Mutta miksi hän ei ollut kutsunut heitä molempia, miksi vain Väinön?
Kenties oli hän kutsunut Väinön sanoakseen hänelle:
— Seuraa vapaasti taipumustasi! Minä en enään pane esteitä. Tänään tilaan sinulle siveltimet ja värit ehommat entisiä.
Tytöt seisoivat odotuksissaan tohtorin porrasten edessä. Ja Selma kertoi Eevalle kuinka tuskalliselta hänelle oli tuntunut nähdä isän ja pojan välit niin särkyneinä kuin ne olivat olleet koko pitkän talven. Tuskin olivat he sanaa vaihtaneet, ja milloin tohtori oli puhutellut Väinöä, oli hänen äänensä kuulunut kovalta, hänen, joka muuten oli ystävällinen ja lempeä jokaiselle. Kenties nyt tapahtuisikin muutos jonkun onnellisen sattuman kautta.
He seisoivat yhä porrasten edustalla odotellen selitystä, kun Väinö hiljaa avasi ikkunan ja sanoi heille:
— Isän koe on onnistunut, minä kirjoitan hänen sanelunsa mukaan kirjettä tiedekunnalle.
— Eeva — sanoi Selma — nyt on hetki käsissä, jolloin meidän on toimittava.
— Niin, meidän on todellakin taottava niin kauvan, kuin rauta on kuuma — lausui Eeva innostuen — huomenna, kenties jo olisi myöhäistä.
— Sinun, Eeva, on puhuttava hänen puolestaan, sinun sanaasi hän parhaiten kuuntelee. Isä kun niin pitää sinusta.
— Minä puhun hänen puolestaan vielä tänä iltana — sanoi Eeva vakaasti. — Ja kyllä hän suostuu. Tällä hetkellä menen minä hänen luokseen.
Ja hän astui ylös portaita varmoin askelin, ilman vähintäkään epäilystä. Mikä ryhti siinä hennossa vartalossa, mikä päättäväisyys pään asennossa!
Selma jäi odottamaan. Mitä isä sanoisi? Kenties hän jyrkästi kieltäisi, kenties kävisi vielä kovemmaksi Väinöä kohtaan.
Sisältä ei kuulunut mitään. Selmaa ihan peloitti.
Mutta sitten ajatteli hän häntä, joka viimeksi oli kulkenut niitä portaita niin rauhallisena, niin voitostaan varmana. Hänkö ei onnistuisi! Kävihän kaikki, mihin hän vain kajosi, kuin itsestään. Eikä hän peljännyt mitään, sillä hänellä oli kaikki hyvät henget liittolaisinaan.
Näitä miettiessään rauhoittui Selma kokonaan. Hän vain odotti Eevaa palaavaksi, mutta hän viipyi kauvan.
Vihdoin viimeinkin aukeni tohtorin ovi ja iloisena tuli Eeva Selman luo.
— Kaikki on hyvin — sanoi hän — Väinö saa lähteä vaikka huomispäivänä!
Niin suurta onnea he tuskin olivat rohjenneet toivoa. Ja se kohtasi Väinöä, heidän veljeään, jonka mieli äsken vielä oli ollut niin masennuksissa. Nyt se nousisi kuin maahan tallattu nurmi. Vielä ne hänenkin purtensa mastoissa onnen käet kukkuisivat ja ritirinnan heidän venheensä viillättäisivät elämän ulapalla.
— Mutta kuinka sinä niin kauvan viivyit? — kysyi Selma silitellen hänen vaaleata palmikkoaan.
— Ooh, me puhuimme paljon — vastasi Eeva — minä sain aivan kuin vahingossa vilkaista hänen sydämmensä salatuimpiin ja minä näin siellä pelkkää kultaa.
— Hän tosin ei sanonut sitä — jatkoi Eeva — mutta minä luulen että hän on surrut, surrut enemmän kuin iloinnut elämässään, sinun hyvä isäsi.
— Sen minä kyllä olen tiennyt — sanoi Selma ja hänen kauniit mustat silmänsä herahtivat täyteen kyyneleitä — mutta minun luullakseni on hän tehnyt työtä vielä enemmän kuin surrut. Oi, kuulisitpa vain hänen puhuvan työn siunauksesta! Työtä hän tekee päivän kaikki hetket ja sitä hän ylistää kuin parhainta toveriansa.
— Jospa olisit nähnyt kuinka onnellinen hän oli äsken tehtyään päätöksensä Väinöstä. Hän oli ihan hyvillään siitä, että olin tullut hänen puheilleen ja siten auttanut häntä voittamaan oman itsekkään luontonsa, — sillä kunkin meistä — sanoi hän — on taisteltava painajaista vastaan omassa povessamme.
— Isä rukka — huokasi Selma — hänen taistelunsa on kyllä ollut vaikea.
— Nyt hän olisi valmis mihin uhrauksiin tahansa Väinön puolesta. Hän esitti itse, että hän saisi matkustaa jonkun etevän taiteilijan opastettavaksi. Mutta minä selitin hänen halunsa vetävän vain Hietarannan mökkiin. Luulisin sitä valintaa onnellisimmaksi, varsinkin kun Väinö koulun piirustusopettajalta sai niin hyvät alkeet, että hän helposti voi tehdä pieniä harjoitelmia ominpäinsä luonnon mukaan. Eikä puutu Hietarannassa kauniita aiheita.
— Minustakin tuntuisi turvallisimmalta — sanoi Selma — jos hän olisi Hietarannassa. Siellä hänen rauhaton mielensä varmaan parhaiten rauhoittuisi. Koko siinä ympäristössä on jotain viihdyttävää, jotain erikoisesti hänelle sopivaa, sen hän sanoi jo siellä ollessamme.
— Ja ennen kaikkia — lisäsi Eeva — on siellä ukko ja mummo ja heidän mukanaan vankka henkinen valta hänen tukenaan.
— En ihmettele, että isä mielellään päästää hänet Hietarantaan, hän kun ihastui ikihyväksi mummoon sinä kesänä, jona mummo oli hänen potilaanaan, ja ukkoa hän tavallisesti sanoo patriarkaksi.
— Sinne me saatamme hänet jo huomenna, minä autan sinua matkavalmistuksissa — innostui Eeva.
— Voi kuinka sinä aina olet hyvä! — iloitsi Selma — minne minä joutuisin ilman sinun ystävyyttäsi? Elämäni olisi kuin yksinäisen orvokin elämä ahon laidassa.
Oli jo myöhä, mutta he eivät malttaneet vielä erota. He istuivat vielä hetkeksi nuorelle nurmelle nauttiakseen illan rauhasta. Sielukellot olivat jo aikaa sitten lakanneet soimasta ja suruharso, jonka niiden väräjävä helke tuntui laskeneen yli uinailevan luonnon, oli haihtunut pois jättääkseen illan rusohohteen leikittelemään omenapuun aukeavilla umpuilla ja nuorten neitten kukkeilla kasvoilla. Puutarhan siivekkäät asujamet virittelivät viimeisiä iltavirsiään pian painaakseen päänsä siiven alle nukkuakseen uuden pesän pehmoisissa. Kuulakka oli taivas, kuulakka vaahteran vieno lehti.
* * * * *
Sinä yönä Eeva ei ollut saada unta silmiinsä ensinkään. Päivän tapahtumat pyörivät hänen edessään kuin panoraaman kirjavat kuvat. Ne täyttivät koko hänen olentonsa, antoivat työtä aivoille ja panivat tunteet vilkkaaseen toimintaan.
Se olikin ollut merkillinen päivä hänen elämässään.
Ensinkin keskustelu isän kanssa aamulla oli auvaissut hänen silmänsä selvästi näkemään sen, minkä hän tähän asti oli vain hämärästi aavistanut. Ja se, minkä isä kuvaannollisissa lauseparsissa oli uskonut hänelle omasta sielunelämästään ja käsityskannastaan, herätti hänessä vain iloa, joskin toiselta puolen sääli pyrki puhumaan surunvoittoista kieltään riemun lomasta. Mitä kaikkea hän olikaan kärsinyt vuosien kuluessa, hänen rakas isänsä! Kärsinyt vaieten, avaamatta sisimpäänsä yhdellekään ihmiselle, nyt vasta hänelle, lapselle — hän oli siitä onnellinen.
Mutta kun hän ajatteli omia puheitaan aamullisessa keskustelussa, tuntuivat ne nyt hänestä niin merkillisen vierailta. Mitä hän oikeastaan tiesi ihmissielun suurista taisteluista, joista hän oli puhunut kuin asiantuntija? Ja mikä oli se ihmeellinen hetki, jona hänen sallittaisi isänsä puolesta tehdä jotain? Eikö ne kaikki olleet vain hänen oman haaveellisen mielensä hourailuja, vai olisiko todellakin hänelle kangastanut tulevaisten tapahtumain kaukainen ranta.
Sitten kohtaus "muistojen majassa" oli omiaan vieläkin tärisyttämään hänen hermostonsa hienoa kudosta. Ja hän lupasi itselleen, että hän tästä lähtein koettaisi olla valoisana haltijana veljensä vierellä. Ja hän luuli tuntevansa, että jumalallinen tahto oli määrännyt hänet siihen tehtävään.
Yön hetket kuluivat. Hänen jo ollessa uneen uupumaisillaan kaikui vielä hänen korvissaan sielukellojen surullinen helke. Ja hän muisti Väinön sanat:
— Minusta on aina tuntunut siltä kuin kuolema olisi armahtavaisempi kuin elämä.
Hän oli jo siirtynyt unten maihin. Hän oli olevinaan suuressa monikerroksisessa myllyssä. Sen rattaitten jyrinä oli kuin kosken valtava pauhu. Sen pölypilvet olivat tukahuttaa hänet ja hänet valtasi ahdistus. Ja jostain alhaalta, hyvin syvältä, kuin raskaitten painojen alta kuului väsynyt ääni, se oli hänen isänsä ääni:
— Suuret ja raskaat ovat myllynkivet.
V.
Kesäkuu oli alkanut riemullisena ja täynnä toiveita. Kuumeentapaisella kiireellä näytti kaikki kehittyvän maaemon uhkuvalla povella päivänterän paahtaessa. Oli tyyni ilta. Rouva Aarnio kykki puutarhalavan ääressä. Hän kylvi ruokakasveja mustaan, muhisevaan multaan. Sen työn hän aina tahtoi suorittaa omalla kädellään. Hän oli varma siitä, että siemen silloin parhaiten itäisi, juuri työntyisi joutuisammin ja kasvu tulisi kahta kauniimpi. Hänen kyökkikasvinsa olivatkin aina tuottaneet hänelle kunniaa. Ne olivat saaneet ensimmäisen palkinnon pääkaupunginkin puutarhanäyttelyssä. Hänen nimensä oli ollut lehdissä kaikkien luettavana, ja ensimmäisenä, se oli sentään jotain!
Hän mietti näitä, tottuneella kädellä vetäessään suoraa vakoa pehmeään multaan, ja ehdottomasti vetäytyi hänen suunsa tyytyväisyyden hymyyn. Siemenet sirotteli hän määrätyn matkan päähän toisistaan, kattoi vain hyppysillään ja tasoitteli kämmenellä taputellen, ikäänkuin hyväillen. Jos hän olisi ollut taikauskoinen, olisi hän varmaan lukenut jonkun vanhan loihdun manatakseen Mannun ukkoa panemaan "turpeen tunkemahan, maan väkevän vääntämähän, tuhansin nostamaan neniä, saoin haaroja hajottamaan", mutta hän ei ollut lainkaan taikauskoinen.
Siinä oli pitkä rivi lavaa lavan vieressä, lyhyttä ja pitkää, kullakin oma tarkoituksensa. Oli siinä kylvää kyyhätellä moneksikin illaksi, mutta se työ ei tuntunut lainkaan työläältä rouva Aarniosta, vaikka täytyikin kykkiä kumaraisissaan ja välistä paneutua polvilleenkin. Antoipa kesän lämmittää ja syksyn kypsytellä, niin saattoi siitä taaskin koitua kunniaa ja ratketa rahaakin.
Innostuksen puna hehkui hänen kasvoillaan, kun hän heitti hernettä, painoi papua muhevaan peltoonsa. Ei hän joutanut katselemaan kauneutta ympärillään, eikä suuresti kuuntelemaan lintujen iloääniä varjoa luovain puiden oksilla.
Oli kuitenkin yksi ääni, joka erityisesti näytti herättävän hänen huomiotaan. Hän saattoi hetkeksi unohtaa vakonsa peittämättä ja vajota unelmiin sitä kuunnellessaan. — Se oli Eevan ääni, joka helähteli hänen huoneensa avoimesta ikkunasta, pulppusi kuin kevätpuro metsän helmassa, helkkyen hopealle ja matkien metsän sointuja.
Rouva Aarnio peitti vakonsa, tasoitteli kämmenellä taputellen ja kuunteli taas. — Minkätähden se juuri sinä iltana teki häneen niin syvän vaikutuksen?
Laulun lomasta ja mukana kuului säestys pehmeänä ja täyteläisenä seuraten laulajan tunnetta.
Ei kukaan muu kuin Hanna Heitman voinut soittaa sillä tavalla, eikä kenenkään toisen säestys niin hyvin käynyt yhteen Eevan laulun kanssa.
Alma Aarnio kylvi vakonsa, peitti ja tasoitteli. Huokaukset kuolivat pois itsestään. Hän täytti vain velvollisuutensa. Ja pian oli hän yhtä innostunut työhönsä kuin äsken.
Mutta sitten tapahtui jotain, joka sai hänet ihan pois suunniltaan.
Aavistamatta mitään pahaa astua toikkaroi tohtori Sommer hajamielisyydessään suurella tohvelijalallaan keskelle hänen vasta tasoitettua lavaansa. Tohtori Sommer, joka taas oli "tieteillyt" koko päivän, teki tavallisia harppauksiaan iltasella puutarhassa ja oli ollut kompastumaisillaan kylväjään.
Alma Aarnio ei ollut juuri heikkohermoinen, mutta se pieni kolttonen, joka muuten olisi mennyt nauruna, suututti nyt häntä.
— Kuinka kelvotonta!
— Säästäkää toki edes lavojani ellette minua säästä! — huusi hän ärtyisästi tohtorin jälkeen, joka säikäyksissään juoksi hänestä toiselle käytävälle aamunutun liepeet levällään ja lakki toisella korvallisella.
Alma Aarnion muuten tavallisesti lempeät sinisilmät tummenivat suuttumuksesta, kun hän katseli sen kömpelön herrasmiehen liikkeitä. Ja tämä kolttonen ei suinkaan vähentänyt sitä vastenmielisyyttä, jota hän ennestään tunsi tohtoria kohtaan.
Mutta mistä se vastenmielisyys johtui, siitä hän ei itsekkään ollut oikein selvillä. Ja se olikin oikeastaan herännyt hänessä vasta viime aikoina. Minkäpähän tohtori sille taisi, että hänen liikkeensä olivat kömpelöt, eikä ne semmoiset seikat häntä itseään suinkaan huolestuttaneet.
Siinä kutoutui yhteen niin monta seikkaa, jotka olivat omiaan herättämään vastenmielisyyttä rouva Aarniossa — tukahuttavat alkaalihöyryt, maksamattomat vuokrat, naurettava puku ja Väinö! — niin, kenties viimeksi mainittu syy olikin painavin.
Mutta kun hän muisti äskeistä kömpelyyden kohtausta, niin häntä ihan puistatti. Kompastua häneen ja sitten astua suorastaan hänen lavaansa. No kaikkia ollakkin pitää!
— Tulisiko tuo mies häntä vielä miten nöyryyttämään? — Semmoinen taikauskoinen ajatus vilahti hänen mielessään.
— Joutavia — jupisi hän itsekseen — kuinka se voisi olla mahdollista!
Tyytyväisyyden hymy palasi hänen huulilleen, kun hän sitten ajatteli Väinön pikaista poistumista näyttämöltä. Kuinka helposti se oli käynyt! — Eivätkö pelkät hänen ajatuksensa olleet karkoittaneet häntä, ennenkuin hän edes oli ennättänyt panna toimeen ohjelmansa ensimmäistäkään kohtaa!
Sisältä kuului yhä laulu ja soitto, aaria oli vain muuttunut kansanlauluksi. Alma Aarnio arvasi etteivät he hevillä väsyisi, kun kerran taas olivat saaneet yhteen pitkästä aikaa. Ja hän nautti heidän laulustaan ja soitostaan yhä jatkaen työtään. Se rauhoitti ja poisti katkerat tunteet.
Sitäpaitse hän oli iloinen siitä että Eeva, joka useinkin oli sangen itsepäinen, sinä iltana ainoastaan heikon vastarinnan jälkeen oli suostunut äitinsä pyyntöön esiintyä siinä iltamassa, jonka kaupungin rouvat pian panisivat toimeen köyhäin hyväksi.
Sitä varten kai he nyt harjoittelivatkin.
Alma Aarnio oli juuri lopettanut sen päiväisen urkkonsa, kun postimies ilmestyi pihaan ja, nähtyään rouvan puutarhassa, tuli suoraan hänen luokseen.
Siinä oli pääkaupungin ja joku ulkomainenkin sanomalehti ja paksu pinkka kirjeitä niinkuin tavallisesti — ikäviä asiakirjeitä. Mutta Alma Aarniolle niissä oli erityinen viehätyksensä. Hän istuutui puutarhasohvalle ja laski postin sen edessä olevalle pöydälle. Ensimmäiseksi vilkasi hän lehdestä, oliko Venäjän kurssi noussut vai laskenut, ja alkoi sitten selailemaan kirjeitä eroittaen ulkomailta tulleet kotimaisella postimerkillä varustetuista. Ne olivat tosin kaikki osoitetut hänen miehelleen, mutta hän oli tottunut aukaisemaan ne kuin omansa. Yhteen aikaan oli hän yksin hoitanut koko kirjevaihdon, mutta vuosien varrella oli se kasvanut niin suureksi, että siinä oli työtä useammallekin.
Hän otti ensiksi ulkomaalaiset kirjeet, vetäsi auki kuorten laidat ja luki lyhyet ilmoitukset sekä pitkät hintaluettelot. Se kävi melkein koneentapaisesti. Useimmissa oli vain tavarantarjouksia ja jokainen luonnollisesti kiitti omaansa parhaimmaksi ja huokeimmaksi.
— Tuo ei olisi hullumpaa, eikä tuo — innostui hän sanomaan ääneensä, ja veti punaisella liidulla suuren "Huom!" jokaiseen kuoreen, jonka sisällys erityisesti oli herättänyt hänen huomionsa.
Kotimaisten kirjeiden joukosta löysi hän yhden, joka ulkoasultaan kokonaan erosi kaikista muista. Huolimatta siitä että käsiala oli huonompaa ja päällekirjoitus kulki vähän vinoon, viehätti se häntä erikoisuudellaan. Se ei ainakaan ollut jähmettynyt asiakirjeitten tavalliseen kaavaan, vaan oli siinä ominainen luonteensa ja sen vehreästä kuoresta tuoksahti jonkun verran runollisuutta.
Alma Aarnio käänteli ja katseli sitä kirjettä ensin ulkoapäin. Mistä se mahtoi olla ja kenen kirjoittama? Siinä oli vain "kauppias" "kauppaneuvoksen" asemesta, mutta kumma kyllä se ei harmittanut häntä juuri ensinkään. Jos asiakirjeessä olisi ollut sellainen pukki, olisi hän pitänyt sen loukkauksena.
Vaikka hän olikin tottunut empimättä aukaisemaan kaikki miehensä kirjeet, tuli hän ajatelleeksi, että olikohan hänellä oikeus aukaista tätä. Se näytti niin salaperäiseltä. Uteliaisuus voitti kuitenkin ja pian oli hän lukemassa hienolta postipaperiarkilta seuraavaa:
"Herra kauppias! Teidän tyttärellänne on harvinainen laulunlahja, ehkä meillä ennen kuulumaton. Jos teille on mahdollista, älkää katkaisko hänen kehitystään, sillä hänestä voisi vielä varttua sellainen laulaja, jonka ääni kantaisi yli merten ja mannerten. Mutta hänen täytyy välttämättä päästä ulkomaille…"
Enempää Alma Aarnio ei nähnyt, kirjaimet alkoivat hyppiä niin omituisesti hänen silmissään. Se tuli niin odottamatta. Hän tiesi kyllä, että Eevalla on kaunis ääni, mutta niinhän on monella muulla. Tällainen ajatus ei ollut päässyt pujahtamaan hänen rohkeimpiinkaan unelmiinsa.
Untako hän näki vai oliko se täyttä totta!
Hänen pieni Eevansa, se hento lapsi, jota hän aina oli nuhdellut liiallisesta haaveellisuudesta, jota hän korkeintaan oli ajatellut virkamiehen rouvana heidän kelpo kaupungissaan — hänenkö tiensä nyt kävisikin kunnian kukkuloille!
Hän ei kyennyt sitä täysin tajuamaan näin äkkiä, täytyi vähitellen tottua siihen ajatukseen.
Hän luki kirjeen uudelleen ja pääsi tällä kertaa loppuun asti. Siinä oli alla musiikkiopiston johtajan nimi ja lopulla kirjettä antaa hän käytännöllisiä neuvoja opintopaikan valinnasta ja tarjoutuu itse hänen saattajakseen sinne, koska hän muutenkin syyspuolella aikoi käydä ulkomailla.
Sinä iltana unohti Alma Aarnio postin puutarhan pöydälle, ja se oli aivan tavaton tapaus hänen elämässään. Siellä nyt tuuli lennätteli tärkeitä asiakirjeitä pitkin pientareita ja nurmia Alma Aarnion ajatusten kierrellessä tyttärensä kunniakkaassa vastaisuudessa.
Heidän perheelleen oli siis tulemassa uusi ajanjakso, joka kokonaan poikkesi hänen suunnitelmastaan.
Hän päätti näyttää kirjeen miehelleen vasta iltasella, kun he olisivat kahden makuuhuoneessa.
Eeva saisi tietää asiasta vasta seuraavana aamuna.
Käytännöllinen, järkiperäinen Alma Aarnioko siellä todellakin kulki unelmissaan, laiminlyöden sekä liikkeenhoitajan hommat että emännän velvollisuudet.
Sisäkkö kävi kutsumassa illalliselle.
Portaita noustessaan oli hän niin ajatuksissaan ettei ollut huomata
Hanna Heitmannia, joka siinä kotiinlähdössä tuli häntä vastaan.
— Kas, sinäkö, kiitos kauniista soitosta! Etkö jää illalliselle?
Hänen teki mieli näyttää kirje Hannalle, mutta päätti kuitenkin vastaiseksi olla näyttämättä.
— Miksi juuri vieraalle ensimmäiseksi?
— Mutta oliko hän oikeastaan vieras heidän perheessään? Eikö hän itse, äiti, ollut paljoa vieraampi tyttärelleen?
Illallispöydässä ajatteli Alma Aarnio:
— Kenties hän vielä nousee kunnian kukkuloille, ja niitä rinteitä noustessaan vetäisi hän muitakin hetken matkaa mukanaan.
— Kuinka minä olen ollut sokea, näkyyhän se koko hänen olennostaan.
VI.
Oli ollut monta sadepäivää perätysten.
Se oli hiljaista, lämmintä kesäsadetta, joka hautoi ja paisutti sitä, minkä piti kehittyä ja kasvaa. Se tunki maakamaran alle, syvälle salaisiin elämän keskuksiin. Se nousi hienoja juuria myöten elämän nesteenä runkoihin ja väräjäviin lehviin. Se pesi puhtaaksi kalliot ja kentät ja juoksi sameina puroina katuojissa.
Ei tehnyt mieli liikkua ulkona.
Selma istui Eevan luona hänen kamarissaan. He olivat vetäneet esiin kaikki lapsuuden muistot laatikkojen komeroista. Selmakin oli tuonut tavaransa sinne. Ne piti tarkastaa vielä viimeisen kerran ja sitten polttaa ne, mitkä olivat joutavia.
Siellä oli vielä säilössä paperinuket monen monituisine kirjavine pukuineen. Ne katselivat heitä uskollisin sinisilmin, ne hymyilivät kuin ennenkin, ja niitten mukana heräsi eloon kokonainen mielikuvituksen maailma, rikas ja rajaton ja jossa ei ollut mitään mahdottomuuksia.
— Poltetaanko? — kysyi Selma, mutta hänen äänensä ei ilmaissut vähintäkään hävittämishalua.
— Ei toki. Niistä voi olla seuraa vielä istuessaan ryppyisenä, valkomyssyisenä mummonakin — kenties yksin.
Ja armoitetut paperinuket pääsivät entiseen kätköönsä.
Sitten tuli esille koko joukko kuihtuneita kukkasvihkoja ja yksityisiä kukkiakin. Ne nyt ainakin joutaisivat liekkien uhriksi.
He alkoivat tarkastella kutakin erikseen. Ihmeellistä kuinka niiden muoto oli säilynyt, vaikka kahisivatkin kuivuuttaan. Useaan oli kiinnitetty kapea paperikaistale, johon lapsellisella käsialalla oli kirjoitettu joku sana vihkosen merkityksestä.
— Ensimmäiset vuokot keväällä 188. Poimittiin hengenuhalla
Mäntyvaaran jyrkimmältä rinteeltä ja Väinön saapas jäi hankeen.
— Selmalta syntymäpäivänä. Nyt olen yhdeksän vuotta ja sain sen mitä enin olin toivonut.
Eeva naurahti. Mitä se oli mahtanut olla? Senaikuiset toiveet eivät liene olleet varsin vaikeat täyttää.
— Viimeinen sinikello. Löydettiin marraskuun 17 päivänä rannalta kiven vierestä, varsi oli taittunut ja satoi lunta, mutta se eli vielä ja tuotiin sisälle vesilasiin.
Eeva muisti selvästi kuinka hänen hyppysiään oli paleltanut, kun hän hellävaraa oli kantanut sitä ja puhallellut lämmintä henkäystä sen kupuun, ettei se jäätyisi matkalla.
— Poltetaanko? — kysyi Eeva vuorostaan, äänessä heräävä kaiho.
— Voisiko polttaa keväimen tuoksut ja elämänsä aamukoitteen? — sanoi Selma sovitellen kuihtuneita kukkia takaisin laatikkoon.
Hän nosti huulilleen kuivettuneen orjanruusun, jonka historiaa hän ei muistanut eikä siihen oltu liitetty ainoatakaan sanaa. Mutta se puhui itse puolestaan, sillä se paistoi vielä punervalle ja oli säilyttänyt vienon tuoksunsa.
Kirjeet olivat vielä katselematta. Niitä oli kummallakin iso käärö sitaistuna kokoon vehreällä silkkinauhalla. Useimmat niistä sisälsivät vain muutaman sanan, jotka olivat kirjoitetut suurilla, epätasaisilla kirjaimilla, rivien kulkiessa viistoon. Niitä oli lähetetty Aarnion entisen Mustin mukana rakennuksesta rakennukseen, jota tointa se viisas elukka oli pitänyt erittäin tärkeänä ja kunniakkaana. Muutamain kulmissa näkyi vielä suurten hammasten sijat.
Eeva luki sieltä:
— Minä näin sinut eilen kun ajoit isäsi sylissä ruunan reessä mikset sinä katsonut meidän ikkunaan.
W. S.
Eräs Selmalta Eevalle tullut kirje herätti erikseen huomiota, sillä sen sisältä putosi pieni pastellimaalaus, joka esitti pikku tyttöä sini- ja punaraitaisessa leningissä.
Se oli ilmetty Eeva niiltä ajoilta.
Tytöt katselivat sitä ihastuksella. Sehän oli oikea taideteos, vaikk'eivät he olleet ymmärtäneet sitä siihen aikaan.
Pieni kenkä näytti nahkasta tehdyltä, leningin runsaat poimut olivat kohollaan ja vaikka suu hymyili, asui silmässä totisuus.
Kirje, jonka sisältä se putosi, oli vähän myöhemmältä ajalta ja kuului näin:
— Väinö sanoo että sinun pitäisi ottaa illalla lastenjuhlaan sini- ja punaraitainen leninkisi. Hän sanoo että siinä on tyyliä ja se pukee sinua parhaiten värien puolesta. Ajatteles, vaikka hän on poika ymmärtää hän sellaisia asioita paremmin kuin me, Hänellä on jotain eriskummallista silmissään, joka tekee että hän näkee paremmin kuin muut. — Tässä saat kuvasi, joka on aivan kuin sinä itse, mutta hän ei pidä sitä onnistuneena ja lupaa kerran vielä tehdä paremmankin.
— Näistä kai tehdään aimo rovio — sanoi Selma tekeytyen totiseksi.
— Voisithan polttaa mielesi uskollisuuden ja siteet, jotka liittävät sydämmen sydämmeen.
Kuinka paljon niitä olikin punoutuneina heidän välilleen, niitä siteitä! Ne olivat syöpyneet sinne, kutoutuneet kultalangoiksi, joita ei mikään tuli kykenisi kuluttamaan, vaikka kaikki niiden ulkonaiset merkit joutuisivatkin liekkeihin.
— En polta tätäkään — sanoi Selma pidellen kädessään pientä valkeata käärylää, ja hänen kasvoihinsa tuli jotain selittämätöntä.
— Eroittaako se meidät? — kysyi Eeva arasti.
— Sekö eroittaisi! kuulee että sinä et tiedä mitä se merkitsee. Nyt vasta tiedän mitä rakkaus on omaisiinikin ja ystäviini ja kaikkiin olennoihin. Oi, minä olen niin rikas, niin rikas! On kuin nyt vasta olisin herännyt eloon ja kuin pienin hetki nykyistä elämääni sisältäisi enemmän kuin koko edellinen elämäni yhteensä. Oi, sitä ei voi selittää, se täytyy itsensä kokea.
— Mutta sinä et kuitenkaan ole sama kuin ennen. Ennen ainakin luulin tietäväni salaisimmatkin ajatuksesi. Meidän välillä ei ollut mitään hämäryyttä, ei mitään salaperäistä tunnemaailmaa, ei mitään selittämätöntä. Nyt kun vaivut unelmiisi, tuntuu minusta kuin siirtyisit jonnekkin hyvin kauvas, minne minä en milloinkaan voi seurata sinua, ja minusta on kuin sinä olisit hävinnyt minulta kokonaan.
Eeva taisteli kyyneleitä vastaan, mutta koetti kuitenkin näyttää iloiselta. Hän ei tahtonut häiritä ystävänsä onnea.
— Niin, minä todellakaan en ole sama kuin ennen — sanoi Selma hyväillen häntä — mutta nyt minä päin vastoin olen paljon lähempänä sinua kuin ennen. Nyt minun tunteeni sinua kohtaan on ehjempi ja syvempi. Ja nyt minäkin koko sydämmestäni voin huudahtaa:
— Ah, kuin on ihanata elää!
Eeva silitteli hänen tummaa tukkaansa ja katseli häntä ihmeissään. Hän ajatteli, että kauniimmaksi se kumminkin teki hänet ja hellemmäksi, se hänelle itselleen tuntematon, jota ei voinut selittää, vaan jota itsensä täytyi kokea. Ja hän päätti olla aivan levollinen siitä asiasta.
Selma oli sillä välin kehittänyt koko joukon valkeata silkkipaperia käärylästään pöydän kulmalle, ja piteli nyt kädessään jotain tummaa rihmamaista, josta olisi ollut vaikea sanoa, mikä se aikoinaan oli ollut.
— Se on lemmenkukka — sanoi hän hiljaa, sivellen sen lakastunutta vartaloa.
— Oletko sinä saanut sen? — kuiskasi Eeva arasti. Hän melkein pelkäsi sitä tuntematonta, jota hän itse tuskin milloinkaan tulisi kokemaan.
— En — sanoi Selma — minä olen löytänyt sen. Minä näin, kun se putosi hänen rintapielestään ja kenenkään huomaamatta nostin sen maasta.
Kun hän lausui "hänen", levisi heleä puna hänen kasvoilleen, jotka muuten tavallisesti olivat kalpeat.
— Hänkin rakastaa sinua — sai Eeva sanotuksi.
— En tiedä oikein — sopersi Selma — mutta minä luulen niin. Hän katsoi minuun kerran niin kauniisti.
— Tiettävästi hän rakastaa, — ajatteli Eeva, — kuinka voisi olla häntä rakastamatta! Hänen mielestään ei kenkään voinut olla kauniimpi kuin Selma, seistessään siinä rusohohteissaan, silmät loistaen salaperäistä onnea.
Ja koska Selma nyt kerran oli ollut näin avomielinen, uskalsi Eevakin vielä kysyä:
— Onko hän tällä seudulla?
— Nyt hän on kaukana — vastasi Selma huoahtaen.
— Ja sinä kaipaat häntä?
— Kaipaan, enkä kaipaa. Jos näkisin hänen tulevan, juoksisin varmaan pakoon. Hän saisi asua vaikka toisessa tähdessä, kun hän vain joskus ajattelisi minua.
— Ja kuinka usein pitäisi hänen ajatella sinua, sinä pieni veitikka? — uskalsi Eeva jo lyödä leikiksi.
— Kuinkako usein? sitä todellakaan en ole ajatellut. Mutta kun nyt ajattelen, niin varmaan pitäisi hänen muistella minua yhtä usein kuin minäkin häntä.
— Ja kuinka usein sinä häntä muistelet? — kysyi Eeva tekeytyen totiseksi.
— Niin minä — minä ajattelen häntä aina.
— Siinä nyt ollaan kumminkin — häntä aina. Milloinka sitten meitä muita?
— Oi, sinä et ymmärrä minua, sinä et tiedä, millä tavalla minä häntä ajattelen. Ajatella häntä on sama kuin ajatella kaikkea sitä, mikä on hyvää ja kaunista. Hänen kuvansa ei karkoita sydämmestäni entisiä ystäviä, se päinvastoin ikäänkuin kirkastaa heidätkin. Se kirkastaa siellä jokaisen komeron ja, jos minussa jotakin hyvää on ollut, vaikka vain uinuvana mahdollisuutena, niin on se saanut sen eloon herätetyksi. Minä kuljen kuin ruusumaissa. Ja minä rakastan sinua, Eeva, enemmän kuin milloinkaan ennen. Oi, jos sinä voisit uskoa minua!
Kaksi suurta kyyneltä vieri hänen kauniille kasvoilleen.
— Nyt minä sen uskon — sanoi Eeva — minä uskon kaikki mitä sinä sanot. Anteeksi että epäilin! Se tuli vain tietämättömyydestä.
Hän pyyhki pois kyyneleet ystävänsä kasvoilta ja sulki hänet syliinsä.
Mutta hän oli kuitenkin ongelman edessä.
Kuinka saattoi ihmistä sillä tavalla rakastaa?
Epäilemättä oli Selman tunne suuri ja kaunis, maasta kohoova, taivasta tavoitteleva, mutta että se kohdistui ihmiseen, kuoleman alaiseen, pieneen ja heikkoon, tai että ihminen oli sen herättäjä — sitä hän ei ymmärtänyt.
Taidetta, ylevää, jumalaista, sitä hän ylinnä kaikesta rakasti. Se hänet sai haltioihinsa, se hänen eteensä avasi ruusutarhat. Se puhui hänelle kuolematonta kieltään, se nosti hänet maasta. Se, se yksin oli lemmen arvoinen!
Mutta Selma rakasti ihmistä.
Eevasta tuntui että, jos hän alkaisi sillä tavalla ihmistä rakastamaan, olisi se epäilemättä taantumista.
Mutta hän vaikeni.
Ken voi nähdä toisen sisimpään? Ken voi tietää, mikä siellä on suurinta? Kenties se mikä meistä näyttää vähäarvoisimmalta.
Mutta millainen olikaan se ihminen, joka sellaisen tunteen oli saanut hereille. Oliko hän koskaan nähnyt sitä? Tältä paikkakunnalta kotoisin, mutta nyt kaukana. Hän tiesi vain yhden. Hänessä alkoi herätä aavistus. Mutta hänellä ei ollut oikeutta arvailemiseen. Selma ei ollut uskonut sitä hänelle, sillä hyvä. Joutava uteliaisuus oli aina ollut hänestä vastenmielistä. —
Ne, mitkä olisi olleet poltettavat, pääsivät takaisin laatikkojen komeroihin, joskus pitkäin vuosien kuluttua kenties taas otettaviksi sieltä loihtimaan esiin lapsuusmaailman kimmeltäviä muistoja. Pitkäin vuosien, jotka veisivät lapsuudenystäväin purret elämän ulapalle tuulten tuuditella, aaltojen ajella kenties kauvaksi toisistaan.
He ajattelivat samaa asiaa, ja vaikka he olivat ääneti, tiesivät he toistensa ajatukset.
Tulevaisuus, verhon kätkemä, houkutteleva ja peloittava, mitä toisi se mukanaan?
— Onnea sinulle ainakin, onnenlapselle — sanoi Selma varmasti — meistä muista ei tiedä kuinka kohtalomme langat kiertynee.
Ja oli kuin pilven varjo olisi liitänyt hänen äsken onnesta loistavain kasvojensa yli.
— Ei Selma, se onni on minulle vähäarvoinen, jota en saa jakaa teidän kanssanne. Etkö muista: rinnatusten, purren laita purren laidassa, ja joko jäädään kaikin taipaleelle tai saavutetaan yhdessä se aavan takainen. Minä puolestani en rupea seuranpettäjäksi.
Hän pani erityisen painon sanalle minä ja hänen äänensä soi hieman nuhtelevalta, kun hän lausui viimeiset sanat.
Mutta Selma ei huomannut sitä. —
* * * * *
Oli lakannut satamasta.
Äkkiä välähti aurinko esiin häipyväin pilvien lomasta. Tytöt tervehtivät sitä ilolla. Oli jo alkanut tuntua painostavalta, kun se niin kauvan oli kateissa ollut.
Kuinka kaikki heti muutti muotoa. Yksin uunikin nurkassaan ja seinät näyttivät ilostuvan, ja narcissikukat Eevan pöydällä käänsivät valkeita kupujaan sädetten suudeltaviksi.
Eeva aukaisi molemmat ikkunapuoliskot, ja he istuutuivat ikkunalaudalle.
Lukemattomat vesihelmet väreilivät puitten lehvillä ja nurmikolla. Auringonsäteiden taittuessa niihin tuikehtivat ne joko seitsenvärin sätehissä tai kuultivat kullalle ja hopealle. Ja äsken valjulla taivaanranteella upeili kaunis sateenkaari.
— Näes, Selma — sanoi Eeva — kun puhuimme tulevaisuudestamme ja epätietoisina katselimme ilman usviin, aukesi eteemme tämä ihanuus. Minusta se ikäänkuin ennustaa meille — näin kirkas, näin toiveita täynnä on se oleva! Oi, miksei ole Väinökin sitä nyt kanssamme katselemassa, että hänkin siihen uskoisi!
He olivat niin vaipuneina kirkkaan tulevaisuutensa katselemiseen, etteivät huomanneet maalaisnaista, joka arastellen aukaisi puutarhan portin ja nähtyään tytöt ikkunassa hiljalleen lähestyi heitä. Hän oli jo aivan heidän edessään, kun Selma havahtui ja kysyi:
— Lääkäriäkö etsitte?
— Een — vastasi nuori nainen verkalleen — minulla olisi vain täällä kirje. Tuolta metsäkyliltä kulkeissani annettiin se tuodakseni. Kun eihän olisi kastunut sateessa.
Ja hän veti huivinsa alta rintapielestään paksun kirjeen.
Tytöt kumartuivat lukemaan päällekirjoitusta.
— Neiti Selma Som…
— Se on Väinöltä — huudahti Selma ihastuneena. — Käsialan tunnen kaukaakin.
Ja juuri kun me kaipasimme häntä — riemuitsi Eeva.
Eeva kiiruhti toimittamaan jotain sen tuojalle.
Kun hän hetken päästä palasi huoneeseen, oli Selma jo auvaissut sateessa liuvonneen kuoren, ja Eevan mielestä koko huone oli täynnä metsän tuoksuja, joita kastunut kirje oli tuonut mukanaan.
— Luetaan yhdessä, ääneen — ehdotti Selma — se on luonnollisesti meille yhteinen.
— Niinpä lue sinä — pyyteli Eeva asettuen mukavaan asentoon nojatuoliin.
He koettivat kumpikin salata toisiltaan sitä levottomuutta, joka yhdistyi heidän iloonsa kirjeen saannista.
Selma luki:
— Siskot!
Minä en rupea kirjoittamaan Teille tavallista kirjettä, mutta lähetän tässä jokapäiväiset muistiinpanoni, jotka ovat tehdyt päiväkirjan muodossa. Näistä parhaiten näette nykyisen mielentilani, toiveeni ja tuumani. Sillä minä olen todellakin niin itserakas, että luulen Teidän mielenkiinnolla seuraavan elämääni täällä. — Terve!
Veljenne
W. S.
1 p. kesäkuuta. Ensimmäinen aamu täällä. He ovat itse muuttaneet aittaan ja antaneet tuvan kokonaan minun haltuuni. Sanovat kesällä aina nukkuvansa aitassa eikä päivillä paljon joutuvansa olemaan seinäin suojassa.
Nukuin heidän sängyssään. Allani oli puhtaat oljet ja palttinainen raiti, peitteenä suomalainen ryijy. En ole mahtanut nukkua niin hyvästi siitä asti kuin piennä kehdossa äitini tuutimana.
Heräsin, kun tuttava seinäkello löi neljä. Uniset silmäni sattuivat ikkunan vehreään varjostimeen, ja olin heti selvillä olinpaikastani. Tuossa tuokiossa olin ulkona.
Maa oli aamukasteissaan. Kuljin polkua myöten metsään päin. Ei taipunut oksa, ei liikkunut lehti, mutta väräjävä ilma oli täynnä lintuin säveleitä.
Minä surkuttelin teitä, jotka vielä venyitte vuoteissane. Minä surkuttelin kaikkia muita paitse itseäni. Astuin pää pystyssä, hartiat suorina ja ylpeilin siitä että olin ensimmäisenä ylhäällä. Vanhukset varmaankin hämmästyisivät!
En ajatellut tieni suuntaa, astuin vain hengittäen syvään, laajentaen kutistunutta rintakehääni.
Niin tuli äkkiä eteeni aukea paikka. Se oli ukon suo. Näin sarat ja kanavat, roviot ja juurakkeet, ja aivan kuin maan alta kohosi eteeni kumarat hartiat, joille hattukulun alta valui hopeaiset hapset. Ja minä olin luullut olevani ensimmäinen! Kuinka pieneksi tunsin itseni hänen edessään, kuinka unteloksi ja laiskaksi!
Astuin lähemmäs. Hän ei huomannut minua. Hän seisoi ruskeassa suovedessä vyötäisiään myöten. Hänen käsivartensa liikkuivat aivan kuin marssin tahdissa. Lapio nousi ja laski, ja noustessaan toi se paljon mustaa suomutaa korkealle ojanpaulalle.
Joskus pysähtyi hän hetkeksi hengähtämään. Näin hien valuvan hänen otsaltaan, ja kädellään varjostaen silmiään näin hänen huolestuneesti tähystävän suon toista laitaa.
Sitten puristi suonikas käsi taas lapionvartta ja käsivarret alkoivat liikkua kuin tahdissa. Kumarat hartiat kumartuivat yhä syvempään ja valkea hapsi heilahti.
Eikö minun, joka olen nuori, olisi pitänyt astua sinne hänen sijaansa, pyytää häntä oikaisemaan koukkuista selkäänsä ja pyyhkimään hikeä vuosien ja murheitten uurtamalta otsalta?
Minä nauroin ivanaurua itselleni ja käännyin astumaan takaisin mökkiä kohden puhuttelematta ukkoa, joka ei ollut huomannut minua.
Tässä nyt istun pöytäni ääressä, sen saman honkapöydän, jolta vastikään söimme herkullisen aterian. Että minä todellakin nyt olen täällä ja että minä saan olla täällä koko kesän!
Maalaustarpeeni levitin tähän heti tultuani. Tässä on väriputkilot edessäni, tässä paletti. Voi teitä, sirot siveltimeni, tunnuttehan lasten leikkikaluilta nyt, kun vastikään katselin ukon lapiota! Ja kuitenkin tekisi minunkin mieleni piirtää teillä puumerkkini jonnekkin. Tänäin en vielä aloita työtäni. Täytyy ensin olla silmänä.
Illalla. Onnellinen päivä! Tunnen kasvaneeni kuluessasi. Olen saanut ilmaa keuhkoihini ja rauhan mieleeni. En muistele mitään, en toivo mitään, en pelkää mitään. Täällä minun ei tarvitse peljätä mitään! Tämä huone on täynnä taikakaluja. Hämärässä muinaisuudessa manattiin niillä hornan henget, karkoitettiin pahuuden voimat. Tämä huone on täynnä taikakaluja ja se on täynnä kahden hurskaan ajatuksia.
He menivät jo levolle. Vastikään pani ukko aitan oven säppiin.
Mummo, mummo, minä kuulen vielä sinun sorjan soittosi! Minä nukun sen helinään ja vielä unissanikin hivelee se korvaani.
2 p. Te nostatte taas päätänne, te minun entiset ihanteeni. Oi nouskaa, levittäkää siipenne lentoon! Minun uskottomuuteni älköön milloinkaan enään painako teitä unhotuksen aallokkoon.
On eräs asia, joka antaa minulle uskon itseeni, joka sytyttää sammuneen hiillokseni ja muuttaa mustankin valkeaksi. Mutta en tahdo sitä sanoin lausua. Pelkään että jo ajatuksenkin keveä kosketus loukkaa sitä.
Heräsin tänäin, kun aamurusko väreili ikkunani pienillä ruuduilla. Katselin sen sulavia värivivahduksia. Nekin ovat täällä ehjemmät kuin muualla.
Kuulin, kun säppi liikahti aitan ovessa. Minä tiesin mitä se merkitsi. Samassa liitikin suuri varjo pitkin huoneeni seinää, sillä oli kumarat hartiat ja lapio olalla. — —
Luonto, sinä vedät minua puoleesi. Sinä olet minun äitini, suo minun olla lapsenasi. Minun askeleeni horjuvat, minun käteni vapisee. Sulje minut syliisi, anna minun juoda voimaa poveltasi. Avaa minun silmäni näkemään salatuimpiisi!
Aamun hohteessa kiersin metsäjärven pysytellen harjanteilla. Katselin väylää, jota venheemme silloin kiiti, saarta, jonka sivuutimme, polkuja, joita astelimme. Enkä ollut yksin, tunsin teidät vierelläni. Muuten en olisikaan jaksanut kantaa kaikkea sitä kauneutta, sitä kaihoa, jonka se herätti mielessäni.
Ooh, minä tiedän, mitä tekisin, jos voisin kastaa siveltimeni rusopilven punaan, metsän tuoksuvaan vehreyteen ja rannan hopeoihin!
3 p. Nyt se alkaa. Pöytäni on täynnä sammalta ja jäkälää, pyöreitä kiviä ja monenmuotoisia lehtiä. On parasta pysytellä maan pinnalla ja alkaa sen alhaisimmista muodoista, vähitellen, askel askeleelta uskaltaakseen ylemmäs.
— Kehityksessä ei ole hyppyjä — sanoi opettajani muinen.
Luuletteko että on helppo maalata muuramenlehteä niin, että luulisi sen mättäältä taitetuksi tai sammalta niin että se tuoksuu suolle?
Minä tiedän että, kun alan sitä yritellä, saan antaa alttiiksi mieleni tyyneyden ja öitteni unen. Ja minä saan kuolla koko muulle maailmalle. Ja kuitenkin minä nyt tunnen eläväni sitä elämää, joka tekee minut onnelliseksi ja johon kauvan olen kaihonnut.
4 p. Näytin tänäin harjotelmiani vanhuksille. He eivät olleet tyytyväisiä niihin, ja minä luotan heidän arvosteluunsa. Pitää yrittää uudestaan.
— Muuramenlehti ei koskaan ole noin vaalea — sanoi mummo.
— Ja karhunsammal vivahtaa usein enemmän punaiseen — väitti ukko, ja hän kai sen tietää jos kukaan.
Tästä minulle selviää, että minun onkin muutettava työpaikkani suon syrjään.
Iltasilla meillä aina on hauskin. — Silloin me huvittelemme omalla tavallamme. Eilen esimerkiksi oltiin vesillä koko ilta. Koeteltiin ukon kanssa kaikki kalastuskeinot tuiki huonolla menestyksellä.
— Puusta kai se nyt tulee tehtäväksi kalan kuva — arveli ukko — kalatkin näkyvät viisastuneen nykyaikana, vähemmilläkin vehkeillä sai heidät ennen vanhaan uskotelluksi.
Huonon kalaonnen unhotimme kokonaan mummon kahvipannun ääressä, jonka hän oli kiehauttanut kivenkolossa saaren rannalla. Ja ukko kertoi niin hauskoja kaskuja muinaisilta ajoilta, että oli helppo unhoittaa, että rantakala sillä kertaa oli jäänyt keittämättä. —
Sitä paitse on minulla pieni salaisuus, jolla aion hämmästyttää teitä, kun tulen käymään kaupungissa. Siihen minun täytyy käyttää ukon ja mummonkin aikaa, jota palkitakseni minäkin puolestani tahdon auttaa heitä.
Oltiin vasta mummon kanssa kantamassa karjanrehua riihestä ja laitettiin siitä kodassa tulelle aimo keitos.
Mummo tahtoo aina estellä.
— Ei herroista ole tällaisiin töihin, muuta kuin tahraavat hyvät vaatteensa.
Mitä hän sanoneekaan, kun illalla menen hänen kanssaan juottamaan Punikkia. Sillä minä tahdon tästä puolin kantaa kaikki vedet. Olen nähnyt kuinka monasti hänen täytyy pysähtyä hengähtämään noustessaan vesisanko kädessä loivaa rantamäkeä.
Niin vain minä kuulun nyt heihin.
5 p. Jos minä kerran voin toteuttaa jotakin elämässä, niin ei se ole minun oma ansioni. On olemassa kaksi asiaa, jotka ovat sen vaikuttaneet. Toista en tahdo mainita, mutta toinen on se, että olen saanut olla näiden ihmisten parissa.
Täällä olen katsellut elämän todellisuutta kasvoista kasvoihin. Ja täällä olen oppinut alttiiksi antamisen suuren taidon, jota paitse on mahdoton nousta jyrkänteitä, jota paitse turhaan kokotat käsiäsi pyhintä kohden.
Ja luonto, sinä minun suuri lohduttajani, täällä minä tunnen sinun vahvain valtasuontesi tykinnän. Minä saan painaa pääni sinun viihdyttävään helmaasi, minä saan tuntea kuinka tyynesti sinun suonesi sykkii ja minä saan maistaa sinun rauhasi runsauden.
Ja kun minä kuljen täältä, vien minä mukanani aarteen, jota elämän huiminkaan pyörre ei voi minulta ryöstää. Mutta minä en tahdo ajatella lähtöäni täältä. Minä en muistele mitään, en toivo mitään, en pelkää mitään.
Minä olen vain onnellinen.
Mutta kun minä tulen täältä — sillä minun on kumminkin tultava — niin minä tulen uutena ihmisenä!
Selma oli lukenut kaikki yhteen jaksoon heidän vaihtamatta sanaakaan. Hän oli lukenut hitaasti ja omituinen juhlallisuus äänessään ja näytti siltä kuin hän aina lehteä kääntäessään olisi pelännyt, mitä uusi sivu mahdollisesti toisi mukanaan. Viimeiset sanat lausui hän voitonriemulla ja katsahti Eevaan.
Eeva istui samassa asennossa, johon hän oli asettunut aljettaissa, pää painettuna taaksepäin tuolin selkänojaa vastaan ja silmät suljettuina.
— Luojan kiitos — sanoi hän hiljaa — se oli enemmän kuin olin odottanut.
Selma nousi istuviltaan, astui Eevan eteen ja kumartuen hänen puoleensa, kysyi hän:
— Mitä luulet hänen tarkoittavan sillä eräällä, joka antaa hänelle uskon itseensä, muuttaa mustankin valkeaksi ja jota hän ei tahdo sanoin lausua?
— Sisko — sanoi Eeva tarttuen Selman käsiin — etkö ymmärrä, sitä korkeinta ihannetta hän sillä tarkoittaa.
— Niinkö?
— Epäiletkö sinä sitä sitten?
— En epäile, ajattelin vain että eikö se korkein ihanne joskus voisi pukeutua ihmisen muotoon?
Eeva säpsähti. Mutta sitten hän sanoi vakuuttavasti:
— Sitä se ei voi, sillä ei ole muotoa ensinkään.
VII.
Ei ollut oikeastaan enään mikään iltamien aika, kun juhannus jo oli viikon, parin päässä, mutta J:n kaupungissa oli parhaillaan iltama käymässä. Sen olivat toimeenpanneet kaupungin porvarisrouvat, sillä niinkutsuttu intelligenssi, johon kuului lyseon opettajien ja muiden virkamiesten perheet, oli jo siirtynyt kesätiloilleen.
Iltaman varsinaisena tarkoituksena oli erään ahdinkotilaan joutuneen perheen auttaminen, joka muuten hyvin olisi käynyt päinsä kaikessa hiljaisuudessa toimeenpannulla keräykselläkin. Mutta kauppiasten rouvat ajattelivat, että saisivathan samalla vähän huvitella hekin, joita velvollisuudet piti kaupungissa kaiken kesää. Iltama olikin alussa aiottu viettää vain perheiltamana tuttuin kesken, mutta kun ohjelma kuvaelmineen ja soitto- sekä laulunumeroineen yhdistetyin voimin saatiin jotakuinkin rikkaaksi, päätettiin panna ilmoitus siitä paikkakunnan lehteen. Ja seurauksena oli, että kaupungin seurahuone oli kertynyt täpösen täyteen huvitteluhaluista yleisöä, vaikka olikin kesä. Ne kaupunkilaiset, joiden kesäasunnot olivat läheisyydessä, olivat järjestään saapuneet, ja olipa tullut useita maalaisperheitäkin.
Istuttiin pilkkosen pimeässä salissa odotellen esiripun nousemista. Alma Aarnio istui nojatuolissa ensimmäisessä rivissä, pormestarin rouva oikealla ja viskaalinrouva vasemmalla puolellaan, jotka molemmat olivat saapuneet maalta kunnioittamaan iltamaa läsnäolollaan.
Rouvat olivat ennen aina itse olleet kuvaelmia järjestämässä, mutta tällä kertaa oli se homma heitetty kokonaan nuorten käsiin. Ei oltu arvattu tulevan näin paljon vieraita, jotka katselevat arvostelevin silmin ja joilla luonnollisesti on vaatimuksensa.
He lausuivat julki toisilleen levottomuutensa kuvaelmien onnistumisesta. Katselijain joukossa kuului sattumalta olevan pääkaupunkilaisiakin, muiden muassa eräs etevä taiteilijakin. Hankaisihan se koko kaupungin kunniaan, jos ne eivät onnistuisi.
— Minä en pelkäisi puoleksikaan niin paljon, jos Eeva olisi mukana — kuiskasi pormestarinrouva Alma Aarnion korvaan — voi, miksei hän ruvennut?
— Hänpä kun esiintyy laulajana — kuiskasi Alma takaisin.
— Hän sitten kumminkin laulullaan pelastaa meidän kunniamme, joskaan kuvaelmat eivät onnistuisi.
Alma Aarnio kummeksi pormestarinrouvan harvinaista tuttavallisuutta sinä iltana. Hän oli muuten parantumaton aristokraatti ja Alma Aarnio oli ennen aina luullut huomaavansa jonkinlaista alentuvaa ylhäisyyttä hänen käytöksessään itseään kohtaan, vaikka he kyllä olivat sinätkin. Mutta nyt hän rupesi harvinaisen tuttavalliseksi, taputteli hänen kättään ja oli kuin ystävä ainakin. Alentuvaa ylhäisyyttä ei tuntunut nimeksikään.
Esirippu nousi.
Kuvaelma esitti mustalaisleiriä kirjavine pukuineen, kitaroineen ja hurjine lauluineen. Se onnistui mainiosti. Suosionosoituksista ei ollut tulla loppua. Täytyi näyttää yhä uudelleen.
Kuvaelman henkilöistä veti erikseen huomion puoleensa eräs nuori mies, jonka naamari oli erinomaisen hyvä ja joka lauloi mainiosti.
— Kuka se on tuo herra? — kysyi viskaalinrouva uteliaana Alma
Aarniolta.
— Sitä tässä itsekkin ihmettelen — vastasi Alma — mutta elleivät aistimeni kokonaan petä, on se totisesti Armas Heitman. Enkä minä edes ole tiennyt, että hän on saapunut kotiin. Hänenhän piti olla ulkomailla vielä toinenkin vuosi yhtä kyytiä.
— Ulkomaista puhuen — kuiskasi pormestarinrouva ystävällisimmällä äänellään — Eevahan kuuluu kohta matkustavan Berliiniin.
Ahaa, ajatteli Alma, sieltäpäinkö tuuli käykin, sekö siihen olikin syynä? Tässä taitaakin arvo olla nousemassa.
Mutta hän vastasi niin välinpitämättömällä äänellä kuin suinkin voi:
— Siihenhän se taitaa käydä.
— Se onnenlapsi — jatkoi pormestarinrouva — mutta eikö sinua peloita lähettää lastasi yksin suureen maailmankaupunkiin? Minusta tuntuu kuin en uskaltaisi sinun sijassasi lähtemättä itse mukaan.
— Onhan siellä toisetkin toimeen tulleet — vastasi Alma — hänen opettajansa seuraa mukana ja hän toimitetaan hyvään perheeseen asumaan. Mikäpä siellä sitten on hätänä!
— Kenties mikä loistotähti hänestä vielä nousee laulumaailman taivaalle — sanoi viskaalinrouva, joka oli seurannut heidän keskusteluaan.
— Eihän noista vielä tiedä tähdistä eikä taivaista näin edeltäkäsin — vastasi Alma pysytellen arvokkaan välinpitämättömänä.
— Sanotaan että hänestä on olemassa joku vanha ennustus — pitkitti pormestarinrouva — joka on yhteydessä kantaisän tarun ja "muistojen majan" kanssa — onko siinä perää?
— Kaikki ne tuleekin kuulluksi — ihmetteli Alma Aarnio yhtä välinpitämättömän arvokkaana.
— Se on tiettykin, että kaikki nyt tulee kuulluksi, mikä teidän perhettä koskee — selitti viskaalinrouva — sillä koko kaupunkihan nyt puhuu vain teistä. —
Esirippu nousi.
Katsojilla oli edessään Döbeln Juuttaalla. Armas Heitman näytteli
Döbelniä ja voitti suosiota.
Alma Aarnio ei kuullut ei nähnyt. Sen hän vain tiesi, että hänen perheensä nyt jo oli ja vastedes yhä suuremmassa määrässä tulisi olemaan yleisen huomion esineenä.
Oliko se sitten oikeastaan hänelle mikään outo ajatus? Eikö hän ollutkin aina pyrkinyt juuri siihen?
Mutta että se tuli tässä muodossa!
Hänen entinen osansa oli siis nyt loppuun näytelty. Tähän asti hänen oli pitänyt edustaa toiminimi "kauppaneuvos-Aarniota" ja hän toivoi tehneensä sen tarpeellisen arvokkaasti. Mutta tästä lähtein tulisi hänen edustaa taidetta ja hän epäili omaa kykyään siinä suhteessa. —
Oli vielä jäljellä yksi kuvaelma. Sitä odotellessa soitti torviseitsikko kotimaisia säveleitä ja surinana kävi salissa vilkas keskustelu.
Alma Aarnio istui nojatuolissaan suorana kuin kynttilä. Hän koetti tarkistaa korviaan kuullakseen, mistä oli puhe hänen ympärillään, mutta se kävi mahdottomaksi. Hän tiesi vain olevansa yleisen huomion esineenä. Ei ollut yhdentekevä kuinka hän liikutti päätään, kuinka hän puhui, kuinka hän nauroi, kuinka hän piti käsiään. Se samalla sekä kiusasi häntä että tuotti nautintoa.
Viimeisen kuvaelman jälkeen oli Eevan määrä esiintyä.
Äiti alkoi olla levoton hänen puolestaan. Hän tiesi kyllä hänen kunnialla suoriutuvan tehtävästään, mutta hänen levottomuutensa koski enemmän hänen ulkoasuaan.
Että hän oli jättänytkin hänet kotia itse valvomatta hänen pukeutumistaan! Eeva oli todellakin niin välinpitämätön vaatteista, että hän olisi voinut esiintyä missä asussa tahansa.
Alma Aarnio koetti rauhoitella mieltään sillä, että hän itse omalla kädellään oli asettanut esille Eevan huoneeseen kaikki, mitä kuului hänen sen iltaiseen pukuunsa. Siellä oli vaalea, aivan uusi villaleninki pitkine vyölle solmittavine silkkinauhoineen. Ja pöydällä oli valkeat ranskalaiset hansikkaat pitsinenäliinan ja puutarhurin laittaman kukkakimpun vieressä. Tottapahan aikainen tyttö osaa siitä ottaa ylleen valmiit vaatteet.
Alma Aarnio oli tahtonut laittaa hakemaan kampaajaneitiä laittamaan hänen tukkansa kauniille solmulle päälaelle niinkuin muilla hänen ikäisillään neidoilla jo oli, mutta siitä Eeva ei ollut antanut puhuakkaan.
Soitto lakkasi, esirippu nousi. Näyttämöltä kuului lausuntoa ja laulua, mutta Alma Aarnio ei kuolemakseenkaan olisi voinut sanoa, mistä siellä oli puhe.
Hänen levottomuutensa kiihtyi.
Esirippu laski viimeisen kerran. Salissa alkoi taas käydä surina, aivan kuin se olisi ollut suuri ampiais- tai mettiäispesä, mutta hän ei voinut eroittaa ainoatakaan sanaa.
Esirippu nousi taas. Soittokone oli vedetty esille. Vahtimestari puuhasi siellä sytytellen kynttilöitä kumminkin puolin nuottitelinettä ja siirtäen soittotuolin paikoilleen.
Alma Aarnio näki kaikki kuin unessa.
Surina salissa alkoi vähitellen hiljetä. Ihmiset katselivat ohjelmiaan. Kuului vain paperin kahinaa. Joku vilkaisi kelloaan.
Sitten oli aivan hiljaista, peloittavan hiljaista.
Kuului astuntaa. Hän säpsähti. Ei, se ei ollut näyttämöltä. Joku käveli salin pitkää keskikäytävää ovensuusta perälle päin. Askeleet lähenivät. Aivan heidän eitensä kulki sorja nuori mies ja istuutui tyhjälle tuolille viskaalinrouvan viereen.
— Taiteilija F. Helsingistä, hieno mies — kuiskasi pormestarinrouva Alman korvaan — meillä on ollut kunnia pitää häntä vieraanamme maatilallamme.
Alma katsahti häneen syrjästä. Hienot, älykkäät kasvot. Puku vähän erikoinen. Hän tarkasti ohjelmaa. Alma tiesi hänen lukevan sieltä:
— Laulua pianon säestyksellä, esittää laulunharrastaja.
Hänen levottomuutensa, jota taiteilijan ilmestyminen hiukan oli laimentanut, yltyi uudestaan.
— Hän antaa odottaa itseään liian kauvan — huomautti pormestarinrouva.
— Pitäisikö minun kenties lähteä hakemaan häntä — ajatteli Alma. Mutta hän tunsi että hänen jalkansa tuskin kantaisivat. Ja hän jäi istumaan.
Samassa aukesikin näyttämön sivuovi ja Hanna Heitman tuli sisään nuottivihko kädessä ja heti hänen jäljessään Eeva.
Alma Aarnio olisi tahtonut vajota maan alle — Eeva tuli pumpulileningissä, siniristikkäisessä arkileningissä, ja avokäsin.
Alma ei nähnyt enään, maailma musteni hänen silmissään ja hän luuli kuulevansa terävän äänen selkänsä takaa:
— Sehän on häpeä.
"Aamulla varhain, kun aurinko nousi" helkkyi sieltä heleänä kuin taikahuilun säveleet, mutta Alma Aarnion ensi hämmennys oli muuttunut suuttumukseksi.
— Aamulla varhain sinun olisi pitänyt pukeutua ihmisiksi, sinä uppiniskainen lapsi, niin äitisi ei tarvitsisi suuren yleisön edessä hävetä silmiään maalle. Tottelematon tyttö, sinä olet kasvatettu liiaksi hemmoitellen. —
Ensimmäinen laulu palkittiin innokkailla suosionosoituksilla.
Alma Aarnio uskalsi jo katsoa näyttämölle.
Siellä hän seisoi niin tyynenä kuin koko tämä maailma pukuineen ja suosionosoituksineen ei olisi liikuttanut häntä lainkaan.
"Taivas on sininen ja valkoinen" soi sieltä kirkkaana kuin ilmatarten iltalaulut, mutta Alma Aarnion suuttumus ei ollut vieläkään asettunut.
— Taivaan nimessä, mikset sinä ottanut yllesi sitä kaunista pukua, jonka vaseti olin hankkinut tätä tilaisuutta varten!
Eikä hän voinut unhoittaa niitä hienoja ranskalaishansikkaita, jotka nyt ilman aikojaan viruivat Eevan pöydällä ja hukkaan kuihtuvaa kukkavihkoa, johon oli taitettu kaupungin ansarin kauneimmat kukkaset.
Mutta Eeva seisoi siellä sinisessä pumpulileningissään ja vihkonen metsäorvokkia kädessään kauniimpana kuin milloinkaan ennen. Liikuttiko häntä ranskalaishansikkaat enempää kuin mikään muukaan tämän maailman turhuus.
Hän oli ottanut ohjelmaansa vain kansanlauluja, ja kun ne luontoperäisessä, koristelemattomassa kauneudessaan helkkyivät hänen huuliltaan, vei hän kuulijansa mukanaan laulun ihannemaihin.
Viimeiseksi lauloi hän "miksi laulan", ja kun sen viime sävel oli kajahtanut, vallitsi salissa ehdoton hiljaisuus. Ei mitään räikeätä kätten paukutusta, ei mitään myrskyä.
Vasta kun Hanna Heitman oli noussut tuoliltaan ja Eeva hänen jäljessään oli alkanut poistua, tyynesti niinkuin hän oli tullutkin, kajahti kuin yhteisestä päätöksestä eläköönhuuto. —
Alma Aarnio oli Eevan laulaessa erikseen koettanut huomata, minkä vaikutuksen laulu tekisi helsinkiläiseen taiteilijaan. Hän oli heti ottanut huomioonsa, ettei hän ainoatakaan kertaa yhtynyt kätten paukutukseen. Oliko hän siis tyytymätön?
Alma Aarnio ei ollut mikään kasvonilmeistä lukija, mutta vaikea ei ollut hänenkään nähdä, että taiteilija ilmeisesti nautti Eevan laulusta. Hän nojasi päätään taaksepäin ja piti välistä silmiään suljettuina ja silloin hänen ilmeikkäät kasvonsa väreilivät kuin sisällisesti liikutuksesta. — —
Tuolirivit oli siirretty pois ja yleisen tanssin piti alkaa. Osa yleisöä oli asettunut istumaan pitkin salin seiniä, toiset olivat vetäytyneet sivuhuoneisiin.
Eeva istui eräässä sivuhuoneessa äitinsä ja Hanna Heitmannin keskessä. Hän tähysteli lakkaamatta saliin. Hän etsi mustaa kiharapäätä, jonka hän laulaessaan varmasti oli nähnyt väikkyvän jossain siellä takana. Nyt sitä ei näkynyt missään.
Selman hän näki salin alapäässä. Hän oli mustissaan, mutta Eevan mielestä kumminkin kauniimpi kuin kaikki ne muut vaaleisiin puetut tytöt yhteensä.
Torviseitsikko soitti ensimmäisen valssin, mutta ei ilmestynyt ainoatakaan paria lattialle. Maisteri H., joka talven kuluessa aina oli avannut tanssijaiset pormestarin Elsan kanssa, oli poissa. Ja Elsa istua nöpötti äitinsä vieressä valkeissaan ja viuhka kädessä salin peräseinällä turhaan odotellen tanssittajaa.
Ensimmäisen valssin säveleet yhä raikuivat kuin kuuroille korville.
Siitähän oli ihan häpeät tulossa.
— Minun täytyy pelastaa kaupungin kunnia — ajatteli pormestarinrouva.
Hän nousi ja kulki varmoin askelin suorastaan helsinkiläisen taiteilijan luo, joka seisoi vapaassa asennossa nojaten herrain huoneen ovipieleen.
Herttaisesti tervehdittyään häntä sanoi hän:
— Herra F., pelastakaa meidät tästä kiusallisesta pulmasta. Meidän tanssivat herrat eivät satu olemaan kaupungissa, ei ole ketään, ken rohkenisi ottaa ensi askeleet tanssisalin lattialla.
— Rouvani, — vastasi herra F. tehden syvän kumarruksen — minä tosin olen huono tanssija, mutta jos voin tehdä teille palveluksen, niin rohkenen koetella.
Tyytyväisenä palasi pormestarinrouva paikoilleen. Hän oli varma siitä, että taiteilija pyytäisi hänen Elsansa ensi tanssiin, tuskinpa hän tunsikaan paikkakunnan muita nuoria neitoja. Sehän oli luonnollista.
Hän näki taiteilijan hätäisesti vilkaisevan ympärilleen. Hän etsi tanssitoveria. Eikö hän nyt heti huomannut Elsaa, joka kiireestä kantapäähän oli hienoimmin puettu kaikista.
Hän näytti valinneen. Kiireisin askelin kulki hän salin poikki.
Elsa sävähti punaiseksi kuin marja.
Taiteilija kulki salin poikki Elsan ja hänen harmista kalpenevan äitinsä ohitse siihen sivuhuoneeseen, jossa Eeva istui.
Hän sanoi nimensä ja pyysi Eevaa tanssiin.
Eeva esteli.
— Minä tanssin niin huonosti — sanoi hän.
— Sittenhän hyvin sovimme yhteen, minäkään en ole mestari sillä alalla — naurahti taiteilija — sallikaa minulle, neiti Aarnio, se kunnia ja ilo — lisäsi hän katsoen Eevaa avonaisesti silmiin.
Eeva kiinnitti metsäorvokkinsa, joita hän yhä vielä oli pidellyt kädessään, rintapieleensä ja laski kätensä taiteilijan käsivarrelle.
He pyörähtivät pariin kertaan salin ympäri ja taiteilija toi hänet entiseen paikkaansa. Pusertaen Eevan kättä jäähyväisiksi ja kiitokseksi, sanoi hän:
— Te kannatte omaa symboolianne povellanne, neiti, tuokaa se yhtä tuoksuvana ja metsäisen raittiina takaisin maailmankaupungista. —
Pormestarinrouva oli harmissaan. Hän oli varma siitä, että kaikki olivat huomanneet hänen pettymyksensä.
Jollakin tavalla piti hänen harminsa päästä purkautumaan.
Sopivassa tilassa istuutui hän Alma Aarnion viereen ja hänen olotavassaan ja äänessään oli taas entistä alentuvaa ylhäisyyttä, kun hän pisteliäästi sanoi:
— Sietääkin Eevan päästä kotoa, jos ei muuten niin ainakin oppiakseen seurustelutaidon alkeita ja pukeutumisen ensimmäisiä sääntöjä. Minun täytyy tunnustaa, että olen kelpolailla hävennyt hänen puolestaan tänä iltana.
Alma Aarnion lauhkeat silmät näyttivät tummenevan ja hänen äänensä värähteli hillittyä suuttumusta, kun hän vastasi:
— Ooh, rauhoitu, kyllä minä kannan ne häpeät, mitkä hänen puolestaan tarvitsee kantaa.
Eivätkä rouvat sen koommin nähneet toisiaan sinä iltana.
Helsinkiläinen taiteilija käveli kiihkeästi edestakaisin herrain huoneen lattiata. Hän näytti kokonaan unohtaneen, ettei hän ollut yksin, vaan että hänellä oli ympärillään joukko pikku kaupungin porvareita, jotka uteliain katsein seurasivat jokaista hänen liikettään.
Soitto taukosi ja tanssivat parit hävisivät lattialta.
Taiteilija oikasihe ja astui saliin. Hän kulki keskelle lattiaa ja pysähtyi.
— Arvoisa seura — alkoi hän — minä rohkenen korottaa ääneni keskuudessanne, vaikka olen vieras ja muukalainen paikkakunnalla. — Meillä on tänä iltana ollut harvinainen taidenautinto. On olemassa onnenlapsia, joille on uskottu avaimet taiteen pyhimpään. Heidän asiansa on valvoa, ettei alttarin tuli milloinkaan pääse sammumaan, ja heidän asiansa on antaa sen tulen joskus leimahtaa ulkopuolella odottavan joukon nähtäväksi.
Me olemme tänä iltana olleet sinä ulkopuolella odottavana joukkona.
Me emme ole ainoastaan kuulleet kansanlaulua sen ylevässä, yksinkertaisessa kauneudessa, me olemme myöskin nähneet sen edessämme koristelemattomassa kainoudessaan, metsäorvokin raittius olennossaan.
Minä kiitän sen esittäjää ja olen varma siitä, että me kaikin yhdymme siihen kiitokseen. —
Hän kumarsihe ja poistui.