FERDINAND. Minä tottelen, isä — ensi kerran raskaalla sydämellä ja surulla!
ALBA. Minä annan sinulle sen anteeksi. Tää on ensimmäinen suuri päivä elämässäsi.
(Silva astuu sisään).
SILVA. Airut Antverpenista. Täss' on kirje Oranialaiselta. Hän ei tule.
ALBA. Sanoiko se airut niin?
SILVA. Ei, joku aavistus minulle sanoo niin.
ALBA. Sinun suustasi puhuu minun paha haltijani. (Kun on kirjeen lukenut, viittaa hän molemmille, ja nämä vetäytyvät kalleriaan takaisin. Hän jää yksin edustalle). Hän ei tule. Hamaan viho viimeiseen hetkeen lykkää hän selityksensä. Hän uskaltaa siis olla tulematta! Näin oli siis viisas tällä kertaa vastoin luuloani viisas kyllä, ollakseen olematta viisas! — Aika se kiiruhtaa! Vielä tuossa viisarin pikku pyörähdys, ja silloin on suuri teko tehdyilleen tehty tahi laiminlyöty, takaisin-tulemattomiin laiminlyöty! Sillä sit' ei voi uudestaan tehdä eikä pitää salassa. Kaikki tyynni olin minä punninnut kypsäksi, minä olin tämänkin tilapään ajatellut ja päättänyt, mitenkä siinä minun on tehtävä. Ja nyt, kun juuri teko olisi tehtävä, minä tuskin voin estää, ett' ei nuo myöten- ja vasten-syyt uudestaan minun päässäni häily ristiin. — Onko osavata ne muut vangita, jos hän multa pääsee? Myöstytänkö minä ja annanko Egmontin päästä seuralaistensa kanssa, niin monen kanssa, jotka nyt, kukaties ainoastaan tänä päivänä, ovat minun käsissäni? Niin pakottaa siis kohtalo sinuakin, sinä järkähtämätön! Mitenkä kauvan ajateltu! Mitenkä tarkoin valmisteltu! Mitenkä suuri, mitenkä ihana tämä aije! Mitenkä likellä toivo tähteään! Ja nytpä juuri päättävänä hetkenä olet sinä kahden tulen välissä. Sinun kätesi haparoipi kuin arpa-uurnan sisusta, synkkää tulevaisuutta. Se mitä sieltä olet haraisemassa, on vielä umpinaisena kääryssä, et tiedä, onko arpa voittoniekka vaiko tyhjä. (Hän höröstyy, niin kuin kuulisi jotakin, ja menee ikkunaan). Se on hän! — Egmont! Kantoiko sinut hevosesi niin kepeästi tänne, eikö se arastanut verihurmetta ja sitä henkeä, joka, paljas miekka kädessä, on portilla vastaanottamassa sinua? Astu alas! — Niin on sulla toinen jalka haudassa! — ja niinpä molemmatkin! Niin, niin, sivele ja taputtele vaan viimeinen kerta sen kaulaa, uljaan palveluksen edestä! — Ja minulla ei ole valinnan sijaa. Niin sokaistuna, kuin nyt Egmont tänne lähestyy, ei hän voi sinun huostaasi toista kertaa antautua! — Kuulkaa!
(Ferdinand ja Silva kiiruhtavat esiin).
Te teette niin kuin minä käskin, minun tahtoni on järkähtämätön. Minä pidätän, kävi miten kävi, Egmontia täällä, siksi kun sinä mulle annat Silvalta sanoman. Pysy sitten saapuvilla! Sinultakin kohtalo riistää sen suuren ansiotyön, että otat omin käsin kuninkaan pahimman vihollisen vangiksi. (Silvalle). Riennä! (Ferdinandille). Mene häntä vastaan!
(Alba jää hetkeksi yksin ja kävelee ääneti kahdakäteen.
Egmont esiytyy).
EGMONT. Minä tulen kuninkaan käskyjä tietämään, kuullakseni, mitä palvelusta hän pyytää meidän uskollisuudeltamme, joka hänelle on aina altis.
ALBA. Hän haluaa edellä kaikkia tiedustaa teidän neuvoanne.
EGMONT. Missä suhteessa? Tuleeko Oranialainen myös? Minä luulin hänet kohtaavani täällä.
ALBA. Minä olen pahoillani siitä, että häntä puututaan juuri tässä tärkeässä tilaisuudessa. Kuningas haluaa tiedustaa teidän neuvoanne, teidän ajatustanne, millä tavoin voitaisiin taas rauha saada kuntoon tässä maassa. Niin, hän toivoo, että te yhdytte vahvasti vaikuttamaan rauhattomuutten hiljentämisessä täällä, sekä täydellisen ja pysyväisen järjestyksen pohjaamisessa maakuntiin.
EGMONT. Tehän voitte paremmin, kuin minä, tietää, että kaikki tyynni on jo riittävän rauhallista, niin, oli vielä enemmänkin rauhallista, ennen kuin noiden uusien sotamiesten ilmestyminen jälleen täytti mielet pelvolla ja kauhulla.
ALBA. Te tunnutte tahtovan viitata, että olis' osavinta ollut, jos kuningas ei minua olisi teiltä pannutkaan neuvoa kysymään.
EGMONT. Suokaa anteeksi! Pitikö kuninkaan lähettää sotaväki, vai eikö pikemmin pelkkä hänen majesteettinsa läsnä-olon voima olisi vahvemmin vaikuttanut, se asia ei ole minun ratkaistavani. Sotavoima on nyt täällä, hän ei. Mutta me olisimme kovin kiittämättömiä, kovin muistamattomia, ell' ei meidän mieleemme juontuisi, mitä ollaan velkaa hallitsijattarelle. Tunnustakaamme se! Hän saattoi yhtä viisasten kuin urheainkin toimenpidettensä kautta kapinoitsijat rauhaan virkamiehuus-voimalla ja arvolla, houkutuksella ja viekkaudella, ja maailman ihmeeksi palautti muutamissa kuukausissa kapinallisen kansan velvollisuutensa tuntoon.
ALBA. En kiellä sitä. Kapina on hiljennetty, jokainen näkyy taas olevan ojennettuna kuulijaisuuden piiriin. Mutta eikö ole itse kunkin mielivallassa jälleen karata sen rajoista yli? Ken tahtoo kansaa estää riehumasta uudelleen? Miss' on mahti heitä pidättämään? Ken takaa meille, että he yhä edelleen osottavat uskollisuutta ja alamaisuutta? Heidän hyvä tahtonsa on ainoa takaus, mikä meill' on.
EGMONT. Ja eikö kansan hyvä tahto ole varmin, jaloin takaus? Totta totisesti! Milloinka kuningas voi itsensä pitää turvallisempana, kuin silloin, kun he takaavat yksi kaikkein ja kaikki yhden puolesta? Turvallisemmassa rauhassa sekä omamaisilta että ulkomaisilta vihollisilta?
ALBA. Meidän ei sietäne toki ruveta luulemaan, että täällä nyt on niin laita.
EGMONT. Kuningas säätäköön yleisen anteeksi-antamuksen, rauhoittakoon mielet, niin saadaan pian nähdä, mitenkä uskollisuus ja rakkaus taas kotiutuu luottamuksen nojassa.
ALBA. Jako jokainen, joka on loukannut kaninkaan majesteettia, joka on rikkonut uskonnon pyhyyttä, kävelisi vaan vapaana ja irtainna, miten tahansa, eläisi ilmeisenä esikuvana siitä, että äärettömät rikokset on vapautettu rangaistuksesta?
EGMONT. Ja eikö hullus-, päihdys-päin tehty rikos ole pikemmin armahdettava, kuin julmasti rangaistava? Erittäin, kun ollaan niin vakaassa toivossa, kun se varmuus on olemassa, että tuo vaurio ei enää uudistu? Eivätkö kuninkaat ole juuri sen tähden olleet turvallisempia? Eikö sekä nyky- että jälkimaailma ylistä niitä, jotka ovat arvonsa loukkaamisen voineet antaa anteeksi, voineet sitä surkutella, ylenkatsoa? Eikö niitä juuri sen tähden pidetä Jumalan vertaisina, joka on kovin liika suuri, jotta mikin herjaus vois' ulottua häneen?
ALBA. Ja juuri sentähden tulee kuninkaan taistella Jumalan ja uskonnon pyhyyden puolesta, meidän taas taistella kuninkaan arvon puolesta. Mitä tämä esimmäinen laiminlyö torjua, on meidän velvollisuus kostaa. Ei kukaan syyllinen saa, mikäli minulla on valta, ilkkua sitä, että hän on päässyt rankaisematta.
EGMONT. Uskotko sinä, että sinä yllätät heidät kaikki? Eikö joka päivä kuulla, että pelko ajelee heitä sinne tänne, jopa maastakin pois? Rikas korjaa pakenemalla tavaransa, itsensä, lapsensa ja ystävänsä; köyhä tarjoo naapurin eduksi hyödyllisen käsiparinsa.
ALBA. Niin tekevät, sikäli kuin heit' ei voida estää. Sen tähden kuningas vaatii neuvoa ja apua jokaiselta ruhtinaalta ja ankaruutta jokaiselta vallanpitäjältä eikä vaan selityksiä asiain tilasta ynnä siitä, mitä voisi tapahtua, jos annettaisiin kaiken tyynni mennä tuulen teitä. Suurta onnettomuutta huoleti katsella, toivolla itseään imarrella, luottaa tulevaisuuteen, ehkä kerran lyödä, kuin laskijaiskisassa, niin että läjähtää, ja ainakin tuo näyttää muka siltä, että tässä tehdään jotakin, kun ei tahdota tehdä mit' ikään, — eikö täm' ole omansa herättämään sitä epäluuloa, että tässä mielihyvällä katsellaan kapinata, jot' ei mielellään tahdota nostatella, vaan kyllä kannatella.
EGMONT (ratkeamaisillaan, pidätäksen ja pienen loman perästä puhuu vakavalla äänellä). Ei joka aikomus ole ilmiselkeä, ja monenkin aikomusta saattaa väärin selittää. Niin saadaan joka taholta kuulla, että kuninkaan aikomus ei niin paljon ole maakuntia hallita selväin ja yhdenmukaisten lakien mukaan, turvata uskonnon ylevyyttä, ja rakentaa yleistä; rauhaa kansallensa, vaan pikemmin kukistaa heidät kerrassaan ikeensä alle, riistää heiltä heidän vanhat oikeutensa, itse paneutua heidän omaisuutensa herraksi, silpoa; aatelin kalliit etuudet, vaikka näiden vuoksi aatelismies juuri tahtoo häntä palvella, uhrata verensä ja henkensä hänen hyväkseen. Uskonto, niin sanotaan, on ainoastaan ulkokullan kimaltava verho, jonka takana vaan sen helpommin käy keksiä mitä vaarallisimpia vehkeitä. Ja kansa lyyhää hartaasti polvillaan, rukoilee pyhiä kudotuita kuvia, ja tuolla takana väijyy linnustaja saalistamassa sitä ansaan.
ALBA. Ja tätä pitää minun sinulta kuulla?
EGMONT. Ei täm' ole minun mielipiteitäni! Ainoastaan mitä missäkin hoetaan, mitä siellä ja täällä, suuret ja pienet, viisaat ja hullut kuuluttavat koko maailmalle. Alankomaalaiset pelkäävät kaksinaista ijestä, ja kuka takaa heille heidän vapautensa?
ALBA. Vapaus! Se kaunis sana, kun se vaan oikein ymmärretään! Mitä vapautta he tahtovat? Mikä on vapahimman vapaus? Oikein tehdä! — Ja siitä heit' ei tule kuningas estämään. Ei, ei! He eivät luule itseään vapaiksi, ell' eivät saa itseään ja muita vahingoittaa. Eikö olisi paremp' ottaa eronsa, kuin hallita semmoista kansaa? Kun ulkoviholliset uhkaavat, joit' ei kukaan porvari tule ajatelleeksi, tämä kun askartaa vaan lähimpiä tehtäviään, ja kuningas pyytää apua, niin silloin syntyy heissä keskinäinen eripuraisuus, ja ihanpa he liittäytyvät omiin vihollisiinsa. On paljon parempi siis supistaa heidän vapautensa, niin että heitä voi pidellä kuin lapsia, holhota heitä heidän omaa hyväänsä kohti, kuin lapsia. Usko minua, mikään kansa ei tule vanhaksi, ei ymmärtäväiseksi; kansa on ja pysyy aina lapsellisena.
EGMONT. Mitenkä harvoin kuontuu kuningas ymmärtämään! Ja eikös monen ole moneen ennemmin luottaminen kuin yhteen? Eikähän ensinkään yhteen, vaan yhden muutamiin, siihen kansaan, joka vanhenee herransa silmän alla. Senpä ainoan kansan oikeus muka lienee tulla ymmärtäväiseksi.
ALBA. Ehkäpä juuri sentähden, että se ei ole saanut olla omassa varassaan.
EGMONT. Ja senpä tähden ei kernaasti tahdo heittää ketään muutakaan omaan varaansa. — Tehtiinpä miten tahansa; min' olen vastannut sinun kysymykseesi, ja minä sanon vielä kerran: se ei käy päinsä! Se ei voi käydä! Minä tunnen omat maanmieheni. He ovat miehiä, kelpoja tätä Jumalan mantua astumaan! Itse kukin kohdastaan miehinen mies, pikku kuningas, vankka, virkku, nerokas, uskollinen, itsepintainen vanhassa sävyssään! Heidän luottamustaan on vaikea hankkia, säilyttää huokea. Jäykkiä sekä sitkeitä! Sorrettavissa he on; ei sorruksiin sorrettavissa.
ALBA (joka sillä välin on muutamia kertoja ympärilleen katsonut).
Tahtoisitkohan sinä tätä kaikkea kerrata kuninkaan läsnä ollessa?
EGMONT. Sen pahempi, jos minua hänen läsnä-olonsa peljättäisi! Sen parempi hänelle, hänen kansalleen, jos hän minussa herättäis' uskallusta, jos hän minussa herättäisi luottamusta, jotta minä rohkenisin vielä enemmän!
ALBA. Mikä hyödyllistä on, voin minä kuunnella yhtä hyvin kuin hänkin.
EGMONT. Minä hälle sanoisin: helposti voipi paimen ajaa koko laumaa lampaita edellään, härkä vetää auraa tenimättä; vaan jos sinä tahdot ratsastaa jalolla hevosella, täytyy sinun tutkia sen omaa sävyä, sin' et saa sitä pakottaa tekemään mitään tajutonta temppua, sin' et mitään saa tajuttomalla tavalla vaatia siltä. Sen tähden haluaa porvari pitää vanhan valtiosääntönsä entisellään, haluaa, että hän saisi olla omain maanmiestensä hallittavana, kun hän silloin tietää, mitenkä häntä johdetaan, kun hän voi kohtalossaan toivoa, että näiden ojennusnuorana ei ole voiton-pyynti, vaan myötätuntoinen osanottavaisuus.
ALBA. Vaan eikö hallitsijalla saisi olla valta muuttaa tätä vanhaa pitämystä? Ja eikö juuri se olisi hänen parhain esivaltuutensa? Ja mikä tässä maailmassa on pysyväistä? Ja voisikohan joku hallituslaitos olla pysyväinen? Eikö täydy aikain kuluessa kaikkein suhteitten muuttua, ja vanhan valtiomuodon vaikuttaa tuhansia työläyksiä, sen tähden juuri kun se ei vastaa kansan nykyistä kantaa. Minä pahoin pelkään, että nämä vanhat oikeudet ovat vaan sen tähden niin suloisia, kun ne semmoisia kursokohtia muodostavat, joiden varjossa kukin viekas, kukin valtaniekka saattaa kansan turmioksi, kokonaisuuden turmioksi piillä tai päästä — livistämään.
EGMONT. Ja nämä mielivaltaiset muutokset, nämä rajattomat ryntäykset korkeimman vallan puolelta, eivätkö nämä ole sen enteitä ja oireita, että yksi tahtoo tehdä mitä tuhannet eivät saa tehdä? Hän tahtoo yksinomaan oman itsensä tehdä vapaaksi, voidakseen tyydyttää kaikki mielitekonsa, voidakseen täyttää kaikki oikkunsa. Ja jos me täydelleen luottaisimme häneen yhteen ja hyvään, viisaaseen kuninkaasen, voiko hän vastata meille jälkeisistään, ett'ei näistä kukaan tule hallitsemaan säälimättä, säästämättä? Ken tahtoo pelastaa meidät silloin täydellisen mielivallan orjuudesta, kun hän lähettää meille tänne palvelijoitaan, läheisimpiään, jotka tuntematta maata ja sen tarpeita mieltään myöten hallitsevat ja vallitsevat, eivät kohtaa mitään vastarintaa ja tietävät olevansa vapaita kaikesta edesvastuusta?
ALBA (joka taas on ympärilleen tähystänyt). Ei mikään ole luonnollisempaa, kuin että itse kuningas tahtoo itse-kauttansa hallita, ja mieluisemmin jakelee käskyjänsä niille, jotka häntä parhaiten ymmärtävät ja tahtovat ymmärtää, jotka virheettömästi täyttävät hänen tahtoansa.
EGMONT. Ja niin yhtä luonnollista on sekin, että porvari tahtoo olla sen hallittavana, joka on syntynyt ja kasvanut yhtenä hänen kanssaan, joka on saanut saman käsityksen kuin hänkin oikeasta ja väärästä, ja jota hän voi pitää veljenään.
ALBA. Ja kuitenkin on aateli tuiki velipuolen tavalla tasannut näiden veljeinsä kanssa.
EGMONT. Se tasan-teko on vuosisatoja vanha, ja sitä kärsitään nyt kadehtimatta. Vaan lähetettäisiinpä tänne, tarpeettomasti, ihka uusia henkilöitä, jotka toisen kerran tahtoisivat rikastuttaa itseään kansakuntaa nylkemällä, niin saataisiin kokea, että on jouduttu kiihkeän, julkean, rajattoman ahneuden kuiluun, — siitä nousisi kuohu, jok' ei hevillä lauhtuisi painumaan.
ALBA. Sinä sanot minulle mitä minun ei pitäisi kuulla; minäkin olen vieras.
EGMONT. Jotta minä varsin sinulle sen sanon, osottaa, että min' en tarkoita sinua.
ALBA. Ja yhtä kaikki tahtoisin minä päästä sitä sinulta kuulematta. Kuningas lähetti minut tänne, siinä toivossa, että minä apua saisin aatelistolta. Kuningas tahtoo oman tahtonsa. Kuningas on tullut tyystän miettimisen perästä älynneeksi, mikä kansaa hyödyttää; asia ei saa tästä puoleen enää mennä niin kuin tähän saakka. Kuninkaan aikomus on rajoittaa heidän vapautensa heidän omaksi hyväkseen, heille, jos niin on täytymys, pakata heidän omaa hyväänsä, päänään hukata vahingolliset kansalaiset, niin että muut voisivat saada rauhan, voisivat nauttia onnea viisaan hallituksen huomassa. Tämä se on hänen päätöksensä. Tätä aatelille ilmoittaa on mun tehtäväni, ja hänen nimessään vaadin minä neuvoa siihen, mitenkä nyt on tehtävä, en siihen, mitä on tehtävä; sillä tämän asian on päättänyt hän.
EGMONT. Valitettavasti osottavat nuo sinun lausumasi sanat, että tuo pelko, joka yleensä maleksii ihmisten mielissä, on liijankin oikeassa! Niin siis on päättänyt hän, mitä ei pitäisi päättää minkään ruhtinaan. Kansan tarmon, alamaistensa luontaisen sävyn, heidän itsetuntonsa, tahtoo hän heikontaa, lahmata, poisjuurittaa, voidakseen heitä mukavasti hallita. Hän tahtoo hävittää sisimmän ytimen heidän omituisuuttaan, tietysti aikeessa parantaa heidän onneaan. Hän tahtoo heidät tyhjään-raukaista, jotta heistä tulisi jotakin, toista jotakin. O, jos hänen aikeensa on hyvä, niin onhan se harhaan johdettu! Ei kuningasta vastaan ruveta, paitsi asetutaan ainoasti sen kuninkaan eteen, joka tahtoo ensimmäisiä kovan-onnen askeleita ottaa väärällä tiellä.
ALBA. Sen mielinen kun sinä olet, tuntuu olevan turha yritys koettaa meitä saada yhtymään. Sinulla on kehno ajatus kuninkaasta ja halpa hänen neuvonantajistaan, jos sinä epäilet, ett' ei tätä kaikkea ole tuumittu, harkittu ja mietitty. Minun ei ole määrä vielä kerran läpeensä kertoa kaikkia myöten- ja vasten-syitä. Kuulijaisuutta vaadin minä kansalta; ja teiltä, te, ensimmäiset, etumaiset, neuvoa ja apua tämän ehdottoman velvollisuuden vakuudeksi.
EGMONT. Vaadi meidän päämme, niin on se kerralla tehty. Jos niskan pitää nuukistua tämän ikeen alle, jos pitää panna päänsä pyövelin pölkylle, niin se voi jalolle sielulle olla yhtä kaikki. Turhaanpa olen minä puhunut näin paljon; ilmaa olen värähytellyt, en mitään muuta saanut aikaan.
(Ferdinand tulee).
FERDINAND. Suokaa anteeksi, että minä keskeytän teidän keskustelunne!
Täss' on eräs kirje, johon tuoja pyytää heti vastuuta.
ALBA. Suvaitkaa minun katsoa, mitä se sisältä!
(Menee syrjään).
FERDINAND (Egmontille). Se on kaunis hevonen, jonka teidän palvelijanne ovat tänne tuoneet, teitä noutamaan.
EGMONT. Niin, ei se ole juuri kehnoimpia. Se on minulla jo ollut jonkun aikaa, minä aijon sen hukata. Jos se teitä miellyttää, niin ehkä kaupoilla sovimme.
FERDINAND. Hyvä, saamme nähdä.
(Alba vihjaa pojalleen. Tämä vetäytyy takaisin).
EGMONT. Hyvästi! Suokaa minun lähteä! Sillä minä, — jumaliste! — en tiedä mitä enää sanoisin.
ALBA. Onnellinen sattumus on sinut estänyt enemmän paljastamasta mielenlaatuasi. Varomattomasti auvot sinä sydämen-karsinoitasi ja syytät itseäsi paljon ankarammin, kuin vihamiehesikään voisi sitä tehdä.
EGMONT. Tämä soimaus ei satu minuun. Minä tunnen itseni yltä kyllin ja tiedän, mitenkä minä olen kuninkaalle kuulijainen, paljon enemmän kuin monikin, joka häntä palvelevinaan palvellee vaan omaa itseänsä. Minä vastahakoisesti erkanen tästä kiistasta, näkemättäni sitä sovittuna, ja ainoastaan toivon, että yhteisen hallitsijamme palvelus ja maan hyöty pian saisi meidät sovintoon. Voi tapahtua, että toistainen keskustelu, niiden muitten ruhtinasten läsnä-olo, joita tänäpänä puututaan, joskus onnellisempana hetkenä saa aikaan sen, mikä ei tänäpänä näytä olevan mahdollista. Tällä toivomuksella poistun minä.
ALBA (joka samalla pojalleen antaa merkin). Seis, Egmont! — Miekkasi tänne!
(Perä-ovi aukeaa: nähdään vartijoilla varustettu kalleria,
vartijat seisovat liikkumatta).
EGMONT (joka hämmästyksissään on muutaman silmänräpäyksen seissut mykkänä). Tämä oli siis tarkoitus? Sen tähden sinä olet kutsunut minut tänne? (Tavoittaa miekkaansa, ikään kuin tahtoisi puolustautua). Olenko minä asuton?
ALBA. Kuningas käskee, sinä olet minun vankini.
(Samalla astuu molemmilta puolin aseellisia sisään).
EGMONT (jonkun vaiti-olon perästä). Kuningasko? — Oranialainen! Oranialainen! (Pienen loman perästä, miekkansa jättäen). Niin ota hänet! Se on paljon useammin puolustanut kuninkaan asiata kuin varjellut tätä rintaa.
(Hän menee perä-ovesta pois. Aseelliset, jotka sisällä ovat, seuraavat häntä, samoin Ferdinand. Alba jää seisomaan yksin.)
(Esirippu lankee).
VIIDES NÄYTÖS.
Katu.
Hämärikkö.
Klaara. Brackenburg. Porvareita.
BRACKENBURG. Jumalan tähden, kultaseni, mitä sinä aijot?
KLAARA. Lähde mukaan, Brackenburg! Et sinä tuntenekaan ihmisiä. Me hänet vapautamme varmaan. Niin, sillä mitä voi verrata heidän rakkauteensa häntä kohtaan? Minä vannon sen, että heidän kaikkein rinnassa palaa tulinen halu pelastaa hänet, torjua pois vaara siitä kalliista hengestä sekä antaa sille vapaimmalle vapaus jälleen. Tule! Nyt kaivataan ainoastansa yhtä ääntä, joka heidät kutsuisi yhteen. Eläähän heidän sielussaan vielä ihan tuoreena muisto siitä, mitä he ovat velkaa hänelle, ja että yksistään hänen voimakas kätensä heidät pelastaa perikadosta, sen he tietävät. Hänen ja heidän itsensä tähden täytyy heidän uskaltaa kaikki tehdä. Ja mitä me uskallamme tehdä? Korkeintaan panemme alttiiksi henkemme, jonka säilyttäminen on turha vaiva, jos hänet hukka perii.
BRACKENBURG. Polonen! Sin' et näe sitä voimaa, joka meitä kietoo rautakahlehilla.
KLAARA. En minä usko, ett' ei tuota jakseta voittaa. Ei tuhlata vaan aikaa tyhjin puhein! — No täällähän tuleekin niitä vanhoja, oivallisia kunnon miehiä! Kuulkaapas, hyvät ystävät! Naapurit, kuulkaa! — Sanokaa, mitenkä on Egmontin laita?
RAKENNUSMESTARI. Mitä se tahtoo tuo lapsi? Saa hänet vaikenemaan!
KLAARA. Tulkaahan lähemmä, niin että voidaan puhua hiljaa, kunnekka meill' on yksi mieli, ja ollaan väkevämmät. Ei meidän kannata yhtä silmänräpäystäkään hukata! Tuo röyhkeä hirmuvalta, joka rohkenee kahlehtia hänet, jo teroittaa tikariansa, murhatakseen hänet. O, hyvät ystävät! Kuta enemmän hämärä voittaa, sitä tuskaisemmaksi tulen minä. Minua peljättää tämä yö. Tulkaa! Me jakaudumme! Me riennämme talo talolta ja nostatamme porvarit. Kukin sivaltakoon vanhat aseensa! Torilla yhdymme sitten. Ja meidän vuolas vuoksemme tempaa kaikki mukaansa. Vihollinen näkee itsensä saarretuksi, näkee olevansa väkitulvan vallassa, ja on voitettu. Mitä on pivon täys huoveja meitä vastaan? Ja hän sitten seisoo taas meidän keskellämme, ja näkee itsensä vapautetuksi ja voipi kerran kiittää meitä, jotka olemme niin suunnattomasti jääneet velkaan hänelle. Hän ehkä näkee taas — niin, hän saa varmaankin taas nähdä vapaalla taivaalla aamuruskon.
RAKENNUSMESTARI. Mikä sinua vaivaa, tyttö?
KLAARA. Voittenko minut väärin ymmärtää? Kreivistä minä puhun! Minähän puhun Egmontista.
JETTER. Elä mainitse sitä nimeä! Se on kuolemaksi.
KLAARA. Elä muka sitä nimeä! Mitä? Eikö sitä nimeä? Ken sit' ei mainitse joka tilassa? Missästä se ei löydy kirjoitettuna? Minä sen olen näissä tähdissä usein lukenut, kaikkine kirjaimineen. Ei saisi mainita! Mitä se nyt on merkitsevinään? Ystävät! Hyvät, kalliit naapurit, te uneksitte! Kootkaapas ajatuksenne! Elkäätte katselko noin tuijastelemalla minuun ja hätäisesti! Elkäätte tähystelkö noin yhtenään ja arkamaisesti syrjään! Minähän huutelen vain teille mitä jokainen kaipaa. Eiköstä minun ääneni ole teidän oman sydämenne ääni? Ken ei tänä hirmuisena yönä, ennen kuin levottomalle vuoteellensa käy, lankeisi polvilleen ja hartaalla rukous-tulvalla kiusaisi taivasta, että se pelastaisi hänet? Kysykää toisiltanne! Kysyköön itsekukin itseltään! Ja ken ei yhdy näihin minun sanoihini "Egmontin vapaus tai kuolema!"?
JETTER. Jumala varjelkoon meitä! Tapahtuu onnettomuus.
KLAARA. Tauvotkaa, tauvotkaa, te, elkäätte lähtekö hänen nimeänsä pakoon, hänen, jollenka te ennen olette niin iloissanne rientäneet vastaan! Kun maine kuuluutti hänen tulemistaan, kun huhuttiin: "Egmont tulee! Hän tulee Gentistä" — ne silloin pitivät itsensä onnellisna, jotka asuivat sen kadun varrella, jota hän oli ratsastava. Ja kun te kuulitte hänen hevostensa kavion-kopinan, niin silloin heitti jokainen työnsä pois, ja yli teidän haikeitten naamainne, kun te ikkunoista pilkistelitte pihalle, liiti niin kuin auringonsäde hänen silmistään, katse kimaltava iloa ja toivoa. Te silloin lapsianne kohotitte kynnyksiltä käsin ylös ja näytitte niille: "Katso, se on Egmont, tuo suurin tuolla! Se on hän! Se on hän, jolta te saatte kerran odottaa parempia aikoja, kuin joita teidän isäparkanne elivät". Ett' ei vaan teidän lapsenne tarvitsisi, teiltä kysellä kerran. "Minnekkä hän on urjennut? Minnekkä ne ajat, joita te lupasitte?" Ja me näin ikään olemme vaan sanasilla, kädet ristissä, petämme hänet.
SOEST. Teidän pitäisi ujostella, Brackenburg! Elkää antako hänen enää jatkaa! Estäkää onnettomuutta!
BRACKENBURG. Rakas Klaara! Tule, lähtään! Mitähän äitis' virkkaa?
Kenties —
KLAARA. Luuletko sinä, että minä olen lapsi taikka heikkopäinen? Mitä auttaa joku: kenties? — Et sinä tästä kauheasta varmuudesta minua nyhtäisi pois millä kulla toiveella vaan. Minua teidän täytyy kuulla ja vasta kuulettenkin; sillä, hyvinhän minä näin sen, te olette tyrmistyneitä ettenkä voi oikein selville tulla omassa rinnassanne. O, heittäkäähän läpi tänhetkisen vaaran yksi ainoa silmäys menneeseen aikaan, tuohon vasta-menneeseen! Käännältäkää sitten ajatuksenne sitä aikaa kohti, jok' on tulossa! Voittenko te siis elää, — sittenkin vielä jos hänet hukka perii? Hänen viimeisen huokauksensa myötä pakenee myös viimeinen vapauden henkäys. Minkä arvoinen hän oli teille? Kenenkä hyväksi hän oli valmis menemään mitä suurimpiin vaaroihin? Hänenhän haavansa verta vuotivat ja paranivat ainoastaan teidän hyväksenne. Ja tämä suuri henki, joka kantoi teitä kaikkia, täm' on nyt linnan lovessa vankina, ja salamurhan hirmupeikot ovat väikkymässä hänen ympärillään. Hän luottaa ehkä teihin, hänen toivonsa rientää teihin, hänen, joka oli tottunut vaan antamaan, vaan muiden vajaita täyttämään.
RAKENNUSMESTARI. Tule, naapuri!
KLAARA. Ja eikä minulla ole semmoisia käsivarsia, ei jänteitä, kuin teillä; kuitenkin minulla on mitä teiltä kaikilta puuttuu: uskallusta, ja se avu, että minä halveksin vaaraa. Jos minun hengitykseni vaan voisi tulistuttaa! Jos minä voisin teitä lämmittää ja elähyttää poveani vasten likistämällä! Tulkaatte! Keskellä teidän joukkoanne tahdon minä käydä! — Niin kuin lippu, varuton, liehuen johtaa jaloa sotilasjoukkoa, niin minun henkeni tulee teidän päittenne yllä liekkinä leimuta, ja rakkauden ja rohkeuden tulee yhdistää horjuvainen, hajanainen kansa yhdeksi peljättäväksi sotajoukoksi!
JETTER. Viekää hänet pois, minun on sääli häntä.
(Porvarit poistuvat.)
BRACKENBURG. Klaara, näetkö sinä missä me olemme?
KLAARA. Missäkö? Sen taivaan alla, joka niin usein näytti ihanammin kaartuvan, kun se jalo tään alla asteli. He näistä ikkunoista ovat katselleet ulos, neljä, viis päätä päälletysten. Näiltä ovilta he jaloin ovat kuopaisseet ja päätään nyökyttäneet, kun hän katsahti alas niihin jänishousuihin. O, minä rakastin heitä yhtä paljon kuin he kunnioittivat häntä! Jos hän olisi ollut tyranni, niin joutaisivat kyllä karsastaa hänen lankeemustansa. Vaan he kun rakastivat häntä! — O, teitä käsiä, jotka olitte niin nopsat aina lakkia tempaamaan päästä, te miekkaa ette voi temmata! — Ja entä me, Brackenburg? Mitä moitimme heitä? Nää käsivarret, jotka niin usein syleilivät häntä, mitä tekevät nää hänen hyväkseen? Juoni on niin paljon matkaan saanut maailmassa — tunnethan sinä tiet ja tolat, tunnethan sinä tuon vanhan linnan. S'ei ole mahdotonta. Keksi mulle joku ohjelma!
BRACKENBURG. Parasta on, että lähdemme kotiin.
KLAARA. Niin —
BRACKENBURG. Minä tuolla nurkalla näen Alban vartion. Suo toki järjen äänen tunkeutua sydämeesi! Pidätkö sinä minua pelkurina? Etkö usko, että minä sinun tähtes' voisin kuolla? Täss' ollaan molemmat mieltä vailla, minä niin hyvin kuin sinäkin. Etkö sinä huomaa mahdottomuutta? Jos sinä kokisit malttaa mieltäsi! Sinä olet pois suunnalta.
KLAARA. Pois suunnalta! Inhottavaa! Brackenburg, te sitä olette pois suunnalta. Kun korkealla äänellä te ylistitte sankaria, kutsuitte häntä ystäväksenne, turvaksenne ja toivoksenne, huusitte hänelle: "eläköön!" kun hän tuli, silloin minä seisoin sopessani, avasin akkunan ra'olleen, lymysin kuulokorvana, ja sydän sykki mulla ylemmin, kuin teillä kaikilla! Nyt sykkii se taas ylemmin, kuin teillä kaikilla. Te lyyhistytte lymyyn silloin kun on hätä käsissä, ette ole tietääksenne hänestä, ettenkä tajua, että te itse menette manalle, jos hän kuolee.
BRACKENBURG. Lähde kotiin!
KLAARA. Kotiinko?
BRACKENBURG. Niin, maltapas! Katso ympärilles'! Täm' on samoja katuja, joita sinun oli tapa astua vaan sunnuntaisin, joita myöten sinä sievästi kävit kirkossa, joita mennessäsi sinä liikanaisen kainona pikastuit, jos minä virkkamalla jonkun ystävällisen tervehdys-sanan yritin seurata sinua. Nyt seisot sinä tässä, puhut ja puuhaat aivan julki Jumalan, ilmi ihmisten. Malta mielesi, armas! Mitä auttaa meitä tuo?
KLAARA. Kotiin! Niin kyllä, minä maltan mieleni. Lähde, Brackenburg!
Kotiin! Tiedätkö sinä, missä minun kotini on?
(He lähtevät.)
Vankihuone.
Tätä valaisee lamppu. Vuode on perällä.
EGMONT (yksinään). Vanha ystävä, aina uskollinen uni, pakenetko minua sinäkin, niin kuin nuo muut ystävät? Kuinka mielelläsi sinä laskeusit tänne alas, minun vapaan pääni päälle, ja viilistit minun kulmiani, kuin rakkauden suloinen myrttiseppele! Keskellä aseissa-oloa, elämän hyrskyvällä aallokolla, lepäsin minä herttaisesti hengittäen, kuin ikään kukoistava poikanen, sinun sylissäsi. Jos myrskyt ulvoivat kautta oksain ja lehtien, haarat ja latvat rauskahdellen vääntyilivät, pysyihän sisinnä kuitenkin sydämen manto sylvähtämättä. Mikä tärisyttelee sinua nyt? Mikä panee vapisemaan tämän lujan, uskollisen luonnon? Tunnenhan minä sen: se on tuon murhakirveen kalahdus, joka minun juurtani jäytää. Vielähän minä seison pystyssä, ja kuitenkin joku sisällinen väristys tunkee minut läpi. Niin, se voittaa tuo kavalajuoninen väkivalta; se kalvaen juurii tämän korkean, lujan varren, ja ennen kuin kuorikaan kuivaa, kukistaa ryskeellä, myrskeellä kumoon sinun kukkalatvasi.
Ja miksikähän nyt, sinä joka niin usein olet valtavatkin surut, kuin saippuarakot, päästäsi häätänyt pois, miks' et sinä nyt voi karkottaa tuota aavistusta, joka tuhansin kerroin harhailee sinussa edes-takaisin? Hamasta mistä ajoin on kuolema ruvennut sinua pelottamaan, tuo jonka vaihtelevain kuvien kanssa, niin kuin tään tutunkin maan olentojen kanssa sinä elelit vakaana rauhassa? — Vaan eipähän tää lienekään se raisu vihollinen, jota vastaan raitis rinta halajaa kilvotellen. Tää on linna ja vankeus, haudan esikuva, sankarille niin kuin epatollenkin inha. Jo oli sietämättömän tukala minun istua hyllävälläkin tuolillani, kun ruhtinaat juhlallisessa kokouksessa yhä uudestaan keskustellen neuvottelivat asiasta, mikä olis' ollut helppo ratkaistava, ja salin laipiohirret raskaina, jylsäin seinäin välillä, olivat kerrassaan maata minut kuolijaksi. Niin silloinpa minä riensinkin ulos, niin suittoon kuin suinkin, ja reippaasti ylös ratsahille, syvään hengittäen. Ja aika vauhtia väljään, tuonne, minnekkä me luonnostaan kuulumme! Ulos, vapaaseen väljään, maalle ja mannulle, missä joka ilmoinen luonnon läheisin lahja, maasta uhkuten, ja kautta toivon liihoitellen kaikki tähtölän siunaukset ympärillämme ilmastuttavat meitä, tuoksuten ja leimuten; missä me, tuon maasta-syntyneen jättiläisen lailla, ponnahdamme, äitiin koskemalla, kahta väkevämpinä ylös; missä me inhimisyyden tunnemme kokonaan ja inhimillisen himon joka suonelleen; missä into eteenpäin tunkeutumaan, voittamaan, kaappaamaan, kättään käyttämään, omistamaan ja hankkimaan, hehkuu nuoren metsämiehen sielussa; missästä soturi rajussa vauhdissaan anastaa myötä-syntyneen oikeutensa koko maailmaan, ja hirveässä vapaudessaan, kuin rankka, rakehillinen jääsade, viluilman viehkurina, hävittäen pyyhkii niityt, vainiot ja metsät, huolimatta mitään rajoista, panemista ihmiskätten. Sinä olet ainoastaan kuva, muisto-unelma tästä onnesta, jota minä olin nauttinut niin kauvan. Mihinkä sinut onkaan kohtalo kavalasti osuuttanut? Ja eikö raski rutosti, auringon nähden, suoda sulle kuolemaa, tuota, jota sin' et ole koskaan arastanut, — eikö? — valmistaaksensa sulle vaan haudan esimakua tässä ummehtuman tympeässä mädässä? Mitenkä lokaisen ilkeältä tuo löyhkää näistä kivistä! Minulta kelmenee elämä jo hyytyen; vuodetta niin kuin hautaa arastaa jalka. —
O, levottomuus, levottomuus, joko sinä edeltä käsin murhaa alotat, herkeä pois! — Hamasta mistähän asti on Egmont ollut yksin, näin ypö yksin tässä maailmassa? Ei tämä onnen-kohtalo sinua tee eperoksi, vaan epäilys yksistään. Onko kuninkaan hurskas rehellisyys, johonka sinä olet kaiken elämäsi ajan luottanut, onko hallitsijattaren ystävyys, joka milt' ei — niin, sinä sen hennot tunnustaa — joka milt' ei ollut rakkautta, ovatko nuo yks kaks kadonneet, kuin öinen virvatulen hohde, ja jättävät sinut synkällen uralles' yksiksesi? Vai eiköhän Oranialainen, sinun ystävies' etupäässä, tuumi jotain uskalijasta yritystä? Vai eiköhän kokonainen kansa kokoudu ja vastustamattomalla voimalla pelasta vanhaa ystäväänsä?
O, muurit, te, jotka tähän minut suljette, elkää pitäkö niin monen hengen hyvää tarkoittavaa intoa ulkona, poissa minusta; ja se uljuus, mikä muinoin virtasi heihin minun silmistäni, koitukoon se heidän sydämistänsä takaisin minun sydämeeni! Niin tosiaan, heitä nousee tuhat-määrin! He tulevat, seisovat mun kupeellani! Hellyyttään entää heidän hurskas toivehensa ylös taivaaseen, se anoo jotain ihmettä. Ja ell' ei joku enkeleitä laskeudu alas minua pelastamaan, niin mä näen heidän itsensä tarttuvan keihääseen ja kalpaan. Jo portit ammahtavat auki, ristikot räjähtävät rikki, muurit murtuu heidän käsissänsä maahan, ja Egmont astuu iloisena koittavan päivän vapautta kohti. Niin kuinka moni hyvä, tuttu naama on mua tervehtämässä riemuten! O, Klaara, olisitpa sinä mies, näkisin minä sinut varmaan täälläkin etumaisina, ja saisin siitä kiittää sinua, mistä ketään kuningasta liene tukala kiittää — vapaudesta!
Klaaran asunto.
KLAARA (tulee lampun ja vesilasin kanssa sisähuoneesta. Panee lasin pöydälle ja menee ikkunan eteen). Brackenburg? Tekö se olette? Mitä minä kuulin? Ei ketään vielä? S'ei ollut kukaan. Minä panen lampun ikkunalle, hänen nähdäkseen, että minä vielä olen valveilla, että minä vielä odotan häntä. Hän on luvannut mulle tuoda sanoman. Sanomanko? Kauhea varmuus! — Egmont tuomittu! — Mikä tuomio-istuin tohtii eteensä haastaa hänet? Ja he tuomitsevat kuolemaan hänet. Kuningasko tuomitsee hänet? Vai herttuako? Ja hallitsijatar vetäytyy syrjään! Oranialainen empii, ja kaikki hänen ystävänsä! — Onko tämä maailma, se jonka epävakaisuudesta ja huikentelevaisuudesta minä olen kuullut paljon, vaan jota minä tähän asti en ole tuntenut? Onko tämä maailma? Ken saattaa olla kyllin ilkeä, kantaakseen vainomieltä sitä kallista miestä vastaan? Saattaisko pahuus olla kyllin voimakas niin pian kukistamaan sen yleisesti ylistetyn? Niin on se kuitenkin — niin on se kuitenkin! Oi, Egmont, minä uskoin sinut varmaksi niin Jumalan ja ihmisten edessä kuin omassa sylissäni! Mitä olin minä sinulle? Sinä nimitit mua omaksesi, minä pyhitin koko elämäni sinun elämällesi. — Mitä olen minä nyt? Minä turhaan ojentelen kättäni siihen paulaan päin, joka sinua kuristaa. Sinä avuton ja minä vapaa! — Täss' on mulla oven-avaimeni. On ehdon valta mulla milloin tahansa mennä ja tulla, ja sinulle en ole minä miksikään! — — O, sitokaatte minut, ett' en mä epätoivoon nääntyisi, ja heittäkäätte syvimpään linnan tyrmään, niin että mä lennättäisin pääni sen hikimärkiä muureja vasten, ruikuttaisin vapautta, sitä uneksisin, mitenkä minä tahtoisin häntä auttaa, ell' ei mua kangistaisi kahleet, — mitenkä minä hänet auttaisin. — Nyt olen minä vapaa, ja minun vapaudestani koituu vaan voimattomuuden ankeus. Täydessä tajussani ollen, kykenemätön liikauttamaan yhtä sormeakaan hänen avuksensa! Ah, valitettavasti, tämä pikku osanen sinun olemustasi, sun oma Klaarasi, on yhtä mukaa kuin sinäkin vankina ja, erotettuna sinusta, oikoo viimeisiä voimiansa kuolon-kamppauksessa. Minä kuulin jonkun hiipivän, rykäisevän — se on Brackenburg! — Sinä rehellinen mies-raukka, sinun kohtalosi pysyy aina laisenaan! Sinun rakastettus' yöllä avaa sulle ovensa, ja ah, mihin epä-autuaaseen yhtymään!
(Brackenburg tulee).
KLAARA. Niin kelmeenä ja arkana tulet sinä, Brackenburg! Mitä kuuluu?
BRACKENBURG. Kiertoteitä ja kautta vaarallisten paikkain etsin minä sinua. Ne suuret kadut on miehitetty, läpi solukkain ja loukkojen olen minä tänne varastaunnut.
KLAARA. No kerro, mitenkä on asian laita?
BRACKENBURG (samalla rupee istumaan). Ah, Klaara, salli minun itkeä! Min' en rakastanut häntä. Hän oli se rikas mies, joka köyhältä vietteli ainokaisen lampaan paremmalle laitumelle. Kironnut min' en ole häntä koskaan. Jumala minut on luonut uskolliseksi ja hennoksi. Tuska juoksetti multa elämän pois, ja mulla oli jokapäiväinen toivo nääntyä lopen.
KLAARA. O, unhota tuo, Brackenburg! Unhota itsesi ja puhu mulle hänestä! Onko se totta? Onko hän tuomittu?
BRACKENBURG. On, minä tiedän varmaan.
KLAARA. Ja elääkö hän vielä?
BRACKENBURG. Niin, hän elää vielä.
KLAARA. Mitenkä sinä minulle voisit sen varmentaa? — Ja hirmuvalta sankarin murhaa yön pimeydessä! Salassa, kaikkein silmiltä kätkettynä, vuotaa hänen verensä. Tuo huumautunut kansa makaa tuskan unta ja uneksii pelastusta, uneksii tehdottoman toivonsa täyttämystä, samalla kuin hänen henkensä, meitä vastaan nurjana, jättää maailman. Niin, hän on poissa! Elä petä minua, elä itseäsi!
BRACKENBURG. Ei, hän elää aivan varmaan! — Ja valitettavasti! Hispanialainen aikoo valmistaa sille kansalle, jonka hän tahtoo maahan mäsäksi tallata, hirmu-näytelmän, murtaakseen väkivallan iskulla iki-omaan jokaisen sydämen, joka sykkii vapaudelle.
KLAARA. Niin jatka vaan, ja levollisena julista minunkin kuoleman-tuomioni! Minä koidun yhä lähemmä ja lähemmä niitä autuasten aloja, niiltä vapauden tienohilta henkii minun luokseni jo lohtu. — Sano suoraan!
BRACKENBURG. Minä saatoin havaita vartijoista, sanoista, joita siellä täällä kuulin, että torilla hankitaan salakähmässä jotain kauhu-näkyä. Minä luikin syrjäteitä myöten, taka-uulain kautta, joita tunsin, serkkuni huoneeseen ja katselin taka-akkunasta torille. — Soihtuja liehui taajassa hispanialaisten sotamiesten kihermässä sinne tänne. Minä teroitin tottumatonta silmääni, ja yön pimeydessä nousee musta teline, avara ja korkea; minua pudistutti tuo kammottava näky. Sen ympärillä oli joukko ihmisiä, kiihkeänä peittelemässä mustalla vaatteella, missä kohdin vielä valkoista puu-ainetta oli näkyvissä. Myös portaatkin he kattoivat viimein mustalla, minä näin sen selvään. He näyttivät viettävän jonkun julman uhrin vihkijäis-aattoa. Eräs valkea risti, joka hohti kuin hopea läpi pimeyden, näyttiin asetettavan ylös yhdelle puolen. Minä katsoin ja näin sen hirmuttavan varmuuden yhä varmenevan. Vielä häilyi soihtuja siellä täällä; vähitellen poikkenivat ne ja sammuivat. Yhdellä haavaa tuo yön kamala sikiö pyörähti äitinsä helmaan takaisin.
KLAARA. Vait', Brackenburg! Nyt vaikene! Suo tämän varjon minun sieluni päällä levähtää. Kadonneet ovat aaveet, ja sinä, armias yö, lainaa vaippaasi tälle maalle, jonka sisus kuohuu! S'ei jaksa enää kantaa tätä irstasta taakkaa, se järisten avaa syvät kurimuksensa ja ahmaista roukistaa tuon murha-rakkineen kitaansa. Ja jonkun enkeleitään lähettää se Jumala, jonka he ovat oman kehnoutensa todistajaksi häväisseet. Sen pyhän airuen sormella silkonee salvat ja siteet, hän valaa minun ystäväni ympärille taivaallisen kiillon ja lempeästi ja hiljaa saattaa hänet kautta yön vapauteen. Ja minunkin tieni salaisinpuolin menee tässä himmeydessä häntä kohtaamaan.
BRACKENBURG (häntä pidättäen). Mihinkä, hyvä lapsi? Mitä aijot sinä?
KLAARA. Vaiti, puhu hiljaa, hyvä ystävä, ett' ei kukaan heräjä, ett' emme herätä itseämme! Tunnetko sinä vielä tämän pullon, Brackenburg? Minä sen leikilläni otin sinulta, kun sinä usein kärsimätönnä uhkasit tehdä äkkilopun elämästäsi. — Ja nyt, hyvä ystävä —
BRACKENBURG. No kaikkein pyhimysten nimessä!
KLAARA. Et sinä estä minua. Minun osani on kuolema! Ja salli minulle se vieno, sievä kuolema, jonka sinä aijoit itsellesi! Suo mulle kätesi! — Nyt tässä silmänräpäyksessä, kun minä olen avaamassa sitä synkkää porttia, jonka takaa ei kukaan palaja, — o, minä tältä käsikätteheltä voisin sulle sanoa, mitenkä sangen paljon min' olen rakastanut, mitenkä sangen paljon min' olen itkenyt sinua! Minulta kuoli veli nuorra; sinut valitsin minä hänen sijaansa. Sinun sydämes' oli sitä vastaan ja vaivasi itseään ja minua, sinä ikävöitsit palavasti ja aina palavammin sitä, mitä sinulle ei sallimus ollut sallinut. Suo mulle anteeksi ja jääös terveeksi! Suo, että mä nimitän sua veikoksi! Se on nimi joka sisältää monta. Ota uskollisella sydämmellä kuolon-morsiolta vastaan tämä viimeinen kaunis kukka — he tämä suudelma! Kuolo kaikki yhdistää, niinpä meidätkin, Brackenburg.
BRACKENBURG. Niin salli minun kuolla yhtenä sinun kanssas'! O, jaetaan, jaetaan! Se riittää kyllä sammuttamaan kaksi elämää.
KLAARA. Pois se! Sinun tulee elää, sinä voit elää. — Jää tueksi minun äidilleni, joka ilman sinutta saisi nääntyä köyhyydessä. Ole sinä hälle mitä min' en enää voi olla! Eläkää yhtenä ja itkekää minua, itkekää isänmaata ja sitä miestä joka ainoa tämän voisi pelastaa! Nykyinen polvikunta ei pääse tästä kurjuudesta kuitiksi. Ei koston vimmakaan voi tätä kokonaan huuhtoa pois. Eläkää, raukat edelleen aikaa sitäkin, jok' enään ei ole aikaa eikä mitään. Nyt tänään seisoo maailma kerrassaan liikkumatta; sen kiertokulku pysähtää ja minun valtasuoneni vaivoin tykähtelee vielä muutamia minuutteja. Hyvästi!
BRACKENBURG. O, elä sinä meidän kanssamme, niin kuin mekin sinun tähtes' yksistään! Sinä surmaat meidät itsessäsi. O, elä ja kärsi! Me tahdomme luopumatta pysyä sinun puolellasi, ja aina hellänä ja huolellisna on rakkaus elävässä sylissään valmistava sinulle suloisimman lohdutuksen. Ole meidän, meidän! — En tohdi sanoa: minun.
KLAARA. Hiljaa, Brackenburg! Et tunne sinä, mitä sinä kosketat. Missä sinä näet toivoa, siinä näen minä toivottomuutta.
BRACKENBURG. Jaa' toivo elävitten kanssa! Pysähdä syvyyden partaalla, silmää sinne alas ja katso meihin takaisin!
KLAARA. Minä olen loppuun taistellut. Elä enää kutsu mua koettelemaan!
BRACKENBURG. Sin' olet sekaisin, yö-synkkänä etsit sinä syvyyttä. Ei vielä ole kaikki valo sammunut, ja vielä monta päivää —
KLAARA. Voi! Voi sinua! Julmasti repäiset sinä rikki sen varjon, joka oli minun näköni edessä. Niin, pian on päivä valkeneva, turhaan on se kaikki sumut summat vetävä ympärilleen ja väkisin valkeava! Peljäten tähystää porvar' ikkunastaan ulos, yö jättää jälkeensä muutaman mustan täpän — hän tähystelee — ja valon voittaen kasvaa kasvamistaan murhateline hirviöksi. — Uudesti kärsien luopi ristiin-naulitun vapahtajan häväisty kuva rukoilevan silmänsä isän puoleen ylös. Aurinko ei henno näyttäytyä, s'ei tahdo airunna ilmoittaa tuota hetkeä, jona sen miehen pitää kuolla. Verkalleen käydä juttaa kello käyntiään, ja hetki hetken perästä lyö. Seis! Seis! Nyt on aika! Minut karkottaa aamun aavistus hautaan.
(Hän menee akkunan eteen, kuin katsoakseen ulos, ja juopi salaa.)
BRACKENBURG. Klaara! Klaara!
KLAARA (käy pöydän ääreen ja juo vettä). Täss' on jäännös! Min' en viettele sinua mukaani. Tee mitä voit! Jää hyvästi! Sammuta lamppu hiljaa ja viipymättä! Minä menen rauhaan. Hiivi hiljaa pois, vedä ovi mennessäsi kiinni. Hiljaa! Elä herätä äitiä! Mene, pelasta itsesi, ell' et sinä tahdo näyttää minun murhaajaltani.
(Menee pois.)
BRACKENBURG. Hän jättää minut tämän viimeisen kerran niinkuin aina ennenkin. O, jospa joku ihmis-sielu voisi tuta, mitenkä hän voi murtaa rakastajansa sydämen! Hän jättää minut oman onneni nojaan, sekä kuolemaa että elämää vihaan minä yhtä paljon. — Ja yksin kuolla! O, itkekää, rakastavaiset! Sen kova-osaisempaa kohtaloa ei ole, kuin minun! Hän jakaa kuolon pisaran minun kanssani ja suistaa minut pois sivultansa! Hän vetää minua ensin mukaansa ja survaa minut taas elämään jälkeensä. O, Egmont, mikä kallisarvoinen osa lankee sinulle! Hän menee edeltä. Sinä saat hänen kädestänsä vastaanottaa voittoseppeleen, ja hän sinulle tuo vastaan koko taivaan! — Ja pitikö minun seurata ja seista syrjässä taaskin, ja tämä sammumaton kateus viedä niihin asuntoihin? Maan päällä min' en enää mieli viipyä ja tuonela ja taivas tarjoo mulle saman vaivan! O, kuinka tyhjään-raukeamuksen kova koura olisi tervetullut auvottomille!
(Brackenburg lähtee.)
Teateri on tovisen muuttumatta. — Soitto, Klaaran kuolemaa ilmaiseva, alkaa. Lamppu jonka Brackenburg on unhottanut sammuttamatta, lieskahtaa joitakuita kertoja, sitten sammuu. Kohta näyttämönä on:
Vankihuone.
Egmont makaa vuoteella nukuksissa. Kuuluu avainten raminaa ja ovi aukeaa. Palvelijoita soihtujen kanssa astuu sisään; sitten Ferdinand, Alban poika, ja Silva aseellisten seurattavana. Egmont kavahtaa unestaan.
EGMONT. Keitä te olette, jotka niin ynseästi karkoitatte unen minun silmistäni? Mitä julkaisee teidän uhkamieliset, umpimähkäiset silmäyksenne minulle? Mitä varten pidetään tätä julmaa telmettä? Mitä te tahdotte unikakkiaisina tulla ilvehtimään minun unen-toreissa olevaan sieluuni?
SILVA. Meidät lähetti herttua julistamaan sinulle tuomiosi.
EGMONT. Onko sinulla teloittaja mukanasi sitä toimeen panemaan?
SILVA. Kuuntele, niin saat tietää, mikä sinua odottaa.
EGMONT. Sepä soveltuu teille ja teidän riettaallen yrityksellenne! Yöllä haudottu ja yöllä keritetty jalalle! Niin joutaa piilläkin tämä vääryyden hävytön urous! — No astu vaan rohkeasti tänne, sinä joka kannat miekkaa, vaippaliepeen kätkössä! Täss' on minun pääni, vapain, minkä milloinkaan on hirmuvalta pois varresta listaissut.
SILVA. Sinä petyt! Minkä oikeat tuomarit päättävät, sit' eivät päivän valolta piilottele.
EGMONT. Niin menee siis hävyttömyys yli kaiken ymmärryksen ja älyn.
SILVA (ottaa eräältä läsnä-seisovalta tuomion, avaa ja lukee). "Kuninkaan nimessä, ja erinäisen Hänen Majesteettinsa meille antaman vallan ja voiman nojassa, tuomita kaikkia hänen alamaisiansa, mitä säätyä tahansa he olla mahtavat, myöskin Kultaisen Taljan ritareita, selitämme —"
EGMONT. Voipiko kuningas sen vallan antaa kelle toiselle?
SILVA. "Selitämme, edelläkäyneen tarkan, laillisen tutkinnon mukaan, sinut, Henrikki kreivi Egmontin, Gauren prinssin, valtionkavallukseen syypääksi, ja julistamme tuomion, että sinut pitää varhain heti aamun sarastaessa vankihuoneesta torille vietämän ja siellä kansan nähden kaikille kavaltajille varoitukseksi miekalla elämästä kuolemaan saatettaman. Annettu Brysselissä…"
(Päiväämä ja vuosiluku luetaan niin epäselvästi, että sitä
kuulija ei tajua.)
"Ferdinand, Alban herttua,
kaksitoistamiehisen tuomio-istuimen esimies."
Nyt sinä tiedät kohtalosi. Sinulle jää vähän aikaa siihen mukautua, lähtöön valmistautua ja omillesi jäähyvästit heittää.
(Silva lähtee seuraajineen. Ferdinand jää ynnä kaksi soihtua.
Teateri on puolittain valoisa.)
EGMONT (seisoo jonkun aikaa mietteissään ja, katsomatta ympärilleen, antaa Silvan mennä. Hän luulee olevansa yksinään, vaan kun kohottaa silmänsä, äkkää hän Alban pojan.) Sinä jäät seisomaan? Tahdotko sinä täällä-olollasi yhä lisätä minun hämmästystäni, minun kauhuani? Vai sinä tahtonet kenties sen tervetulleen viestin viedä isällesi, että minä miehetönnä miehenä olen epätoivossa! Mene! Sano hälle, sano hälle, että hän ei petä minua eikä maailmaa! Hänestä, siitä kunnian-vaivaisesta, kuiskutetaan ensin seljän takana, sitten aina kovemmin ja kovemmin lausutaan, ja kun hän laskeutuu kerran tästä korkeudestaan alas, on tuhansia ääniä huutamassa hälle vasten naamaa: Ei valtakunnan hyvä, ei kuninkaan arvo, ei maakuntien rauhan puute ole häntä tänne kuljettanut. Omaa itseänsä varten on hän sotaa tyrkyttänyt, jotta muka tämä soturi saisi jotain tepsiä sodassa. Hän on tämän äärettömän vaurion synnyttänyt, jotta häntä tarvittaisiin. Ja minä lankeen hänen halvan vihansa, hänen turhamaisen kateutensa uhriksi. Niin, minä tiedän sen, ja minä uskallan sen sanoa, kuoleva, kuolettavasti haavoitettu, uskaltaa sen sanoa: tuo itserakas itseilijä on kadehtinut minua; minut raivatakseen pois tieltä, on hän kauvan ainehtinut ja ajatellut.
Jo silloin, kun me nuorempina noppaa pelasimme, ja kasa kasalta suoltui kultaa hänen puoleltansa minun puolelleni, seisoi hän ähmissään, oli olevinaan tyyni, vaan hänen sisuansa kiehutti kiukku, enemmän minun onneni kuin hänen oman tappionsa tähden. Minä muistan vielä hänen säihkyvän katseensa, hänen kielastavan kalpeutensa, kun me julkisessa juhlassa kilpaa ammuimme monen tuhannen ihmisen nähden. Hän vaati minut, ja molemmat kansat katsoivat päältä; hispanialaiset, alankomaalaiset veikkailivat ja toiveksivat. Minä voitin; hänen kuulansa ei sattunut, minun sattui. Kova riemuhuuto raikui minun puolelaisiltani läpi ilman. Nyt hänen kähynuolensa sattuu minuun. Sano hälle, että sen minä tiedän, että hänet minä tunnen, että maailma ylenkatsoo joka voittomerkin, minkä joku pieni henki hiiviskellen pystyttää itselleen väärältä puolen. Ja sinä! Jos pojan ensinkään on mahdollinen isänsä polvulta poiketa, niin harjaudu ajoissa häpeämään, niin ettäs häpeät sitä, jota sinä mielelläsi tahtoisit kunnioittaa kaikesta sydämestäsi!
FERDINAND. Minä kuuntelen sinua, keskeyttämättä. Sinun nuhteesi ponnahtelevat kuin nuijan iskut kypärään; minä tunnen tärähdykset, vaan min' olen aseellisessa asussa. Sinä osaat minuun, vaan sin' et haavoita minua; minä tunnen ainoastaan sen tuskan, mikä musertaa mun rintani. Voi minua! Voi! Tänlaiseen näkemykseen olen minä kasvanut, tänlaiseen näytelmään on minut lähetetty tänne!
EGMONT. Sinä ratkeat valituksiin? Mikä liikuttaa, mikä surettaa sinua? Vai onko sinulla siitä myöhä katumus, kun sinä kortesi tulit kantaneeksi tuon häpeällisen kapinalahkon kätyrinä? Sinä olet niin nuori, ja sinulla on edullinen ulkomuoto. Sinä olit niin uskollisen luotettava, niin ystävällinen minua kohtaan. Niin kauvan, kuin minä sinua näin, olin minä isääsi lepyksissä. Ja yhtä teeskennellen, enemmän teeskennellen kuin hän, viekoittelet sinä minut verkkoon. Sinä olet itse iljetys! Ken häneen luottaa, luottakoon omalla uhallaan! Vaan kuka osasi perikatoa peljätä sinuun luottaessaan? Mene! Mene! Elä haaskaa minulta näitä muutamia silmänräpäyksiä! Mene, että minä saan ajatukseni koota, maailman unhottaa, ja sinut kaikkein ensiksi!
FERDINAND. Mitä minä sinulle sanoisin? Minä seison ja katselen sinua enkä näe sinua enkä tunne itseäni. Pitääkö minun puolustaa itseäni? Pitääkö minun vakuuttaa sinulle, että minä vasta myöhään, vasta viho viimeisellä hetkellä sain tietää isäni aikeet, että minä toimin niin kuin orjastettu, kuin hänen tahtonsa tahdoton ajokki. Vaan mitäpä se enää hyödyttää, mikä mielipide sinulla on minusta? Sinä olet hukassa, ja minä, onneton, seison täällä ainoastaan sitä sinulle vakuuttamassa, sinua itkemässä.
EGMONT. Mikä eriskummainen ääni, mikä odottamaton lohtu kohtaa minua matkalla hautaan? Sinä, minun ensimmäisen, minun milt'et ainoan vaino-mieheni poika, sinäkö surkuttelet minua? Sinä, etkö kuulu yhtenä siihen murhamies-joukkioon, joka minun vertani janoo? Sano, puhu! Keneksi minun pitää sinut arvata nyt?
FERDINAND. Julmuri-isä! Niin, minä tulen tunteneeksi oman sinusi tässä käskyssä. Sinä tunsit minun sydämeni, minun mielenlaatuni, jota sinä niin usein moitit minun perimäkseni hellätunteiselta äidiltä. Sinä laitoit minut tänne, oman itsesi kaltaiseksi muodostumaan. Pakotat minut näkemään tätä miestä avoimen haudan partaalla, näkemään tätä mielivallan kuolemaan tuomitsemaa teurasta, niin että minä saisin tuntea pohjatonta tuskaa, niin että minä tulisin karjenneeksi kaikkea kohtalon kolausta vastaan, että minusta tulisi tunnekato, johon ei koske, tapahtuipa mitä tahansa.
EGMONT. Minua hämmästyttää! Malta mielesi! Pidä ryhtisi, puhu kuin mies!
FERDINAND. O, että minä olisin vaimo! Että mulle voitaisiin sanoa: Mikä liikuttaa, mikä surettaa sinua? Mainitse mulle joku suurempi, joku summattomampi onnettomuus, suo minun olla jonkun kauheamman tapauksen todistajana, niin tahdon sinua kiittää, tahdon sanoa: ei tuo ole mitään.
EGMONT. Sinä hämmennyt! Missä sinult' on ajatuksen ponsi?
FERDINAND. Suo tämän tunne-tulvan aaltoilla, suo minun valtoinna valittaa! En minä tahdokaan näyttää vankalta, koska minulta koko sisällinen olemus runnahtaa ruhjoksi. Sinut pitää minun täällä nähdä? — Sinut? — Se se on kauheata! Et sinä ymmärrä minua! Ja pitääkö sinun tulla ymmärtäneeksi minut? Egmont! Egmont!
(Tämän kaulaan langeten.)
EGMONT. Selitä tämä salaisuus.
FERDINAND. Ei mikään salaisuus.
EGMONT. Vaan mistä se koituu, että sinua liikuttaa niin syvälti näin ventovieraan kohtalo?
FERDINAND. Ei — vieraan! Et sinä ole vieras minulle. Sinun nimesihän minun ensi nuoruudessani loisti kuin taivaan tähti mulle vastaan. Mitenkä usein olen minä kuulustellut kuulumisia sinusta, kysellyt sinua! Lapsen toivo on nuorukainen, nuorukaisen mies. Niin olet sinä käynyt minun edelläni, aina minun edelläni, ja minä, ilman kadehtimatta, soin suomallakin sinut edelleni, ja kävin sinun jäljestäsi, ja niin yhä edelleen. Nyt toivoin minä viimein saavani nähdä sinut, ja näin sinut, ja mun sydämeni lensi sinulle vastaan. Sinut olin minä valiokseni valinnut ja valitsin uudelleen, kun ma sain nähdä sinut. Nyt oli mulla toivo kerran saada olla sinun kanssasi, elää sinun kanssasi, liittyä sinuun. — Nyt tämä kaikki on mennyttä, ja minä näen sinut täällä!
EGMONT. Ystäväni! jos se vois' sinua lohduttaa, niin ota vastaan minulta se vakuutus, että mun sydämeni heti ensi silmäykseltä tuli sinulle vastaan! Ja kuule minua nyt! Puhutaan joku rauhallinen sana keskenämme! Sano mulle, onko sinun isäsi järkähtämättömän totinen tahto, että minä olen surmattava.
FERDINAND. On, niin se on.
EGMONT. Tämä tuomio ei olekaan siis tyhjä hirmukuvatus, tehty minua huolestuttamaan, minua rankaisemaan pelvolla ja uhkauksella, minua alentamaan, ja sitten kuninkaallisen armon kautta jälleen korottamaan minut?
FERDINAND. Ei, ah, valitettavasti ei! Alussa hyvitin minä itseäni tällä tyhjällä toiveella, ja jo silloin tunsin minä tuskaa ja hätää, peljäten, että täytyy vielä nähdä sinut tässä tilassa. Nyt se on täys tosi, on varma. Ei, min' en voi hillitä itseäni. Kuka antaa mulle avun, kuka keinon, jotenka välttää välttämätöntä?
EGMONT. Niin kuule minua! Jos sinun mielesi niin ponnettomasti hehkuu minua pelastamaan, jos sinä inhoat tuota ylivoimaa, joka minua pitää vankina, niin pelasta minut! Silmänräpäykset ovat kalliit. Sinä olet sen kaikki-voivan poika ja itse paljon-voipa. — Paetkaamme! Minä tunnen tiet; keinot ne eivät mahtane olla tuntemattomia sinulle. Ainoastaan nämä muurit, ainoastaan muutamat peninkulmat ovat minua erottamassa ystävistäni. Niin päästä nämä kahleet, vie minut heidän luoksensa ja ole meidän! Saat olla varma, kuningas kerran kiittää sinua pelastamastasi minut. Nyt hän on hämmästyneenä ja ehkäp' onkin kaikki tyynni hälle tuntematonta. Sinun isäs' uskaltaa, ja majesteetin täytyy hyväksyä tapahtunut tapaus, jos kohta hän kauhistuu sitä. Ajatteletko sinä? O, keksi sinä tie, joka minut viepi vapauteen! Puhu ja ravitse elävän sielun elävää toivoa!
FERDINAND. Vaikene! O, vaikene! Joka sanalla lisäät sinä minun epätoivoani. Ei tässä löydy mitään keinoa, ei neuvoa, ei pääsyä. — Tämä kivistää minua, tämä raastaa kuin kynsillä minun rintaani. Minä olen itse vetänyt tuon verkon umpeen; minä tunnen kyllä ne kovat, lujat solmut, minä tiedän, mitenkä tie on teljessä kaikelta uhka-yritykseltä, kaikelta juonelta. Minä tunnen itseni vangituksi yhtenä sinun ja kaikkein muitten kanssa. Valittaisinko minä, joll'en jo olisi koettanut kaikkea? Hänen jalkojensa edessä olen minä ujunut, puhunut ja rukoillut. Hän lähetti minut tänne, että tämä tuokio minusta tuhoaisi elämän-halun ja ilon, kaikki tyynni.
EGMONT. Ja eikö mitään pelastusta?
FERDINAND. Ei mitään!
EGMONT (jalkaa polkaisten). Ei mitään pelastusta! — — Suloinen elämä, sinä kaunis, riemullinen tottumus olemassa-oloon ja toimintaan, sinusta pitää minun erota, erota näin tyynesti! Et sinä minulle hekäise hyvästiä taistelun vilinässä, et asetten jyräkässä, etkä ottelun tulessa. Et sinä ota mitään äkkijäähyvästiä, et lyhennä eronhetkeä. Minun pitää puristaa sun kättäsi, minun pitää vielä kerran katsoa sua silmiin, oikein elävästi tuntea sun kauneuttasi, sun arvoasi, ja sitten päättävästi kiskaltautua irti ja sanoa: Mene tiehesi!
FERDINAND. Ja minun pitää seista ääressä, katsoa päältä, voimatta pidättää sinua, voimatta estää sinua! O, mikä parku kyllin riittäisi valitukseksi! Mikä sydän ei juoksis' yli äärtensä tämän surkeuden edessä!
EGMONT. Malta mielesi!
FERDINAND. Sinäpä voit malttaa mielesi, sinäpä voit kieltää itsesi, voit täytymyksen käsissä sankarillisesti kestää sen raskaan taiston. Mitä voin minä tehdä? Mitä pitää minun tehdä? Sinä kokonaan voitat oman itsesi ja meidät, sinä kestät taiston; minä jään sinun ja itseni jälkeen elämään. Minä olen aterian liekkumissa kadottanut valoni, taistelun pyörteessä lippuni. Oneelta, kolkolta, sekavalta näyttää minusta tulevaisuuteni.
EGMONT. Nuori ystävä, jonka minä harvinaisen kohtauksen kautta samalla kertaa voitan ja kadotan, joka tunnet kuolonkipuja minun tähteni, kärsit minun tähteni, katso minua näinä silmänräpäyksinä: sin' et kadota minua. Jos minun elämän' oli sulle kuvastinna, johonka sinä kernaasti katselit, niin semmoisena myös olkoon minun kuolemani. Ihmiset eivät ole toistensa lähellä vaan silloin, kun ovat toistensa saapuvilla, myöskin kaukana-oleva, täältä-lähtenyt elää meille. Minä elän sinulle, min' olen itselleni kyllin elänyt. Joka koittaneesta päivästä olen minä iloinnut, joka päivä olen minä hilpeällä mielellä tehnyt velvollisuuteni, niin kuin omatuntoni on minulle sen sanonut. Nyt loppuu minun elämäni, niin kuin tää olis' ammoin aikaa jo Gravelingenin hietikolla voinut loppua. Minä lakkaan elämästä, mutta minä olen elänyt. Niin elä sinäkin, ystäväni, halulla hartaalla ja iloisesti, eläkä kammo kuolemaa!
FERDINAND. Sinä olisit voinut, sinun olisi pitänyt säilyttää itsesi meitä varten. Sinä olet itse surmannut itsesi. Useinhan kuuntelin minä, kun viisaat miehet puhelivat sinusta, vihansuovat, hyvänsuovat kiistelivät pitkään sinun arvostasi; vaan vihdoin yhtyivät, kukaan ei uskaltanut kieltää, jokainen myönsi: "Niin, hän käy vaarallista tietä". Kuinka usein olisin minä suonut, että olisin voinut varottaa sinua! Vai eikö sulla ollut keitään ystäviä?
EGMONT. Minua oli varotettu.
FERDINAND. Ja kuinka minä taas kanteessa tapasin kohta kohdalta kaikki nuo syytökset, ynnä sinun antamasi vastaukset! Nämä olivat kyllä hyviä puhdistamaan sinut, vaan eivät olleet täysin päteviä syystä vapauttamaan sinua.
EGMONT. Jättäkäämme tämä! Ihminen luulee, että hän itse ohjaa elämänsä, itse määrää tiensä, ja hänen sisin olemuksensa viettyy kuitenkin välttämättä omaa kohtaloansa kohti. Ei mietiskellä näitä! Nämä ajatukset minä kepeästi heilautan päästäni — vaan en niin kepeästi murhetta tämän maan osalta. Kuitenkin — kylläpähän tullee siitäkin pidetyksi huolta. Jos minun vereni voipi vuotaa monen edestä, voi kansalleni tuottaa levon ja rauhan, niin vuotaa se mielellään. Valitettavasti, ei se niin käyne. — Kuitenkaan — ihmisen ei enää sovi miettiä, kun hän ei enää saa vaikuttaa. Jos sinä voit pidättää, jos sinä voit tyystyttää isäsi turmiollisen väkirynnäkön, niin tee se! Vaan kukapa sitä voinee? — Jää hyvästi!
FERDINAND. Min' en voi mennä.
EGMONT. Suo minun sulkea väkeni sinun parhaimpaan suosioosi! Minulla on hyviä ihmisiä palvelijoina — elä anna niiden haipua hajalleen, onnettomiksi! Mitenkä Richardin, mun kirjurini laita on?
FERDINAND. Hän on sinun edelläsi mennyt. He ovat hänen, muka valtionkavaltajan rikos-toverina, teloittaneet.
EGMONT. Mies-raukka! — Yks' asia vielä, ja sitten hyvästi! Min' en jaksa enää. Jännittäköönpä mikä tahansa mieltäkin ankarasti, niin vaatii kuitenkin luonto vihdoin välttämättä vuoronsa. Ja niin kuin lapsi, käärmeen kietoessa, nauttii virvottavaa unta, samoin vaipuu väsynyt levolle vielä kerta kuolon portilla ja nukahtaa sikeästi, ikään kuin hällä olis' edessä pitkä matka vaellettava. — Yks' asia vielä — minä tunnen erään tytön. Sinun ei pidä halveksia häntä suinkaan siitä syystä, että hän oli minun. Nyt, kun ma hänet saan sulkea sinun suojelukseesi, niin kuolen minä rauhallisna. Sinä olet jalo mies. Vaimo, joka löytää semmoisen, on hyvässä turvassa. Elääkö minun vanha Aatolppini? Onko hän vapaa?
FERDINAND. Sekö hauska ukko, joka teitä aina seurasi, kun olitte ratsastamassa?
EGMONT. Vallan sama.
FERDINAND. Hän elää, on vapaa.
EGMONT. Hän tietää sen tytön asunnon. Niin anna hänen opastaa, ja palkitse sinä hälle, niin kauvan kuin hän elää, siitä hyvästä kun hän sinut neuvoo tällen aarteelle! — Jää hyvästi!
FERDINAND. Min' en lähde.
EGMONT (survaa häntä ovea kohti). Hyvästi!
FERDINAND. O, salli minun vielä kerran —
EGMONT. Ystävä, ei mitään erojais-hyvästiä!
(Hän seuraa Ferdinandia ovelle ja kiskaltautuu siellä hänestä irti. Ferdinand, huumeissaan, kiiruhtaa pois.)
EGMONT (yksin). Vainolainen! Et sinä uskonut, että sinä tulisit poikasi kautta osottaneeksi tämän hyvän työn. Hänen kauttansa olen minä vapaa tuskista ja murheista, pelvosta ja kaikesta kiduttavasta tunteesta. Hellästi, mutta säntilleen vaatii luonto viimeisen vuoronsa. Se on jo ohitse, se on päätetty! Ja mikä epävarmuudellaan piti viime yön minut vuoteen omana valveilla, se vaarumattomalla varmuudellaan nukuttaa nyt minun aistimeni unen helmaan.
(Hän istuutuu vuoteelle. Soittoa.)
Suloinen uni! Sinä tulet mieluimmin, niin kuin puhdas onni, silloin, kun sinua ei kutsuta, ei etsitä. Sinä avaat solmut ankarain ajatusten ja sekaat kaikki ilon ja murheen kuvat. Esteetönnä liitää sisällisten sopusointujen piiri, ja suloisen hulluuden verhossa me horrumme ja lakkaamme olemasta.
(Hän nukahtaa. Soittoa kuuluu hänen nukkuessansa. Hänen vuoteensa takana näyttää muuri aukeavan, eräs loistava näky ilmestyy. Vapaus taivaallisessa puvussa kirkkauden keskessä, lepää pilven päällä. Hänellä on Klaaran juonteet, ja hän kumartuu alas nukkuvan sankarin ylle. Hän ilmaisee säälin tunnetta, näyttää surkuttelevan. Kohta tyyntyy hän ja kehoittavaisella liikkeellä näyttää Egmontille nuolikimppua, sitten hattua sauvan päässä. Hän pyytää tätä olemaan hyvillä mielin, ja viitaten, että tämän kuolema on maakunnille vapauden tuottava, tunnustaa tämän voittajaksi ja ojentaa laakeriseppeleen. Kun hän lähentelee seppelettä päähän, kohennaksen Egmont unissaan, niin että sitten makaa ylösposkin häntä kohti. Hän pitää seppelettä koholla tämän pään yllä. Kuullaan kaukana soitettavan sotasoittoa rummuilla ja pilleillä. Näiden ensi ääntä pakenee näky. Ääni kovenee. Egmont herää. Vankihuone aamun koittaen vaalenee. Egmontin ensi liike on, päätään tavata. Hän nousee ylös ja katseleksen, pitäen kättään päänsä päällä.)
Kadonnut onkin seppele! O, sinä kaunis kuva, päivän valo on sinut karkoittanut! Niin, he ne olivat; he olivat yhtenä, ne minun sydämeni ihanimmat hemmettäret. Se jumalallinen vapaus lainasi olennon minun rakastetultani; tämä lumoova tyttö oli pukeutunut ystävättären taivaalliseen asuun. Vakaana hetkenä he näyttäytyvät yhdistyneenä, näyttävät enemmän vakavalta kuin herttaiselta. Jalat veripirskeissä tuli hän minun tyköni ja veripirskeitä oli helman liehuvilla poimuilla. Se oli minun vertani ja monen jalon verta. Ei, sit' ei turhaan oltu vuodatettu. Eespäin! Astuos halki, uljas kansa! Voiton-jumalatar johtaa sinua! Ja niin kuin meri läpi teidän sulkujenne murraksen, niin murtakaatte alas, survatkaatte kumoon tuo tyrannin valli ja tulvimalla huuhtokaatte pois siltä mannulta, jonka hän on itselleen anastanut!
(Rummutusta kuuluu lähempänä.)
Kuule! Kuule! Kuin usein tämä kaiku kutsui minua vapaalle retkelle, astumaan taistelun ja voiton tannerta! Kuin reippaasti kävivät mun kumppanini sitä vaarallista, mainehikasta rataa! Minäkin astun tästä vankeudesta kohti kunniakasta kuolemaa. Minä kuolen vapauden edestä, sen edestä minä elin ja taistelin ja sen edestä nyt kärsien uhraan itseni.
(Perälle asetetaan rivi hispanialaisia sotamiehiä, jotka kantavat tapparakeihäitä.)
Niin, kootkaa ne vaan siihen! Ummistakaa rivinne, minua ette säikäytä! minä olen keihäsmiesten etumaisena tottunut seisomaan kohtipäin vihollisten keihäitä ja ympärinsä kuoleman uhatessa, vaan kahta raisummin nauttimaan tuota urosten elämää!
(Rummutusta.)
Sinut saartaa vihollinen kaikilta puolin! Säilät säkenöitsevät! Ystävät, ylempää uljuutta! Takananne on teillä vanhemmat, vaimot, lapset!
(Osottaen vartijoihin.)
Ja näitä ajaa hallitsijan ontto sana, ei heidän oma sydämensä. Varjelkaa omaisuutenne! ja rakkahintanne pelastamassa, o, kaatukaatte iloisina, niin kuin nyt näette minun!
(Rummutetaan. Hänen mennessään vartijoita kohti ja perälle päin, lankee esirippu. Soitto yhtyy ja päättää näytelmän voittosymfonialla.)