YHDEKSÄS LUKU.
Drotsi Pietari tapasi haavoitetun vieraansa valveilla ja iloisena. Hän tutki haavan yhdessä kuninkaallisen haavalääkärin kanssa, joka viimeinkin oli saapunut. Kreivi määrättiin pysymään muutaman päivän vuoteessa ja olemaan liikkumatta. Mutta tämä hiljaa oleminen ei ollut kreivi Gerhardin mieleen. Hän neuvotteli lääkärin kanssa pyytäen ainakin kahdeksan päivän kuluttua päästä liikkumaan ja olemaan mukana hovijuhlassa, jolla Danehove lopetettiin. Siitä annettiin hänelle toivoa ja sillä ehdolla hän rauhoittui. Mutta hänelle oli kovana koetuksena se, ettei saisi kahdeksaan päivään juoda viiniä eikä lyhentää aikaansa nauramalla sydämen pohjasta narrinsa kujeille. Drotsi Pietari jätti hänet sitten lääkärinsä ja talonväen hoitoon, pyytäen kreiviä ja hänen seuruettaan olemaan kuin kotonaan hänen talossaan ja suomaan anteeksi hänen poissaolonsa, jonka virkavelvollisuudet vaativat. Sitten hän kiiruhti Jon ritarin asuntoon, johon vanha valtaneuvos vähän senjälkeen saapui. Heillä oli kaksi tuntia kestävä salainen keskustelu erittäin tärkeistä valtiollisista asioista. Sen jälkeen he menivät yhdessä messuun Frue-Kirkeen, jossa koko hovi oli saapuvilla, ja jossa Jon ritarin vaimo, Ingefrid rouva, ja hänen tyttärensä Cecilia, istuivat kuninkaallisessa penkissä, lähinnä kookasta, kaunista Agnes kuningatarta. Kun ritari Jon ja drotsi Pietari astuivat kirkkoon, kääntyivät kaikkien silmät drotsiin ja kuninkaalliseen penkkiin, ja luultiin huomatun heikon punan kohonneen kuningattaren valkoisille poskille, kun hän ohimennen vastasi Jon ritarin ja drotsin tervehdykseen. Heti messun loputtua virtaili ritareita ja hengellisiä herroja suurin joukoin linnan tilavaan ritarisaliin, jossa Danehove oli kokoontuva ensi päivinä. Se vanha tapa, että kokoonnuttiin taivasalla, jäi yhä enemmän unohduksiin, koetettiin siten syrjäyttää porvarit ja talonpojat ottamasta osaa Danehovessa käsiteltäviin asioihin. Tänä päivänä kuningas vain jakoi ja vahvisti muutamia oikeuksia ja lahjoituksia kirkoille ja luostareille. Hän näytti vähän levottomalta ja alakuloiselta, lopettaen toimituksen niin pian kuin mahdollista. Seuraavana päivänä hän ei kiirehtinyt, vaan antoi Danehoven asioitten kulkea tavallista rauhallista kulkuaan. Ne varovaisuustoimenpiteet, joihin ritari Jon, David Thorstenson ja valpas drotsi Pietari olivat ryhtyneet, rauhoittivat kuninkaan täydellisesti, ne eivät myöskään herättäneet erikoisempaa huomiota tyytymättömissä lääniherroissa. Riitaa kuninkaan ja herttua Waldemarin välillä ei tahdottu pitää pää-asiana, vaikka kaikki sitä suurella jännityksellä odottivat. Tämän asian lopullinen ratkaisu oli lykätty Danehoven viimeiseen päivään, 28:teen päivään toukokuuta. Seitsemän edellistä päivää kului lääniherrojen ja talonpoikien välisten mitättömämpien riitaisuuksien ratkaisemisessa, ja aatelismiesten ja hengellisten herrojen alituisten riitojen sovittamisessa, jotka molemmin puolin syyttivät toisiaan väkivaltaisuuksista ja sorrosta, sekä sekaantumisesta toistensa oikeuksiin ja vapauksiin. Maan mahtavimmat hengelliset ja maalliset herrat olivat läsnä näillä Danehoven kuningaskäräjillä. Siellä olivat Lundin arkkipiispa Johan Dros, Aarhuusin piispa Tyge, sekä Viborgin, Riiben, Roeskilden, Odensen ja Börglumin piispat. Nämä hengelliset herrat olivat jo sunnuntaina yhdessä ja yksimielisesti läänitysherrojen ja ritarien kanssa, tai niinkuin sanottiin etevimpien neuvoa seuraten, tehneet sen päätöksen, että valittaisiin kaksitoista viisasta Tanskan miestä valantehneiden neuvostoon, niinkutsuttuun Wortheliin, jotka päättäisivät ja vahvistaisivat kenelle se maa ja omaisuus oikeudenmukaisesti kuuluu, minkä omistuksesta kuningas ja herttua riitelivät. Näihin valantehneisiin oli myöskin vanha, ankara Jon ritari valittu. Ennen kuin tuomio langetettiin, olivat valantehneet joka päivä koolla valtakunnan neuvoston talossa, jossa he lukittujen ovien takana punnitsivat asiaa.
Jon ritarin koti oli suuri ja vierasvarainen, ja siellä vastaanotettiin kaikki ritarillisella kohteliaisuudella. Hän omisti yhden Nyborgin suurimmista taloista, jossa hänen vaimonsa ja tyttärensä asuivat hänen kanssaan Danehoven aikana. Joka ilta kokoontui sinne suuri joukko sekä hengellisiä että maallisia herroja, ja siellä nähtiin yhtä usein herttua Waldemar liittolaisineen kuin drotsi Pietari, David Thorstenson ja muut kuninkaalle uskolliset miehet. Näissä iltaseuroissa nähtiin itse kuningatarkin naistensa ja nuorten prinssien kanssa. Vanha herra oli silloin erityisen iloinen ja puhelias, mutta jos joku tahtoi puhua hänelle sanankaan valtioasioista, vaikeni hän äkkiä, tai rankaisi nenäkkään lavertelijan purevalla ivalla. Siitä hetkestä asti, jona valantehneiden neuvosto kokoontui, ei ritari Jon vastaanottanut ketään luokseen muuta kuin tähän aikaan, jolloin vieraat kokoontuivat hänen kotiinsa, eikä hän puhunut kenenkään kanssa, ei edes drotsi Pietarille, joka tavallisesti joka päivä tuttavallisesti seurusteli hänen kanssaan. Hän olikin selittänyt, että hän ennen Danehoven loppua ei voisi eikä saisi puhua kahdenkesken edes kuninkaan kanssa.
Päivää ennen Danehoven päättymistä istui ritari Jon viimeistä kertaa valantehneiden neuvostossa lukittujen ovien takana. Hovimestaria oli ankarasti kielletty päästämästä ketään sisään, olkoon se sitten kuka tahansa. Pitkä, kookas mies, kokonaan vaippaan kääriytyneenä, joka ei ollut tietävinään eikä valittavinaan tämän varovaisuustoimenpiteen välttämättömyydestä, pyysi kuitenkin käskevästi päästä sisään. Hänen kiivastuessaan solui vaippa syrjään, hovimestari pelästyi niin, että menetti kokonaan mielenmalttinsa, ja huolimatta ankarasta kiellosta otti hän suurimmalla kiireellä tangon pois suljetusta ovesta. Mutta samassa työnnettiin ovi salpaan sisäpuolelta. "Me olemme täällä koolla kaikki kaksitoista!" huusi vanha ritari Jon. — "Kolmannelletoista ei täällä ole sijaa, vaikka hän kantaisikin kruunua ja valtikkaa." Kookas, vaippaan kääriytynyt mies polkaisi harmistuneena lattiaan jalallaan ja poistui nopein askelin ritarin talosta, sanomatta sanaakaan. Ennen iltaa oli tämä tapahtuma, valaisevilla lisäyksillä varustettuna, tunnettu koko Nyborgissa, ja herttua Waldemar ynnä hänen liittolaisensa kiittivät kovasti Jon ritarin rohkeutta, vetäen tästä mitä toivorikkaimmat johtopäätökset asiansa ratkaisuun nähden.
Ulalla oli, kuten tavallista, suuri seurue taas koolla Jon ritarin luona. Sinne odotettiin myöskin kuningatarta ja nuoria prinssejä. Drotsi Pietari oli kutsuttu sinne kerta kaikkiaan joka illaksi vieraittensa kera. Kun kreivi Gerhard kuuli kuningattaren tulevan sinne, hypähti hän ylös nojatuolista, jonka oli saanut vaihtaa vuoteeseen, ja vannoi kalliin valan, että hän tahtoi olla mukana vaikka saisikin maata kuukauden sen johdosta. "Parempi pyy pivossa, kuin kaksi metsässä!" sanoi hän. "Päälle päätteeksi minä en pääse huomenna enkä ylihuomenna hovijuhliin, ja jos sitä ennen kuolen ikävästä, joudun pitkänenäisenä hautaani. Sepä vasta on harmillinen mies, tuo haavalääkäri. Hän pitää semmoista hälinää tuosta raamusta, kuin olisin minä neitonen, ja käärii minut kuin kapalolapsen. Ja te, onnenpoika, jolta minä olin vähällä kaulan katkaista, te vain kulette terveenä ja reippaana, olettepa tainnut saada päänne kiinnitetyksi kaulaan kunniakäädyillä!"
"Haavani paranevat helposti", — vastasi drotsi Pietari, "eikä miekka tällä kertaa mennyt ihonpintaani syvemmälle. Yhdessä suhteessa olette kuitenkin oikeassa!" lisäsi hän. "Täpäremmällä ei pääni ole pitkiin aikoihin ollut, ja tämä ketju on tainnut osaksi sen lujittaa. Mutta heittäkää nyt huvitteluhalunne mielestänne, jalo kreivi! Nahka haavallanne on vielä aivan ohut, ja te voisitte tänä iltana pian tehdä liikkeitä —"
"Liikettä minä juuri tarvitsen", — keskeytti kreivi hänet. — "Täytyyhän sitä päästä hengittämään, vaikka nahka olisi kuinka ohut. Minä en jaksa enää kauvempaa elää täällä kuin muumiona. Tiedänhän kuitenkin hallitsevani ruumistani. Onhan siinä jo kylliksi onnettomuutta, että meidän täytyy antaa pappien ja kirjanoppineiden olla syntisten sielujemme herroja. Pitkäsääri, tuo minulle hovipukuni ja uusi vaippani. Taidanpa tulla aika paksuksi näissä kääreissäni, mutta annan niiden olla, tehdäkseni teille mieliksi."
Nyt eivät vastustelemiset auttaneet. Hän pukeutui kirkkaanpunaiseen sindalipukuunsa, pani töyhtöhatun päähänsä ja heitti jäykän, kullalla kirjaillun purppuravaipan, leveille hartioilleen. "Kas niin!" — sanoi hän — "luulenpa nyt näyttäväni jotenkin eheältä ja hyvinvoivalta. Nyt jätän Dorthe Feienkostin sinulle, Pitkäsääri! — Koetappas sinäkin kerran miltä tuntuu lekotella mukavasti."
"Toivoisinpa, että ylhäiset naiset osoittaisivat teitä kohtaan yhtä suurta osanottoa kuin hän, armollinen herra", vastasi hovinarri, "mutta koska ette milloinkaan tule heitä niin lähelle, että he näkisivät teidät, niin olisi teille eduksi ottaa minun kaunissointuinen takkini yllenne, silloin teidät etempääkin huomattaisiin."
"Siinä sen kuulitte, drotsi Pietari, mitä saan sulatella ja vielä lisäksi annan tuolle löntykselle ruuan ja palkan, ainoastaan harjaantuakseni kristillisessä nöyryydessä ja kärsivällisyydessä. Muuten sinä olet oikeassa, Pitkäsääri! Minä olen vähän liian ujo tämmöisissä tilaisuuksissa, mutta se on hyve, jota sinunlaisesi vintiön tulisi kunnioittaa ja koettaa saavuttaa. Tänä iltana minä kuitenkin aion kunnostaa itseni, saatpas nähdä, Pitkäsääri!" jatkoi kreivi iloisesti: "minulla ei ole pitkiin aikoihin ollut kyllin rohkeutta puhella naisten kanssa. Harjoitus tekee mestariksi, sen uskon. Teidän imettäjänne, herra drotsi, voi kyllä todistaa, että pahat kielet valehtelevat ja juoruavat sanoessaan minun sekaantuvan sanoihini naisten läsnäollessa."
"Sitä ei kukaan enää teistä sano, armollinen herra, ja minä olin häpeällisesti erehtynyt", sanoi Pitkäsääri kumartaen. "Vaikka en ole kuullutkaan teidän kuorsaavan näinä öinä, on minulla kuitenkin väliin ollut ilo kuulla teidän kaikkein armollisimmasti murisevan, ja minä kiitin Pyhää neitsyttä siitä. Se oli ainakin elonmerkki. Kunhan nyt aikanne kuluksi kurittaisitte minua, armollinen herra, mutta jäisitte kotiin."
Kuulematta sen enempää hovinarriaan, astui kreivi Gerhard ulos ovesta ritariensa ja drotsi Pietarin kanssa. Heidän kulkiessaan vanhan Jon ritarin asuntoon, kiirehti hän niin kovasti, että hänen varovaisen isäntänsä täytyi pidättää häntä ja muistuttaa hänelle nopeiden liikkeiden voivan olla hänelle vaarallisia. Mutta niin pian kuin he näkivät komeasti valaistun talon, jossa lehmuksien alla korkeiden kiviportaiden vieressä seisoi kahdessa rivissä kuninkaallisia palvelijoita tulisoihdut käsissään, alkoi kreivi Gerhard äkkiä kävellä hitaammin. "Minä saan siis tänä iltana nähdä nuoret prinssit", sanoi hän. "Nuori kruununperillinen, teidän oppilaanne kuuluu olevan äitinsä näköinen. Olette toki onnellinen, drotsi Pietari, kun saatte kasvattaa niin jaloa tainta."
"Sen myönnän täydellisesti" — vastasi drotsi Pietari lämmöllä. — "Minä toivon hänestä tulevan Waldemar Seierille hänen arvoisensa jälkeläisen. Luulen hänen perineen suuren esi-isänsä ritarillisen ajatustavan, ja hänen kunnioituksensa oikeuteen ja totuuteen. Jumalan avulla tulee hänestä vielä kunniaa suvulleen."
"Mutta onko äitikin täällä halvan ritarin talossa?"
"Halvan ritarin?" — toisti drotsi Pietari hiukan kiivastuen. "Vanha Jon ritari on Esbern Snåren tyttären pojanpoika. Hän laskee suuren Absalonin kuuluvaksi sukuunsa, mutta vaikka hän olisikin halpa ritari, vailla korkeaa syntyperää, on hän kuitenkin niin ansiokas mies, että kuninkaat ja kuningattaret voivat häpeättä olla hänen vieraitansa. Sekä hänen vaimonsa että hänen tyttärensä, Cecilia, ovat kuningattaren rakkaimpia ystävättäriä."
"Totta puhuen, hyvä ystäväni", sanoi kreivi Gerhard puoleksi kuiskaten ja veti drotsi Pietarin syrjemmälle, "vähät minä hienouksista, mutta minua melkein pelottaa näyttäytyä kuningattarelle. Minä en ole nähnyt häntä muuta kuin Helsingborgissa niissä saatanan turnajaisissa, joissa te veitte palkinnon minulta, ja minä en saanut puhutuksi sanaakaan hänen kanssaan vain tämän kirotun ujouteni tähden. Ei minua miesten joukossa mainita häveliääksi, ja astuessani keisarien ja kuningasten eteen, tunnen itseni yhtä hyväksi ruhtinaalliseksi herraksi kuin he. Mutta paholainen on silloin varmasti pelissä, kun koetan sovitella sanani siroiksi kauniin sukupuolen läsnäollessa."
"Huolimatta ujoudestanne, te ette ole kuningattarelle tuntematon, jalo kreivi!" — vastasi drotsi Pietari. "Teidän urhoollisuutenne ja vaatimattomuutenne ei jäänyt piiriratsastuksessa huomaamatta, ja olisinpa houkkio, jos tahtoisin kopeilla etuoikeudella, jonka ainoastaan satunnainen onnettomuus riisti teiltä."
"Te sanotte, että hän on puhunut minusta, ottamatta huomioon minun epäonnistunutta kunnianosoitustani, koettaessani tervehtiä häntä taistelun aikana."
"Jos hän olisikin sille hymyillyt, jalo kreivi, niin uskallan kuitenkin vakuuttaa teille, ettei pilkka eikä ylenkatse — —"
"Pilkka ja ylenkatse?" keskeytti hänet kreivi ylpeästi. — "Saatana vieköön, kuka sellaista ajattelee. Jos kristikunnan rakastettavin nainen halveksii kreivi Gerhardia, saa hän toimittaa ritarin taistelukentälle antamaan minulle sovitusta. En toki ole niin ujo, että sellaista pelkään. Mutta sanokaa minulle suoraan", jatkoi hän — "enkö ole liian paksu ja jäykkä näin kauheasti sidottuna esiintyäkseni sopivasti sellaisessa seurassa?"
"Se sopii teille mainiosti", vastasi drotsi Pietari hymyillen. "Ritarillista herraa ei kääre rinnalla rumenna, minun silmissäni suo se teille majesteetillisen ryhdin."
"Hyvä on, oiva ystäväni! Majesteetillisesta ryhdistäni saan kiittää teitä. Mutta olette oikeassa; kun ritarilla vain on selkä eheänä, niin riippukoon sydän kernaasti riekaleina ruumiista, semmoisena pitäisi hänen olla paras kaikille jaloille ja oikeamielisille naisille."
Kreivi Gerhard astui nyt reippaasti ylös portaita Jon ritarin asuntoon, drotsi Pietarin ja kahden ritarinsa seuraamana. Eteisessä vastaanottivat palvelijat heidän vaippansa, jonka jälkeen he avasivat komean holvikattoisen juhlasalin suuren tammioven. Korkeisiin, pronssisusien kannattamiin ristikkojalustoihin asetetut vahakynttilät valaisivat salin. Ritareita ja naisia seisoi iloisesti puhellen siellä täällä ryhmissä kiiltävällä tammilattialla, toisten istuessa lautapelien ja pienten kullattujen pöytien ääressä. Toisesta vielä suuremmasta salista, jonka ovi oli auki, kaikui huilujen ja viulujen soitto heitä vastaan. Siellä soitettiin erästä sankarilaulua, jota säestivät nuoren tyttöparven äänet ja sirot kepeät tanssiaskeleet. Siellä näkyi komeasti puettu ritari sulavasti liikkuvan kookkaan majesteetillisen naisen ohi, jonka yllä oli kullalla ja purppuralla koristeltu tulipunainen puku.
"Kuningatar!" kuiskasi kreivi Gerhard drotsi Pietarille korvaan ja jäi hämillään seisomaan ensimäiselle ovelle.
"Ja herttua Waldemar" — lisäsi drotsi Pietari, joka myöskin hämmästyneenä jäi seisomaan, mutta ei kuningattaren kauneuden eikä jalon olennon vuoksi, jota hän niin usein oli ihaillut, vaan nuoren herttuan rohkean ja itserakkaan käytöksen tähden, joka ensiksi pisti hänen silmiinsä. Levoton ajatus välähti salaman tavoin hänen sielunsa läpi, ja hän tarttui tahtomattaankin kreivi Gerhardia lujasti käsivarteen.
"Mikä teitä vaivaa, hyvä ystäväni?" kuiskasi kreivi Gerhard. "Huimaako teidänkin päätänne tämä näky? Minä olen jo saanut osani —, totisesti se oli ihana ilmiö."
Nyt huomasi Jon ritari vasta saapuneet vieraat ja astui iloisen kohteliaasti heitä vastaan. "Tervetuloa, hyvät herrat!" sanoi vanha ritari. — "Minä iloitsen, että jalo kreivi Gerhard nyt itse voi vaimentaa huhun, joka täällä on kertonut vaarallisesta haavasta."
"Väärä huhu, herra valtaneuvos! Se on kuitenkin pidättänyt minut sisällä muutaman päivän", vastasi kreivi Gerhard leikillisellä äänellä. — "Täällä on iloa ja elämää, näen sen, ja täytyisi olla kuoleman partaalla, jos ei täällä viihtyisi. Tehkää hyvin ja esittäkää minut jalolle rouvallenne ja tyttärellenne — kun tanssi on lakannut — hänen armolleen kuningattarelle."
Tämän viimeisen hän sanoi hillityllä äänellä, vetäen syvään henkeä, kun sana oli sanottu, ja sitten hänen silmänsä kääntyivät taas tanssisaliin päin.
"Niinkuin käskette!" vastasi vanha, vilkas herra veitikkamaisesti hymyillen. "Näkee heti kumpiko puolisko ihmissukua enemmän miellyttää uljasta kreivi Gerhardia. Minä näen tyttäreni seisovan juuri valmiina tanssiin, mutta vaimolleni voin heti teidät esittää. Jos haluatte — —"
Kreivi Gerhard ei ollut kuullut sanaakaan. Hän tuijotti kuin uneksiva tanssisaliin, jossa kaunis kuningatar juuri tänä silmänräpäyksenä kiitti ruhtinaallista tanssijataan jalolla arvokkaisuudella ja astui hänen saattamanaan lattian yli paikalleen nuorten, häikäisevien ritarineitosten joukkoon, jotka kaikki hän himmensi. Uusi soitto ja laulu alkoi, ja uusi pari liikuskeli lattialla. Nuori tanssijatar oli Jon ritarin tytär, Cecilia neiti. Hän ei vetänyt vertoja kuningattaren häikäisevälle kauneudelle ja majesteetille, mutta herätti kyllä yhtä suurta huomiota sulollaan ja kepeillä liikkeillään. Totisuudella, joka paremmin soveltui lauluun kuin hänen tanssittajansa hymyilevään ilmeeseen, hän katseli tummilla, tulisilla silmillään ritarillista herraa, joka ojensi hänelle kättään, ja joka hienossa käytöksessä näkyi kilpailevan herttua Waldemarin kanssa. Tämä kohtelias ritari oli nuoren herttuan drotsi, Tyko Abilgaard, rohkea ja kunnianhimoinen herra, jonka vaikutusvalta herttuaan oli tunnettu, ja joka oli yhtä kuuluisa naisten suosikki, kuin epävakainen rakkausasioissaan ja korkealle pyrkivä vaatimuksissaan. Kaikista Danehovella olevista naisista näkyi hän selvästi osoittavan eniten huomiota neiti Cecilialle. Laulusta, jonka mukaan hän tanssi, hän ei näkynyt välittävän. Sillä oli kaunis, mutta surumielinen sävel. Se oli laulu Sverkelin onnettomasta rakkaudesta tuntemattomaan sisareensa. Drotsi Pietari kuunteli hartaasti, ja tavallisesti niin iloinen kreivi Gerhard seisoi hiljaa ja totisena nuorten tyttöjen laulaessa:
Hirveä, orhia rukoile: unhoon Kirstisi pienonen vaipuu! Hirveä, peikkoa rukoile: kuolevi lempesi kaipuu!
"Pahus vieköön!" — mutisi kreivi Gerhard itsekseen, ja ihmeekseen hän huomasi, että silmänsä olivat melkein vesissä, kun nuoret tytöt jatkoivat:
Hän rukoili hirveä, orhiakin: ei saanut hän neitoa mielestään. Hän rukoili hirveä, peikkoakin: ei surmata voinut hän lempeään.
Kreivi Gerhardin hajamielisyys ja hänen tuijottamisensa tanssisaliin sai myöskin vanhan Jon ritarin heittämään sinne tarkkaavan katseen, ja sen peittämättömän ihailun näkeminen, jota hänen tyttärensä osoitti ritari Abilgaardille, ei näkynyt häntä miellyttävän. Hänen iloiset kasvonsa muuttuivat ankaran totisiksi nuorten tyttöjen laulaessa:
Maanpakoon urho se ajettiin, ja neitonen joutui luostariin.
Sekä vanha, että molemmat nuoret ritarit olivat hetkeksi vaipuneet saman uinailevan tunnelman valtaan, jonka tuo totinen laulu, jonka mukaan tanssittiin, niin helposti loihti esiin, vaikka eri tavalla aina niiden erilaisten kuvitelmien mukaan, joita kukin siihen yhdisti. Juhlan huminassa ja yleisessä iloisuudessa vain harva huomasi laulun sisällön. Laulun loppuosa näkyi vaikuttavan erityisen surumielisesti drotsi Pietariin, ja hän tarttui vaistomaisesti rinnallaan olevaan rubiiniruususeppeleeseen, jossa hän säilytti puoleksi unohtuneen lapsuudenmorsiamensa muiston, tyttöjen laulaessa:
"Joka lintuselta, mi lens yli maan nuor nunna tiedusteli sulhoaan, joka leivolta sinitaivahan alla ritar rakkaintaan kysyi kaipaamalla: 'mihin joutui mieleni, valtijatar niin vieno?'"
"Te näytätte olevan laulun ja tanssin ystävä kreivi Gerhard!" sanoi nyt vanha ritari Jon tavallisella seurusteluäänellä ja kääntyi iloisena hajamielisen ystävänsä puoleen. — "Jos nyt haluatte, niin saatan teidät kuningattaren ja nuorten neitojen luo."
Kreivi Gerhard kumarti jäykästi ja seurasi vanhaa herraa, eikä huomannut rikkoneensa seurustelutapoja vastaan, jättäessään tervehtimättä talonemännän, jalon Ingefrid rouvan. Tämä kulki vieraiden joukossa, vastaanottaen heidän tervehdyksensä, nuoren neidon saattamana, joka kantoi täytettyä viinipikaria suurella hopeatarjottimella. Sillä aikaa kun drotsi Pietari, joka oli talon hyvä tuttava ja jokapäiväinen vieras, tervehti kunnianarvoisaa talonemäntää, pysäytti vanhan Jon ritarin ja hänen ylhäisen seuralaisensa, ennen kuin he ehtivät tanssisaliin, kaksi komeasti vaatetettua, punatakkista poikaa, joiden hienoilla liinakauluksilla kultakäädyt kimaltelivat. Molemmat olivat tulipunaiset vihasta ja tulivat arpapeli-pöydästä, jossa olivat leikkineet yhdessä ja joutuneet riitaan. Toinen oli yksitoista-vuotias Eerik prinssi, joka kaksivuotisesta asti oli kantanut kuninkaan nimeä, ja toinen hänen kahta vuotta nuorempi veljensä Kristian, joka oli puolta päätä lyhempi häntä, ja näytti olevan häntä voimakkaampi, mutta ei yhtä vilkas ja kaunis.
"Sinä ratkaiset riitamme, ritari Jon! Sinä tiedät mikä on oikein!" sanoi pieni kuningas kiivaasti. "Kun kultanappulat ovat saaria ja maita, ja pelinappulat ritareita ja sotilaita, niin saanhan minä silloin vanhimpana alkaa. Ja kun minä ritarieni ja soturieni kanssa olen saartanut Kristofferin kaikki saaret ja maat, niin ovathan ne silloin oikeuden mukaan minun? Kun hän vain sen myöntää, niin saa hän ne mielellään takaisin. En minä nappuloista välitä."
"Se riippuu teidän leikkinne säännöistä, pienet kiivaat herrani!" vastasi vanha ritari. "Muuten ei vanhimman pidä yksin ottaa ensiksi, mutta olla ensimäisenä viisaudessa ja jaloudessa. Muuten tämä leikki on sopimaton!" lisäsi hän vakavasti. — "Eikö drotsi Hessel ole vielä opettanut teille, pieni kuninkaani, ettei saarista ja maista heitetä arpaa, eikä ritareita ja sotureita pidetä pelinappuloina."
Prinssi Eerik poistui hiljaa häpeästä punastuen. Kristoffer seurasi häntä pilkallinen, poikamainen ilme kasvoillaan. Drotsi Pietari oli huomannut poikien riidan ja lähestyi kuullessaan nimeään mainittavan.
"Katsokaa, herra valtioneuvos!" kuiskasi hän, "meidän pieni kuninkaamme jättää ritarillisella kohteliaisuudella veljelleen koko pelipöydän".
"Niin kyllä, loukatusta ylpeydestä", vastasi vanhus hiljaa. "Kun vain ajoissa saisimme poistetuksi hänestä kevytmielisyyden ja turhamaisuuden, niin voisi maa ja valtakunta odottaa jotakin hänestä."
Drotsi Pietari vaikeni ja vaipui syviin mietteisiin.
"Anteeksi, kreivi Gerhard! Tehän tahdoitte tulla esitetyksi kuningattarelle", sanoi nyt ritari Jon ääneen ja kääntyi kreivi Gerhardiin. "Suokaa minun näyttää teille tietä!" Hän astui nopeasti edeltä, ja kreivi Gerhard seurasi häntä tanssisalin kynnykselle. Sinne jäi kreivi seisomaan, nojaten selkäänsä ovipieleen, ja välittämättä Jon ritarista, joka nopein askelin astui saliin, kumarsi hän jäykästi kuningattarelle.
"Jalo Holsteinin kreivi Gerhard toivoo saada tervehtiä teidän armoanne", sanoi vanha ritari, joka oli lähestynyt kuningatarta, luullen kreivin olevan vieressään. Kuningatar oli juuri noussut ja keskusteli vilkkaasti herttua Waldemarin kanssa.
"Kreivi Gerhard!" toisti hän osanottavasti. "Missä hän sitten on? Minä en näe häntä."
"Mitä? Onko hän kadonnut?" — sanoi Jon ritari ja katsahti ihmeissään taakseen.
"Tuolla ovella, teidän armonne!" yhtyi herttua puheeseen ivallisesti hymyillen ja ylpeydellä tuntien etevämmyytensä. "Jalo kreivi ponnistelee suurella vaivalla osoittaakseen kunnioitustaan teidän armollenne, pysytellen ujona loitommalla. Minä uskon varmasti, että hän toivoo saavansa kunnian tanssia teidän armonne kanssa, mutta häneltä puuttuu sanat toiveensa ilmaisemiseen."
"Sanokaa hänelle, herra valtaneuvos, että minä mielelläni tanssin hänen kanssaan!" sanoi kuningatar vanhalle ritarille. — "Pyytäkää häntä tulemaan lähemmäksi, minä olen kauan toivonut saavani puhua niin rohkean ja kunnioitetun ritarin kanssa."
Ritari Jon kumarti ja toi kreivi Gerhardille tiedon odottamattomasta armonosoituksesta.
"Pyhä Yrjänä minua auttakoon!" sanoi kreivi pelästyneenä. "Minä en ole ikipäivinäni tanssinut, ja näissä helvetin siteissä en pääse liikkumaan, mutta kuningattaren käskiessä, tahdon vaikka lentää! — Jumalani, on ihme, jos pääsen elävänä täältä", mutisi hän hiljaa. Hän tointui nopeasti, ja — ettei näyttäisi pelästyneeltä — tekeytyi hän niin tuiman näköiseksi kuin aikoisi hän rynnäköllä valloittaa linnoituksen. Pitkin askelin ja jäykkänä hän astui kuningattaren luo ja kumarsi. Herttua Waldemar kääntyi syrjään, salaten vain puoleksi nauruaan. Kuningattaren avomielinen puhuttelu sai kreivi Gerhardin taas tajuihinsa, palauttaen hänen tasaisen, hyväntahtoisen luonnollisuutensa. Hän puhui onnettomuudestaan Helsingborgin turnajaisissa, joissa hän oli rohjennut taistella kuningattaren värien puolesta kunnioittamatta niitä voitolla, ja se leikillinen tapa, jolla hän ivaili itseään ja taitamattomuuttaan, miellytti erityisesti kuningatarta.
"Te voitte laskea leikkiä pienestä onnettomuudesta", lisäsi kuningatar peittelemättä hyväntahtoista kunnioitustaan, "sillä tärkeämmät ja vakavammat tilaisuudet ovat suoneet teille ritarikunnianne! Te voitte hyvin!" lisäsi hän, ja katseli hymyillen kreivin täyteläistä vartaloa ja jäykkiä käsivarren liikkeitä — "maailma ei ole pidellyt teitä pahoin, herra kreivi".
"Minun pitäisi nuorena leskimiehenä näyttää laihalta ja surkealta", sanoi kreivi Gerhard punastuen. "Mutta suokaa minulle anteeksi, teidän armonne! Sitä onnea, jonka menettämistä minussa ei huomaa, minulla ei ole ollut ilo tuntea. Se taisikin olla suurin erehdykseni tässä maailmassa, sen olen aivan äsken huomannut. Mutta kuori pettää, teidän armonne. Toivonpa kahdeksan päivän kuluttua voivani olla paljoakin hoikempi, jos teidän armonne käskee — —"
"Kuinka?" kysyi kuningatar hymyillen. "Voitteko te tulla hoikaksi mielenne mukaan? Kernaasti suon teidän säilyttävän iloisuutenne." — Tahtomatta kauvemmin kuulla avomielisen kreivi Gerhardin sydänsalaisuuksia, ja vähemmin sopivaa puhetta omasta persoonastaan, keskeytti kuningatar äkkiä keskustelun muutamilla ylimalkaisilla kysymyksillä, joihin kreivi jotenkin hämillään vastasi, peläten sanoneensa jotakin sopimatonta. Ritari Abilgaard ja Cecilia neiti olivat jo vähän ennen poistuneet tanssisalista ja seisoivat ikkunansyvennyksessä innokkaasti keskustellen. Nyt alkoivat viulut ja huilut reippaan ja vilkkaan soiton, ja nuoret tytöt lauloivat kuningattaren lempilaulun kuningas Didrikin ja leijonan taistelusta lohikäärmeen kanssa.
"Siitä laulusta minä pidän!" sanoi kuningatar. "Kullakin ajalla on minun luullakseni lohikäärmeensä. Mutta kun kuningas ja leijona ovat liitossa, silloin eivät matelijat voi mitään."
"Se oli totuuden sana, jalo kuningatar!" vastasi kreivi osanottavasti, huomaten täydellisesti sivutarkoituksen. "Vielä vartioivat leijonat Tanskan valtaistuinta, mutta luulenpa heidän meidän ritarillisina aikoinamme mieluummin palvelevan kuningattaria kuin kuninkaita."
"Jos haluatte, niin alamme tanssin yhdessä tämän laulun mukaan!" lisäsi kuningatar keskeyttäen hänet.
Kreivi Gerhard joutui taas hämilleen, mutta hän turvautui tavalliseen keinoonsa ja astui rohkein hyökkäys-askelin keskilattialle, taluttaen kuningatarta kädestä. Hän ei tuntenut vähimmässäkään määrässä tanssia, mutta liikkui niin hyvin kuin taisi kuningattaren mukaan, jäljitellen mitä tarkkaavaisimmalla jännityksellä hänen jokaista käännähdystään vastakkaiseen suuntaan. Kaikeksi onneksi oli tanssi itsessään aivan yksinkertainen, ja hänellä oli luonnostaan hyvä tahti ja sävelkorva. Huolimatta jäykistä liikkeistään, ja vaikka hän polkea komisteli lattiaan saappaittensa koroilla, niin että kannukset helähtivät, ei hän näyttänyt niinkään hullulta, ainakin hän oli komean ja majesteetillisen näköinen. Kun ensimäinen askel oli uskallettu, katosi kaikki jäykkyys hänen olennostaan. Reipas laulu ja kuningattaren hyväntahtoinen hymyily rohkaisivat häntä, hänen hyvänsuovista kasvoistaan loisti raitis ja vilkas ilo, ja hän levitti Mahtavasti käsivartensa tyttöjen laulaessa:
Mestari Didrik kuningas tutkia tahtoi säilänsä tehon, löi sen kovaan kallioon, hulmahutti vuori tulen ehon
Hän tanssi vielä mitä onnellisin ilme kasvoillaan, kun laulettiin laulun 33:tta värssyä:
Leijona kaivoi ja Didrik löi vuorta, mi leiskui ja säkenöi, häntä jos leijona ei saanut pois, suruhunsa kuollut se ois.
Mutta nyt hän näki äkkiä kuningattaren kalpenevan ja kuuli huudahduksen: "minun Jumalani! Hänestä vuotaa verta!" Ja nyt hän vasta huomasi itsekin, että veri valui virtanaan jälleen auenneesta haavasta hänen rinnassaan. "Anteeksi, teidän armonne!" sanoi hän äkkiä peitellen käsivarrellaan tulvehtivaa verivirtaa. — "Minun olisi oikeastaan pitänyt vielä maata pari päivää pienen asemittelyn jälkeen, mutta sitten en olisi saanut olla tässä juhlassa. Minä tanssin ensi kertaa elämässäni, mutta teidän armonne tekee minulle kaikki mahdolliseksi. Ja tämä on ehkä ainoa kerta, jolloin minun suodaan vuodattaa vereni kauneimman ja jaloimman naisen tähden." Hän teki liikkeen ikäänkuin hyvästi sanoakseen, mutta huomasi samassa jalkojensa horjuvan. Hän valahti kuolonkalpeaksi. Drotsi Pietari ja kreivin omat ritarit kiirehtivät nopeasti häntä auttamaan, taluttaen hänet ulos salista. Hän heitti vielä kunnioittavan katseen takaisin kuningattareen, joka oli hyvin levoton. Tiedotonna hänet kannettiin drotsi Pietarin asuntoon, jossa säälivä hovinarri vastaanotti hänet pelästyksestä huutaen, ja jossa heti haavalääkäri ja hänen huolestunut ystävänsä mitä suurimmalla huolella hoitivat häntä.
Juhla Jon ritarin luona keskeytyi tämän onnettomuustapahtuman johdosta. Kuningatar oli heti sen jälkeen poistunut seurasta. Aikaiseen seuraavana aamuna lähetti hän kysymään kreivi Gerhardin vointia. Haavalääkärin selityksen mukaan ei ollut enää vaaraa pelättävissä, vaikka hän ei vielä ollut herännyt kokonaan tainnoksista, eikä pitkiin aikoihin saisi nousta vuoteesta.
KYMMENES LUKU.
Oli Danehoven viimeinen kokoontumispäivä. Tänäpäivänä tapahtuisi asioiden käsittely vanhan tavan mukaan taivasalla, suurella viheriällä linnanpihalla. Sinne eivät päässeet ainoastaan aateliset läänitysherrat, valtakunnan piispat ja pääpapit, vaan myöskin talonpojat ja porvarit. Erittäinkin varakkaammat kauppamiehet pitivät vielä kiinni tästä ikivanhasta oikeudesta, vaikka he vuosi vuodelta saapuivat vähälukuisempina sinne, ja heidän vaikutusvaltansa viimeisinä levottomina vuosina oli melkein kokonaan loppunut. Kuninkaan sotamiehet ympäröivät linnanpihan, mutta itse paikalla ei kukaan saanut kantaa aseita. Punaisesta sametista tehdyn ja suurilla kultaripsuilla reunustetun valtaistuinkatoksen alla oli korokkeelle asetettu tuoli, sen ympärillä oikealla puolen seisoi puolikaaressa pitkä jono valtakunnan piispoja ja pääpappeja hengellisissä virkapuvuissaan, Lundin vanha arkkipiispa Johan Dros etunenässä. Lähinnä häntä seisoi mestari Martinus de Dacia. Tämä oppinut herra oli tullut kahdeksan päivää sitten Antvorskovista, jossa hän oli esimunkkina. Hänellä oli heti ollut pitkä ja salainen keskustelu kuninkaan kanssa, ja hänet oli jo toisen kerran nimitetty valtakunnan kansleriksi ja kuninkaalliseksi sinetinsäilyttäjäksi. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden ikäinen mies, kookaskasvuinen, mutta hänen esiintymisessään ja kasvojenilmeessään ei huomattu suurempaa hengellistä arvokkaisuutta. Hän täytti melkein kokonaan leveän dominikaani-pukunsa, joka hänellä oli yllään, ja jonka hihoihin hän vähän päästä peitti kätensä ikäänkuin palellen. Väliin hän seisoi tuijottaen eteensä syviin ajatuksiin vaipuneena, väliin taas kavahtaen ylös ja katsellen ympärilleen ihmetellen, tai jätti hän äkkiä paikkansa ja meni ilman aihetta puhumaan jonkun oppineemman papin tai piispan kanssa teoloogisista tai filosoofisista kysymyksistä. Hänen kaljunsa, jonka paljauteen oli osaltaan syynä luonnostaan huono tukankasvu, ulottui koko pään yli, sen peitti musta kahdeksankulmainen samettibaretti, ja hänen mustissa kiiltävissä kengissään oli valkoiset korot pariisilaisten pappien tapaan. Hän näkyi suosivan komeita ja koristeltuja pukuja, vaikka kaikki vaatteet hänen päällään olivat vinossa ja huolimattomassa järjestyksessä.
Hengellisten herrojen joukossa nähtiin myöskin herttua Waldemarin matkatoveri, komea Roeskilden tuomiorovasti, mestari Jöns Grand, joka ylpeän ja uhkaavaisen näköisenä katseli vielä tyhjää kuningasistuinta, heittäen ivallisen katseen sivulleen, oppineeseen kansleriin. Vasemmalla puolen seisoi puolikaaressa ruhtinaallisia ja aatelisia virkamiehiä. Ensimäisenä heidän joukossaan nähtiin nuori Waldemar herttua kimaltelevassa punaisesta silkistä tehdyssä ritaripuvussa, hartioilla purppuran-punainen samettivaippa, johon Schleswigin vaakunaleijonat oli kullalla kirjailtu. Hänen ruskeilla kiharoillaan oli rubineilla ja kamelikurjensulilla koristettu venäläinen hattu. Hän puheli hiljaa, viisaan ja viekkaan näköisen veljensä, Langelandin kreivi Eerikin, kanssa, joka äskettäin oli saapunut Danehoveen. Lähinnä näitä herroja seisoi Hallandin kömpelö Jaakko kreivi sotapäällikkö puvussaan, kietoutuen uhmaavana siniseen vaippaansa. Hänen vierustoverinsa, komea ritari Abilgaard näkyi kertovan hänelle pilkallisia ja kevytmielisiä juttuja muutamista hengellisistä herroista. Etumaisina ritaririvissä seisoi kahdeksan kuninkaan neuvonantajaa, joiden joukosta vielä drotsi Hessel ja vanha Jon Litle puuttuivat. Niiden ritarien joukossa, jotka olivat seuranneet herttuaa, nähtiin monta uljasta ja komeaa herraa, erittäinkin Jaakko Sinijalka ja kreivi Jaakon veli Niilo Hallantilainen. Heidän kasvojen ilmeistään näki heidän levottomuudella odottavan tämän päivän asioiden ratkaisua.
Näiden molempien hengellisten ja maallisten herrojen muodostaman puolikaaren takana seisoi joukko hyvinvoipia talonpoikia lyhyihin, sinisiin, hopeanapeilla varustettuihin pyhätakkeihin puettuina ja useimmiten hatut käsissä, sillä aikaa kun rikkaat kaupunkilaisporvarit pitkissä juhlataloissaan tunkeilivat heidän eteensä kaikensäätyisten katsojien lomitse.
Kuului hiljaista napinaa joukosta, ja katsottiin usein levottomasti linnanportaille päin. Viimeinkin avattiin suuri koristeltu tammiovi, ja kuninkaallinen vaakuna-airut astui esiin valkea sauva kädessään, tehden tilaa kuninkaalle ja hänen seurueelleen. Kuninkaallisessa purppuravaipassaan, kruunu päässään ja valtikka kädessään, nähtiin kookkaan, komean kuninkaan astuvan hitaasti alas kiviportaita molempien prinssien keskessä, drotsi Hesselin, marsalkan, alimarsalkan, kamarimestari Ove Dyren, kamaripalvelija Raanen ja kamaripoikajoukkueen seuraamana, joiden etunenässä kaunis Åke Jansson kulki. Kanssa väistyi kunnioittavasti syrjään, ja ritarien puolikaari avautui kuninkaan ja hänen seurueensa astuessa valtaistuinta kohti. Hän tervehti pikaisesti joka taholle, ja hänen levoton katseensa harhaili ympäri väkijoukon. Niinpian kuin hän oli istuutunut valtaistuimelle, prinssi Eerik oikealla sivullaan ja prinssi Kristoffer vasemmalla, ilmoitti kolme voimakasta torven toitotusta Danehoven alkaneen. Jännittävän hiljaisuuden jälkeen nousi kuningas ja otti kruunun päästään. Hän laski sen punaiselle samettityynylle, ja hovimarsalkka ojensi sen arkkipiispalle. Samoin ojennettiin valtikka oppineelle Martti kanslerille, joka piteli sitä sametti tyynyllä varoen ja kunnioittavasti sekä huomattavasti ponnistellen vaipumasta ajatuksiinsa, ettei pudottaisi sitä.
"Tänä päivänä minä en ole tuomarina", sanoi nyt kuningas. "Minä olen itse riitapuoli siinä asiassa, joka tänään ratkaistaan, se koskee valtakunnan ja kruunun oikeuksia. Airut! Kutsukaa valantehneet esiin!"
"Danehoven nimessä!" huusi airut, — "astukaa esiin valantehneet miehet!"
Ja nyt astui vanha Jon Litle yhdeksän totisen, arvossapidetyn herran kanssa keskelle piiriä. Valantehneet olivat kaikki hyvintunnettuja ja kunnioitettuja miehiä valtakunnan eri maakunnista. He paljastivat päänsä valtaistuimen ja kokoontuneen kansan edessä, ja heidän harmaat hiuksensa osoittivat, että he olivat melkein vanhimmat kaikista koolla olevista herroista. Jon ritari, ollen heidän esimiehensä ja puheenjohtajansa, seisoi etumaisena. Hän kumarsi valtaistuimen edessä ja sitten kummallekin sivulle, jonka tehtyään hän sanoi kovalla äänellä: "Lukekaa asiakirja kansalle ja säädyille, herra drotsi!"
Drotsi Pietari tervehti samalla tapaa astuessaan esiin, korkea töyhtöhattu vasemmassa kainalossa, ja levitti auki suuren pergamenttilehden, josta hän hitaasti ja selvästi luki kuninkaan ja herttua Waldemarin välisen riitakysymyksen Alsin omistusoikeudesta. Senjälkeen hän vaikeni ja poistui paikalleen valtakunnanneuvoston joukkoon.
Vanha ritari Jon alkoi nyt taas puhua. "Meille kaikille on tunnettua", alkoi hän lujalla ja rauhallisella äänellä, "että jalosukuinen Etelä-Juutinmaan herttua Waldemar kaksi vuotta sitten, ollessaan vielä tanskalaisen kuninkaan Eerik Kristofferinpojan holhouksen alaisena, on luullut itsensä oikeutetuksi vaatimuksiin, jotka kuningas ja valtakunnanneuvosto hylkäsi valtakunnan perustuslakia ja kuninkaan oikeuksia loukkaavina. Siitä huolimatta ei kuningas Eerik Kristofferinpoika ole kieltänyt jalosukuista sukulaistaan, tämän täysikäiseksi tultua, esiintuomasta tälle Danehovelle niitä vaatimuksia, joihin hän vielä luulee olevansa oikeutettu, ja ovat molemmat korkeat riitapuolet jättäneet asioiden ratkaisun näille käräjille. Maan parhaimpien miesten päätöksen mukaan olen minä, valtakunnanneuvos ja ritari Jon Litle, yhdentoista tanskalaisen miehen kanssa valantehneinä valtuutettu julistamaan tuomion tässä asiassa. Kaksi näistä miehistä on poistunut oikeudesta, kieltäytyen todistamasta ja tuomitsemasta asiassa, jota he eivät täydellisesti tunne. Mutta kypsän harkinnan jälkeen olemme me toiset kymmenen miestä, jotka täällä seisomme, valantehneinä omantuntomme mukaan langettaneet tuomion tässä asiassa, ja me vastaamme siitä Jumalan ja ihmisten edessä. Jos joku näiden kahden miehen kieltäytymisen johdosta tahtoisi selittää tuomion laittomaksi, niin sanokoon hän sen ajoissa, ennenkuin tuomio julistetaan! Ja silloin on asian lopullinen ratkaisu jätettävä siksi kunnes ensi Danehovella voidaan valita uusi lautakunta. Muussa tapauksessa julistavat käräjät tämän kymmenen valantehneen tuomion oikeaksi ja pysyväksi!" Vanha herra vaikeni ja loi kokoontuneisiin totisen, läpitunkevan katseen. Yleinen äänettömyys seurasi, ja kaikkien kasvoissa kuvastui jännitys ja tuskallinen odotus. Kuningas teki levottoman liikkeen, mutta vaikeni myöskin. Herttua Waldemar, Jaakko kreivi ja mestari Grand katselivat tarkkaavaisina kuningasta. He heittivät toisiinsa merkitsevän katseen ja vaikenivat.
"Siis me ryhdymme tuomion julistamiseen!" alkoi ritari Jon taas puhua, ja hänen viittauksestaan ojensi vanhin valantehneistä hänelle suuren pergamenttikirjeen, jossa vihreässä silkkinauhassa riippui seitsemäntoista vahasinettiä. Vanha valtaneuvos levitti asiakirjan ja luki ääneen ja selvästi:
"Me allekirjoittaneet, valantehneet tanskalaiset miehet: Mogens Pederson, Niilo Due, Ture Menersson Jyllannista, Johan Bartsson Fyenistä, entinen Lundin vouti Niilo, Jon Litle, Mogens Corvingson Skånesta, Anders Nilsson, Olavi Tygesson Själlandista ja Jaakko Flep Laalandista ilmoitamme ja vannomme tämän Tanskan neuvoston edessä olevamme täysin tietoisia siitä, että omistusoikeus koko Alsin maahan, sen linnoituksiin ja linnaan sekä asujamiin kuuluu kruunulle ja Tanskan valtakunnalle valanvelvollisuudella. Talonpojat kuuluvat kuninkaalle valtion puolesta. Kuitenkin pidettäköön kuninkaan lapsille heidän isänperintö-osansa, joka on otettava sieltä, ja joka on heille kuningas Waldemarin kuoleman jälkeen tunnustettu. Ylläolevista tiluksista olemme tiedon saaneet sen avonaisen selityksen kautta, joka siitä ennen on annettu Etelä-Juutinmaan Eerik herttualle, herttua Waldemarin isälle. Jos nyt tälle olisi kaikki maa kuulunut, niin ei tiluksia olisi erityisesti mainittu. Sillä ja sen vuoksi määräämme me kuninkaalle ja valtiolle omistusoikeuden koko Alsiin, sekä täyden vallan ja oikeuden. Todistukseksi me olemme vannoneet tämän pyhän sakramentin päällä arkkipiispan ja kuuden piispan läsnäollessa, ja ovat he asian vakuudeksi liittäneet sinettinsä tänne meidän sinettiemme joukkoon." Hän luki nyt kaikki allekirjoitukset. Sitten hän vaikeni ja katseli rauhallisena hyvin erilaisia kasvojenilmeitä ympärillään. Kuninkaan kasvoilla nähtiin voitonriemuinen hymy, vaikka hän räpäyttelikin levottomasti silmiään, heittäen epäluuloisen katseen herttua Waldemariin ja Jaakko kreiviin, joiden posket punottivat suuttumuksesta, heidän kätensä suonenvedontapaisesti tapaillessa vaippojensa helmuksia.
Drotsi Pietari ei poistanut katsettaan herttuan kasvoilta, joilla äkkiä kuitenkin ilme oli muuttunut, sillä hän koetti hymyilemällä ja olkapäitään kohauttamalla osoittaa ettei välittänyt tästä vahingosta. Kaikin olivat vielä ääneti. Mutta silloin astui hengellisten herrojen rivistä esille rohkea mestari Grand. "Tuomio on voimaton!" sanoi hän kovalla äänellä: "Siitä puuttuu kahden valantehneen nimi; se ei ole täydellinen; tähän tarvitaan erityinen hengellinen vahvistus!"
"Tämä vastaväite ei pidä paikkaansa", vastasi Jon ritari tyynesti, "Danehove on minun ajoissa tekemäni kehoituksen jälkeen vaiennut ja siten tunnustanut tuomion lailliseksi. Pyydän teitä liittämään hengellisen vahvistuksenne, kunnian arvoisin herra arkkipiispa Johannes!"
Tämän kehoituksen saatuaan astui vanha arkkipiispa esiin. Rauhallisesti tuntien arvonsa hän kohotti koukkusauvansa ja sanoi: "Pyhän kirkon nimessä tahdon minä täällä selittää sen, minkä minä tulen lisänä omani ja kirkon sinetin alle kirjallisesti liittämään tähän asiakirjaan. Sen tietäkööt kaikki, että mainittu tilus Etelä-Juutinmaan herttuakunnassa, ja kaikki raha, joka verona kannetaan Etelä-Juutinmaalla se on näillä käräjillä laillisesti ja oikeudenmukaisesti määrätty lankeevaksi Tanskan kuninkaalle, jolla siihen valtion puolesta on ikuinen omistusoikeus; ja me kiellämme pannan uhalla kenenkään sekaantumasta Alsin tai yllämainittujen tilusten hallitsemiseen ilman Eerik kuninkaan tai hänen jälkeläistensä tahtoa tai tietoa."
Vaikka vanha arkkipiispa mestari Grandin rinnalla näytti mitättömältä ja halvalta, lausui hän kuitenkin nämä sanat niin tyynen arvokkaasti, etteivät ne voineet olla vaikuttamatta. Hän vetäytyi sen jälkeen paikalleen. Mestari Grand puristi harmistuneena huulensa yhteen, astuen hänkin takaisin paikalleen. Silmänräpäyksen ajan vallitsi kuoleman hiljaisuus suuressa ihmisjoukossa. Nyt nousi kuningas äkkiä ja julisti Danehoven päättyneeksi; hänen sanojansa seurasi kolme voimakasta torven toitotusta. Arkkipiispa ja kansleri astuivat sen jälkeen valtaistuimen eteen, kantaen kruunua ja valtikkaa. Kuningas painoi lujasti kruunun päähänsä, tarttui valtikkaan ja astui nopeasti alas valtaistuimelta. Ritarien jono avautui, kansa väistyi syrjään, ja kuningas astui prinssien ja seurueensa kanssa takaisin linnaan. Parhaimmassa järjestyksessä hajaantui kokous, mutta eri puolueiden ritarit katselivat toisiaan melkein tuskallisen äänettöminä. Ainoastaan Jaakko kreivin ja Mestari Grandin kuultiin huudahtavan pari sanaa, siten välittömästi ilmaisten hillityn suuttumuksensa. Mutta herttua Waldemar ei näyttänyt olevan millänsäkään; viisailla silmillään hän tarkasteli uskollisimpien ritariensa jonoa, ja tehtyään pikaisen liikkeen peukalollaan suutaan kohti, hän poistui iloisen drotsinsa kanssa siihen osaan linnaa, jossa hänen huoneensa olivat.
Illalla tämän tärkeän toimituksen jälkeen oli linnassa suuret juhlat, joihin kuningatar ja pieni Merete prinsessa hovinaisineen ottivat osaa, ja jossa kuningas itse oli läsnä molempien nuorten prinssien ja koko hoviseurueen kanssa. Sekä linna että kaupunki oli komeasti valaistu. Viulut ja huilut kaikuivat ritarisalista. Päivän vakavat tehtävät näkyivät kokonaan unohtuneen iloisessa seurustelussa ja vaihtelevassa leikissä, jossa ilon ja totisuuden, ritarillisen kohteliaisuuden ja peitetyn intohimoisuuden ohella punottiin monta salaista rakkausjuonta. Rakkaus ja mustasukkaisuus, toivo ja epäilys, turhamaisuus ja koreilemisen halu kilpailivat saattaakseen herkät nuoret sielut yhtä vilkkaasti väräjämään, kuin soitto ja tanssi liikutteli ritarien ja naisten jalkoja liukkaaksi kiilloitetulla puulattialla.
Samoin kuin edellisen illan juhlassa Jon ritarin luona, oli herttua Waldemar täälläkin erityisen hyvällä tuulella. Ei ollut jälkeäkään tyytymättömyydestä hänen kasvoillaan, ja hän herätti yleistä huomiota yhtä paljon iloisuudellaan ja kohteliaisuudellaan kuin ruhtinaallisella olennollaan ja loistavalla komeudellaan. Hänen kireä suhteensa kuninkaaseen oli syynä siihen, että häntä ei vielä ollut kunnioitettu ritarilyönnillä, jota hän ei voinut vastaanottaa halvemmasta kuin kuninkaan kädestä. Siitä huolimatta pukeutui hän kuin hienoin ritari, ja peittääkseen kultaisten kannusten puutetta, oli hän koristuttanut hopeakannustimensa tiheään jalokivillä. Joka tilaisuudessa hän tahtoi esiintyä kuningattaren ritarillisena ja huomaavaisena ihailijana, samaten kuin hänen viekas ja rohkea drotsinsa, ritari Abilgaard, selvästi osoitti enemmän huomiota Jon ritarin kauniille tyttärelle, Cecilialle, kuin kellenkään muulle.
Drotsi Pietari oli, kaikkien ihmeeksi, omituisen ujo ja hiljainen. Hän oli tavallisesti hovijuhlissa seuran keskus, ja erityisesti huvitti kuningatarta ja hänen naisiaan drotsi Pietarin seurustelussa nerokkaasti vaihtuva tosi ja leikillisyys, sekä hänen vapaa ja eloisa esiintymisensä, jonka ainoastaan tietoisuus siitä suosiosta, jossa hän tunsi olevansa, vakuutti hänelle. Aina Danehoven ensi aamusta, jolloin hänen kerrottiin joutuneen epäsuosioon ja menettäneen virkansa, mutta heti sen jälkeen oli nähty hänen jättävän kuninkaan huoneet hänen erityisenä suosikkinaan, uskoivat kaikki huomanneensa hänen kokonaan muuttuneen. Hän oli muuttunut vakavaksi ja hiljaiseksi, ja sen luultiin olevan ylpeyttä. Hän näytti tarkoituksella ja melkein tuskallisesti välttävän lähestyä kuningatarta, vaikka hän usein katselikin tätä ja piti tarkasti silmällä herttua Waldemarin yrityksiä koettaa miellyttää kuningatarta. Hänen käytöksestään olivat kuningattaren terävänäköiset hovinaiset näkevinään mustasukkaisen suosikin, joka vetäytyi syrjään loukatun turhamaisuuden käskystä, pitäen itseään liian hyvänä kilpailemaan herttuan kanssa ritarillisesta kohteliaisuudesta. Itse hän tiesi olevan tärkeämpiäkin syitä, joiden tähden hänen oli parempi pysyä syrjässä. Viimeisten päivien kokemus oli osoittanut hänelle, kuinka uskallettua oli hovissa, sellaisessa kuin tämä, peittelemättä seurata avonaista ja vilkasta luontoaan, ja kohteliaana ritarina avomielisesti osoittaa ihailuaan kauneudelle silloin kun siihen yhtyi synnynnäinen ylevyys. Palattuaan Danehoveen oli hän yhden ainoan kerran puhutellut kuningatarta ja silloin sopimattomaan aikaan ja mielentilassa, joka pian olisi voitu väärin käsittää. Kun hän illalla kotiin palattuaan turhaan oli koettanut päästä kuninkaan puheille, ja hänen onnettoman imettäjänsä pelastus oli kysymyksessä, oli tämä käynti ollut välttämätön. Hän oli, kuten aina, tavannut viisaan, rakastettavan kuningattarensa hyvin armollisena ja suopeana hänelle ja hänen asialleen, ja täyttäen heti hänen pyyntönsä, toimittamalla vangin vapaaksi, oli hän taas antanut hänelle uuden osoituksen hyväntahtoisuudestaan. Seuraavana päivänä oli kuningatar suurella osanotolla kuullut siitä vaarasta, josta hän niin onnellisesti oli pelastunut. Mutta sen syytä ei tiedetty kuin puoleksi, ja sitä mitä luultiin tiedettävän, ei pidetty sopivana ilmoittaa kuningattarelle. Sen jälkeen ei drotsi Pietari ollut vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan. Se silmiinpistävä huolellisuus, jolla drotsi koetti välttää kuningatarta lähestymästä, näytti ihmetyttävän häntä ja pahoittavan hänen mieltään. Ja kun drotsi Pietari pari kertaa oli laiminlyönyt sopivammatkin tilaisuudet häntä lähestyäkseen, ei kuningatarkaan enää ollut huomaavinaan hänen läsnäoloaan, vaan seurusteli yksinomaan herttua Waldemarin, kreivi Jaakon ja seuran muiden ruhtinaallisten herrojen kanssa.
Oli myöhä ilta. Kuningas oli hiljaa poistunut ritarisalista kamaripalvelija Raanen seurassa. Drotsi Pietari oli huomannut hänen äkkiä poistuvan viekkaan kamaripalvelijan kavalasta viittauksesta, ja näkyi heillä taas olevan salainen sopimus jostakin sopimattomasta rakkauskohtauksesta, jotka olivat niin tavallisia, ja joissa Raane aina oli kuninkaan uskottu ja salainen välittäjä. Drotsi Pietari ei uskaltanut seurata heitä varoittaakseen häntä Raanesta, joka jo varmaankin oli osannut puhdistautua ja saavuttaa kuninkaan luottamuksen. Hurjan ja iloisen tanssin kestäessä drotsi Pietari seisoi yksin ja alakuloisena ritarisalin ikkunassa. Hän tunsi levottomuudella omituisen asemansa hovissa, jossa hänen ensimäisenä velvollisuutenaan oli näin huonojen esimerkkien keskellä varjella nuoren kruununperillisen sielu turmeltumasta. Hänen oli mahdoton valvoa sellaisen kuninkaan turvallisuutta, joka yhäti irstailuillaan heittäytyi häpeään ja vaaroihin, ja joka antoi luottamuksensa ihmisille, jotka mielistelivät hänen heikkouksiaan kohotakseen itse ja johtaakseen hänet turmioon. "Hänen parempaa ihmistään minä en voi pelastaa!" sanoi drotsi itsekseen. — "Nyt minun täytyy ajatella kruunun turvallisuutta!" Hänellä oli povellaan kuninkaallinen valtakirja herttua Waldemarin vangitsemiseen siltä varalta, että tämä aikoi poistua valtakunnasta. Tärkeitä tietoja oli saapunut, jotka oikeuttivat tämän askeleen, jos se nähtäisiin tarpeelliseksi. Jos annettaisiin herttua Waldemarin esteettömästi poistua Ruotsiin, palaisi hän epäilemättä takaisin vihollisen sotavoiman etunenässä, yhdessä Stig-marskin ja hänen ystäviensä kanssa, hävittääkseen maan ja kumotakseen valtaistuimen. Oltiin jo melkein varmat siitä, että tämä todellakin oli liittoutuneiden suunnitelma, vaikka vielä puuttui siitä täydellinen laillinen todistus. Drotsin ja ritari Thorstensonin oli määrä pitää silmällä jokaista herttuan askelta. Heidän hevosensa seisoivat satuloituina linnan portin holvikatoksen alla, ja keveä purjelaiva oli valmiina satamassa viemään heidät minä hetkenä, tahansa suuren Beltin yli. Monta perusteltua epäilystä painoi huolestuneen vakavan drotsin mieltä. Tänä hetkenä hän omisti kuninkaan korkeimman suosion ja luottamuksen, ja siitä yhtä tärkeästä kuin vaikeasta toimesta, joka hänelle oli uskottu, riippui ehkä maan ja valtakunnan kohtalo. Mutta hänen poissaollessaan olisi viekkaan Raanen ja hänen sukulaisensa, kamariherra Ove Dyren, helppo suistaa hänet epävakaisen kuninkaan suosiosta ja tehdä tyhjiksi hänen vaarallisten aikeittensa hedelmät. Kuitenkin niin kauan kuin Mestari Martti ja Jon ritari olivat kuninkaan neuvostossa, hän uskoi tämän pelkonsa turhaksi. Hänen silmänsä sattuivat samassa nuoreen Eerik prinssiin, joka kepeästi ja iloisesti tanssi hänen ohitsensa. Myöskään tämän erittäin tärkeän henkilön turvallisuudesta hänellä ei ollut takeita, ja ainoastaan se ajatus rauhoitti häntä, että Jon ritari hänen poissaollessaan täyttäisi drotsin paikan kruununperillisen luona.
Prinssi tanssi huoletonna ja iloisena, pidellen Merete sisartaan kädestä. Prinsessa oli vain kahdentoista vuoden vanha ja jo melkein kihloissa ruotsalaisen prinssin, Birgerin, kanssa. Siten oli riidat uuden ruotsalaisen ja tanskalaisen kuningashuoneen välillä sovittu, sitten kuin horjuva kuningas Eerik Kristofferinpoika turhaan oli koettanut nostaa uudelleen kuningas Waldemaria valtaistuimelle, jolta hän itse oli ollut avullinen syöksemään pois häntä. Vielä luotettiin vain puoleksi rauhaan mahtavan kuningas Maunu Latolukon kanssa, ja oli kiirehditty sukulaisuuden tähden hakemaan erityistä paavillista lupaa tähän liittoon.
"Siinä taas horjuvan valtiotaitomme uhri", kuiskasi hyvin tunnettu, syvä ääni drotsi Pietarin korvaan. Vakava ritari Thorstenson oli huomaamatta lähestynyt häntä, ja katseli nyt säälien pientä, iloista prinsessaa.
"Ritari Thorstenson!" — sanoi drotsi Pietari, havahtuen vakavista unelmistaan. "Oletteko tekin tänä iltana tämän maailman turhuuden toimeton katselija? Minä arvaan kyllä ajatuksenne, urhokas ritari! Mutta ehkä te sentään olette hiukan väärässä kun niin ehdottomasti tuomitsette." Hän veti ritarin mukanaan viereiseen huoneeseen, jossa pelipöydät olivat vapaina, ja jossa he voivat rauhassa puhella keskenään. "Te surkuttelette prinsessaa", jatkoi hän. "Häntä minä vähemmin huolehdin. Ruotsalaiset toivovat yhtäpaljon kruununperillisestään kuin me omastamme. Nämä lapsikihlaukset kuuluvat nyt kerran päiväjärjestykseen, sekä ritari- että ruhtinassuvussa. Tiedättehän te, että minä itsekin olin samalla tapaa kihlattu jo kehdosta asti, enkä tuntenut itseäni siitä onnettomaksi. Se side on nyt rikottu, enkä minä tunne itseäni sen onnellisemmaksi. Alaikäisten sieluilla on enkelinsä Jumalan luona, sanoo Mestari Martinus. Jumala yksin tietää mikä meille on parasta, ja hän johtakoon meidän kohtalomme parhaaksemme. Ei taida olla pitkältä siihen, jolloin kuulemme samallaisen kihlauksen pienen kruununperillisemme ja soman ruotsalaisen kuningaslapsen välillä, jonka näimme turnajaisissa. Kuningas näkyi sitä hartaasti toivovan, enkä minä tohdi sitä vastustaa."
"Raakamaista! Inhoittavaa!" — mutisi ritari. — "Mutta minulla on teille muuta sanottavaa. Oletteko valmis matkaan?"
"Vielä ei ole aika käsissä. Niin kauan kuin kaunis herra tanssii ja koreilee tuolla sisällä, ajattelee hän tuskin valtakunnasta poistumista."
"Te tiedätte kuitenkin hänen sanoneen hyvästi kuninkaalle? Sanotaan hänen vielä tänä yönä matkustavan Schleswigiin, mutta minä tiedän kahden hyvin ylhäisen herran aikovan tänä yönä Korsörin puolelle. Ne ovat varmasti herttua ja hänen drotsinsa. Laivan, jonka he ovat vuokranneet, sanotaan olevan ruotsalaisen, mutta minä uskon sen olevan norjalaisen, ja päällepäätteeksi merirosvolaivan."
"Minä tiedän sen!" vastasi drotsi Pietari. "Meidän pieni purjelaivamme on kunnossa. Kaikki on selvänä. Tässä on minulla valtakirja. Tornborgin ritari Pentti Rimordson seuraa meitä Själlandiin. Heti kun lintu on lentänyt, lennämme me jälestä. Mutta tällä puolen salmea on hänellä vapautensa. Jos hän tahtoo kiireellä Själlandia katselemaan, niin ei häntä siitä kukaan voi estää."
"Kyllä ymmärrän!" vastasi Thorstenson. "Me teemme, myöskin vain huvimatkan tervehtiäksemme hyviä ystäviä. Flyndenborgissa ritari Lave Litlen luona voimme paraiten vartioida salmen yli meneviä."
Drotsi Pietari säpsähti, niinkuin jonkun ajatuksen yllättämänä, joka saattoi hänet hämilleen. "Hyvä on, sen voimme päättää huomenna!" — sanoi hän nopeasti. "Mutta olkaamme varuillamme. Jääkää te tänne siihen asti kunnes viekas herra poistuu linnasta! Minä lähetän aseenkantajani laivasillalle, pitämään silmällä vierasta laivaa. Ennen keskiyötä olen linnanportilla hevostemme luona." Hän puristi Thorstensonin kättä ja astui nopeasti ritarisalin läpi tanssivien ohitse. Hän astui aivan kuningattaren ohi, aikoen mennä edelleen kunnioittavasti tervehdittyään.
"Pari sanaa, drotsi Hessel!" sanoi kuningatar harvinaisen käskevällä äänellä istuutuen tuolille, vähän syrjemmäksi tanssivista. Drotsi pysähtyi ja lähestyi kunnioituksella häntä. "Mitenkä voi sairas vieraanne?" kysyi hän. "Olen pahoillani, että minä tavallani olen syypää hänen vaaralliseen sairastumiseensa."
"Ei hän enää ole hengenvaarassa, teidän armonne! Minä menen juuri pois häntä katsomaan."
"Sanokaa hänelle, että minä otan osaa hänen onnettomuuteensa!" jatkoi hän, "sitä enemmän kuultuani hänen haavoittuneen ritarillisesti, taistellessaan erään naisen kunnian puolesta!"
Drotsi Pietari sävähti hehkuvan punaiseksi. "Mitenkä? Armollinen kuningatar!" änkytti hän. "Kuka on sanonut —"
"Yhdentekevää!" — keskeytti kuningatar hänet. "Minulle on aivan äskettäin kerrottu, että hän Middelfartiin vievällä tiellä joutui riitaan erään ylvästelevän, nuoren ritarin kanssa, joka ääneen ja ujostelematta kehui sen naisen suosiosta, jonka väriä hän kantoi, ja jonka mieleen ei milloinkaan ole johtunut, että hän oli muuta kuin uskollisen ja nöyrän palvelijan ihailun esineenä."
"Jalo kuningatar, joka tämän on teille sanonut", vastasi drotsi Pietari syvästi loukattuna, "sen julistan minä alhaiseksi kunniansolvaajaksi, kantakoon hän vaikka ruhtinaskruunua, ja minä tahdon puolustaa kunniaani taistelemalla hänen kanssaan elämästä ja kuolemasta. Sen verran on asiassa totta, että meidän yhteinen ihailumme sitä naista kohtaan, jonka väriä minä kannan, epäilemättä oli syynä onnettomaan taisteluun. Mutta ritarikunniani kautta, — jalo kreivi Gerhard itse voi sen todistaa — hänen vastustajansa ei ole unohtanut velvollisuuksiaan."
"Teidän kunniasananne, urhoollinen drotsi Hessel, on minulle sanojenne todenperäisyyden takeena", sanoi nyt kuningatar lempeästi — "mutta minun ehdoton tahtoni on, että tätä asiaa ei enää sanallakaan mainita, ja että te mitä huolellisimmin vältätte jokaista taistelua, jonka yhteydessä minun nimeäni, vaikka kaikkein vähimmällä syyllä, voitaisiin mainita. Tästä lähtien minun suostumuksellani ette te eikä kukaan muu ritari kanna minun värejäni. Minä näen teidät ainoastaan silloin kuin se on aivan välttämätöntä ja silloin kuin kutsun teidät. Minä tiedän, että te ette käsitä väärin tätä toimenpidettäni. Menkää nyt sairaan vieraanne luokse, jalo ritari, ja olkaa vakuutettu muuttumattomasta suosiostani."
Tuskallisin tuntein irroitti drotsi Pietari ruusunpunaisen silkkinauhan, joka oli kiinnitetty hänen takkiinsa, ja tukahutettuaan huokauksen, ojensi hän sen kuningattarelle ja kumarrettuaan äänettömällä kunnioituksella poistui hän ritarisalista.
YHDESTOISTA LUKU.
Ei ollut enää pitkältä puoliyöhön. Kreivi Gerhard makasi kärsimättömänä vuoteellaan eikä voinut nukkua. Hän luuli kuulevansa linnasta viulujen ja huilujen soittoa ja oli saanut sellaisen vastustamattoman tanssihalun, kokeiltuaan edellisenä iltana ensi kerran tanssitaidossa, että hän alati tahtoi liikutella jalkojaan vuoteessa, vaikka haavalääkäri oli määrännyt hänen pysymään hiljaa ja kehoittanut häntä antamaan sitoa itsensä, jos hän ei voisi voittaa tuota ihmeellisistä halua, jonka lääkäri itse luuli olevan haavakuumeen seurausta. Eilisiltainen tapahtuma Jon ritarin luona oli hänestä kuin unta, eikä hän tahtonut kysyä keneltäkään lähemmin siitä. Kaikki iloinen seurusteleminen oli häneltä ankarasti kielletty. Hän ei nähnyt ketään muuta kuin haavalääkärin ja vanhan Dorthen, joka valvoi uskollisesti hänen vuoteensa ääressä. Kun kreivi ei saanut nukutuksi, kertoi Dorthe hänelle kummitusjuttuja ja satuja tontuista ja noidista, joiden juttujen todenperäisyyden hän kalliisti ja totisesti vannoi. Kreivi vastasi vain hiljaa muristen ja huudahti lyhyesti: "Tyhmää puhetta! Roskajuttuja, eukkoseni!" mutta mitä lempeimmällä tavalla. Dorthe ei näkynyt välittävän moisista vastaväitteistä. Hän huomasi kyllä kertomustensa huvittavan sairasta ja arveli tämän tyytymättömien huudahdusten olevan vain omituista puhetapaa ja osoituksia siitä että tämä kuunteli. Hän istui hiljaa sairaan vuoteen vieressä, lampun valaistessa hänen laihoja, ryppyisiä kasvojaan, ja oli juuri lopettanut kertomuksen tontusta, joka asui Frue Kirken kellotornissa, ja muuttain alituiseen, muotoaan narraili ihmisiä. Väliin se oli hevosena kaivauspaikoilla, ottaen kaikki matkustajat selkäänsä heittääkseen heidät äkkiä veteen ja sitten virnistelläkseen heille. Väliin se ihanana prinsessana tai haltijatarkuningattarena tanssitteli turhamaisia ritareita ilmalinnassaan, muuttuen olkikuvoksi kun he aikoivat syleillä häntä.
"Loruja! Joutavia juttuja!" murahti kreivi taas. "Mutta sinä olet oikeassa, eukkoseni, oli aivan oikein niille narreille, jos semmoista haltijatarta vain on olemassa. Etköhän itsekin liene kirottu noita-akka, joka tahdot kiusata ja hämätä minua?"
Vanha vaimo risti itseään. Silloin avattiin ovi hiljaa, ja drotsi Pietari pisti päänsä ovesta katsoakseen sairasta. Hän oli pukeutunut harmaaseen, yksinkertaiseen talonpoikaispukuun, voidakseen kulkea tuntemattomana salaperäisellä matkallaan, ja ritarillisen töyhtöhatun sijasta hän oli pannut vaaleille hiuksilleen matkahatun punaisesta verasta. Kun Dorthe näki hänet tässä puvussa, huudahti hän pelästyneenä: "Pyhä Gertrud ja kaikki pyhimykset meitä auttakoon! Tuossahan hän on!"
"Kuka!" tiuskasi kreivi. "Oletko sinä riivattu! Eukko hoi, kuka siellä on?"
"Ettekö nuku, jalo kreivi?" sanoi drotsi Pietari, astuen sisään. "Minä tahdoin vain toivottaa teille terveyttä ja sanoa teille hyvästi. Minä lähden tänä yönä matkalle ja olen varustautunut yöilmaa varten."
"Voi minun armollinen nuori herrani, tekö se olittekin!" huudahti Dorthe. "Jumalan tähden, minä luulin punahattuisen tontun muuttaneen itsensä kauniskasvoiseksi, somaksi herraksi, lumotakseen minut."
"Teidän imettäjänne on hullu ja on valmis tekemään minutkin hulluksi!" sanoi kreivi Gerhard tuntiessaan nyt drotsi Pietarin ja ojensi hänelle kätensä. "Te matkustatte — ja minä makaan tässä. No, matkustakaa Jumalan nimessä! Minulla ei ole mitään hätää niinkuin näette ja onhan minulla huvittavaa seuraakin. Mutta olitteko hovijuhlassa? Minkälaista siellä oli? Kenenkä kanssa kuningatar tanssi?"
"Herttuan ja ruhtinaallisten herrojen kanssa. Hän kysyi teitä ja pyysi minun sanomaan ottavansa osaa onnettomuuteenne. — Mene vähäksi aikaa ulos, Dorthe!"
Dorthe totteli, mutta katseli uteliaana taakseen ja jätti oven raolleen. Drotsi Pietari, joka tunsi hänen heikkoutensa, lukitsi oven tarkasti ja istui sitten tuolille vuoteen viereen.
"Kysyikö hän todellakin minua?" sanoi kreivi. "Ei suinkaan teillä vain ole tontun vehkeitä, hyvä ystäväni. Ettehän pidä minua imettäjänne onnenritarina, joka tahtoi tanssia olkikuvon kanssa."
Drotsi Pietari katsoi häneen ihmeissään ja luuli hänen puhuvan houreissa.
"Se on lorua, lastenkamarijuttuja, tiedänhän minä sen", jatkoi kreivi. "Kun minulla ei tässä maatessani ole muuta tehtävää, niin minä uneksin, katsokaa, ja silloin johtuvat kaikellaiset hullutukset mieleeni. No, elkää välittäkö siitä! Mitä te sanoittekaan kuningattaresta?"
"Hänelle on annettu väärennetyt tiedot meidän taistelustamme", vastasi drotsi Pietari. — "Minä en ole siitä puhunut ainoallekaan ihmiselle. — Mutta ehkä te itse" —
"Ainoastaan rakkaalle Pitkäsäärelleni olen siitä puhunut ja aivan peitetyin sanoin. — Mutta mitä kuningatar siitä sanoi?"
"Kuningattaren tahto on, että siitä ei enää puhuta", jatkoi drotsi Pietari. "Hän ei salli ainoankaan ritarin enää kantaa omia värejään, ja näettehän, että minunkin punainen nauhani on poissa."
"Sitä vastaan minulla ei ole mitään!" huudahti kreivi salaamatta iloaan. "Eikä se väri vaatettanut teitä. Teidän täytyy siis matkustaa, ettekä seuraa hovia?"
"En ainakaan aluksi. Mutta nyt hyvästiksi kaikessa tuttavallisuudessa pari totista sanaa. Minä tiedän varsin hyvästi, että te ette erityisesti ole kiintynyt Tanskan hoviin, ettekä voi hyväksyä kaikkea mitä täällä tapahtuu. Mutta te vihaatte kaikkea petosta ja kavaluutta, — te tahdotte olla kaikkia kohtaan hyvä ja rehellinen."
"No se on selvää! Jos voin sen osoittaa teille teossa, niin sanokaa vain suoraan!"
"Me elämme eksytyksen ja pimeyden aikana, jalo kreivi Gerhard! ja parhaimmatkin voivat erehtyä. Kuninkaan ystäviä on vähän, enkä minä tohdi lukea teitä heidän joukkoonsa. Hänen vihollisiansa on paljon, ja he ovat voimakkaita. Mutta Agnes kuningatarta me molemmat pidämme yhtä suuressa arvossa. Luvatkaa minulle hänen tähtensä, — tapahtukoon täällä mitä hyvänsä ja kuinka paljon tahansa teidän mielestänne paheksuttavia toimenpiteitä tanskalaisen hallituksen puolelta — luvatkaa, ettette tahdo ryhtyä mihinkään kuningasta ja valtakuntaa vastaan solmittuun salaiseen liittoon, vaan uskollisena läänitysherrana yhdessä minun kanssani suojelette laillista asiain kulkua Tanskassa!"
"Sitä en niinä ainakaan tähän asti ole tahtonut häiritä", vastasi kreivi hymyillen, "ja maatessani tässä, olette te huolehtinut siitä, etten minä aivan pian tule teille vaaralliseksi naapuriksi. Ja suoraan sanoen, minä en suuresti ihaile teidän valtiotaitoanne enkä teidän kuningastanne, eikä minulla olisi mitään sitä vastaan, jos täällä syntyisi kunnollinen kapina, samallainen kuin se, jota hän itse tuki Ruotsissa. Siitä saivat ihmiset jotakin tekemistä, ei silloin ollut aikaa uneksia tontuista eikä loihdituista prinsessoista. Mutta te olette oikeassa! Kuningattaren tähden on synti ja häpeä toivoa kapinaa. Minä tiedän kyllä, että maan mahtavat ja läänitysherrat ovat levottomia, mutta minä olen tähän asti pysynyt erilläni. Minä en tahdo olla heidän liitossaan, silloin kun ei ole kysymyksessä avoin ja rehellinen taistelu, joka sitäpaitsi olisi laillinen ja oikeudenmukainen."
"Enkä minä enempää toivo, jalo kreivi! Ritarillinen kädenlyönti sen vakuudeksi!"
"Tuossa on! Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että taistellaan, silloin kun ei muuten päästä sovintoon. Mutta salaliittojen ja salavehkeilyjen kanssa en tahdo olla missään tekemisissä, siihen voitte luottaa."
"Se on minulle enemmän-arvoinen kuin muodollinen välikirja!" vastasi drotsi Pietari ja pudisti iloisesti ja luottamuksella hänen kättään. "Voikaa hyvin, jalo kreivi! Ja tulkaa pian terveeksi! Olkaa niinkuin kotona luonani niin kauvan kuin haluatte, ja muistakaa minua ystävänä, huolimatta siitä miten epävakainen onni sattuisikin minun kanssani leikkimään! — Vaikka olemmekin erimielisiä monessa asiassa, niin yhdessä me kuitenkin olemme yksimielisiä: se ylevä kaunotar, joka tahtomattaan saattoi meidät taistelemaan toisiamme vastaan, hän on tästä lähtien rauhan ja sovinnon enkelinä yhdistävä meidän kätemme ja sydämemme näiden öisien taistelujen aikana, jolloin ystävät ja viholliset eivät tunne toisiansa. Jumala olkoon teidän kanssanne! Hyvästi!" Tämän sanottuaan puristi hän vielä kerran voimakkaasti kreivin kättä ja poistui nopeasti. Kreivi nyökäytti hänelle ja vaipui syviin ajatuksiin. Heti sen jälkeen sipsutteli vanha Dorthe taas huoneeseen, asettuen istumaan isäntänsä paikalle kreivi Gerhardin vuoteen viereen, mutta tämä oli niin syventynyt vakaviin mietelmiin, että vanha hoitaja ei enää tänä yönä tohtinut häiritä häntä saduillaan.
Oli kulunut kaksi tuntia keskiyöstä. Juhla linnassa oli loppunut. Nyborgin kaduilla oli autiota ja hiljaista. Kuuta ei näkynyt taivaalla, mutta oli tähtikirkasta, ja himmeässä valaistuksessa astui kaksi kookasta herraa, suuriin umpivaippoihin kietoutuneina, alas linnanportaita. He astuivat ääneti ja nopein askelin laivasiltaa kohti. Heti sen jälkeen ratsasti linnanportista kaksi harmaavaippasta ratsastajaa, ja he katosivat samaan suuntaan ilman vähintäkään melua, aivan kuin olisivat hevoset astuneet villatöppösissä. Laivasillan äärimmäisessä päässä oli punapurjeinen laiva, jolla näkyi liikuskelevan joukko äänettömiä olentoja. Oli autiota ja hiljaista sillalla. Viimeinkin kuului laivasillalta reippaita askeleita ja kannusten kilinää, ja samassa piiloutui pieni kuunteleva kiharapää kaidepuun ulommaisen laudan alle. Nuo kaksi umpivaippoihin kietoutunutta kookasta herraa seisoivat nyt hiljaa, toinen yskähti ja mainitsi matalalla äänellä nimen tai tunnussanan, johon laivasta vastattiin pilliin viheltämällä. Sitten he astuivat laivaan. Silmänräpäyksessä olivat punaiset purjeet nostetut. Navakka lounastuuli puhalteli, ja humisevaa vauhtia hurahti laiva itäisen niemen ohi satamasta. Niin pian kuin laiva oli liikkeellä, tirkisteli pieni mustakiharaineu urkkijapää taas kaidepuun ylitse. Yhdellä hyppäyksellä oli Klaus Skirmen veneessä, ja muutamilla reippailla aironvedoilla oli hän pienen purjelaivan vieressä, joka oli ankkurissa sisäsatamassa, ja jossa hänen isäntänsä ritari Thorstensonin kanssa jo odotti häntä. Tuskin oli punapurjeinen laiva ehtinyt Knutshovedin eli Fyenin itäisimmän niemekkeen ohitse, kun jo pienempi ja nopeampikulkuinen purjelaiva lähti Nyborgin satamasta. Se koetti aluksi hiukan vaivaloisesti pysytellä lähellä niinkutsuttua Länsirantaa eli vuonon metsäkasvuista rannikkoa, ettei painautuisi liiaksi pohjoista kohti, ohjaten kulkunsa Sprogön eteläpuolitse Själlandia kohti. Drotsi Pietari istui itse peräsimen luona. Hän istui vakavana ja sanatonna. Ritari Thorstenson ja Klaus Skirmen olivat myöskin aivan ääneti, ei kuulunut muuta kuin tavalliset ja tarpeellisimmat käskyhuudot venemiehille. Punapurjeinen laiva oli suunnannut kulkunsa Sprogön pohjoispuolitse ja oli pian kadonnut heidän näkyvistään. Päivä alkoi jo sarastaa. Oltiin aivan Korsörin lähellä. Drotsi Pietari tuijotti lakkaamatta ja hiukan levottomana pohjoista kohti. Viimeinkin hän huomasi punaiset purjeet ja näki vieraan laivan luovivan alas Beltiä pitkin. Nyt hän antoi laivansa laskea Korsörin laivasiltaan. Molemmat ritarit astuivat tuntemattomina maihin. He näyttivät matkustavilta kauppamiehiltä seisoessaan harmaissa vaipoissaan sillalla, jossa he paljastivat päänsä ja kumartuivat hiljaa suuren ristiinnaulitun kuvan eteen, joka kultaisen kiehkuran eli sädekehän ympäröimänä seisoi sillanpäässä. Skirmen talutti nopeasti hevoset maihin. Silmänräpäyksessä olivat ritarit tulisten oriittensa selässä, aseenkantaja hyppäsi voimakkaan norlantilaisensa selkään, ja sen enempää viivyttelemättä karauttivat nuo kolme äänetöntä ratsastajaa nukkuvan kaupungin läpi. Melkein jokaisen talon oven yläpuolella oli kiehkuran ympäröimä risti samaten kuin sillalla. Tämä pyhä merkki, joka oli myöskin kylän ikivanha vaakuna, ja josta sen nimikin johtui, oli myöskin kaikissa ammattikuvissa. Vaikka koko kylässä ei ollut ainoatakaan ihmistä valveilla, tervehtivät ritarit melkein jokaisen talon kohdalla, eivätkä kiireessään unohtaneet tätä tavallista kunnianosoitusta. He ratsastivat kaupungin portin läpi vasemmalle pitkin lahtea, josta tie kaartaen kulki Tornborgia kohti. Metsässä, Tornborgin luona, he pidättivät kiivaan ratsastamisensa ja antoivat hevosten huoahtaa.
Nyt vasta katkaisi drotsi Pietari pitkän äänettömyyden. "Olithan sinä, Skirmen, aivan varma siitä, että he olivat siellä!" sanoi hän aseenkantajalleen.
"Yhtä varmasti kuin te ja ritari Thorstenson tässä ratsastatte!" vastasi aseenkantaja. "Herttua ja hänen drotsinsa seisoivat laudalla minun pääni yläpuolella laivasillalla, ja minä voin laskea jokikisen sielun laivalla."
"Montako siellä oli?"
"Minä laskin heitä olevan yhteensä kaksikymmentäyhdeksän miestä sotaväkeä ja laivamiehiä. He näyttivät olevan pahinta roistojoukkoa. Tuskin voi eroittaa heidän kasvojaan, niin ne olivat mustan ja punaisen parran peittämiä. Niillä, jotka eivät istuneet soutupenkillä, oli suuret puukot vyöllä ja leveät sotakirveet kädessä. Se, joka vihelsi, oli pahimman näköinen heistä kaikista. Hän oli iso, väkevä roikale, ja kasvot kuin karhulla, minä näin ne vain puoleksi, punaisen purjeen tähden, joka hulmuili hänen kasvoillaan, mutta voin panna vaikka pääni pantiksi, ettei se ollut kukaan muu kuin Niilo Rauhaton itse, sama juutilainen ryöväripäällikkö, joka pääsi pakenemaan meiltä viime vuonna."
"Niilo Rauhaton", huudahtivat molemmat ritarit hämmästyneinä. — "Mutta eikö purjelaiva ollut norjalainen?" kysyi drotsi Pietari.