Eeva oli puheen aikana koettanut piiloutua Selman taakse, jonka rinnalle hän juuri oli päässyt istumaan. Hänellä oli hämärä aavistus siitä, että hänen olisi pitänyt nousta seisaalleen, mutta se olisi ollut mahdotonta. Ja heti kun taiteilija oli poistunut ja salissa kaikki alkoi olla ennallaan, otti hän Selmaa käsivarresta ja veti hänet eteiseen. Sieltä he vetäysivät lasiverannan kaukaisimpaan kolkkaan, jossa he viimeinkin olivat kahden.
— Minä en voi, en voi olla täällä näin yleisen huomion esineenä — tuskaili Eeva — se kiusaa minua niin sanomattomasti. Poistukaamme kenenkään huomaamatta.
— Voi sinua — sanoi Selma hyväillen hänen kättään — metsäorvokki, se on kaunein vertaus ja siksi minä sinua kutsun tästä lähtein.
— Mutta Selma, mikä sinua vaivaa — huudahti Eeva säikähtyneenä — nyt vasta huomaan kuinka kalpea olet, oletko sinä sairas?
Selma ei heti vastannut. Hän hymyili niin omituisesti. Hän koetti tekeytyä levolliseksi. Ei häntä mikään vaivannut.
— Ei Selma, minua sinä et petä — sanoi Eeva vakaasti — jotain on tapahtunut, älä teeskentele.
— Sinua minä en tahdokkaan pettää — vastasi Selma — jos lienen tavallista kalpeampi, tulee se kenties siitä, että hän on täällä.
Kolme viimeistä sanaa lausui hän kuiskaamalla.
— Niin, minäkin näin hänet laulaissani — sanoi Eeva — ja hänelle minä juuri omistin lauluni, hänelle ja sinulle, teille molemmille. Minä ajattelin koko ajan, että olimme kolmen kesken jossain kaukana, jonkun tyynen järven rannalla. Näin järvenpinnan kimaltelevan ilta-auringossa, näin rannan puut ja näin teidät vierelläni — muita en nähnyt. Jos vähääkään onnistuin, oli se vain sentähden. Mutta miksi tekee hänen täällä olonsa sinut levottomaksi? Etsikäämme hänet ja poistukaamme kaikin yhdessä.
— Me puhumme eri henkilöistä — naurahti Selma — minä en tarkoita
Väinöä.
— Ah, nyt minä vasta ymmärrän, onko hän todellakin täällä? No sitten sinä et tahdokkaan poistua.
— Minä tahdon — sanoi Selma totisesti — ja juuri sentähden, että hän on täällä. Etkö muista sanoneeni: jos hän tulisi, juoksisin varmaankin pakoon. Lähtekäämme heti. Väinö on jo mennyt.
— Mennyt? — ihmetteli Eeva.
— Niin — vastasi Selma — silloin kun sinä tanssit taiteilijan kanssa, näin hänen nuolena kiitävän alas portaita.
He tulivat kotia. He etsivät tohtorin puolelta, puutarhasta, "muistojen majasta", ei missään jälkeäkään Väinöstä. Palvelustytöltä saivat he kumminkin tietää, että hän oli lähtenyt takaisin maalle "omaan valtakuntaansa", kuten hän oli sanonut.
Rauhoittuneina kävivät tytöt Eevan huoneeseen.
Heti sisään tultuaan huomasivat he ikkunalla isohkon paperikäärylän, joka keskeltä oli sitaistu yhteen vanamokukan varsilla ja kenties juuri siitä syystä oli niin ihmeen hauskan näköinen. Se oli nähtävästi puutarhan puolelta pistetty sisään iltamaan lähdettäissä auki jääneestä ikkunasta.
Eeva luki käärepaperista:
— Eeva Aarniolle eräältä, joka ei ole taiteilija.
Seuraavassa hetkessä lausuivat tytöt ilohuudahduksella kaksi rakasta ystävää tervetulleiksi luokseen. Seinältä hymyili heille Hietarannan ukko ja Eeva-muori ilmielävinä.
Siinä siis oli salaisuus, jolla Väinö oli tahtonut heitä hämmästyttää ja johon hänen oli täytynyt käyttää vanhustenkin aikaa, jota palkitakseen hän kantoi karjanrehua ja juotti Punikkia.
— Oi sitä poikaa! Ja hänkö ei olisi taiteilija!
Vanhukset toivat mukanaan oman maailmansa, johon tyttöjen oli niin helppo vajoutua. Heidän mielessään se oli keväisen kirkas, täynnä kanteleen säveleitä ja tuomen tuoksua.
Mutta kun he tarkemmin katselivat niitä kasvoja, joissa jokainen kurttu oli heille ennestään tuttu, oli heistä niinkuin he olisivat lukeneet vanhaa tarua kärsityistä tappioista, unhotetuista toiveista ja illan rauhasta viisasten asunnossa.
VIII.
Heti juhannukselta aljettiin Aarniolassa valmistella tytärtä Berliinin matkaa varten. Ompelukone hyrräsi aamusta iltaan. Pääkaupungista oli tuotettu taitava ompelija, joka Pariisin uusimpain muotilehtien mukaan valmisteli pukuja, toisen toistaan komeamman. Ei säästetty silkkiä ei samettia, ei helmiä, ei helyjä. Piti näkyä jo kengänkärjestä ja helman hiepsinnästä, ettei sitä tyhjästä talosta tytärtä lähdetty ulkomaille suorimaan.
Hän itse oli vaipunut omaan ajatusmaailmaansa ja vietti suurimman osan päivästä soittokoneensa ääressä. Ompelija sai useinkin väsymään asti odottaa häntä koettelemaan uutta leninginylistä, joka koetteleminen tavallisesti tapahtui salin suuren peilin edessä rouva Aarnion läsnäollessa.
— Ei ole vaikea saada käymään sille varrelle — kiitteli ompelija — ei vedä viistoon, ei tee ryppyä, ei lyö laskosta.
Tai:
— Sopisippa se vartalo vaikka kuninkaan tyttärelle.
— Katso nyt itsekkin vähäsen — nuhteli äiti — täytyy sitä jo sinun ijälläsi oppia itsekkin pitämään huolta. Eipähän sinne kamarineitsyttä laiteta täältä mukaan Berliiniinkään.
Mutta hänellä näkyi olevan hyvin tarkkaamaton oppilas. Eeva tuskin kuuli äitinsä kehoituksia. Muualla hänen ajatuksensa asuivat.
Tähän aikaan rupesi hän kirjoittamaan päiväkirjaa. Ei senvuoksi että hän olisi aikonut näyttää sitä kenellekään, tai joskus jättää sen jälkimaailmalle luettavaksi. Hän kirjoitti sitä vain omaksi huviksi. Siten hän sai ajatustensa vallattomat lintuset, joiden lentoa muuten oli vaikea hillitä, ikäänkuin siivestään kiinni kytketyiksi ja oman harkintansa alaisiksi. Salaisimmatkin ajatuksensa uskoi hän yksinäisinä hetkinä päiväkirjansa valkealle lehdelle, mutta ihmisten seurassa muuttui hän entistäänkin vähäpuheisemmaksi, josta syystä jotkut luulivat häntä ylpeäksikin. — —
— Vieras maailma — kirjoitti hän sinne — minä pelkään sinua, ja sinä vedät minua puoleesi. Unissani olen minä nähnyt sinun loistosi. Se on huikaissut silmiäni, se on huumannut mieleni. Se on nostanut minut korkealle, se on painanut minut alas. Ja sen huipuilla ollessani olen minä kyllästyneenä kääntänyt sille selkäni.
Vieras maailma, sinä verhojen takainen, minä tunnen sinut, enkä minä tunne sinua. Sanos, teetkö sinä minut rikkaammaksi, vai teetkö sinä minut köyhemmäksi. Sanos, annatko sinä minulle jotain uutta, jotain suurta ja arvaamatonta, vai ryöstätkö sinä minulta entisetkin aarteeni. Sanos, avaatko sinä minun silmäni näkemään salatuita maailmoita, vai teetkö sinä minut entistänikin sokeammaksi.
Vieras maailma, minä pelkään sinua ja kuitenkin vedät sinä minua puoleesi. —
Ei mikään ole minulle hämärämpää kuin oman sisimpäni äänet. Ken ne minulle selittäisi?
Mitä sinä minulle kuiskaat, ääni tuttu ja tuntematon? Vaikken ymmärrä sinua, täytyy minun kuitenkin aina sinua kuunnella. Päivän hälinässä, arkitöitten touhussa kuulen sinut, ja kun minulle avautuu taiteen kirkas maailma ja minun sallitaan laulun siivillä liihoitella sen autereisilla aloilla, soit sinä kumminkin aina siellä pohjalla. —
Minä rakastan taidetta. Siinä asuu jumala, se avaa taivaat ihmisen eteen, se nostaa hänet maasta, se on korkeinta mitä minä tiedän. Yksi päivä sen esikartanoissa on parempi kuin tuhannen muualla.
Vieras maailma, sinä vedät minua puoleesi, sillä sinä viet minut niihin esikartanoihin. Kohta, kohta olen minä niissä! Mutta minä tahdon tulla sinne nöyränä kuin lapsi, sillä minä olen pienin sinun palvelijoistasi. —
Välistä tuntuu minusta kuin jos taiteenkin takana, vaikka se onkin niin pyhä ja korkea, olisi jotain vielä pyhempää, jotain vielä ihanampaa. Ja minusta on kuin sisimpäni ääni tähtäisi niitä maailmoita.
Vieras maailma, jos minä tietäisin, että sinä avaat minun korvani tajuamaan sen, mikä minulle on hämärätä, niin minä rientäisin sinun rajoillesi pyhiinvaeltajan halvassa asussa. Minä tulisin kuin kerjäläinen, sauva kädessä ja jalat verinaarmuilla matkan vaivoista, mutta minä tulisin vavisten onnesta.
Sisimpäni ääni, minä rakastan sinua, vaikka sinä tuotat minulle suurinta tuskaa. Ja kerran minä vielä tajuan sinut ja silloin minä seuraan yksin sinua, eikä mikään voi estää minua sinua seuraamasta. —
Onko minun sitten välttämättä lähdettävä? Keneltä minä sitä kysyisin?
Äidiltänikö?
Hän vastaa minulle silkkien ja samettien, helmien ja helyjen takaa:
— Ymmärtämätön lapsi, sinun luonnollisesti on lähdettävä.
Isältänikö?
Minä käyn hänen työhuoneeseensa. Hän on painautuneena tilikirjoihinsa. Hartiat alkavat käydä kumariksi. Päähän on ilmestynyt harmaata — pikku Eevan tähden. Hän kohottaa päätään. Katseen raukeus on poissa. Vastenmielinen on muuttunut mieluisaksi. Minä luen hänen onnellisista kasvoistaan:
— Ei siis aivan turhaan.
Ja minä tunnen, että riistäisin häneltä suuren onnen, jos olisin lähtemättä.
Teiltäkö kysynen, te lapsuuteni leikkien toverit, te nuoruusunelmain uskolliset kumppanit?
Eronkyynelten takaa näen teidän heittelevän muistonkukkasia sille tielle, joka vie minut luotanne, mutta joka kumminkaan ei voi meitä ainaiseksi eroittaa.
Ja jos se meidät eroittaisi?
Taivaan nimessä, koska se vie minut sen korkeimman kauneuden esikartanoihin, minä astuisin sille silmääni räväyttämättä ja katsahtamatta taakseni. Sillä sille retkelle lähteissä minulla ei saa olla esteitä. Kylmällä kädellä repäisen minä rikki kaikki sydänten väliset utuhienot siteet kuin hämähäkin verkot, jos ne yrittävät esteinä paneuta tielleni. Kyynel ei saa sumentaa silmääni näkemästä tähteni loistoa, joka viittaa minua ennen aavistamattomiin.
Ja kuitenkin, eronkyynelten takaa, näen minä teidän heittelevän kukkia tielleni, mutta minä en käänny niitä poimimaan, sillä sitä en saa tehdä.
Olenko minä siis pettänyt teidät?
Tahtomattani olen sen tehnyt. Olen puhunut asioista, joita en ole selvään tajunnut, olen tehnyt lupauksia, joihin minulla ei ole ollut oikeutta. Se on ollut erehdys ja erehdys on korjattava.
Mutta te ette soimaa minua, te annatte minulle kaikki anteeksi, sillä teillä on se rakkaus minua kohtaan, joka ei omaansa etsi, ei pahaa ajattele.
Te heittelette kukkia minun tielleni ja te tiedätte minun noudattavan korkeinta lakia. —
Kysynkö vielä teiltä, te ystäväni siellä seinällä?
Teidän arvosteluunne luotan ehkä eniten. Elämän viisaus asuu teidän otsallanne, se puhuu teidän silmäinne syvyydestä, teidän kasvojenne kurtuista.
Mutta te vaikenette.
Kun olen ollut parissanne, on minusta aina tuntunut siltä kuin te tietäisitte enemmän kuin mitä tahdotte sanoa. Ja siltä minusta tuntuu nytkin.
— Se täytyy itsensä kokea — kuulen teidän vastaavan.
Mutta minä tahtoisin tietää sen, ennenkuin nivukseni ovat käyneet hopeoihin ja kasvoni kurttuun.
Te vanhat ystäväni, miksi mieleni heltyy joka kerran, kun katson teitä? Kulunutta elämäännekö ajattelen, kieltäymyksessä elettyä? Vai sitäkö pelkään, että tienne päähän enään on vain vähäisen taivalta jäljellä.
Ei elämäänne eikä kuolemaanne ajatellessani nouse kyyneleet silmiini, sillä te olette onnellisimmat kaikista niistä ihmisistä, jotka minä tunnen. Mutta minusta on niin ihmeellistä ajatella, että onnenkin ajalla teidän henkenne on tuntenut ainaista ikäväänsä johonkin pyhempään, johonkin saavuttamattomaan.
Vanhat ystäväni, minä en kysele teiltä, vaikka elämän viisaus asuukin otsallanne, en teiltä enkä muilta. Sillä minun ei tarvitse, minä en saa kysyä keneltäkään.
Kun elämäni suurin kysymys nousee eteeni pelottavassa juhlallisuudessaan, seison minä vavisten sen edessä, mutta minä olen yksin ja minun täytyy olla yksin.
Kun tähteni minua viittaa ylevässä kirkkaudessaan, seuraan minä sen säteitä, vaikka tieni veisi pitkin hautain partaita, poikki tuonen virran. —
Mutta, vanhat ystäväni, elämän aavoille lähteissäni tahdon minä ottaa teidän kuvanne mukaani, että muisto teistä varjelisi minua takertumasta tämän maailman turhuuteen. —
Hämärintä kaikesta on minulle kuitenkin sisimpäni ääni, ja minä odotan sen selittäjää.
IX.
Kesä kului kulumistaan. Se alkoi jo kallistua loppupuolilleen. Eevan vaatevarastoon oli karttunut monta uutta uljasta pukua, "jotka kenties voisivat kelvata arkena", niinkuin rouva Aarnio sanoi. Hienoimmat leningit, ne, joissa hän sitten esiintyisi valmistuttuaan, piti tehtämän Berliinissä ja ne saisivat maksaa mitä tahansa.
— Onneksi meillä on mistä ottaa — iloitsi rouva Aarnio — ei sitä suotta ole aherrettu ja kerätty aittoihin elämän varrella. —
Muuten oli elämä yksitoikkoista, uneliasta. Satoi ja paahtoi vuorottain. Kärpäset surisivat ja kylänurmikko rehoitti katukäytävillä.
Kesän merkkitapauksia oli Väinön toisen kirjeen saapuminen.
Hän oli vaiennut kauvan, mutta tytöt olivat levollisia, sillä he olivat usein saaneet ukon ja mummon suusanalliset terveiset hänen hyvinvoinnistaan.
Tällä kertaa lähetti hän vain päiväkirjan muodossa tehdyt muistiinpanonsa ilman minkäänlaista kirjeellistä omistusta heille, mutta nämä muistiinpanot tuntuivat monesti yksinomaan heitä varten kirjoitetuilta. Ensimmäisen kerran oli hän kirjoittanut iltaman jälkeisenä päivänä ja sanoo silloin:
— Että yksi ainoa yö voi olla niin pitkä! Että yksi ainoa yö voi tehdä nuorukaisesta vanhuksen! Eilen minä olin nuori, se on: minä olin kuningas rajattomassa valtakunnassa. Minä omistin kaikki ne aarteet, mitkä konsaan ovat viehättäneet ihmislapsen silmää ja saaneet hänet uneksimaan onnesta. Valohon minä katselin, ihanuutta minä imehdin, se minut nosti tenhomaailmaansa ja minä liitelin yli inhan todellisuuden, loukkaamatta jalkaani sen teräviin harkkoihin.
Tänäin minä olen vanha, se on: minä en enään ole kuningas. Minun aarteeni ovat ryöstetyt, minun taivaani on samea, minua ahdistaa joka puolelta synkät seinät. En enään usko omaan voimaani.
Minkätähden pitää sen kuolla, joka on kaikkein kauneinta? Senkötähden ettei sen asunto ole tässä alhossa?
Mutta miksen minä nouse taistelemaan sen puolesta? Miksen minä luo taivasta sen asunnoksi? Miksen minä pelasta sitä kuolemasta?
Nuku pois sinä pieni sinisilmäinen lapsi, sinun asuntosi todellakaan ei ole tässä alhossa. Minä en itke sinun haudallasi, en itke enkä naura, en edes ivanaurua omalle itselleni. —
Viime yönä täytyi minun taistella painajaisen kanssa.
Se rietas rohkeni siis pyrkiä tähänkin pyhättöön.
Ensi kerran kävin minä siitä taistelusta voittajana. Mutta yksin minä en sitä voittanut, en yksin enkä omalla voimallani. Minun täytyi manata esiin kuva niin kirkas, että kaikki pimeyden vallat sitä vapisevat.
Sillä sinä olet kuitenkin olemassa. Hädän hetkenä seisoit sinä minun vierelläni, vaikka minä jo pidin sinua sairaan mielikuvitukseni harhakuvana.
Sinä olet ollut minua niin lähellä. Minä olen nähnyt vain sinut, kuullut vain sinun äänesi, puhutellut vain sinua. Minä olen ollut niin sulautuneena sinuun, että jos kaunis ajatus on välähtänyt mielessäni, en ole tietänyt onko se omani vaiko sinun.
Mutta eilen sinut temmattiin minusta niin kauvas, kauvas. Valtameren aallot nousivat pauhaamaan välillemme ja korkeat tunturit nostivat välillemme lumiset huippunsa — eikö ajatuskin väsyneenä pysähtyisi niitten juurelle?
Ja minä tunsin että niin täytyy olla aina. Ja kuitenkin seisoit sinä minun vierelläni hädän hetkenä, vaikka sinä olet niin kaukana ja vaikka sinä aina tulet olemaan niin kaukana minusta. —
Äsken revin siekaleiksi muutamia harjotelmiani, joita ensin pidin onnistuneina. Siekaleet tallasin jalkaini alle, sillä ne ovat viheliäisintä, mitä milloinkaan olen nähnyt. Luulenpa että näköni on tullut tarkemmaksi. Kenties olen myöskin saanut enemmän terästä jäntereihini.
Ei, minä en olekkaan vanhus — mies minä olen! Mies, joka tietää mitä hän tahtoo ja tekee mitä hän tahtoo. Se pitkä yö on tehnyt nuorukaisesta miehen.
Mutta jos minä jotakin saisin aikaan elämässä, niin ansio ei olisi minun. Sinun se olisi, sinun, joka olet niin kaukana ja jota minä kuitenkaan en konsaan laske luotani.
Minä näen sinut aina, ja kuitenkaan en milloinkaan enään tahdo nähdä sinua näillä silmillä. Sillä minä olen nähnyt sinut ihanimmillasi ja sellaisena tahdon sinut aina muistaa. — —
Kumartuen Eevan puoleen ja silmät kyynelissä kysyi Selma:
— Kenestä luulet hänen puhuvan?
— Sisko — vastasi Eeva ääni värähdellen liikutuksesta — minä luulen hänen puhuvan siitä korkeimmasta ihanteesta, sillä hairahdusta olisi kaikki muu.
— Niin — sanoi Selma — siitä hän puhuu, siitä juuri, mutta hänelle se on pukeutunut ihmisen muotoon, ja, Eeva, minä tunnen sen ihmisen.
Kalpeana seisoi Eeva hänen edessään. Selma kuuli hänen äänensä, joka oli täynnä sääliä. Mutta Selman korvaan kuului se kovalta kuin teräksen kalke:
— Sitä sen ei olisi pitänyt tehdä. — —
He lukivat eteenpäin.
Heinäkuun 7:tenä päivänä oli Väinö kirjoittanut: Älkää luulko että koko sisintäni uskon lentävälle paperiarkille. Se olisi liian kevytmielistä, ja jotakin sitä täytyy pitää yksinomaan itseänsäkin varten.
Te sanoitte muinoin, että valot ja varjot vaihettelivat minun otsallani — mielessäni ne ainakin vaihettelevat, lyövät leikkiänsä kuin vallattomat lapset, ja minä katselen niiden leikkiä voimatta niitä hillitä. —
Minun on täällä hyvä olla. Minä en kaipaa ketään, enkä mitään. Ja te teette minulle suuren palveluksen, jos olette käymättä täällä. Minulla on omat syyni tähän pyyntöön.
Paitse vanhuksia, jotka muuttumatta aina ovat samat, on minulla täällä eräs ystävä, joka tekee minut onnelliseksi ja jonka uskollisuus ei konsaan tule pettämään, kun minä vain jaksan pysytellä sille uskollisena. Se on työ.
Olen pyytänyt mummoa herättämään itseäni joka aamu silloin, kun hän itsekkin nousee, ja uskollisesti on hänen vanha kätensä heläyttänyt ikkunaani. Ja vaikka jo olen antanut merkin heräämisestäni, olen nähnyt sen vielä viipyvän ruudulla vehreän varjostimen alla ikäänkuin siunaten.
Hänen runolliselle mielelleen lienee kumminkin se herättämistäpä ollut liian runoton, koska hän viime aikoina on vaihettanut sen toiseen. Nyt saan joka aamu herätä kanteleen soittoon, ja joka aamu on hänellä uusi ohjelma. Kun siihen on herännyt, pysyy kaiken päivää hyvällä tuulella ja työ käy kuin itsestään. —
Minkätähden pyytäisin minä mitään erikoisempaa elämänonnea? Eikö siinä ole kyllä, että saan tehdä työtä.
Olenhan täällä saanut katsella elämän todellisuutta silmiin? Eivätkö turhat haaveilut haihdu olemattomiin tämän pöydän ääressä, jolta aikoinaan on syöty petäjäistäkin. —
Tuolla he kävelevät yhdessä peltonsa paulaa. Auringon kullassa näyttää heidän halpa työasunsa kauneimmalta juhlapuvulta. He pysähtyvät katselemaan heilimöivää ruista, joka hiljaa aaltoilee illan tuulessa.
En malta mieltäni. Minun täytyy juosta sinne kolmanneksi.
Heinäkuun 8 p. Taaskin äitini! Hän ilmestyy minulle nykyään niin usein unissani. Se on aina juuri sama uni. Minä olen olevinani pieni lapsi ja lepään hänen helmassaan. Minä katselen hänen mustiin silmiinsä, jotka minä niin hyvin muistan, mutta hänen katseensa on käännettynä toisaalle. Hän ei huomaa minua ensinkään enkä minä uskalla muistuttaa häntä olemassaolostani. Se on tuskallinen uni.
Viime yönä muutti se muotoa. Hän katsoi minuun rajattoman hellästi eikä laskenutkaan minua luotaan.
Heinäkuun 9 p. Että kumminkin piti käymän niin! Hän on sitä kyllä aavistellut kaiken kesää, se viisas ukko, jonka silmä näyttää tunkeneen luonnon salaisuutten perille, ja joka vanhoista merkeistä edeltäpäin tietää laskea tuultenkin tiet. Päätänsä puistellen on hän katsellut kiirehtivää kesää ja suonsa ojalla olen kuullut hänen pakinoivan:
— Paljon on sun povessasi vielä vihollista viljelyksen, jot'ei käsivartein taltutella jaksanunna. Sorru suomutiin inha irvihammas. Ahmi kitahasi sammalta ja jäkäliä. Sua varten suorittu ei viljamaita.
Heräsin aamun sarastaessa. Luulin kuulleeni liikettä. Aivan oikein, siellä he seisoivat peltonsa paulalla. Arvasin mitä oli tapahtunut ja kiiruhdin heidän luokseen. Olin aikonut lausua lohdutuksen sanan, mutta vaikenin, sillä he todellakaan eivät olleet sen tarpeessa.
Kun päivän säteet iloisesti leikittelivät jäätyneissä tähkäpäissä, nosti ukko hattukulua harmailta hapsiltaan, kohotti kättään sinilakea kohden ja sanoi:
— Hän tuolla ylhäällä, Hän kyllä tietää mitä Hän tekee. — —
* * * * *
Kesän toinen merkkitapaus oli vähäpätöisempää laatua, mutta ei ollut kuitenkaan jättämättä jälkiä nuoriin mieliin.
Selma ja Eeva olivat juuri kyhäämässä yhteistä kirjettä Väinölle
Eevan kamarissa, kun tultiin sanomaan, että oli tullut vieraita.
Samassa alkoikin salista kuulua tuttuja ääniä.
— Hanna Heitman ja Armas! — huudahti Eeva ja rientäessään tervehtimään heitä tarttui hän Selman käteen viedäkseen hänet mukanaan. Mutta Selma olikin muuttunut kivipatsaaksi ja mahdoton oli saada häntä hievahtamaan paikaltaan.
— Älä sano että olen täällä — pyysi hän niin nöyrä rukous äänessään, että Eeva ehdottomasti lupasi täyttää hänen pyyntönsä.
Kun Eeva hetken kuluttua tuli ottamaan nuottivihkojaan huoneestaan, oli Selma poissa. Olisiko hän piiloutunut? Eeva haki häntä huonekalujen takaa ja kurkisti vaatekaappiinkin. Poissa hän oli. Paennut ikkunasta.
Nyt hän oli varma siitä. Kuinka kummallista sentään! —
Armasta olisi tuskin tuntenut entisestään. Ennen hän aina oli istua nyhjöttänyt nurkassa hiiskumatta sanaakaan, nyt hän liikkui ja puheli vapaasti. Hänen olotavassaan oli sitä huoletonta, jota tulee niihin, jotka ovat oleskelleet suurissa maailmankaupungeissa. Hän kertoi paljon ylioppilaselämästä Berliinissä, varsinkin siellä opiskelevista muukalaisista, matkoistaan Saksan muissakin kaupungeissa, museoista ja taidekokoelmista, teaattereista ja konserteista. Ja hän onnitteli Eevaa sinne pääsön johdosta.
— Sillä — sanoi hän — ulkomailla liikkuminen aukoo eteemme laajemmat näköalat, on kuin raittiit tuulahdukset siellä puhaltaisivat päällitsemme ja…
— ja ennen kaikkea — keskeytti Hanna Heittnan — avaa se silmämme näkemään kuinka kallis meille on kotimaamme, eikö niin, Armas? Minä tiedän erään opiskelevan nuoren miehen, jonka kesken töitään ja kesken kaikkea kauneutta piti päästä edes käväsemään kotimaassaan, kun ei tullut muuten toimeen.
Eikä Hanna Heitman malttanut olla hyväilemättä poikansa päivänpaahtamaa poskea.
— Juuri niin, äiti, — naurahti Armas — ja se nuori mies on tullut huomaamaan, ettei missään kuitenkaan ole niin hyvä kuin täällä ja että tämä on parhain maa auringon alla.
— Armas on ollut pitkällä pyöräretkellä — selitti Hanna Heitman — kiertänyt Savot ja Karjalat ja sanoo olleensa kuin seitsemännessä taivaassa. Sentähden on hän näin päivänpaahtama ja sentähden vasta nyt olemme teilläkin, vaikka hän jo huomenna taas lähtee jatkamaan opinnoitaan.
Eeva oli koko ajalla tuskin kuullut, mistä oli puhe. Hän oli tuijottanut Armaaseen kysyvin katsein. Hänestä oli vain niin ihmeellistä. Oliko hänessä sitten mitään erikoisempaa? — Ei hän ainakaan sitä keksinyt. Ei hän edes ollut erinomaisen kaunis, Väinö oli paljon kauniimpi. Jotain reipasta ja miellyttävää hänessä oli, mutta sitähän on kaikissa nuorissa ihmisissä.
Ja Selmassa hän oli saanut aikaan sellaisia ihmeitä!
— Mennään puutarhaan — ehdotti Alma Aarnio.
— Niin todellakin sanoi Armas — ilta onkin ihanimmillaan.
Ja he menivät kaikin Aarnion kauniiseen puutarhaan, jota Alma mielihyvällä näytteli vierailleen.
Alma otti heti Hannaa käsipuolesta ja vei hänet katsomaan kyökkipuutarhaansa, sillä se sentään oli hänen varsinainen ilonsa ja ylpeytensä.
Sepä vasta rehotti. Silmissä tuntui se työntävän vartta ja maa muhisi ja halkeili tehden tilaa paisuville juurille.
— Lähetät varmaankin taas näyttelyyn — sanoi Hanna.
— Kenties, jos onnistuu myönteli Alma — itse olen kylvänyt joka siemenen.
— Se minun keväällinen pelkoni näkyy olleen perätön — sanoi Alma, kun he tehtyään kierroksen puutarhan ympäri istuutuivat vehreään puusohvaan.
— Sanoinhan sen — vastasi Hanna — muissa maailmoissa Eeva elää. Näyttää siltä kuin hän ei paljoa tietäisi siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu.
Ja he siirtyivät puhumaan Eevan matkasta ja siitä, miten hän oikeastaan tulee selviämään oudoissa oloissa, hajamielinen kun on ja elää muissa maailmoissa. —
Jäätyään kahdenkesken Eevan kanssa näytti Armas menettäneen puhelahjansa ja maailmaa nähnyt gentlemanni muuttui yhtäkkiä ujoksi koulupojaksi. Hän yritti sanoa jotain, mutta sanat kuolivat huulille.
— Ah ajatteli Eeva — hän kaipaa Selmaa, hän yritti kysyä jotain hänestä, mutta ei saanut tehneeksi sitä, poika rukka.
He kulkivat juuri tohtorin rakennuksen ohitse. Sieltä ei kuulunut hiiskahdusta, ikkunat olivat suljetut eikä näkynyt ketään.
— Että Selma kuitenkin saattaa olla niin kova häntä kohtaan!
Huilunsoittajan lehmusmajan luona pysähtyivät he. Vanhat niinipuut olivat juuri täydessä kukassa ja iltatuulen mukana levisi niistä vieno tuoksu yli koko seudun.
Eeva hyräili: "niinipuun kukkiessa, kesä on kaunoisin, armahin auringon loiste, suotuisin siimeskin."
— "Niinipuun kukkiessa" olen kerran ennenkin seisonut niiden juurella — alkoi Armas ja hänen äänensä tuntui tulevan kuin haudasta. — Siitä on jo kauvan, olin silloin vasta pieni poika.
— Näetkö, Eeva, tuota pientä reikää puutarhan aidassa? Siellä takana minä seisoin ja tuosta reiästä tirkistelin minä tänne sisään. Täällä leikki kolme minun ikäistäni lasta. He näyttivät onnellisilta yhdessä, mutta minä olin niin yksin aidan takana.
— Näin pienen kultakutrisen tytön heittelevän lentosuudelmia leivoselle ilmaan ja taputtelevan vanhain niinipuitten runkoja kiitokseksi heidän hyvästä tuoksustaan. Siitä asti olen minä rakastanut näitä puita, sillä ne tuoksuivat silloin minullekin sinne aidan taakse. Näes Eeva, on olemassa tapahtumia ja asioita, joita ei milloinkaan voi unhottaa.
— Niin se on — minun osani elämässä on aidanraosta tirkistellä toisten onnea.
Hän oli katsonut Eevaan niin kauniisti ja niin surullisesti, että
Eeva oli heltyä itkuun.
Mutta minkätähden hän ei puhunut mitään pienestä tummakutrisesta tytöstä?
Eeva ajatteli sitä koko illan ja jokin tunne hänessä kielsi häntä mainitsemasta tätä tapahtumaa Selmalle.
X.
Oli varhainen aamu. Ilma tuntui kolakalta ja oli vielä täynnä syysyön usvia. Siitä huolimatta näytti koko kaupunki jo olevan jalkeillaan, vaikka se muuten tavallisesti tähän aikaan vuorokaudesta vielä uinui herttaista yöuntaan.
Rantakatu vilisi alaspäin rientäviä ihmisiä ja laivasillalla niitä tungeskeli taajassa.
Matkustajalaiva puhki laiturin kyljessä, hetken päästä kääntääkseen keulansa ulapalle sankkaan usvaan.
Ihmispaljous laivasillalla oli saattojoukkoa, mutta saatettava ei ollut vielä saapunut. Unisimmat hieroivat pois unta silmistään, toiset kävelivät kiivaasti edestakaisin lämpimikseen, sillä kiireissään olivat he juosseet alas ohkaisissa kesäpukimissaan. Muutamilla oli käsissään kukkakimppuja, nähtävästi aiotut annettaviksi lähtevälle.
Ken se sitten oli?
Hän, joka ikäänkuin yhteisesti sinä aamuna oli laitettava maailmaan hankkimaan kunniaa ja maineen loistoa pienelle syntymäkaupungilleen, joka muuten kuului unhotettuihin tässä maailmassa, joka ikänsä kaiken — eikä se enään ollut nuorimpia — oli uinaillut sisäjärven rannalla kuunnellen sydänmaan metsäin huountaa, uskaltamatta kohottaa puurakennustensa kattoja varsin korkealle. Tuskinpa milloinkaan suuruuden tavoittelu oli kuulunut sen rehellisten porvarein ohjelmaan. Syrjäisestä asemastaan olivat he seuranneet suuren maailman tapahtumia ja menoa melkein kuin jotain pilventakaista, jonka laineet eivät milloinkaan voisi suoranaisesti saavuttaa heidän rauhallisia rantojaan.
Ja niukat olivat ne kukkaset, joita taiteen hengetär oli kylvänyt heidän sarkoihinsa. Heidän maaperänsä oli liian karu, heidän ilmastonsa liian kolakka niin hentojen tainten kukintapaikaksi.
Jos suuri maailma joskus oli laittanut jonkun taiteen edustajan, esimerkiksi laulajan — eikä se kuitenkaan koskaan laittanut parhaimpiaan — heidän kaupunkiinsa, oli sitä pidetty merkkitapauksena, vaikka tämä taiteilija poikkesikin heidän luokseen vain ohimennen suurempain kaupunkien väliä kulkeissaan.
Että tämä heidän oma pieni kylänsä itse milloinkaan voisi olla edustettuna siellä, missä loistotähdet levittävät valoaan, sellainen ajatus ei koskaan ollut juolahtanut heidän mieleensä.
Vaan nyt se oli tapahtumaisillaan.
Tämä ajatus kohotti kunkin heidän itsetuntoaan, kun he aamukylmässä värjöttivät laivasillalla hengittäen syysyön usvia ja odotellen matkaan lähtijän saapumista.
Matkustajalaivan vieressä keljotti Aarnion urhea hinaajalaiva. Se oli saapunut yöllä suuren vehnäjauholastin kanssa ja purkaustyö oli jo alkanut. Tavaramakasiinin ovet olivat selkosen selällään ja sieltä levisi tympeyttävä siirtomaantavaran haju sekaantuen sankkaan usvaan. Jauhosäkkien täyttämiä käsirattaita työntävät miehet tungeskelivat taajan ihmisjoukon lävitse.
— Tuo on liian runotonta tällaisella hetkellä — sanoi kauppias Leivo naapurilleen, raatimies Rimmelle — se loukkaa minun kauneudenaistiani ja häiritsee sitäpaitse koko juhlatunteen. Se olisi kiellettävä.
— Anna jyristä — vastasi Rimpi — ei nyt jouda Aarnion pajan palkeet jouten lytjöttämään, lietsoa pitää kiivaastikkin. Ei niitä tyhjällä tehdä tällaisia matkoja.
Leivolla oli kädessään kimppu tulipunaisia astereita, ja hän oli aikeessa pitää pienen jäähyväispuheen.
— Eiköhän noita liene jo ennen lietsotuita — vastasi Leivo tahtoen lopettaa keskustelun siihen saadakseen uudelleen vaipua runollisen jäähyväispuheensa valmisteluun.
— Tokko noita liikoja liene — arveli Rimpi — leveä elämä vetää paljon.
Laivan kello oli jo kalkattanut ensimmäisen lähtösoittonsa eikä asianomainen vielä ollut rannassa.
— Kenties hän ei tulekkaan — sanoi pormestarinrouva vieressään seisovalle viskaalinrouvalle.
Edellinen oli sangen huonolla tuulella, hän oli jauhonnut uuden plyyssinuttunsa vehnäjauhosäkin kylkeen ja hän jatkoi äreällä äänellä:
— Se olisi hyvin Eevan tapaista. Viime hetkellä olisi hän saanut sen päähänpiston, ettei hän lähdekkään ja sillä hyvä. Siinä ei kerrassaan auttaisi rukoukset eikä uhkaukset, sillä itsepäinen hän on ja on aina saanut seurata omia mielijohteitaan.
Saattojoukko alkoi käydä levottomaksi. Kaikkien silmät tähystivät rantakatua kohden, mutta siellä katkasi usvaseinä näköalan. Piti vain rauhoittua ja malttaa mielensä.
— Siinä hän on — kuului maanpuolella äärimmäisen odottajan ääni. Ja surina laivasillalla muuttui hiljaisuudeksi.
Hän tuli nojaten isänsä käsivarteen yksinkertaisessa mustassa puvussaan ja vaalea letti riippuen vyötäisille.
Rouva Aarnio kulki hiukan jälestä. Hänen kasvonsa ilmaisivat mielenliikutusta, mutta se oli pikemmin suuttumusta kuin surua. Hänen oli ollut mahdoton saada Eevaa pukeutumaan siihen upeaan matkapukuun, jonka helsinkiläinen ompelija varta vasten oli valmistanut.
Laivasillalle päästyä saarti saattojoukko heidät niin, etteivät he päässeet askeltakaan eteenpäin. Tutut ja tuntemattomat ojensivat hänelle kukkavihkojaan ja aivan outojenkin kädet sovittelivat niitä ystävällisesti hänen rintapieliinsä.
Tämä odottamaton ystävyyden osotus liikutti Eevaa kyyneliin asti. Millä oli hän sen ansainnut, hän joka aina oli pysytellyt niin erillään kaikista näistä, vieraana ja melkein välinpitämättömänä? Nyt eronhetkellä olisi hän tahtonut syleillä jokaista, sanoa jokaiselle ystävällisen sanan.
Miten herttaiselta hän siinä näytti kyynelissään ja kukissaan.
— Minkä lapsen, minkä kokemattoman me laitamme sinne!
Mutta kun hän kolmannen soiton jälkeen yksin seisoi laivan kannella, oli lapsesta tullut nainen, joka tiesi, mitä hän tahtoi. Vakaa ilme hänen kasvoissaan sanoi selvemmin kuin sanat:
— Kokonaan siihen, ei puolittain! — yksi päivä sinun esikartanoissasi on parempi kuin tuhannen muualla. —
Viime hetkellä tunkihe kauppias Leivo esiin tulipunaisine astereineen ja alkoi juhlallisella äänellä:
— Neiti Aarnio, nämä yksinkertaiset kukkaset tulkkinani toivotan teille kaikkein meidän puolesta onnea pitkälle matkallenne. Te olette meidän lapsiamme, sentähden tuntuukin eronhetken haikeus jokaisen mielessä. Kohotkaa loistoon, saavuttakaa mainetta! Me seuraamme teidän menestystänne, sillä se on meidänkin, koska te olette meidän omamme. Ja kun teidän purtenne keula taas kääntyy kotirantaa kohden kunnian käet mastopuissa kukkumassa, niin me olemme tässä teitä vastassa ylpeillen ja iloiten…
Liikutus valtasi hänet, mutta hän olikin jo sanonut sanottavansa.
Hämmästyneenä, miltei säikähtyneenä oli Eeva kuunnellut häntä.
— Hänen lähtöään voi siis katsella siltäkin kannalta. Kuinka vähäpätöistä, kuinka surkuteltavan halpaa — maineen ja kunnian tähden!
Hän tunsi pyhää harmia. Hänen teki mieli riuhtaista kukkakimput rintapielistään ja singahuttaa ne sinne alas, antaa ne takaisin niille, jotka eivät jaksaneet kohottaa katsettaan sen korkeammalle.
Mitä hän teki heidän kukkasillaan? Oliko hänellä mitään yhteistä heidän kanssaan!
Mutta kun hän taas, laivan köysiä jo päästeltäessä laiturista, katsahti sinne alas ja näki heidän viittovan hänelle jäähyväisiksi silmissään toivo, jota hän tuskin tulisi täyttämään, muuttui hänen harminsa syväksi sääliksi.
Minkä taisivat he sille, että unhotuksen huntu oli paneutunut heidän silmilleen ja kasvaneet epäilyksen kaihet.
Hänen sydäntään kouristi. — Eikö siellä sitten ollut ketään, joka olisi voinut häntä ymmärtää?
Laiva eteni jo hiljalleen laiturista. Hän näki isänsä seisovan äärimmäisenä, hattu kädessään ja kasvoissaan syvä suru. Hän sen tiesi, minkätähden "pikku Eeva" nyt lähti matkaan.
Ja kun hän katsoi isäänsä, joka seisoi siellä niin surullisena, tunsi hän kalvavaa kipua sydämmessään ja taas välähti hänen mielessään hämärä aavistus jostain hetkestä, jona hänen sallittaisi tehdä hänen puolestaan jotain erinomaista.
Isänsä vieressä näki hän Hanna Heitmannin. Hän ei näyttänyt katsovan Eevaan niinkuin kaikki muut. Hänen katseensa näytti terävältä ja oli tähdättynä usvaseinään aivan kuin hän sen lävitse olisi tahtonut nähdä ne aavan takaiset rannat, joihin se onnenlapsi pääsi purjehtimaan.
— Hänkin sen tietää — ajatteli Eeva — ja sitten on jälellä vain yksi, — se solakka tyttönen, joka seisoi mustissaan laiturin kulmalla vähän erillään kaikista muista.
Eevan korvissa kaikui vielä hänen illalliset sanansa:
— Nyt sen tiedän. Minuun hän silloin katsoi niin kauniisti vain sentähden, että olen sinun ystäväsi. —
Laituri saattojoukkoineen oli jo katoamaisillaan usvaan.
Samassa alkoi vilvakka tuuli puhallella maan puolelta.
Se puhdisti äkkiä ilman siltä puolen ja jo välähti esiin aamuauringon armaat säteet. Laiva oli jo niin kaukana rannasta, ettei voinut eroittaa yksityisiä esineitä. Mutta hänellä oli edessään rauhallinen pikkukaupunki, joka oli hänet kasvattanut ja tuttu sisämaan maisema sen ympärillä. Silmänkantamiin kohosi vaaraa, vajosi laaksoa. Hän näki ne aamuhohteissaan. Aurinko kultasi rinteet ja huiput. Hän luuli kuulevansa metsän humun ja purojen kevätsolinan.
— Noin, noilla paikoin… — Ja hän nyökki sinnepäin, vaikkei kenkään nähnytkään hänen tervehdystään.
— Kenties juuri tällä hetkellä värisevä käsi siunaten viipyy pienellä ikkunaruudulla vehreän varjostimen alla.
— Kenties juuri tällä hetkellä kaksi käsivartta nousee kohden kukkuloita…
Ja hän riemuitsi siitä, että se tie, jota hän nyt oli kulkemassa, ei eroittaisi häntä niistä harvoista, jotka häntä ymmärsivät. Hänen ei tarvinnut kylmällä kädellä katkoa sydänten välisiä utuhienoja siteitä, sillä ne eivät paneutuneet esteinä hänen tielleen. Ne päinvastoin auttaisivat häntä pysymään uskollisena loppuun asti, sillä hän oli päättänyt antautua kokonaan. —
Aavemmalle ulapalle tultua oli laiva taas kokonaan usvan ympäröimänä. Se oli niin sankkaa, että tuskin voi nähdä eteensä kyynärää pitemmältä. Eeva katseli laivan keulaa kohden ja hän ajatteli, että usvaseinä hänen edessänsä oli kuin se verho, joka esti häntä näkemästä tulevia tapahtumia.
Ja taas nousi hänen mielessään kysymys:
— Vieras maailma, sanos, teetkö sinä minut rikkaammaksi, vai teetkö sinä minut köyhemmäksi. Sanos, annatko sinä minulle jotain uutta, jotain suurta ja arvaamatonta, vai ryöstätkö sinä minulta entisetkin aarteeni. —
Ja hänen sisimpänsä ääni havahtui taas puhumaan hämärätä kieltään, jota hän ei voinut selvittää. —
Silloin rupesi kuulumaan askeleita, jotka lähenivät laivan keulasta perää kohden, ja usvasta astui hänen eteensä mies, jota hän ennen ei ollut nähnyt. Hän pysähtyi Eevan eteen ja Eeva katsoi häntä suoraan silmiin. Tuntemattoman miehen kasvot olivat lempeät ja hänen ihmeelliset silmänsä näyttivät voivan katsoa toista sielun pohjaan.
Eeva ei tiennyt kuinka kauvan he olivat seisoneet näin vastakkain, hän tiesi vain, että se oli ollut merkillinen hetki hänen elämässään.
Tuntematon mies oli sitten kääntynyt ja kadonnut usvaan, josta hän oli tullutkin eikä Eeva sen koommin nähnyt häntä koko matkalla.
Mutta hänestä tuntui, että se mies olisi voinut selvittää hänelle hänen sisimpänsä äänen, että hän olisi voinut selvittää hänelle kaiken, mikä hänelle oli hämärätä.
Ja hänestä tuntui, että siihen mieheen hän olisi voinut varmasti luottaa, sillä se veisi hänet siihen, mikä on ehdottomasti oikeata.
Ja jokin aavistus sanoi hänelle, että he kerran vielä kohtaavat toisensa.
XI.
Syksy ja talvi oli mennyt menojaan. Huhtikuun viimeinen päivä oli käsissä.
Kauppaneuvos Aarniolla odotettiin vieraita. Talossa oli ollut suuri siistintä. Paikat kiilsivät ja hohtivat puhtautta. Eevankin huone, joka koko talven oli ollut suljettuna, oli laitettu kuntoon ja sen ovi oli ystävällisesti levällään saliin.
Alma Aarnio kulki huoneesta huoneeseen heittääkseen viime silmäyksen joka soppeen. Joka pöydällä oli kukkiva ruusu, talon omia kasvatteja. Hän käänteli ja asetteli kukka-astioita, että kasvin kaunein puoli parhaiten tulisi näkyviin. Tultuaan vakuutetuksi siitä että talo kokonaisuudessaan kestäisi ankarimmankin tarkastuksen, jäi hän peilin eteen vielä kerran silmätäkseen omaa pukuaan. Se oli todellakin nuhteeton: musta hame hienoa silkkikukallista villakangasta ja sinipunerva silkkipusero koristettu mustilla pitseillä kaunisti häntä.
Tyytyväisenä istuutui hän salin kiikkutuoliin ja hänen katseensa eksyi uuteen katossa riippuvaan kristalliruunuun, jonka hiotut lasit välkähtelivät kevätillan sammuvassa hohteessa.
Hänen mielensä heltyi niin kummallisesti, kun hän ajatteli tämän viimeksi kuluneen vuoden tapahtumia. Ensiksikin musiikkiopiston johtajan kesällinen kirje, sitten koko pitkän talven kestävä mielenjännitys, sillä Eeva oli itsepäisesti kirjeissään vaiennut töistään ja edistyksestään. Näitä viimepäiväin iloisia uutisia taas tuskin jaksoi kantaa menettämättä mielensä tasapainoa.
Verraten lyhyen opintoajan jälkeen oli hän jo saanut esiintyä Berliinin suuressa oopperassa ja sanomalehdet olivat häntä kilvan kiitelleet.
Hänen pikku Eevansa, joka oli kasvanut tässä hänen silmäinsä alla, joka aina oli ollut hiljainen ja liiankin vaatimaton ja jota hän, oma äiti, niin vähän oli ymmärtänyt — hän oli hurmannut maailmankaupungin hienostuneen yleisön, jolla oli suuret taiteen vaatimukset! Musikaalisissa piireissä puhuttiin vain hänestä ja sanomalehtien palstoilla lensi hänen nimensä yli koko sivistyneen maailman.
Alma Aarnio siirtyi ikkunan ääreen, otti sanomalehden pöydältä ja luki ainakin sadannen kerran, mitä siinä sanottiin hänen tyttärestään, sillä hän tuskin rohkeni uskoa silmiään…
Huhtikuun viimeistä päivää oli jo monta vuotta vietetty Aarnion perheessä pienellä juhlallisuudella. Se oli Eevan syntymäpäivä. Tänä vuonna se oli luvultaan 20:nes. Ja tänä vuonna oli perhejuhlalla sitäpaitse erityinen merkityksensä, jonkatähden Alma Aarnio olikin pitänyt erityistä huolta sen onnistumisesta. Piti juoda Eevan malja kuohuvassa samppanjassa ja lopuksi piti syödä oikein juhlaillalliset.
Alma Aarnio istui siinä odotellen vieraitaan ja ihmetellen tulisiko pormestarinrouva. Heidän välinsä oli viime keväisestä iltamasta asti olleet vähän kiinteät ja he olivat mielellään vältelleet toisiaan. Alma olisi nyt kumminkin suonut hänen tulevan. Näin onnenhetkellä antoi hän niin mielellään anteeksi toisen pikkuviat.
Hänen toivonsa toteutuikin, sillä pormestari koko perheineen olivat ensimmäiset tulokkaat ja pian oli koko sali täynnä onnittelevia syntymäpäivävieraita.
Siitä tuli todellinen perhejuhla siinä merkityksessä, että kaikki tunsivat olevansa kuin yhtä perhettä, jolla oli yhteinen ilonaihe, sillä yhteisesti he olivat laittaneet hänet sinne niittämään kunniaa, nousemaan loistoon, josta heijastus lankeisi heidänkin syrjäiseen kyläänsä, koska hän oli heidän.
Keskustelu koski luonnollisesti melkein koko ajan Eevaa. Katseltiin hänen valokuviaan, joita oli hyvinkin nuorilta päiviltä, pienestä paitaressusta asti solakkaan neitoon. Pari oli Berliinistäkin lähetettyä. Katselijat huomasivat, että hän niissä kaikissa oli ihan sama: sama kysyvä katse, samat viattomat lapsenkasvot.
Kaikki rouvat muistivat niin hyvin, minkä näköinen hän oli ollut yksivuotiaana, kun häntä vaunuissa vedeltiin pitkin katuja, kaksi, kolmi-, neljä- ja viisivuotiaana j.n.e. Hänet oli huomannut erikseen muista lapsista, sillä hänessä oli jo silloin ollut jotain erikoisempaa. Ken vain kerran oli nähnyt hänen katseensa, ei voinut sitä milloinkaan unhoittaa. Samalla kuin se näytti kysyvältä, oli siinä jotain verhottua, joka teki että näytti siltä, kuin hän koko ajan olisi katsellut tai paremmin kuunnellut jotain kaukaista kaunista.
— Minulla on vielä tallessa hänen kastinpukunsakin — sanoi Alma Aarnio tuoden esiin mitä somimman valkeasta harsosta ja pitseistä tehdyn laahusniekka pikku leningin, eessä vaaleanpunaisia silkkiruusukkeita.
— Kuinka hauskaa nähdä — iloitsivat kaikki — kuinka soma!
Ja kastinpuku kulki kädestä käteen ihmettelyn ja ihailun esineenä. Useat herratkin, joita sellaiset asiat muuten eivät huvita, ottivat sen hellävaraa käteensä kuin minkä ihmekapineen.
— Ja minulla oli kunnia kastaa hänet — sanoi vanha pastori Winter hymyillen herttaisinta hymyään — ja te rouva Heitman olitte sylikummina ettekä osannut päästää auki myssynnauhoja. Voitteko kieltää ettei minulla ole hyvä muisti?
Hanna Heitman punastui ja alkoi puolusteleita.
— Niin, nähkääs, se tuli siitä että unhotuin katselemaan sen ihmelapsen kasvoja. Koko ajan katsoimme toisiamme silmästä silmään ja hän näytti kysyvän minulta:
— Ken sinä olet ja mitä kaikki tämä merkitsee?
— Niin, kuka silloin olisi voinut aavistaa — sanoi vanha pastori silitellen paljasta päätään — mutta kerronpa teille, hyvät ystävät, muutaman tapahtuman hänen aikaisemman lapsuutensa ajoilta. Se muistui heti mieleeni, kun nää kuulumiset tulivat.
— Eräänä kesäiltana tulin käymään täällä Aarniossa. En löytänyt ketään sisältä, niin pistäysin puutarhaan. Siellä näin pikku Eevan, joka silloin oli korkeintaan kolmivuotias eikä osannut vielä selvään puhua, polvillaan puun alla, jonka alimmalla oksalla peippo visersi. Hän oli samassa asennossa hievahtamatta niin kauvan, että minua ihan ihmetytti.
— Mitä Eeva niin tarkkaan katselee? kysyin viimein.
— Eeva kattoo kuinka lintu panee suunsa, kun laulaa — vastasi lapsi kuiskaamalla, ettei säikäyttäisi pois lintua.
— Niin — sanoi kauppaneuvos, joka oli ollut ääneti Eevasta puhuttaessa — linnut hänen ensimmäiset opinantajansa olivat. Niitä matkimalla hän alkoi laulajauransa.
— Senpätähden — huudahti kauppias Leivo, joka ei enään jaksanut hillitä innostustaan — senpätähden soikin hänen äänensä kuin leivojen ja satakielten! Niin, onpa kuin kuulisi siinä kaikki metsän parhaat lauluäänet yhtäaikaa. Sellainen mestari oli hän jo sinne lähteissään, millaisena hän sieltä sitte palanneekaan! —
Luettiin sitten vielä ääneensä sanomalehtiarvostelu juhlallisuuden vuoksi, vaikka kaikki jo sen tunsivat ennestään.
Maisteri Müller, lyseon saksankielen opettaja, joka oli asunut Berliinissä ja piti saksalaisia lehtiä, tiesi vielä enemmän kuin muut. Hän veti taskustaan paperin, johon hän oli suomentanut parin muun lehden arvostelun Eevan ensimmäisestä esiintymisestä.
Hän asettui salin kristalliruunun alle ja luki juhlallisella äänellä:
"— — Ei ole pitkiin aikoihin kuultu niin taipuisaa ääntä, jossa on mehevä, terve sointuisuus, ääntä, jossa on täyteläisyyttä ja loistava väri, jossa huomaa nuoruuden rikkauden kaikessa kulumattomassa voimassaan. Hän laulaa koko sielustaan ja kykenee antamaan erilaisille tunteille viehätystä ja makua…"
Toinen lehti sanoo muun muassa:
"Viehkeys täyttää hänen neitseellisen äänensä ja viattomuus loistaa hänen lapsenkatseestaan…"
— Se, se kuuluu joltain — sanoivat herrat, ja naisten silmissä näkyi kyyneleitä.
— Lapsenkatseestaan, se on oikea sana — sanoi Hanna Heitman kuin itsekseen.
— Jumalankiitos — sanoi vanha pastori pannen kätensä ristiin — Jumalankiitos että hän on pysynyt samallaisena kuin hän oli lähteissään!
Müllerillä oli vielä taskussaan eräs lausunto, mutta sen hän säästi vähän tuonnemmaksi. Ei auttanut antaa liian paljon hyvää yhtäaikaa.
Kuulijat eivät tyytyneet siihen yhteen lukemiseen. Käännökset kiertelivät kädestä käteen.
— Hullunkurisinta on — kertoi Müller — että Berliinissä kuuluu miehestä mieheen kulkevan mitä omituisimpia taruja hänen syntyperästään ja lapsuudestaan. Toiset tietävät hänen viistoistavuotiaaseen tyttöön asti paimenena huikkailleen kotimaansa laajoilla laitumilla, kunnes joku taiteen ystävä sattumalta tapasi hänet ja laittoi hänet ihmisten ilmoille.
— Toiset taas luulevat hänen saaneen ihmeellisen äänensä omituisten taikatemppujen kautta, mitkä eräs kuuluisa Lapin noita olisi neuvonut hänelle, ja että hänen silloin olisi täytynyt luvata nuoren sydämmensä ainaisen lemmen säveleille. Niin pian kuin maallinen lempi pääsisi pujahtamaan hänen sydämmeensä, menettäisi hän kokonaan lauluäänensä.
Müllerin kertomus huvitti suuresti seuraa. Mutta Alma Aarnion mielestä berliiniläisten kumminkin olisi pitänyt saada tietää, että heidän suosikkinsa oli kasvanut rehellisessä porvarisperheessä, ettei hänellä ollut vähintäkään tekemistä Lapin noitain kanssa ja ettei hän itse, vaan hänen kantaäitinsä se oli, joka hämärässä muinaisuudessa paimenena oli huikkaillut kotimaansa laitumilla ja joka oli lausunut sen ennustuksen, että hänen suvussaan kerran vielä syntyy sellainen laulaja, jonka ääni kantaa yli merten ja mannerten.
— Hänen istuttamansa niinipuut ovat vielä meidän puutarhan nurkkauksessa vanhuuttaan sammaleisina — lisäsi hän.
Ja seuran piti heti päästä katsomaan niitä.
Kevätillan hämärässä kerääntyivät he kaikin niiden juurelle. He ihmettelivät sammaleisia jättiläisrunkoja ja valtavia latvoja, jotka jo paisuttivat kevään umppuja. Kaikin he kyllä tunsivat ne puut ennestäänkin. Näkyiväthän ne yli koko kaupungin ja täyttiväthän ne kukinta-aikanaan koko tienoon tuoksullaan. Mutta nyt katseltiin niitä tarun taikahohteessa. Ne olivat nähneet heidän kaupunkinsa kasvavan siihen vähitellen, uuden ja taas uuden kodin nostavan lakeaan. Ne olivat nähneet vanhain sortuvan hautoihinsa ja nuorten nousevan jatkamaan heidän kesken jäänyttä rakentamistaan. Ne olivat kuin muistomerkit entisajan haudalla ja niiden humu oli kuin isäin ääni nuoremmille sukupolville. —
Aarnion syntymäpäivävieraat olivat joutuneet runollisen tunteen valtaan. He kävelivät ryhmittäin pitkin puutarhan käytäviä ja muistelivat sitä pientä tyttöä, jonka ainoana maailmana tämä puutarha kerran oli ollut ja jonka maailma nyt oli laajennut niin suuren suureksi.
Eräs rouvaryhmä sattui pysähtymään tohtorin rakennuksen eteen. Alaslaskettujen varjostinten lomasta näkyi valoa. Kuului puheen hyminää. Rouvat tarkistivat korviaan. Sointuva, kaunis miehen ääni puhui pitkään. Sanoja ei voinut eroittaa. Sitten alkoi kuulua kuorolaulua. Siinä oli enimmäkseen nuorten naisten ääniä, joihin sulavasti yhtyi joku syvä bassokin.
Alma Aarnio pudisteli päätään. — Taas yksi uhri — sanoi hän.
— Selma on siis myöskin liittynyt heihin.
— Ihmeellinen vaikutusvoima sillä miehellä muuten on — sanoi Hanna
Heitman — kokonaisia perheitä on hän käännyttänyt.
— Ja varsinkin on hänen vaikutusvoimansa suuri nuoriin naisiin — sanoi pormestarinrouva — olen ajatellut että heidät hän varmaan suorastaan hypnotiseeraa kummallisella katseellaan. Minä vain en uskaltaisi laskea Elsaa hänen seuroihinsa.
— Hänen silmänsä ovat todellakin ihmeelliset — sanoi Hanna Heitman — jokin lumousvoima niissä mahtaa olla. Kun hän vain kadulla vastaan tullessaan iskee katseensa ihmiseen, tuntuu se tunkevan luihin ja ytimiin asti.
— En luule sitä miksikään erinomaiseksi lumousvoimaksi — puuttui viskaalinrouva puheeseen — mutta hänen katseensa puhuu sisäistä vakaumusta, suurta innostusta ja…
— ja kiihkoilua — keskeytti pormestarinrouva — sitä etupäässä, se on varma. Maltillisuus on hyvä kaikessa.
— Sanottakoon hänestä mitä tahansa — jatkoi viskaalinrouva — ylevä ihminen hän kumminkin on ja pyrkii elämässään toteuttamaan sitä, mitä hän opettaa.
— Taidat jo sinäkin kuulua hänen seurakuntaansa — ilkkui joku.
— Enkä kuulu, mutta en sitä häpeänäkään pitäisi.
— Se vain on varma — vakuutti pormestarinrouva — että papit kohta saavat saarnata tyhjille seinille. Enkä ymmärrä missä suhteessa tämä lahkolaisuus olisi rehellistä kirkonkäyntiä parempi. Mitä lie tyhjää tunteiden kuohuttamista.
— Vai mitä meidän pastori arvelee? — lisäsi hän kääntyen pastori
Winteriin, joka sattumalta läheni rouvain ryhmää.
— Mitä kiista koskee, arvoisat rouvat? — kysyi pastori tehden kumarruksen.
— Meidän uutta apostolia — vastasi joku joukosta — eli "siirappisaarnaajaa", kuten häntä jokapäiväisessä puheessa nimitetään.
— Minä puolestani en tahdo tuomita ketään — sanoi pastori tyynesti — meille on sanottu: "joka ei ole meitä vastaan, hän on meidän puolestamme" — ja hän kulki edelleen jättäen rouvat kiistelemään.
— Niin se vain on — jatkoi pormestarinrouva — papit saavat saarnata tyhjille seinille ja iltamat jäävät ilman yleisöä. Kuinka oli esimerkiksi laita viime suomalaisenseuran? Oikein hävetti, kun oli parisenkymmentä henkeä ja tuskin yhtään tanssikelpoista naista. Aivan kuin viaton huvittelu olisi syntiä. He ottavat elämän liian synkältä kannalta, ihmisraukat.
— Ja pahinta on — sanoi Alma Aarnio — että se helposti voi johtaa tekopyhyyteen. Tässä he kulkevat pää kallellaan ja Sankeynlaulut huulilla uskaltaen tuskin puhutella meitä vaivaisia syntisiä ja vältellen meidän seuraamme, kenties pelosta tulla saastutetuiksi. Ei sopinut Selmankaan tulla edes meille tänäiltana. Ja hän oli kumminkin Eevan paras ystävä. Tästä en henno edes kirjoittaa Eevalle, hän tulisi niin pahoilleen.
— Niin, heillähän oli oikein liitto — sanoi pilkallinen ääni joukosta — kolminaisliitto, vai kuinka? Eivätkä he paljo nähneetkään muita ikäisiään.
— Ei hyvät vieraat — keskeytti Alma — nyt meidän on käytävä sisään, ilta on viileä ja kostea, voisimme vilustua.
Ja rouvaryhmä lähti liikkeelle Sankeynlaulun tunteellisen sävelen kaikuessa heidän jälkeensä illan hämärään. Eivätkä he voineet kieltää, että laulu oli kaunista.
Useimmat muut vieraat olivat jo edellä ennättäneet talon loistavaan saliin, jonka katossa kristalliruunu sädehti ja hohti kuin aurinko juhannuksen aikaan.
Keskustelu kävi surinanaan eri ryhmissä.
Pormestarinrouva kertoi äskeiselle kuulijakunnalleen tietävänsä monta kotia, joissa tämä uudenaikainen uskonto on katkaissut pyhät perhesiteet ja synnyttänyt katkeruutta ja eripuraisuutta aviopuolisoiden tai lasten ja vanhempain väliin, kun toiset heistä ovat sen omistaneet, toisten toki säilyttäessä järkensä.
— Varjelkoon sellaisesta — huokasi Alma Aarnio täyttäessään vierastensa viinilasit vanhanaikuisesta hopeakannusta — maljanne! tämä lämmittää kylmästä tultua.
Muutamat herroista tulivat kilistämään lasia rouvain kanssa. —
— Taiteen hengettäret mahtavat viihtyä tässä ilmapiirissä — sanoi lyseon piirustuksenopettaja, hienonnäköinen hoikka mies, lyöden lasinsa laitaa Alma Aarnion lasiin — herrasväki ei taida tietääkkään, että tästä talosta on tänä vuonna lähtenyt maailmalle siipiänsä koettamaan toinenkin taiteilija-aines, vaikka eri alalla. Tarkoitan Väinö Sommeria, joka koko talven hyvällä menestyksellä on harjoittanut maalausta pääkaupungissa sekä oppilaana Ateneumissa että yksityisesti taiteilijan johdolla. Tapasin hänen opettajansa äskettäin käydessäni Helsingissä ja hänellä tuntui olevan mitä parhaat toiveet Väinöstä. Sanoi hänen harjotelmainsa tulevan olemaan oppilasnäyttelyn kaunistuksena keväällä.
— Kun vain pysyisi tervennä kaikinpuolin poika-rukka — sanoi säälittelevä ääni joukosta.
— Ooh, kyllä hän siitä reipastuu — vakuutti piirustuksenopettaja.
— Nyt kun hän on päässyt omalle alalleen, on hän kuin kala vedessä.
Ja työtä hän kuuluu tekevän kuin mies — hänen maljansa, onnea
pojalle!
Rouvat jäivät puistelemaan päätään ja kuiskailemaan toisilleen.
Illallispöydässä kiertyivät puheet taas yksinomaan Eevaan.
Vierasten ihaillessa ruokahuoneen supisuomalaista sisustusta, selitti kauppaneuvos, että se oli syntynyt Eevan aistin mukaan ja oli hänen hartaan toivonsa tuote.
Katseltiin mielihyvällä suomalaista eväskonttia ja kaljahaarikkaa, jotka olivat päässeet seinäkoristeiksi, ja nostettiin korkea lapsentuoli nurkastaan pöydän ääreen.
— Tässä näin sen paikka muinen oli — sanoi Aarnio ja siirsi tuolin toiseen kohti.
Sinä iltana tuntui kuin he kaikin olisivat muuttuneet lapsiksi. Teki mieli heittää pois kaikki jäykkyys ja juhlallisuus ja leikitellä lasten lailla tulen ympärillä, joka loimusi ruokasalin suomalaisessa takassa levittäen kodikkaisuuden tunteen joka soppeen ja jokaisen mieleen.
Mielialan ollessa hilpeimmillään veti maisteri Müller taskustaan säästämänsä paperin.
— Minulla on vielä erään saksalaisen kirjailijan lausunto neiti
Aarniosta.
Suurimmatkin herkuttelijat unohtivat heti lautasensa. Jokaisen katse kääntyi Mülleriin, joka alkoi yhtä juhlallisesti kuin äsken:
— Ei kukaan muu voi äänellään niin erinomaisella tavalla tuoda esiin ihannetta ja unelmia kuin hän. Kun kuulee hänen laulavan, tulee ehdottomasti ajatelleeksi sitä kaukaista maata, joka on hänet kasvattanut ja sen runollista laulajakansaa, joka tuntuu tälle lapselleen antaneen kauneimmat lahjansa. Ajatus siirtyy sinne kankaille Kalevan, jossa on kaunis taistelu käymässä aseilla hengen. Ja me uskomme sen kansan tulevaisuuteen, sillä se kansa, jonka hengenlahjat ovat niin runsaat, on luotu elämään…
Tämä se vasta sai vieraat oikein juhlamielelle. Melkein jokainen silmä oli kostea.
Pyyhkien kyyneleet silmäkulmistaan, sanoi vanha pastori Winter:
— Oi sitä lasta, hän ei edusta ainoastaan tätä kaunista kotiaan ja syntymäkaupunkiaan, koko syntymämaataan hän edustaa, ja niin kauniilla tavalla. Maineen kukkulat on hän saavuttamaisillaan, ja on kuitenkin säilyttänyt viattoman ja nöyrän lapsenmielensä. — Jumala häntä siunatkoon tuhatkertaisesti!
— Mutta milloin saamme nähdä hänet? Tulee kai hän kotia kesäksi? — kysyi joku.
— Niin, milloin hän tulee kotia? kuului monelta haaralta.
— Se on epätietoista — vastasi kauppaneuvos — kesän hän tulee viettämään Etelä-Ranskassa erään kuuluisan laulajattaren perheessä saadakseen hänen johdollaan katkaisematta harjoittaa opinnoitaan, joita hän sitten talven kuluessa taas jatkaa konservatoriossa.
— Kas se tyttö tekee asiansa perusteellisesti — tuumailivat herrat.
— Eeva on niitä ehjiä luonteita — selitti Hanna Heitman — kokonaan hän antautuu, sydämmellään ja sielullaan, puolinaisuus on hänelle ventovierasta. —
— Minulla olisi eräs esitys arvoisalle seuralle — sanoi maisteri Müller — eiköhän olisi paikallaan, että laittaisimme yhteisen onnittelusähkösanoman Eeva-neidille Berliiniin vai mitä arvelette?
Esitys otettiin ilolla vastaan. Ja pian oli Berliiniä kohden kulkemassa "kotoisen takkavalkean äärestä terveiset" ja pitkä jono nimiä, joiden omistajat itse eivät milloinkaan tulisi näkemään sitä kaupunkia.
Illallisen päätyttyä ja seuran iloisesti pakistessa mokkakahvin ääressä, vei Alma Aarnio Hanna Heitmannin Eevan kamariin uskoakseen hänelle muutamia salaisuuksia, joita koko kaupungin vielä ei tarvinnut tietää.
— Tiedäppäs Hanna — alkoi hän — nämä oli viimeiset kemut tämän katon alla.
Hanna katsoi häneen hämmästyneenä — mitä se merkitsi?
— Vihon viimeiset tämän katon alla ja näiden seinäin suojassa, niin, sinä luonnollisesti et ymmärrä minua, ennenkuin selitän. Näes, Hanna, minä saan aina niitä päähänpistoja ja yksi sellainen on jo kauvan minua ahdistellut karkoittaen öittenikin unen. Nyt on asia selvillä ja ohjelma valmis ja huomispäivänä aletaan sitä panemaan toimeen. Kenenkä luulisit vievän meidän taloa eteenpäin ellen minä sitä tekisi? — Jos kaikki hyvin käy nähdään näillä samoilla perustuksilla ensi vuonna uhkea kivitalo!
Hanna Heitman oli kuin pilvistä pudonnut — ja mikä tätä sitten vaivaa?
— Hanna, minä puhun sinulle kuin ystävälle, sinä tunnet heikkouteni eräässä suhteessa, sinä tiedät että minä mielelläni tahdon kulkea etunenässä. Eihän koko meidän kaupungissa ole kunnollista kivitaloa, joku vanhanaikuinen, kaksikerroksinen, pahanpäiväinen remeli. Tämä meidän tulee kolmikerroksinen, korkeat ikkunat ja uljaat pihtipielet, minulla on jo piirustukset laatikossani. Kaarlo on kauvan ollut vastaan, mutta ainahan minä asiani perille ajan, ja nää viime päiväin uutiset ovat olleet omiaan saamaan hänetkin innostumaan asiasta. Täytyyhän meidän toki valmistua arvokkaalla tavalla ottamaan vastaan tytärtämme. Niin, Hanna, kun Eeva kotirantaan saapuu, saa hän ajaa hurauttaa silkkimustilla kivilinnan eteen — mitä arvelet siitä asiasta?
Hanna vaikeni hetken aikaa.
— Älä pahastu, Alma — alkoi hän sitten — mutta jos oikein tunnen Eevan, niin hän kernaimmin kävelisi rannasta ja astuisi iloisemmalla mielellä tuttuun tupaan kuin uljaimpaankaan kivilinnaan, minkä voit saada aikaan. Ulkonainen loisto ei kuulu hänen erikoisalaansa.
— Ei niin — naurahti Alma — sehän seikka se muinen oli meidän ainaisena riidan aiheenamme. Mutta tottumus on toinen luonto, usko pois, siinä suhteessa hän ainakin palaa toisellaisena, kuin hän lähti. Mikäs on auttanut? Sitä on pakostakin ollut esimerkiksi pukeutuminen ihmisittäin esiintyessä, minä kyllä tiedän, joka olen maksanut ompelijain laskut. Sitä paitse komea vastaanotto itse teossa ymmärrettävästi ei olekkaan niin paljon Eevan itsensä tähden, kuin muun maailman, jonka huomion ja arvostelun alaisina me tästä lähtein tulemme olemaan kaikin puolin.
— Huomenna keskipäivän aikaan jo tulevat työmiehet repimään alas pientä rakennusta.
— Entäs tohtorin? — kysyi Hanna kummastuneena.
— He muuttavat aamulla.
— Sinun harras toivosi siis toteutuu, olet varmaankin iloinen.
— En yhtä paljon kuin luulin edeltäpäin — vastasi Alma, jota loukkasi moite Hannan äänessä — nyt on se välttämättömyyden pakosta, täytyyhän meidän toki saada rakentaa.
— Ja minnekkä he muuttavat?
— Rantakadulle — vastasi Alma hämillään.
— Siihen rapistuneeseen rakennukseen kenties, joka on ollut kylmillään koko talven.
— Niin, mutta sitä on korjattu — sanoi Alma joutuen yhä enemmän hämilleen. — Omituista sentään — ajatteli hän — soimasiko Hanna häntä siitä, että he uskalsivat rakentaa, vaikka tohtori Sommer sattuikin asumaan heidän talossaan, vaikka hän oli sattunut asumaan heillä parikymmentä vuotta, jopa kykenemättä maksamaan vuokraansa koko ajalta. He todellakin olisivat tarvinneet rahansa nyt ryhtyessä rakentamaan, kun täytyi itsensäkin tehdä velkaa. Soimasiko Hanna häntä siitä?