Eeva: Näytelmä neljässä näytöksessä

EEVA

Näytelmä neljässä näytöksessä

Kirj.

C. HOSTRUP.

Suomennos tanskan kielestä

Suomalainen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1897.

HENKILÖT:

Rönnow, Sallinggaardin omistaja. Eeva, hänen vaimonsa. Harald, heidän poikansa. Margrete, sisäpiika. Tokslund, meijerin vuokraaja. Varatuomari Hatting. Rouva Hatting. Knudsen, maamittari. Lavs Hjort, | Per Wollesen, | talonpoikia.

Tapahtumapaikka Sallinggaard ja sen ympäristö Jyllannissa
Tanskan maalla.

Ensimmäinen näytös.

Rönnowin sali. Takaseinällä ovi ja sen molemmilla puolilla ikkunat, joista avonaisen parvekkeen yli näkee puutarhan. Oikealla kaksi ovea, etumainen etehiseen ja taimmainen ruokasaliin. Vasemmalla ovi Eevan huoneeseen.

Ensimmäinen kohtaus.

(Eeva ja Harald istuvat pöydän ääressä. Pöydällä on karttoja ja koulukirjoja).

Eeva. Jo riittää täksi päivää. (Sulkee edessään olevan kirjan ja nousee). Pane pois kirjasi, poikani, ja juokse ulos, mutta elä mene kauas, sillä isä varmaankin tulee pian.

Harald. Mutta missä isä on? Eihän isä ollut yölläkään kotona.

Eeva. Ei. Eilis-iltana oli kaupungissa kokous, jossa isän piti olla mukana, ja tänä aamuna hänen oli määrä keskustella muutamien miesten kanssa. Etkö ole kuullut, että isä aikoo valtiopäivämieheksi?

Harald. Kaikkihan siitä puhuvat.

Eeva. Kutka siitä puhuvat?

Harald. Kaikki rengit — ja Tokslund. Kuulehan, äiti! Tokslund'in on pahamieli siitä, että isä tahtoo tulla valtiopäivämieheksi.

Eeva. Miksi niin, poikaseni?

Harald. Hän sanoi Iso-Jussille, että olisi paljoa parempi että isä jäisi kotiin, sillä eräs toinen mies tahtoo myöskin päästä valtiopäiville, ja hän vastustaa isää.

Eeva. Niin, se on aivan totta.

Toinen kohtaus.

Edelliset. Margrete (asettaa pöydälle vesipullon ja laseja).

Harald. Mutta sitten minä sanoin, että hänen pitäisi hävetä, mutta sitten Tokslund sanoi, että tuo toinen oli tullut ensiksi ja isä oli tullut vasta jälkeenpäin, ja sitten Margrete sanoi, että hän on niin hyvä ja Margrete tuntee hänet niin hyvin — sen toisen miehen… Kyllähän Margrete isänkin tuntee, mutta hän tuntee myöskin sen toisen.

Eeva (Margretelle). Vai tunnette te Knudsenin, joka on asettunut tänne vaaliehdokkaaksi?

Margrete. Niin, rouva, minä olen tuntenut hänet monta vuotta.

Eeva. Me tunsimme hänet myöskin siihen aikaan, kuin hän oli aivan nuori, ja me pidimme paljon hänestä. Minä kuulin eilis iltana hänen puhuvan koululla vaalikokouksessa.

Margrete. Minä olen oikein pahoillani siitä, että hän on joutunut vastustamaan meidän herraa, mutta hän oli luvannut ruveta ehdokkaaksi paljoa ennemmin, kuin herra Rönnow asiata ajattelikaan. Minä tahdon sanoa rouvalle, että hän on ennen asunut tällä paikkakunnalla, ja silloin hänestä täällä pidettiin hyvin paljon; kaikki sanovat että hän on kelpo mies.

Eeva. Samaa minäkin luulen. Minun mielestäni hän puhui hyvästi eilen. Mutta minulle kerrottiin, että te olette kihloissa. Ettehän vaan lie Knudsenin kanssa?

Margrete. Olen, hyvä rouva… ja hän se sai minut teille hakemaan palveluspaikkaakin viime keväänä, jolloin te muutitte tänne. Hän vakuutti minulle, että täällä minun olisi niin hyvä olla.

Eeva. Se ilahuttaa minua. Iloitsen siitä, että te olette niin läheisessä suhteessa häneen sekä myöskin siitä, että hän ajattelee meitä ystävällisesti. Me tutustuimme häneen silloin, kuin olimme olleet toista vuotta naimisissa ja vastikään olimme ostaneet maatilan Sjellannissa. Hän oli siihen aikaan puutarhuri ja pani meidän kasvitarhamme kuntoon. (Haraldille). Mene vaan, poikaseni. (Suutelee häntä, Harald juoksee ulos eteisen ovesta.) Mutta sittemmin hän on suorittanut tutkinnon ja päässyt maamittariksi. Ja nyt hän tahtoo tulla valtiopäivämieheksi.

Margrete. Niin Knudsen sanoo, että hänellä on halua siihen ja hän on valmistautunut sitä varten. Mutta nyt minä toivoisin, että hän ei olisi tehnyt sitä.

Eeva. Miksi niin? Eikö hän ole kelpo mies? Ja miestä siinä kysytäänkin.

Margrete. Herra on varmaankin hänelle vihoissaan, ja sitten ei luultavasti käy laatuun, että… että…

Eeva. Että hän tulee tänne teitä katsomaan — niinkö? Se kyllä käy laatuun. Olisihan toki hullunkurista, ellei Knudsen paikkakunnalla käydessään saisi teitä tavata. Ja vaikka te ette olisikaan täällä, niin ei Knudsenin pitäisi mennä meidän ohi poikkeamatta sisälle. Minäkin tahtoisin mielelläni tavata häntä pitkästä ajasta. (Vaunujen jyrinää kuuluu). Jo Rönnow tulee!

(Rientää ulos eteisen läpi, Margrete perässä).

Kolmas kohtaus.

Varatuomari Hatting rouvineen. Rönnow. Eeva.

Rönnow. Tunnethan sinä varatuomari Hatting'in eilisestä. Tässä on hänen rouvansa, jonka minä sain lähtemään mukaan tänne.

Rouva Hatting. Niin, herra Rönnow on vastustamaton. Hän saa puhujataidollaan jäykimmänkin taipumaan. Ja hauska olikin tulla Sallingaardiin, sillä tämä koti on minulle hyvin tuttu entisen omistajan ajoilta.

Eeva. Toivonpa, että viihdytte täällä.

Rouva Hatting. Olen jo kauan halunnut tutustua teihin, rouva Rönnow, sillä minä olen kuullut teistä paljon. Olen aina kuvaillut teitä tosi naiseksi, hiljaiseksi ja lempeäksi.

Eeva. Te erehdytte. Minä olen päinvastoin oikea peikko. Kysykää vaan Rönnow'ilta.

Rönnow. Niin, Eeva on tarmokas luonne. Hänessä on tulta.

Hatting. Sellaisia ne naiset ovat meidän aikana. Miehet ovat niin velttoja, että tuskin viitsivät nostaa jalkojaan, mutta naiset, ne ovat innoissaan. Semmoinen se on Lillikin. Hänen täytyi välttämättömästi päästä vaalikokoukseen eilisiltana. Ja kun hän kerran sinne pääsi, niin hän ei päästänyt minua rauhaan, ennenkuin lupasin ottaa hänet mukaani myöskin tämän päiväiseen kokoukseen Lyngören ravintolaan.

Rouva Hatting. Niin, minä jouduin ihan haltioihini. Olipa vahinko, että te ette olleet siellä.

Eeva. Minä olin siinä kokouksessa, joka pidettiin täällä eilen puolenpäivän aikana.

Rouva Hatting. Ja te innostuitte? Niin, tietysti. Semmoisia me olemme.

Hatting. Mutta kuulkaa, hyvä rouva! Teidän täytyy käyttää kaikki intonne pitääksenne Rönnow'ia virkeänä, niin että hän uhraa kaikki voimansa valtiomiehen tehtäviin. Juuri hänen tapaisiaan miehiä meidän täytyy saada valtiopäiville. Tässä kysytään valistunutta, omintakeista miestä, jolla on tavattomat puhujalahjat ja joka ei ole virkatehtäviinsä hautaantunut, niinkuin me muut.

Eeva. Rönnow on innokas maanviljelijä.

Hatting. Ihan niinkuin olla pitääkin. Tuollaisia vapaita, varakkaita, sivistyneitä miehiä, niitä meidän täytyy saada valtiopäiville. Olisittepa nähneet, kuinka hän valloitti kaikkien mielet kaupungissa. Sieltä ei Matti saa montakaan ääntä.

Eeva. Matti?

Hatting. Niin, Matti Knudsen, maamittari. Ettekö tiedä, että hänen nimensä on Matti?

Rönnow. Kyllähän sinä sen tiedät, onhan hän sinun vanha ystäväsi. Sinä saat ylpeillä hänestä.

Hatting. Niin, hänellä on ihailijoita talonpojissa. Ne suosivat tuollaisia puolisivistyneitä vertaisiaan, jotka osaavat kohdella heitä oikein kansanomaisesti. Ja tässä vaikuttaa tietysti myöskin se, että hänen nimensä on Matti. Se, näet, kuuluu niin kotoiselta. He nimittävätkin häntä kaikki Matti Knudseniksi.

Eeva. Rönnow'in nimi on Martti.

Hatting. Niinkö? Sepä hauskaa! Sen he saavat kuulla kokouksessa tänäin. Minä lausun: "Herra Martti Rönnow!" Sittenpä nähdään eikö Martti ole Matin vertainen.

Eeva. Minua Knudsen miellytti. Sivistyksen puutetta en huomannut hänessä. Hän puhui selvästi ja järkevästi.

Rönnow (Vakaasti). Niinkö todella?

Rouva Hatting. Niin, te ette tahdo kehua miestänne. Mutta kyllä teidän kuitenkin täytyy myöntää, että Knudsen oli aivan mitätön mies herra Rönnow'in rinnalla. Hän oli vielä päälliseksi niin kauhean kuiva ja vakavakin. Herra Rönnow lausui sukkeluuden toisensa perästä ja sai koko yleisön nauramaan.

Hatting. Juuri sellainen mies on kaupunkilaisten mieleen.

Rönnow. Minusta on kerrassaan sopimatonta kutsua ihmisiä kokoon ja sitten ikävystyttää heitä.

Eeva. Minusta ei Knudsen laisinkaan ollut ikävystyttävä.

Hatting. Knudsenissa on kylläkin miestä vertaistensa joukossa, mutta valtiopäivämieheksi hän ei sovi. Siihen tarvitaan toki parempia.

Rouva Hatting. Niin, parhaimmatkaan eivät ole kylläksi hyviä. — Mutta, Hatting, meidänhän piti pistäytyä pappilassa.

Eeva. Jäättehän meille päivälliseksi? Me syömme tänäin tavallista aikaisemmin, sillä Rönnow lähtee kokoukseen.

Rouva Hatting. Kiitoksia paljon! Me tulemme pian takaisin. Kokoukseen mekin aijomme. Mutta kun kerran olemme täällä, niin päätimme käydä pastorin herrasväkeä katsomassa. Ettekö tekin pidä paljo teidän papin rouvasta?

Eeva. Minä en ole ennättänyt häneen oikein tutustua.

Rouva Hatting. Niin, te olette olleet vasta niin vähän aikaa tällä paikkakunnalla. Kyllä häneen kannattaa tutustua. Hän on todellinen nainen.

Rönnow. Enkö saa saattaa teitä pappilaan?

Rouva Hatting. Ette millään muotoa, hyvä herra Rönnow. Rouvanne on tuskin tavannut teitä sitten eilisen. Nyt hänen täytyy saada olla hetkinen kahden kesken teidän kanssanne, sillä sitä hän tietysti mieluimmin haluaa… sellaisia me olemme. Tule, Hatting! Hyvästi siksi aikaa. Saammehan käydä puutarhan läpi?

(Hatting rouvineen menee).

Neljäs kohtaus.

Rönnow. Eeva.

Rönnow. Eeva, minä en ole kunnolleen vielä sanonut sinulle hyvää huomenta (suutelee häntä). Sinä et ole iloinen. Mikä sinun on, Eeva?

Eeva. Ei mitään erityistä. Minä vaan olisin tahtonut olla sinun kanssasi kahden kesken nämä pari tuntia. Ja minua ei oikein miellytä ne ihmiset, jotka sinä toit mukaasi.

Rönnow. Kylläpä sinä, kultaseni, olet vaativainen. Hatting on rehellinen, kelpo mies, ja hänen vaimonsa —

Eeva. Kylläpä hänkin on vaimo.

Rönnow. No, niin, mutta hänellä on harrastuksia.

Eeva. Minä en ole huomannut hänessä muuta kuin yhden harrastuksen: hän ihailee sinua.

Rönnow. Etkö sinä iloitse, kun miestäsi kiitetään?

Eeva. Iloitsen kyllä silloin kuin siihen on syytä.

Rönnow. Eeva, sinä et ollut oikein tyytyväinen eiliseen kokoukseen. Minä huomasin sen heti, kun sinä sanoit minulle hyvästi. — Suoritinko minä mielestäsi huonosti tehtäväni?

Eeva. No, etpä juuri.

Rönnow. Enkö minä sinun mielestäsi puhunut hyvin puolestani? Enhän minä ole mikään harjaantunut puhuja, mutta kaikki sanovat, että minulta sanat sujuvat helposti.

Eeva. Niin, kyllähän se oli sujuvaa. Mutta minusta sinun puheesi tuntui hiukan vieraalta. Sinä et ollut oma itsesi.

Rönnow. Minä en ymmärrä sinua.

Eeva. Sinulta ei puuttunut sanoja, sinä olit minusta oikein kaunopuheinen, olipa puheessasi paikoin intoakin. Mutta samalla tuntui, kuin tuo into olisi ollut tekemällä tehtyä. Sinä et ollut oikein luonnollinen.

Rönnow. Kylläpä sinulla on halu etsiä vikoja minussa.

Eeva. Ei, armahani. Siihen ei minulla ole halua. Mutta minä seuraan koko mieleni hartaudella kaikkea, mikä koskee sinua. Ja siksi minä en pidä tätä vähäpätöisenä asiana.

Rönnow, Ystäväsi Knudsen oli siis sinun mielestäsi enemmän luonnollinen, kuin minä?

Eeva (hellästi). Niin oli. Elä suutu minulle, mutta minusta hänen puheessaan oli tuota vakaumusta, jota minä kaipasin sinussa.

Rönnow. Nytpä minä ymmärrän. Hän oli kouluasiassa samaa mieltä kuin sinä. Siinä oli syy.

Eeva. Osaksi siinäkin. Minuun koski kipeästi, kun kuulin sinun puheessasi vastustavan sitä menettelytapaa, jota me itse noudatamme Haraldin suhteen. Olemmehan aina olleet yksimielisiä siitä, että lasta on niin kauan kuin mahdollista kasvatettava kotona.

Rönnow. Mutta minä pelkään, ettei se ole viisasta. Kaupungissa käydessäni minä puhelin asiasta yliopettaja Bentsenin kanssa ja hän oli sitä mieltä, että Haraldia on pidetty liian kauan kotona.

Eeva. Haraldhan on vasta yhdeksän vuotias.

Rönnow. Mutta Bentsen sanoi, että poikien pitäisi joutua varahin kouluun oikein tottuaksensa koulun tapoihin. Jos me nyt heti lähettäisimme Haraldin Bentsenin luo, niin hän arvelee vielä ennättävänsä valmistaa hänet tulevaksi vuodeksi latinakouluun. Sitten voisimme panna hänet pääkaupunkiin suureen oppilaitokseen, jossa pojat alkavat kymmenvuotiaina lukea latinaa.

Eeva. Ja sinä saatat pitää oikeana, että vanhemmat lähettävät pienen poikansa monen penikulman päähän kouluun, vaikka heillä olisi varaa hankkia hänelle kotiopetusta?

Rönnow. Sinä tiedät, etten minäkään tahtoisi mielelläni luopua Haraldista. Mutta minä olen itse saanut vaillinaista opetusta ja toivoisin, että poikani kasvaisi isäänsä etevämmäksi. Saattaisimmehan aluksi lähettää hänet Bentsenin luo reaali-kouluun, sinnehän on ainoastaan parin penikulman matka.

Eeva. Mutta niin hän joutuu kumminkin pois kodistansa vierasten ruokaan, ja me emme saa häntä enää koskaan oikein omaksemme. Lähikaupungissa ei ole latinakoulua. Siis hänet täytyisi vähän ajan kuluttua lähettää kauas, kauas pois ja me emme ollenkaan voisi silmälläpitää hänen kehitystään. Minusta on pääasia, että hänestä tulee hyvä ihminen ja että hän säilyy turmeltumattomana. Haraldia ei saa viedä äidin silmän alta, ennenkuin hän on vähän vaurastunut ja ennenkuin hänen arvostelukykynsä on jonkun verran kehittynyt.

Rönnow. Mutta täytyyhän hänen toki oppiakin jotain.

Eeva. Tutkikaa häntä, anna herra Bentseni kuulustaa häntä, niin näette, että hänellä on yhtä paljon tietoja, kuin muillakin hänen ikäisillään pojilla. Onhan meidän kesken ollut puhetta siitä että syksystä ottaisimme Haraldille kotiopettajan ja kutsuisimme Pekka Tokslundin hänen kanssaan lukemaan. Pekasta Harald saisi reippaan ja hyvän toverin.

Rönnow. No niin! Saatathan sinä olla oikeassa. Mutta sinulla on kai muutakin muistutettavaa minun eilisen esiintymiseni johdosta?

Eeva. On niinkin. Minusta tuntui, kuin sinä olisit pari kertaa vääristellyt vastustajasi sanoja tehdäksesi hänet naurun alaiseksi.

Rönnow. Tuotapa juuri odotinkin. Sinähän olet minun omatuntoni. — Minä myönnän, ettei se ollut aivan oikein, mutta sellaista ei voi välttää vaalikokouksessa.

Eeva. Knudsen ei tehnyt niin.

Rönnow. Älä sinä häntä siitä ylistä. Hän on liian kömpelö ja moukkamainen lausuakseen mitään sukkelaa. Minulta sellainen taas sujuu itsestään. Nuo sanat pääsivät ihan kuin vahingossa suustani.

Eeva. Kunpahan sinä sitten vaan olisit oikealla alallasi valtiopäivämiehenä!

Rönnow. Sen kyllä luulen… En minä koskaan ennen ole asiata ajatellut, mutta viime kansanjuhlassa pitämäni puheen johdosta monet kaupunkilaiset tulivat minulta kysymään, enkö tahtoisi asettua ehdokkaaksi. Ja nyt minä tunnen, että tuo ajatus saa kaikki minun voimani jännitykseen. Minä luulen, että voin toimittaa jotain hyvää valtiopäivämiehenä, ja samaa mieltä ovat muutkin, paitsi sinä.

Eeva. Minä kuitenkin tunnen sinut paremmin kuin nuo muut, eikä kukaan pidä sinusta niin kuin minä. Enkö saa tulla kanssasi muihinkin kokouksiin? — Ethän sinä toki voi omaatuntoasi kotiin jättää?

Rönnow. Noin pahaa ja ankaraa omaatuntoa minä hiukan pelkään, se minun täytyy tunnustaa.

Eeva. Älä sinä, ystäväni, pelkää minua. Meidän, sinun ja minun, täytyy aina pitää yhtä.

Rönnow. Rakas Eevaseni, emmehän muuta voi. — Tule sinä vaan mukaan.

Viides kohtaus.

Edelliset. Margrete (eteisestä).

Margrete. Rouva!

Eeva. Mitä nyt?

Margrete. Täällä on eräs, joka tahtoisi tavata rouvaa:

Eeva. Se on varmaankin Knudsen?

Margrete. Hän se on.

Eeva. Sepä hauskaa. Kutsukaa hänet sisälle!

(Margrete menee).

Kuudes kohtaus.

Rönnow. Eeva.

Rönnow. Knudsen! Joko sinä olet joutunut tekemisiin hänen kanssaan?

Eeva. En — mutta Margrete on hänen kanssaan kihloissa.

Rönnow. Vai niin?

Eeva. Ja minä sanoin Margretelle, että Knudsenin pitäisi toki tulla meitä tervehtimään.

Rönnow. Vai niin! (Ottaa hattunsa). Minun täytyy mennä vähän puhuttelemaan voutia.

Eeva. Älähän toki mene, ennenkuin olet tervehtänyt Knudsenia! Onhan hän vanha tuttu.

Seitsemäs kohtaus.

Edelliset. Knudsen.

Eeva (kättelee Knudsenia). Hyvää päivää, Knudsen! No, vihdoinkin. Monta vuotta on siitä, kuin teidät viimeksi tapasimme. Mutta me emme ole unohtaneet teitä näiden vuosien kuluessa. Käykää istumaan.

Rönnow (kohteliaasti, mutta hiukan alentuvasti). Tehkää hyvin ja istukaa, herra Knudsen!

Knudsen. Minäkin olen usein kaipauksella muistellut teitä ja halunnut teitä taas tavata. En ikinä voinut ajatella, että herra Rönnow ja minä kohtaisimme toisemme tällä lailla.

Rönnow. En minäkään.

Knudsen. Eilen en saanut tilaisuutta tulla sanomaan sitä mitä olisin tahtonut sanoa teille ja rouvalle. Minä vakuutan, että jos te olisitte asettuneet ensin valtiopäivämies-ehdokkaaksi, niin minä olisin kaikin tavoin kannattanut teidän vaalianne.

Rönnow. Kiitän kohteliaisuudesta

Knudsen. Tiesinhän entisestään teidät vapaamieliseksi ja kelpo mieheksi. Mutta kun useat valitsijat olivat kehottaneet minua asettumaan ehdolle ja minä olin antanut heille lupaukseni, niin en voinut enää peräytyä, ennenkuin olin kuullut teidän selvittävän kantanne vaalikokouksessa.

Rönnow. Ja kun te nyt olette kuulleet, niin…

Knudsen. En voi, jos tahdon vakaumustani noudattaa, peräytyä. Meidän mielipiteissämme on suurempi ero kuin luulinkaan.

Rönnow. Niinkö todella?

Knudsen. Herra Rönnow, minusta tuntui, etenkin eillis-iltaisessa kokouksessa, kuin te pitäisitte minua miehenä, jolta kokonaan puuttuu vakaumusta. Siinä te teette minua kohtaan väärin, ja minä olisin hyvin kiitollinen, jos sallisitte minun hetkisen aikaa keskustella kanssanne tästä asiasta.

Rönnow. Siihen ei minulla valitettavasti ole aikaa. Minä matkustan kokouksesta toiseen, ja kun minä tulen kotiin —

Eeva. Minun mielestäni sinun pitäisi puhua Knudsenin kanssa.

Knudsen. Minua surettaa, jos tämä rikkoo meidän välimme.

Rönnow. Ei kannata. Meidän välillämme on nyt jo ilmi taistelu ja sitä on enää mahdoton estää. — Mutta minun täytyy välttämättömäsi puhutella voutia. Suokaa anteeksi, herra Knudsen!

(Menee puutarhaan).

Kahdeksas kohtaus.

Eeva. Knudsen.

Knudsen. Herra Rönnow on suuttunut minuun.

Eeva. Se suuttumus ei lähde hänen sydämmestään. Hän on aina puhunut teistä ystävällisesti. Mutta puhukaamme nyt teistä itsestänne. Te olette kihloissa?

Knudsen. Niin olen, Margrete on jo kertonut sen rouvalle. Ettekö pidä hänestä?

Eeva. Margrete on hyvä tyttö, me olemme hyvin mieltyneet häneen. Mutta minusta tuntuu, kuin hän olisi kärsinyt paljon. Miksi ette mene naimisiin? Eikö teillä ole varoja?

Knudsen. Ei varojen puute olisi esteenä, mutta siihen on toinen syy. Margrete ei tahdo.

Eeva. Eikö hän tahdo?

Knudsen. Margrete pelkää avioliittoa. Hän on kasvanut onnettomassa kodissa. Isä, joka oli käsityöläisenä pääkaupungissa, rääkkäsi vaimoaan, ja Margrete, vanhin tyttäristä ja äitinsä uskottu, päätti jo pienenä tyttönä, ettei hän koskaan menisi naimisiin. Äidin kuoltua hän lähti palvelukseen, mutta kova onni on aina ohjannut hänet sellaisiin paikkoihin, joissa ei suhde miehen ja vaimon välillä ole ollut sellainen, kuin hän toivoisi — sillä hänellä on korkeat ajatukset avioliitosta.

Eeva. Se on oikein — niin on minullakin.

Knudsen. Kun me tutustuimme toisiimme, niin Margrete sanoi heti, että meidän välillämme ei saa olla muuta suhdetta, kuin ystävyyden suhde. Hänen mielestään meidän tulee seurustella kuten kaksi miestoveria seurustelee keskenään ja minä en saa koskaan toivoa, että hän suostuisi minun vaimokseni. Mutta minä toivon sitä kumminkin enkä voi lakata toivomasta.

Eeva. Margretehan sanoi olevansa teidän kanssanne kihloissa.

Knudsen. Niin me sanomme ihmisten tähden, sillä muuten voisi syntyä sopimattomia puheita siitä, että minä käyn häntä tervehtimässä ja että me kävelemme yhdessä. Näinä vuosina hän on ollut ompelijattarena samassa kaupungissa, jossa minä asun, mutta viime vuonna, kun minä näin, että te haitte palvelijaa, kehotin häntä ilmoittautumaan teille palvelukseen. Ajattelin sitä eheää suhdetta, joka muinoisin vallitsi herra Rönnowin ja teidän välillä.

Eeva. Se suhde on vielä yhtä eheä kuin ennenkin, sen vakuutan teille. Surua meillä on kyllä ollut, meiltä on kuollut useita lapsia ja yksi vaan on enää elossa, mutta me olemme kantaneet ilot ja surut yhdessä. Parempaa miestä ei ole kuin Rönnow.

Knudsen. Minä aina itsekseni ajattelin, että kunhan Margrete vaan pääsisi teidän perheeseenne, niin hän varmaankin luottamuksella liittyisi teihin ja oppisi uskomaan, että avioliitossa voi olla onnea, ja samalla hän tulisi käsittämään, että vaimo saattaa olla yhtä vapaa kuin mieskin. Ja sehän onkin onnellisinta molemmille puolisoille.

Eeva. Se on todellakin onnellisinta. Me olemme aina avomielisesti puhelleet keskenämme kaikista asioista, ja minä en ole millonkaan tuntenut vähintäkään sortoa.

Knudsen. Nyt te tiedätte, mitä minä teiltä pyytäisin, ja minä tiedän, että te tahdotte auttaa minua karkoittamaan Margreten mielestä nuo kauhukuvat, jotka tekevät sekä hänen että minun elämäni onnettomaksi.

Eeva. Sen teen ilolla, hyvä Knudsen, luottakaa minuun. Margretesta ja minusta tulee pian hyvät ystävät. Mutta ettekö tahdo mennä Margreteä tervehtimään? Hän on luullakseni ruokasalissa.

Knudsen. Kiitän nöyrimmästi, rouva, tuhannet kiitokset!

(Menee).

Yhdeksäs kohtaus.

    Eeva. Hatting ja Rönnow (tulevat puutarhasta).
    Sitten rouva Hatting.

Hatting. Kah? Tuosta meni meidän vastustajamme. Käykö hän teillä?

Rönnow. Hän on meidän palvelusneidon kanssa kihloissa.

Eeva. Hän on myöskin meidän vanha ystävämme.

Hatting. Ja se ystävyys vielä kestää! Ompas se lujaa tekoa! Ei ole eduksi, että kilpailevat vaaliehdokkaat esiintyvät liian hyvinä ystävinä.

Rönnow. Siitä ei tässä pelkoa.

Eeva. Minun mielestäni päin vastoin olisi suotavaa, että he olisivat ystäviä; silloinhan ei riita kävisi liian katkeraksi.

Hatting. Vaalitaistelussa täytyy aina olla jonkun verran katkeruutta. Jos valitsijat joutuvat siihen luuloon, että kilpailevat ehdokkaat ovat ystäviä keskenään, silloinhan ei kukaan viitsi ruveta toista tai toista puolustamaan. Kuka houkkio huolisi innostua taisteluun, jossa ei saa käyttää nyrkkiä, vaan täytyy kaikessa ystävyydessä taputella toisiaan sormille?

Eeva. Vakaumuksensa mukaanhan valitsijain toki tulisi äänestää.

Hatting. Niinpä kyllä, rouvaseni, jos tämä maailma olisi sellainen, kuin sen pitäisi olla. Mutta täydellisyydestä puuttuu vielä pikkuisen. Luuletteko, että näissä valitsijoissa on monta miestä, joilla on vakaumus? Meillä ei tosiaankaan ole aikaa ruveta heitä "vakuuttelemaan", hyvä jos onnistumme hiukan kiihottamaan, saamme heidät ärsytetyiksi toistensa kimppuun. Älkää sentään pelätkö, hyvä rouva, en minä aijo sytyttää surmaavaa vihaa. Kunhan se vaan pitää mielet vireillä vaalipäivinä, sammukoon sitten.

Eeva. Inhottavaa! Sano toki jotain, Rönnow.

Rönnow. Minä ainakin uskallan sanoa, että minä taistelen vakaumuksesta, ja minä tahdon valloittaa alaa vakaumukselleni.

Hatting. Tietysti — ja teillä on myöskin kykyä siihen, siitä ei epäilystä. Mutta tuo ei vielä riitä. Tässä kysytään kiihkoa, hiukan verran intohimoa, muuten ei mihinkään päästä. Jos valitsijat luulevat, että Knudsen on teidän hyvä ystävänne, silloinhan ei kukaan tahdo häntä vastustaa. Ja hänen vastustajiensa paljoudestahan teidän voittonne riippuu.

Rönnow. Siinä on hiukan varteen otettavaa.

Hatting. Paljonkin, sanon minä.

Eeva (kauhistuneena). Luuletteko todellakin voivanne käyttää minun miestäni kansankiihottajana?

Hatting. Luulenpa niinkin, rouvaseni. Ja hänellä onkin hyvät lahjat siihen suuntaan. Olisittepa kuullut hänen puheensa eilis-iltana!

Eeva. Minun mielestäni ei yksikään kunnianhimoinen mies…

Hatting. Te olette perin ihanteellinen, hyvä rouva, ja se kaunistaa teitä. Sellaisia naisten pitää ollakin. Teidät on luotu tänne syntisten miesten joukkoon muistuttamaan meitä paremmasta maailmasta. Ja sitä me kyllä tarvitsemmekin, sillä se meiltä, Jumala paratkoon, joutuu unohduksiin niin pian kuin olemme tulleet maailman markkinoille.

Eeva (Rönnowille). Ja tuollaista sinä siedät!

Rönnow. Etkö ymmärrä, että se on leikkiä? Häntä huvittaa sinua kiusata. (Hattingille) Eikö mennä puutarhaa katsomaan?

Hatting. Mennään vaan.

(Rouva Hatting tulee puutarhasta.)

Rönnow. Rouva Hatting, ettekö tahdo tulla minun viinamäkeäni katsomaan?

Rouva Hatting. Ei, kiitoksia, ei tällä kertaa! Nyt minä mielelläni puhelen vähän teidän rouvanne kanssa.

(Hatting ja Rönnow menevät puutarhaan.)

Kymmenes kohtaus.

Eeva. Rouva Hatting.

Rouva Hatting. Paljon terveisiä pappilan herrasväeltä. Minusta rouva Hjembäck on erittäin suloinen nainen. Te, kuulemma, käytte heillä hyvin harvoin.

Eeva. Meistä on sietämätöntä kuunnella pastori Hjembäckin puheita. Hän on peräti huono saarnamies.

Rouva Hatting. Hän on — suoraan sanoen — oikea lörppä. Mutta sitä ei hänen rouvansa lainkaan huomaa. Hän ihailee miestään ja pitää häntä suurena nerona. Kyllä sillä pastorilla vaan on syytä kiittää Jumalaa sellaisesta vaimosta. Eikö ole?

Eeva. Minusta rouva Hjembäck tekisi viisaimmin sanoessaan miehelleen, ettei hänen pitäisi olla pappina.

Rouva Hatting. Niinkö? Minusta se olisi liian kovaa. Kun hän nyt on kerran joutunut sellaiseen asemaan, johon hän ei sovi…

Eeva. Niin hänen pitäisi pyrkiä siitä pois.

Rouva Hatting. Siitä pitäisi rovastin huomauttaa häntä, tahi piispan, mutta ettehän toki vaatine, että hänen oma vaimonsa…

Eeva. Minun mielestäni vaimo on läheisin auttamaan miestään.

Rouva Hatting. Mutta eikö hän auta sitten miestään? Hän lohduttaa pastoria siitä, ettei kukaan tahdo kuulla hänen saarnojaan. Hän rahjustaa kirkkoon joka pyhä, oli ilma millainen hyvänsä… Niin tekin menettelisitte hänen sijassaan.

Eeva. En, sitä en tekisi.

Rouva Hatting. Ettekö? Minusta se on niin naisellista. — Mutta asiasta toiseen. Minä olen saanut uuden tuttavan tässä talossa.

Eeva. Vai niin? Kenenkä?

Rouva Hatting. Teidän pikku Haraldinne. Se on herttainen poika. Minä pidän niin paljon lapsista… meillä ei ole yhtään.

Eeva (osanottavasti.) Eikö yhtään?

Rouva Hatting. Se lieneekin parasta, sillä minä varmaankin hemmottelisin niitä liiaksi. Hatting on kovin ankara lapsille, niitten täytyy totella kuin sotilaat, ja sellaiseen komentoon en minä osaisi totuttaa lapsiani. Mutta nyt me kaiketi piakkoin saamme Haraldin luoksemme.

Eeva. Teillekö?

Rouva Hatting. Niin, kaupunkiin. Tottamar hän kouluun pannaan.

Eeva. Ei vielä muutamiin vuosiin.

Rouva Hatting. Onko se teistä oikein? Poikien pitäisi varahin joutua vierasten komentoon. Hatting aina sanoo, että "nuorena on vitsa väännettävä".

Eeva. Minä en tahdo, että poikani väännetään vitsaksi. Tahdon kasvattaa hänet korkeampaa tarkoitusta varten.

Rouva Hatting. Kyllä ymmärrän teitä. Teillä ei ole sydäntä luopua hänestä. Sellaisia me naiset olemme.

Eeva. Se ei ole syynä, mutta meidän mielestämme… (kolkutetaan). Joku pyrkii sisälle.

(Menee ovelle).

Yhdestoista kohtaus.

Eeva. Rouva Hatting. Lavs Hjort ja Per Wollesen.

Lavs Hjort. Päivää! Onko Rönnoowi kotoo?

Eeva. On kyllä. Käykää istumaan!

Lavs Hjort. Suur' kiitost', paljon kiitoksii! Olettenkos työ matammi — rouva pit' sanomain?

Eeva. Yhden tekevää — matami tai rouva. Minä olen Rönnowin vaimo.

Lavs Hjort. No, entäs tää toinen? Taitaa olla teitin sisarenne. Johan sen näöstäkin huomaa?

Rouva Hatting. Te erehdytte, me emme ole edes sukuakaan. Minä olen varatuomari Hattingin vaimo.

Lavs Hjort. Vai Hattingin! Kyll' mie sen tunnen… Pekka, se on Hattingin rouva. (Per Wollesen nyökäyttää päätään.). Myö, tota noin, tultih' puhumah' Rönnoowille siit' rautatiest', että jos se niinkun pitäis' sit' puolta, että se laitettas' Virumin kylän kautta. — Eikös rouva — tota noin — puhuis' meitin puolestamme Rönnoowille?

Eeva, Sitä en uskalla luvata, sillä minä en ollenkaan ymmärrä sitä asiaa.

Lavs Hjort. Niin, se on tietty. Mistäs rouva sen ymmärtäis', mut sentäh'…

Eeva. Siitä ei olisi apua, sillä minä tiedän, että Rönnow jyrkästi vastustaa rautatien rakentamista Virumiin.

Lavs Hjort. Vai vastustaa? Vai niin? Sitten ei muuta kun mennäh' Matti Nuutsenin puheille.

Per Wollesen. Johan myö juteltih' sen kanssa.

Lavs Hjort (iskee silmää). Suu poikki! — Minull' olis' tuoll' porstuass' rouvalle vähän tuomisiin. Meirän muija lährätti… jos ei rouva ylönkattos'…

Eeva. Ei kiitoksia, minä en tahdo mitään.

Lavs Hjort. Olkoh' sitte — hyväst' nyt! (Rouva Hattingille.) Entä jos työ puhuisitte sille teirän herralle siit' meirän kylän rautatiest'? Kyll' mie sitte muistan, kun tulen kaupunkih'.

Rouva Hatting. Ei, kiitoksia!

Lavs Hjort. Enkös mie sit' arvannu!

Kahdestoista kohtaus.

Edelliset. Rönnow ja Hatting.

Hatting. Hyvää päivää, Lars Hjort ja Per Olsen! (Rönnowille) Siinä on kaksi miestä Virumista.

Rönnow. Vai Virumista? Sinnehän minun on määrä lähteä huomenna.

Lavs Hjort. Niin oikein! Mie ja Pekka lährettih' jo ennakolt' tierustamah' mitä Rönnoowi meinaa siit' meirän kylän rautatiestä.

Rönnow. Virumiinko aijotusta rautatiestä? Sen sanon teille heti. Minun mielestäni koko suunnitelma on mahdoton.

Lavs Hjort. Taitaa kyll' olla niinkih, mut myö tahrotah se sentäh sinne. Ja jos työ lupaatten puhua sen asian puolest' herranpäivill', niin työ saatten kaikk' äänet Virumist' ja Mellerupist'.

Rönnow. Sitä en voi. Koko suunnitelma on järjetön.

Lavs Hjort. Sitte ei muuta kun mennäh' Matti Nuutsenin puheille.

Rönnow. Siitä ei lähde apua. Knudsen sanoi itse kokouksessa, että hän ei tahdo rautatietä rakennettavaksi Virumiin.

Per Wollesen. Sen saman se sano meitillekih.

Lavs Hjort (iskee hänelle silmää). Ol' vait'… Mut' jos kerta Nuutsen vastustaa, niin täytyyhän Rönnoowin puolustaa. Niinhän sen olla pitää..

Hatting (Rönnowille). Siinä sen nyt kuulitte. Sellainen on kansan käsitys. Teidän täytyy joka asiassa vastustaa toisianne.

Rönnow (Lavs Hjortille). Minä en saata puolustaa tuota suunnitelmaa, mutta huomenna saatte kuulla, että on paljon tärkeämpiä kysymyksiä, joitten hyväksi minä tahdon työskennellä, jos te annatte minulle äänenne.

Lavs Hjort. Ei. Myö tahrotah' vaan rautatie Virumih'. Ei myö muista asioist' huolita. Valitah' myö Matti Nuutsen. Se on tuttu mies.

Hatting. Oletteko te täällä Virumin kylän asiamiehinä?

Lavs Hjort. Ollah, Virumin ja Mellerupin puolest'.

Per Wollesen. Ei sentäh' kaikkien puolest'. Toista meininkii olivat Raani ja Raski ja…

Lavs Hjort (iskee hänelle silmää). Suus' kii!

Hatting (Rönnowille). Älkää kieltäkö jyrkästi. Meillä ei ole varaa kadottaa niitä ääniä.

Rönnow (Hattingille). Enhän minä voi puolustaa mokomaa mieletöntä tuumaa.

Hatting (Rönnowille). Koko asia ei pääse esille valtiopäivillä. Sanokaa, että te tahdotte ajatella asiaa, jos siitä tehdään esitys.

Rönnow (talonpojille). Koska te pidätte tuota asiaa niin perin tärkeänä, niin minä tahdon ajatella sitä.

Eeva (puoliääneen). Rönnow!

Rönnow. Teillä lie asian puolustukseksi syitä, joita minä en tunne. Sopiihan asiasta lähemmin puhua huomenna, kun minä tulen teidän kylään.

Lavs Hjort. Mikäs vastaus myö nyt saarah' vierä Virumin miehille?

Rönnow. Sanokaa heille, että minä, jos minä kerran tulen paikkakunnan edustajaksi, tahdon tehdä kaikki mitä voin täyttääkseni valitsijoitteni kohtuullisia toivomuksia. — Lähemmin puhumme asiasta huomenna.

Lavs Hjort. No, onhan se aina paremp' kun ei mitäh. Mitäs sie sanot, Pekka?

Per Wollesen. Onhan se aina jotah'.

Lavs Hjort. Nyt on asia toimitettu. Hyväst' jääkäi!

Rönnow. Mutta teidän pitäisi ensin saada jotain suun avausta.

Lavs Hjort. Paljon kiitoksia vaan! Jo myö syötih' kotoo. Hyväst' nyt vaan! Hyväst' Rönnow! Hyväst' Hatting! (Hiljaa Eevalle). Entä jos rouva sentäh' tahtos' ottaa meirän muorin tuliaiset?

Eeva. Ei kiitoksia!

Lavs Hjort. Eikös rouva eres tahro tulla kattomah'?

Eeva. En, minä en tahdo mitään.

Lavs Hjort. Enkös mie sit' arvannu? Hyväst' jääkäi!

Kolmastoista kohtaus.

Eeva. Rönnow. Hatting. Rouva Hatting.

Rouva Hatting. Haha! "Onhan se aina paremp' kun ei mitäh". Eivätpä he saaneet paljoa.

Eeva. He saivat paljon, liiankin paljon, sillä he saivat toivon.

Rönnow. Kuule, rakas! Minunhan täytyi. Muuten he tuskin olisivat tulleet huomiseen kokoukseenkaan. Mutta nyt he edes saapuvat kuulemaan minun puhettani, niin että minä saan tilaisuutta selvittää heille kantani. Enhän minä ole mennyt mihinkään sitoumuksiin.

Hatting. Ei, herra Rönnow suoriutui erinomaisesti. Ei hitusen vertaakaan myöntämistä eikä poikkeusta totuudesta.

Eeva. Ellei se ollut valhetta, niin minä en tiedä, mikä on totuus.

Rouva Hatting. Ettehän toki tahtone sanoa, että teidän miehenne on valehdellut?

Eeva. Koska te kysytte sitä minulta, niin olen pakotettu sanomaan sen. Eikö hän pettänyt noita miehiä? Eivätkö he saaneet aihetta toivoa, että he voivat voittaa hänet asiansa puolelle?

Rönnow. Saattaa niin käydäkin, kun minä saan tilaisuutta tutustua heidän ajatuskantaansa.

Eeva (kiivaasti). Älä valhettele itsellesi! Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että sinä olet heitä pettänyt.

Rouva Hatting. Noin en minä vaan uskaltaisi puhua minun miehelleni.

Eeva. Sen kyllä uskon. Minä kyllä tiedän, kuinka tavallista on, että aviopuolisot valhettelevat toisilleen, mutta niin me emme ole tehneet. Me olemme kohdelleet toisiamme vapaina ihmisinä ja olemme aina puhuneet selvää kieltä toisillemme.

Rönnow. Niin olemme tehneet ja niin tahdomme vastakin tehdä; mutta sinä aina liioittelet.

Rouva Hatting (kiihkeästi). Kun te sanotte, että me valehtelemme miehillemme…

Hatting. Niin siinä on kieltämättä hiukan totta.

Rouva Hatting. Hatting!

Hatting. On kun onkin, Lili! Siinä on hiukan verran totta, mutta se totuus on liioiteltu — ja liioiteltu totuus sisältää aina hiukan valhetta. — Niin, hyvä rouva, perin vaikea on asettaa tarkkaa rajaa totuuden ja valheen välille. Se raja ei meidän silmissämme tahdo pysyä paikallaan.

Eeva. Minun silmissäni se aina pysyy paikallaan.

    (Aviopuolisot puhuvat keskenään seisoen, Hattingit toisella,
    Rönnowit toisella puolella näyttämöä).

Rönnow. Eeva, miksi sinä noin tahdot häväistä minua?

Eeva. Häväistä sinua? Itsehän sinä sen teet?

(He jatkavat keskustelua kiihkeästi).

Rouva Hatting. Oletko ennen nähnyt mokomaa vaimoa? Hänhän on ihan epänaisellinen?

Hatting. Olisipa hän minun vaimoni, kyllä minä hänet kesyttäisin.

Rouva Hatting (suuttuneena). Ah, olisi hän sinun vaimosi!

Hatting. Tahtoisitko vaihtaa?

Rouva Hatting. Ei olisi haitaksi.

Hatting. Ei se vaihtokauppa olisi liioin sinulle terveellistä, sillä silloin sinussa pääsisi valtaan yhtä vaarallinen kapinan henki kuin hänessäkin. Kuskin on syy, kun hevonen vikuroi.

Rönnow (Eevalle). Ei, minä vakaasti pyydän, että sinä et tästä lähin pyrkisi mukaan kokouksiin.

Eeva. Sinähän lupasit viedä minut mukaasi.

Rönnow. Mutta se ei käy laatuun. Minun uskallukseni lannistuu, kun näen sinun siellä kriitillisenä panevan joka sanan mieleesi.

Eeva. Rönnow, onko se oikein?

Rönnow. Luota minuun. Minä en puhu mitään, mistä en voi vastata. Elä nyt ole suuttunut.

Neljästoista kohtaus.

Edelliset. Harald (ruokasalista).

Harald. Äiti kulta!

Rouva Hatting. Harald, tule tänne! (koettaa ottaa häntä kiinni, pujahtaa hänen käsistään ja juoksee Eevan luo).

Rönnow. No, siin' on Harald. Se tietää, että ruoka on pöydällä.

Eeva. Tehkää hyvin ja käykää ruualle.

Hatting (näyttää Haraldia). Niin, hän ei valehtele niinkuin muut miehen ilkiöt.

Toinen näytös.

Rönnowin ruokasali.

Ensimmäinen kohtaus.

Eeva. Meijerin vuokraaja Tokslund.

Tokslund. Minä tahdon sanoa, että minulla on aina ollut hyvin suuri luottamus Knudseniin, Tietysti minulla on myöskin suuri luottamus herra Rönnowiin, sillä hän on koulun käynyt mies; minulla on ylettömän suuri luottamus häneen; mutta Knudseniin minulla on oikein uskollinen luottamus, valtiollisissa asioissa. Minun täytyy se tunnustaa. Eihän rouva sitä pahaksi pane?

Eeva. En suinkaan, minulla on itsellänikin erinomaisen hyvät ajatukset Knudsenista.

Tokslund. Siinäpä se. Ja minä olen itse pannut nimeni sen kirjoituksen alle, jossa pyydettiin häntä asettumaan tänne ehdokkaaksi, ja minä olen oikeastaan koko asian alkuunpanija, sillä minulla on tuo valtiollinen luottamus Knudsenia kohtaan, ja talonpojilla, niillä on samallainen valtiollinen luottamus minuun — katsokaas. Minä en tosin itse ole mikään talonpoika, mutta minä olen kuitenkin talonpoika.

Eeva. Siksipä talonpojat pitävät teitä omaan piiriinsä kuuluvana ja luottavat teihin.

Tokslund. Niin aivan — juuri sillä lailla. Ja silloin minä en vielä tietänytkään, että herra Rönnow aikoi ehdokkaaksi. Meillä on kyllä suuri luottamus herra Rönnowiin, hän ymmärtää hyvin monet asiat, se täytyy tunnustaa, ja hän kohtelee hyvin kansaa, puhuttelee talonpoikaa niinkuin vertaistaan, mutta minä en luule, että hän soveltuu valtiopäivämieheksi yhtä hyvin kuin Knudsen — kyllä hän siltä voi olla yhtä hyvä. Emmehän me jokainen sovi valtiopäivämiehiksi, en minäkään siksi kelpaisi, mutta siltä minä saatan olla yhtä hyvä.

Eeva. Se on selvää. Te ette siis tahdo äänestää Rönnowia

Tokslund. Kyllähän minä tahtoisin, mutta minä tahdon mieluummin äänestää Knudsenia, sillä häntä kohtaan minulla on tuo valtiollinen luottamus, ja minä olen pannut nimeni sen kirjoituksen alle. Ja sitten tuota… herra Rönnow on joutunut tuon varatuomarin talutusnuoraan.

Eeva. Hattinginko?

Tokslund. Niin. Kyllähän Hatting on kelpo mies, hänkin, mutta hän ei ole semmoinen kuin herra Rönnow. Hän halveksii talonpoikaa. Minä olen monta kertaa kuullut hänen sanovan, että talonpoika on kansan voima, mutta hän tarkoittaa sillä, että talonpoika on kuin hevonen, joka on miestä voimakkaampi. Talonpojan täytyy vetää, mutta hän tahtoo itse istua ajamassa. Ei, Hatting ei ole kansanvaltainen, mutta minä olen kansanvaltainen. Minä tarkoitan, että kun me kerran olemme tasa-arvoisia, niin meidän todellakin tulee olla tasa-arvoisia.

Eeva. Mutta onhan aina kuitenkin suuri ero ihmisten välillä.

Tokslund. On tietysti, se on selvää. Luuletteko että minä tahtoisin kumota sitä, minkä Jumala on säätänyt. Kun hän on luonut teidät rouvaksi ja minun vaimoni matamiksi…

Eeva (hymyillen). En minä usko, että Jumala on meitä luonut rouviksi tahi matameiksi.

Tokslund. Mutta asia on nyt kerran joutunut sille tolalle, ja minä en tahdo sitä muuttaa; se jääköön Luojan huoleksi. Minä vaan tarkoitan, että Jumalan ja lain edessä tulee meidän kaikkien olla tasa-arvoisia, suurten ja pienten miesten ja vaimoväen.

Eeva. Se on minunkin ajatukseni. Mutta te puhuitte valtiopäivämiehen vaalista.

Tokslund. Niin, rouvan olisi tietysti hyvä mieli, jos Rönnow valittaisiin.

Eeva. Se ei ole niinkään tiettyä.

Tokslund. Eikö se siis ole teidän toivonne?

Eeva. Ei, enhän minä edes tiedä soveltuisiko hän siksi.

Tokslund. Enkös minä sitä sanonut? No, hyvä, te siis ette soisikaan herra Rönnowin joutuvan valtiopäiville. Kas vaan!… Mutta herra Rönnow varmaankin luulee, että minä aijon äänestää häntä.

Eeva. Niin hän luuleekin. Minusta olisi parasta, että te edeltäkäsin sanoisitte hänelle, että velvollisuutenne vaatii teitä äänestämään Knudsenia.

Tosklund. Samaa minä itsekin olen ajatellut. En minä, näette, tahtoisi loukata herra Rönnowia.

Eeva. Puhukaa hänelle, mitä pikemmin, sitä parempi. Mutta kuinka luulette vaalin päättyvän?

Tosklund. Kyllä meillä on vankka tuuma saada Knudsen valituksi, vaikka monet menevätkin Rönnowin puolelle. Hatting, se osaa kaikki keinot. Mutta nyt Lavs Hjort sanoi tietävänsä, että Virumin ja Mellerupin miehet aikovat äänestää herra Rönnowia, sillä hän on luvannut hommata rautatietä Virumiin.

Eeva. Lavs Hjort ymmärsi miestäni väärin. Niin hän ei sanonut.

Tokslund. Eikö hän sanonut? Se on eri asia. Johan minä sitä ajattelinkin! Herra Rönnow, hänkö nyt olisi ruvennut puuhaamaan rautatietä Virumiin!

Eeva. Hänen mielestään se on alusta alkain ollut järjetön tuuma, ja hän sanoi sen vielä hetki sitten.

Tosklund. Sen minä kyllä ymmärrän. Mutta nuo Virumin miehet, ne ovat niitä visapäitä. Ne vetävät aina vastahankaa. Kyllä minä arvasinkin, ettei herra Rönnow anna heidän ruveta vetämään itseään nenästä. — Kunpa hän nyt vaan ei suuttuisi siitä, että minä en äänestä häntä!

Eeva. Älkää pelätkö! Rönnow kyllä käsittää, että teillä on aikaisempia velvollisuuksia.

Tokslund. Niin, eikö totta? — Nyt minun täytyy mennä kyytimään Knudsenia kokoukseen Lyngerön ravintolaan. Joko herra Rönnow lähti?

Eeva. Hän lähti äsken Hattingin herrasväen kanssa.

Tokslund. Minä siis tapaan hänet kokouspaikassa. Hyvästi nyt, hyvä rouva, ja kiitoksia paljon!

(Kättelee Eevaa).

Eeva. Eihän teillä ole mitään kiittämistä.

Tokslund. On kyllä, minulla on aina kiittämistä, kun olen saanut puhutella teitä.

Eeva. En minä tiedä sanoneeni teille mitään hyvää tänä päivänä.

Tokslund. Ei se hyvyys riipu aina siitä mitä te sanotte, vaan millä tavalla te sanotte. Minä en oikein ymmärrä, mikä siihen on syynä, mutta kun minä puhun teidän kanssanne, niin minä aivan unohdan teidän kauniit vaatteenne, minä en olleenkaan muista, että te olette hieno rouva ja minä vaan tämmöinen tuhma talonpoika, sillä talonpoika minä sittenkin olen, oikea maan moukka — minulta unohtuu koko teidän korkeutenne ja minusta tuntuu kuin puhuisin oman äitini kanssa.

Eeva (hymyillen). Elkäähän toki, hyvä Tokslund. Enhän minä ole vielä edes neljääneljättä täyttänyt.

Tokslund. Senkin minä unohdan kuullessani teidän puhuvan. Te olette nuori ijältänne, mutta teillä on vanha sydän. Teidän sydämmemme on niin vanha, niin vanha, että te sen puolesta sopisitte vaikka minun isoäidikseni. Niin, hyvästi vaan ja paljon kiitoksia!

(Menee).

Toinen kohtaus.

Eeva. Sitten Margrete.

Eeva. Hauska mies! Kunhan ei vaan Rönnow häneen suuttuisi. Oi, miksi en saanut mennä mukaan? Kun hänellä on nuo ihmiset seurassaan, niin kukaan ei oikein näe hänen hyvää sydäntään. (Margrete tulee). Margrete, minä tahtoisin vähän puhella teidän kanssanne. Knudsen kertoi minulle teidän elämästänne.

Margrete. Sen minä kyllä arvasin.

Eeva. Te olette syntyneet Köpenhaminassa, ettekö ole?

Margrete. Niin olen.

Eeva. Knudsen sanoi, että teillä on surullisia muistoja lapsuudestanne.

Margrete. Surulliset ajat alkoivat vasta silloin, kuin minä olin täyttänyt kaksitoista vuotta. Siihen asti oli lapsuuteni koti onnellinen. Isäni oli puuseppä, hän teki ahkerasti työtä ja oli säännöllinen elämässään.

Eeva. Mikä sai aikaan muutoksen?

Margrete. Meitä oli viisi lasta, minä olin vanhin, mutta nuorimman lapsen syntyessä äitini sairastui — hän sai rintataudin — ja sitä ei isä voinut sietää. Hän oli tottunut iltaisin työstä päästyään tulemaan valoisaan kotiin, mutta nyt koti oli pimeä ja surullinen. Siitä isä suuttui.

Eeva. Menikö hän sitten kaupunkiin ryyppäämään?

Margrete. Jospa hän olisi mennytkin! Mutta ei, hän pysyi kotona ja oli tyly. Äiti ei olisi saanut sairastaa. Kun hän ryki, niin isä ärjyi hänelle. Hän poltti piippua niin että huone tuli täyteen tupakan savua ja paiskasi sitten ikkunat auki niin että äiti värisi vilusta. Äiti kärsi nurkumatta, mutta minä en voinut kärsiä. Isä suuttui minuun ja pieksi minua kepillään, kun minä olin kolmentoista vuoden ikäinen. Siitä asti me vihasimme toisiamme.

Eeva. Margrete!

Margrete. Äidin kuoltua meidän välimme tuli sentään hiukan paremmaksi. — Kyllä isän kovuus koski kipeästi äitiinikin, sillä hänellä oli hyvin hellä luonne. Hän koetti taistella heikkoutta vastaan ja salaili kipujaan lepyttääkseen isääni, mutta siitä ei ollut apua. Äiti kertoi minulle kerta vanhan tarinan jostain suuresta herrasta — herttua tai kreivi, mikä lieneekin ollut — joka otti vaimokseen köyhän tytön, ja kun vaimo oli saanut ensimmäisen, lapsensa, otti mies sen pois häneltä, niin ettei hänen koskaan pitänyt saada nähdä lastansa, samalla tapaa hän teki toisen lapsen syntyessä, ja vaimo ei tehnyt vastarintaa eikä valittanut, sanoi vaan: "Minä ja lapseni olemme sinun omaisuuttasi, tee meille niin kuin hyväksi näet".

Eeva. No, mutta se oli Griseldis.

Margrete. Niin, se sen nimi oli. Mutta äiti parkani sanoi, että noin nöyrän tulee vaimon olla miehelleen, ei hänellä ole mitään oikeutta puolellaan. Mutta silloin minä tunsin, että minä en koskaan voisi mennä kenellekään vaimoksi.

Eeva. Se ei ole totta. Luuletteko, että minä olen mikään Griseldis? Ja minun ei ole milloinkaan tarvinnut puolustaa oikeuksiani.

Margrete (terävästi). Rouva on nuori vielä. — Oi, älkää suuttuko!

Eeva. En minä siitä suutu. Mutta minä olen ollut naimisissa yksitoista vuotta, ja meillä on ollut paljon suruja.

Margrete. Ne ovat olleet yhteisiä suruja.

Eeva. Yhteisiä ovat kaikki surut avioliitossa.

Margrete. Rouva, saanko sanoa, mitä ajattelen?

Eeva. Sanokaa vaan, puhukaa peittelemättä mitä mielessänne piilee. Sitä minä pyydänkin.

Margrete. Minä olen nähnyt monta onnetonta avioliittoa, mutta minä olen myöskin palvellut parissa perheessä, joissa vallitsi hyvä sopu. Vaikka ei miehen ja vainion suhde ollutkaan kaikin puolin niin eheä, kuin minä olisin toivonut, oli elämä kuitenkin ystävällistä ja rauhallista… Mutta minä ajattelin aina itsekseni: kuinkahan käy, jos vaimo sairastuu?

Eeva. Minä olen monta kertaa ollut sairaana.

Margrete. Se on ollut ohi menevää. Mutta jos vaimo tulee kivuloiseksi, kituu vuosikausia, koko elinaikansa — kun koti muuttuu sairashuoneeksi… kestääkö silloin miehen kärsivällisyys?

Eeva. Kyllä se kestää, jos mies rakastaa vaimoaan.

Margrete. Entä jos vaimo muuttuu äreäksi — tai jos mies ja vaimo ovat eri mieltä jossain tärkeässä asiassa?

Eeva. Me olemme olleet monessa asiassa eri mieltä, mutta silloin sitä puhutaan suut puhtaaksi ja kumpainenkin taistelee mielipiteensä puolesta.

Margrete. Kuinka kauan?

Eeva. Kunnes se voittaa, joka on oikeassa.

Margrete. Mutta jos se, joka on väärässä, tahtoo saada voiton, jos hän suuttuu vastustuksesta ja pakottaa toisen taipumaan?

Eeva. Sitä hän ei tahdo, jos hän huomaa toisessa rakkautta ja lujan vakaumuksen. Vaimo on usein itse syypää siihen että mies häntä sortaa — hän ei ole itse tarpeeksi puolustanut oikeuttaan.

Margrete. Minun mieleni keventyy kuullessani teidän puhettanne, sillä te uskotte itse sitä, mitä te sanotte. Kunpa minä vaan saisin yhden asian selville!

Eeva. Mikä se on? Uskokaa se minulle?

Margrete. Minä tiedän, että on perheitä, joissa mies ja vaimo elävät sovinnossa. Sellaisia on paljon talonpojissakin täällä naapuristossa. He kantavat uskollisesti ilot ja surut yhdessä, ovat minun ymmärtääkseni hyviä ystäviä. Mutta kun ihmiset ovat ainoastaan ystäviä, niin eikö olisi parasta, että he eläisivätkin ystävinä menemättä avioliittoon?

Eeva. Knudsen parka! Te ette rakasta häntä.

Margrete. Samaa minä itsekin pelkään. Uskokaa minua, hyvä rouva, minä pidän Knudsenistä. Hän on kuin rakas veli. Minä tahtoisin niin mielelläni olla hänen luonaan ja puhella hänen kanssaan joka päivä.

Eeva. Mutta jos hän sairastuisi? Tulisi kivuloiseksi elinijäkseen?

Margrete. Olen minä sitäkin ajatellut. Sitten minä tahtoisin mennä hänen kanssansa naimisiin saadakseni hoitaa häntä.

Eeva. Jos hän väsyisi odotukseen ja menisi toisen kanssa naimisiin?

Margrete (kiihkeästi). Se on mahdotonta! Luuletteko että hän saattaisi sen tehdä?

Eeva. En minä moittisi häntä siitä, jos hän tapaisi hyvän tytön, joka tahtoisi antaa hänelle enemmänkin, kuin vain ystävyyttä.

Margrete. Mutta minä en koskaan voisi tehdä niin. Eikö hän olisi uskoton, jos hän niin tekisi?

Eeva. Onko veli uskoton sisarelleen ottaessaan itselleen vaimon? Ettehän te millään tavoin olisi toistenne tiellä.

Margrete (käsi otsalla). Minusta sittenkin tuntuu… mutta kenties… (keskeyttäen.) Kiitoksia, hyvä rouva siitä että te puhutte minulle sillä lailla. Minä olen aina kaivannut sellaista ihmistä, kuin te olette (tarttuu Eevan käteen.)

Eeva (pitäen Margreten kättä omassaan). Toisten puhumme enemmän samasta asiasta.

Margrete. Oi, kuinka hyvä te olette, mutta minä olen paha, sen minä tiedän itsekin; minä olen epäluuloinen.

Eeva (pitää edelleen Margretea kädestä). Teidän sydämmenne on ollut sairas, mutta se pian paranee. Olkaamme ystäviä, Margrete.

(Suutelee häntä ja menee puutarhaan.)

Margrete. Hän on minun ystäväni, sen minä tunnen. — Kunpa Knudsen nyt olisi täällä! Mutta parasta lie kumminkin, että saan aikaa miettiä.

(Menee.)

Lyngören ravintolan puutarha. Taustalla näkyy ravintola, jonka ovi on auki puutarhaan. Sivulla aita, jonka ylitse näkyy jyllantilainen maisema. Näyttämön etualalla pöytä sekä istuimia.

Kolmas kohtaus.

Ravintolasta kuuluu "eläköön"-huutoja. Rönnow astuu ulos kynä, paperi ja mustepullo kädessä, Hatting perässä.

Rönnow (asettaa kirjoitusneuvot pöydälle). Onpa virkistävää taas päästä raittiiseen ilmaan. Siellä sisällä oli hirmuisen kuuma.

(Kirjoittaa.)

Hatting. Hiukan helteinen on se tie, joka valtiopäiville vie. — Joko nyt konttoorityössä?

Rönnow. Minä kirjoitan vain muutaman sanan. Holm, Ylikartanon isäntä, on kutsunut minua yöksi heille. Hän lupaa huomenna lähteä minun kanssani kylälle ajelemaan ja saattaa minut muutamien varakkaiden valitsijain tuttavuuteen. Sitä tarjousta ei minun mielestäni sovi hylätä.

Hatting. Ei millään muotoa. Me tarvitsemme kaiken avun, mikä suinkin on saatavissa.

Rönnow (yhä kirjoittaen). Minä vaan kirjoitan vaimolleni, etten saavu yöksi kotiin. Nyt minun täytyy saada joku, joka toimittaa kirjeen perille.

Hatting. Minä otan sen mukaani, mehän ajamme aivan teidän sivuitse. — Niin, menkää toki Holmin luoksi. Meidän täytyy toimia tavallista tarmokkaammin, jos mielimme saada voiton.

Rönnow. Sen uskon… Nyt minä ryntään kuolemaa halveksien taisteluun enkä säästä iskuja.

Hatting. Se on oikein. Minusta kuitenkin tuntui, kuin te tänäin olisitte pidelleet hieman pahasti Knudsen parkaa. — Kunpa se teidän rouvanne vaan ei vastustaisi meitä!

Rönnow. Mitä joutavia! Ei hän ymmärrä sellaisia asioita. Ja eihän hänellä ole äänivaltaakaan.

Hatting. Kyllä hänellä on "äänivalta", sen minä takaan. Onpa kumma, kuinka hän tänä lyhyenä aikana on onnistunut saamaan kaikki paikkakuntalaiset ihailijoikseen. Kaikki puhuvat hänestä.

Rönnow. Hänellä on jalo sydän ja hän ottaa osaa toisten suruihin. Sen ihmiset pian huomaavat.

Hatting. Niin, teillä on erinomainen vaimo. Mutta siksipä olisikin perin onnetonta, jos ihmiset saisivat tietää, ettei hän tässä asiassa ole teidän puolellanne.

Rönnow. Vaimoni on kyllä minun puolellani, siitä ei epäilystä. Mutta hän on saanut päähänsä, että minun…

Hatting. Pitäisi kaivaa leiviskänne maahan — niin, tietysti. Hän tarkoittaa tietysti erinomaisen hyvää. Mutta oletteko varma siitä, ettei hän, pitäessään huolta miehestään, katsoisi velvollisuudekseen vastustaa teidän vaalianne?