V.
Rakuunarykmentti, jossa Iwan Semjonowitsh suoritti sotapalvelustaan, oli sijoitettu Zasodimitshi nimiseen kauppalaan, N:n lääniä, yhteen niitä Jumalan unhoittamia juutalaiskauppaloita, jotka armeijaratsuväellemme ovat niin tuttuja. Koko kauppalan muodosti likainen kauppatori, jossa lakkaamatta kuhisi räyhääviä juutalaisia maalaisten heinä-, kaura-, tali- ja muiden kuormien keskellä. Torin ympärillä oli rikkaitten paikkakunnan juutalaisten rakennuttamia jos minkinnäköisiä muodottomia, huonosti valkaistuja kivitaloja, joitten omistajien käsissä oli kaikki kauppaliike 40:n virstan laajalta ympäri Zasodimitshin kauppalan. Noiden talojen takana ulottui sitten pitkin ahdetta joelle asti hämärä, harmaa, yhtenäinen joukko juutalaishökkelejä, joissa surkean lian ja löyhkän keskellä viiteen tuhanteen nouseva juutalaisväestö piti olentoa. Tästä hökkelijoukosta erottautui kaupungin äärimäisellä laidalla vielä yksi kivinen talo pihan yli ulottuvine kallelleen painuneine katoksineen ja porttineen. Tämä rakennus, tuttu jokaiselle, kenen kohtalo oli tuonut Zasodimitshiin, oli majatalo, isäntänä kauppias Moisha Mordkin, yleinen toimitsija ja asioitsija, hankkija ja välittäjä. Juutalaishökkeleistä aivan erillään, pienen Hwistsh-joen rannalla, kuultelivat valkoseinäisinä vasta hiljakkoin asuttavaan kuntoon saadut tallit ja kasarmit, joihin oli sijoitettu kolme eskadroonaa N:n rakuunarykmenttiä. Kasarmit ja tallit olivat vielä keskeneräiset, ja sentähden olivat rykmentin toiset kolme eskadroonaa saaneet jo kuudetta vuotta perätysten väliaikaisesti majailla ympärisseudun kylissä.
Rykmentti oli niitä, joita sotilasten kesken on tullut tavaksi nimittää vaatimattomiksi. Upseerien joukossa ei ollut erittäin rikkaita tai erittäin taipuvaisia tuhlaamiseen. Ei ollut suuria rahapelejä, ei liian meluavia, tolkuttomia juominkeja; paitsi sitä oli rykmentinpäällikkö, esikuntaan kuuluva mies, suuri pedantti, vaativainen virkaan nähden ja upseereja alituiseen taktillisten tehtävien touhussa pitävä. Sattui tosin, että upseeriseura jälkeen illallisen upseeriklubissa joutui istumaan aamupuoleen yötä, tyhjentäen tusinan verran pulloja, tahi että joku luutnantti poloinen riivautui viattoman ruuvipelin sijasta pelaamaan kiellettyä faaraota ja sai sitten pistää parisataa ruplaa panokseen; mutta semmoiset tapaukset olivat harvinaisia, ja puhuttiin niistä upseeripiireissä pari kolme päivää yhtämittaa sen jäiseen.
Valtavimpana aineksena rykmentin elämässä oli kauhea ikävä ja lamautus semmoinen, jotta oli kovin vaikeata sen kourissa pysyä maltillisena, olla hairahtumatta johonkin äärellisyyteen tai intohimoon sekä säilyttää itsenäinen katsantokantansa. Virkatehtäviensä ulkopuolella upseerit viettivät aikaansa sillä, että alituisesti kävivät toinen toisensa luona, keskustelivat sadannetta kertaa elämänsä loppuun lorutuista teemoista tahi ratkaisivat uudestaan jo ennen ratkaistuja asioita saadakseen uudelleen niistä väitellä ja joutua kiihkoon. Mutta useimmiten oli pelastuksena ikävästä enemmistöön nähden metsästys, jota toiset harjoittivat intohimoisesti, hakien siitä huvia, jännittäviä seikkailuja tai vain jotakin tekosyytä viettääkseen muutaman hetken ulkopuolella sitä lumottua piiriä, jonka muodostivat kasarmi, maneesi, päivystäjätoimi, klubi ja kunkin yksityisen kammio välttämättömine sotamies-palvelijoineen ja samovaareineen.
Tietysti tämmöisen yksitoikkoisen elämän vallitessa jokainen uusi tapaus: jonkun päällikkökuntaan kuuluvan henkilön saapuminen, tai jonkun mies- tai naissukulaisen tulo tuon tai tämän naineen upseerin perheeseen — kaikki nämä olivat sellaisia tapahtumia, jotka koko upseerikunnassa herättivät huomiota, mieltenkiihkoa, huhuja, juoruja ja puheita. Siitä sen arvaa, millainen hälinä rykmentin keskessä nousi, kun vuosi takaperin levisi tieto, että moskovalaisen miljoonamiehen Gwozdilinin poika saapuu rekryyttien joukossa rykmenttiin. Uutinen otaksuttiin alussa paljaastaan loruksi; mutta siitä huolimatta asiata monen päivän mittaan eri puolilta tyystin ja huolellisesti pohdittiin upseeripiirissä — klubissa ja yksityisissä seuroissa.
— Miten hyvänsä — se on käsittämätöntä! Miksi pitää hänen palvella juuri alhaisena sotamiehenä? Nimenomaan alhaisena — huomatkaa! puheli ratsumestari Podbelski.
— Sanovat, että hänen isänsä on sika, joka ei anna mitään hänen ylläpidokseen, niin on hän isän kiusalla mennyt alhaiseksi sotamieheksi, sanoi joku upseereista.
— Mitäs hän sillä hyötyy? Isän takia ottaisi sellaisen ristin kaulaansa! huudahtivat useat yhtaikaa.
— Olisi antanut isälle viisi, mennyt vapaaehtoisena palvelukseen, niin ainahan se olisi ollut parempi, huomautti vanhin esiupseeri Pyshkin, tavattoman ruumiikas mies.
— Kai se on semmoinen tukkipää, semmoinen kauppiaan-poika, joka ei ole voinut vapaaehtoisilta vaadittua tutkintoakaan suorittaa.
— En muista, keltä minä kuulin, että hän olisi patajuoppo, huomautti ylen tosissaan luutnantti Fliege, rykmentin ajutantti, joka oli tunnettu siitä, että hänellä aina oli mitä luotettavimmat tiedot. — Sanovatpa isän vielä tahallaan niin laittaneenkin, että pojasta tehtiin alhainen sotamies…
— Oh, siinä ei nyt suinkaan ole perää, Fliege! vastasi Pyshkin nauraen: — eihän enää ole ne ajat, jolloin sai antaa sotamieheksi… Tyhjää puhetta!
— Ei, herrat, kuulkaapa, minusta asia ei ole niin päinkään! puuttui puheeseen aliratsumestari Dwukrajew, joka oli tunnettu syvämietteisyydestään sekä arvostelujensa ja johtopäätöstensä erinomaisesta tarkkuudesta. — Minun ajatukseni on se, että tämä miljoneerin poika, tämä Gwozdilin, on vaarallinen henkilö…
— Tahtoo sanoa, mitenkä? Kuinka niin? kuului taaskin.
Agitaattori! lausui Dwukrajew juhlallisesti, väänteli viiksiään ja silmäili salamielisesti ympärilleen.
Johtopäätös oli niin äkkiarvaamaton, että se ällistytti kaikkia — vieläpä siinä määrässä, ettei kenenkään mieleen johtunut väittää sitä vastaan; ja ennen kuin kukaan ennätti mitään sanoa, niin syvämietteinen Dwukrajew jo vahvisti johtopäätöstään "epäämättömillä", niinkuin hän lausui, todistuksilla.
— Miljoonamiehen ei olisi ollut mikään vaikea asia käydä vaikka junkkariopiston läpi, mutta hän, suvaitkaapas nähdä, menee ja nostaa arvan! Miljoonamiehen — olkoon hän tuhma kuin vasemman jalan saapas — olisi ollut helppo päästä johonkin ratsuväen rykmenttiin Moskovassa ja elää siellä herroiksi, mutta tämä joutuu meidän luoksemme Zasodimitshiin. Ei, sanokaa mitä tahdotte, tässä piilee jotakin erinäistä…
Ja Dwukrajew nosti paljo-merkitsevästi etusormensa ylös.
Vielä suurempi oli hämminki upseerien leirissä, kun vähää ennen rekryyttien saapumista Zasodimitshiin rykmentin päällikölle tuli kauppaneuvos Semjon Silytsh Gwozdilinilta kirje, jossa isä pyysi lupaa saada lähettää pojalle rykmentin kanslian kautta 250 ruplaa kuukaudessa, kuin myöskin, että hän päällikölle itselleen saisi jättää 5,000 ruplaa äskettäin valmistuneen rykmentin kirkon kaunistamiseksi.
— Näkyy siis, ettei hän ole isän kanssa riidassa! päättivät upseerit. — Eikä isäkään siis ollenkaan ole semmoinen sika, kuin hänestä on puhuttu. Mutta mitä se sitten on? Kuinka se on ymmärrettävä? Tämähän on ensimäinen tapaus koko meidän rykmentin historiassa!
— Olkoon kuinka tahansa, herrat! puhui paljon-merkitsevästi kuten ennenkin Dwukrajew: — minä pidän sittenkin kiinni entisestä mielipiteestäni…
— Mitä te sitte arvelette? Olisi hauska tietää? sanoa äsähti Fliege, käyden tarkkaavaiseksi ja katsoen aliratsumestaria silmiin.
— Agitaattori, lausui Dwukrajew juhlallisesti: — vieläpä hyvin vaarallinen… Mutta joutukoonpas hän minun eskadroonaani — niin minä hänet heti otan isällisiin kouriin!
Kukaan ei sanonut Dwukrajewille vastaan, ja niin muodostui mielipide sotamies Iwan Gwozdilinista ylimalkain sanoen jokseenkin kieroksi ja nurjaksi.
Kun sitten kaikkien näitten juttujen jälkeen Iwan Semjonowitsh muiden rekryyttien joukossa saapui rykmenttiin, niin ei upseeristo pariin päivään voinut rauhoittua. Kaikki upseerit kävivät vuorostaan kuka minkin tekosyyn nojalla siinä kasarmissa, minne rekryytit oli sijoitettu, katsellakseen miljoneeri-sotamiestä. He näkivät edessään jokseenkin laihan keskikokoisen valkoverisen nuorukaisen, silmät siniset ja hiukan miettiväiset, viikset tuskin orastavat. Hän ei juuri minkään puolesta eronnut eikä tahtonutkaan erota muista rekryyteistä; turkistakkinsa vain keveltyi paremmin hänen ruumiilleen kuin muilla, ja saappaat olivat jalan mukaiset.
Upseereista ennätti muudan, Jumala tiesi mitä tietä, saada joitakin yksityistietoja hankituksi Iwan Semjonowitshin entisestä elämästä. Tuli tiedoksi, että hän oli päättänyt lyseon oppikurssin, oli sen jälkeen toiminut kyläkoulun opettajana, ja kersantin kysymykseen, miksi hän oli astunut palvelukseen arvan nojalla, käyttämättä hyväkseen oikeuksiaan, hän vastasi:
— Minun tekee mieli palvella sotamiehenä…
Kaiken tämän jälkeen ei kukaan halunnut ottaa Gwozdilinia edesvastuulleen; vieläpä kaikki olivat iloisetkin, kun hän aivan sattumalta joutui juuri Dwukrajewin eskadroonaan, ja Dwukrajew ryhtyi suurimmalla innolla harjoittamaan tätä kummallista rekryyttiä ryhtiin.
Arvoisa aliratsumestari kuului niihin lyhytjärkisiin ihmisiin, joita syystä nimitetään "visapäiksi". Ollen perin rehellinen, täsmällinen ja toimekas sekä rintamapalveluksen kaikkiin yksityisseikkoihin tarkoin perehtynyt — oli hän verraton etevänä upseerina. Hänen ainoa heikkoutensa, jonka kaikki tiesivät, oli hänen mieltymyksensä kauniimpaan sukupuoleen, josta Dwukrajew oli tottunut saamaan helppoja ja nopeita voittoja… Mutta paitsi tätä heikkoutta oli Dwukrajewissa vielä toinenkin hyvin arveluttava vika. Jos hän näet, paitsi sitä mihin palveluksessa esiintyvät muodollisuudet ja sotalain pykälät velvottivat, omin miettein johtui johonkin vakaumukseen tai omisti jonkun näkökohdan, jota hän nimitti "prinssiipiksi", niin oli aivan mahdotonta saada häntä millään keinoin tästä "prinssiipistään" luopumaan. Sitä hän alkoi kaikille saarnata ja tyrkyttää, kiusasi sillä kaikkia aivan viime mahdollisuuteen saakka ja saavutti vihdoin sen, ettei kukaan viitsinyt väittää hänen "prinssiippiään" vastaan eikä riidellä hänen kanssaan. Ja silloin Dwukrajew oli riemastuksissaan: hän oli nimittäin vahvasti vakuutettu, ettei ainoastaan hänen "prinssiippinsä" ollut vastustamatonta totuutta, vaan että hän kukistamattoman logiikkansa ja hienon dialektiikkansa avulla oli pakottanut kaikkia sen pätevyyttä tunnustamaan.
Iwan Semjonowitsh, joka jo ennen saapumistaan oli tuntunut Dwukrajewista "epäiltävältä", kiihdytti eskadroonaan jouduttuaan yhä suuremmaksi aliratsumestarin vihan itseään kohtaan. Hän näytti Dwukrajewista sekä jurolta että ynseältä. Dwukrajewin oli sekä outoa että kiusallista nähdä, ettei Gwozdilin koskaan mitään pyytänyt, ei kertaakaan ollut saattanut hänelle puuhia vapautus- tai helpotus- anomuksillaan, ja näitä tämmöisiä puuhia Dwukrajew häneltä juuri odottikin, olipa päättänyt olla häntä kohtaan jalomielinenkin… Ja päästettyään näin aiheettomasti vihansa valloilleen Gwozdilinia kohtaan, Dwukrajew päätti ruveta pitämään häntä tarkasti silmällä, ja toisti järjestelmällisesti joka päivä kersantille aina samat kysymykset:
— Mitenkä Gwozdilin käyttäytyy?
— Hyvin, herra aliratsumestari.
— Saako hän paljon kirjeitä?
— Ei. Hän ei ole vielä saanut yhtään.
— Entä tuleeko hänelle paketteja postissa?
— Ei tule. Tähän saakka ei ainoatakaan.
— Hm! Katso että pidät häntä tarkemmalla. Muuten tulet itse vastaamaan.
— Kuten käskette, herra aliratsumestari.
Mutta huolimatta näistä ankarista käskyistä, ei kersantilla ollut muuta ilmoitettavana aliratsumestarille, kuin että Gwozdilin kaikin puolin käyttäytyy hyvin, ei kieltäydy mitään tekemästä, vaan täyttää kaikki mitä käsketään.
— Käykö hän ulkona kasarmista?
— Pari kertaa on hän pyytänyt päästä metsästämään, herra aliratsumestari.
— Ilman minun luvattani et saa päästää.
— Kuten käskette, herra aliratsumestari.
— Lukeeko hän kirjoja kasarmissa?
— Lukee. Enimmästään uskonnollisia.
— Pidä vaaria hänestä. Hm! Ettei jotakin tapahtuisi… Muuten vastaat…
— Kuten käskette, herra aliratsumestari.
Aika kului, vaan Gwozdilinin käytös oli aina moitteeton kersantin ilmoituksen mukaan. Dwukrajewin juohtui viimein päähän se ajatus, että Gwozdilin antaa lahjuksia kersantille, juottaa sotamiehiä, ja että sotamiehet sen takia tekevät kaikki työt hänen edestään, ja kersantti aina vaan ilmoittaa hänestä samaa.
"Hyvinkin mahdollista, hänhän veitikka saa 250 ruplaa kuukaudessa käsirahoja. Tiesi mitä kaikkea hän niillä voi saada aikaan!" tuumi Dwukrajew ja huusi samassa:
— Hei! Kutsukaa kersantti tänne!
Kersantti ilmestyi paikalla ikäänkuin maasta yleten.
— Sinä et pidä lukua mistään… Et tiedä mitä nenäsi edessä tapahtuu!
Kersantti oli vaiti ja seisoi asennossa, odottaen mitä tuleva oli.
— Gwozdilin juopottelee sotamiesten kera… Juottaa sotamiehiä! Häh?
Sano suoraan — älä mutkittele yhtään!
— Ei, herra aliratsumestari. Gwozdilin ei nauti mitään, ja sotamiehille ei hän pane tippaakaan.
— No tuota, paljonko sinä saat kuukaudessa siitä, että peität hänen vikojaan?
— Sitä ei ole tapahtunut, herra aliratsumestari. Minä en ole ottanut häneltä mitään; eikä hän itsekään pidä rahoja käsillä. Rahoistaan on hän viiden kuukauden ajalla kaikkiaan ottanut minulta 30 ruplaa, vaikka niitä on minun tallessani enemmän kuin tuhatta.
"Mahdotonta!" välähti Dwukrajewin päässä. Hän väänteli viiksiään, asteli kammarissaan kädet selän takana, ja seisahtui kersantin eteen.
— Määräätkö häntä useinkin työhön?
— Kyllä. Vuoron jälkeen…
— Ilmoita joka kerta minulle, milloin hänet määräät.
— Niinkuin käskette, herra aliratsumestari.
Ja siitä lähtein jos vain mitä syytä olisi tullut Gwozdilin paran päähän! Heti kun kersantti määräsi hänet työhön, joko lunta lapioimaan, tai viemään lantaa pellolle, niin oli Dwukrajewkin siinä, pani mullin mallin koko työvuorotuksen ja määräsi Gwozdilinin liialle päivystysvuorolle. Tahi saapui hän katsomaan ajoa kentällä tahi maneesiin, — näki Gwozdilinin ja heti huusi:
— Gwozdilin! Istut kuin jauhomatto!… Kersantti, ojenna häntä…
Kersantti pane hänet liialle päivystysvuorolle!
Tuleepa hän sitte, tyytyväisenä omaan johdonmukaisuuteensa ja ankaruuteensa, klubiin ja siellä itse kertoo kaikille, miten hän "kovistelee", miten hän "pitää piukalla" Gwozdilinia.
— Kyllä minä hänet pidän pihdissä, kehui Dwukrajew Podbelskille, ja
Pyshkinille, ja Fliegelle. — Minä pidän silmät auki hänen suhteensa…
Ei hän minun kynsissäni tohdi pikahtaakaan.
— Ettäpä hennotte! tuli Pyshkin jollakin tavoin huomauttaneeksi hänelle. — Minä olen kuullut, että hän olisi tavattoman siivoluontoinen — hiljainen kuin kananpoika… Ja te vaan yhtenään häntä piukkaatte ja kovistelette…
— Kuka teille sitä on voinut sanoa, en tiedä! lausui Dwukrajew syvämietteisesti. — Mutta sen sanon, että minun käsissäni hän on vaaraton…
Pyshkin kohotti olkapäitään ja ilmoitti hertalla ottavansa seitsemän tikkiä; hän tiesi, että Dwukrajevia oli mahdoton saada harhaluulostaan luopumaan, vaikka hänen menettelynsä sotamies Gwozdilinin suhteen jo oli tullut yleiseksi puheenparreksi, ja vanhempien upseerien kesken oli ollut puhetta siitäkin, että Gwozdilin olisi siirrettävä toiseen eskadroonaan.
Siten kului lähes vuosi. Leirikokousten päätyttyä, kun rykmentti oli palannut Zasodimitshiin ja harjoitukset lähenivät loppuaan, kutsui Dwukrajew eräänä iltana luokseen kersantin ja ilmoitti hänelle, että hän aikoo käydä tarkastuksilla eskadroonan kasarmissa ennen iltataptoa.
— Ovatko miehet kaikki koolla?
— Kyllä. Kuusi henkeä vain on lähetetty heinän hakuun.
— Entä se? Mikä hän nimeltään onkaan?
— Gwozdilin? muistutti kersantti.
— Niin Gwozdilin, — onko hän kasarmilla?
— Kyllä.
Dwukrajew painoi tiiviisti hatun päähänsä, silitti poskipartaansa, otti parvikkohyllyltä ratsupiiskan, napitti kiinni takkinsa ja lähti kasarmeille.
Tervehdittyään komennuskuntaa, hän käski sotamiesten avata kirstunsa ja ilmoitti rupeavansa niitä tarkastamaan. Näön vuoksi penkoi hän paria kolmea arkkua, teki sivumennen pari kolme muistutusta, sitten astui Gwozdilinin kirstun luo.
— Mitä sekasotkua tämä on? lausui hän julmistuneesti: — Mitä rojua tänne on koottu? Mitä kirjoja sinulla on? Annas tänne!
Gwozdilin ojensi ääneti hänelle kirjat. Dwukrajew selaili muutamia pyhimysten elämäkertoja ja kansankirjasia ja pysähtyi yhtäkkiä tarkastelemaan Tolstoin "Pimeyden valtaa".
— Mitä tämä on? Kuka on antanut sinulle luvan pitää kiellettyjä kirjoja? Kuinka uskallat!?
— Herra alirat… tahtoi Gwozdilin ruveta selittämään.
— Vaiti! karjasi Dwukrajew.— Kersantti! Tämmöinenkö täällä on järjestys? Kirjat ovat otettavat pois… Hänet itsensä kahdeksi päiväksi arestikoppiin…
Kalman kalpeus peitti Gwozdilinin kasvot. Dwukrajew kääntyi pois, vilkasi vielä pariin kolmeen kirstuun, löylytti aika lailla aliupseeria joistakin laiminlyönneistä ja lähti kasarmista.
* * * * *
Kolme päivää sen jälkeen koko kaupunki joutui kovaan kiihtymykseen kauhean rikoksen johdosta, joka oli tapahtunut jokseenkin omituisissa, epäiltävissä oloissa. Aliratsumestari Dwukrajew oli löydetty läheisestä metsästä, vähän matkaa tien viereiseltä myllyltä; hän makasi verissään, ruhjotuin päin; mutta kello perineen sekä lompakko ja rahat olivat koskematta. Murha oli silminnähtävästi tehty koston tarkoituksessa…
Ensimäisen tiedon tästä hirveästä tapahtumasta toi Gwozdilin, joka samana päivänä varhain aamulla oli lähtenyt metsälle. Hän sanoi sattumalta joutuneensa rikospaikalle ja tavanneensa aliratsumestarissa vielä muutamia elonmerkkejä. Mutta hän oli niin hämmästynyt ja niin kiihtynyt, ja hänen vastauksensa tehtyihin kysymyksiin olivat niin sekavia, että päivystäjänä oleva upseeri heti ryhtyi toimiin sotamies Gwozdilinin vangitsemiseksi ja, komennettuaan sotamiesosaston vartioimaan Dwukrajewin ruumista, juoksi viemään raporttia päällikölle.
Puolen tunnin kuluttua kauhistava uutinen levisi kautta koko rykmentin, ja kaikki, jotka tiesivät, millaisiksi Dwukrajewin ja Gwozdilinin välit olivat muodostuneet, lausuivat yhteen ääneen, että aliratsumestarin ei ollut voinut tappaa kukaan muu kuin Gwozdilin. Näitten puheitten vaikutuksen alaisina ryhdyttiin heti pitämään tutkintoa.
VI.
Tyrmistys oli vallannut Semjon Silytshin hamasta siitä hetkestä, jona santarmiöversti oli sähkösanoman hänelle antanut. Hän oli yhtäkkiä lakannut tuntemasta sitä, mitä hänen ympärillään tapahtui ja mitä hänessä itsessään liikkui… Varustauduttuaan heti paikalla matkaan, Semjon Silytsh muisti vain sen, miten hän oli antanut viimeiset käskynsä ennen lähtöään ja miten hän oli lähettänyt poikansa Dmitrin tilaamaan ylimääräistä junaa. Mutta sitten olivat hänen tahtonsa ja voimansa yhtäkkiä loppuneet: hän antautui kuin pieni lapsi ihan kokonaan poikansa Dmitrin ohjattavaksi, ja Dmitri, joka isän käskystä oli lähtenyt mukaan saattajaksi, sai hoitaa häntä pitkin matkaa. Koneellisesti, täysin tajuamatta mitä teki, istui Semjon Silytsh vaunuun, tuijotti ikkunaan ja, istuen liikkumatta kuin kivipatsas, hautoi mielessään surullisia mietteitään.
"Häpäisi… Koko suvun ja heimon kunnian sorti!… Vaan ei, en usko että hän olisi murhaaja… Vai olisiko Jumala sen sallinut?"
Ja noihin mietteihin vajoutuneena, hän istui liikahtamatta, kunnes poika hänelle muistutti, että oli lähdettävä asemalle syömään päivällistä tai juomaan teetä. Ei hän edes muistanut milloin ja missä he tuhannen virstaa kiidettyään olivat muuttaneet toiseen junaan ja millä asemalla he olivat pysähtyneet, istuakseen kärryihin ja ajaakseen kyytihevosilla Zasodimitshiin.
Kyytirattaat tärskyivät epätasaisella tiellä, edessä neljä hyvin syötettyä hollihevosta, jotka laukkasivat minkä kavioiltaan jaksoivat, ja tämä huima meno yhdessä yöllisen raittiin ilman kanssa pakotti Semjon Silytshin jonkun verran hereille ja auttoi hänet virkoamaan turtumuksestaan, joka raskaana, lannistavana oli painanut häntä aina lähdöstään asti Moskovasta.
— Montako virstaa? kysyi hän Dmitri Semjonowitshilta, — ja tämä oli hänen ensimäinen kysymyksensä, jonka hän lausui pojalle puolitoista vuorokautta kestäneellä matkalla.
— Seitsemänkymmentä, vastasi Dmitri Semjonowitsh. — Aamuksi joudumme perille.
Ja taaskin vaipui Gwozdilin entiseen tylsyyteensä ja seurasi aivan välinpitämätönnä hevosten vinhaa juoksua, kuunteli ajurin viheltämistä ja katseli puiden häipymistä, jotka oli istutettu kahden puolen tietä. Hämärästi muisti hän vain sen, että jossakin matkalla oli muutettu hevosia, että taas oli lähdetty entistä hurjemmin kiitämään ja että hän aamuyöstä oli joutunut unen valtaan, joka kevyenä huntuna oli verhonnut kaikki aina siihen saakka, kunnes pyörät kolahtivat Zasodimitshin kurjaa katukivitystä vasten ja kaleskat pysähtyivät Moisha Mordkinin majatalon eteen.
Ensimäinen, mikä herätti Semjon Silytshin huomiota, oli tuhatmäärään nouseva juutalaisjoukko, joka oli kokoontunut majatalon ääreen ja suurella kärsimättömyydellä odotti moskovalaisen miljoonanomistajan saapumista. Itse Moisha, pitkäkasvuinen, laihanpuoleinen juutalainen, tukka harmaa ja parta harvahko, odotti vieraita portailla ja, kohteliaasti kumartaen, vei heidät kahteen heitä varten varattuun kammariin.
— Aks suurikuuluisille herroille on kaks kammari vähän? kysähti Moisha arasti. — Aks heill' on kolm kammari, nelj kammari tarvis? Moisha anta kolme ja anta neljä…
— Ei mitään ole tarvis. Saat mennä! vastasi hänelle Dmitri Semjonytsh, nähdessään että isä kalpeana ja synkkänä istahti ensimäiselle tuolille, minkä sattui näkemään, ja painoi alas päänsä.
— Anteksi… mee tietä, että suurikuuluisa herra suuri handeli ja miljooni geshefti käypi, ja me varsi suur reshpekti herra kohta pittä…
— No, hyvä, hyvä. Mene nyt matkaasi!
Moisha kääntyi ovea päin, mutta palasi jälleen ja, houkuteltuaan salaperäisesti Dmitri Semjonowitshin syrjään, lisäsi kuiskaten:
— Anteksi… Mee tietä mitä varte te tänne tulit… Mee kaikki tietä… ja minun pit teille sanno… ett tein murhaja ei ole murhaja! Juudalaiset kaikki tietä… Ja vaikk herrat tuomio heittä tänä päivän tuomitko… niin hän ei ole murhaja. Ja mee suur reshpekti tein pappan kohta tunnet…
— Menetkö jo matkaasi! tiuskasi Dmitri Semjonowitsh kärsimättömästi ja työnsi Moishan oven ulkopuolelle. — Ja hanki pian hevonen isää varten!
— Kaikk valmina! huusi Moisha eteisestä ja juoksi valjastamaan hevosta rillojen eteen.
Puolen tunnin kuluttua Semjon Silytsh jo ajoi komentajan talon paraatiportaiden eteen ja pyysi ilmoittamaan tulostaan komentajalle. Palvelija ja kaksi ordonanssia silmäilivät häntä kiireestä kantapäähän ja pyysivät häntä odottamaan vastaanottohuoneessa. Mutta minuutin kuluttua salin oven takana kuului kovaa puhelua ja kiireisiä askelia ja palvelija lensi kuin nuoli vastaanottohuoneeseen.
— Olkaa niin hyvä… Översti pyytävät teitä kaikin mokomin!
Gwozdilin astui saliin ja tapasi siellä kohta rykmentinpäällikön, pitkävartaloisen laihanpuoleisen miehen, sortuutti päällä ja Wladimirin risti kaulassa.
— Pyydän luokseni kabinettiin! sanoi hän joltisenkin kuivasti ja väkinäisesti, antamatta Gwozdilinille kättä.
Kun Gwozdilin oli astunut kabinettiin ja istunut nojatuoliin kirjoituspöydän ääreen, niin rykmentinpäällikkö kiersi avaimella oven lukkoon ja istui toiseen nojatuoliin vastapäätä Semjon Silytshiä.
— Minä varsin hyvin käsitän… teidän… teidän asemanne… isänä, lausui päällikkö: — mutta tapahtuma itsessään on niin kamala, niin merkillinen julmuuteen… ja rikoksen merkitykseen nähden… että minun täytyy peittelemättä ja ennakolta sanoa, että oikeus luultavasti tulee tuomitsemaan syylliseksi teidän poikanne…
Gwozdilin nojasi käsillään polviinsa ja loi överstin silmiin katseen, joka tätä ehdottomasti värisytti.
— Herra översti, lausui Semjon Silytsh liikutuksesta vapisevalla, oudolla äänellä: — minä en usko teidän oikeutenne päätökseen… Sillä poikani ei ole voinut tehdä murhaa — minä tunnen hänet…
Päällikkö kohotti olkapäitään, ja rypistäen kulmakarvojaan, lausui: — Tietysti, isän vakaumus… vanhempain itserakkauden sokaisemana… En rupea väittelemään! Mutta kaiketi uskotte, kun minä teille sanon, että kaikki todistavaiset seikat ja rykmentin yleinen mielipide ovat jyrkästi teidän poikaanne vastaan…
— En tiedä… En voi sanoa mitään! virkkoi Gwozdilin vapisevalla äänellä: — minä uskon vasta sitten, kun hän itse sanoo minulle, että hän… kelvoton… on syypää murhaan!
— Toistan taaskin: vanhemman sydän… Minä käsitän… Mutta meitä ja oikeutta varten ovat olemassa rikoksen ilmeisyys ja sitä todistavat selvät merkit… Kaikki nämä merkit — veripilkut vaatteissa ja kengissä, sekä veriset jäljet pyssyn perässä, aseessa, jota poikanne käytti metsästysretkellään, ja vihdoin hänen hämmästyksensä… hänen sekavat vastauksensa… Kaikki se todistaa hänet syylliseksi… Hän on nähtävästi tehnyt murhan koston tarkoituksessa, sillä… aliratsumestari Dwukrajew vainaja piti häntä kovalla… Mitä taas tulee siihen seikkaan, että hän ei tunnusta vaan kieltää koko rikostapahtuman, niin sillä… sen myöntänette tekin… ei oikeuden mielestä saata olla mitään merkitystä…
— Olkoon teidän mielestänne niin, sanoi Gwozdilin: — minä kuitenkin pyydän teiltä yhtä asiaa, herra översti; myöntäkää minulle lupa poikani tapaamiseen… Myöntäkää se heti! Sanokoon hän minulle, pitkitti Semjon Silytsh ääntään korottaen: — sanokoon koko totuuden… Vastatkoon hän, minkätähden hän on häväissyt harmajat hiukseni, minkätähden kunniani polkenut jalkainsa alle… minkätähden…
Ja vanhus ei voinut pitäytyä, vaan ratkesi itkuun.
— Rauhoittukaa, herra Gwozdilin, rauhoittukaa, virkkoi översti, nähtävästi heltyen: — älkää turhaan kiihdyttäkö itseänne… Paitsi sitä ei minulla tätä nykyä ole oikeutta myöntää teille mitään… Minun on tuossa paikassa oltava läsnä oikeudessa ottaakseni osaa asiassa pidettävän oikeudellisen tutkinnon loppuväittelyihin… ja kun… oikeus on tuomion langettanut, silloin voidaan yleisellä perusteella, 1116 pykälän nojalla myöntää teille lupa poikanne tapaamiseen asianmukaisen valvonnan alla.
Mutta Gwozdilin ei kuunnellut häntä, vaan itki yhä, pyyhkien nyrkillä kyyneliä, jotka vastustamatta valuivat silmistä. Kaikesta siitä, mitä rykmentinpäällikkö puhui, ei hänen muistissaan säilynyt muuta kuin tuo hirvittävä sana tuomio, ja se soi hänen korvissaan kuin kuolemankellojen humina.
Hän nousi yhtäkkiä paikaltaan ja tarttui kovasti, kouristuksen tapaisesti överstin käteen.
— Tuomio! Te sanotte tuomio? Tänään jo tuomiokin… Mikä tuomio, sanokaa mikä?
Översti tempasi kätensä irti Gwozdilinin käsistä ja, rypistäen kulmakarvojaan, loittoni hänestä kunnioituksen vaatiman matkan päähän.
— Pyydän teitä rauhoittumaan ja olemaan varovaisempi, sanoi hän kuivasti: — Minä en ole tuomari enkä prokuraattori: he ovat, jotka säätävät tuomioita…
Sen jälkeen nousi hän, väänsi avainta lukossa ja osotti Gwozdilinille salin ovelle päin.
Pää alaspainettuna, ajatukset sekaisin, epätoivo sydämessä, Gwozdilin lähti päällikön talosta ja kuuli kuinka översti hänen selkänsä takana saneli jotakin ankarata käskyä palvelijalleen ja ordonansseille.
Istuessaan rilloihin paraatiportaitten luona, Semjon Silytsh tahtomattaan huomasi rillojen ääressä, keskellä taajaa juutalaisjoukkoa, joka turisi ja torisi kuten hätyytetty kimalaispesä, jonkin korkeakasvuisen, synkännäköisen miehen, karvalakki päässä ja valkoinen esiliina puettu rikkinäisen lyhytturkin ylle. Kun Gwozdilin oli istunut rilloihin, ja Moisha nykäisi ohjaksia ja maiskautti suullaan, tikittäen hevostaan, niin kaikki juutalaiset, kääntyen karvalakkisen miehen puoleen, yhtaikaa melskasivat jotakin omalla kielellään, osottaen sormillaan Gwozdiliniin, ja lähtivät juoksujalassa seuraamaan hänen ajopeliensä perästä.
VII.
Tultuaan Moishan majataloon takasin, Semjon Silytsh meni huoneeseensa, heittäytyi kovalle sohvalle ja vaipui jälleen entiseen tylsyyteensä, jonka kestäessä yhä samat mietteet kuin ennenkin pyörivät hänen päässään.
"Tappoi… Tuomitsevat… Tuomitsevat henkensä menettämään… Mahdotonta — hän ei ole voinut murhata… Vanja ei ole voinut murhata!"
Ja taasen palautui sama kauhistava, sietämätön ajatus viattoman tuomitsemisesta ja siitä ansaitsemattomasta häpeästä, joka uhkasi hänen harmaata päätänsä, koko hänen perhettänsä.
Hän ei ollut itsekään tolkulla, kauanko hän sillä tavoin oli istunut… Hän ei edes nähnyt, kuinka palvelija, joka oli hänellä mukana matkalla, tavantakaa käväsi huoneessa, kuinka parisen kertaa, oven avattuaan, pilkisti huoneeseen itse Moisha… Hän ei liikkunut paikaltaan, istui hievahtamatta, hautoen kamalia, epätoivoisia mietteitään: epäilyksen kyy luikerteli lähellä hänen sydäntään ja hillitsemättömän surun ohdakkeet haavoittivat häntä piikeillään, — eikä kukaan tohtinut häntä häiritä.
Vihdoin palasi Dmitri Semjonowitsh ja astui suoraan isän luo.
— Isä, sanoi hän.
— Häh? Mitä? Onko tuomio langetettu? virkkoi yhtäkkiä Semjon Silytsh ja kavahti ylös sohvalta. — Kai sinä oikeudessa olit? Kuulitko — näitkö häntä?
— Ei — sitä en voinut! Luontoni ei salli sitä, vastasi Dmitri Semjonowitsh, pää rintaan painuneena. — Mutta ajutantin luona sekä sotaoikeuden tutkimustuomarin luona minä kävin…
— No, ja mitä? Mitä he sanoivat? kysyi isä hätäisesti.
— Sanoivat että toiveita ei ole… hänen syyttömäksi julistamisestaan. Vaikka hän ei tunnustakaan… ovat kaikki vakuutetut hänen syyllisyydestään… Tuomio heidän kumminkin on lähetettävä vahvistettavaksi… ja voipi olla…
Semjon Silytsh painoi alas päänsä ja laskeutui jälleen sohvalle.
— Ajutantti tahtoi tulla tänne ilmoittamaan, että teille on annettu lupa tavata Iwania… Sanoi kohta päästettävän.
— Niin, niin! Tuomion julistettua. Tiedän, tiedän!
Ja hän vaipui jälleen entiseen puolitoreeseen, puolitainnoksiin. Ja taasen kesti tukalaa, pelonalaista odotusta pitkät, loppumattoman pitkät tunnit.
Vihdoin viimein, noin kello kuuden ajoissa iltasilla, kun jo alkoi hämärtää, kuului askelia porstuvasta, ja huoneeseen astui Fliege, jalkaa raapaisten ja pyytäen anteeksi, että häiritsi.
Gwozdilin kavahti' nopeasti ylös sohvalta ja astahti häntä vastaan.
— Joko on langetettu? kysyi hän melkein levollisesti ja luonnottoman välinpitämätön väre äänessä.
— E… en voi sanoa! Minä en oikeudessa ollut… selitti Fliege hämmästyneenä. — Minut rykmentinpäällikkö lähetti teille sanomaan, että teille on annettu lupa… tavata poikaanne…
— Ah, niin! On annettu… No, mitäpäs, suuri kiitos siitäkin.
Lähdetään sitte joutuummin!
Ja Semjon Silytsh alkoi kiireimmiten hommaamaan lähtöä majatalosta.
Fliege käytti hyväkseen tätä hetkeä ja kuiskasi tuskin kuultavasti
Dmitri Semjonowitshille:
— Tuomittu ammuttavaksi!
Dmitri Semjonowitsh ponnahti erille Fliegestä ja, salatakseen hämmästystään, riensi ojentamaan isälle hattua.
Puolen tunnin kuluttua Semjon Silytsh ja Fliege, päästen vaivalla kulkemaan sankkain juutalaisparvien läpi, jotka tuhatlukuisina joukkoina täyttivät kaikki kadut majatalon ympärillä, saapuivat Moishan rilloissa avaran kasarmipihan nurkassa sijaitsevan yksinäisen rakennuksen luo. Rakennusta vartioitiin ankarasti. Kuullessaan ajopelien ratinan, hyppäsi nurkan takaa esille aliupseeri, nosti käden hatunrajaan ja läheni Fliegeä; saatuaan tältä käskyn, vei hän Semjon Silytshin kapeata käytävää myöten, johon pääsi vain niukalti valoa kahdesta pienestä ikkunasta, jonkin oven luo, jonka ääressä seisoi kaksi vartiomiestä asennossa, paljastetut miekat kohotettuina. Aliupseeri käänsi avainta lukossa, aukaisi salvan ja, avaten kirisevän oven, lausui puoliääneen, kääntyen Semjon Silytshiin:
— Tehkää hyvin, teidän vapaasukuisuutenne!
Mutta hänen täytyi toistaa tämä kahdesti siksi että voimat yhtäkkiä pettivät Gwozdilinin, ja hän tunsi jalkojensa raukeavan. Lopulta sai hän miten kuten hillityksi mielenliikutuksensa ja astui, aliupseeriin nojaten, karsserin kynnyksen yli. Ovi sulkeutui hiljaa heidän jälkeensä. Fliege jäi hienotuntoisuudesta oven ulkopuolelle.
Hämärän läpi, penkillä ristikkoikkunan luona, josta himmeätä valoa vielä tulvi karsseriin, Gwozdilin näki sotamiesviittaan puetun olennon, joka vitkaan ja koneenomaisesti kohousi paikaltaan.
— Va… Vanja… Va-njushka! kuiskasi isä tuskin kuultavasti.
Noihin sanoihin sisältyi kaikki, mitä isä tahtoi saada hänelle sanotuksi. Ne sisälsivät kysymyksen syyllisyydestä, sekä vinhaa, polttavaa, hirmuista surua että sydämen haikeata pidättämätöntä valitusta…
Iwan Semjonowitsh seisoi isän edessä kalpeana, nääntyneenä viettämistään unettomista öistä ja raskaista, huolten täyttämistä päivistä; mutta hänen katseensa oli suoraan tähdättynä isän silmiin.
— Isä, minä en ole murhaaja! Jumala sen näkee.
— Ah! Jumala on armahtanut, huudahti Semjon Silytsh iloisesti ja karkasi poikansa kaulaan.
Ja molemmat itkivät ja syleilivät toisiaan ja vuodattivat uudestaan kuumia auvon kyyneliä, unhottaen paikan, missä he toisensa tapasivat, sekä senkin, että "kirves jo oli pantu viikunapuun juurelle."
Viimein Iwan Semjonowitsh vei isänsä istumaan penkille, istui itse hänen viereensä ja lausui lyhyesti ja koruttomasti:
— Minut on tuomittu kuolemaan — kai sinä sen jo tiedät?… Mutta luotan Jumalan armoon… Syyllinen en ole!… Kuka murhaaja on — en tiedä. Minä löysin hänet metsässä, pää rikottuna ja verissään; tahdoin auttaa häntä — itse juoksin päivystävälle upseerille ilmoittamaan… Minua sitten syytettiinkin!… Hän teki väärin minulle, olipa julmakin minua kohtaan, vaan minä annoin hänelle kaikki anteeksi — kaikki kuitenkin nyt varmasti uskovat, että minä kostin hänelle pahan pahalla… Kaikki! Mutta, olkoot Herran huomassa…! Nyt olen nähnyt sinut — olen kertonut sinulle kaikki… Sinä siis tiedät!
Samassa narahti ovi, ja Fliege pisti päänsä sisään.
— Herra Gwozdilin! sanoi hän hiljaisella äänellä: — minun täytyy pyytää teitä poistumaan… Kauemmin teidän ei ole luvallista täällä viipyä.
Semjon Silytsh nousi sukkelasti penkiltä. Hän tunsi itsensä vahvistuneeksi, tunsi näkönsä ikäänkuin kirkastuneeksi… Hänen mielestänsä ei ollut enää mitään epäilemistä, kaikki oli muka selvillä, tarvitsi vain selittää heille kaikille, noille sokeille — prokuraattoreille, tuomareille ja tutkijoille, ja ketä kaikkia niitä lienee ollut — että hänen Vanjansa on syytön, että hän ei ole murhaaja… Selittää sillä vakaumuksella, mikä hänellä itsellään oli, ja kaikki heti häntä ymmärtävät…
— Isä, siunatkaa minua, kuuli hän äkkiä vieressään poikansa kuiskaavan: — ja antakaa anteeksi… tahalliset ja heikkoussynnit…
Gwozdilinia hytkähytti, ja hän rupesi kiireesti ristimään poikaa vapisevin käsin, suuteli häntä otsaan, silmille ja poskille ja puristi hänen jääkylmiä käsiään.
"Pelastamaan häntä! Pikemmin pelastamaan häntä, niinkauan kuin vielä aikaa on", välähti Gwozdilinin päässä, ja hän suisti heti pois ja hyökkäsi vankityrmän uloskäytävää kohden.
— Hyvästi… ja antakaa anteeksi! kuului hänen takanaan huokaus, tai oikeammin kuiske, joka raskaan oven naristessa saranoillaan ja ruostuneen salvan kirahtaen siirtyessä paikoilleen haipui melkein kuulumattomiin.
— Kaikki on lopussa — kaikki! ajatteli hän, voimatonna vaipuen penkille.
VIII.
Semjon Silytsh astui nopein, pitkin askelin pimeän käytävän läpi, huomaamatta Fliegeä, joka kääntyi hänen puoleensa jotakin kysyen, syöksyi melkein juoksujalassa ajopelien luo, hyppäsi niihin juurikuin kymmenen vuotta nuorentuneena ja huusi Moishalle, joka istui ajoistuimella:
— Anna mennä! Kiireesti rykmentinpäällikön luo!
Moisha, pahoin säikähtäen Semjon Silytshin äänen sointua ja hänen äkkinäisiä liikkeitään, löi hevostansa selkään ja ajoi täyttä laukkaa kasarmipihan poikki rykmentinpäällikön talolle.
Gwozdilin hyppäsi alas kärryistä ja oli jo astua jalallaan alimmalle porraslaudalle, kun yhtäkkiä kaksi vahtisotamiestä sulki häneltä tien.
— Mihinkä tunget?… Ei saa!
— Kuinka ei saa? Minun täytyy tavata överstiä…
— Sanotaan, ettei saa. On kielletty päästämästä ketään!
Ja vartiomiehet kalahuttivat hyvin uhkaavaisesti pyssyjään, laskien ne ristikkäin.
Semjon Silytsh tarttui molemmin käsin päähänsä ja töytäsi päistikkaa takasin kärryjen luo.
— Prokuraattoriin — pikemmin! huusi hän Moishalle.
Ja ajopelit kiitivät jälleen Zasodimitshin kapeita, pimeitä katuja, kääntyivät solakadulle, porhaltivat ulos kauppatorille ja pysähtyivät erään kaksikerroksisen kivitalon eteen.
Joukko juutalaisia tungeksi jalkakäytävällä ja paraatiportaitten ääressä.
— Herra prokuraattori teillä on tarvis! Tässä — olka niin hyvä! mongersivat juutalaiset, osottaen toiseen kerrokseen vieviä portaita ja ympäröivät Moishan ajopeleineen.
Semjon Silytsh nousi portaita ylös ja soittaa kilahutti.
Pitkäkasvuinen viiksekäs sotamies-palvelija aukaisi hiukan raolleen oven.
— Ei ole lupa päästää, virkkoi hän puoliääneen.
— Sano, hyvä mies, että on matkustavainen Moskovasta! Kovin tärkeässä asiassa. Anna samalla korttiinkin!
Ja yhdessä kortin kanssa pisti hän kymmenruplaisen palvelijan käteen.
Sotamies kaappi niskaansa ja lähti ilmoittamaan. Hetken kuluttua hän tuli takasin ja päästi Gwozdilinin vähäiseen kammariin, joka ei ollut sali eikä oikein kabinettikaan.
Kärsimättömänä rupesi hän siellä astelemaan eestaas, ja asteli siksi, kunnes viereisestä kammarista tuli hänen luoksensa pienenläntä, pyöreähkö mies, univormutakki yllä ja harmaita läikeviä sileäksi kammatussa tukassa. Pehmeästi astuen ja hieroen valkoisia käsiään, tulija kohteliaasti kumarsi Gwozdilinille, osotti ikkunan ääressä olevaa tuolia ja kysyi sitten:
— Millä voin olla avuksi teidän ylhäisyydellenne?
Gwozdilin ei ollut tätä kysymystä juurikuin odottanutkaan. Hän oli ajatellut, että prokuraattori ilman muuta järjestään ottaa puheeksi tuon hirmuisen, vastikään päätetyn asian.
— Minä… minä tulin tykönne… tuon… tuon jutun… Tulin ilmoittamaan, että poikani ei ole syyllinen. Hän ei ole tappanut… Ei ole ketään tappanut! pitkitti Gwozdilin korottaen vähitellen ääntään ilman että hän sitä itsekään huomasi. — Hän on minulle itse sen sanonut… Ymmärrättekö?
Prokuraattori kohotti tuuheat kulmakarvansa, rypisti otsaansa ja katsoi
Semjon Silytshiin aivan levollisesti, jopa hieman kuin säälien.
— Teidän ylhäisyytenne, alotti hän lauhkeasti ja hiljaisella äänellä: — oikeus ratkaisee kysymyksen syytteenalaisen syyllisyydestä tai syyttömyydestä oman sisimmän vakaumuksensa mukaan ja tarkastamalla yleisesti niitä asianhaaroja, mitkä rikosjutun käsittelyssä ovat tulleet ilmi; ja sentähden ei meillä teidän kanssanne voi olla puhettakaan…
— Mutta oletteko te edes isä… Onko teillä lapsia? keskeytti hänet yhtäkkiä Gwozdilin.
— Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, lausui prokuraattori vielä lauhkeammin: — se on syrjäseikka, joka ei kuulu keskustelumme aineeseen. Paitsi sitä asia on jo kokonaan päättynyt… Minun osanottoni siihen samoin… Ja siitä syystä minä en voi mitään.
— Herra prokuraattori! Minun täytyy pyytää teitä… Neuvokaa minulle… Kenenkä puoleen on käännyttävä… Mitenkä voisi viivyttää — ehkäistä… ehkäistä päätöstä! Käsittäkäähän, minä olen vakuutettu hänen viattomuudestaan!
Prokuraattori hivutti otsaansa ja lausui verkkaan ja säntillisesti, juurikuin tahtoen syövyttää joka sanan kuulijansa muistiin:
— Minä en voi neuvoa teille mitään!… Tässä… on asian kulkua mahdoton keskeyttää… Ainoa, mitä voi toivoa, on armahdus…
— Eihän ole kysymys armahduksesta!… Kysymys on saada päätöksen toimeenpano viivytetyksi vuorokaudeksi tahi pariksi… Näistä kahdesta vuorokaudesta minä olen valmis antamaan puoli miljoonaa… Olen valmis antamaan kaikki… Käsittäkää!
Kauemmin ei pehmytluontoinen ja rauhallinen prokuraattori voinut pitäytyä. Hän kavahti seisoalleen ja lausui ilmeisellä mielenliikutuksella:
— Anteeksi… anteeksi teidän ylhäisyytenne, — enempää minulla ei ole oikeutta puhua teidän kanssanne.
Ja tehden kumarruksen hän peräytyi huoneensa ovelle päin.
Gwozdilin jäi yksin huoneeseen… Laskeuduttuaan sukkelasti portaita alas, hän jälleen istui ajopeleihin.
— Sähkölennätin-asemalle! huusi hän Moishalle.
Ja taasen kiitivät ajopelit kivikatua myöten.
"Ei!" ajatteli Gwozdilin itsekseen, kadottamatta vieläkään rohkeuttaan: "se ei voi olla mahdollista! Jumala ei saata sallia sitä!… Ei, minä luovutan kaikki, — mutta poika on pelastettava!… Minä suojelen häntä! Olkoot herran huomassa miljoonat!… Heti sähkötän kaikille suunnille… Ruhtinaalle, sekä ministerille — mutta viattomalle on hankittava turvaa."
Kymmenisen minuutin kuluttua Gwozdilin jo oli asemalla ja, astuttuaan sisään, läheni pöytää, jonka ääressä näki sähkölennätin-virkamiehen istuvan, — tukka pörröllään, yrmeänä, silmät unenpöpperössä; hän tarkasteli jotakin salamerkeillä kirjoitettua sähköilmoitusta, sillä välin kuin viereisessä huoneessa kaksi telegraafikonetta kilvan piti helskettään ja naputustaan.
— Antakaa minulle blanketteja, tulee lähetettäväksi kolme kiireellistä sähkösanomaa! kääntyi Semjon Silytsh sähkölennätin-virkamiehen puoleen.
— Myöhään! vastasi tämä, kääntämättä edes katsettaan häneen, ja jatkoi keskeytymättä työtään. — Meillä on vastaanotto kello kahdeksaan asti!
— Ottakaa sata ruplaa sähkösanomasta, kunhan saan ne heti paikalla lähetetyksi!
— Tässä ei ole torikauppa! vastasi lennätinvirkamies purevasti. — Te sata ruplaa, toinen tarjoaa tuhatta, — ja teidän tähtenne pitäisi hallituksen sähkösanomien jäädä viikoksi virumaan. Tulkaa huomenaamulla!
Siinä vasta Gwozdilin näki olevansa aivan avuttomassa tilassa, aivan auttamattomassa pulassa. Miljoonansa eivät nähtävästi pystyneet hänen poikaansa pelastamaan! Viimeinen toivo raukesi!… Miten lie tullut asemahuoneen portaita alas, miten sieltä kotiutunut — hän ei muistanut mitään. Dmitri Semjonowitsh säikähti, katsahtaessaan isän kasvoihin, kun tämä tuli huoneeseen.
— Isä! — Isä kulta! puheli hän, ottaen isää kädestä: — älkää antautuko surun valtaan… Jumala on armollinen!
Semjon Silytsh seisoi keskellä huonetta, pää rintaan painuneena, ja hänen silmänsä liikkuivat niin eriskummaisesti, kun hän katseli huoneen pimentyneitä nurkkia.
— Siinä se nyt on… Jota ei saa rahallakaan… Haa… Käsitän…
Kaikki on mennyttä!
— Ei kaikki vielä ole mennyttä, isä! sai Dmitri Semjonowitsh vaivoin lausutuksi, koettaen hillitä itkuaan, joka pyrki tukehuttamaan häntä. — Olette unhottanut Jumalan: tapahtukoon hänen pyhä tahtonsa, eikä meidän!
— Jumalan? toisti Gwozdilin, ikäänkuin ei olisi täysin ymmärtänyt poikansa sanoja. — Niin aina, Jumalan… Kiitos poikaseni… Rukoilkaamme todellakin hänen puolestaan… rukoilkaamme Vanjan puolesta…
Ja he molemmat — isä ja poika — lankesivat polvilleen ikkunan eteen, kumarsivat syvään otsansa ja kuiskailivat itseksensä hiljaa hartaita rukouksen sanoja…
IX.
Huolimatta siitä, että Zasodimitshin väestö tavallisissa oloissa kävi hyvin aikaiseen makuulle, — niin aikaisin, että kello yhdentoista aikaan iltasilla ei näkynyt kaduilla ainuttakaan olentoa, — vallitsi tänä iltana vastoin tavallisuutta Zasodimitshin kaduilla vilkas liike ja humina aina puoleen yöhön asti. Melkein joka talon edustalla, lyhtyjen hämärässä valossa, näkyi tummissa ryhmissä juutalaisia perheitä, jotka ilmeisesti odottivat jotakin erinomaista. Kaikkialta kuului juutalaisväestön lakkaamatonta kurkkuäänistä puhelua, jossa tavantakaa toistuivat sanat: prokuraattori — sähkölennätinasema — tutkimustuomari — rykmentinpäällikkö — Morduh Mlynar. Erittäin paljon kansaa oli kokoontunut prokuraattorin talon ulkopuolelle sekä sähkölennätinaseman ja Moishan majatalon viereisten kartanojen läheisyyteen. Tämmöinen tavaton kiihtymys paikkakunnan juutalaisväestön keskuudessa oli saanut rykmentin päällikkökunnan ryhtymään vastaaviin toimenpiteisiin. Lähikylistä haettiin lisäksi kaksi eskadroonaa, ja puoliyön aikaan alkoi kaduilla liikkua patrulleja ratsain, ja sähkölennätinaseman sekä prokuraattorin paraatikäytävän luona lisättiin vahtimiehistöä. Kulkuvahdit ryhtyivät ajamaan väkijoukkoa hajalle, ja onnistuivat siinä niin hyvin, että jälestä puoliyön kadut olivat tyhjät; mutta kaupunki ei vaan nukkunut: kaikkialla paloi tulet ikkunoissa, kaikkialla pilkisteli suljettujen käymäporttien takaa uteliaita, ja vastapäätä asemaa, vastapäätä prokuraattorin asuntoa ja vastapäätä Moishan taloa jäi 5-6 vuorottelevaa tarkkaajaa, joiden sijaan joka neljännestunnin päästä tuli uudet; poistumisvuorossa olevat kertoivat näille huomiollepanonsa ja juoksivat toiseen paikkaan.
Näiltä valppailta tarkkaajilta ei jäänyt huomaamatta se itsessään aivan vähäpätöinen tapahtuma, että noin kello yhden aikaan yöllä kuriiri sähkölennätinasemalta, kahden rakuunan seuraamana, vei jonkin sähköilmoituksen rykmentinpäällikölle ja prokuraattorille ja palasi saman vartiojoukon saattamana takasin. Kohta sen jälkeen katselijajoukkueet katujen kulmissa ja risteyksissä rupesivat taajenemaan, ja kasarmien ääreen kertyi uusia parvia uteliaita, matkan päässä tähysteleviä ihmisiä.
Eivätkä he katselleet turhaan: kasarmeissa syntyi jonkinlaista liikettä… Kasarmipihan perimmässä nurkassa juosta puikkelehti ihmisiä lyhdyt käsissä, hevosten kaviot kauskivat tallin kivipermantoa vasten… hevosten ääressä hääräili harmaita viittoja. Vähän sen jälkeen puoliplutoonaa rakuunoita ajoi takaportista ulos ja lähti ratsastamaan aukeata ketoa kohden lähellä metsää, missä murha oli tapahtunut. Puoliplutoonan jälkiä ajoi hienoa hölkkäjuoksua kahdet kärryt: ensimäisissä istui aseettomaan komennuskuntaan kuuluvia miehiä, lapiot kourassa, jälkimäisissä kuljetettiin jotakin mustaa patsasta.
Eivätpä ajopelit ehtineet kasarmilta edetä vielä kahtakymmentäkään syltä, kun juutalainen muurahaispesä alkoi kuhista ja myllätä, — ikäänkuin kerrassa elpyen. Koko asutus tulvahti ikäänkuin sovittua merkkiä myöten kadulle; kaikkialla hälistiin, huudettiin ja huiskittiin käsillä; kaikki oli kiivaassa hyörinässä ja liikkeessä, ja sekavana, sorisevana ja myllertävänä hyökytulvana koko tämä ihmispaljous vyöryi mainitulle kedolle päin. Ja kaikkien mieliä elähdytti ja kiihdytti nähtävästi sama ajatus, sama perusaihe, sama pyrkimys. Ei kulunut puoltakaan tuntia, kun tuhatlukuinen joukko jo piiritti paikkaa joka puolelta ja tarkkaan seurasi, mitä kasarmista lähetetty sotamiesosasto siellä toimitti. Vasta hieman himartavassa aamuvalossa ei ollut vaikeata huomata, että puoliplutoona asettui ketjuun keskellä aukiota, ja ketjun sisäpuolella aseettomat ryhtyivät maahan pystyttämään mustaa patsasta ja patsaan taakse kiireenvilkkaa kaivamaan hautaa…
Muutamaksi hetkeksi kedolle kokoontuneet juutalaiset taukosivat hälisemästä, rupesivat tarkkaavaisiksi ja kuiskaamalla ilmoittivat toinen toiselleen huomiollepanonsa; mutta hetkestä hetkeen joukko yhä taajeni, puhe ja melu kasvoi yhä äänekkäämmäksi, ja tuossa puheen pauhinassa erottautuivat taaskin aivan selvästi ehtimiseen toistuvat sanat: rykmentinpäällikkö — prokuraattori — Morduh Mlynar. Ei kulunut puoltakaan tuntia siitä, kuin sotamiehet olivat alkaneet kaivaa hautaa, kun joukon keskellä taaskin ilmautui sama pitkäkasvuinen, synkännäköinen juutalainen, joka karvalakki päässä ja valkoinen esiliina vyöllä, edellisenä päivänä oli astunut Semjon Silytshin erityiseen huomioon. Kaikki hänen ympärillään olevat juutalaiset huusivat ja viittoilivat äkäisesti käsillään. Karvalakkinen juutalainen, pantuaan voimakkaat, lujajäntereiset käsivartensa ristiin rinnalleen ja vilkuillen hatun alta mustilla silmillään, katseli tarkkaavaisesti sotamiesten työskentelyä keskellä ketoa, — hievahtamatta paikaltaan ja välittämättä hälinästä ja melskeestä yltympärillään. Mutta joukko, joka häntä piiritti, oli silmitönnä raivosta, huusi ja kiljui vimmaisesti, milloin riepottaen häntä hihasta, milloin sormillaan osottaen mustaa patsasta, milloin nyrkeillä uhaten häntä.
Ja niin tämä synkännäköinen olento kääntyi poispäin patsaasta ja, painettuaan pään rintaansa, lähti verkalleen astumaan kauppalaa kohti. Ilohuutoa, riemun rääkynää kuului joukosta, joka äkkiä, aivan kuin yhtenä miehenä, lähti liikkeelle, suunnaten kulkunsa Zasodimitshiin päin — ja suoraan sen talon luo, jossa prokuraattori asui. Uutisenlevittäjät, suutapahkaa kiitäen joukon edellä, tekivät jo aikaa ennen sen saapumista kaikkialla tiettäväksi sanoman, että itshe murhaja, Morduh Mlynar, menne herra prokuraatori tygö. Eikä aikaakaan niin tämä joukko täytti jo kaikki kadut ja kujat, koko torin prokuraattorin portaitten äärellä — ja arvoisan prokuraattorin herättivät mahtavat huudot:
— Murhaja tuli! Morduh Mlynar murhaja — itshe tuli!
Katsahdettuaan ikkunaan ja nähtyään, aamun hämärtävässä valossa, mitä kadulla oli tekeillä, prokuraattori ensin joutui ymmälle eikä tiennyt, mihin ryhtyä; mutta kohta palvelijansa auttoi hänet pulasta… Kalpeana ja säikähtyneenä astui hän prokuraattorin makuuhuoneeseen ja ilmoitti:
— Teidän korkeavapaasukuisuutenne! Juutalaiset ovat tuoneet tänne saman Morduh myllärin, joka tappoi aliratsumestari Dwukrajewin.
— Mahdotonta! Mitä se merkitsee?
— Todentotta! Hän itse pyytää — rukoilee, että suvaitsisitte ottaa hänet vastaan.
— No, niin kutsu hänet tänne joutuun! huudahti prokuraattori hämillään, pukien kiireesti ylleen; häntä ehdottomasti värisytti ajatellessaan, että tuomion täytäntöönpanoon jäi vain pari kolme tuntia aikaa.
Hetkisen kuluttua astui makuusuojan viereiseen huoneeseen Morduh mylläri.
Prokuraattorin astuessa huoneeseen hän otti hatun päästään ja lausui jokseenkin virheettömällä venäjänkielellä hänelle.
— Minä tapoin upseerin… Ei se tappanut, jota tahdotaan ampua… vaan minä, Morduh…
— Miksikä hänet tapoit? kysyi prokuraattori, tarttuen nopeasti kynään ja merkiten paperille tuon odottamattoman itsesyytöksen.
— Tapasin hänet tyttäreni kanssa — metsässä väijyin heitä — upseerin tapoin, ja tyttölutkan hukutin jokeen… Köytin kiven hänelle kaulaan, koiralle, ja paiskasin veteen…
— Ja näytätkö paikankin missä hänet hukutit? kysyi prokuraattori, laskien tulisella kiireellä rivin toisensa jälkeen paperille.
— Näytän! Siellä hän makaa nytkin pehon alla.
— Miksi et tullut ennemmin? kysyi prokuraattori ihmeissään.
— Jos sotamies olisi lähetetty pakkotyöhön, minä en olisi ensinkään tullut… Mutta sotamies määrättiin ammuttavaksi, niin minä tulin. Juutalaiset käskivät tulla — heidän tuli kaikkien sääli hänen isäänsä.
Prokuraattori silmäili vielä enemmän ihmetellen myllärin synkkää olentoa, piirsi paperille pitkän kummallisen koukeron ja huusi palvelijaansa.
— Juokse heti paikalla rykmentinpäällikön luo, anna hänelle tämä paperi, ja rykmentin päivystäjälle annat tämän kirjelipun.
Ja vasta sitten, kun palvelija suinpäin töytäsi ulos käskyä toimittamaan, prokuraattorin iskeytyi mieleen, että hän oli jäänyt silmitysten murhaajan kanssa, joka niin helposti oli suoriunut kahden uhrinsa kanssa ja niin levollisesti siitä haastoi… Mutta kun prokuraattori, astuessaan lattiata pitkin, syrjäkulmin katsahti Morduhin puoleen, niin hän näki tämän suuren, jättiläismäisen miehen istua kyyröttävän tuolilla ovensuussa ja, kasvot mahdottomien käsiensä peitossa, itkeä nyyhkyttävän kuin pieni lapsi.
Prokuraattori katsoi häneen ja, istuttuaan pöydän ääreen, rupesi laatimaan sähköilmoitusta piirikunnan päällikölle, antaen tiedoksi, että sotamies Iwan Gwozdilinin tuomio sen ja sen pykälän nojalla kumotaan.
Päätettyään sähkösanoman prokuraattori hengähti täydestä rinnasta: oli kuin vuori olisi kirvonnut hänen hartioiltaan…
Mutta Morduh istui lyyhistyneenä tuolilla ovensuussa ja itki ja nyyhkytti kuten ennenkin.
JÄLKILAUSE.
Sai kuluneeksi enempi kuin puoli vuotta tästä kauheasta hetkestä. Moskovan kaduilla henkivät kevään tuulahdukset… Puistot ovat vehreinä, ja omenapuut ovat alkaneet verhoutua nupuistaan aukeneviin valkoisiin kukkiin. Ikkunat Semjon Silytshin kabinetissa, hänen talossaan Moskovassa, ovat avatut selkiselälleen, ja yhden ikkunan ääressä istuu hän, lämpimällä peitteellä suojattuna, pitkässä leposohvassa. Hänen vieressään, matalalla rahilla, istui Iwan Semjonowitsh ja katseli miettiväisenä ikkunaan, ihaillen puiston vehreitä kasveja ja kuunnellen lintujen iloista sirkutusta sekä taivaan alla kirmailevien pääskyjen pakinaa.
Semjon Silytshin oli Zasodimitshin matkansa jälkeen kestettävänä pitkällinen ja ankara hermotauti, ja oli hyvin lähellä vaineeseen vaipumista… Mutta vahva luonto ja Ivan Semjonowitshin hellä hoito pelastivat ukon. Kauan aikaa häälyi hän siinä tuskallisessa tilassa, joka tekee ihmisen kykenemättömäksi hallitsemaan aistejaan, tekee hänet vieraaksi elämälle ja todellisuudelle, välinpitämättömäksi kaikelle sille, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Pitkään aikaan ei hän tuntenut edes sitä nuorukaistakaan, joka ei askeltakaan poistunut hänen luotaan, vaan valvoi pitkinä unettomina öinä hänen päänaluksensa ääressä… Viimein koitti riemuinen päivä, jolloin hän tässä nuorukaisessa tunsi oman Wanjansa — käsittämättömiä onnen-teitä pelastuneen kalliin poikansa. Ja siitä hetkestä alkoi hänen paranemisensa. Nyt hänen tautinsa kulki oikeata latua, ja hän nautti täysin määrin raitista kevään henkeä, joka tuoksui puistosta ja täytti huoneen hyvällä hajullaan.
Isä ja poika istuivat kauan ikkunan ääressä mitään puhumatta: — heidän oli niin hyvä olla; heidän sydämensä oli täynnä riemuista auvontuntoa. Ja tämä tunto paisui vihdoin niin suureksi Semjon Silytshin povessa, ettei hän voinut pitäytyä sitä huojentamasta, vaan poikansa puoleen kääntyen sanoiksi virkkoi:
— Vanja! Olipa se sittenkin oikeassa se Holstshow… Maailmassa on semmoista, mitä ei saa rahallakaan… Itse olet nähnyt, itse kokenut… Tee siis osallasi mitä vaan haluat: minä en rupea sinua vastustamaan!
Iwan Semjonowitsh suuteli kunnioittavaisesti isänsä kättä ja katsoi häntä silmiin syvällä, vilpittömällä kiitollisuudella.
— Isä! sanoi hän: — minäkin tulin kuoleman läheisyyttä ajatellessani kokeneeksi niin paljo, ja on mieleni siitä asti monessa suhteessa muuttunut! Opin siinä myöskin pitämään arvossa teidän sydäntänne ja teidän rauhaanne. Olkaa huoleti: minä en tee teidän tahtoanne vastaan…