Eerik XIV ja Juhana III: II. Pimeys / Historiallis-romanttinen kuvaus

EERIK XIV JA JUHANA III: II. PIMEYS

Historiallis-romanttinen kuvaus

Kirj.

CARL BLINK [Louise Stjernström]

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.

SISÄLLYS:

1. Uusi kuningas. 2. Neljäkymmentä. 3. Poissa ja kotona 4. Huima jahti. 5. Ihmisteurastusta. 6. Kuningatar. 7. Sture-suku. 8. Eräät jäähyväiset. 9. Syy ja seuraus. 10. Enemmän katolisuutta. 12. Pontus de la Gardie. 13. Perhekuvaus. 14. Juonia. 15. Sanasta työhön. 16. Jousi jännittyy. 17. Mikä on tarkoitus? 18. Kustaa Eerikinpoika. 19. Lehti kääntyy. 20. Hyrrä. 21. Kaarle Henrikinpoika Horn. 22. Mielenhäiriö. 23. Voimakas käsi. 24. Viimeinen.

1.

UUSI KUNINGAS.

Vihdoinkin! Vihdoinkin hän oli saavuttanut tavoittamansa päämäärän, sen päämäärän, joka oli kangastanut hänen mielikuvituksessaan, josta hän öisin oli uneksinut.

Mikäpä olikaan hänen nelivuotisen vankeutensa aikana estänyt hänen rohkeutensa lannistumasta?

Se oli kruunun toivo; hän toivoi saavansa kostaa, verisesti kostaa vihatulle veljelleen.

Tehdäkseen uskolliselle, uhrautuvalle Katariinalleen mieliksi hän syventyi tutkimaan katolisen opin salaperäisyyksiä, antautuen tähän yhtä paljon hänen tähtensä kuin sitä tyhjyyttä täyttääkseen, jota tunsi rinnassaan.

Juhana oli oppinut herra, mutta ei mikään ajatus, jota ei voi sovelluttaa todellisuuteen tai uskoon, kykene ymmärrystä valistamaan, vaan se päinvastoin pimittää.

Joka siis tutkiskelee uskontoa, hän ei koskaan oivalla sen sisintä totuutta. Oppimattomien joukossa tapaakin sentähden parhaat kristityt.

Alttiimmat palvelijansa on katolisuus aina saanut naisista.

Katariina Jagellotar oli synnyltään katolinen. Kukat, kynttilät ja suitsutukset olivat lapsuudesta asti hurmanneet hänen mieltänsä; pyhät messut ja laulut, pyhimystenpalvelukset ja ripit, munkkikulkueet, pyhiinvaellukset ja luostarit samalla kertaa viekoittelevine ja kammottavine salaperäisyyksineen täyttivät hänen nuoren sielunsa toisinaan viehätyksellä, toisinaan vavistuksella.

Sekä hänen rippi-isänsä että piispa ja papit hänen veljensä hovissa olivat ihastuksissaan siitä, että hän piti nuoresta ruotsalaisesta herttuasta.

Rippi-isähän se lopulta sai Sigismundin antamaan suostumuksensa avioliittoon.

Eikö hän olisi kiitollinen tuollaisesta myötävaikutuksesta, ja eikö hän ilolla kuvittelisi mielessään jotakin sellaista, että juuri hänen kauttansa ainoa autuaaksitekevä kirkko saavuttaa entisen valtansa Ruotsissa?

Ja hän oli tarkoittanut täyttä totta, sitä osoitti jo alussa se kiihko, jolla hän ryhtyi kaikkiin uskontoa koskeviin kysymyksiin.

Mutta katolinen usko on hyvin käytännöllistä, eikä se kiellä tunnustajiaan katsomasta omaa parastaan, mitä maallisiin etuihin tulee.

Katariina rouva saattoi sentähden hyvällä omallatunnolla neuvoa Juhanaa heittämään veljensä herruuden ja koettamaan saada Suomen vapaaksi ja itsenäiseksi.

Olisiko sen hintana ehkä tuhansien ihmisien henki? On tuskin luultavaa, että Katariina ajattelikaan sitä.

Kun seurauksena tästä oli tappio ja vankeus, oli hän vain uskollinen puoliso.

Mutta vankeudessa hän alkoi taas tehdä käännytystyötään, ja nyt voimakkaammin, häiritsemättömämmin kuin ennen.

Ja samalla hän kiihotteli sekä omaansa että puolisonsa vihaa tuota veljeä kohtaan, joka oli heiltä riistänyt vapauden ja kaiken elämänilon.

Polvistumisten ja messujen välillä he punoivat kostotuumiaan.

Jos siinä ehkä oli jotakin väärää, niin saihan sitten ostaa kaikki syntinsä anteeksi.

Katoliselle ovat kaikki tiet avoinna.

Loistavasti ja komeasti he nyt muuttivat Tukholman linnaan.

Leskikuningatar oli jo sijoittunut Strömsholmaan, jonka kuningas
Kustaa kuolinvuoteellaan oli määrännyt hänelle leskentilukseksi.

Prinsessa Elisabet oli seurannut häntä.

Uuden kuningattaren sydän sykähteli ilosta ja ylpeydestä. Mutta uusi kuningas näytti melkein siltä, kuin hänessä olisi ollut kuumetta. Se ilmeni hänen katseessaan, äänessään, kiihkeässä hengityksessään ja lyhyissä vastauksissaan.

"Mikä sinua vaivaa, Juhana?" kysyi Katariina ihmetellen.

"Kaarle ei ole tyytyväinen."

"Suostu kaikkeen, mitä hän pyytää."

"Myöskin kruunuun?"

"Sen on valtaneuvosto antanut yksin sinulle."

"Niin, ja hän on siihen antanut suostumuksensa."

"Sigismund tulee seuraajaksesi, mitä voit vielä toivoa?"

"Aina jotakin. Mitä luulet aatelin puolestaan vaativan?"

"Uusia etuoikeuksia, mutta anna heille niitä ilolla. Kuninkaallisia pitoja, joihin ei halpasukuisia lasketa. Jätä semmoiset minun asiakseni."

"Niinpä kyllä, mutta — Eerik?"

"Hän on vankeudessa."

"Niin, mutta…"

"Mitä pelkäät?"

"Että hän ehkä pääsee vapaaksi."

"Estä se kaikin mahdollisin keinoin!" huudahti Katariina kiihkeästi.

"Minä teen mitä voin."

"Miksi et, Juhana…"

"Mitä tarkoitat?"

Hän katsoi kuningasta pitkään.

Tämä kätki päänsä käsiinsä ja itki.

"Ole mies", sanoi kuningatar, "äläkä näe kummituksia keskellä päivää." Sitten hän lähti pois jättäen Juhanan.

* * * * *

Juhana kiiruhti kirjoittamaan sisarilleen, että hänet oli nyt nimitetty Ruotsin kuninkaaksi.

Säädyt kutsuttiin koolle Upsalaan heinäkuun 10 p:ksi 1569.

Jo sitä ennen oli Eerikin aikana surmattujen herrain kuolemantuomio peruutettu.

Sten Eerikinpoika Lejonhufvudin leski ja lapset korotettiin kreivilliseen säätyyn. Sture- ja Brahe-sukujenkreivikuntia laajennettiin, vielä useampia vapaaherra-arvoja annettiin, valtiodrotsin virka uudistettiin ja annettiin kreivi Pietari Brahelle.

Kaksi päivää ennen kruunaustansa kuningas julkaisi aatelisille antamansa etuoikeudet, "koska aateli oli suostunut siihen, että Ruotsin valtakunta saa olla ja pysyä sellaisena kuin se nyt on, perintövaltakuntana."

Samalla lupasi hänen kuninkaallinen majesteettinsa "antaa ja varata sekä ruhtinaille, kreiveille, vapaaherroille, ritareille ja aatelisille että kaikille muillekin, kullekin säätynsä mukaan, sellaisia etuoikeuksia, joita he kauan olivat halunneet ja pyytäneet, joten he saisivat hyvityksen siitä suopeudesta ja uskollisuudesta, jota he aikaisemmin kuninkaan rakkaan isän aikana ja aina sittemminkin ovat kunniallisesti osoittaneet ja tästälähin aina tahtovat osoittaa".

Mitään erityisiä vapauksia aatelittomille säädyille ei sen sijaan kuulunut.

Kaarle herttuakin saapui Upsalaan. Mutta ei edes Katariinan kohteliaisuuskaan voinut karkoittaa pilveä hänen otsaltaan; hän vahvisti ennen antamansa sitoumuksen, että pitää veljensä oikeana herranaan ja Ruotsin valtakunnan kuninkaana sekä hänen kuolemansa jälkeen Sigismundin tai, jos kuninkaalle syntyisi useampia poikia, sen heistä, jonka Juhana testamentissaan siihen määräsi.

Tämän vastineeksi hän vaati vielä uudelleen vakuutta "ruhtinaskunnallemme ja vallanperimys-oikeudellemme aivan sen mukaan kuin meidän autuaasti nukkuneen rakkaan herra isämme testamenttisäädös siitä määrää".

Kaikkeen tähän suostuttiin, ja lisäksi hän sai korvaukseksi Strömsholman sijaan Vassbon ja Vallan kihlakunnat Länsigöötanmaassa ynnä 5,000 markkaa hopeassa osuudekseen kuningas Kustaan jälkiperuista.

Mutta läänityksistä huolimatta ei herttua kuitenkaan tullut omaisiaan askeltakaan lähemmäksi.

Hän oli ja pysyi samana kylmänä ja tyynenä tarkastelijana kuin ennenkin ja pyysi Juhanaa vain "veljellisesti ottamaan varteen" ne neuvot, joihin hän toisinaan katsoi olevan aihetta.

Kruunausjuhlallisuuksien loistoa lisäsi sekin, että nyt oli myöskin kuningatar kruunattavana.

Laurentius Pietarinpoika, vanha, vielä voimakas arkkipiispa, toimitti kruunauksen, joka tapahtui kellojen soidessa ja onnittelulaukausten pamahdellessa kaikella sillä loistolla ja komeudella, joka sellaisissa tilaisuuksissa on tavallista.

Kaarle herttua vannoi uskollisuudenvalansa ja hänen jälkeensä aateli ja papit.

Sitten juhlakulkue palasi linnaan.

2.

NELJÄKYMMENTÄ.

Suuri joukko ylimyksiä meni aivan kaupungin ulkopuolella olevaan majalaan, jossa suurin ja paras huone oli heille luovutettu.

He tulivat kukin erikseen ja vetivät etuhuoneessa silmilleen pienen puolinaamarin, ennenkuin astuivat varsinaiseen vierashuoneeseen.

Pöytä oli komeasti katettu, ja pulloja, ruukkuja ja maljoja oli joukoittain.

Kukin istuutui heti ja kävi herkkuihin käsiksi.

Kun useimmat olivat harvoin tai eivät milloinkaan käyneet Upsalassa ja pelättiin kaikenmoisia jälkiseurauksia, oli jo edeltäkäsin sovittu siitä, ettei mitään nimiä saanut mainita. Kutakin oli lyhyesti nimitettävä saamansa numeron mukaan.

Joka lautasella oli numero.

Kaikki ritarinauhat otettiin heti sisääntultaessa pois ja pistettiin taskuun. Miekat jätettiin erityiseen huoneeseen.

Kun suurin nälkä oli tyydytetty, otti se, joka oli saanut ensi numeron, ruukun, täytti maljansa ja antoi ruukun sitten naapurilleen.

Seuraava teki samoin. Joka ruukku oli kahta henkilöä varten.

"Hyvät herrat", sanoi numero yksi nousten seisomaan, "Ensi maljamme on kuninkaan."

Kaikki nousivat paitsi kuutta.

Se näytti herättävän huomiota, mutta mitään huomautuksia ei lausuttu.

Muut joivat toistaen "kuninkaan malja!" jonka jälkeen he laskivat pikarinsa alassuin pöydälle ja asettuivat paikoilleen.

Samassa nousi yksi kuudesta äskenmainitusta ja kohotti maljansa sanoen:

"Kuninkaan malja!"

Muut viisi nousivat heti. "Kuninkaan malja!" toistivat he kuorossa.
Sitten pikarit kääntyivät alassuin, ja he asettuivat paikoilleen.

"Ei voi kieltää, että saamme paljosta olla kiitollisia kuninkaalle", sanoi eräs enemmistön mies; "tästälähin tarvitsee rälssimiehen pitää sodan aikana vain yksi vakinainen ratsumies jokaisesta 400 markasta, mitä hänellä on vuotuista tuloa perintötilastaan."

"Jos sotaa käydään ulkomailla, on ratsumiehen palkka maksettava vain kahdelta viikolta, sitten se tulee kuninkaan asiaksi", lisäsi toinen samaan puolueeseen kuuluva.

"Rauhan aikana on aateli vapautettu puolesta sotapalveluksesta", huomautti kolmas.

"Jokainen aatelismies on omasta puolestaan aina vapautettu sotapalveluksesta", huudahti neljäs.

"Enemmän, hyvät herrat, enemmän!" kuului vähemmistöstä.

"Meidän etumme eivät ole vielä tähän loppuneet", puuttui taas puheeseen ensimäinen. "Rälssitalonpoikien sakkorahat on tähän asti jaettu kuninkaan ja neuvosherrain kesken. Tästälähin ei tule kuninkaalle mitään, vaan kreiveillä, vapaaherroilla ja ritareilla on yksin tämä oikeus perintötiluksillaan."

"Jokaisella rälssimiehellä on samoin tästälähin oikeus kantaa talonpojiltaan tuomarille ennen tulleet sakkorahat", intti toinen.

"Ei ketään muita kuin aatelismiehiä saa määrätä tuomareiksi", huomautti kolmas.

"Kuningas oli pidättänyt vain muutamia kihlakunnanoikeuksia jokapäiväisille hovipalvelijoilleen, olkootpa ne aatelisia tai ei", lisäsi muuan enemmistön miehistä.

"Se näyttää osoittavan, että virat ovat olemassa tulojen tähden", huomautti eräs vähemmistöstä.

"Kukapa muuta sanookaan?"

Yleistä naurua.

"Hyvät herrat, juokaamme kukin oma maljamme!"

Se hyväksyttiin kaikuvilla suostumushuudoilla.

Eräs vastustajista huomautti: "Mutta mitäpä jos kirjuriluokka uhkaa tunkeutua aatelin ikivanhoihin oikeuksiin kaikkien tuottavien virkojen suhteen?"

"Sen vahingon voimme korvata monessa muussa suhteessa", vastasi eräs enemmistöläinen; "aatelistolla on oikeus kaupankäyntiin ulkomaisten kauppiasten kanssa, ja tästä oikeudesta se ei koskaan hellitä."

"Mutta jos kuninkaan mieleen juolahtaisi ensi vuonna peruuttaa mitä hän tänä vuonna on tuhlaillen myöntänyt, miten sitten käy?"

"Hän ei uskalla sitä."

"Jos hän saisi tiedon tästä kokouksesta, voisi hänen päähänsä pälkähtää panna meidät kaikki vankeuteen."

"Sen hän kai tekisi kuninkaallisesti kestitäkseen meitä linnassaan; muuhun vankeuteen ei aatelismiestä voi panna, olkoonpa vaikka kunnia ja henki kysymyksessä."

"Ei ole monta vuosikymmentä siitä, kun aatelismies oli kuninkaan arvoinen."

"Jos se riippuu syntyperästä, niin…"

"Tässä ei ole mitään sukupolvia."

"Eerikillä oli niitä äidin puolelta."

"Eerik oli mielipuoli, sanoi hänen oma veljensä."

"Se menee perintönä."

"Hiljaa! Kuningattaren malja, hyvät herrat!"

Kaikki joivat sen seisaallaan.

"Komea rouva."

"Vielä komeampi herra."

"Ei semmoinen kuin Eerik."

"Totta se."

"Muistuttaa äitiään."

"Niin sanotaan."

"Oletteko kuulleet sanasutkausta?"

"Mitä?"

"Joku neuvoi häntä ottamaan pois kaikki Eerikin kuvat; nehän muka voivat herättää kapinallisia ajatuksia."

"Ei ole mahdotonta."

"Antaa niiden olla, vastasi Juhana. Se Eerik, joka on riippumassa, ei pane minua riippumaan."

"Eipä ole niin varmaa, Eerikillä on ystäviä."

"Ei ketään aatelistossa."

"Ne hän on menettänyt."

"Sture-murhain tähden."

"Naimisensa tähden."

"Etupäässä juuri naimisensa tähden."

"Niin, se teki hänet mahdottomaksi."

"Ja aukaisi tien Juhanalle."

"Sentähden tämä onkin sanonut: 'Kansani käsivarret ovat paras turvani'."

"Kuuluupa korealta."

"Niinkuin kaikki kilisevät kulkuset."

"Älkäämme tuomitko liian aikaisin."

"Mutta pitäkäämme silmät auki."

"Niin tehkäämme."

"Yksi tilaisuus luiskahti käsistämme."

"Ne, joiden olisi pitänyt toimia, olivat toimettomia."

"Oli unohdettu kesäkuun 15:s 1566."

Salissa syntyi äänekäs hälinä.

"Niilo Sturea ei unohdeta koskaan."

"Silloin olisi ollut sopiva hetki."

"Ei kenenkään nimellä ole sellaista kaikua."

"Ei kannata puhua asiasta, jota ei enää käy muuttaminen."

"Voihan siitä jotakin oppia."

"Jos silloin olisi toimittu, olisivat vanhat hyvät ajat jo palanneet."

"Näyttääpä siltä, että ne palaavat."

"Sentähden että hän tuolla ylhäällä pelkää. Mutta miten käy, kun pelko haihtuu?"

"Hän on yhtä epäluuloinen kuin Eerik."

"Hänellä on suuremmat syytkin siihen."

"Pitäkäämme ajasta vaari."

"Pitäkäämme silmällä häntä."

"Entä sitten?"

"Kokoontukaamme joskus."

"Niin, kokoontukaamme joskus."

"Milloin ja missä?"

"Ensi vuonnako?"

"Se on liian pian."

"Siksi ei ole mitään tapahtunut."

"Kolmen vuoden perästäkö, 1572?"

"Niin, niin, kolmen vuoden kuluttua."

"Ei mitään vuosimäärää, tapaukset määrätkööt."

"Missä?"

"Ei täällä."

"Ei, ei", kuului useita ääniä.

"Linköpingissä."

"Niin, niin, Linköpingissä, heinäkuun 10 p:nä."

"Heinäkuun 10:ntenä 1572", toistettiin miehissä.

Numero yksi taputti käsiään; tuli täydellinen hiljaisuus.

"Me tiedämme, että täällä on eri mielipiteitä, mutta silti ei tarvitse olla ketään pettureita."

"Ei, ei!"

"Mutta semmoisia voi olla samanmielistenkin joukossa, ja sentähden on ryhdyttävä varokeinoihin."

"Niin, mutta mihin?"

"Kukin meistä tuntee joitakuita läsnäolijoista."

"Niin, useimmatkin heistä!"

"Otaksukaamme, että minä epäilen jonkun tahtovan kavaltaa meidät ja uskon havaintoni kahdelle, jotka ottavat tutkiakseen, miten asianlaita on; jos silloin heidän lausuntonsa käy samaan suuntaan, mitä on silloin tehtävä?"

"Kavaltaja saakoon surmansa!"

Muutamaksi silmänräpäykseksi tuli täydellinen hiljaisuus.

"Onko se jokaisen mielipide?"

"On!"

"Tahdotteko vannoa sen?"

"Tahdomme!"

"Tuokaamme muutamia miekkoja."

Niin tehtiin. Kaikki miekankärjet laskettiin vastakkain, ja kukin vannoi vaitioloa ja uskollisuutta.

"Montako meitä on?" kysyi ensimäinen.

Laskettiin: "40!"

"Hyvä! 'Neljäkymmentä' olkoon seuramme nimi. Jos kolme meistä katsoo syystä tai toisesta välttämättömäksi kaikkien kokoontua neuvottelemaan ennen määrättyä aikaa, niin piirrettäköön kadunkulmiin ja aitauksiin jokaisessa Ruotsin kaupungissa 40 sekä sen jälkeen kaksi tai kolme numeroa merkitsemään kuukautta ja päivää, siis esim. '40 320'."

"Maaliskuun 20 p."

"Aivan oikein! Onko vielä mitään lisättävää?"

"Ei!" huudettiin joukolla ja sitten erottiin toistensa käsiä pudistellen.

3.

POISSA JA KOTONA.

Heti Upsalasta palattuaan saivat kuningas ja kuningatar useita kirjeitä kuningas Eerikiltä.

Hän rukoili heitä, etteivät he kostaisi pahaa pahalla, vaikka olivatkin paljon kärsineet ollessaan hänen vankeinaan.

Eräässä toisessa kirjeessään hän pyysi, että Juhana antaisi hänen vaimonsa ja lastensa kanssa viettää päivänsä Färingsössä erillään maailmasta. Hän lupasi, ettei lähde sieltä koskaan ilman lupaa. Sitten hän muistutti herttuattarelle, miten kruunu ja kahleet olivat heidän kesken vaihtuneet, mutta kiitti Jumalaa, että oli joutunut veljensä käsiin. Hän ei tahtonut vedota ansioihinsa, hän tahtoi vain turvautua Katariinan lempeyteen, että tämä vaikuttaisi herraansa ja auttaisi hänen onnettoman veljensä vankeudesta pois.

Mutta kaikki kirjeensä osoitti vanki sokaistuna "valtionhoitajalle" ja "herttuattarelle"; hänen oma turhamaisuutensa oli niin suuri, ettei hän käsittänyt, että heidän turhamaisuutensa voisi karkoittaa kaikki säälin tunteet.

Miten harmistuneina he olivatkaan silmäilleet päällekirjoitusta, miten halveksien lukeneet kirjeen sisällyksen!

"Ei kannata vastata mitään!" huudahti Katariina.

"Ei saakkaan vastata", lisäsi Juhana.

"Herttuatar!"

"Valtionhoitaja!"

"Kuningas!" huudahti Katariina säihkyvin silmin.

"Kuningatar, Ruotsin kuningatar!" vastasi Juhana.

Katariina huokasi nostaen silmänsä taivasta kohden. "Hänellä on paljon velvollisuuksia", sanoi hän.

"Entä sitten minulla, kuninkaalla. Minun täytyy lähteä sotaväen luo."

"Sotaa, ei koskaan muuta kuin sotaa!"

"Me emme voineet hyväksyä tanskalaisten vaatimuksia. Voisiko Ruotsi luopua kaikista liiviläisistä alueistaan ja maksaa sotakustannuksia; eikä siinä kyllin, pitäisikö Ruotsin vielä heretä vaatimasta omakseen tanskalaisia maakuntiakin? Se on melkein liian paljon pyydetty."

"Minkä vastauksen kansa antoi?"

"Sen, että he tahtoisivat antaa tanskalaisille ruutia, kuulia ja pistimiä."

"Eikö Ruotsin laivastosta ole vielä saapunut mitään tietoja?"

"Ei, mutta minä luotan Gabriel Oxenstjernaan."

"Kuka on Tanskan amiraalina?"

"Peder Munk. Hän oli aikaisemmin liikkeellä kuin ruotsalaiset ja on luultavasti käyttänyt hyväkseen sitä."

"Hyvinpä kyllä, kunhan vain veljesi, herttua, ei tekisi samalla tavalla."

"Pontus de la Gardie on hänen kanssaan."

"Karkuri!"

"Minä luotan häneen."

"Niin minäkin, kun hän on saapuvilla."

"Etkö muuten?"

"Silloin syntyy minussa epäluuloja."

"Minä tahdon itse nähdä ja päättää."

Niin pian kuin sotajoukot olivat kokoontuneet, lähti Juhana, luvattuaan ensin puolisolleen ilmoittaa mitä sotaretkellä tapahtui.

Mutta Katariina oli jo vankeudessa oppinut palvelijainsa välityksellä hankkimaan itselleen tietoja sotanäyttämöltä;, ja ennen kuin kuningas hän tiesi Kaarle herttuan hävityksistä Skånessa. Hän tiesi, että useita kaupunkeja Tanskan alueella oli poltettu ja että Kaarle oli kaikkialle kirkkojen oviin kirjoituttanut:

"Kaarle herttua, kuningas Kustaan poika, kostavan kohtalon sallimuksesta."

Että hän tällä luultavasti tarkoitti sitä petollista menettelytapaa, jota tanskalaiset aina olivat ruotsalaisia kohtaan osoittaneet, se ei Katariinasta paljoa merkinnyt, mutta hänestä näytti melkeinpä valtiokavallukselta, että Kaarle oli siihen pannut oman nimensä eikä kuninkaan.

Mutta Kaarlella oli lujempi tahto kuin Juhanalla. Hän tiesi mitä tahtoi, ja täytyipä kuningattarenkin luoda silmänsä maahan väistääkseen hänen läpitunkevia katseitaan.

Juhana saa kai olla olevinaan hänen toimiaan huomaamatta, ajatteli Katariina, ja myöntää hänelle paljonkin. Onhan Kaarle toki suostunut siihen, että hänen veljellään on yksinomainen oikeus kruunuun ja että Sigismund tulee hänen vallanperijäkseen. Kaikki muut olivat pikkuasioita, ja Katariina päätti kyllä ylläpitää rauhaa heidän välillään.

Hänen udellessaan uutisia ja tehdessään suunnitelmia, jotka hän myöhemmin osaksi toteuttikin, jatkui sotaa sekä maalla että merellä.

Samana päivänä, jolloin kruunausta vietettiin Upsalassa, pommitti Tanskan laivasto Räävelin kaupunkia anastaen hyvin monta sekä ruotsalaista että ulkomaista laivaa.

Maalla etenivät Daniel Rantzow ja Frans Brockenhusen Varbergiä kohden.

Urhoollinen Bo Birgerinpoika Grip oli siellä päällikkönä ja puolustihe miehuullisesti.

Ensi rynnäkössä sai Brockenhusen kuulan sääreensä, ja hänet täytyi viedä pois tappelusta.

Seuraavana päivänä piti Rantzowin eräältä aivan linnoituksen alapuolella olevalta merikalliolta lähemmin tarkastaa sitä ja samalla olla itse avullisena tykin suuntaamisessa.

Siinä toimessaan hän kumartui kallionkielekkeen yli, ja samassa silmänräpäyksessä tuli tykinluoti vieden häneltä puolen päätä.

Tämä tapahtui marraskuun 11 p:nä.

Tanskalaisten leirissä syntyi suuri hämmennys.

Kun Brockenhusen sai kuulla urhean aseveljensä kuoleman, valtasi hänet niin syvä suru, että haavaan tuli kuolemanvihat, ja niin hänkin kuoli.

Kuningas Fredrik oli sattumalta itse saapuvilla piirityksessä; vimmoissaan molempain päällikköjensä menettämisestä hän päätti itse uskaltaa hyökkäyksen.

Käsky annettiin, ja tanskalaiset kävivät rynnäkköön rohkeasti ja kuolemaa halveksien.

Heidät lyötiin kuitenkin takaisin, mutta taistelussa kaatui urhea Bo
Grip, ja miehistö antautui.

Se tapahtui joulukuun 4 p:nä 1569.

Tieto tästä saapui Juhanalle Marbäckiin Länsigöötanmaalle, missä hän majaili koko sotavoimineen.

Mutta tiedustelijat ilmoittivat, että kuningas Fredrik rakennutti vahvoja varustuksia äsken valloitetun linnoituksen ympäri, ja sentähden Juhana katsoi viisaimmaksi olla puolestaan mitään tekemättä.

Sen sijaan hän teki muutamia hyökkäyksiä Vikeniin ja Trondhjemin lääniin, mutta ne olivat merkityksettömiä.

Pontus de la Gardie oli joutunut vangiksi ja pääsi vapaaksi vasta rauhanteon jälkeen.

Kuningas palasi Tukholmaan ja herttua ruhtinaskuntaansa.

Me tiedämme, että se venäläinen lähetystö, joka oli lähetetty noutamaan herttuatarta, oli vielä Tukholmassa. Se pyysi nyt päästä matkustamaan.

Mutta Juhana tahtoi ensin saada vastauksen rauhantarjoukseen, jonka hän oli tehnyt tsaari Iivanalle heti Eerikin jouduttua vangiksi.

Vastaus tuhkin pian ja samalla turvakirja niille, jotka Ruotsin kuningas tahtoi lähettää tsaarin luokse rauhaa hieromaan.

Tämän nojalla lähetettiin jo kesällä ruotsalainen lähetystö
Venäjälle, ja sen seurassa palasivat venäläiset lähettiläät oltuaan
Ruotsissa enemmän kuin kaksi vuotta.

Noin puolen vuoden kuluttua saapui Ruotsiin salateitä osittain kirjeitä, osittain huhuja, että Ruotsin lähetystön jäsenet olivat joka mies joutuneet vankeuteen ja saaneet niin pahan kohtelun, että melkein olivat lakanneet toivomasta pääsevänsä hengissä sieltä.

Lisäksi kerrottiin, että Iivana oli miltei mielipuoli ja semmoisessa murhakiihkossa, että hän ilman mitään todellista syytä oli Novgorodissa surmauttanut tuhansittain ihmisiä ja käyttäytyi kaikissa suhteissa, ikäänkuin hänen tarkoituksensa olisi perin-pohjin hävittää valtakuntansa.

Saadakseen luotettavan liittolaisen Ruotsia vastaan hän teki liiton nuoren tanskalaisen prinssin Maunun, Saarenmaan herran kanssa. Ollen yhtä ajattelematon kuin kevytmielinenkin oli tämä ilomielin suostunut ehdotukseen, että naisi tsaarin veljentyttären ja tulisi sitten Liivinmaan kuninkaaksi.

Hänen tehtävänään olisi koettaa kaikin tavoin saada puolelleen Liivinmaan aatelisto, ja kun tarkoitus näytti olevan helpoimmin saavutettavissa loistavien juhlien ja ylellisten juominkien avulla, oli prinssi Maunu valmis tarkoin noudattamaan tsaarin käskyjä.

Sellaisia olivat ne uutiset, joita tuli Juhanan ja ruotsalaisten korviin.

Pysyvän rauhan saamiseksi oli määrätty neuvottelut alotettaviksi
Stettinissä heinäkuun 1 p:nä 1570. Oli välttämätöntä saada välit
Tanskan kanssa varmoiksi, ennenkuin voitiin ajatella sotaa Venäjää
vastaan.

Kaarlen neuvosta päätti Juhana sentähden vastaiseksi pysyä asemillaan.

Tästä veljestään ei Juhana kuullut muulloin kuin milloin tällä oli "jotakin neuvottavaa", mutta tämä neuvominen tapahtui aina semmoisten asianhaarain pakotuksesta, että Juhanan täytyi vastoin tahtoaankin mukautua.

* * * * *

Tähän aikaan Juhana otti käsikirjurikseen erään Juhana Henrikinpojan, joka tosin ei ollut erittäin tunnettu henkilö, mutta jolla oli hyvin suuri kyky saavuttaa suosiota. Etenkin pääsi hän alussa kuningattaren suosioon katolisten taipumustensa vuoksi, joita hän sanoi itsellään olevan, ja kuningattaren avulla hän voitti kuninkaankin suosion.

Kuninkaalla ei ollut koskaan ollut palvelijaa, joka olisi niin oivaltanut hänen ajatuksiaan ja toiveitaan.

Ja mikä oli vieläkin parempi, hän osasi tehdä mustan melkein aivan valkeaksi.

Kuningas Juhana ei voinut tukahuttaa omantunnontuskiaan ajatellessaan Eerikkiä, mutta Henrikinpoika todisti hänelle, että hänen valtakunnan tähden täytyi pitää veljeänsä niin ankarassa vankeudessa, jotta kaikki vapautusyritykset olisivat mahdottomat. Ja Juhana myönsi — keventynein mielin — että hän oli oikeassa.

Eräänä päivänä hän oli melkein tavallistaan nöyrempi. Hänellä oli silloin jokin pyyntö tehtävänä, mutta ei tiennyt, uskaltaisiko.

Juhanan, joka tunsi oman mahtavammuutensa, täytyi nauraa toisen kömpelyyttä.

"Mitä se on?" kysyi hän.

"Armollisin herra, eräs köyhä nainen…"

"Käske hänet puolisoni luo."

"Hän rukoilee saada tavata kuningasta."

"Mitä hän tahtoo?"

"En ole rohjennut kysyä."

Juhana tuli hämilleen, mutta ei kysynyt enää mitään.

"Kutsu hänet sisään."

Henrikinpoika poistui heti.

Kuningas meni nopeasti ja pani kuningattaren huoneeseen vievän oven salpaan.

Hänen kääntyessään seisoi nainen vahtisalin ovella.

Hän oli kietoutunut mustaan huntuun, ja hänen vieressään seisoi kaksi pientä tyttöä ja poika.

"Kuka te olette?"

Nainen lankesi kuninkaan jalkoihin heittäen huntunsa kasvoiltaan.

"Katariina Hannuntytär!"

"Anteeksi, anteeksi!"

"Kuinka te uskallatte?"

"Antakaa minun nähdä rakas kuninkaani ja sitten kuolla!"

Kuningas ojensi hänelle kätensä. "Nouse, Katariina!"

Nainen suuteli ojennettua kättä. "En, ennenkuin majesteettini on antanut minulle anteeksi rohkeuteni."

"Minä olen odottanut sinua."

"Sitten olen onnellisin naisista."

Hän nousi oitis seisaalleen.

"Ovatko nuo minun lapseni?"

"Julius, tiedätkö kuka tuo armollinen herra on?" kysyi nainen pojalta osoittaen liikutuksen valtaamaa Juhanaa.

"Kuningas, korkea herrani", vastasi poika.

"Tule tänne", sanoi Juhana istuen.

Poika meni heti hänen luokseen.

"Kuinka vanha sinä olet?"

"Yhdeksän vuoden."

"Yhdeksän vuodenko? Niin, niin! Joko osaat lukea?"

"Minä osaan tavata: Juhana kuningas."

Tämä hymyili tyytyväisesti. "Vai niin. No, miksi aiot tulla?"

"Maaherraksi."

Juhana purskahti nauramaan. "Vaatimuksesi eivät olekkaan pienet, huomaan minä. Saammepa nähdä, miten sen asian käy. Minun täytyy arvatenkin pitää huolta sinun tulevaisuudestasi."

"Kiitoksia", sanoi poika raapaisten jalallaan lattiaa.

"Polvillesi, Julius, ja kiitä."

"Ei, ei", keskeytti Juhana. "Tuleppas sinä tänne!"

Reippaasti astui tyttö lähemmäksi langeten polvilleen kuninkaan eteen.

Koko hänen käytöksessään oli jotakin ulkoa-opittua, mutta Juhanan huomio kiintyi vain tytön kauniisiin kasvoihin ja pitkiin, vaaleihin kihariin. Hän huomasi todelliseksi ihastuksekseen, että tyttö oli hänen näköisensä, ja sentähden hän otti hänet syliinsä suudellen häntä useita kertoja.

Se ei liene kuulunut läksyyn, sillä tyttö katsoi hämillään äitiinsä; mutta kun Juhana veti hänet istumaan polvelleen, malttoi hän heti mielensä ja katseli häntä suurilla, kirkkailla silmillään.

"Mikä on nimesi?"

"Sofi", vastasi tyttö.

"Vai niin, no kuinka vanha olet?"

"Kahdeksan vuoden."

"Suuri tyttö, ehkäpä liiankin suuri sylissä istumaan." Hän laski tytön alas.

"Kysyppä minulta, miksi minä aion."

"Oletko ajatellut sitä, no annahan kuulua."

"Hovineidiksi."

"Todellakin, mutta se ei liene niin helppoa."

"Kuningattaren luo."

"Miten luulet sen käyvän päinsä?"

"Jos kuningas pyytää häneltä."

"Sitä en voi luvata." Hän työnsi tytön hieman sivulle. "Tuleppas tänne sinä, pikkarainen."

Tämä totteli uupunein, alakuloisin elein.

"Lucretia, seitsenvuotias", sanoi hän.

"Vai niin, sinä tiesit edeltäkäsin, mitä minä aioin kysyä. No, mikä sinua tuskastuttaa?"

"En minä tahdo jäädä tänne; minä tahdon kotiin", sanoi tyttö hiljaa nyyhkien.

Juhana lohdutteli häntä muutamin ystävällisin sanoin ja lähetti sitten pois sekä äidin että lapset.

"Vastedes saatte kuulla minusta; minä pidän huolta teistä", sanoi hän.

Nainen tahtoi taas langeta polvilleen, mutta kuningas kutsui käsikirjurinsa, joka sai käskyn viedä pois heidät.

Sitten hän sanoi tälle:

"Nuoruutensa hullutuksia saa katua. Pojasta pidän huolen, mutta tyttö… en voi pyytää kuningatarta ottamaan hänet hovineitsyeksi."

"Ehkäpä minun sallitaan tehdä se?"

"Ajatteles, hän on minun muotoiseni."

"Juuri sen vuoksi, tuumailin."

"Sanotpa jotakin, mutta älä vaan ilmaise minua."

"Teidän armonne saa luottaa minuun."

"Tyttö voi itse ilmaista salaisuuden."

"Sitä hän ei tee; mutta joku nimi hänellä pitää olla."

"Oletpa oikeassa… odotahan; Gyllenhjelm. Kaikki lapseni kantakoot sitä nimeä."

"Sofi Gyllenhjelm… Suomestako?"

"Ei, ei millään muotoa… Skånesta tai Tanskasta."

"Niinkuin teidän armonne haluaa."

Suosikki poistui syvään kumartaen.

Viikkoa myöhemmin kertoi kuningatar puolisolleen, että oli ottanut hovineitsyeksi erään kahdeksanvuotiaan tytön, mutta ensi aluksi jättänyt hänet muualle kasvatettavaksi.

Kuningas näytteli niin hyvin osansa, että kuningatar rahtuakaan epäilemättä lausui:

"Ällistytpä nähdessäsi hänet."

"Niin kaunisko?"

"Niin sinun muotoisesi!"

Kuningas suuteli Katariinan kättä. "Sinun rakkautesi se vain huomaa yhdennäköisyyttä kaikkialla!"

4.

HUIMA JAHTI.

Kesäkuun 1 p:nä 1570 kokoontui Stettiniin neljä ruotsalaista ja neljä tanskalaista valtaneuvosta.

Samalla saapui sinne useita lähettiläitä Bremenistä, Lyypekistä ja
Puolasta.

Saksan keisari, Saksin vaaliruhtinas ja Ranskan kuningas olivat lähettäneet useita niinsanottuja rauhanvälittäjiä.

Ja niin kiihkeäksi yltyi kiista, niin ankaran vastakkaiset olivat mielipiteet, ettei mitään sopimusta voitu saada aikaan ennenkuin joulukuun 13 p:nä, jolloin rauha päätettiin.

Kesällä, kun Klaus Fleming Ruotsin laivaston päällikkönä taisteli tanskalaisia vastaan Itämerellä ja voitti heidät Skånen rannikolla — sanoo eräs Ruotsin valtuutetuista —, olivat Tanskan lähettiläät hyvin myöntyväisiä, mutta heti kun laivasto oli mennyt talviteloilleen, tulivat he taas vaativaisiksi, niinkuin heillä aina on tapana.

Vihdoinkin tehtiin rauha.

Ruotsi lunasti takaisin Elfsborgin 150,000 taalerilla, jätti takaisin kahdeksan tanskalaista sotalaivaa ja luopui vaatimuksistaan Gotlantiin, Jemtlantiin ja Herjedaliin.

Kumpainenkin kuningas sai käyttää vaakunassaan kolmea kruunua, mutta ilman muita vaatimuksia.

Tässä suhteessa ratkaisivat vieraat sovintotuomarit riidan oikeudessa.

Niin päättyi seitsenvuotinen sota. Yksi etu oli siitä ollut Ruotsille, se nimittäin, että Tanskan kuningas oli luopunut kaikista vaatimuksistaan tähän maahan.

Kääntykäämme nyt Venäjään.

Siitä, miten tsaari oli ottanut vastaan Ruotsin lähettiläät, kävi selville, ettei hän tahtonut tehdä rauhaa samoilla ehdoilla kuin ennen.

Prinssi Maunu oli saanut tehtäväkseen lahjoa Liivinmaan aateliston, ja liiviläinen aatelismies Klaus Kursel oli ensimäisiä, joka kuunteli hänen sanojaan ja lupauksiaan.

Tämä herra oli Ruotsin palveluksessa. Lealin linna oli hänen hallussaan, ja kuningas Eerikin viimeisenä hallitusvuonna oli hän osoittautunut urheaksi ja reippaaksi soturiksi.

Heti kun Eerik oli syösty valtaistuimelta, oli hän saanut Juhanalta luottamustoimekseen pitää huolta siitä, ettei Liivinmaan aatelisto eikä Räävelin kaupunki vähimmässäkään määrässä tinkisi velvollisuuksistaan Ruotsin kruunua kohtaan.

Kursel lupautui aikoen täydellä todella pitää lupauksensa, mutta Maunu prinssi tarjoili hyviä juomatavaroita ja täysipainoisia kultarahoja, eikä tuo liiviläinen aatelismies voinut kieltäytyä toisesta paremmin kuin toisestakaan.

Sanotaan, että kun antaa pahalle sormen, se pian vie koko käden. Klaus Kursel kokosi ensin hiljaisuudessa, sitten aivan julkisesti ympärilleen useampia, jotka olivat taipuvaiset alistumaan uuden liiviläisen kuninkaan valtaan, ja näiden seurassa hän lähti ratsujoukon etunenässä Rääveliin tammikuun 7 p:nä 1570.

Edellisestä tiedämme, että Juhanassa kyti vastenmielisyys Henrik Hornia kohtaan aina siitä asti kuin hän joutui vangiksi Turussa, koska hän luuli tätä syypääksi onnettomuuteensa.

Tultuansa kuninkaaksi hän lähetti erään huovipäällikkönsä Niilo Dobblaren Rääveliin käskien hänen ottaa haltuunsa sekä linnan että sen päällikön.

Mutta tämä ei onnistunut paremmin kuin että Henrik Horn pani Niilo Dobblaren vankeuteen ja lähetti kysymään kuninkaalta, mitenkä olisi menetteleminen.

Heti senjälkeen lähti sinne Gabriel Oxenstjerna ottaakseen komennon linnassa, ja vastaväitteittä tämä jätettiinkin hänelle heti, kun hän oli näyttänyt kuninkaan kirjeen.

Uudella komentajalla ei ollut aavistustakaan liiviläisten hankkeista. Räävelin linna joutui sentähden täydellisen yllätyksen kautta liittolaisten käsiin.

Gabriel Oxenstjerna, hänen vaimonsa ja lapsensa joutuivat vihollisten valtaan ja pantiin vankeuteen.

Mutta tämän kelpo kaupungin maistraatti meni heti pöyhkeän valloittajan luo ja sen onnistui heliseviin syihin nojautuen saada hänet antamaan Gabriel herralle ja hänen omaisilleen vapauden.

Räävelin linnassa otti Klaus herra vastaan Maunu prinssin lähettiläät. Hän kuvitteli olevansa aiottu joksikin oikein suureksi äskenleivotun liiviläisen kuninkaan valtakunnassa.

Sellaisissa unelmissa hän tuudittelihe kaksi onnellista kuukautta.

Eihän sovi pyytääkään, että unelma kauempaa kestäisi, ja linnassa oli muitakin, jotka uneksivat.

Niilo Dobblare oli uneksinut kolme kuukautta alhaalla vankilakomerossaan, ja nyt hän heräsi.

Kun komentaja pani hänet vankeuteen, jäi hän tarkastamatta, ja hänellä oli täysinäinen kukkaro taskussaan. Vanginvartija ei luullut hänellä olevan äyriäkään, ja Niilo naureskeli itsekseen, että oli niin hyvästi puijannut heidät.

Nyt hän oli saanut kaksi vankitoveria, reippaita, kelpo ruotsalaisia niinkuin hän itsekin.

Toinen oli kihloissa vanginvartijan tyttären kanssa, ja tähän he perustivat suunnitelmansa.

Eräänä päivänä tuli tyttö isän sijasta tuomaan heille ruokaa.

Niilo tyhjensi koko aarteensa hänen taskuunsa ilmoittaen hänelle suunnitelmansa.

Kaikki katsoivat sen hyväksi, ja tyttö ojensi kätensä vakuuttaen koettavansa tehdä kaiken voitavansa.

Tässä täytyy lisätä, että Annikki oli kaunis, reipas tyttö ja että useat linnan vahdeista suopein silmin katselivat häntä.

Salaa hän kuiski muutamalle heistä, että eräässä lähiseudun kapakassa oli oivallista viiniä, ja jos he tahtoivat panna roponsa yhteen, niin hän lupasi hankkia heille sitä, ennenkuin varasto loppui.

Kaikki olivat halukkaat siihen, ja kukin sotilaista antoi niin paljon kuin hänellä oli.

Kiristorstain ja pitkänperjantain välisenä yönä pantiin kekkerit toimeen. Annikki oli hankkinut väkijuomia, ja niitä oli nautittu niin perusteellisesti, että jo kahden ajoissa yöllä vartija oli umpi-unessa.

Silloin reipas tyttömme aukaisi vankilan oven, ja Niilo sekä molemmat vangit irroittivat avaimet nukkuvan vartijan vyöstä ja aukaisivat kiireesti linnan portit.

Annikin toimesta oli ruotsalaisille ilmoitettu asiasta, ja monta sataa marssi heitä sisään mitä syvintä hiljaisuutta noudattaen.

Kaikki oli tapahtunut melkein äänettömästi. Olisi luullut henkien liikkuvan linnankäytävissä, ja suuri oli Klaus Kurselin ällistys, kun hän aamulla herätessään huomasi olevansa vankina koko miehistöineen.

Gabriel Oxenstjerna otti taas päällikkyyden, ja Niilo Dobblare apulaisineen lähetettiin Tukholmaan kuninkaallisesti palkittavaksi.

Heidän muassaan vietiin sinne muutamia liiviläisiä kavaltajia, jotka Kaarle herttuan rukouksista saivat armon. Useiden heistä onnistui paeta.

Klaus Kursel mestattiin Räävelissä.

Niin oli Ruotsi saanut linnan takaisin. Porvariston miehuus ja uhraukset pääasiassa tekivät sen, ettei kaupunkia nyt eikä myöhemminkään menetetty.

Ruotsin valta oli Virossa jo alusta alkaen päässyt hyvään maineeseen, ja Eerikin kielto, ettei aatelisto saa "piestä eikä piiskata talonpoikiansa", teki mitä parhaan vaikutuksen herättäen toivoa siitä, että parempi asiain järjestys oli tulossa.

Viisi kuukautta sen jälkeen seisoi Maunu taas Räävelin muurien edustalla 25,000 miehen kera.

Hän kehotti porvareita antautumaan, ja kun siihen ei suostuttu, alkoi piiritys. Kaupunkia ammuttiin useista vallituksista, ja yrityksiä tehtiin, vaikka turhaan, sen sytyttämiseksi ja polttamiseksi.

Gabriel Oxenstjerna piti päällikkyyttä, ja urhea Kaarle Horn, ennemmin viralta pannun Henrik Klaunpoika Hornin poika, oli hänen komennossaan.

Kun hän päälliköltä pyysi saada osaston johdettavakseen, vastasi tämä:

"Teidän isänne ei ole hyvissä kirjoissa nykyisen kuninkaamme luona."

"Sentähden että hän on ollut esivallalle kuuliainen."

"Eerik oli järjiltään."

"Saako soturi arvostella semmoisia?"

Gabriel Oxenstjerna siveli partaansa: hän katseli nuorta, voimakasta miestä, joka paloi halusta mainetekoihin, ja sanoi: "Minun vastuullani."

"Sitä ette tule katumaan."

Nuori sankari piti sanansa. Useat kerrat hän teki onnellisia hyökkäyksiä linnasta saavuttaen yhä enemmän linnanherran luottamuksen.

Piiritystä jatkui seitsemän kuukautta; tammikuussa 1571 lähetti tsaari lisäväkeä ja hävitti maan yltympäri pannen laajat alat autioksi; mutta edellisenä vuonna syyskuun lopulla oli kaksi ruotsalaista sotalaivaa tullut satamaan tuoden ruokavaroja ja kaikkia muita tarpeita. Sentähden tultiin hyvästi toimeen, ja miehistön sekä porvarien miehuus vielä kiihtyi, kun eräänä päivänä helmikuussa heitettiin muurin yli kirje, jossa mainittiin, että Tanskan kanssa oli tehty rauha.

Riemuissaan tästä tekivät ruotsalaiset hyvällä menestyksellä hyökkäyksen linnasta.

Mutta kun Maunu huomasi, että hän ei voimalla eikä viekkaudella voinut saada mitään aikaan, rupesi hän hieromaan välirauhaa, ja kun tämä tarjous hyljättiin, vetäytyi hän pois polttaen leirinsä.

Venäläisten tappio nousi 9,000 mieheen.

Suuri joukko irtainta väkeä jäi jäljelle käyden ympäristössä ryöstelemässä.

Silloin Kaarle Horn lähti 300 huovin kanssa Räävelistä ja hävitti viholliset sekä löi pienen venäläisjoukon Ubigallin kylässä.

Rääveliläiset viettivät siitä lähtien maaliskuun 16:tta kaupunkinsa pelastuspäivänä.

Pian senjälkeen luovuttiin myöskin Weissensteinin piirityksestä, jota
Herman Fleming oli puolustanut samaan aikaan ja samalla menestyksellä.

Venäläiset joukot vetäytyivät Narvaan, ja Maunu lähti Saarenmaahan, vavisten ja peläten ankaran herransa vihaa. Näin sai Ruotsi takaisin Räävelin linnan ja piti sitä sitten hallussaan edelleenkin.

Mutta aika-ajoin se olikin ainoa paikka, mitä Ruotsilla oli jäljellä näillä seuduin. Ne lukemattomat sotajoukot, joita Venäjän tsaari lähetteli Liivin- ja Vironmaahan, levisivät yli maan ja hävittivät sitä.

Räävelin säilyminen riippui, kuten jo sanoimme, paljon siitä rakkaudesta ja luottamuksesta, joka siellä vallitsi Ruotsia kohtaan. Aiheena tähän oli Ruotsin joukkojen parempi sotakuri, eikä suinkaan vähemmässä määrässä se toivo, että kaupunki Ruotsin vallan turvissa saisi kauppasuhteissa voiton sekä Riiasta että Narvasta.

Pääsyynä Ruotsin puolelta tähän sotaan Venäjää vastaan oli etenkin ensi vuosina Räävelin puolustaminen viimeiseen asti.

5.

IHMISTEURASTUSTA.

Liivinmaassa oli sillä välin ehditty väsymään Venäjän ylivaltaan, ja kun turkkilaiset vuoden 1571 kuluessa ahdistelivat tsaari Iivanaa, alkoi tyytymättömyys liiviläisessä aatelistossa päästä ilmoille.

Neljäkymmentätuhatta tataaria oli hyökännyt Venäjälle; Moskova ryöstettiin ja poltettiin. Iivana katsoi nyt parhaaksi laskea Ruotsin lähettiläät vapaiksi, sitten kun he kaksi vuotta olivat kituneet vankeudessa, mutta samalla kertaa hän kehotti Juhanaa lähettämään lähettiläitä Venäjälle rauhaa hieromaan.

Näytteeksi siitä, minkälaista kieltä sen ajan ruhtinaat välisti käyttivät keskinäisissä asioissaan, seuraa tässä kirje, jonka kuningas Juhana lähetti vastaukseksi tsaarin kirjelmään:

"Olemme saaneet kirjelmäsi ja siitä havainneet, miten järjettömän moukkamaista ylpeyttä, valhetta ja halveksimista sinä osoitat meitä vastaan. Ellemme olisi kuulleet, että isäsi oli Venäjän suuriruhtinas, olisi meillä ollut syytä tulla siitä siihen arveluun, että joku munkki tai talonpoika on ollut sinun isäsi, koska sinä kirjoitat niin säädyttömästi, kuin olisit kasvatettu talonpoikain tai muun roskajoukon keskuudessa, jotka eivät tiedä kunniasta mitään."

"Sinä kirjoitat", jatkui siinä edelleen, "niin paljon vilppiä ja viekastelua ja olet tahrannut ja sotkenut suusi niin paljon valheella, että se tuskin koskaan enää voi tulla puhtaaksi; sentähden meidän ei ole tarvis vastata kaikkeen siihen säädyttömään ja pöyhkeään viekasteluun, jota mainitussa kirjeessäsi on. Mitä siihen tulee, että arvelet meidän pyytävän sinulta rauhaa, niin se ei tule koskaan tapahtumaan, sillä me toivomme, että asiat kaikkivaltiaan Jumalan avulla kääntyvät siksi, ennenkuin leikistä lakataan, että sekä sinä että alamaisesi saatte rangaistuksen, jonka sekä sinä että he jo aikoja sitten olette ansainneet. Mutta jos tahdot tätä onnettomuutta estää, niin lähetä parhaat herrat neuvostostasi meidän luoksemme ja käske heidän nöyryydessä pyytää anteeksi sitä vääryyttä ja halveksimista, jota sinä olet meille osoittanut. Sitten saat tietää, millä ehdoilla me tahdomme tehdä rauhan kanssasi."

Suurista sanoista huolimatta käytiin sotaa laimeasti ja Ruotsin saavuttamatta juuri mitään etuja.

Sillä välin ja vastoin kaikkia luuloja oli tsaari Iivana käynyt sovintoon aiotun sukulaisensa kanssa ja marssi 80,000-miehisellä sotavoimalla Liivinmaahan lopulla vuotta 1572, Maunu herttuan ja kahden poikansa seuraamana.

Hannu Boije oli päällikkönä Wittensteinissä. Vihollisen saapuessa hän oli niin varustamaton, että oli vähää ennen lähettänyt suurimman osan varustusväkeänsä tuomaan tykkejä Räävelistä, joten hänellä oli ainoastaan 50 miestä linnoituksessa.

Klaus Åkenpoika Tott oli määrätty koko sotavoiman ylipäälliköksi.

Jo syyskuussa hän oli tehnyt hävitysretken sisä-Venäjälle päin.

Tähän aikaan hän oli paluumatkalla ja oli paraillaan Ylä-Pahlenissa, eräässä linnassa, jossa Maunu herttuan oli tapana oleskella ja joka ei ollut sen kauempana Wittensteinistä, kuin että tykinlaukaukset kuuluivat sinne.

Hän otaksui ensin kuulevansa riemulaukauksia sen johdosta, että tykit olivat onnellisesti saapuneet Räävelistä, mutta sai pian tiedon erehdyksestään.

Wittensteinin pommitus alkoi joulukuun 27 p:nä.

Sitä jatkui kaksi päivää ilman menestystä.

Antautuminen ei voinut juolahtaakaan urhean Hannu Boijen mieleen.

Aivan vimmoissaan siitä, että piti pysähtyä näin mitättömän linnoituksen eteen, käski Iivana yleiseen rynnäkköön seuraavana päivänä, tammikuun 1:senä.

Tyynesti ja kuolemaa halveksien taistelivat Hannu Boije ja hänen viisikymmentä miestänsä ärsytettyjen jalopeurain tavoin.

He olivat valmiit joutumaan ylivoiman voittamiksi ja saamaan surmansa, mutta tsaari Iivana keksi kauheamman kuolintavan. Elävinä hän paistatti heidät vartailla.

Senjälkeen tsaari palautti osan sotajoukkoansa Venäjälle.

Se kosto, minkä hän oli toimittanut Wittensteinissä, oli saanut hänet hyvälle tuulelle, ja Maunu herttuan tuli osoittamastaan urheudesta saada hyvin ansaittu palkkansa.

Novgorodissa valmistettiin komeat häät, ja suurella loistolla ja juhlallisuudella vihittiin siellä Maunu ja tsaarin veljentytär.

Jäljellejätetyn sotaväen päälliköt olivat saaneet käskyn kukin kohdastaan valloittaa linnat eri osassa maata.

Noin 16,000 miestä marssi Viron läntistä rannikkoa kohden valloittamaan Loden, Hapsalin ja Lealin linnoja, mikä ei kuitenkaan ollenkaan onnistunut.

Kun Klaus Tott Ylä-Pahlenista näki koko maakunnan pohjoisessa päin olevan ilmiliekissä, käsitti hän miten asianlaita oli, mutta hän oli ylen heikko uskaltaakseen hätyyttää suurta venäläistä sotavoimaa.

Hädin-tuskin onnistui hänen palata Rääveliin, missä hän pysytteli paikoillaan, kunnes vihollinen oli ehtinyt hajoittamaan joukkonsa.

Sitten hän lähti liikkeelle 700 huovin ja 300 liiviläisen ratsumiehen kera.

Mainittu 16,000-miehinen venäläisjoukko tavattiin Loden edustalla tammikuun 23 p:nä.

Klaus herra lähetti ratsumiehensä heti rynnäkköön, ja nämä tekivätkin sen sellaisella voimalla, että tunkeutuivat koko venäläisen sotajoukon läpi. Mutta sen sijaan että olisivat kääntyneet takaisin, laskettivat he täyttä laukkaa pakoon eri suuntiin.

Nähdessään vihollisten paljouden he olivat katsoneet turhaksi toivoakkaan voittoa, ja mihin tulivatkin, kertoivat he, että Ruotsin armeija oli kokonaan lyöty.

Ratsuväen pako ei riistänyt Klaus herran malttia. Hän huomasi heti, että heidän huima rynnäkkönsä oli saanut vihollisjoukot epäjärjestykseen, ja jatkoi sentähden hyökkäystä jalkaväkineen.

Vastustamattomasti etenivät nämäkin hakaten joukoittain vihollisia maahan.

Voitto oli täydellinen: 7,000 venäläistä makasi tappotantereella, muut pelastivat itsensä pakenemalla.

Urhea päällikkö palasi Rääveliin, mukanaan vihollisen tykistö, joukko lippuja, 100 hevosta ja pitkä jono — tuhatkunta rekeä — kaikenmoista saalista. Ruotsalaisten mieshukka oli vähäpätöinen.

Suurimpia vaikeuksia teki tässä sodassa rahan puute.

Muukalaiset palkkasoturit eivät saaneet säännöllisesti palkkaansa, ja he uhkailivat luopua.

Vuonna 1573 pantattiin Räävelissä olevalle saksalaiselle ratsuväelle Loden, Hapsalin ja Lealin linnat, jotta he eivät toteuttaisi uhkaustaan mennä venäläisten puolelle.

Seuraavana vuonna, 1574, ei voitu määräaikaan lunastaa linnoituksia, ja saksalaiset myivät ne Tanskan kuninkaalle tammikuussa 1575.

Epäkohtana oli vielä, että eri kansallisuutta olevien huovien kesken oli paljon kateutta ja eripuraisuutta.

Tämmöisestä syystä täytyi Klaus Tottin luopua Wesenburgin linnan piirityksestä, jonka hän oli menestyksellä alottanut uunnavuonna 1574.

Skottilaisen jalkaväen päällikkö Rutwen oli kiivas ja pikavihainen.

Saksalaisten pöyhkeileminen ja kerskuminen suututti häntä, ja kun hän kuuli väkensä valittavan heidän käytöstään, päätti hän kostaa.

Maaliskuun 17 p:nä hän järjesti väkensä täyteen taisteluasentoon, anasti koko kenttätykistön ja käänsi sen saksalaista ratsuväkeä vastaan.

Tämä oli heti valmis alottamaan leikin, joka päättyi siten, että 1,500 skottilaista sai surmansa.

Erinomaista sotakuria osoittaa se, että skottilainen ratsuväki pysyi levossa koko teurastuksen ajan, vaikka olikin saapuvilla.

Päällystö huomautti heille, että jalkaväki oli rikkonut sääntöjä ja sotakuria ja sentähden itse vetänyt rangaistuksen niskoilleen.

Kuitenkin oli närkästys ja mielikarvaus niin suuri, että Klaus herra katsoi viisaimmaksi luopua piirityksestä.

Niitä kolmea linnaa, joita Tanskan kuningas Fredrik sanoi omikseen, ei hän saanut kauan pitää.

Heti uunnavuonna 1576 hyökkäsi maahan suuri venäläisjoukko, joka ei valloittanut ainoastaan vastamainittuja linnoja, vaan kaikki, mitä Ruotsilla oli siellä alueita, niin että lopulta ei ollut muuta jäljellä kuin Rääveli.

Venäläiset ryöstivät, polttivat ja hävittivät tapansa mukaan.

Useita kertoja näkyi suuria joukkoja Räävelin edustalla, mutta ne eivät näyttäneet aikovankaan ryhtyä piiritykseen.

Vasta syksyllä päästiin selville heidän salaperäisistä tuumistaan.

Ylin päällikkyys oli vanhan Henrik Hornin ja hänen poikansa Klaun käsissä, ja he tekivät vaikeuksista huolimatta kaiken, mitä sellaisilta miehiltä voi odottaa, kaupungin ja linnan puolustukseksi.

Sinä vuonna sattui tavattoman myrskyinen syksy; rakennuksista menivät katot, useita kirkontorneja vikaantui, ja satamassa särkyivät varustukset.

Useita laivoja, joiden piti tuoda elatus- ja sotatarpeita Ruotsista, joutui haaksirikkoon osittain ulkona merellä, osittain lähellä satamaa, johon ainoastaan hylyt ajautuivat.

Se oli kauhea aika; kaikki luonnonvoimat olivat raivoissaan, joka päivä rae- ja rankkasateita.

Huonoa säätä kesti useita viikkoja, eikä lopulta enää rohjettukaan lähteä merelle.

Suomessa odotti 2,000 miestä ja Lyypekissä 120 muskettisoturia päästäkseen mahdollisesti yli, mutta liian kauan he saivat odotella.

Ankaroita syysmyrskyjä seurasi kova talvi, ja nyt olivat Hornit ja rääveliläiset jätetyt kokonaan oman onnensa nojaan.

Tuskaisina ja levottomina pelkäsivät rääveliläiset joka päivä vihollisen tulevan.

Mutta kaikkialla on kavaltajia, niinpä Räävelin muurien sisäpuolellakin.

Kaksi porvaria, joilla ei ollut mitään menetettävää, mutta voitettavaa kyllä, hiipi eräänä aamuna kaupungista vihollisleiriin kertomaan, miten huonosti asiat kaupungissa olivat.

Emme tiedä minkä palkan he saivat, mutta varhain aamulla tammikuun 23 p:nä voitiin linnanmuureilta nähdä suurien vihollisjoukkojen etenevän äärettömien lumilakeuksien halki.

Päälliköllä, Feodor Mustislavskilla, oli johdossaan 50,000 miestä, ja hänellä oli neuvonantajana Iivana Koltsoff, jota sanottiin Venäjän parhaaksi soturiksi.

Hän oli tsaarille luvannut valloittaa tällä kertaa Räävelin tai menettää henkensä.

Venäläiset alkoivat heti luoda vallituksia kaupungin ympäri. Näihin he sijoittivat tavattoman suuret tykkinsä ja tuliputkensa.

Tammikuun 27 p:nä alkoi pommitus, jota jatkettiin yöt-päivät.

Jos tahdot tietää, miten toimitaan piiritetyssä kaupungissa, jossa kunnon miehet johtavat puolustusta, niin voivat isä ja poika, Henrik ja Kaarle Horn, siitä antaa parhaan kuvan.

Kaikki, mitä linnoituslaitoksiin kuului, oli pantu paraaseen kuntoon ja ruokavaroja hankittiin riittävässä määrässä ottamalla huomioon myöskin, että suuri joukko talonpoikia oli maaseudulta paennut kaupunkiin.

Näistä muodostettiin erityinen sotaväen osasto, joka uskottiin Ivo Skenkenbergin, urhean porvarinpojan johtoon, ja hän osasi kyllä pitää miehuutta vireillä joukossaan.

Tiedettiin, että venäläiset aikoivat tulipommeilla sytyttää kaupungin palamaan, ja sentähden täytyi asukasten viedä oljet, heinät, halot ja muut palavat aineet kellareihin ja holveihin. Sitäpaitsi piti joka talossa olla märkiä häränvuotia ja täysinäisiä vesisammioita sekä luotettava henkilö pitämässä vaaria tulipommeista.