäivänä pelastan henkenne, nuori mies, niin muistakaa silloin tätä, jos kerran minun ja sukulaisteni kohtalo joutuu teidän käsiinne!" Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja hän puristi melkein suonenvedontapaisesti nuoren ritarin kättä. "Minä menen herättämään kuningasta!" — sanoi hän senjälkeen varmasti ja astui nopeasti sisään kuninkaallisiin huoneisiin johtavasta ovesta.
Drotsi Pietari seisoi muutaman minuutin kuin tulisilla hiilillä. Hän kuuli ulkopuolelta kovaäänisesti vaadittavan sisälle laskemista, ja hän tunsi kamaripalvelija Raanen kimakan äänen, joka kuninkaan nimessä vaati avaamaan ovea. Henkivartiat hätkähtivät. Kaksi heistä kiiruhti käytävään katsomaan mitä oli tekeillä. Heti senjälkeen avattiin henkivartiosalin ovi, ja drotsi Pietari näki kamaripalvelija Raanen käytävässä molempien henkivartioiden välissä. Samassa silmänräpäyksessä aukeni kuninkaan huoneen ovi. Ritari Lave Litle astui nopeasti kynnyksen yli ja viittasi drotsi Pietarille. Kiireisin askelin hän totteli viittausta. Ritari Lave lukitsi kuninkaallisten huoneiden oven hänen jälkeensä ja pyysi henkivartioita asettumaan sen eteen, välittämättä katkeroittaneesta kamaripalvelijasta, joka seisoen keskilattialla julkeasti ja kovaäänisesti syytti henkivartiapäällikköä ritarivalansa rikkomisesta ja kuninkaan käskyn laiminlyömisestä.
"Saamme kyllä pian tietää onko drotsi Pietari Hessel oikeudettomasti päästetty tästä ovesta sisään tai ei", vastasi ritari Lave. — "Niin kauan kuin minulla ei ole kuninkaan käskykirjettä, on minun velvollisuuteni laskea drotsi sisään. Mutta kamaripalvelijalla ei ole tähän aikaan täällä mitään tekemistä, vaikka hän olisikin kymmenkertaisesti kuninkaan suosikki. Hyvät herrat, tehkää hyvin ja toimittakaa hänet ulos!"
Kolme henkivartiaa lähestyi raivostunutta Raanea kohotetuin keihäin.
Hän puri hampaat yhteen ja heitettyään kostoa säihkyvän katseen ritari
Laveen, poistui nopeasti henkivartiosalista.
KAHDEKSAS LUKU.
Henkivartiosalin ja kuninkaan makuuhuoneen välillä oli suuri, holvikattoinen sali, seiniä koristivat kullalla kirjaillut verhot, ja keskellä lattiaa oli pyöreä pöytä, jonka peitti tulipunainen kultaripsuilla reunustettu liina. Siellä kuningas vastaanotti ne, joiden kanssa tahtoi puhua, ja täällä sai drotsi odottaa sen aikaa kun kamaripojat auttoivat kuningasta pukeutumaan. Kuninkaan makuuhuoneen ovella seisoi kaunis poika vahasoihtua pidellen, hän oli noin yhdentoistavuotias, ja hänen yllään oli soihtupoikien punainen silkkitakki. Poika hieroi unta silmistään ja katseli ihmetellen ja kunnioituksella kookasta, totista ritaria, joka näin uskalsi häiritä kuninkaan yörauhaa. Hän oli pienen Eerik prinssin leikkitoveri Åke Jonsen; hän oli yhtä vanha kuin prinssi ja otti joka päivä drotsi Pietarin johdolla osaa tämän aseharjoituksiin ja koko ritarilliseen kasvatukseen. Soihtu valaisi pojan lempeät, melkein neitseelliset kasvot, hänen seistessään siinä pitkät, keltaiset kiharat valuen liinaiselle kaulukselle, ja tumman siniset silmät ihailevalla kunnioituksella kiinnitettyinä opettajaansa. Ystävällisen pojan näkeminen näytti palauttavan drotsi Petarin rauhallisuuden, herättäen hänen mieleensä rohkeita toiveita viattomuutensa ja oikean asiansa voitosta. Hän taputti ystävällisesti pojan poskea. "Hyvää päivää, Åke!" — sanoi hän — "oletko ollut liian aikaiseen jalkeilla tänä aamuna? Sinä taidat nähdä vielä unia. Nuori kuninkaasi on varmaan vielä nukkumassa?"
"Kyllä, rakas drotsi! Eilen illalla me painimme väsyksiin asti prinssi Kristofferin kanssa, ja sitten oli minun soihtuvuoroni. Olen valvonut koko yön tässä ovella. Mutta aamupuolella eivät enää silmäni tahtoneet pysyä auki, ja äsken ritari Laven tullessa sisään soihtuni oli vähällä sammua. Ettehän ole senvuoksi minulle vihainen?"
"Minä tiedän, että sinä olet rohkea ja tarkkaavainen poika, joka et tavallisesti nuku silloin kun on valvomisen aika, ja se on tärkeää, Åke. Me elämme ajassa, jolloin jo aikaisin saa oppia valvomaan ja rukoilemaan."
"Kyllä minä olen rukoillutkin!" vastasi poika: — "Minä rukoilin Jumalaa ja Pyhää neitsyttä prinssi Eerikin ja teidän puolestanne, ja kuningattaren ja kaikkien hyvien ihmisten puolesta. Mutta silmäni painuivat kuitenkin kiinni, ja jos kuningas olisi kutsunut minua, niin minä olisin ollut onneton."
"Minä annan sinulle hyvän neuvon, Åke! Jos sinun pitää väsyneenä valvoa kuninkaan tai prinssin ovella, niin kuvaile vain mielessäsi, että murhaajat vaanivat oven ulkopuolella päästäkseen sisään pahaa tekemään, Silläaikaa kun sinä ummistat silmäsi, ja vakuutan sen sinulle että pidät silmäsi auki."
"Hyvä Jumala, herra drotsi! — eihän semmoista toki milloinkaan voi tapahtua; suojeleehan hyvä Jumala ja Pyhä Neitsyt meitä siitä."
"Kyllä he suojelevatkin, muuten ei auttaisi vaikka koko maailman sotajoukot meitä vartioisivat", — vastasi drotsi, "senvuoksi elkäämme eläkö levollisina ja huolettomina maailmassa, kaikkein vähemmin sinä, joka olet tuleva ritari ja kuninkaan vartia".
Nyt kuului kuin hopeakellon hiljaista kilinää. Kuninkaallisen makuuhuoneen kaksoisovet avautuivat, ja niiden molemmin puolin seisoi kaksi poikaa soihdut kädessä. Drotsi Pietari astui taapäin, salin äärimmäiseen päähän, ja pieni Åke kääntyi nopeasti avonaista ovea kohti. Hän taivutti soihtunsa kivilattiata vasten ja astui takaisin saliin päin. Kookaskasvuinen herra astui kynnyksen yli lyhyvin, epävarmoin askelin. Hän piteli oikeassa kädessään kuin keppinä suurta miekkaa, joka oli kolmen sormen levyinen, seitsemän korttelin pituinen ja ristikahvalla varustettu, ja lyhyt viitta oli kepeästi heitetty hänen hartioilleen. Hän jäi hetkeksi seisomaan ja tähysteli terävällä, levottomalla katseella ympäri salia, kunnes räpyttävä silmä viimeinkin viivähti silmänräpäykseksi tähystämään epäluuloisena kuningattaren suosikkia, joka tervehti nöyrästi kuningasta, jääden seisomaan etemmäksi. Kuningas astui vielä pari askelta eteenpäin, sitten hän viittasi soihtupojille; he kiinnittivät soihtutangot kullattuihin messinkirinkeihin, jotka olivat niitä varten laaditut, puolen kyynärän päähän seinäverhoista. Sen tehtyään he kumarsivat kuninkaalle ja poistuivat takaperin kulkien takaisin makuuhuoneeseen, jonka ovi oli jäänyt puoleksi auki, ja jossa neljä henkivartiaa keihäineen näkyi liikkuvan. Kuningas astui niin kauas ovesta kuin oli tarpeellista, että saattoi toisten kuulematta puhua ritarin kanssa.
"Te tohditte tulla silmieni eteen, ritari Hessel, ja tähän aikaan!" sanoi hän kovalla ja kiivaalla äänellä. — "Te rohkenette esittää tärkeitä ja salaisia asioita, jotka koskevat meitä itseämme ja meidän kuninkaallisen persoonamme turvallisuutta! Jos luulette tällä uudella typerällä röyhkeydellä hankkivanne itsellenne tilaisuuden puolustaumiseen sekä armahdukseen, niin erehdytte! Puhukaa, mutta ei sanaakaan teistä itsestänne. Mikä on se asia, joka koskee minun ja valtaistuimen turvallisuutta?"
"Minä tiedän, ja voin sen todistaa", vastasi nuori drotsi rohkeasti — "että te olette tänä yönä nukkunut saman katon alla miesten kanssa, jotka kahdeksan päivää sitten solmivat Möllerupin talossa liiton valtakuntaa ja kruunua vastaan, tuon hurjapäisen marskin Stig Andersenin, kanssa."
"Todista se!" sanoi kuningas kalveten.
"Sen voin, jos pidätte Antvorskovin kunnianarvoisaa prioria, mestari Martti Mogensenia, rehellisenä ja luotettavana miehenä, ja tahdotte uskoa enemmän hänen kuin minun todistuksiani."
"Mestari Martti!" toisti kuningas. "Hän on minulle uskollinen, eikä ole sopimattomalla kohteliaisuudella kiertoteitä tunkeutunut valtaistuimeni ääreen. Onko hän täällä?"
"Ei, herra kuningas!" vastasi ritari hehkuvin poskin ja hillitsi vaivoin loukattua kunniantuntoansa, jonka puhdistaminen oli häneltä kielletty — "mutta hän on antanut minulle viittauksen, jota olen oikeutettu ainoastaan puoleksi ilmaisemaan. Te tunnette hänen käsialansa ja sinettinsä, herra kuningas!"
"Sen toki tunnen, olihan hän kolme vuotta minun kanslerini."
"Lukekaa siis tämä kirje, ankara herrani ja tuomarini, ja te näette, että minä en ainoastaan pyytääkseni teiltä armonosoitusta koettanut eilen niin kiihkeästi päästä puheillenne, ja etten minä vain puhdistaakseni itseäni seiso täällä edessänne tänä hetkenä!"
"Ei sanaakaan teistä itsestänne, — vaiti!" Kuningas luki nopeaan ja levottomana kirjeen, sillävälin usein heittäen pikaisen ja levottoman silmäyksen ritariin. "Tosiaankin, hyvin arveluttava kokous", sanoi hän — "mutta ei tässäkään ole olemassa muuta kuin epäilyksiä ja arveluita, ei ainoatakaan varmaa todistusta, ei ainoatakaan tekoa, josta voisin langettaa kuolemantuomion, — ja missä ovat ne tunnetut nimet, joista täällä puhutaan?"
"Minun muistissani, herra kuningas! Se lehti, johon ne olivat kirjoitetut, käskettiin minun hävittää."
"Nimitä petturit! Heidät on vangittava!"
"Niin väkivaltaisiin tekoihin en toki teitä kehoita! Ketä laki ei ole langettanut, ei minun kuninkaani tuomitse. Minä en tule tänne ilmiantajana, vaan varoittajana. Mestari Martin kirjoitus ei langeta ketään. Se on vain viittaus, mutta näinä levottomina aikoina, herra kuningas, se viittaus on tärkeä."
Kuningas oli levottoman ja huolestuneen näköinen.
"Hurskas herra näkyy tietävän enemmän kuin uskaltaa sanoa", jatkoi ritari: "luulenpa melkein, että joku katuva kanssarikollinen on hänelle, sielunpaimenelleen, keventänyt raskautetun mielensä. Mutta kaikkien niiden miesten kanssa, jotka hän minulle nimitti epäiltävinä, on hän itse puhunut ja turhaan kehoittanut heitä uskollisuuteen. Useimmat heistä olivat äsken matkatovereitani matkustaessani Beltin yli, ja vaikka minä en vielä voi esittää varmaa todistusta yhtä ainoatakaan vastaan heistä, on minulla kuitenkin täysi syy yhtyä mestari Martin sanoihin ja pyytää teitä olemaan varuillanne tyytymättömien lääniherrojen suhteen, ja pitämään silmällä jokaista heidän askeltaan. Möllerupin kokous on siitä osoitus. Teidän uskollinen kamaripalvelijanne Raane, voi sen todistaa, sillä hän oli siellä läsnä."
"Raane?" — huudahti kuningas hämmästyneenä, — "siitä hän ei ole puhunut minulle. Voin sanoa teille, että hän on minun urkkijani, ja hänellä on oikeus olla niissä seurassa haluaa, ja puhua mitä tahtoo, kunhan hän vain ilmoittaa kaikesta minulle. Jos hän on ottanut osaa tähän kokoukseen, niin on hän ollut siellä urkkiakseen tyytymättömiä, ja lienee hänen vaitiolollaan omat tärkeät syynsä."
Ritari puisti päätään. "Minä en luota häneen, herra kuningas. Mutta kokous on varmasti pidetty, sen tiedämme, ja tyytymättömät me tunnemme. Ehkä minä jo kahdeksan päivän kuluessa voin hankkia varmat tiedot siitä, että eräs heidän joukostaan on liitossa valtakunnan vihollisten kanssa, hautoen mielessään yhtä vaarallisia kuin petollisia aikeita."
"Kuka heistä se on? Sano suoraan! Hän ei pääse elävänä käsistäni!"
"Ei, niin, teidän armonne!" — vastasi drotsi Pietari pelkäämättä. "Täällä hän on teidän vieraanne ja aseeton, ja valtakunnan laki suojelee häntä. Minä en nyt vielä voi mainita hänenkään nimeään. En voi panna ketään syytteeseen ennenkuin minulla on todisteet, herra kuningas!"
"Muistakaa kenen kanssa puhutte!" — keskeytti hänet kuningas, koettaen turhaan ankaralla ja käskevällä äänellään peittää levottomuuttaan. — "Mitä muuta voitte kertoa?"
"Jos sallitte minun nyt puhua asiasta, joka koskee minua itseäni, niin voin valantehneen todistajan avulla näyttää toteen, että salainen tuomioistuin on tänä yönä päättänyt kuolemani, estääkseen minun ilmaisemasta, mitä tiesin kavaltajista, ja voidakseen rauhassa toteuttaa kruunulle ja valtakunnalle niin turmiolliset aikeensa."
"Mitä? Kuka täällä uskaltaa tuomita kuolemaan minun tietämättäni. Minä olen tuominnut teidät vankeuteen, se on totta. Mutta ennenkuin tuomitsen teidät kuolemaan, tahdon pohtia asiata. Ensin pääasiaan! Tahdon tietää mitkä ne rikokselliset aikeet kruunua ja valtakuntaa vastaan ovat, joiden jälillä te luulette olevanne. Kuka niistä on kuullut?"
"Minun uskollinen aseenkantajani, Klaus Skirmen. Minä olen ottanut hänet mukaani. Hän on tuolla ulkona ja on valmis valallaan vahvistamaan sanansa."
"Antaa hänen tulla!" käski kuningas.
Drotsi Pietari aukaisi oven ja viittasi. Reippaana ja rohkeana astui nuori aseenkantaja sisään ja kertoi lyhyesti ja selvästi mitä oli kuullut oviverhon takaa. Kun kuningas oli kuunnellut loppuun, ojensi hän miekkansa ristikahvan häntä kohti. "Vanno!" sanoi hän. — "Vanno, ettet ole täällä lausunut ainoatakaan valheellista sanaa herrasi pelastukseksi!"
"Niin totta kuin Herra ja Pyhä Neitsyt minua auttakoot!" sanoi Klaus
Skirmen kovalla ja varmalla äänellä, laskien kätensä miekankahvalle.
"Hyvä! Nyt voit mennä!"
Klaus Skirmen kumarsi äänettömästi ja poistui, luotuaan osanottavan silmäyksen herraansa.
"Kamaripalvelija Raanekin mukana?" sanoi kuningas miettiväisesti. — "No niin, siihen on hänellä oikeus. Pahimmatkin kapinalliset puheensa hän on lausunut minun suostumuksellani, urkkiakseen toisia. Tänään hän tekee minulle kaikesta selvän."
"Varokaa häntä, herra kuningas! Minä en luota häneen."
"Mutta minä luotan häneen. Ei sanaakaan hänestä! Minä tiedän, että te vihaatte häntä. Olemme jo kauan tunteneet herttuan ja hänen ystäviensä tyytymättömyyden, mutta mitkä ovat heidän aikomuksensa?"
"Minun luullakseni samanlainen valtiokeikaus, kuin se, jonka teidän armonne itse marski Andersenin ja Jaakko kreivin kanssa pani toimeen Ruotsissa."
"Epäilyksiä ja yhä vain epäilyksiä! Jos ette tiedä mitään varmasti, niin mitä auttavat teidän viittauksenne ja varoituksenne? Jos täällä maassa on pettureita ja majesteettirikoksentekijöitä, jotka vielä päälle päätteeksi uskaltavat tunkeutua vieraiksi linnaan, niin ottakaa heidät kiinni ja hakekaa teloittajat! — On jo aika näyttää uppiniskaisille herroille, että meillä täällä on yhtä terävät miekat kuin Ruotsissa."
"Muistakaa, herra kuningas, että se valtaistuin, jonka ruotsalaisten veriset kirveet laittomasti pystyttivät, ei ollut vanha ja oikeudenmukainen, vaan anastettu, ja kapinalliset asettivat sen valtakunnan lakien ja kuningasvallan raunioille. Jos kruunun laillisuus ja majesteetin pyhyys tahdotaan säilyttää loukkaamattomana, niin on laki yksin sen tuki, eikä täällä tule kysymykseenkään tukahuttaa kapinaa hirmuvaltaisella ja julmalla verilöylyllä."
"Mitä sinä sitten vaadit minun tekemään? — Sano suoraan, urhokas drotsi Pietari!" — sanoi kuningas huolissaan. — "Sinä olet rehellinen alamainen. Tahdon unohtaa mitä oli välillämme. Nyt, sano suoraan, mitä nyt on tehtävä?"
"Minun ymmärtääkseni, herra kuningas, on viisainta, että pysymme aivan rauhallisina, emmekä vähimmälläkään tavalla ole tietävinämme, että semmoiset kavaltajat ovat keskellämme. Danehoven ajaksi asetamme yöksi kaksinkertaisen vartion, mutta seurustelemme kaikella kohteliaisuudella ylhäisten vieraiden kanssa. Antaa Danehoven asioiden kulkea rauhallista kulkuaan, elkäämme levottomuudella loukatko vastapuoluetta. Laillisesti valitut sovintotuomarit saavat valallaan ja omantunnon mukaisesti ratkaista riita-asiat. Mutta kun herttuan asia on ratkaistu, silloin on aika pitää silmällä jokaista kapinallisten askelta. Jos heidän päämiehensä matkustaa maasta pois, niin silloin on luultavaa, että hän hakee vierasta apua ja palajaa sotajoukon etunenässä, ja silloin on heti ryhdyttävä kiireellisiin varustuksiin sen estämiseksi. Jos hän rauhallisena vetäytyy takaisin linnaansa, niin ei meillä aluksi ole mitään pelättävää, sillä silloin on myrsky ohitse, ja silloin voimme ehkä vielä rauhallisesti ja voimakkaasti, mutta ennen kaikkea ankaralla oikeudenmukaisuudella pelastaa maan ja valtakunnan."
"Drotsi Pietari, te olette helmi minun kruunussani! Ja minä olen hullu, jos heitän sen luotani oikun tähden!" sanoi kuningas nyt rauhoittuneena ja taputti häntä ystävällisesti olkapäälle. — "Se käsky, jonka eilen pahalla tuulella ollessani julkaisin — —"
"Sen tuon tässä teille, herrani ja kuninkaani, kuullakseni sen vahvistuksen tai kumoamisen teidän omasta suustanne."
"Mitä hittoa! Onko se sinun kädessäsi, eikä kaupungin voudilla.
Totisesti, jos voit olla yhtä ovela silloin kun kuninkaasi asia on
kysymyksessä kuin nyt itsesi suhteen, niin oletpa kullan arvoinen,
Pietari Hessel! Anna tänne!"
Drotsi Pietari ojensi hänelle vangitsemiskäskyn. Kuningas repi sen rikki ja heitti sen lattialle, sanoen hymyillen ja leikillisellä äänellä: "Kas niin, siinä ovat vankilamuurinne, uskollinen drotsini. Minä näen, että voin luottaa teihin suurissa asioissa, enkä senvuoksi tahdo vaatia teitä tilille pikkuasioista. Koska siis täällä ei ole vaaraa pelättävissä, ja te lupaatte varustautua vastaisten varalle, niin minä tahdon seurata teidän neuvoanne ja pysyä aluksi rauhallisena. Mutta tunnustakaa nyt minulle suoraan, nuori, uljas herra ritarini", jatkoi hän, näennäisesti välinpitämättömällä äänellä, "voitteko kehua olevanne tuttavallisemmassa suhteessa erääseen kauniiseen naiseen, jonka värejä te kannatte? — No, elkää punastuko! Ei kukaan tiedä paremmin kuin minä, miten hurmaava hän väliin voi olla, enkä minä kuolemaan tuomitse rakastuneen sanan, rohkean katseen, enkä salaisen kädenpuristuksenkaan tähden. Tunnenpa melkoisen hyvästi kauniimman sukupuolen: ei ankarin eikä kunniallisinkaan ole kylmä nuorta, rakastettavaa ritaria kohtaan, jolla on sekä viisautta, että hienot ja ylhäiset tavat. Olette kai huomannut, että minä en pane niin suurta merkitystä sellaisiin pikku-asioihin, ja että itsekin usein unohdan kruunun taakan ja majesteetin ankaran arvokkaisuuden yhden tai toisen hupaisen seikkailun vuoksi."
Tämä puhe kohotti hehkuvan punan drotsi Pietarin kasvoille, ja häntä hävetti katsoa kuninkaaseen, joka alentui tuommoista puhumaan. Viimeinkin hän tointui ja katseli kuninkaan kasvoilla ilmenevää viekasta ja levotonta hymyilyä puoleksi loukatulla ylpeydellä, ylenkatseella ja salaisella kauhulla, joka ei jäänyt hänen oikulliselta ja epävakaiselta hallitsijaltaan huomaamatta. Hän laski kätensä totisena rinnalleen ja vaikeni.
"Kas niin! Ymmärrättehän toki leikkiä?" sanoi kuningas äkkiä totisena. "Mutta se ei taida sietää leikinlaskua. Jos ritari palvelee naista kunnioittaen, ei se kuninkaaseen kuulu. Kylliksi siitä asiasta. Mitä tyytymättömiin tulee, vastaatte te siis minulle siitä, että täällä ei ole vaaraa tarjona. Te ryhdytte tarvittaviin toimenpiteisiin linnan ja Danehoven vartioimisesta! Niin pian kuin se on lopussa, pidätte te silmällä päämiestä, ja heti kun hän astuu jalallaan skonelaiselle pohjalle, on hän meidän vankimme!"
"Kuitenkin ainoastaan siinä tapauksessa, teidän armonne, että saamme ne tiedot, joita minä vielä odotan?" huomautti drotsi Pietari. — "Niin väkivaltaisiin toimenpiteisiin voivat ainoastaan pakoittavimmat olosuhteet oikeuttaa, silloinkun todennäköisyys lähenee varmuutta, ja valtakunnan laki ja oikeus —"
"Vaiti siitä!" huudahti kuningas kiivaasti: — "Ei mikään laki estä minun kättäni ulottumasta kavaltajiin. Drotsi Pietari, te olette minun mielestäni liian omantunnon mukainen; mutta kylliksi siitä nykyhetkellä. Toimikaa tarmokkaasti ja varovaisesti! Todistukseksi siitä, että minä vielä nyt niinkuin ennenkin pidän teitä yhtenä viisaimmista ja kunnollisimmista palvelijoistani, vastaanottakaa tämä kunnialahja!" Tämän sanoessaan hän irroitti suuret, jalokivillä koristetut kultakäätynsä ja kiinnitti ne drotsin kaulaan, ojentaen hänelle kätensä suudeltavaksi.
Ääneti ja katkerasti tuntien, ettei voinut niin hartaasti kuin sitä toivoikin, sydämestään kunnioittaa sitä ihmiskättä, joka kantoi pyhää kuninkaallista valtikkaa, taivutti ritari puoleksi polveaan lattiaa vastaan ja kosketti kevyesti huulillaan kuninkaan kättä. Sitten hän nousi ja odotti merkkiä poistuakseen.
"Vielä sana!" — alkoi kuningas puhua. "Minä tiedän, että te olette kauan epäillyt kamaripalvelija Raane Jonsenia, jota te ette kärsi. Te olette yllättänyt hänet kevytmielisessä seikkailussa ja vangituttanut hänet. Hän pakeni ja turvautui minun armoihini. Minä olen päästänyt hänet vapaaksi. Annetaan sen asian unohtua! Mutta miksi te yhä epäilette häntä, vielä nytkin, kuultuanne, että hän vain näön vuoksi seurustelee vihollisieni kanssa, salaisesti palvellakseen sillä minua?"
"Suoraan sanoen, herra kuningas, ne toimet, joihin häntä käytetään, eivät ole hänelle kunniaksi, ja semmoiseen kaksimieliseen ihmiseen ei kenenkään pidä luottaa. Toiminnastaan Möllerupissa käydessään hän ei ole kertonut teille, ehkä Martti mestari voi antaa paremmat tiedot siitä."
"Lähetä pikaviesti hakemaan tänne Antvorskovin hurskas ja viisas herra!" — sanoi kuningas. — "Minä tahdon selvyyttä asiaan, ja se mies voi sanoa meille enemmänkin."
"Hän on jo matkalla ja saapunee tänne ennen päivällistä. Mutta minä näin kamaripalvelijan henkivartiosalissa, hän on kyllä siksi viekas, että voi puhdistautua. Mutta minä pyydän teitä, herra kuningas, elkää uskoko häntä liiaksi. Muistakaa, että hän on Stig Andersenin onnettoman vaimon sisarenpoika!"
"Hyvä!" — vastasi kuningas kalveten. "Siitä ei teidän tarvitse muistuttaa minua. Ovathan uljas ritari Jon, ja teidän tuleva appi-isännekin, Flynderborgin Lave ritari, samaa sukua. Niin kauan kuin Raane uskollisesti palvelee minua, ei minulla ole minkäänlaista syytä epäillä häntä. Paljaalla rehellisyydellä ei maailmassa päästä pitkälle. Viekaskin palvelija on välistä tarpeen. Mutta kylliksi siitä! Nyt menkää, rehellinen Pietari drotsini", sanoi kuningas äkkiä lempeästi ja tuttavallisesti. — "Näyttäkää nyt, että olette luottamukseni ansainnut. Ilmoittakaa kaikesta Jon ritarille ja David Thorstensonille ja neuvotelkaa heidän kanssansa. Jumalan haltuun!"
Kuningas kääntyi äkisti ja drotsi Pietari poistui. Vartiosalissa oli ritari Laven sijalla hänen sukulaisensa ritari Jon Litle. Hän oli pieni lujarakenteinen mies, hänen lyhyet, suorat hiuksensa olivat aivan harmaat, ja hänen liikkeensä vilkkaat, melkein nuorekkaat. Hänen viisaat, läpitunkevat silmänsä ja ankara sotaherrankatseensa, sekä se lyhyt voimakas puhetapa, jota hän useimmiten käytti, ilmaisivat vanhaa sotilasta ja käskijää, ja mahtavimpien henkivartioiden rinnalla, ulkonaisesta komeudesta huolimatta, hän jo paljaalla esiintymisensä ylevämmyydellä osoitti olevansa ensimäinen henkivartiopäällikkö ja ylin valtakunnanneuvos. Tämä mahtava mies, jota nuori drotsi kunnioitti ja rakasti isällisenä ystävänä, oli tänä aamuna harvinaisen aikaiseen lähtenyt linnaan ja ottanut haltuunsa sukulaisensa paikan henkivartiopäällikkönä. Hänelle oli jo kerrottu siitä vaarasta, josta drotsi Pietari nyt oli niin onnellisesti pelastunut. Seisoessaan totisesti keskustellen kaupunginvoudin kanssa, hän näki drotsi Pietarin astuvan ulos kuninkaallisten huoneiden ovesta, kuninkaan tunnettu kultakääty kaulallaan. Sydämellisesti iloiten hän astui drotsi Pietaria vastaan ja pudisti osanottavasti hänen kättään. Kyyneleet kimaltelivat hänen ankarissa silmissään; mutta sanomatta sanaakaan nuorelle ystävälleen, hän kääntyi rauhallisesti ja hymyillen kaupunginvoudin puoleen. "Niin kuin näette, hyvä voutini!" — sanoi hän melkein välinpitämättömällä äänellä. — "Herra drotsi Pietari Hessel tuo mukanaan uuden osoitteen kuninkaan armosta ja suosiosta. Kaikki oli väärinkäsitystä. Te olette erehtynyt: mutta siihen olivat olosuhteet syynä. Mene Jumalan haltuun!"
Vouti kumarti poistuessaan ääneti ja kunnioittavasti sekä vanhalle ritarille, että drotsi Pietarille.
"Voitteko keskustella kanssani tunnin ajan ennen Danehoven alkua, herra valtioneuvos!" — kysyi drotsi Pietari. — "Minulla on teille tärkeitä asioita ilmoitettavana."
"Kyllä, kun ensiksi olen puhunut kuninkaan kanssa. Odottakaa minua puolen tunnin päästä kotonani! Thorstenson on täällä. Linnanvartio on kaksinkertainen. Ei ole vaaraa. Pysykäämme vain rauhallisina ja tyyninä."
Tämän sanottuaan hän kääntyi nopeasti, ja annettuaan viittauksen yhdelle henkivartioista, hän astui heti kuninkaan huoneisiin.
Ritari, jolle vanha herra oli antanut tuon viittauksen, oli kookas ja tummanverinen, hänen pitkä, tummanruskea huulipartansa ulottui kahtena palmikkona kaulukselle ja yhtyi siellä tuuheaan tiheäkähäräiseen poskipartaan, joka melkein puoleksi peitti vielä jotensakin nuorekkaat, mutta laihat ja voimakkaat soturinkasvot. Hänen tummanruskeat silmänsä olivat täynnä tulta ja ne kuvastelivat kiivautta ja intohimoisuutta. Hän otti henkivartiopäällikkyyden valtaneuvoksen poissaollessa, asettuen lähimmäksi kuninkaan huoneisiin vievää ovea. Se oli ritari David Thorstenson. Drotsi Pietari lähestyi häntä toverillisen ystävän tavoin, ojentaen hänelle kätensä. He vaihtoivat pari sanaa keskenään. Ritari nyökäytti päällään, heittäen terävän katseen ovelle. Sitten drotsi Pietari tervehti tarkkaavaisia henkivartioita ja poistui nopein askelin henkivartiosalista, kuitenkin osoittamatta kiirettä ja levottomuutta. Missä hän vain kulki, astuivat palvelijat ja hoviväki kunnioittavasti syrjään, katsellen häntä ihmetellen ja uteliaina. Huhu siitä, että jotakin tavattomampaa oli tapahtunut, ja että drotsi Hessel, kuningattaren mahtava suosikki, olisi joutunut epäsuosioon, oli saattanut koko linnanväen liikkeelle. Nyt koettivat kaikki kokkipojat, palvelijat ja keittiötytöt kilvan päästä häntä näkemään, kun hän astui alas linnanportaita, kuninkaan suuri kultakääty rinnallaan.
Nuori drotsi ei ollut ensi kertaa ihmisten huomion esineenä, eikä se myöskään ollut hänelle vastenmielistä. Hän ei voinut kieltää sitä, että se oli hänelle melkein mieluista, vaikka hän siellä täällä näkikin yhden ja toisen kuiskailevan tavalla, joka olisi syvästi loukannut häntä, jos hän olisi tiennyt mitä puhuttiin hänen otaksutusta suhteestaan kuningattareen. Mutta ne uteliaat katseet, jotka häntä tarkastivat, ilmaisivat kuitenkin enimmäkseen kunnioitusta ja hyväntahtoisuutta, ja hänen komeaa, ryhdikästä ulkomuotoansa näkyivät kaikki somat neitoset erityisesti ihailevan. Linnanportilla hän kohtasi joukon vieraita ritareita ja ylhäisiä herroja, joita ihmeekseen näki näin aikaisin liikkeellä. Heidän joukossaan hän huomasi herttua Waldemarin ja kamaripalvelija Raanen. He eivät olleet häntä näkevinään, ja drotsi Pietari astui tyynesti edelleen, tuntien salaisella ylpeydellä astuvansa voittajana heidän ohitsensa. Kuitenkin varoi hän tarkasti osoittamasta sitä kasvojensa ilmeillä tai liikkeillä. Hän astui ääneti ja totisena heidän ohitsensa, tervehtien heitä kylmästi, mutta ritarillisella kohteliaisuudella, johonka he myöskin näennäisen kohteliaasti vastasivat, osoittamatta vähintäkään vastenmielisyyttä tai hämmästystä. Aseenkantaja Skirmen oli odottanut herraansa linnanportailla ja seurasi nyt häntä peittelemättömän iloisen näköisenä. Kulkiessaan herttuan ja Raanen ohi, ei Skirmen voinut olla itsetyytyväisesti hymyilemättä heitä tervehtiessään ja astuessaan tavallista suorempana heidän ohitsensa. Hänen isäntänsä huomasi sen. "Elkäämme riemuitko liian aikaisin, uskollinen, rehellinen Skirmen!" sanoi hän vakavasti. "Meidän vihollisemme ovat vielä mahtavia, ja ylpeys käy usein lankeemuksen edellä. Enpä ole itsekään siitä aivan vapaa. Me olemme kaikki taipuvaisia uhmailemaan onnestamme, mutta se on kiusaus, joka meidän on voitettava!"
Skirmen punastui ja vaikeni. Ylimielinen ilme katosi heti hänen kasvoiltaan, ja hän seurasi ujona ja uskollisena ritarillista herraansa tämän asuntoon.