EGMONT. Olkoon vielä menneeksi tällä kertaa! Se on niin pulska, nuori mies. Sen ohessa pyysi hän minulta lupaa niin hartaasti ennen kuin minä läksin. Vaan tästä puoleen ei saa kukaan naimalupaa, niin ikävältä kuin minusta tuntuukin, niiltä poloisilta, joiden elämä on kyllin raskas ilmankin, kieltää heidän parhainta huviansa.
SIHTEERI. Kaksi teidän miehiänne, Seter ja Hart ovat pahoin pidelleet erästä tyttöä, erästä kapakkatyttöä. He saivat sen vieneeksi kursoon, ja tyttö-riepu ei jaksanut itseään puolustaa.
EGMONT. Jos se on kunniallinen tyttö, ja jos he ovat sille väkinäisyyttä tehneet, niin kapteenin pitää heille vitsoja annattaa kolmena päivänä peräkkäin, ja jos heillä on omaisuutta, niin hänen pitää siitä sen verran pidättää, että tytölle voidaan antaa myötäjäiset.
SIHTEERI. Yksi niitä vieraita opettajoita on salaa kulkenut Kominesin kautta, ja sattunut satimeen. Hän vannoo olleensa Franskaan menossa. Käskyn mukaan menisi häneltä pää poikki.
EGMONT. Hänet pitää saattaa hiljaisuudessa rajalle, ja hälle vakuuttaa, että hän ei toiste niin vähällä pääse.
SIHTEERI. Kirje teidän kassanhoitajaltanne. Hän kirjoittaa, että niukalti tulee rahaa kassaan, hän vaivoin saattaa lähettää sitä pyydettyä summaa päivälleen; kapina on kaikissa asioissa tehnyt suunnattoman häiriön.
EGMONT. Rahat täytyy minun saada! Hän joutaa katsoa, mistä niitä lieviää.
SIHTEERI. Hän käkeää tehdä parastaan ja nyt vihdoin tuumii velkoa oikeuden kautta ja panettaa velkavankeuteen Raimondin, joka teille on niin vanhaa velkaa.
EGMONT. Sehän on luvannut maksaa.
SIHTEERI. Viime kerralla hän itse määräsi itselleen kaksi viikkoa.
EGMONT. Niinpä antaa hänen vielä olla kaksi viikkoa; ja sitten saa oikeus ratkaista!
SIHTEERI. Siinä teette oikein. Hän ei puutu kykyä, vaan tahtoa. Hän tekee varmaan toden, kun näkee, että teidän kanssanne ei käy enää leikitellä. — Edelleen sanoo kassanhoitaja, että hän käkeää puolen kuukautta antaa olla maksamatta sotavanhuksille, leskille ja muutamille muille, joille te eläkerahaa annatte. Voidaan ajan oloon keksiä keinoja; joutavat vointiaan myöten tulla toimeen.
EGMONT. Mikä toimeen-tulija heiss' on? He tarvitsevat rahoja tiukemmin kuin minä. Sen tuuman saa hän jättää sikseen.
SIHTEERI. Mistä te sitten käskette hänen rahoja ottaa?
EGMONT. Sitä saapi hän miettiä! Se on hänelle jo edellisessä kirjeessä sanottu.
SIHTEERI. Sen johdosta hän nyt tekeekin näitä ehdotuksia.
EGMONT. Nep' ei kelpaa. Hänen tulee jotakin muuta tuumia. Hänen tulee esittää otollisia ehdotuksia, ja ennen kaikkia, hankkia rahaa!
SIHTEERI. Minä olen uudelleen pannut Kreivi Olivan kirjeen esille. Suokaa anteeksi, että minä teille sitä huomautan! Se vanha herra ansaitsee, ennen kaikkia, lavean vastuun. Te aijoitte itse hänelle kirjoittaa. Hän rakastaa teitä niin kuin isä ikään, siitä saatte olla varma,
EGMONT. Se ei tule minulta tehdyksi. On montakin vihaksipistävää seikkaa, vaan kirjoittamista minä vihaan kaikista enimmin. Sinähän jäljittelet niin hyvin minun käsi-alaani, kirjoita minun nimessäni! Minä vartoon Oranialaista. Se ei tule minulta tehdyksi; vaan minä toivoisin itse, että hälle tulisi kirjoitetuksi jotain, joka hänestä oikein haihduttaisi hädät.
SIHTEERI. Sanokaa minulle noin osapuilleen ajatuksenne, minä sitten panen paperille vastuun sekä annan teidän tarkastaa. Kirjoitettua se tulee, että oikeudenkin edessä voi teidän käsi-alastanne käydä.
EGMONT. Anna kirje mulle! (Kun on siihen silmännyt.) Hyvä, rehellinen vanhus! Olitko sinä nuorrakin jo noin karttelijas? Etkö koskaan noussut vallin päälle? Jättäysitkö sinä sotarinnassa sinne, kunne varovaisuus vaatii, rivien taakse? — Se hurskas huolimies! Hän tarkoittaa mun elämäni varjelemista ja mun onneani, älyämättä, että se on elävä kuollut, joka elää omaa itseänsä turvatakseen. — Kirjoita hälle, että hän saa olla huoleti; minä toimin niin kuin minun tulee, minä kyllä varon itseni. Arvoansa hovissa käyttäköön hän minun edukseni ja olkoon varma minun suurimmasta kiitollisuudestani.
SIHTEERI. Ei mitään muuta? O, hän odottaa enemmän!
EGMONT. Mitä minä vielä sanoisin? Jos sinä tahdot enemmän sanoja sommitella, niin sull' on ehdon valta. Se pyörii aina tämän yhden pisteen ympärillä: että minun pitäis' elää toisin kuin minä tahdon elää. Se että minä olen iloinen, otan kaikki tyynni kepeältä kannalta, elän hauskasti, on minun onneni; ja sitä min' en vaihda minkään hautakammion varmuuteen. Minulla ei ole suonissa yhtä veripisaraa, joka lähtisi juoksemaan hispanialaisen elämän mukaan, minulla ei ole halua sommittaa askeleitani tuon uuden, varovaisen hovitahdin mukaan. Elänkö minä vaan ajatellakseni elämää? Pitääkö minun olla nauttimatta nykyistä hetkeä, ollakseni varma seuraavasta, ja tämä taasen haaskata ikävässä ja huolessa?
SIHTEERI. Minä pyydän teitä, hyvä herra, elkää olko noin tuima ja tiukka sitä hyväsydämistä miestä vastaan. Tehän olette muutoin ystävällinen kaikkia kohtaan. Sanokaa mulle joku lohdullinen sana, joka voisi teidän jaloa ystäväänne rauhoittaa. Näettenhän te, kuinka huolellinen hän on, kuinka hän teitä vienosti koskettaa.
EGMONT. Ja kuitenkin hän aina koskettaa sitä kieltä. Hän tietää vanhastaan, mitenkä minun vihakseni pistää nämä varoitukset. Ne hämmentävät vaan, eivät hyödytä yhtään. Ja jos minä unissani kävelisin ja olisin astelemassa päätä viipoittavalla katon harjalla — onko ystävällinen teko minua nimeltäni huutaa ja varoittaa, herättää ja surmata minut? Antaa kunkin kulkea omaa tietään; itse katsokoon eteensä.
SIHTEERI. Ei! Teidän ei sovi olla hätäinen, vaan joka tuntee ja rakastaa teitä —
EGMONT (kirjeeseen silmäten). Tässä hän esittää jälleen niitä vanhoja loruja siitä, mitä me eräänä iltana pusasimme ja puhelimme, ylimielisinä suruttoman seuruuden ja viinin helyltä, ja mitä kinopäätelmiä siitä ja todisteita meitä vastaan on vedetty ja venytetty kulkemaan kautta koko kuningaskunnan. — No niin! Me neulotimme tiukuhippoja, narrikappoja palvelusväen nutunhihoihin ja vaihetimme sitten tuon hullun koristeen nuolitukkuun — ja tämä on vielä sen vaarallisempi esikuva kaikille, jotka tahtovat siinäkin selittää miss' ei ole mitään selittämistä. Nuo molemmat hullutuksemme iloisena hetkenä siitimme ja synnytimme, — meidän on syy, että kokonainen lauma jalosukuisia, kerjuu-pussit seljässä ja omatekoisine pilkkanimineen, ivallisen nöyränä muistutteli muka kuninkaan mieleen kuninkuusvelvollisuutta, meidän on syy, — vaan mikä sitten? Onko laskiais-kisa heti sillään valtionkavallus? Pitääkö niin kovin kateiksi käydä, että meillä risotti tuo rihkama ryysyjä, joilla vaan tahtoo nuoruuden into, virvoittanut mielikuvatti huolitella tämän elämän raukkaa alastomuutta? Jos elämää katsotaan kovin totiselta kannalta, niin mitä siinä sitten on? Jos aamu ei meitä herätä uusiin riemuihin, jos ehtoolla meiltä tyyten ehtyy haluinen toivo, niin kannattaako edes pukeutua ja riisuutua? Paistaako päivä tänäpänä, meidän hautoaksemme, mitä eilen tapahtui, ja arvataksemme ja harkitaksemme, mitä kumminkaan ei arvata ei harkita voi — huostaa huomisen päivän? Anna minulta säästyä nää mietiskelyt! Ne meidän sopii jättää oppinokareille ja hoviliehakoille, he joutavat arvella ja aprikoida, mennä ja hiipiä, luikerrella mihin voivat, juonitella itselleen mitä voivat. — Kaikesta tästä jotakin jos taidat käyttää, kyhäämättä kokonaista kirjaa, niin minusta tuo on kuin paikallaan. Sen hyvän vanhuksen mielestä on niin perin painavata kaikki tyynni. Niin puristaa ystävä, joka kättämme on pitkään pidellyt, kerran vielä kovemmin, kun on sitä heittämäisillään.
SIHTEERI. Suokaa anteeksi mulle! Se huimaa silmää näin jalankävijän, kun hän näkee miehen ajaa hyristävän vinhaa vauhtia ohi.
EGMONT. Lapsi! Lapsi! Seis! Niin kuin näkymättömäin henkien ruoskittavana karkuuttaa ajan aurinko-valjaikko meidän kohtalomme kepeitä vaunuja, ja meidän ei auta muuta kuin uljaalla mielin pitää ohjaksia ja ohjata pyöriä milloin oikeaan, milloin vasempaan, missä kiven, missä jyrkänteen sivuitse. Mihinkä matka pitää — ties sen? Tuskinpa enää muistetaan, mistä tultiin!
SIHTEERI. Herra, herra!
EGMONT. Minä seison korkealla, ja minä voin, ja minun täytyy vielä korkeammalle kohota. Minussa tuntuu olevan toivoa, rohkeutta ja voimaa. En vielä ole kerinnyt yhä kohenevan kunniani kukkulalle; ja jos minä kerran siellä ylhäällä seison, niin tahdon minä lujana, pelkäämättä seista. Jos minun pitää langeta, niin iskeköön minut ukkonen, myrsky, niin, vaikka oma harha-askel syösköön minut suin päin syvyyteen! Minä siellä sitten makaan tuhanten joukossa. Min' olen aina hennonut hyväin sotatoverieni kanssa heittää veristä arpaa, pikku voitosta. Ja minäkö kitkuttaisin, kun elämän koko vapaa arvo on vaarassa?
SIHTEERI. Oi herra! Te ette tiedä, mitä sanoja te lausutte! Jumala teitä varjelkoon!
EGMONT. Pane paperisi kokoon! Oranialainen tulee. Valmista, mik' on tärkeintä, että airuet pääsevät taipalelle, ennen kuin portit suljetaan. Tuolla muull' ei ole kiirettä. Kreiville menevä kirje heitä huomeneen; elä unhota Elviiraa, käy hänen luonansa ja vie hälle paljon terveisiä minulta. — Kuulusta kuinka hallitsijattaren laita on! Hän ei kuulu oikein hyvin voivan, vaikka hän sitä kokee kaihtaa.
(Sihteeri pois. Oranialainen tulee.)
EGMONT. Terve tulemastanne, Oranialainen! Te ette näytä oikein pirteältä.
ORANIALAINEN. Mitä te sanotte meidän keskustelustamme hallitsijattaren kanssa?
EGMONT. En minä havainnut siinä tavassa, jolla hän meitä vastaanotti, mitään erityistä. Olen hänet usein nähnyt semmoisena. Minusta näytti, että hän ei voi oikein hyvin.
ORANIALAINEN. Ettenkö huomannut, että hän oli tavallistaan karttelijaampi? Ensin tuntui kuin hän tahtois' ihan sulasti hyväksyä meidän toimintamme tuossa uudessa rahvaan metelissä. Sittemmin huomautti hän, mitenkä väärässä valossa sitä kumminkin saattaisi katsella. Johtuipa sitten puheessansa vetämään tuota vanhaa, tavallista virttään, ett' ei koskaan ole kyllin älytty, on halvasti arvattu hänen sydämensä lempeys, hänen ystävyytensä meitä alankomaalaisia kohtaan, niin ett' ei mikään tahdo suorita toivottuun päätökseen, jotta hänen kyllä viimein täytyy väsyä, ja kuninkaan tulee pakko ryhtyä muihin keinoihin. Kuulittenko sitä?
EGMONT. En kaikkea; minä ajattelin sill' aikaa jotain muuta. Hän on vaimo, hyvä Oranialainen, ja nehän aina halajavat, että kaiken tyynni pitää taipua heidän imarteen ikeensä alle, että jokaisen Herkkuleen pitää heittää jalopeuran-talja päältään ja olla joukon jatkona palvelemassa heidän rukkivaltikkansa luona, että, he kun itse ovat rauharakkaita, se kuohu, mikä kansan tempaa, myrsky, minkä mahtavat kilpailijat nostavat toisiansa vastaan, raukeaisi jollain ystävällisellä sanalla, ja mitä eripuraisinten ainesten pitäisi taltua heidän jalkainsa edessä suloiseen sopuun. Tätä hän kaipaa, ja kun hän tälle kannalle ei voi asiaa ajaa, niin hänell' ei ole muuta neuvoa, paitsi oikkuja, hän valittaa kiittämättömyyttä, älyttömyyttä, hän uhkaa kauheilla tulevaisuuden-toiveilla ja uhkaa sillä — että hän lähtee tiehensä.
ORANIALAINEN. Ettenkö usko, että hän uhkauksensa tällä kertaa täyttää?
EGMONT. Ei ikinä! Miten usein olen minä nähnyt hänen jo matkalle valmiina! Mihinkäpä hän lähti? Täällä hallitsijatar, kuningatar! Uskotko sinä, että hän jaksaisi veljensä hovi-ilmoissa kehiä kaiheita päiviä pääksytysten tai Italiaan mennä ja siellä haikailla vanhoissa sukulais-keskuuksissa?
ORANIALAINEN. Hänt' ei pidetä semmoiseen päättämykseen kykenevänä, kun hänen on nähty eperoivan, nähty peräytyvän takaisin; kuitenkin kytee hänessä se; uutten olojen pakko ajaa hänet tuohon kauvan viipyneeseen päätökseen. Jos hän lähtisi? Ja kuningas lähettäisi jonkun toisen?
EGMONT. No niin, tuo toinen tulisi sekä löytäisi kyllä minkä mitäkin tekemistä. Se tulis' suuret ajatukset, aikeet ja eteykset päässä, mitenkä hän muka kaikki tyynni oikaisee, kukistaa ja vallitsee, ja hän saisi hoitaa tänään tätä, huomenna toista pikku seikkaa, toisna huomenna kohtaisi niitä näitä vastuksia, kuluttaisi yhden kuukauden suunnitelmia tehden, toisen tuskissaan turhaan menneistä yrityksistä, puolen vuotta murheissaan yhden ainoan maakunnan tähden. Hänenkin aikansa perisi hukka, hänenkin päänsä olisi pyörällä, ja kaikki tyynni menisi vaan entistä latuaan, niin että hänen, sen sijaan kuin purjehtia ulappaa aukeata ennen viitoittuun suuntaan, kestäisi kiittää Jumalaa, jos hän tässä myrskyssä jaksaisi pitää haaksensa karilta.
ORANIALAINEN. Vaan jospa nyt neuvoisivat, että kuningas tekisi muutaman kokeen?
EGMONT. Se olisi?
ORANIALAINEN. Että katsoisi, mitä yrittää runko päätä vailla.
EGMONT. Kuinka?
ORANIALAINEN. Egmont, min' olen monena vuonna tarkannut kaikkia meidän suhteitamme visusti. Minä seison aina kuin sakkipelin edessä, enkä pidä yhtäkään vastapuolen liikettä mitätönnä; ja niin kuin ihmiset, joiden aika antaa, suurimmalla tarkkuudella tutkivat luonnon salaisuuksia, niin pidän minä ruhtinaan velvollisuutena ja tehtävänä, että hän tulee tuntemaan kaikkein puoluetten ajatuskannat ja aikeet. Minä, syystä kyllä, pelkään jotakin purkausta. Kuningas on kauvan toiminut varmain perustusten mukaan; hän näkee, että hän ei sillä tavoin saa mitään aikaan; mitä siis on pikemmin luultava, kuin että hän koettaa jotakin toista keinoa?
EGMONT. Sitä min' en usko. Kun tullaan vanhaksi ja ollaan niin paljon koettanut, ja kun maailma ei tahdo kuontua oikeaan reilaan, niin johan tuosta täytyy lopulta saada kyllänsä.
ORANIALAINEN. Yhtä keinoa hän ei ole vielä koettanut.
EGMONT. No?
ORANIALAINEN. Kansaa säästää ja ruhtinaita hukata.
EGMONT. Kuinka moni on tuota jo kauvan peljännyt. Turha huoli!
ORANIALAINEN. Ennen se oli minussa huolena; vähitellen on se minussa muuttunut luuloksi, vihdoin varmuudeksi.
EGMONT. Vaan onko kuninkaalla uskollisempia palvelijoita kuin me?
ORANIALAINEN. Me palvelemme häntä laillamme; ja meidän kesken sanottu, me osaamme kuninkaan ja meidän oikeudet tarkoin punnita.
EGMONT. Ken ei sitä tee? Me olemme hänelle alamaisia ja suopeita palvelijoita kaikessa, mitä häneen oikeudella tulee.
ORANIALAINEN. Vaan jos hän nyt vaatis' itselleen enemmän, ja nimittäisi epä-uskollisuudeksi, mikä meistä nähden ei ole muuta kuin että pidetään oikeuksistamme kiinni?
EGMONT. Me tiedämme puolustautua. Hän kutsukoon Kultaisen Taljan ritarit kokoon! Me annamme heidän tuomita lain mukaan.
ORANIALAINEN. Vaan mitä jos tuomio tulisi ennen kuin asia tutkitaan, rangaistus tulisi ennen kuin tuomio julistetaan?
EGMONT. Se olisi vääryys, jonka tekijäksi Fiilippi ei koskaan rupea, ja hulluus, jommoista min' en usko hänestä, enkä hänen neuvonantajistaan.
ORANIALAINEN. Vaan jos ne nyt olisivat vääriä sekä hulluja?
EGMONT. Ei, Oranialainen, se ei ole mahdollista. Ken uskaltaisi meihin väkivallan kättä puuttaa? — Koettaa meitä vangita, olisi kerrassaan hukka-yritys ja turha. Ei, he eivät uskalla hirmuvallan lippua niin korkealle kohottaa. Tuulenpuhti, joka tämän sanoman lennättäisi halki maan, puhaltaisi ponnettoman palon ilmituleen. Ja mihinkä he sitten pyrkisivät? Tuomita ja syyhyn langettaa kuningas ei yksin voi; vai tahtoisivatko he salamurhaajain lailla meidät kettää? — Sitä he eivät voi tahtoa. Hirmuiseen liittoon yhdessä silmänräpäyksessä yhdistyisi kansa. Viha ja ikuinen ero kaikesta Hispania-nimestä julistaisi silloin leimansa väen-väkisin.
ORANIALAINEN. Liekit riehuisivat silloin meidän hautojemme päällä, ja meidän vihollistemme veri vuotaisi turhaksi sovitusuhriksi. Ajatelkaamme, Egmont!
EGMONT. Vaan mitenkä se olisi mahdollista?
ORANIALAINEN. Alba on matkalla tänne.
EGMONT. Sitä min' en usko.
ORANIALAINEN. Minä tiedän sen.
EGMONT. Hallitsijatar ei sanonut tietävänsä siitä mitään.
ORANIALAINEN. Sitä varmemmin minä olen vakuutettu. Hallitsijatar jättää paikan hänelle. Hänen murhaaja-himonsa tunnen minä, ja sotajoukon tuopi hän tullessaan.
EGMONT. Uudelleen maakuntia raskauttamaan? Kansa tulee siitä tuiki vastahakoiseksi.
ORANIALAINEN. Sen päämiehet pannaan takavarikkoon.
EGMONT. Ei, ei!
ORANIALAINEN. Riennetään pois, kumpikin maakuntaansa. Siellä varustaudumme; julki väkivallalla ei hän alota.
EGMONT. Eikö meidän pidä häntä tervehtää tervetulleeksi jos hän tulee?
ORANIALAINEN. Me vitkailemme.
EGMONT. Ja jos hän tullessaan meidät kuninkaan nimessä määrää tänne?
ORANIALAINEN. Etsimme verukkeita.
EGMONT. Ja jos hän jyrkästi vaatii meitä?
ORANIALAINEN. Pyydämme anteeksi jonkun syyn nojalla.
EGMONT. Ja jos hän yhä kiristää?
ORANIALAINEN. Ei tulla semminkään.
EGMONT. Ja niin on sota julistettu, ja me olemme kapinoitsijat. Oranialainen, elä anna viisauden pettää sinua! Minä tiedän, että pelko sinua ei pane väistymään. Vaan ajattele tarkoin se askel, jonkas astut!
ORANIALAINEN. Min' olen sen ajatellut.
EGMONT. Ajattele mihin olet syypää, jos sinä erehdyt! Turmiollisimpaan sotaan, mikä ikinä mitään maata on vitsannut. Sinun epäytymises' on vihja, joka kerralla kutsuu maakunnat aseisiin, joka oikeuttaa kaiken sen julmuuden, mihin aihetta saadakseen Hispania on jo vanhastaan kyllä kiihkeästi kärkkynyt. Minkä me tässä olemme suurella vaivalla saaneet tyyntä aikaan, sinä yhdellä viitteellä kuohautat julmimpaan sekasortoon. Ajattele kaupunkeja, aatelistoa, kansaa, kauppaa, maanviljelystä, elinkeinoja! Ja ajattele mikä hävityksen kauhistus, mikä murhaaminen! — Levollisna kyllä näkee sotamies kaatuvan viereisen toverinsa tanterella, vaan virtaa alas uipi porvarien, lasten, impien ruumiita sulle vastaan, niin että sinä seisot kauhun hyyssä, etkä enää tiedä, kenen asiaa puolustat, kun ne ikimenevät, joittenka vapauden puolesta sinä aseisiin tartut. Ja mitenkä on mielentilasi oleva silloin, kun sinun täytyy hiljoilleen itseksesi vainnella: oman turvallisuuteni puolesta tartuin minä miekkaan?
ORANIALAINEN. Me emme ole yksityisiä miehiä, Egmont. Jos meidän sopii tuhansien edestä itsemme uhrata, niin sopii meidän myös tuhansia varten itsemme säästääkin.
EGMONT. Ken itseänsä säästää, hänen täytyy oman itsensä edessä joutua epäluulon alaiseksi.
ORANIALAINEN. Vaan joka itsensä tuntee, voi varmana käydä sekä eteen- että taapäin.
EGMONT. Se kova onni jota sinä pelkäät, käy toteen sinun tekosi kautta.
ORANIALAINEN. On viisasta ja rohkeata mennä välttämätöntä kovaa onnea kohti.
EGMONT. Niin suuressa vaarassa tulee vähäsinkin toive ottaa lukuun.
ORANIALAINEN. Ei, meill' ei ole enää jalansijaa edes vähimmällenkään askelelle, syvyys on edessämme.
EGMONT. Onko kuninkaan suosio niin kaita pohja?
ORANIALAINEN. Niin kaita ei, vaan nuljakka.
EGMONT. Jumala nähköön! Hänelle tehdään väärin. Min' en voi kärsiä, että hänestä arvotonta ajatellaan. Hän on Kaarlen poika ja ihan luonnoton tekemään mitään halpamaista.
ORANIALAINEN. Kuningasten teko ei ole koskaan halpamaista.
EGMONT. Häntä pitäis' oppia tuntemaan.
ORANIALAINEN. Juuri tämä tuntemus neuvoo meitä, ett' ei siedä vaarallista koetta varrota.
EGMONT. Vaarallinen ei ole mikään koe, mihin on uskallusta.
ORANIALAINEN. Sinä kiivastut, Egmont!
EGMONT. Minun täytyy nähdä omilla silmilläni.
ORANIALAINEN. O, jos sinä vaan tämän kerran näkisit minun silmilläni! Ystävä, kun sulla vaan on silmät auki, uskot sinä näkeväsi. Minä menen! Odota sinä Alban tulemista ja jääös Jumalan haltuun! Kukaties pelastaa sinut minun kieltäytymiseni. Kukaties tuo lohikäärme ei usko mitään saalista saavansa, ell' ei hän meitä kumpaakin ahmaise yhdellä kertaa. Kukaties hän viipyy voidakseen aikeensa täyttää sitä varmemmin, ja kukaties sinä aikaa myöten näet asian oikeassa karvassaan. Mut sitten pian, pian! Pelasta, pelasta itsesi! — Jää hyvästi! Elä anna huomiostasi minkään haihtua, kuinka suuren miehistön hän tuopi tullessaan, kuinka hän kaupungin miehittää, millinen valta hallitsijattarella säilyy, millä mielin ovat sinun ystäväs'. Anna mulle sanoma — — — Egmont —
EGMONT. Mitä sinä tahdot —
ORANIALAINEN (hänen käteensä tarttuen). Suostu minuun! Seuraa minua!
EGMONT. Mitenkä? Kyyneleitä, Oranialainen!
ORANIALAINEN. Kadotettua itkeä onhan sekin miehekästä.
EGMONT. Sinä uskot, että min' olen kadotettu?
ORANIALAINEN. Se sinä olet. Ajattele pääsi ympäri! Sinulla on enää lyhyeltä ajatus-aikaa. Jää hyvästi!
(Lähtee pois.)
EGMONT (yksin). Että toisten ihmisten ajatuksilla on moinen vaikutus meihin! Minun päähäni eihän tuo olisi koskaan pälähtänyt, ja tämä mies siirtää mielimurteensa minuun. — Pois! — Se on vieras pisara minun veressäni. Hyvä luonto, singota se ulos jälleen! Ja nämät miettiväiset kurtut mun otsastani oikaisemaan — löytyyhän toki vielä eräs suloinen keino!
KOLMAS NÄYTÖS.
Hallitsijattaren Palatsi.
HALLITSIJATAR. Olisihan minun pitänyt sitä aavistaa. Oh! Kun työssä ja vaivassa omintakein elää uurastetaan, ajatellaan aina tekevänsä mitä mahdollisinta, ja joka kaukaa katselee ja käskee, luulee vaativansa vaan tavallisen mahdollista. — O, noita kuninkaita! — Enpä olis' uskonut, että se minua voisi näin tuskastuttaa. On niin ihana hallita! — Ja luopua? — En tiedä, mitenkä isäni hennoi; mutta kyllä minäkin tahdon.
(Machiavelli näkyy perältä.)
Astukaa tännemmä, Machiavelli! Minä tässä ajattelen veljeni kirjettä.
MACHIAVELLI. Onko minulla lupa kysyä, mitä se sisältää?
HALLITSIJATAR. Yhtä paljon hellää huomiota minua kohtaan kuin huolta hänen valtioistaan. Hän kiittää sitä pontevuutta, ahkeruutta ja uskollisuutta, millä minä olen tähän asti valvonut hänen majesteettinsa oikeuksia tässä maassa. Sitä hän surkuttelee, että minulla on tämän uppiniskaisen kansan hillinnässä niin paljon tekemistä. Hän on minun tietojeni syvyydestä niin täysin varma, minun toimenpidetteni älykkyyteen niin erinomaisen tyytyväinen, että melkeinpä minun täytyy sanoa: se kirje on ylen korea kirjeeksi kuninkaalta, veljeltä liijatenkin.
MACHIAVELLI. Ei tämä liene ensi kerta kun hän teille velkapäänä julistaa varmaa tyytymystänsä.
HALLITSIJATAR. Vaan ensi kerta, kun se esiytyy ainoastansa kaunopuheen kuviona.
MACHIAVELLI. Min' en ymmärrä teitä.
HALLITSIJATAR. Niinpä kuulkaa! — Hän tuumii tämän esipuheen perästä, että minä, vailla sotaväkeä, vailla pikku armeijaa, saan aina täällä esiytyä raukan kuvaimena. Meilt' oli väärä teko, sanoo hän, asukasten valituksia noudattaen, peruuttaa sotamiehemme pois maakunnista. Hän tuumii, että varustusväki, tuo joka porvarin niskaa oikein sälyttää, painollansa tyystyttää hänet suurin hyppimästä.
MACHIAVELLI. Se mielet ärsyttäisi äärettömiin.
HALLITSIJATAR. Mutta kuningas tuumii, — kuuletko sinä? — että joku kunnon kenraali, tuommoinen, jok' ei alunkaan ota kuuloon järjen puolta, vois' sangen pian toimita kansasta ja aatelista, porvarista ja talonpojasta selville — ja sitä varten lähettää vahvan sotajoukon etupäässä — herttua Alban.
MACHIAVELLI. Alban?
HALLITSIJATAR. Sinä hämmästyt?
MACHIAVELLI. Te sanotte: lähettää. Hän kysyy arvaten: pitääkö hänen lähettää?
HALLITSIJATAR. Kuningas ei kysy, hän lähettää.
MACHIAVELLI. Niin siinä teill' on kokenut soturi palvelukseenne.
HALLITSIJATAR. Minun palvelukseeni? Puhu suoraan, Machiavelli.
MACHIAVELLI. Min' en hennoisi teidän edellenne ryyvätä.
HALLITSIJATAR. Ja minä hennoisin teeskennellä. Minua on loukattu, loukattu syvälti. Minä tahtoisin mieluummin, että veljeni sanoisi, mitä hän ajattelee, kuin että hän nimensä kirjoittaa säällisten kirjelmäin alle, joita valtiosihteeri sepittää.
MACHIAVELLI. Eikö sitä pitäisi havaita —?
HALLITSIJATAR. Ja minähän tunnen heidät sisältä ja ulkoa. He mielellään soisivat, että kaikki tyynni olis' siivottua ja lakaistua; ja kun he itse eivät ryhdy asiaan, niin saa luottamusta kuka hyvänsä, jokahan luuta kädessä tulee. — O, minusta tuntuu kuin ihan näkisin mä kuninkaan kudottuna neuvoskuntineen tälle tapetille!
MACHIAVELLI. Niin elävästi?
HALLITSIJATAR. Ei yhden yhtä juonnetta puutu. On joukossa hyviäkin ihmisiä. Tuo rehellinen Rodrigo, joka on niin kokenut ja tasainen, ei kovin korkealle tähtää eikä minkään anna kukistua, suora Alonzo, uuras Freneda, luja Las Vargas, ynnä vielä muutamia, jotka kyllä kallistuvat mukaan, jahka se hyvä puolue vallastuu. Mutta tuollahan istuu se kuoppasilmä Toledolainen — otsa kupari, katse tuli ja syvä — hammas-raostaan mumisee naisten hentoutta, ajattomia myönnytyksiä, sekä että naiset hyvin pystyvät ajamaan opetetuilla selkähevosilla, vaan itse ovat kehnoja tallimestareita, ja sen semmoisia sukkeluuksia, joita minä ennen aikaan sain olla mukana kuulemassa herroilta valtiomiehiltä.
MACHIAVELLI. Värin puolesta teidän taulunne on aika lailla silmäänpistävä.
HALLITSIJATAR. Tunnustakaa vaan, Machiavelli! Koko tuossa hahmokaavaelmassani, josta kaikite saisin maalauksen syntymään, ei ole yksikään väre niin kellanruskea, niin sappimusta kuin Alban poskihivio oli kuin se väri, jolla hän maalaa. Jokainen on hänen silmissään jumalanpilkkaaja, valtion kavaltaja; sillä tämän kaaren mukaan voi heti rattahin runnella, teilitä, seivästää, silpoa ja polttaa heidät kaikki. — Se hyvä, mitä minä olen täällä saanut aikaan, varmaan näyttää, noin puusta katsoen, tynni tyhjältä, juuri sen tähden, kun se on hyvää. — Sieltä kaukaa hän kärkkyy joka ikistä vallattomuutta, mikä jo on ohitse, joka ikistä rauhattomuutta, mikä jo on hiljennettynä, ja kuningas saapi niin silmät täyteen vehkeitä, kapinaa ja raivoutta, että hänen mieleensä heijastaa ikään kuin täällä ihan söisivät toisiaan, vaikka törkeän kansan satunnainen lentovimmastus on jo ammoin aikaa unhottunut asia meillä. Siitä lieskahtaa hänen sisunsa oikein äkäisesti vihaamaan noita ihmis-parkoja; ne kihtaavat hänen silmäänsä kammottavilta vintiöiltä, niin, mokomin kuin pedot ja vaihdokkaat; tällöin alkaa hän tähystellä tulta ja miekkaa ja kuvitella, että sillä kurin sitä kesytetään ihmisiä.
MACHIAVELLI. Te minusta näytätte kovin kiivaalta, otatte asian kovin älhyltä kannalta. Ettenkös te jää hallitsijattarena olemaan.
HALLITSIJATAR. Sen sitä tunnen minä. Hän tullessaan tuopi virkaohjeen. — Min' olen valtiotoimissa kyllin vanhennut, tietääkseni, mitenkä ketä vierotaan, ilman hältä virkapaikkaa ottamatta. — Ensin tuopi hän virka-ohjeen. Se on epämääräinen ja ontuva. Hän isotteleksen, sillä hänell' on valta; ja jos minä valitan, niin hän tekee jonkun salaisen virka-ohjeen syyksi; jos minä sitä tahdon nähdäkseni, niin hän lenkoilee mulle; jos minä vielä kärtän, näyttää hän mulle jotain paperia, joka sisältää mitä kuta vallan toista; ja jos silloin en minä rauhoitu, ei hän ole niinä miehinään, puhuinpa minä mitä tahansa. Sill' aikaa saapi hän tehneeksi, mitä minä pelkään, ja kauvas karsaan letkauttaneeksi, mitä minä toivon.
MACHIAVELLI. Minä tahtoisin, että voisin sanoa teitä vastaan.
HALLITSIJATAR. Minkä minä olen tyyntä palauttanut sanomattomalla kärsivällisyydellä, on hän kovuudella ja julmuudella ärsyttävä taas riehumaan. Minä saan silmieni edessä nähdä työni hukkaan menevän, ja sitä paitsi saan kantaa syyn.
MACHIAVELLI. Odottakaa kuitenkin siksi, teidän ylhäisyytenne!
HALLITSIJATAR. Sen verran minull' on valtaa oman itseni suhteen, että saatan näyttää tyyneltä. Joutaa hän tulla! Minä hänelle paikan jätän mitä parhaimmalla muotoa maailmassa, ennen kuin hän minut ajaa tieltään.
MACHIAVELLI. Ihanko niin ketterään astahdatte tämän painavan askeleen?
HALLITSIJATAR. Raskaammin kuin osaat arvatakaan. Joka on tottunut hallitsemaan, perehtynyt siihen ajatukseen, että joka päivä tuhansien kohtalo on hänen kädessään, hän astuu valta-istuimelta alas kuin hautaan. Vaan parempi niinkin, kuin jäädä aloilleen, ikäänkuin haamu elävitten joukkoon, ja kokea onttoine ansioineen pysytellä paikassa minkä toinen on perinyt sekä nyt omaa ja hoitaa.
Klaaran asunto.
Klaara. Äiti.
ÄITI. Semmoista kuin Brackenburgin rakkautta en kuunaan ole minä nähnyt. En minä luullut sitä löytyvän muuvalla kuin ainoasti ritaritaruissa.
KLAARA (kävelee kahdakäteen huoneessa, erästä laulua hyreksien).
Onnekas vaan
Sydän lempivä on!
ÄITI. Hän aavistaa sinun suhdettasi Egmontiin; ja minä uskon, jos sinä tekeytyisit hieman ystävälliseksi häntä kohtaan, hän sinut sittenkin naisi, jos tahtoisit.
KLAARA (laulan).
Toipuu
Ja voipuu,
Käy aattelemaan,
Vartoo
Ja hartoo
Miel' ankeissaan!
Riemua täynnä,
Taas toivehetonn',
Onnekas vaan
Sydän lempivä on!
ÄITI. Heitä tuo mokoma tuutilulla!
KLAARA. Elkää nurkuko minua siitä! Se on tenhokas laulu. Min' olen sillä jo monta kertaa tuudittanut suuren lapsen nukkumaan.
ÄITI. No sulla tok' ei ole mitään päässä paitsi rakkautesi. Kun sinä vaan et unhottaisi kerrassaan kaikkea sen ainoan asian tiimalta. Brackenburgia sun pitäis' arvossa pitää, sen minä sanon sulle. Hän saattaa kerran tehdä sinut onnelliseksi.
KLAARA. Hän?
ÄITI. Niin kyllä! Aika tulee! — Te lapset ette näe mitään edeltäpäin ettenkä kuule kuullessannekaan meidän kokemuksiamme. Nuoruus ja tuo suloinen rakkaus, sekin kaikki loppuu kerran! Aika tulee, jolloin kiitetään Jumalata, kunpa on jotakin tyyssijaa, kuhunka turvautua.
KLAARA (kamastuu, vaikenee ja kavahtaa ylös). Äiti, antaa tuon ajan tulla kuin kuoleman! Sitä ennakolta ajatella on hirveä. — Ja kun se tulee! Kun meidän täytyy — silloin — koetamme tulla aikaan niin hyvin kuin voimme. — Egmont, minäkö voisin elää ilman sinutta! — (Kyynelsilmin.) Ei, se ei ole mahdollista, ei mahdollista!
EGMONT (astuu, sisään, ratsuvaippaan kääriytyneenä, hattu silmillä).
Klaara!
KLAARA (kirkaisee, kimpoo takaperin). Egmont! (Tätä vastaan kiitäissä.) Egmont! (Tätä syleilee, ja nojautuu tämän rintaa vasten.) Oi, sinä hyvä, armas, kallis! Tulitko sinä? Oletko sinä tässä?
EGMONT. Hyvää iltaa, äiti!
ÄITI. Jumalan rauha, jalo herra! Lapsukaiseni on melkein ollut menehtyä, kun te niin kauvan viivyitte. Hän on taas kaiken päivää puhellut ja laulellut teistä.
EGMONT. Tokihan te annatte mulle iltasen?
ÄITI. Kovin suuri armo! Jos meillä vaan olisi mitä tarjota!
KLAARA. Totta kaiketi! Olkaahan rauhassa, äiti! Minull' on kaikki tyynni jo valmiina sitä varten. Min' olen vartta vasten laittanut jotain. Elkää hiiskuko siitä mitään, äiti!
ÄITI. Ei kannata kehua.
KLAARA. Malttakaapas aikaa! Ja siihen minä vielä ajattelen: kun hän on minun luonani, ei minulla ensinkään ole nälkä, ja silloinpa ei pitäisi hänelläkään olla kovin suurta ruokahalua, kun minä olen hänen luonansa.
EGMONT. Niinkö luulet?
(Klaara polkaisee jalkaa ja nurpeissaan pyörähtää poispäin.)
EGMONT. Mikä sinulla on?
KLAARA. Kuinka te tänään olette niin kylmä! Te ette ole vielä suonut mulle yhtä muiskua. Miksi teillä on kädet vaipan kätkössä, kuin kapalolapsella? Eihän sovi soturin eikä rakastajan kätkeä käsiään.
EGMONT. Aika ajoin, hyvä tyttö, aika ajoin. Kun sotamies seisoo väijyksissä ja mielii ehkä viekkaudella voittaa jotakin viholliselta, silloin hän kutistautuu kokoon, punoo käsivartensa yhteen rynnästensä päälle ja hautoo aikomustaan kypsäksi. Ja rakastaja —
ÄITI. Ettenkö te istumaan tahdo ruveta ja olla kuin kotonanne? Minun pitää lähteä kyökkiin. Klaara ei ajattele mit' ikään, kun te vaan olette täällä. Te saatte sitten pitää hyvänänne.
EGMONT. Teidän hyvän-suontanne on paras hyöste.
(Äiti poistuu.)
KLAARA. Ja mitähän olisi minun rakkauteni sitten?
EGMONT. Niin paljon kuin sinä tahdot.
KLAARA. Verratkaa sitä johonkin, jos teill' on sydäntä.
EGMONT. Ensiksi siis —
(Hän heittää vaippansa pois ja seisoo komeassa asussa.)
KLAARA. O je! Voi ihmettä!
EGMONT. Nyt minulla on kädet vapaana.
(Armastaa.)
KLAARA. Laskekaa! Teiltä nuhrautuu vaatteet. (Astuu takaperin.) Kuinka komea! Nyt min' en tohdi teitä, en hipaistakaan.
EGMONT. Oletko sinä nyt tyytyväinen? Minä sulle lupasin täällä kerran hispanialaisiks' esiytyä.
KLAARA. Enhän minä sen koommin teiltä sitä pyytänyt; arvelin, ett'ette tahtoneet. — Oi, tämä Kultainen Talja!
EGMONT. Siinä sen saat nähdä nyt!
KLAARA. Ja senkö on keisari sulle ripustanut kaulaan?
EGMONT. Niin, lapsi! Ja kantimet ja tämä tähtikunnan merkki antaa sille, joka niitä kantaa, vapaus-edut mitä jaloimmat. Koko maan päällä en tunnusta minä ketään tekojeni tuomariksi muita kuin tähtikunnan suuri-mestarin yhdessä ritarikokouksen kanssa.
KLAARA. O, sinä voisit hyvin antaa koko maailman tuomita itseäsi! — Sametti on sangen ihanaa, ja nauhat ja korko-ompelukset! — Eihän tässä tiedä, mistä alkaa.
EGMONT. Katsele vaan kylliksesi!
KLAARA. Ja tämä Kultainen Talja! Te kerroitte historian mulle ja sanoitte, että se on kaiken suuren ja kalliin osan tunnustähti, mikä ansaitaan ja hankitaan vaivalla ja ahkeruudella. Se on sangen kallis — minä voin tätä verrata sinun rakkauteesi. — Sitä minä kannan samassa kohti, sydämessäni, — Ja kuitenkaan —
EGMONT. Mitä sinä aijoit sanoa?
KLAARA. Eihän vertaaminen miten suju.
EGMONT. Kuinka niin?
KLAARA. Rakkauttasi en ole vaivalla ja ahkeruudella ansainnut, en hankkinut.
EGMONT. Rakkauden laita on aivan toisin. Sen sinä ansaitset juuri siitä syin, kun sin' et sitä hanki — ja ainoastaan nepä ihmiset sen kohtaavat parhaiten, jotk' eivät sitä etsiskentele.
KLAARA. Oletko sinä tämän itse kokenut? Tarkoittiko tämä ylväs huomautus sinua itseäsi? Sinua, jota kaikki kansa rakastaa?
EGMONT. Olisinko minä edes jotain heidän hyväksensä tehnyt! Voisinko minä jotain heidän hyväksensä tehdä! Heill' on sula hyvä tahto minua rakastaa.
KLAARA. Sinä varmaan olet hallitsijattaren luona ollut tänään?
EGMONT. Niin, olinhan minä siellä.
KLAARA. Onko välinne hyvä?
EGMONT. Siltä ainakin näyttää. Me olemme kohtelijaita ja ystävällisiä toisillemme.
KLAARA. Jako oikein sydämestä?
EGMONT. Minä suon hyvää hänelle. Kullakin on omat aikeensa. Eikä se asiassa vaikuta mitään. Hän on mainio vaimo, tuntee kansansa ja näkisi kyllin syvälle, ell'ei hän olis' epäluulokas samalla. Minusta hänell' on suuri tekeminen, kun hän minun elossani ja olossani aina vainuaa salaisuuksia, ja niitäkös ei minulla ole yhtään.
KLAARA. Eikö ihan yhtään?
EGMONT. No nyt! Eräs pikkuruikkunen lymy. Joka viinilaji aikaa myöten ainestaa astiaan viinikiveä. Oranialaisesta hälle on kuitenkin vielä parempi huvitus ja aina uusi tehtävä. Tämä mies on saavuttanut sen maineen, että hänellä muka aina on joku salahanke mielessä. Ja niinpä hallitsijatar koettaa aina pälyä tämän otsaa, oivaltaakseen, mitä se mies mahtanee ajatella, koettaa pälyä tämän askeleita, saadakseen vihiä siitä, minne se niitä mahtanee suunnata.
KLAARA. Teeskenteleekö hän?
EGMONT. Hallitsijatarko? — Ettäs kysyt!
KLAARA. Anteeksi, minä aijoin kysyä: onko hän viekas?
EGMONT. Ei sen enemmän eikä vähemmän kuin minkä jokainen, joka tahtoo tarkoitustensa perille päästä.
KLAARA. Min' en vois' aikaan tulla suuressa maailmassa. Mutta hänellähän onkin miehinen henki. Hän on naiseksi muullainen, kuin me ompelijattaret ja kyökkinäpsät. Hän on suuri, uljas ja päättäväinen.
EGMONT. Niin, joll'ei eteen satu kovin kirjavata. Mutta tähän toviin on hänen päänsä vähän pyörällä.
KLAARA. Kuinka niin?
EGMONT. Hänell' on hivene viiksiäkin ja silloin tällöin jalkoleini-kohtaus. Oikea amatsooni!
KLAARA. Majesteetillinen rouva! Minä hätäytyisin astuessani hänen eteensä.
EGMONT. Ethän sinä muuten ole aivan arka. Eikä tuo olisikaan hätäytymistä, ainoastaan immen kainoutta.
(Klaara luo silmänsä alas, käteen tarttuen nojautuu Egmontiin.)
EGMONT. Minä ymmärrän sinut! Rakas tyttö! Sinä saatat nostaa silmäsi.
(Suutelee Klaaran silmiä.)
KLAARA. Suo minun vaijeta! Suo minun pitää sinut! Suo minun katsella sinua silmiin, löytää niistä kaikki tyynni, lohtu ja toivo ja ilo ja suru! (Syleilee ja katselee Egmontia.) Sano mulle! Sanos! Enhän minä käsitä! Oletko sinä Egmont, kreivi Egmont, tuo suuri Egmont, joka niin paljon huomiota herättää, josta sanomissa kerrotaan, jota kaikki maakunnat jumaloitsevat?
EGMONT. En, en minä ole tuo.
KLAARA. Kuinka?
EGMONT. Katsopas, Klaara! — Annas minä istun! (Hän rupee istumaan, Klaara polviutuu jakkaralle hänen eteensä, panee kyynäsvartensa hänen syliinsä ja katselee häneen.) Tuo Egmont on ikävä, valju, kylmä Egmont, jonka täytyy itseänsä olettaa, näyttää milloin mitä, kulloin kuta naamaa, tuo kiusattu, väärin tunnettu, selkattu, vaikka hän ihmisten mielestä on iloinen ja hauska, tuo jota rakastaa kansa semmoinen, jok' ei tiedä, mitä tahtoo, jota kunnioittaa ja tähtiin ylistää joukko semmoinen, jonka kanssa ei ole mihinkään yrittämistä, ympärillä ystäviä, joidenka haltuun hän ei tohdi heittäytyä, tuo jota silmällä pitää ihmiset, jotka tahtovat uiden-voiden takerruttaa häntä, tuo työskentelevä ja harrastava usein päämäärää vailla, enimmäkseen palkkaa vailla — O, anna mun olla ilmaisematta, mitenkä tuon on laita, — mitenkä tuon on mieli! — Vaan tämä — kuules, Klaara — tämä on rauhallinen, avomielinen, onnellinen, tämä on sen parhaimman sydämen rakastettu ja tuttu, minkä hänkin tuntee kokonaan, ja täydellä rakkaudella ja luottamuksella painaa omaa sydäntänsä vasten. (Armastaa Klaaraa.) Tämä on sinun Egmontisi!
KLAARA. Niin suo minun kuolla! Maailmass' ei ole ylempää riemua kuin tämä!
NELJÄS NÄYTÖS.
Katu.
Jetter. Rakennusmestari.
JETTER. Hoi! Kuules! Hoi, naapuri, yksi sana!
RAKENNUSMESTARI. Mene tiehes, ja ole hiljaa!
JETTER. Vaan yks' sana! Eikö mitään uutta?
RAKENNUSMESTARI. Ei mitään, sen kun meidät on taas uudestaan kielletty puhumasta.
JETTER. Mitä, hä'?
RAKENNUSMESTARI. Käykää tänne lähemmä seinustaa! Varokaa itseänne! Herttua Alba on, heti tulennastaan, julistuttanut semmoisen käskyn, että jos kaksi tai kolme keskenään puhelee kadulla, niin ne julistetaan, ilman ensin tutkimatta, tuota päätä valtiorikokseen syypääksi.
JETTER. Voi onnettomuutta!
RAKENNUSMESTARI. Ikuisen vankeuden uhalla on kielletty, ett' ei saa valtio-asioista, ei mitään puhua.
JETTER. Voi meidän vapauttamme!
RAKENNUSMESTARI. Ja kuoleman-rangaistuksen uhalla ei kerrassa kukaan saa hallituksen toimia moittia.
JETTER. Voi meidän päitämme!
RAKENNUSMESTARI. Ja oikein varalta hyväntekijäisiä luvaten kehotetaan isiä, äitejä, lapsia, sukulaisia, ystäviä, palkollisia ilmoittamaan asian alkain asetetulle tuomio-istuimelle, mitä ikään sisinnä missäkin talossa tapahtuu.
JETTER. Lähtään kotia!
RAKENNUSMESTARI. Ja nöyrille on luvattu, että he eivät tule kärsimään mitään vahinkoa, ei hengen, kunnian eikä omaisuuden puolesta.
JETTER. Niin lempeätä! Oli se minusta kuitenkin kohta onnetonta, kun tuo herttua tuli kaupunkiin. Hamasta siitä päivin on tuntunut, niin kuin taivas olis' yltäänsä vetäynnyt mustaan huntuun, ja riippuisi niin matalana, että täytyisi kumartua, jos mieli päästä siihen päällään puukkaamatta.
RAKENNUSMESTARI. Vaan mitenkä sinua hänen sotamiehensä miellyttävät? Vielä vainen! Nämä on toinen laji äyrijäisiä, kuin joihin me ennestään olemme tottuneet.
JETTER. Uh! Oikein sydäntä kouristaa, kun näkee muutaman osaston mokomia samoilevan pitkin katuja. Suoria kuin seipään-nielijöitä — värvähtämätön katse, yks' askel koko lituisella liudalla! Ja näitä kun on vartiona seisomassa, ja menet jonkun ohitse, niin siinä hän jurottaa, kuin tahtoisi sinut katsoa ihan läpi ja puhki, ja näyttää niin karuksi karjenneelta äkäpuralta, että luulet joka nurkalla näkeväsi kuritusmestarin. Ei nämä minulle ollenkaan mieleen. Olivathan meidän sotilaamme kumminkin hauskaa väkeä. Ne hennoivat ottaa pikku vapaisuuksiakin, seista hajalla säärin, lakki toisella korvalla, elivät ja antoivat muidenkin elää. Mutta nää urokset ovat kuin koneita joiden sisässä asuu perkele.
RAKENNUSMESTARI. Jos tuommoinen ärjäisee: "Seis!" ja ojentaa, tokko luulet, että siinä seisotutaan, vai mitä?
JETTER. Minä paikalla olisin kuoleman oma.
RAKENNUSMESTARI. Lähtään pois kotiin!
JETTER. Siit' ei hyvä seuraa. Jää terveeksi!
SOEST (tulee). Hyvät ystävät! Toverit!
RAKENNUSMESTARI. Hiljaa! Anna meidän mennä.
SOEST. Olettenko kuulleet?
JETTER. Yltä kyllin!
SOEST. Hallitsijatar on lähtenyt.
JETTER. No Jumala armahtakoon meitä!
RAKENNUSMESTARI. Hän se oli meidän viimeinen tukemme.
SOEST. Aivan äkkiä ja kaikessa hiljaisuudessa. Hän ei voinut tulla aikaan herttuan kanssa; hän ilmoitutti aatelisille, että hän muka tulee takaisin. Ei kukaan usko sitä.
RAKENNUSMESTARI. Jumala antakoon aatelille anteeksi, että he ovat tämän uuden ikeen laskeneet meidän niskaamme. He olisivat voineet estää sen. Nyt on meidän etuoikeutemmekin mennyttä.
JETTER. Jumalan tähden, ei sanaakaan etuoikeuksista! Minä vainustelen jotain teloitus-aamun hajua; aurinko ei näytä kasvojaan, sumussa löyhkää katkua.
SOEST. Oranialainen myös on poissa.
RAKENNUSMESTARI. Niin olemme siis kokonaan turvattomina.
SOEST. Kreivi Egmont on jäljellä.
JETTER. Niin, Jumalan kiitos! Vahvistakoot kaikki pyhimykset häntä, että hän koettaa tehdä parastansa! Hän se on ainoa, joka kykenee jotakin toimittamaan.
VANSEN (esiytyy). Tapaanpas minä vihdoin parisen, jotk' eivät vielä ole kursoon mataneet.
JETTER. Tee meille niin hyvin, ja mene matkaas'!
VANSEN. Tn ette jnur' ole kohtelijas.
RAKENNUSMESTARI. Täss' ei, maar, olekaan aika kursailla. Syyhyttääkö taas selkänahkaanne? Joko siit' on äsköinen kylpy haihtunut?
VANSEN. Kysy sotamiehen haavoja! Jos minä olisin piitannut selkäsaunoista, niin eihän minust' olisi kuuna kullan valkeana tullut mitään.
JETTER. Vaan tästäpä vielä saattaa tulla toimoinen tosi eteen.
VANSEN. Minun nähdäkseni, tuosta ukonilmasta, jok' on nousemassa, on surkean lamaava hervaus paneutunut tuntumaan teidän jäsenissänne.
RAKENNUSMESTARI. Sinun jäsenes' saavat pian jännistellä toisessa paikassa, joll' et pysy kuoressasi.
VANSEN. Voi vihelijäisiä rottia, jotka paikalla huikaisee epätoivo, sikäli kun talonisäntä vaan hankkii yhden uuden kissan! Jospa nyt tuleekin hiukan toinen temppu, niin kyllä tässä elää mylhetään vielä entiseen tapaan, olkaa varmat siitä!
RAKENNUSMESTARI. Sinä olet hurjapäinen renttu!
VANSEN. Setä pöllö! Anna sinä vaan herttuan hersua! Tuo vanha katti näyttää minusta siltä, kuin hän olis' sisäänsä ahtanut perkeleitä rottain asusta ja nyt ei jaksaisikaan niitä sulattaa. Antaa hänen olla rauhassa! Hän tarvitsee hänkin syödä, juoda, nukkua, kuin ihminen konsanaan. Ei minua tuo peloita, jahka me oikein otetaan ajasta vaari. Alussa se käy ryöppy. Sittenpä älyää hänkin! mitenkä on paljon mukavampi elää ruokavarikossa, sikolappeiden siiressä, ja viettää yörauhaa, kuin jyvä-aitassa vaania mitä kuta rotta-rukkaa. Nyt alkakaa laputtaa, tiehenne, kyllä minä tunnen herrat vallanpitäjät!
RAKENNUSMESTARI. Nääs, mitä kaikkea tuollainen kalu saa purkaa puuttumatta! Jos minä iki eläissäni olisin mitään tuommoista sanonut, en hetkeäkään pitäis' itseäni varmana.
VANSEN. Olkaa te vaan huoleti! Ylijumala itse ei tuon taivaallista tule tietämään teistä, maanmatosista, saatikka sitten hallitsija.
JETTER. Panettelija!
VANSEN. Minä tiedän taas toisia, joille olisi parempi, jos heillä sankaruuden sijaan olisi joku räätälin-suoni ruumiissa.
RAKENNUSMESTARI. Ketä te sillä tarkoitatte?
VANSEN. Hm! minä tarkoitan kreiviä.
JETTER. Egmontia! Mitä hänen olisi peljättävä?
VANSEN. Min' olen vaan köyhä juutas, joka voisin koko vuoden elää sillä, minkä hän tuhlaa yhdessä illassa. Ja kuitenkin hänen kannattaisi hyvin antaa kerran mulle koko vuoden-tulonsa, jos hänellä olisi minun pääni yhden ainoan neljänneksen tuntia!
JETTER. Kylläpä sin' olet olevinasi koko mielenpesä! Ovathan toki
Egmontin hiuksetkin selvemmät kuin sinun aivosi.
VANSEN. Sanokaa mitä sanotte! Vaan hienoudessa eivät vedä vertoja. Ne korkeat herrat pettyvät kaikkein ensimmäiseksi. Hänen ei pitäis' olla niin varma.
JETTER. Mitä tuo latelee? Semmoisen herran!
VANSEN. Niin juuri siitä syystä, kun häness' ei ollenkaan ole räätäli-kepsua.
JETTER. Ruokkoo suusi, suupaltto!
VANSEN. Hänelle minä toivoisin ainoastaan hetkeksi ruumiiseen teidän miehuisenne miehuuden, joka häneen loisi rauhattomuuden ja häntä niin kauvan nykkisi ja näykkisi, kunnes hänen täytyisi pois kaupungista suoriutua.
JETTER. Te juttelette kovin yksinkertaisesti. Hän on niin varma kuin taivaalla tähti.
VANSEN. Etkö sin' ole milloinkaan nähnyt tähdenlentoa? Yks hui — hai — se on poissa!
RAKENNUSMESTARI. Kuka tahtoo hänelle mitä tehdä?
VANSEN. Kuka tahtoo? Tahdotko sinä miten estää? Tahdotko sinä nostaa kapinan, jos ne hänen ottavat vangiksi?
JBTTER. Ah!
VANSEN. Uskallattenko te panna nahkanne hänen edestään?
SOEST. Oh!
VANSEN (heitä matkien). Oh! Äh! Öh! Ihmetelkää läpi koko aakkonen! Se on niin ja siksi jää! Jumalapa häntä varjelkoon!
JETTER. Minä ihan hämmästyn teidän hävyttömyyttänne. Semmoisen, jalon, rehellisen miehen olisi jotakin peljättävä?
VANSEN. Roisto on kaikkialla etukynnessä. Syyhyn syytettyin jakkaralla istuissaan tekaisee se tuomarista hassun, taas tuomio-istuimelta käsin se on tuiki kärkäs kanteen-alaisen pahantekijäksi sukaisemaan. Minulla on ollut kirjoitettavana ote semmoisesta pöytäkirjasta, jonka mukaan viranomainen tuomari näkyy hovista saaneen yllin kyllin kiitosta ja rahaa, sen vuoksi, että hän, tutkiessaan muutamaa rehellistä raukkaa, jota tahdottiin saada kiikkiin, teki tästä mies-pahasta konnan.
RAKENNUSMESTARI. Siinä sinä taas valhettelit oikein losauttamalla. Mitä pystyvät ne ongittelemaan, jos kuka on syytön?
VANSEN. O, varpusenpää! Miss' ei mitään tartu ongittelemalla onkeen, siinä tutkitaan otus pussiin. Kunniantunto tekee ihmisen varomattomaksi, pianpa uhkamieliseksi myös. Tällöin kysellään ensimmältä hyvin lievästi ja säysysti, ja vanki on ylpeä viattomuudestaan, joksika sitä nimittävät, puhuu kuin putkesta suoraan kaikki, minkä toinen ovelampi kieltäisi kieleltään. Sitten kutoo inkvisitori vastauksista uusia kysymyksiä ja tähtää juuri siihen kohti, missä kipenekään hiilahtaa ristiriitaa ilmi. Siinä kuraisee hän paulansa ja antaa sen tuhma-Jussin tallustaa sitä jälehmäänsä, että se tässä kohti on sanonut vähän liika paljon, tuossa kohti vähän liika vähän, tai että se on, Jumala ties mitenkä päähän pistäen, jättänyt jonkun niksin mainitsematta, ja hyvinkin vielä on tullut miten kuten hätäytyneeksi, — niin, kas, silloin sitä ollaan oikealla tolalla! Ja minä vakuutan teille sen, että tarkemmin ei etsiä nourostele kerjäläis-ämmä riepurättiä rikkoläjältä, kuin tuo moinen konnaseppä setvien vähänpätöisistä, vinoista ja vatvotuista, vääristä ja vanutetuista, arvatuista, tunnetuista, epuutetuista ilmiannoista ja suhteista, viimein sepustaa itsellensä ryysyrepaleisen variksenpelvon, voidakseen hirttää orpopirunsa, vähintäänkin in effigie. Ja tämä utra hirtehinen kiittäköön luojaansa, jos hän vielä itse voi nähdä itsensä riippumassa.
JETTER. Onpas sillä liukas kieli.
RAKENNUSMESTARI. Kärpästen kanssa tuo tuommoinen saattaa käydä päinsä.
Vaan ampijaiset he pilkkaavat teidän hämähäkin-verkkoanne.
VANSEN. Sitä myöten, mitä lajia hämähäkit ovat. Katsokaas, tuo pitkä herttua on hahmoltaan vaseti kuin umpilukki, ei niin kuin joku mahakas maukku, n'ei hetikään ole niin tihulaisia, vaan tuommoinen pitkäpiippa, laihankälppä — hapsinkakkijainen — jok' ei haaskasta saa täyttään ja vetää oikein hienoja kinosäikeitä, mut sen sitkeämpiä.
JETTER. Egmont on Kultaisen Taljan ritari. Ken uskaltaa häneen kättä puuttaa? Ainoastaan hänen vertaisensa voivat häntä tuomita, ainoastaan koko tähtikunta. Sinun ilkeä kielesi ja sinun paha omatuntosi heruttaa sinusta tuota suunantinetta.
VANSEN. Tahdonko minä siltä pahaa hänelle? Minulle se voi olla yhdentekevä. Hän on oivallinen herra. Pari mun hyvää ystävääni, jotka missä tahansa muualla olisi jo hirtetty, on hän kuvan selkäsaunalla päästänyt. — Menkää nyt, menkää! Sen minä itse teille neuvon. Tuolla tulee patrulli, näen mä. Nep' ei näytä minusta semmoisilta, että huolisivat niin sanomin juoda veljenmaljaa meidän kanssamme. Me varrotaan asian juoksua ja siivolla vaan tässä katsellaan päältä. Minull' on tuolla joku kakkonen orpanahempukoita, ja hyvä veikko kapakanisäntänä; jos ne noilta pääsevät makuun, eivätkä sitten kesyty, niin kyllä ne ovat paatuneita hornansusia!
Kulenburgin palatsi.
Herttua Alban asunto. Silva ja Gomez kohtaavat toisensa.
SILVA. Oletko sinä toimittanut herttuan käskyt?
GOMEZ. Tempuilleen. Kaikkein päivysvartioitten on säädetty saapua määrättyyn aikaan eri paikoille, jotka minä olen heille osviitannut. Ne siihen asti kävelevät ympäri kaupunkia, niin kuin tavallisesti, järjestystä pitämässä. Kellään ei ole mitään tietoa toisestaan. Itse kukin luulee yksistänsä itseään tämän käskyn koskevan, ja yhdessä silmänräpäyksessä saattaa sitten saartorintama olla ummessa ja kaikki palatsin ovet miehitettyinä. Tiedätkö sinä syyn, mistä tämä käsky koituu?
SILVA. Minä olen tottunut sokeasti tottelemaan. Ja ketä on niin helppo totella kuin herttuata, kun seuraus heti kohta näyttää, että hän on käskenyt oikein?
GOMEZ. Hyvä! Vai niin! Ei tuo minusta tunnukaan niin kummalta, että sinä tulet hänen laisekseen, yhtä umpinaiseksi ja harvapuheiseksi, sinun kun täytyy alinomaa olla hänen hoteillaan. Minä vähän vierastan semmoista outoutta, minä joka olen tottunut siihen herkempään italialais-palvelukseen. Uskollisuudessa ja kuuliaisuudessa olen minä sama kuin ennenkin, vaan minulle on tavaksi tullut jutella ja tarinoida. Te olette kaikki vaiti, ettenkä suo itsellenne yhtään. iloista hetkeä. Herttua on minun mielestäni, kuin portiton kuparitorni, jonka miehistöllä on siivet. Nykyjään kuulin minä hänen pöydässä sanovan eräästä iloisesta ja ystävällisestä miehestä, että se on kuin paha kapakka, jonka oven päällä seisoo paloviina-osviitta viehättämässä sisään laiskimuksia, kerjäläisiä ja varkaita.
SILVA. Ja eikö hän vaiti ollen tuonut meitä tänne?
GOMEZ. Siitä ei ole mitään sanomista. Se on varma se! Ken on saanut olla sitä viisautta näkemässä, mitenkä hän armeijan toi Italiasta tänne, se on nähnyt jotakin. Mitenkä hän, sanalla sanoen, ihan kuin pujottelihen läpi ystäväin ja vihollisten, läpi franskalaisten, sekä kuninkaallisten, että kerettiläisten, läpi sveitsiläisten ja liittolaisten, piti ankarinta sotakuria sekä osasi rentonansa ja estymättä johtaa retken, jota pidettiin aina niin vaarallisena! — Me olemme nähneet jotakin ja saaneet oppia jotakin.
SILVA. Niin, ja täällä myös! Eikö ole kaikki tyynni niin hiljaista ja tyyntä niinkuin ei mitään kapinaa olis' ollutkaan?
GOMEZ. Nono, täällähän oli enimmäkseen tyyntä jo silloin kun me tulimme tänne.
SILVA. Maakunnissa on tullut paljon tyynempi, ja jospa jokunen vielä liikehtii, niin senkin paetakseen. Mutta niiltäkin hän pian tukkee tiet, luulen ma.
GOMEZ. Nyt vasta hän oikein voittaakin kuninkaan suosion.
SILVA. Ja meillä ei ole mikään tärkeämpää kuin pysyä herttuan suosiossa. Jos kuningas tulee tänne, ei varmaan jää herttua eikä kukaan, ketä hän puolustaa, palkkiota vaille.
GOMEZ. Uskotko sinä kuninkaan tulevan?
SILVA. Sitä varten puuhataan niin monenmoisia valmistuksia, että onpa sitä hyvin uskottava.
GOMEZ. Minuapa vaan eivät saa uskomaan.
SILVA. Niin elä ainakaan puhu siitä. Sillä vaikka kuninkaan aikomus ei olisikaan tulla, niin se ainakin on varmaan hänen aikomuksena, että uskotaan hänen tulevan.
(Ferdinand, Alban äpäräpoika.)
FERDINAND. Eikö isäni ole vielä tullut ulos?
SILVA. Me odotamme häntä.
FERDINAND. Ruhtinasten pitäisi pian tulla tänne.
GOMEZ. Tulevatko he tänään?
FERDINAND. Oranialainen ja Egmont.
GOMEZ (kuiskaa Silvalle). Minä huomaan jotakin.
SILVA. Niin pidä se omana tietonasi!
(Herttua Alba. Kun hän tulee sisään, ja astuu esiin, peräytyvät nämä toiset.)
ALBA. Gomez!
GOMEZ (astuu esiin). Herra!
ALBA. Sin' olet jakanut ja järjestänyt vartiot?
GOMEZ. Aivan täsmälleen. Päivys-vartiot —
ALBA. Siinä kylliksi! Sinä odotat kalleriassa. Silva sanoo sinulle hetken, milloin sinun pitää ne yhdistää ja miehittää palatsin käytävät. Muun sinä tiedät.
GOMEZ. Niin, herra!
(Pois.)
ALBA. Silva!
SILVA. Täss' olen.
ALBA. Kaikkea mitä minä olen vanhastaan sinussa arvottanut, rohkeutta, päättäväisyyttä, empimätöntä toimelijaisuutta, sitä sinä näytä tänä päivänä!
SILVA. Minä kiitän teitä siitä, että te annatte tilaisuuden näyttääkseni, että min' olen sama kuin ennenkin!
ALBA. Niin pian kuin ruhtinaat ovat minun tyköni astuneet, riennä heti paikalla panemaan Egmontin kotikirjuri kiinni! Oletko sinä toimittanut niin, että saat ne muut kiinni, jotka sinun on määrä?
SILVA. Luota meihin! Heidän kohtalonsa sattuu heihin, niin kuin hyvin laskettu auringon pimennys, säntilleen ja kauhistavasti.
ALBA. Oletko sinä heitä tarkoin pidättänyt silmällä?
SILVA. Kaikkia, Egmontia liijatenkin. Hän se on ainoa, jok' ei ole käytöstään muuttanut, sinun tultuasi kaupunkiin. Päivät päästään ratsahilta ratsahille, pitää kemuja, on aina hauska ja puhelijas pöydässä, pelaa, ampuu, ja illat hiipii lemmityisensä luona. Toiset ovat tuntuvan taitteen tehneet elantotavassaan. He pysyvät kotona, ja heidän ovensa edusta näyttää siltä, kuin sairas olisi huoneessa.
ALBA. Ruttoon siis, ennen kuin ne virkuvat vastoin meidän tahtoamme!
SILVA. Minä saan ansaan heidät. Sinun käskyäsi myöten syydämme heille kohtelijaita kunnianosotuksia kosolta. Se heitä karsii; valtioviisaudessaan osottavat he meille tuskaista kiitollisuutta, tuntevat, että osavinta on paeta, kukaan ei uskalla hievahtaa, he vitkailevat, eivät kuonnu yhdistymään, ja omin päinsä yrittämästä jotakaan uskalijasta askelta estää heitä yhteisyys-henki. He tahtoisivat mielellään välttää kaikkea epäluulon alaisuutta ja koituvatkin yhä enemmän epäluulon alaisiksi. — Ilolla näen minä koko sinun aikeesi jo täytettynä.
ALBA. Minä iloitsen ainoastaan siitä, mik' on todella tapahtunutta enkä herkästi siitäkään; sillä aina sitä jääpi aihetta, mikä meitä ajatteluttaa ja huolestuttaa. Onnetar on oikullinen kyllä, usein ylentää halvat, katalat puuhat ja alentaa hyvin tuumitut katalalla seurauksella. Odota täällä, kunnes ruhtinaat tulevat! Anna sitten Gomez'ille määrä kadut miehittää ja kiiruhda sinä itse panemaan Egmontin kotikirjuri ja ne muut kiinni, jotka sinun on määrä! Kun se on tehty, tule takaisin ja ilmoita pojalleni, että hän neuvoskuntaan saa mulle antaa tiedon.
SILVA. Minä toivon, että minä julkean tänä iltana hörymättä astua sinun silmies eteen.
(Alba menee pois hakemaan poikaansa, joka tähän asti on
seissut kalleriassa.)
SILVA. Min' en ole mies sitä sanomaan, vaan minun toivoni horjuu. Minä pelkään, ett' ei se käy niin kuin hän ajattelee. Minä näen edessäni henkiä, jotka vaiti ja miettien mustilla maljoilla mittaavat ruhtinasten ja tuhansien kohtaloa. Verkkaan vaaruu vaa'an kielo edes-takaisin; tuomareita näyttää syvästi ajatteluttavan; vihdoin painuu malja toinen, nousee toinen, kohtalon oikun henkäyksestä; ja se on päätetty.
(Poistuu. Alba astuu esiin Ferdinandin kanssa.)
ALBA. Miltä näytti kaupunki?
FERDINAND. Se on kokonaan antautunut alle-kynsin. Minä ratsastelin, ikäänkuin ilman aikojaan, katu katua sinne tänne. Teidän hyvin järjestämänne vartijat pitävät pelkoa niin vireillään, että siell' ei hirvitä, ei hiiskahtaa. Se on kuin joku kenttä, salaman kaukaa välähdellen. Ei näy yhtään lintua, yhtään eläintä, paitsi mikä johonkin piilopaikkaan mennä vilahtaa.
ALBA. Etkö sinä kohdannut mitään muuta?
FERDINAND. Egmont ratsasti muutamain muiden kanssa torilla vastaani. Siinä tervehdittiin. Hänellä oli äkkinäinen sälkö hevosena, jota min' en malttanut olla kehaisematta. "Kiireesti opettakaamme ratsuja, niitä piakkoin tarvitsemme!" huusi hän minulle. Hän tulee vielä tänään minua katsomaan, sanoi, ja, teidän pyyntönne mukaan, keskustelemaan teidän kanssanne.
ALBA. Hän saa sinut tavata.
FERDINAND. Kaikista ritareista, joita minä täällä tunnen, on hän minusta miellyttävin. Näyttää, että meistä tulee hyvät ystävät.
ALBA. Sinä yhäti hätiköit vaan liijaksi ja olet liika vähän varovainen. Yhäti saan minä tuta sinussa tuota äitisi kevytmielisyyttä, joka hänet silmitönnä lennätti minun syliini. Ulkonäkö on sinut jo viekotellut moneen ajattelemattomaan ja vaaralliseen yhdelmykseen.
FERDINAND. Teidän tahtonne on minut osaava muottiinsa muokata.
ALBA. Minä sinun nuorelle verellesi annan tämän kevytmielisen hyväntahtoisuuden, tämän varomattoman iloisuuden anteeksi. Ainoastaan elä unhota, mihin toimeen minut on lähetetty, ja minkä osan minä siitä tahtoisin antaa sinulle.
FERDINAND. Muistuttakaa minua elkääkä säästäkö, milloin niin tarpeelliseksi näette!
ALBA (pikku loman jälkeen). Poikani!
FERDINAND. Isäni!
ALBA. Ruhtinaat tulevat pian, Oranialainen ja Egmont tulevat. Ei siihen ole epäluulo ollut syynä, että minä sinulle nyt vasta julkaisen, mitä pitää tapahtua. He eivät enää täältä pääse pois.
FERDINAND. Mitä aijot?
ALBA. On päätetty heidät panna takavarikkoon. — Sinä hämmästyt. Kuule, mitä sinun on tehtävä! Syyt saat tietää vasta, kun teko on tehty. Nyt ei ole aikaa niitä esiin tuoda. Sinun ainoan kanssasi tahtoisin minä keskustella kaikkein suurimmasta, salaisimmasta seikasta. Vahva side yhdistää meidät, sinä olet mulle kallis ja rakas, sinun osaksesi tahtoisin minä kasata kaikki hyvät lahjat. En tottumusta tottelemaan ainoastansa tahtoisi minä sinuun juurruttaa, myöskin sitä neroa, jotta itse pystytään julkilausumaan, käskemään, suorittamaan, tahtoisin minä istuttaa sinuun, minä tahtoisin jättää sinulle mitä suurimman perinnön, kuninkaalle mitä otollisimman palvelijan, varustaa sinut, parhaalla, mitä minull' on, ett' ei sinun tarvitse häveten esiytyä sääty-veljien seassa.
FERDINAND. Mitä minä sinulle jään velkaa tästä rakkaudesta, minkä sinä minulle ainoalle pyhität, sill' aikaa kun kokonainen valtakunta vapisee sinun edessäsi!
ALBA. Nyt kuule, mitä on tehtävä! Niin pian kuin ruhtinaat ovat sisään astuneet, suljetaan kaikki palatsin käytävät. Siihen on Gomez'illa käsky. Silva vangitsee kiireesti Egmontin kirjurin ynnä ne, joita enimmin epäillään. Sinä pidät vartijoita järjestyksessä porteissa ja linnapihoissa. Ennen kaikkia, miehitä luotettavimmilla miehillä nämä viereiset huoneet. Odota sitten kalleriassa, kunne Silva tulee takaisin, ja tuo mulle joku tuhoinen lappu tänne sisään merkiksi, että hän on tehtävänsä toimittanut! Varro sitten etehisessä, kunnes Oranialainen lähtee, ja seuraa häntä! Minä pidätän Egmontin tänne, ikään kuin minun olisi hälle vielä jotain sanottava. Kallerian päässä sinä Oranialaiselta vaadit miekan, huudat vartijoita, kiireesti sieppaat sen vaarallisimman miehen takavarikkoon, ja minä täällä vangitsen Egmontin.