Ei hän soimannutkaan. Hänen mieleensä muistui vain niin selvästi eräs kevätpäivä, jolloin pienet avojalan jäljet näkyivät hiekassa suurten tohvelin jälkien vierellä. Ja omituisen varmana tuli hänen mieleensä:
— Sellaiselle käy vielä hyvin jo tässäkin elämässä!
— Luulet ehkä minulla vieläkin olevan kaunaa Väinöä kohtaan — sanoi Alma — mutta siinä erehdyt kokonaan, päinvastoin käy minun häntä kovin sääliksi. Äsken esimerkiksi en suorastaan hennonut kaikkien aikana sanoa suoraa totuutta hänestä. Sillä minun tiedossani on tuoreemmat viestit hänestä kuin maljan esittäjällä.
— Noo — huudahti Hanna jääden säikähtyneenä tuijottamaan Almaan.
— Ne harjotelmat, joista hän puhui, kyllä eivät tule olemaan minkään näyttelyn kaunistuksena. Niihin on Väinö perästäpäin piirtänyt mustia käden kuvia, muka tumman haltijan käsiä, jotka kateellisina pyyhkivät pois kaiken onnen hänen elämästään. Se on muka symbolismia.
— Se kovanonnen lapsi! Mutta Eevalle sitä älköön kirjoitettako, se voisi häiritä hänen työtään. —
— Mutta miksi, miksi on toinen luotu kärsimään, toinen nauttimaan? Onko se vain kohtalon leikkiä, vai onko kaiken takana syvemmät syyt, joita emme kykene tajuamaan? — —
Oli jo puolenyön aika, kun Aarnion vieraat kulkivat kukin kotiansa läpi nukkuvan kaupungin.
Se oli ollut hauska ilta, oikein juhlailta, sen kaikki myönsivät, ja se oli vienyt heidät kaikki lähemmäksi toisiaan. —
* * * * *
Seuraavana aamuna ani varhain heräsi Hanna Heitman kovaan jyrinään kadulta.
Aivan oikein, siellä pyöri tohtorin tavarakuorma verkalleen eteenpäin rantakatua kohden. Kaapit olivat kumollaan rattaiden pohjissa ja tuolien jalat sojossa taivasta kohden.
Hetken päästä tulivat tohtori ja Selma kumpikin kantaen tohtorin kemiallisia koneita.
Tohtori käveli otsa rypyssä ja näytti tarkasti miettivän jotain, kenties jotakin uutta aineyhdistystä, jonka perille hän oli pääsemäisillään.
Mutta Selma oli itkenyt.
XII.
Eeva oli kotimatkalla.
Hän oli lentänyt pikajunassa halki Euroopan. Itämeren aallot olivat tuuditelleet häntä kotimaan rannoille ja nyt istui hän jo taas samassa laivassa, joka lähes kaksi vuotta sitten sankan usvan lävitse oli kuljettanut hänet laajan ulapan päässä olevalle rautatieasemalle.
Hänellä oli oma pieni hyttinsä salongin takana. Hän oli matkustanut yöjunassa Hangosta ja häntä raukasi. Nukkua hän kuitenkaan ei olisi voinut. Hän oli nojallaan vuoteen patjoja vastaan ja katseli ulos ikkunasta, jonka hän oli avannut.
Ulappa aaltoili hiljalleen ja sen pinta sädehti ja kimmelsi auringossa. Kone jyskytti säännöllisesti ja kohisten vetäytyi vesi loitommas laivan kyljestä.
Siinä kohinassa oli jotain rauhoittavaa, jotain lepoon viihdyttävää.
Silmät huikenivat, kun katseli vedenpinnan kimmellystä, sentähden sulkikin hän silmänsä ja kuunteli vain veden kohinaa.
Ikkunasta virtaava raitis aamuilma vilvoitti hänen polttavaa otsaansa ja tykkiviä ohimoitaan. Hän oli kuin virkoamassa jostain huumaustilasta, kaksi vuotta kestäneestä huumeesta.
Miksipä hän muuksikaan olisi voinut sitä nimittää? Oliko hän ollut oma itsensä hetkeäkään koko ajalla? Ja oliko hän ollut onnellinen?
Hän oli palvellut taidetta, joka oli suurinta mitä hän tiesi. Niin oli hän sanonut itselleen joka päivä, kun hän väsymään asti oli harjoittanut loppumattomia mutkikkaita säveljaksoja. Niin oli hän sanonut itselleen, kun hänen silkkiin ja harsoon puettuna oli pitänyt esiintyä meluavan joukon edessä ja ottaa vastaan sen myrskyisä suosio.
Kun hän nyt ajatteli sitä kaikkea, puistatti vastenmielisyyden tunne koko hänen hentoa elimistöään. Hänestä tuntui kuin hän koko ajan olisi pettänyt itseään ja muita ja kuin hänen nyt juuri siinä nojatessaan vuoteen patjoihin ja kuunnellessaan veden kohinaa ulkoa, olisi pitänyt tehdä tiliä jonkun edessä, mutta hän ei oikein tiennyt kenen.
Hän eli taas uudelleen ne kaksi vuotta kaikkine yksityiskohtineen, kärsi niitten kärsimykset ja tunsi niitten riemut.
Välistä kaalasi hän erämaan polttavassa hiekassa. Erämaan kuuma tuuli oli tukahuttaa hänet ja toivotonna oli hän nääntymäisillään kesken taivalta.
Mutta sitten aukeni taas hänen eteensä vilvakka keidas. Hän lepäsi sen siimeksessä, hän joi voimaa sen pulppuavista lähteistä, hän hengitti sen viileyttä.
Ne oli ne hetket, jolloin hän vajonneena suurten mestarien teoksiin, unohtaen koko maailman, eli kokonaan niissä. Ne hetket oli hän elänyt yksin huoneessaan, kuulematta arvostelua, kuulematta joukon ylistystä.
Hän viipyi niissä nytkin mielellään, mutta muut kuvat hämmensivät hänen nautintoaan ja hänen täytyi yhä tehdä tiliä.
Hän muisti niin selvään, millä tunteilla hän viimeksi oli kulkenut tätä ulappaa, kuinka hän oli päättänyt antautua kokonaan ja kuinka hän siten oli luullut saavuttavansa ihanteen.
Oliko hän nyt askeltakaan lähempänä sitä kuin lähteissään?
Se oli paennut häntä, väistynyt pois hänen tieltään. Hän ei ollut mahdollinen näkemään sitä taikka tuntemaan sen läheisyyttä. Hän ei ollut etsinyt sitä oikealla tavalla. Syy oli hänessä itsessään.
Hän tunsi masentavaa pettymystä, peljättävää tyhjyyttä mielessään.
Sitä, mitä hän ei ollut etsinyt, oli liiankin runsaasti tullut hänen osakseen. Hänen nimensä oli kulkenut maineen siivillä kaupungista kaupunkiin, ja oopperain tirehtöörit olivat alkaneet hänestä kilpailla. Hän oli sitoutunut kahdeksi vuodeksi Berliinin oopperaan ja hänen piti palata sinne syksyllä.
Tällä hetkellä tuntui se tuiki mahdottomalta. Mutta se tuli kenties vain väsymyksestä.
Laiva pysähtyi laituriin. Tuli lisää matkustavaisia. Eukkoja nyytit kädessä ja miehiä piippunysä hampaissa. Eeva katseli ikkunasta, kuinka he kaalasivat vedessä, sillä vesi oli tulvillaan ja laituri veden alla. Harmaarunkoiset lepät ja rantakoivut näyttivät kasvavan järvessä.
Puut olivat jo kerinneet suureen lehteen. Päivänen paahtoi ja oli nähtävästi kuuma, sillä rannalla seisojat pyyhkielivät hikeä otsaltaan. Vähän ylempänä rantatörmällä oli vasta tervattu vene kumollaan ja tervan haju tunki Eevan luo hyttiin asti.
Hän katseli tätä kaikkea kuin hyvin kaukaa. Hän katseli sitä kuin omia mielikuviaan. Hän ei ollut vielä päässyt selvästi käsittämään, että se oli todellista. Matka oli käynyt niin joutuisaan, niin huimaavan kiireesti.
Laiva viillätti jo taas aukealla ulapalla. Oli tyyntynyt kokonaan. Veenkalvon kimmellys huikasi silmiä. Hän kuunteli vain kohinaa laivan kyljessä ja nukahti siihen. — —
Hän heräsi kovaan pamaukseen. Säikähtyneenä hypähti hän pystyyn ja katsahti ulos. Taivas ja vesi olivat peloittavan mustat. Salamat risteilivät tummalla pohjalla. Välistä aukesi kuin tulimeri taivaanranteelle.
Rajumyrsky heitteli laivaa armottomasti. Aallot nousivat niin korkealle, että kokonaan peittivät hytin ikkunan.
Eevan jäsenet olivat jähmettyneinä pelosta. Teki mieli mennä etsimään ihmisiä, mutta ei päässyt liikahtamaan. Hän peitti kasvonsa käsillään, mutta se ei estänyt häntä näkemästä taivaan tulten hirveätä leikkiä. Laivan kannelta hänen päänsä päältä kuului kova jyske. Hän luuli tuntevansa, että laiva oli vaipumaisillaan aaltojen alle.
Ahdistus valtasi hänet. Pitikö hänen nyt kuolla? — kuolla, kuolla — häntä kauhistutti se ajatus. Näin lähellä häntä se ei ollut milloinkaan ennen ollut. Hän luuli jo kuulevansa aaltojen kuohunnan päänsä päältä. Hän lyyhistyi vuoteen soppeen, painoi päänsä patjaan ja koetti sopertaa lapsena oppimaansa rukousta, mutta huulet olivat jäykät, kieli oli kankeana hänen suussaan.
Silloin alkoi salongista kuulua laulua. Sävel, jota hän ei muistanut ennen kuulleensa, oli yksinkertainen ja täynnä hartautta. Se oli tyyni ja levollinen kuolemankin uhatessa. Se rauhoitti häntä ihmeellisesti.
Hän nosti päänsä patjoista. Taivas yhä salamoi, aallot yhä kuohuivat.
Hän peitti kasvonsa käsillään ja kuunteli salongista kuuluvaa laulua.
Kun se vaikeni, puhui syvä ja soinnukas miehen ääni:
— Jos hän nyt olisi ihmisen muodossa meidän keskellämme, niin hän nuhtelisi meitä heikkouskoisia ja ainoalla sanalla asettaisi hän aaltojen pauhun, sillä tuuletkin ja meri olivat hänelle kuuliaiset.
— Taikka jos minulla olisi usko, että minä vuoret siirtäisin, niin minä huutaisin yli raivoavan ulapan: vaikene! ja se laskeutuisi äänetönnä minun eteeni, päilyvään pintaansa heti kuvastaen taivaan kirkkaan sinen…
Hän sanoi vielä jotain, mutta Eeva ei voinut eroittaa mitä se oli.
Ja taas alkoi kuulua yksinkertainen, harras laulun sävel. Kuuli että siellä oli useampia laulamassa.
Ken oli se puhuja? Hänen pelkkä äänensä sointu vaikutti rauhoittavasti ja hänen sanansa tuntuivat tunkevan läpi luiden ja ytimien.
Eeva oli varma siitä, että se oli sama mies, joka kaksi vuotta takaperin oli astunut hänen eteensä sankasta usvasta ja jonka katsetta hän sittemmin ei ollut voinut unhoittaa. Se oli usein tullut hänen eteensä yksinäisinä hetkinä ja joskus oli se jäänyt tuijottamaan häneen, kun hän lamppujen huikaisevassa valossa otti vastaan kukkasateen innostuneelta yleisöltä.
Sattuma oli taas tehnyt heidät matkatovereiksi.
Kummallista, hänen äskeinen kuolemanpelkonsa oli kuin pois pyyhästy.
Hän oli koko ajan istunut kädet kasvoillaan ja kun hän nyt katsahti ikkunasta, oli säässä jo tapahtunut muutos. Kajaat näkyivät taivaan ranteella, salamat olivat sammuneet ja aallokko näytti olevan asettumaisillaan.
Olivatko luonnonvoimat jo aikansa temmeltäneet ja lakkasivat luonnostaan, vai hänkö oli tehnyt ihmetyön? Hän oli lausunut sanan "vaikene" sellaisella voimalla, että olisi luullut pimeydenkin valtain täytyvän sitä totella.
Eevan teki mieli nähdä hänet uudestaan ja kuitenkin pelkäsi hän sitä kohtausta.
Laivan tarjoilijaneiti tuli katsomaan, oliko hän vielä hengissä.
— Herra varjelkoon, tällaista rajuilmaa eivät vanhatkaan muista nähneensä — sanoi hän.
— Kutka laulavat? — kysyi Eeva kääntämättä päätään häneen.
— Uskovaiset pitävät hartaushetkeä — kuiskasi hän, ääni vielä vavisten säikähdyksestä — he ehkä ovat meidät pelastaneet.
Eeva jäi istumaan vuoteelle. Hän kuunteli salongista kuuluvaa laulua ja katseli yhä kirkastuvaan luontoon. Ja niinkuin kuohupäät siellä vaimenemistaan vaimenivat, niin vaimenivat hänenkin mielensä kuohut, kunnes oli aivan tyyntä sisällä ja ulkona. — —
Siinä väipähti ohi tuttu saari. Siinä sivuutettiin niemi ennen nähty.
Hän oli siis todellakin kotona! Se ajatus täytti nyt kokonaan hänen mielensä. Tunkien syrjään kaiken muun, tempasi se hänet huimaavaan onnentunteeseen.
Nyt ei häntä enään pidellyt mikään. Tyhjän salongin kautta pujahti hän kannelle, jonne kaikki matkustajat olivat kerääntyneet. Jokin erityinen seikka näytti kiinnittävän heidän huomionsa, sillä he seisoivat kaikin laivan oikean puolisella laidalla katsellen ulapalle.
Eevakin, joka oli tullut ylös vain tervehtiäkseen kotipuolen tuttua luontoa, liittyi heihin. Ja hän tuli parhaiksi nähdäkseen äitinsä suuren sokerilastin vajoavan ahventen valtakuntaan.
— Paras stettiniläinen meni parempiin suihin — kuuli hän jonkun laivamiehistä ilkkuen sanovan.
Karin reunassa oli urhea hinaajalaiva surkeasti kyljellään. Se oli rajuilman tuhotyötä.
Se viestikö hänen nyt piti viedä äidilleen?
Koko tapaus tuntui hänestä kiusalliselta.
Jospa hän ei olisi joutunutkaan sen todistajaksi!
Kun oli sivuutettu kari, jonka kylkeen hinaajalaiva oli lyyhistynyt, hajaantuivat matkustajat kukin haaralleen.
Eeva seurasi erikseen erästä pientä parvea, joka oli asettunut laivan välikannelle, tahi paremmin vain yhtä heistä, joka näytti olevan päätä pitempi kaikkia muita.
Hän ei ollut erehtynyt, hän oli nähnyt hänet kerran ennen.
Ja kun hän nyt katseli hänen jalostunutta muotoaan, hänen kalpeita kasvojaan, joissa voitettujen taistelujen jäljet tuskin enään näkyivätkään ja joista säteili vain rauha ja rakkaus, alkoi hänestä taas tuntua kuin hänen olisi pitänyt tehdä tiliä.
— Hänellekö?
— Ei, ihmiselle hänen ei sitä tarvinnut tehdä, sen hän ainakin tiesi. Ja hän kääntyi toisaalle.
Ulappa oli jo iltahohteissaan. Se ei enään huikaissut silmää, se vain kuvasti sinisen taivaan ja keveät pilvenhattarat.
Rannat kiitivät ohi yhä tutumpina.
Pian, pian olisi hän siellä! Hän istuu jo muistojen majassa. Hän painaa päätään sammaleiseen runkoon. Ja hänellä on vierellään ne, jotka häntä ymmärtävät.
Lepoa hän tarvitsi, lepoa ja rauhaa.
XIII.
Hän oli ajaa hurauttanut silkkimustilla kivilinnan eteen.
Hän oli luullut tulevansa kotiinsa, mutta koti oli paennut pois tämän uuden talon tieltä, joka oli hänelle ventovieras. Tämän tieltä oli "muistojen majakin" saanut siirtyä…
— Äiti, äiti, sitä sinun kumminkaan ei olisi pitänyt tehdä!
Tämän tieltä oli ihmistenkin pitänyt paeta, niiden, jotka olivat hänelle rakkaimmat, joita paitse hänellä ei tuntunut kotia olevankaan.
— Äiti, missä oli sinun sydämmesi?
Oli yö, mutta hän ei voinut nukkua.
Hän painoi polttavaa otsaansa kiviseinään. Hän tiesi nyt kaikki. Väinö asui maaseudulla erään leskirouvan luona, mutta hän ei ollut oikein terve. Toivoa hänestä kuitenkin oli. Hän teki työtä sielläkin ja hänen sairautensa ilmeni oikeastaan vain siinä, ettei hän mistään hinnasta tahtonut nähdä omaisiaan.
Selmaa hän tuskin tunsi entisestään. Eeva oli kysynyt häneltä taas, kuten kerran ennen:
— Eroittaako se meidät?
— Sitä en tiedä — oli hän vastannut — mutta sen tiedän, että se yhdistää minut kaikkeen siihen, mikä kärsii ja huokaa vapautusta.
Eeva ajatteli sitä vastausta valoisana kevätyönä valvoessaan siinä uudessa huoneessa, joka oli valmistettu hänen varalleen ja jossa häntä ympäröi mukavuus ja komeus, mutta jossa hän kuitenkaan ei tuntenut olevansa kotonaan.
Eikö hänkin sitten kärsinyt? Hän oli tahtonut kokonaan antautua jollekin, joka hänen mielestään oli ollut suurinta kaikesta ja joka oli sen arvoista, että sille ansaitsi antaa koko elämänsä.
Omituista kuinka vähiin se nyt tuntui hupenevan.
Ja hänen elämänsä, jonka piti olla niin ehyttä ihanteen palveluksessa — miksi tuntui se nyt näin rikkirevityltä?
Jos hän ei olisi lähtenytkään, kuinka toisin olisi kaikki!
Hän arvasi että hänen tähtensä muka tämä kivitalo oli noussut ylpeilemään entisen kodin perustuksille, karkoittaen kaiken runollisuuden mahtavuudellaan.
Hänen tähtensä silkkimustatkin tallissa korskuivat.
Häntä kiusasi sanomattomasti kaikki nää edistyspuuhat ja hän oli luullut huomanneensa, että ne olivat vastenmieliset hänen isälleenkin. Hänestä tuntui aivan siltä kuin tämä kivitalo olisi painanut isän hartioilla, jotka näyttivät käyneen kumarammiksi.
Ja kaikki oli hänen syynsä.
Hän istui ikkunansa ääressä, joka oli jokseenkin samalla kohdalla kuin hänen entisen huoneensa ikkuna. Tämä uusi oli vain paljoa leveämpi ja korkeampi. Hän katseli puutarhaan, joka sekin oli muuttanut muotoa. Uudistuspuuhat olivat sitäkin repineet ja raastaneet.
Se olikin kenties hyväksi. Entisillään olisi se säilyttänyt liian monta muistoa.
Hän katseli tätä uutta aivan kuin jotakin vierasta, joka ei liikuttanut häntä.
Mutta hänen mieltään ahdisti yhä enemmän, jota pitemmälle yön hetket kuluivat.
— Oliko sitten kaikki hänen syynsä? sekin että Väinö oli poissa?
Hän vapisi sen kysymyksen edessä, eikä se antanut hänelle rauhaa. Hän koetti paeta sitä, kutsua mieleensä muita ajatuksia, mutta se tuli itsepintaisesti yhä uudelleen.
Jos hän vain olisi ollut kotona, jos hän vain olisi pysytellyt hänen vierellään! Mutta hän oli ollut uskoton lupaukselleen.
Kuinka vähäpätöiseksi kävikään nyt kaikki se, mitä hän oli tavoitellut ja jonka tieltä kaikki muu oli saanut väistyä.
Kuinka paljoa enemmän merkitsi yksi ainoa elävä ihminen, joka tarvitsi hänen apuaan, kuin kaikki utuiset ihanteet yhteensä, joita kuitenkaan ei voinut saavuttaa.
Hänen täytyi sovittaa kaikki, mitä hän oli rikkonut — tästä lähtein piti hänen palvella ihmisiä.
Mutta taide, niin, hän rakasti sitä kuitenkin, ja hän oli luullut täyttävänsä velvollisuuden. Minkätähden ahdisti nyt sitten näin hänen mieltään ja mitä häneltä vaadittiin?
Hän muisti kaksivuotista sitoumustaan ja tunsi olevansa kuin kahleissa.
Hän muisti että hänen huomispäivänä, levättyään kaksi vuorokautta matkan jälkeen, piti esiintyä kotiseutunsa yleisön edessä, piti pitää tuliaiskonsertti.
Minkätähden tuntuikaan se nyt niin vastenmieliseltä? Kun vain olisi voinut paeta pois, heittää kaikki, laulajaiset ja muut!
Mutta sitä hän ei voinut. —
Aamun sarastaessa paneutui hän vuoteelleen ja nukkui painostava tunne sydänalassaan.
XIV.
Seurahuoneen sali oli äärin vierin väkeä. Oli tullut maaseutulaisiakin. Kaikki, jotka vain kynnelle kykenivät, tahtoivat nähdä ja kuulla häntä, josta niin paljon oli puhuttu kotimaassa ja maailmalla.
Hän seisoi heidän edessään valkeassa silkkileningissä, joka oli matala kaulasta ja jonka pitkä laahustin oli paneutunut poimuihin lattialle. Kauniit hivukset laskivat nytkin luonnollisina laineina ohimoille, mutta olivat vasten entistä tapaa kierrettyinä kreikkalaiselle solmulle niskassa.
Ohjelman ensimmäisenä numerona oli Wagnerin "Elsas Traum" ja kuului siihen vielä suomalaisia ja norjalaisia sävellyksiä. Ja vaikka hän oli sangen väsynyt alussa ja hänestä esiintyminen tuntui vastenmieliseltä, lauloi hän kuitenkin mielensä lämpimiin varsinkin muutamia numeroita esittäessään. Mutta selvästi näkyi että suosionosoitukset olivat hänelle vastenmieliset, ja kun hän tuli kiittämään niistä, oli hänen hymyilynsä surumielinen ja raukea.
Alma Aarnio istui miehensä rinnalla ensi rivissä. Hänen mielestään yleisö pysyi aivan liian maltillisena. Oliko se ehkä odottanut enemmän? Itsepuolestaan hän ei voinut antaa minkäänlaista arvostelua, hänen mielensä oli siksi liian levoton ja kiihoittunut.
Puku ainakin oli nuhteeton, sen hän näki. Mutta edukseen Eeva ei ollut, sen olisi huomannut sokeakin. Hän ei siis kumminkaan jaksanut voittaa alakuloisuutta, joka häntä oli vaivannut kaiken kotonaoloajan.
Ja harmillisinta oli ettei hän lopulta ensinkään pysynyt ohjelmassa. Lauloi mitä mieleen sattui, ja mieleen sattui vain mollissa käypiä kappaleita, kaikkein traagillisimmat sävelsepustukset ja surunvoittoisimmat kansanlaulut.
Salissa alkoi Alma Aarnion mielestä vähitellen vallita hautajaismieliala.
Kun kaikki oli loppuun suoritettu, huudettiin häntä kuitenkin innokkaasti esille.
Alma Aarnio pujahti pukuhuoneeseen.
— Rakas Eeva, koeta voittaa itsesi, näytä että sinulla on luja tahto. Sinun täytyy lopuksi laulaa jotain iloisempaa, jotain oikein reipasta.
Hän rukoili niin hartaasti, että Eeva päätti noudattaa hänen mieltään.
Hän valitsi espanjalaisen laulun, huiman ja vallattoman, ja hän oli huima ja vallaton esittäessään sitä, vaikka sydänalaa ahdisti.
Se nosti myrskyn salissa ja äänekkäästi huudettiin sitä uudestaan.
Hän tuli esille koettaakseen yhä vieläkin voittaa itsensä.
Yleisö oli jo noussut paikoiltaan täyttäen keskikäytävän. Etäämpänä istuneet koettivat tungeskella niin lähelle laululavaa kuin suinkin ja kurkistelivat häntä uteliain katsein.
Hän ei saanut heti alkaneeksi huimaa espanjalaista lauluaan. Teki mieli hiukan tarkastella aaltoilevaa yleisöä. Olikohan siellä montakin tuttua?
Ja hänen mieleensä muistui se ilta, jona hän viimeksi oli seisonut tällä lavalla. Silloin oli hän etäällä nähnyt mustan sykkyräisen pään ja Selma, hänen siskonsa, oli seurannut häntä armain katsein. Ja hän oli laulanut heille.
Nyt ei näkynyt kumpaakaan.
Hän oli juuri avaamaisillaan suunsa antaakseen vallattoman espanjalaisen laulun helkkyä huuliltaan odottavan yleisön ihastukseksi, kun hän yleisön joukossa tunsi kaksi henkilöä, joiden läsnäolo oli hänelle tuiki odottamaton — Hietarannan ukon ja mummon.
He seisoivat hiukan erillään muista, kahden tuolirivin välissä jotensakin lähellä lavaa — kyllin lähellä, että Eeva selvästi eroitti heidän kasvojensa ilmeen ja koko ulkoasunsa.
Hattukulu ukon kädessä oli sama entinen, monen kesän vaalentama vanha tuttu. Ja mummon tummansininen pumpulileninki oli ollut hänen ainoana juhlaleninkinään kaiken heidän tuttavuutensa ajan.
Eeva huomasi heti, että he olivat paljon vanhentuneet sitten viimenäkemisen. Ja nyt seisoivat he siellä katsellen häntä surunvoittoinen ilme kasvoissaan.
Hänelle selvisi kaikki. He olivat seuranneet häntä kaiken ajan, alati muistelleet, joka päivä rukoilleet hänen puolestaan. Sillä heidän uskollisuutensa oli järkkymätön. Nyt olivat he paikkakunnan lehdestä lukeneet ilmoituksen laulajaisista. Ukko oli lähtenyt suo-ojaltaan, mummo kangaspuista. He olivat pukeutuneet kirkkovaatteisiinsa, kulkeneet pitkän matkan, maksaneet ovirahansa, vaivalla ansaitun, ja pysähtyneet jonnekkin ovipieleen, missä vähimmän olisivat toisten tiellä.
Nyt olivat he rohjenneet näin lähennellä, hekin nähdäksensä häntä tarkemmin.
Ja hän seisoi heidän edessään silkissä ja kullassa, vallaton espanjalainen laulu huulillaan!
Hänen mielessään vilahti kolminaisliiton kevätretket, mustunut kannel, hallayöt, pettuleivät…
Ja hänen teki mielensä juosta heidän luokseen, langeta heille kaulaan ja pyytää anteeksi.
Hän koetti voittaa mielenliikutustaan, mutta se kävi hänelle ylen valtavaksi ja hän ratkesi hillittömään itkuun.
Yleisö katsoa tuijotti häneen tuiki hämmästyneenä. Mistä tämä nyt tuli? äsken hän vasta oli iloinen kuin päivänsäde.
Kauvan hän ei ollut mielenliikutuksen vallassa. Hänenhän piti laulaa.
Hän ei uskaltanut katsahtaa isäänsä eikä äitiinsä — kuinka onnettomilta he mahtoivatkaan näyttää tämän välikohtauksen tähden?
Se hänellä vain oli selvillä, että nyt hänen piti laulaa ukolle ja mummolle. Mitä olivat he välittäneet monimutkaisista aarioista ja espanjalaisista rallatuksista? Nyt oli heidän vuoronsa.
Hän muisti sillä hetkellä vain yhden laulun, josta hän tiesi heidän varmaan pitävän. Hän pyyhki kyyneleensä, oikaisihe, astui aivan laululavan reunaan ollakseen lähempänä heitä ja alkoi kuin ennen mummon säestämänä valkean tuomen alla:
"Jo joutui armas aika…"
Veisattuaan kaksi ensimmäistä värsyä poistui hän kiireisin askelin. Näytti aivan siltä kuin hän olisi tahtonut paeta silkkisen laahustimensa kahinaa.
Pukuhuoneessa heittäytyi hän sohvaan itkeäkseen kyllältään. Se virvoitti kuin keväinen sade ja painostava tunne hänen sydänalassaan muuttui keveämmäksi.
Hän oli nähnyt kuinka heidän kasvonsa kirkastuivat, ja se teki hänet onnelliseksi. Eikä hänen mieltänsä rasittanut ajatus siitä, mitä muu yleisö ajatteli hänen käytöstavastaan.
— Se oli meille — sanoi Eeva-muori ukon rinnalla laskiessaan seurahuoneen portaita — sitä lasta! Silkkienkin alla on hänen sydämmensä ennallaan.
Ja kyynel kieri kurttuiselle poskelle.
— Saammepa nähdä — kuiskasi pormestarinrouva viskaalinrouvalle — että hänestä vielä kuuluu outoja. Se loppukohtaus ei ollut hyvän enne.
Ja yleisön kulkiessa kotiinsa pitkin hiljaisia katuja, tunnusti moni itselleen tai toverilleen, että hän sentään oli odottanut enempää.
— Hän oli kenties vielä väsynyt pitkästä matkasta, pääteltiin, ja muutenkin liiaksi rasittunut, näyttikin surkastuneelta ja kuihtuneelta entiseen nähden.
Mutta joku tarkkasilmäisempi luuli huomaavansa, että hänen mieltänsä ahdisti salainen suru.
XV.
Vaikka kevätilta olikin kauneimmillaan, ajoivat Aarniolaiset kotiin laulajaisista katetuissa vaunuissa. Matkalla ei vaihdettu sanaakaan. Eeva luuli huomanneensa, että hänen äitinsä oli sangen tyytymätön. Isän mielialasta hän ei ollut selvillä. Hän istui Eevaa vastapäätä pidellen tyttären saamaa kaunista kukkalyyryä polvellaan ja kumartui tuon tuostakin nauttimaan sen tuoksusta.
Porrasten edessä auttoi hän Eevaa vaunuista, ja silloin isä ja tytär vaihtoivat pitkän katseen.
— Nuhdetta siinä katseessa ei ollut — ajatteli Eeva hengittäen keveämmästi — isä kyllä häntä ymmärsi.
Illallispöytä oli katettu, mutta Eeva kieltäytyi tulemasta ruualle.
Hän riensi omaan huoneeseensa ja alkoi kiihkeästi riisuutua. Silkkileningin ylinen tuntui polttavan hänen hentoa vartaloaan ja pitkä laahustin ihan inhoitti häntä.
Hermostuneesti vetäsi hän kyynäspäitten yläpuolelle ulottuvat ranskalaishansikkaat kädestään, pyöräytti ne palloksi ja viskasi vaatekaapin pohjaan.
Isältä saamansa kultasen rannerenkaan ja paksut kaulavitjat laittoi hän pieneen pyöreään laatikkoonsa pumpuleihin, niinkuin ne olivat olleet, kun hän sai ne. Ja kun hän ripusti laahusniekka leninkiä ja hienoja, pitsihelma alushameita kaapin nauloihin, tuntui hänestä siltä, kuin hän ei milloinkaan enään tarvitsisi näitä helyjä ja hetaleita. — —
Ja sinä yönä hän taisteli Jumalansa kanssa.
Seuraavana aamuna hän etsi esille yksinkertaisimman pukunsa, vanhan mustan leningin ja pukeutui siihen. Hän pysytteli huoneessaan koko päivän.
Sydänalaa ahdisti vielä. Mutta kun iltakaste alkoi helmeillä puutarhan kevätvehreässä, täytyi hänen päästä ulos, saada hengittää raitista ilmaa.
Ja ennen kaikkea täytyi hänen saada tavata Selmaa, keskustella hänen kanssaan, avata hänelle koko sielunsa niinkuin ennen! Sanoa hänelle kuinka tyhjältä, vähäpätöiseltä, joutavalta hänen nykyinen elämänsä hänestä tuntui. Ja ne vuodet Berliinissä, kiihoituksessa, humussa eletyt — kuinka hukkaan menneiltä! Hän oli ollut kuin kuumesairas, jonka silmiin kuvastaikse olemattomat, joka elää harhakuvien keskellä pitäen niitä tosina. Hän oli jo luullut olleensa saavuttamaisillaan unelmainsa ihanteen, joinakin hetkinä oli se jo ollut ihan hänen omanaan, oli täyttänyt hänen olentonsa autuudella samalla kuin hän oli vavissut sen edessä. Ja hänen oli muka pitänyt näyttää se maailmalle. — Ja mille maailmalle!
Hän näki edessään berliiniläissalongin täynnä nautinnonhaluista, hienostunutta yleisöä. Veltot, väsyneet piirteet sai hän hetkeksi vilkastumaan. Hän näki taas kukkasateet ja kiiluvat katseet, hän kuuli kiihkeät hyvähuudot, joista hän joskus oli nauttinut, mutta jotka taas toiste olivat herättäneet hänessä selittämätöntä pelkoa. Näin kaukaa luuli hän paremmin voivansa arvostella sitä kaikkea. Hän luuli nyt voivansa selittää, miksi pelko ja ahdistus niin usein oli vallannut hänet keskellä voitonriemua, kun häntä oli tahdottu käsillä kantaa ja hänen nimeään oli mainittu kiihkeästi ja hellästi.
Hän luuli nyt tietävänsä, että häntä sellaisina hetkinä oli ympäröinyt irtipäästetty nautinnonhimo. Ja sille yleisölle oli hän tahtonut näyttää sen, mikä hänelle oli pyhintä kaikesta — sillä kauneuden etsintä oli hänelle uskontoa.
Hänen täytyi tehdä tiliä itselleen laskiessaan kotikaupunkinsa hiljaista torinviertä rantakatua kohden, jonka varrella Selma nyt asui.
— Kuinka juuri olikaan hänen laitansa ollut? Kuka voipi selittää, mitä nuoren ihmisen mieleen voi nousta, kun hän näkee maailman jalkainsa juuressa? — Oliko hän kenties kerjännyt heidän ylistelyään. Oliko hän ehkä pettänyt itseään? Oman kunnian himoko olikin ollut hänen johtotähtenään?
Hän huudahti kauhusta valjuna hoiperrellessaan vehreäksi maalatun puutalon seinustaa.
— Ja senkötähden se oli häntä paennut? Senkötähden tunsi hän nyt itsensä näin toivottoman köyhäksi, näin masennetuksi?
Hänen täytyi saada sanoa Selmalle kaikki, tunnustaa hänelle, mitä hän ei vielä ollut itselleenkään tunnustanut, mitä hän ei selvästi tiennyt eikä tajunnut. Selma kyllä ymmärtäisi häntä nyt niinkuin ennenkin.
Tietämättään oli hän pysähtynyt miettimään, selvittämään ajatuksiaan. Silloin kuuli hän hiljaista puhelua päänsä päältä. Hän katsahti ylös ja näki kuinka pormestarinrouva, Elsa ja joku kolmas, jota hän ei tuntenut, äkkiä vetäysivät ikkunauudinten taa, josta kuului tukahdutettua nauruntirskuntaa.
— Niin tosiaankin, se vehreä rakennus siinä torin laidassa, sehän oli pormestarin. Sen edustalla oli hän joskus lasna leikitellyt Elsan ja toisten lasten kanssa, ja täti oli heitellyt heille ikkunasta makeistötteröitä, joita he olivat ottaneet ilmasta vastaan — kuinka pitkä, pitkä aika siitä oli. — Nyt hänelle naurettiin uudinten takana.
Ja ristiriitaan hänen sielussaan yhtyi kalvava katkeruudentunne.
— Että hän olikin sattunut pysähtymään juuri sen ikkunan alle!
Hän melkein juoksi seuraavaan kulmaan. Tuntui ikäänkuin helpottavan sydänalaa, kun sai kääntyä rantakadulle. Järvi oli tyyni, ja iltataivaan hohde kuvastui sen heleään pintaan. Puut siinä rannalla hiukan säännöttömässä rivissä, uneksien kevätunelmiaan, kuinka tuttuja ne olivat hänelle. Ja kuinka tuttu oli hänelle se kevään tuoksu, joka huokui häntä vastaan rannan ruohikosta ja vihannista latvoista. Kuinka usein niiden alla oli uneksittu heleitä, kauvastähtääviä kevätunelmia, mutta hän ei ollut yksin silloin.
Ei tehnyt mieli uneksia nyt. Todellisuus oli liian tyly, liian kova ja se oli riistänyt häneltä kaikki.
Hän kysyi taas niinkuin yöllä valvoessaan: minkätähden ahdisti sitten näin hänen mieltään ja mitä häneltä vaadittiin?
Hän oli pysähtynyt vanhan piilipuun alle ja nojaten sen kyhmyiseen runkoon katseli hän järven vastaista rantaa, joka näytti nousevan kirkkaudesta ja pyrkivän kirkkauteen. Se oli kuin käärittynä salaperäisyyden verhoon. Mutta sen tummain latvain alta tuntuivat rauhan ja lohdutuksen henget puhuvan hänelle äänetöntä kieltään ja hän jäi kuulemaan niiden kuiskeita.
Hänelle muistui niin elävästi mieleen heidän enin rakastetun opettajansa jäähyväispuhe tyttökoulusta erotessa.
— Jos teillä on suruja elämässä, oli hän sanonut — niin paetkaa luontoon, siellä olette ikäänkuin lähempänä Jumalaa — —
Hänellä oli nyt suru, suuri suru. Ja kenties hänen juuri olisi pitänyt päästä lähemmäksi Jumalaa saadakseen rauhan.
Kuu nousi vastaisen rannan metsän takaa. Kevätillan taivaalla oli se kuin aave entisestään, mutta kuvastui kuitenkin pitkänä keltaisena juovana järveen.
Siihen laski vene rantaan. Siitä nousi muutamia huviretkeilijöitä salkut ja kopat kädessä. Rantaa lähetessään olivat he väitelleet kiivaasti, mutta vaikenivat huomatessaan Eevan. Heidän kuljettuaan ohitse kuuli hän matalan naisäänen kuiskaavan: — siinä hän oli.
Väittely oli siis koskenut häntä. Tavallisessa mielentilassa olisi se käynyt häneen paljoa kiusallisemmin. Nyt herätti se vain heti ohimenevän vastenmielisyyden tunteen. Hänen sydämmensä oli liian täynnä surua ja ahdistusta ollakseen herkkä muille vaikutuksille.
Pieni poika juoksi pitkin rantaäyrästä ongenvapa toisessa läkkikannu toisessa kädessä. Hän muutteli paikasta toiseen koettaakseen kalaonneaan. Hänellä oli housun lahkeet käärittyinä yläpuolelle polvea ja tuontuostakin hän kaalasi nousuveden poikki päästäkseen kivelle, joka nosti rosoista päätään pinnan yli ikäänkuin oudoksuen veden paljoutta.
Kaksi palvelustyttöä kulki hartaasti keskustellen vesisangot kädessä pyykkilaituria kohti. Nyt pysähtyivät he kuuntelemaan soittoa, joka hiljaisena hyminänä kuului niemen takaa varsinaisesta rantapuistosta.
Koko kaupunki olikin siis siellä, ja sentähden oli tällä rannalla niin hiljaista, niin yksinäistä.
Eeva näki kaikki mitä hänen ympärillään tapahtui kuin unessa. Hän oli kuin ulkopuolella itseään, katseli kuin jostain muualta sitä nuorta surevaa tyttöä, joka seisoi nojaten piilipuun runkoon, ja hänen kävi häntä sääli. Sillä hän tunsi kuinka rajusti hänen sydämmensä löi ja kuinka hän kärsi…
Ensin oli hän nauttinut yksinäisyydestä tai paremmin luonnon rauhasta ympärillään, mutta sekin alkoi ankaraksi. Oli kuin sekin olisi vaatinut häntä tilille.
— Niin, hänhän olikin matkalla Selman luo. Hän kyllä häntä ymmärtäisi, hän kyllä voisi häntä lohduttaa. Kivenheitto vain, siellä näkyi jo vanha rapistunut rakennus.
Hän kulki kiireisin askelin, mutta ennenkuin hän ennätti tohtori Sommerin asunnolle, pysähtyi hän äkkiä kuin taikaiskun lyömänä erään rantakadun varrella olevan matalahkon rakennuksen kohdalle. Ikkuna oli auki ja huoneesta kuului sama vakava ja soinnukas miehen ääni, jota hän laivassa oli kuunnellut. Hän joutui heti omituisen tenhon valtaan. Hän kuuli selvästi joka sanan.
"Rauhani minä annan teille, en minä anna teille niinkuin maailma antaa."
Rauhaa — niin sitäpä häneltä puuttui, muuta hän ei tarvinnutkaan.
"Tulkaa minun tyköni kaikki… minä tahdon teitä virvoittaa" — —
Kävelikö hän itse siihen huoneeseen vai veikö hänet joku toinen? Omastako vai toisen tahdosta hän joutui sinne — sitä hän ei tiennyt itsekkään.
Se vain oli varmaa, että hän siitä illasta kuului heihin.
XVI.
Varhain seuraavana aamuna oli Eeva taas menossa rantaan päin. Hänellä oli kirje kädessä. Se oli vietävä laivan postilaatikkoon. Hän kulki nopeasti ja kevein askelin. Hänen koko olennossaan oli sama itsetietoinen, päättävä ryhti, joka oli hänelle ominainen, mutta joka viime päivinä näytti luopuneen hänestä.
— Ei, hän ei katunut sanaakaan siitä mitä hän oli kirjoittanut. Muulla tavalla hän ei voinut menetellä. Nyt hänellä ei saanut olla siteitä, ei pauloja. Kaikki mikä sitoi hänet siihen, joka oli valhetta, oli säälittä reväistävä rikki. Nyt, näkevänä, oli hänellä oikeus korjata sokeana tekemänsä erehdykset.
Hän kulki nopeasti eteenpäin heiluttaen sitä tärkeätä kirjettä kädessään. Mutta hänen kasvoissaan kuvastui voitonriemu ja rauha.
Hanna Heitman, joka palasi viemästä kirjettä pojalleen, tuli häntä vastaan kadunkulmassa, mutta Eeva ei huomannut häntä.
Eevassa oli jotain, joka esti Hannaakin puhuttelemasta häntä. Mutta ohi kuljettuaan pysähtyi hän ja katseli melkein säikähtyneenä Eevan jälkeen.
— Olisiko hänkin? — sanoi hän puoliääneen.
— Ei, se ei voi olla mahdollista — mutta se tuli hänen silmissään ei tiennyt hyvää. —
Eeva ennätti rantaan parahiksi laivan lähtöön. Kirje liukui sievästi hänen kädestään laivan kyljessä olevaan postilaatikon aukkoon ja synnytti pienen kolinan ennättäessään pohjaan.
— Nyt oli siis palauttamaton teko tehty, askel astuttu.
Ja kevein mielin lähti hän nousemaan loivasti kohoovaa rantaäyrästä ylöspäin.
Se kirje rikkoi hänen kaksivuotisen sitoumuksensa.
XVII.
Lapsi, lapsi — nyyhkytti Alma Aarnio Eevan sohvan kulmassa — mitä olet sinä tehnyt! tai mitä olet sinä aikeessa tehdä, sillä totena minä todellakaan en vielä voi sitä pitää, niin kova sinä et voi olla meitä kohtaan.
— Mutta sinähän et tiedäkkään kaikkea. Kun kaikki kuulet, olen varma että taivut.
— Meitä on pidetty varakkaina, ja me olemme itsekkin tottuneet siihen ajatukseen, että aineellinen asemamme olisi taattu. Mutta on ollut asianhaaroja… emme ole voineet laskea kaikkea edeltäkäsin… meillä on ehkä ollut kadehtijoitakin… ja — miksi en sanoisi sitä suoraan? — emme ole tahtoneet kieltää mitään sinulta, ainoalta lapseltamme. Sinulle on uhrattu kaikki, sinun tähtesi on tehty kaikki, mitä tehty on. Tämä uusi rakennuskin, joka veti enemmän kuin ensin oli arveltukaan. Oli niin helppo saada lainaa, kun oli niin valoisat toiveet. Eeva, Eeva, sinun kädessäsi on meidän onnemme tai perikatomme!
— Heti kun huhu sinun luopumisestasi levisi kaupungille, sanottiin suurin sitoumus irti — me olemme hukassa! — Tämä rakennus horjuu perustuksillaan. — Mutta ei, me emme ole hukassa! Eikö niin Eeva? Hädän hetkenä panemme kaiken toivomme sinuun, sinä voit meitä auttaa yhdellä ainoalla sanalla. Sinä teet meidät vielä rikkaiksi, sinä annat meille takaisin, mitä olemme uhranneet, sinä et riko sopimusta. Nyt on sinulla tilaisuus näyttää kuinka paljon rakastat vanhempiasi… lapsi, lapsi!
Hän oli puhunut katkonaisesti, pidätellen nyyhkytystä ja jäi hyväilemään Eevan kättä.
Ensimmäinen tunne, minkä äidin hyökkäys Eevassa herätti, oli vastenmielisyys. Mutta jota kauvemmin hän katseli sitä surun murtamaa naista, joka sielunahdistuksessa rukoili häntä, sitä syvempi sääli heräsi hänessä häntä kohtaan.
— Äiti raukkani — sanoi hän istuutuen hänen viereensä — ja sitä sinä suret niin syvästi! Niin, nehän ovat sinun tavaroitasi, ja "kussa teidän tavaranne on, siellä on teidän sydämmenne." — Sinun rakennuksesi horjuu — jatkoi hän lempeästi — sannalle sinä sen perustit ja kun sade lankeaa ja virrat tulevat ja tuulet puhaltavat, täytyy sen kukistua, kuinka voisi se muuta!
— Mutta ihmiselle on sanottu: "jos sinun oikea silmäs pahentaa sinun, niin puhkaise se, ja jos sinun oikea kätes pahentaa sinun, niin hakkaa se poikki ja heitä pois luotasi: sillä parempi on sinulle…"
— Äiti rakkaani, parempi on sinullekin, että sinun sannalle rakennettu huoneesi kukistuu ja sinä rakennat uuden, avaramman ja ihanamman ja perustat sen kalliolle!
Eevan koko olennosta henki toivo ja luottamus ja hänen katseensa etsi äidin katsetta saadakseen antaa surevalle edes rahtusen omasta onnestaan.
Mutta Alma Aarnio nousi kalveten.
— Sekö on ainoa lohdutus, mikä sinulla on antaa — vaikeroi hän.
— Se on ainoa ja parhain.
— Kiittämätön lapsi, minusta et olekkaan koskaan välittänyt, mutta isän tähden toivon sinun vielä heltyvän. —
Äiti oli poistunut. Eeva istui pitkissä mietteissä. Uudet ajatukset tulivat lentäen liitäen sitä vauhtia. Ensin ne häntä hämmästyttivät, melkeinpä säikäyttivät, mutta seuraavassa tuokiossa hän jo rakasti niitä. Sillä ne aukoivat hänen eteensä uudet alat, hänen sielulleen mieluisat. Hän rakasti niitä kuin taivaan lähettiläitä, jotka tahtoivat hänen parastaan.
— Äiti raukkani, totta sinä sanoit, vähän olen sinusta välittänyt, mutta tästä lähtein saat nähdä kuinka paljon minä sinusta välitän.
— Ja isä, isä — nyt on hetki tullut, josta aina olen uneksinut, nyt minä saan tehdä sinun puolestasi jotain ennen arvaamatonta. Mutta että se tuli tässä muodossa!
— Nyt minä sinut vapautan vaikeasta taakasta. Oikaise jälleen kumarat hartiasi ja ole oma itsesi! Sinuun se ei voi käydä niin kipeästi, sinun halusi on aina ollut ylempiin. Minä kuulen jo sinun vetävän helpotuksen henkäyksen.
— Sillä suuret ja raskaat ovat myllynkivet.
* * * * *
Eeva ei nähnyt isäänsä koko sinä päivänä. Hän oli sulkeutunut huoneeseensa. Mutta illalla löysi hän pöydältään suljetun kirjeen, johon hänen nimensä oli kirjoitettu isän käsialalla. Väristen onnesta luki hän:
— Älä anna rukousten ja kyynelten horjuttaa itseäsi vakaumuksestasi, niinkuin eräs teki ennen sinua. — Se surmaa ihmisen. —
— Hän sitä siis ei pyydä. Ooh, kuinka hän on ylevä ja vapaa! Ja vielä vapaammaksi pitää hänen päästä! — Se surmaa ihmisen. — Itsestäänkö hän puhui? Kuinka olikaan hän kärsinyt! Mutta nyt muuttuisi kaikki.
Nyt saisivat he nähdä kuinka paljon hän rakasti heitä. Nyt hän alati palvelisi heitä eikä luopuisi heistä milloinkaan.
Ja hän antaisi itsensä kokonaan.
XVIII.
Oli kuin kaikki liike hetkeksi olisi lakannut siinä pienessä kaupungissa. Aarnion kauppapuodin ovet, jotka muuten tavallisesti näin kesäiseen aikaan aina olivat ystävällisesti levällään ja joissa hiljaisempinakin aikoina sentään aina oli tulijaa, menijää, olivat nyt tiukasti suljetut. Rautakisko kulki tylynä pielestä pieleen ja sen toisessa päässä riippui suuri ulkolukko mykkänä ja paljon merkitsevänä.
Laivasillalla oli niin oudon hiljaista. Missä olivat nyt jyryävät käsirattaat, jauhoiset rengit ja pyylevät kahvisäkit?
Aarnion tavaramakasiini törötti siinä suljetuin ovin, sekin ikäänkuin oudoksuen moista hiljaisuutta.
Koko kaupunki oli hämmästyksissään. Useimmille oli se tullut kuin salaman isku, mutta toiset pitivät sitä liiallisen suurentelemisen luonnollisena seurauksena ja sanoivat vain odottaneensa tätä loppukohtausta. Toiset surkuttelivat, toiset tunsivat kenties vahingoniloa, niinkuin maailmassa aina on tavallista.
Silkkimustat korskuivat Aarnion tallissa ja kiiltäväin vaunujen olisi tehnyt mieli vieriskellä pitkin katuja ja puistoteitä ihmisten ihailtavina. Se olisi toki ollut toista kuin torkkua pimeässä liiterissä pölyn laskeutuessa peitteeksi koko niitten komeudelle.
Mutta ei kuulunut ajajaa.
Puutarhassa tekivät syksyllä istutetut saksankuuset nuorta telkkää ja sen entiset asukkaat riippakoivu ja orapihlaja ihmettelivät, missä viipyi vireä vaalija. Pitkät ruokakasvilavat olivat kuin odotuksissaan nekin, muhisivat päivänpaisteessa ja työnsivät saviheinää jalompain tainten puutteessa. Myyrä pilkisti uteliaana reiästään. Hänenkö haltuunsa se valtakunta nyt heitettiinkin?
Missä viipyi siementen sirottaja, kussa kylväjä kotoinen? —
Alaslaskettujen uudinten takana, piilossa maailmalta, masentuneena, murtuneena, toivotonna.
— Huomenna ei ole seinäin suojaa, ei kuhun päänsä kallistaa. Vieras vie valtaistuimeni, outo ottaa kotini kauniin. Minne paeta häpeätä ja maailman pilkkaa? Pitäisi toimia talon ainoan toimelijaan — haaveilijoita ovat toiset — hankkia asuntoa, tehdä muuttoa.
Poissa on toimintakyky, saamatonna ja sairaana ennen vireä emäntä.
Ovelle kolkutetaan.
— Kuinka kiusallista! Pitääkö vielä ottaa vastaan vieraitakin?
Tohtori Sommer matkapuvussa, hämillään:
— Anteeksi rouva, miehenne ei ole kotona ja minun täytyy siis toimittaa asiani teille. Olen matkaan lähdössä, minua on kutsuttu muualle, tulin ajatelleeksi… tekisitte minulle todellakin ilon, jos tahtoisitte ottaa haltuunne nykyisen asuntoni. Huoneet ovat oikein siistit, vaikka rakennus päältäpäin näyttääkin hiukan ränstyneeltä. Enkä huoli ruveta viemään huonekalujakaan mukanani…
Hän heitti hyvästi ja poistui, ennenkuin Alma Aarnio ennätti tointua hämmästyksestään.
— Että apu oli tuleva sieltäpäin! — Siitä hän ei olisi voinut uneksiakkaan.
— Tämäkö nyt on se nöyryytys, joka joskus on vilahtanut mielessäni? — ajatteli Alma Aarnio.
Mutta, kumma kyllä, ei se tuntunut niin suurelta nöyryytykseltä. Ei ollut hituistakaan halveksimista, pilkkaa tai vahingoniloa sen miehen kasvoissa. Päin vastoin oli niissä kuvastunut vilpitön ystävyys ja osanotto.
Omantunnon ääni alkoi puhua Alma Aarnion povessa ankaraa kieltään, mutta samalla oli kuin joku lempeästi olisi kuiskaillut anteeksiantoa ja sovintoa. Siellä oli jotain kovaa ja jähmettynyttä, joka alkoi sulaa kuin routa päivänpaisteessa. —
Tohtori Sommeria oli kutsuttu Helsinkiin — tieteen palvelukseen — niinkuin kirjeessä oli ollut. — Meillä ei ole varaa jättää sellaista kykyä maaseudulla maatumaan.
Muutaman päivän kuluttua asuivat Aarniolaiset rantakadulla. Alkoi jo olla täysi kesä. Siinä oli vihannuutta ja laineläikkyä ikkunain alla, päivänpaistetta yltäkyllin ulkopuolella ja sisällä.
Kauppaneuvos asui tohtorin entisessä työhuoneessa, jonne hän oli pelastanut nuoruutensa aikuisen kirjaston. Naamarin oli hän ainaiseksi riisunut kasvoiltaan. Ja istuessaan entisten rakkaitten kirjainsa ääressä unohtaen menneisyyden ja tulevaisuuden, tuntui hänestä joskus kuin elämä vasta olisi alkamaisillaan ja hänkin saisi ottaa siihen osaa hengittäen vapaasti siinä ilmapiirissä, jossa hän oli luotu elämään ja jossa hän tunsi itsensä onnelliseksi.
Alma Aarnio oli valinnut pihan puoleisen huoneen. Häntä, joka ennen niin paljon oli rakastanut päivänpaistetta, tuntui se nyt vain rasittavan. Ja kun se vielä tuli ulapalta päin, jossa hinaajalaivat suitsuttivat savujaan ja tavara-alukset arvonsa tuntien halkoivat vettä ja rannassa kyhesivät leveätä kylkeään laituriin! — —
Mutta hänen toimintahalunsa, joka ensi iskusta oli ollut kuin lamauksisssa, alkoi vähitellen virota henkiin ja luoda itselleen uusia aloja, vaikka ne vastaiseksi pääsivätkin toteutumaan vain mielikuvituksen maailmassa.
Ja Eeva kulki heidän keskellään palvellen ja lohdutellen ja hellempänä kuin milloinkaan ennen.
XIX.
Selma oli käymässä entisessä kotikaupungissaan kaksivuotisen poissaolon jälkeen. He olivat Eevan kanssa matkalla Hietarannan mökkiin. Käsikkäin niinkuin ennenkin laskivat he kapenevaa maantietä laaksoon, jonka pohjassa pieni joki välkytteli vettään pensaikkojen suojassa. Siinä sillalla oli niin usein seisottu nojaten kaiteeseen ja kuunneltu joen kevätsolinaa — se oli jäänyt mieleen sävelenä soimaan halki koko elämän.
He muistelivat molemmat samaa asiaa, vaikka olivat ääneti — kolminaisliiton viimeistä kevätretkeä. Se tuntui olevan niin kaukana, lapsuuden päivänpaisteisilla rinteillä, jonnekka ei enään palata. Ja elämän todellisuus oli alkanut heille kummallekin niin varhain.
Kun he nousivat kanervaista vaaran kuvetta kukkulalle, josta näki kauvas, tuli raitis tuulenhenki heitä vastaan lauleskellen ainaista lauluaan — iloistako vai surullista — sen määräsi kunkin kuulijan oma mielentila. Metsän tuoksuja oli sillä mukanaan, se heilutteli kukkivan kanervan latvaa ja peitti kullankeltaisen haavanlehden sinne alle — ei toki, ei toki vielä vanhuuden merkkiä, uhkuihan kaikki vielä elämänintoa ja voimaa.
Kahden istuivat he luonnon laatimaan kalliosohvaan — kussa oli kolmas?
— Kussa on kolmas? — kysyi tummanvehreä lepikko tiepuolessa.
— Kussa on kolmas? — suhisi saraheinä kallion kyljessä.
— Kussa on kolmas? — uteli tuuli löyhytellen Selman synkkää suruharsoa.
— Kussa, kussa hän on? — kysyi ääni Eevan sisimmässä — niinkö kaukana, niinkö korkealla ettei siivekkäinkään maallinen ajatus voinut häntä saavuttaa, vai niinkö lähellä että hän saattoi tuntea kuinka ihmissydän värähteli sanatonta suruaan tai huimaavaa autuutta…
Eeva puhui taukoamatta, kertoi pikkuasioita, sivuseikkoja aivan kuin peljäten että tultaisiin pääasiaan.
Hän kertoi olevansa täysin onnellinen. Ulkonaisetkin olosuhteet olivat muodostuneet mitä parhaimmiksi. Työ tyttökoulun laulunopettajattarena oli hänelle mieluista. Hän tiesi kyllä että maailma häntä tuomitsi. Hän oli ollut uskoton asialleen, oli kaivanut leiviskänsä maahan… Mutta maailman tuomio ei voinut häiritä hänen onneaan. Ja hänen valtakuntansa oli niin laaja, siinä ei ollut ääriä ensinkään, sillä se käsitti kaiken sen mikä eli ja hengitti…
— Kas sielläkin tulee minun joukkoani! — ja hän tempasi ryysyisen tytön maantieltä helmaansa ja painoi hänet rintaansa vastaan hehkuen rakkautta.
Selma katseli häntä tutkivasti: ulkomuodoltaan hän ei näyttänyt lainkaan muuttuneen näitten vuosien kuluessa, sama hento vartalo, samat henkevät kasvot, joissa yhtaikaa kuvastui lapsen herkkä mieli ja luja päättäväisyys. Ja niinkuin ennen antautui hän nytkin koko sielullaan sille asialle, jonka hän oli ottanut omakseen.
Selma ymmärsi hänet niin hyvin. Lapsuudesta asti luuli hän tuntevansa miltei joka vivahduksen hänen luonteessaan. Joskus oli hän kuitenkin jäänyt seisomaan aivan kuin ongelman eteen. Oli vilahtanut esiin jotain aivan outoa, aivan selittämätöntä. Mutta Selma, joka oli tottunut pitämään Eevaa paljoa ylempänä tavallisia ihmisiä, siis itseäänkin, oli tyytynyt siihen selitykseen, ettei hän kaikessa kyennyt kohoamaan Eevan kannalle.
Nytkin oli hän ongelman edessä. Kuinka jaksoi Eeva olla niin täysin onnellinen juuri nyt? Eikö hän sitten tiennyt, että oli ollut olemassa eräs, joka kenties oli kärsinyt paljon hänen tähtensä, joka ainakin oli alati häntä ajatellut ja joka vastikään oli kuollut hänen nimensä huulillaan.
Oliko hän sitten enempi kuin ihminen? Vai kylmäkö hän vain oli, kova ja säälimätön? Ja ensikerran heräsi Selmassa jonkunlainen katkeruudentunne Eevaa kohtaan. —
Hietarannassa vietiin heidät tupaan, jonka seinät olivat täynnä muistoja kesäasukkaasta.
— Se on kuin unta vain, unta vain — sanoi ukko huojutellen harmaata päätään — unta vain koko elämä.
— Hän heitti ne uuninloukkoon lähteissään — selitti mummo, kun näki vierastensa silmäin seuraavan öljymaalausharjotelmia seinällä — käski minun sytyttää niillä tulta takkaani. — Vai sytykkeiksikö minä niitä! On niitä vielä tuohiakin ja tervaksia. Siinä on nyt suvi ollut seinällämme kaiken talven. Pienimmätkin liuskat pelastin. Tähän näin on yritetty ihmisen nivuksia, pehmeitä, laineisia. Letti siinä alempana näyttää juuri lähteneen sirojen sormien lomista. Täällä taas on palanen siniruutuista pumpulivaatetta, näkee selvästi että se on pumpulia. Siinä vieressä se jo paneutuu poimuihin. Ja tuolla kulmassa on leninginhiha. — Siihen kesken jäivät.
— Mutta sitten hän ne yhdisti — sanoi Selma hilliten mielenliikutustaan — ja hän sai aikaan jotain aivan harvinaista. Taiteilijat ovat käyneet sitä ihailemassa ja he vakuuttavat, että se voisi kaunistaa mitä taulukokoelmaa tahansa. Se on nuori tyttö luonnollisen suurena. Hän laulaa. Luulee kuulevansa sävelet. Hänellä on kimppu metsäorvokkia kädessään. Tuntee niiden tuoksun. Se ei ole maalattu kuva, se on elävä ihminen. Se ei ole liioitellun kaunis, mutta siinä on sitä henkevyyttä, jota ainoastaan ne valitut voivat vaatteelle kiinnittää silmin katseltavaksi.
Reunaan oli kirjoitettu:
— Tämän maailman turhuus viettäköön katoavaista riemuaan — se ei liikuta häntä…
— Minä tavoittelin puhtautta, ja se pakeni minua, mutta minä saavutan sen kuitenkin. —
Selma katsahti Eevaan, joka oli vetäytynyt sen pienen ikkunan luo, jota vehreä varjostin puoleksi peitti. Hän ei saanut tietää, mitä hänen kertomuksensa oli vaikuttanut, sillä Eeva painoi kasvojaan ruutuun ja tuntui olevan saavuttamattoman kaukana…
Kun he vanhalle tavalle uskollisina, ennen lähtöä olivat yhdessä laulaneet mummon säestykseen, toi mummo mustuneen kanteleensa Eevan helmaan virkahtaen:
— Ei ole minussa enään sen soittajata, liian ovat jo sormeni kangistuneet. Te sitä tästä lähtein helkytelkää notkein hyppysin, soitelkaa suruja ja iloja, ja menneitten muistoja kertokoon kumiseva koppa. Ei ole minulla muuta muistia antaa teille uskollisesta ystävyydestänne meitä vanhoja kohtaan.
Hän hyväili sen kylkiä kurttuisella kädellään kuin jäähyväisiksi.
— Mummo, mummo — sanoi Eeva liikutettuna — ainoan aarteenne te antaisitte. En henno ottaa sitä — en ainakaan vielä. Kenties sitten kerran, aikaan, joka vielä olkoon kaukana…
Ja hän juoksutti sen tupaan entiselle paikalleen hirvensarven haaraan unelmoimaan nuoruutensa sammuneesta loistosta, aavistamatta että sillä vielä oli edessään uusi ajanjakso täynnä nuoruusriemuja ja heleintä onnea…
— Kävitte niin kiireekseltänne — sanoi ukko saatettuaan heidät järven poikki — emme ennättäneet käydä edes suomaallani. On sen vähän sentään lähennyt toinen laita ja vanhimmissa saroissa versoo nyt rukiinoras. On se olemassa se, joka muistaa meikäläistäkin ja Hän elää, vaikka ihmiset kuolevat…
XX.
Syysilta peitti jo varjoillaan seudun, kun Selma ja Eeva astuivat metsäpolkua kaupunkia kohden. Oli viileää ja tyyntä. Ei kuulunut muuta kuin kuivain lehtien kahinaa, joita heidän jalkansa tallasivat. Mansikka-ahon laidassa tuli yksinäinen vaeltaja heitä vastaan pyssy olalla, ja syvällä petäjikössä takoi tikka puun kylkeä — ei elonmerkkiä muuta.
Puiden latvojen ja runkojen välitse laittoi kuu säteensä kirjailemaan maata. Kellastuneet mättäät välkähtelivät kummasti. He eivät tunteneet metsäänsä siinä valaistuksessa. He kulkivat kuin oudossa maassa, kumman kauniissa, jossa myrsky on viihtynyt lepoon, tuulet tauvonneet, sota sammunut.
Eeva nojasi Selman käsivarteen ja Selma tunsi, että hetki oli tullut, jolloin hän saattoi puhua.
— Muistatko Eeva sitä iltaa "muistojen majassa" — alkoi hän hiljaa — kun lauha kevättuuli humahteli lehmusten latvoissa ja hän nojasi päätään sammaleiseen runkoon, korkea otsa kokonaan varjotonna? — Juuri sellaisena minä sitten näin hänet, vaikka vieläkin kauniimpana. Ja minä ajattelin, että kuolema varmaankin oli ollut hänelle armahtavaisempi kuin elämä…
— Vähää ennen kuin hän sairastui, oli hän saanut työnsä valmiiksi ja silloin oli hän useita kertoja huudahtanut kuin haltioissaan:
— Nyt he saavat tulla… tulkoot vain kaikin… hänkin.
— Ankara kuumetauti liikkui paikkakunnalla. Se tarttui häneen. Isä ja minä lähdimme heti matkaan tiedon saatuamme, mutta myöhästyimme…
Selma tunsi Eevan käden värisevän omassaan, ja kesti kauvan, ennenkuin hän vastasi:
— Enkö muistaisi sitä iltaa! Kirkonkellojen ääni oli lauhtunut lempeäksi. Ne soivat lohdutusta ja sovintoa… Sisko, jos kyynel nyt vierähtää silmästämme, olkoon se ilokyynel, sillä se puhtaus, johon hän pyrki ja joka täällä pakeni häntä, sen on hän nyt saavuttanut…
— Oletko sinä varma siitä? — kysyi Selma kiihkeästi, seisahtuen Eevan eteen — oi, jos minä vain tietäisin, että hän on onnellinen! Mutta minä olen ollut sanomattomasti levoton. Mehän tiedämme, että on olemassa vain yksi tie, ja minä pelkään, että hän ei ollut sitä löytänyt.
Eeva ei vastannut heti. Hän kietasi käsivartensa Selman vyötäisille ja he kulkivat hiljalleen eteenpäin. Kuuvalo oli käynyt yhä kirkkaammaksi. Näytti siltä kuin se olisi pyrkinyt poistamaan kaiken, mikä oli hämärätä, epäselvää ja synkeätä. Taivaankansi oli ikäänkuin kohonnut ja tähti tähdeltä ilmestyi pilkkimään illan tyynessä.
Eeva katseli sinne siintäviin aivan kuin olisi hän tahtonut tähdistä lukea utuisia ihmiskohtaloita. Ja aivan kuin hän olisi sieltä saanut vastauksen, pysähtyi hän Selman eteen ja sanoi:
— Minäkin olen varma siitä… Minä olen ollut levoton. Mutta tänä iltana tässä kävellessämme tähtitaivaan alla on se selvinnyt minulle niin ihmeellisesti… Minä näen hänet edessäni niin elävänä nuoruuden innossa koko sielullaan tavoittelemassa ihannetta, hartaampana kuin kumpikaan meistä. Ja vaikka hän harhailikin ja ajoi unikuvia takaa niinkuin me ihmistenlapset usein teemme, niin mikseikäs Hän, joka pani kipinän polttamaan hänen poveensa, mikseikäs Hän voinut selvittää hänelle kaikkea, ennenkuin otti hänet ijäisiin. Mikseikäs Hän voinut näyttää hänelle iki-ihannetta. — Niin, sen hän teki määrättömästä armostaan. —
Metsäpolku oli jäänyt heidän taakseen ja he olivat jo nousseet maantietä kukkulalle, josta näki kauvas. Veet välkkyivät kuun hopeassa, ja jyrkät rannat loivat vakaita varjojaan. Tähtein sarja oli jo lukematon aivan, ja alhaalta sieltä pilkkivät valot pikkukaupungista, ihmisten asunnoista…
Sieltä nousi joku vaaran kuvetta heitä vastaan. Hän ei kulkenut ohitse, vaan kääntyi takaisin, päästyään heidän kohdalleen ja liittyi sanaakaan sanomatta kolmanneksi heihin.
Se oli Hanna Heitman.
He olivat astuneet ääneti aina sinne asti, missä maantie rupesi levenemään ja missä vanhat puut tiepuolessa ikäänkuin arvonsa tuntien nostivat latvojansa ja ojentelivat oksiaan tuulten tuuditeltaviksi. Mutta ei tuuditellut nyt tuuli latvaa eikä oksaa, ei hentoista heinänkorttakaan. Kolme naista vain hiiviskeli hiljaa tietä pitkin, ja kolme pitkää varjoa seurasi heitä tiepuolessa yhtä äänetönnä kuin he itsekkin olivat.
Viimein puhkesi Hanna puhumaan:
— Kenties siellä sentään jossain, tähtitarhoissa tai niiden takana on olemassa paikka, jonne ihmisen henki leijaa heitettyään nää maalliset, ja jossa sekin, jonka elämäntyö näyttää kesken jääneeltä, täydellisempään muotoon puettuna saa jatkaa kehitystään nousten kirkkaudesta kirkkauteen… Ja kenties siellä on vastassa ikuinen rakkaus, jonka edessä yksityinen ihminen merkitsee yhtä paljon kuin ne lukemattomat maailmat, jotka ovat Hänen käsialojaan ja joita Hänen henkensä kannattaa…
Tähtein välkettä silmissään katsoi Eeva häneen ja kysyi:
— Epäiletkö sinä sitä sitten?
— Minä olen sitä epäillyt, mutta nyt minä sen uskon.