Metsänrouva oli kuunnellut häntä osottamatta vähintäkään liikutuksen merkkiä. "Voideltu mies häväisee sinua kolmasti oman kattosi alla", mutisi hän itsekseen, "jonka sinä sauvaasi merkitset, ja samaan sauvaan nojautuen saat lähteä kulkemaan perikatoasi kohden, sillä he eivät anna sinulle paikkaa, mihin pääsi kallistaisit. Oi äiti, äiti!…"
Hän sitasi ryysynsä mytyksi, tarttui sauvaansa ja varusti itsensä pitkälle matkalleen. Lukkarin kävi sääliksi häntä. "Rukoilkaa Jumalalta hänen palvelijainsa kautta anteeksi", sanoi hän, "ja tehkää kristillinen katumus, niin saatte armon ja vapahduksen synneistänne."
"Siihen on metsänrouva liian vanha", vastasi eukko ja houkutteli luokseen kottaraisensa, joka istahti hänen olkapäälleen, korpin hypellessä hätäisenä hänen kantapäillään. Vielä heitti hän viimeisen silmäyksen tuttuihin seiniin, yrttikasoihin lattialla ja hevosenkalloihin pylväissä, ja sysäten sauvallaan kynnykseen, niin että sen paadet kilahtivat, huusi hän jälkeenjääville: "Olkaa kirotut, te koirat!" Sitte kulki hän lintuineen metsään ja katosi näkyvistä.
"Polo joukkomme mykkänä kulkevi,
Sen tähdet sammuneet ovat; —
Meren yöllisen helmasta, Islanti,
Jääkylkesi nostaos kovat!"
kuului hänen murheellinen hyräilynsä yhä heiketen lehdettömien puiden runkojen välistä.
Mutta Ekkehard antoi lukkarin vyöttää stolan yllensä, ja pitäen laulukirjaa kädessään hän kulki ympäriinsä tuvassa ja kamarissa ja teki ristinmerkkejä seinille, jotta pahat henget kaikkoisivat ikipäiviksi; sitte lausui hän koko mökin ylitse kovimman manauksen paholaista vastaan.
Hurskas toimitus kesti aika kauvan. Lukkarilla kiilsi tuskanhiki otsalla hänen ottaessaan kaapua Ekkehardin hartioilta, sillä niin kovia sanoja hän ei ollut koskaan kuullut. Nyt kuului kavionkopinaa metsän halki.
Se oli herttuatar, joka ratsasti paikalle yhden ainoan palvelijan seuraamana. Ekkehard astui häntä vastaan; lukkari oikasi toista tietä kotiin.
"Viivyitte niin kauvan", lausui herttuatar armollisesti, "että oli itseni tultava katsomaan, miten täällä olette toiminut ja tuominnut".
Molemmat miilunpolttajat olivat tällä välin lopettaneet työnsä ja hiipivät nyt vuoren takasivua pois, sillä he pelkäsivät herttuatarta. Ekkehard kertoi hänelle metsänrouvan pakanallisista menoista ja miten hän oli ajanut tämän tiehensä.
"Kovinpa olitte ankara!" sanoi Hadwig rouva.
"Luulin olleeni lempeä", vastasi Ekkehard.
"Me hyväksymme mitä olette päättänyt", lausui herttuatar. "Mitä aijotte tehdä tyhjäksi jääneellä majalla?" Hän katsahti pikaisesti pitkin kivisiä seiniä.
"Pahojen henkien valta on täältä manauksella ijäksi lopetettu", sanoi
Ekkehard. "Minä tahdon vihkiä tämän majan kappeliksi Pyhälle
Hadwigille."
Herttuatar katsahti häneen ystävällisesti. "Mistä johduitte siihen ajatukseen?" kysyi hän.
"Se vain juolahti päähäni… Tammen minä annoin kaataa."
"Käykäämme katsomaan uhripaikkaa", sanoi herttuatar. "Luulenpa voivani hyväksyä tammenkin kaadon."
Hän nousi Ekkehardin kanssa kivikoista polkua ylös korkean Krähenin huipulle. Ylhäällä makasi kaadettu tammi, jonka mahtavat oksat sulkivat heiltä tien. Vain muutaman askeleen pituinen ja levyinen tasainen kivilaatta päätti tämän omituisesti muodostuneen kallion huipun. Sille he nousivat seisomaan. Jyrkkinä karkasivat kallioseinät heidän allaan syvyyteen; ei ollut kiveä tai puuta heillä tukena tässä huimaavassa korkeudessa; sinistä ilmaa vasten kumotti nuo kaksi olentoa, tummakaapuinen munkki ja heleänvaaleaan monipoimuiseen vaippaan puettu herttuatar. Vaitonaisina he katselivat aliansa aukeavaa mahtavan laajaa maisemaa. Syvällä alhaalla levisi tasanko; käärmeentapaisesti kiemurteli Aach-joki vihreiden niittyjen halki; väräjävän etäisinä ja vähäisinä siintivät laakson asumusten katot ja päädyt kuin pisteet kartalla; ja tummana taustana kohosi perällä Hohentwielin tuttu uljas huippu, jonka takana loppumattomana muurina eteni sinertävä vuoriketju, salaten katsojalta Reinin lähdön Bodenjärvestä. Kimaltelevana loisti sitävastoin silmään järven alapää, jossa ui vihertävä Reichenaun saari, ja vienosti, ikäänkuin hengähdyksenä, hohti takimmaisten vuoriryhmäin jättiläissarja… Ne tulivat yhä selvemmiksi, kirkkaina viiruina välkkyivät niiden rajapiirteet, sillä aurinko teki laskuaan. Hiukeavassa valaistuksessa sädehti koko maisema…
Hadwig rouvan mieli oli liikutettu. Tällainen palanen suurta, avaraa luontoa viritti hänen ylevän sydämmensä samaan sopusointuun. Hento hengähdys kävi hänen korskean mielensä lävitse; hänen katseensa kääntyi alppien lumisista huipuista Ekkehardiin. "Tahdon vihkiä kappelin Pyhälle Hadwigille!…" kaikui yhä uudelleen hänen korvissaan.
Hän astui askeleen takaperin, ikäänkuin olisi pelännyt äkillistä huimausta, laski oikean käsivartensa Ekkehardin olkapäälle ja nojautui kiinteästi häneen. Hänen silmänsä paloivat aivan lähellä Ekkehardin kasvoja. "Mitä ystäväni nyt ajattelee?" kuiskasi hän vienolla äänellä.
Ekkehard oli seisonut ajatuksiinsa vaipuneena. Miltei säikähtyneenä hän hytkähti.
"En koskaan ole ollut näin korkealla", sanoi hän. "Tällaisen näön nähdessäni tulee mieleeni Raamatun sanat: 'Taas vei hänen perkele sangen korkealle vuorelle ja osotti hänelle kaikki maailman valtakunnat ja niiden kunnian ja sanoi hänelle: nämät kaikki minä annan sinulle, jos sinä lankeet maahan ja rukoilet minua. Niin sanoi Jeesus hänelle: mene pois, saatana, sillä kirjoitettu on: Herraa sinun Jumalatas pitää sinun kumartaman ja häntä ainoata palveleman'."
Jäykkänä vetäysi herttuatar takaisin. Tuli hänen silmissään muuttui toisenlaiseksi; näytti siltä kuin hän olisi tahtonut sysätä munkin alas syvyyteen.
"Ekkehard!" huusi hän, "te olette lapsi — tai järjiltänne!"
Hän käänsi tälle selkänsä ja laskeutui nopein, vihaisin askelin kukkulalta. Alas tultuaan hän ratsasti pyrynä takaisin Twielilleen; palvelija voi vain vaivoin häntä seurata.
Ekkehard oli kuin puulla päähän lyöty. Hän sipasi kädellään silmiään, aivan kuin tuntisi niissä suomukset.
Kun hän hiljaisena yönä istui tornikammiossaan Hohentwielillä, leimahti etäällä valkeankajastus. Hän tirkisti ulos. Korkean Krähenin petäjien yli löi kirkas tulenlieska.
Metsänrouva oli käynyt ottamassa viimeiset jäähyväiset P. Hadwigin tulevalta kappelilta.
KYMMENES LUKU.
Joulu.
Hohenkrähenillä vietetty ilta eli vielä joitakuita päiviä herttuattaren muistissa. Häiritseviä, rikkonaisia säveliä sydän vaikeasti voi unohtaa ja antaa anteeksi, varsinkaan sille, joka ne on synnyttänyt. Sen vuoksi herttuatar istuikin muutamia päiviä varsin nyreällä mielellä salissaan. Grammatiikka ja Virgilius saivat levätä. Praxediksen kanssa herttuatar laski ahkerasti leikkiä Konstantinopoliksen koulumestareista. Ekkehard ehdotti luentojen jatkamista. "Hammastani särkee!" sanoi Hadwig rouva. "Se tulee raa'asta syysilmasta", arveli Ekkehard surkutellen.
Hän kyseli useita kertoja päivässä herttuattaren vointia, niin että tämän sydän viimein heltyi. "Mikähän siihen on syynä", sanoi hän kerran Praxedikselle, "että joku henkilö voi olla ihmiselle kalliimpi, kuin minä hän itse osaa ulkonaisesti esiytyä."
"Hyvän käytöstavan puute", vastasi kreikatar. "Muissa maissa olen huomannut asianlaidan olevan päinvastaisen, mutta täällä ovat ihmiset liian hitaita jokaisella kädenliikkeellä, joka askeleella ja sanalla ilmaisemaan: kas tällainen minä olen! He mieluummin ajattelevat itsekseen niin ja vaativat, että koko maailman pitää osata lukea heidän otsaltaan, mitä sen takana takoo ja liikkuu."
"Olemmehan me muuten kuitenkin niin ahkeria", virkkoi herttuatar hyvänsävyisästi.
"Puhvelitkin puuhaavat pitkin päivää", oli tulla Praxediksen huulilta, mutta tässä tapauksessa hän kuitenkin tyytyi vain ajattelemaan niin.
Ekkehard oli lapsellisen suora luonteeltaan. Hänelle ei juolahtanut mieleenkään, että hän oli vastannut herttuattarelle sopimattomasti. Hän oli todella ajatellut Raamatun vertausta ja ollut tietämätön siitä, että tunteen hiljaiseen ilmaukseen ei sovi vastata raamatunlauseella. Hän kyllä ihaili herttuatarta, mutta enemmän ylevyyden ja maallisen korkeuden ruumiillisentuneena käsitteenä kuin naisena. Että ylevyys vaatii lemmekästä palvelusta, se ei ollut pitänyt hänelle päähän, vielä vähemmän, että sen korkeinkin ilmaus usein tyytyy pelkkään yksinkertaiseen rakkauteen. Hadwig rouvan huonon tuulen hän otti liian vakavalta kannalta. Hän tyytyi pukemaan huomionsa tästä siihen yleiseen lauselmaan, että seurustelu jonkun herttuattaren kanssa on vaikeampaa kuin puhelu munkkiveljesten parissa P. Benediktuksen sääntöjen mukaan. Vincentiuksen jälkeenjättämistä kirjoista hän varsinkin luki mielellään apostoli Paavalin kirjeitä. Spazzo herra kulki tähän aikaan hänen ohitsensa niska paljon jäykempänä kuin ennen.
Hadwig rouva huomasi, että viisainta oli palata entisille laduille. "Olihan se kumminkin mahtava näky", sanoi hän eräänä päivänä Ekkehardille, "kun korkealta Kräheniltä katselimme lumivuoria. Mutta tokko vielä tunnette Hohentwielin ilmanennustajaakaan? Kun alpit oikein kirkkaina ja läheisinä kuvastuvat taivasta vastaan, tulee säänmuutos. Todella seurasikin huonoja ilmoja tuon päivän jälkeen. Ottakaamme jälleen Virgilius esiin."
Silloin nouti Ekkehard tyytyväisenä raskaan metallilla silatun Virgiliuksensa, ja opintoja ruvettiin jälleen jatkamaan. Hän tulkitsi naisille Eneiidin toista kirjaa, kertoi ylpeän Troijan kukistuksesta, puuhevosta, Sinonin petoksesta ja Laokoonin katkerasta kuolemasta, yöllisestä taistelusta, Kassandran kohtalosta, Priamoon surmasta ja Aeneaan paosta Ankhises-vanhuksen kera.
Huomattavalla liikutuksella herttuatar seurasi jännittävää esitystä. Ainoastaan kertomukseen Aeneaksen puolison Kreusan katoamisesta hän ei ollut oikein tyytyväinen. "Sitä ei miehen olisi tarvinnut noin laajasti kertoa Dido kuningattarelle", lausui hän, "elävä ei varmaankaan kernaasti kuunnellut, kuinka kauvan Aeneas juoksenteli kadonnutta etsimässä. Kadotettu on aina kadotettu."
Tällä välin lähestyi talvi ripein askelin. Taivas kävi lyijynharmaaksi ja surulliseksi, läpinäkemätön usva peitti etäiset vuoret; ensin peittyivät kukkulat ja ylänkömaat valkoiseen lumivaippaan, sitte kedot ja laaksot. Hennot jääkynttilät tutkivat katonreunoja, voisivatko asettua niihin muutamien kuukausien ajaksi; vanha lehmus linnanpihalla oli jo kauvan sitte — kuten huolellinen perheenisä, joka käytetyt vaatteet myy juutalaiselle — heittänyt keltaiset lehtensä tuulen vietäviksi, joka niitä pyryytti joka ilmansuuntaan. Sen oksille lensi läheisistä metsistä rääkyen korppeja, jotka tulivat katsomaan, eikö linnan keittiöstä heille joskus luita liikenisi. Tulipa kerran näiden mustain veljesten parissa muuan korppi, jonka lento oli vaikeaa, sen siipisulat kun olivat lyhennetyt; silloin sattui Ekkehard kulkemaan linnanpihan poikki, mutta hänet nähtyään korppi pakeni kirkaisten yläilmoihin — se oli jo kerran ennen nähnyt munkinpuvun ja silloin oppinut vihaamaan sitä.
Talviset yöt ovat pitkät ja pimeät. Silloin tällöin leimahtaa revontulten kajastus taivaalle. Mutta kirkkaampana kuin revontulet loistaa ihmisten mielissä se yö, jolloin enkelit ilmestyivät kedolla laumaansa vartioiville paimenille ja toivat suloisen tervehdyksen: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto!"
Korkealla Twielillä varustauduttiin viettämään juhlaa joululahjojen jakamisella. Vuosi on pitkä, ja siinä sattuu paljon päiviä, jolloin ystävyyttään voi toisille osottaa; mutta saksalaisten mielenlaatu tahtoo tätä varten vielä aivan erikoisen päivän, jonka vuoksi heillä aikaisemmin kuin muilla kansoilla on lahjojen antamisen tapa tullut käytäntöön. Hyvä sydän vaatii oman maanlakinsa.
Tähän aikaan oli Hadwig rouva jättänyt grammatiikan aivan syrjään. Naistensalissa kudottiin ja ommeltiin aamusta iltaan, kultalankavyyhtejä ja mustia silkkipalasia makasi kaikkialla; ja kun Ekkehard kerran huomaamatta astui saliin, juoksi Praxedis häntä vastaan ja ajoi hänet tiehensä, sill'aikaa kun herttuatar kiireesti työnsi alotetun ompeluksensa neulomakoriin.
Silloin kävi Ekkehard tarkkaavaiseksi ja veti kaikesta täitä melkoisella oikeudella sen johtopäätöksen, että hänellekin oli jokin lahja tulossa. Sen vuoksi hän rupesi miettimään vastalahjaa ja päätti puolestaan tarjota parasta, mitä hänen tietonsa ja taitonsa voisivat aikaansaada; hän lähetti sanansaattajan ystävänsä ja opettajansa Folkardin luo Sankt Galleniin pyytämään tältä pergamenttia ja värejä ja piirtimen ja kallisarvoista mustetta. Nämä saapuivatkin, ja Ekkehard istui monet pitkät yölliset hetket tornikammiossaan ja vaivasi päätään latinaisilla värsyillä, jotka hän tahtoi herttuattarelle omistaa kaikella kohteliaisuudella. Mutta se ei käynyt niinkään helposti päinsä.
Kerran hän oli alkanut esittää lyhyin piirtein ihmiskunnan historiaa maailman luomisesta aina herttuatar Hadwigin hallitukseen Schwaabinmaassa, mutta parilla sadalla kalliisti ostetulla heksametri-säkeellä hän oli ennättänyt vasta kuningas Daavidiin, niin että laulu näytti todennäköisesti valmistuvan vasta jouluksi kolme vuotta eteenpäin. Toisen kerran hän tahtoi luetella runollisessa järjestyksessä kaikki naiset, jotka voimallaan ja suloudellaan ovat muodostavasti vaikuttaneet kansojen historiaan, alkaen Semiramis kuningattaresta ja mainiten sotaisat amatsoonit, sankarillisen Judithin ja suloisesti laulavan Sapphon; mutta murheekseen hän huomasi, että jos hänen kynänsä kerran ennättäisi Hadwig rouvaan asti, olisi hänen aivan mahdoton keksiä enää mitään uutta tämän ylistämiseksi. Silloin hän jätti tämänkin aiheen ja kuleskeli sangen surullisena ja alakuloisena ympärinsä.
"Oletteko nielaissut hämähäkin, te helmi kaikkien opettajien joukossa?" kysyi häneltä kerran Praxedis, kun sattui kohtaamaan alakuloisen kuleksijan.
"Hyvähän teidän on pilkata", vastasi Ekkehard murheellisesti, ja vaitiolon ehdolla uskoi hän tytölle huolensa. Praxediksen täytyi purskahtaa nauruun vasten tahtoaan.
"Konstantinopolin kirjaston 36,000 niteen nimessä!" hän sanoi — "te tahdotte kaataa kokonaisen metsän, kun on tarvis vain paria kukkaista kimppuunne. Tehkää tehtävänne luonnollisesti, viisastelematta ja kauniisti — kuten lempimänne Virgilius olisi tehnyt!" Näin sanoen hän juoksi ulos huoneesta.
Ekkehard istui jälleen työpöytänsä ääreen. "Kuten Virgilius —?" Mutta koko Eneiidissä ei tullut esiin tällaista kohtaa. Hän luki siitä joitakuita lauluja. Sitte istui hän pää käden varassa kattoon katsellen. Silloin lensi hänen päähänsä valoisa ajatus. "Nythän minulla se on!" huudahti hän, "kallis laulaja itse esittäköön tervehdyksensä!" Hän kuvaili runossaan, miten Virgilius muka oli laskeutunut alas hänen yksinäiseen tornikammioonsa lausumaan ilonsa siitä, että hänen laulunsa vielä elivät Saksanmaalla ja kiittämään sitä korkeata rouvaa, joka niitä siellä harjoitti. Muutamassa hetkessä runo oli valmis.
Runoelmansa Ekkehard tahtoi koristaa kauniilla maalauksella. Hän keksi siihenkin aiheen: herttuatar istumassa kruunu päässä ja valtikka kädessä korkealla valtaistuimella, ja hänen edessään valkopukuinen ja laakeripäinen Virgilius kumartaen hänelle päätänsä, rinnallaan kainona oppilaana Ekkehard, hänkin syvään herttuattarelle kumartaen.
Kelpo Folkardin ankaraan tyyliin hän suunnitteli piirustuksensa. Hän muisteli tällöin muuatta psaltarin kuvaa, jossa nuori Daavid astuu kuningas Abimelekin eteen. Samaan tapaan hänkin piirusti henkilönsä: herttuattaren hän teki kahta sormenleveyttä korkeammaksi kuin Virgiliuksen, itsensä jälleen melkoista pienemmäksi kuin pakanallisen runoilijan; — sellaista on aina alkava taide, se muiden ilmaisumuotojen puutteessa esittää arvon ja ylevyyden aivan ulkonaisilla keinoilla.
Virgiliuksessa ei hänellä ollut suurta vaivaa. Sankt Gallenissa oltiin maalauksissa aina uskollisesti noudatettu vanhalta ajalta säilyneitä esikuvia ja saatu puvulle, asennolle ja kasvonpiirteille määrätty, alati palautuva muoto. Yhtä hyvin hänelle onnistui oma kuvansa, joka esitti munkinpukuista, tonsuripäistä miestä.
Mutta epätoivoon saattoi hänet ruhtinaallisen naisvartalon esittäminen, sillä koko luostaritaiteeseen ei silloin vielä oltu päästetty ainoankaan naisen kuvaa, ei edes pyhän jumalanäidin Mariankaan; Daavid ja Abimelek, joiden totutut piirteet hän niin hyvin muisti, eivät tässä auttaneet häntä vähääkään, sillä heillä päättyi kuninkaanviitta jo korkealla polvien yläpuolella, eikä hän tiennyt, miten viitta naisella alempana poimuttelee.
Silloin laskeutui murhan pilvi jälleen hänen otsalleen. "No, mikä nyt on?" kysyi Praxedis häneltä eräänä päivänä.
"Laulu on valmis", sanoi Ekkehard, "mutta minulta puuttuu jotakin muuta".
"Mitä sitte?"
"Tahtoisin tietää", virkkoi hän alakuloisesti, "miten naisten puku kietoutuu heidän hennon vartalonsa ympäri."
"Nyt puhutte vallan kauheasti, te hyveitten valittu astia!" torui häntä Praxedis. Mutta Ekkehard selitti hänelle huolensa tarkemmin. Silloin teki kreikkalaistyttö kädellään liikkeen, ikäänkuin kohottaakseen silmäluomet ylemmäksi. "Avatkaa toki silmänne", sanoi hän, "ja katsokaa vähän elämää ympärillänne!" Neuvo oli yksinkertainen ja kumminkin uusi sille, joka kaiken taitonsa on oppinut yksinäisessä kammiossa. Ekkehard katseli neuvojaansa pitkään ja arvostelevasta "Ei siitä lähde apua", lausui hän, "eihän teillä kuitenkaan ole päällänne kuninkaanviittaa".
Silloin armahti neitonen tuskastunutta taiteilijaa. "Odottakaapas", sanoi hän, "herttuatar on alhaalla puistossa — minä pukeudun hänen loistoviittaansa, niin tulette te autetuksi". Hän kiiruhti pois ja palasi lyhyen hetken perästä takaisin, raskas kultareunainen purppuraviitta huolimattomasti viskattuna hartioilleen. Juhlallisin askelin hän kulki huoneen poikki; pöydällä olevan vaskisen kynttilänjalan hän otti valtikakseen ja astui sitte niska kenossa nuoren munkin eteen.
Tämä oli varustautunut piirustimella ja pergamenttipalasella. "Kääntykää vähän enemmän valoon päin", sanoi hän tytölle ja alkoi reippaasti vedellä viivojaan.
Mutta joka kerta kun hän katsahti viehättävään malliinsa, loi tämä häneen säkenöivän katseen. Hän rupesi piirustamaan hitaammin. Praxedis sattui katsahtamaan akkunasta ulos… "Kun kilpailijattaremme valtakunnan kruunusta", lausui hän teeskennellyn juhlallisesti, "jo näkyy lähtevän linnanpihalta ja uhkaa hyökätä päällemme, käskemme teitä päänne menettämisen uhalla päättämään piirustuksenne tässä silmänräpäyksessä".
"Minä kiitän teitä", sanoi Ekkehard, laskien piirustimen kädestään.
Praxedis astui hänen luokseen ja kumartui nähdäkseen piirustuksen. "Tämä on häpeällinen petos", huudahti hän, "kuvaltahan puuttuu pää".
"Minä tarvitsen vain puvun poimuja", vastasi Ekkehard.
"Olette laiminlyönyt onnenne perustamisen", naljaili Praxedis edelleen, "jos olisitte saanut onnistuneet kasvot syntymään, niin kukapa tietää, vaikka armossa olisimme nimittänyt teidät patriarkaksi Konstantinopoliin".
Kuului askelia käytävästä. Nopeasti tempasi Praxedis viitan olkapäiltään käsivarrelleen. Jo seisoi herttuatar heidän edessään.
"Joko täällä taas kreikkaa opiskellaan?" sanoi hän, katsahtaen moittivasti Ekkehardiin.
"Minä näytin hänelle vain jalon sardonyx-kiven valtiattareni viitan olkasolessa", ehätti Praxedis sanomaan. "Siinä on niin hienotekoinen pää, ja herra Ekkehard osaa panna arvoa vanhoille esineille…"
Myöskin Audifax varustautui joulunviettoon. Toivo löytää kätkettyjä aarteita oli hänestä jo miltei tykkänään haihtunut. Nyt pysyi hän kiini elävässä todellisuudessa. Usein hän lähti öisin alas Aceh-puron laksoon, missä kehnon tien varrella kasvoi yksinäinen ontelo halava. Sen ääressä vahti Audifax monet hetket, keihäs kohotettuna kädessä. Hän väijyi saukkoa. Mutta millekään ajattelijalle ei kaikkeuden äärimmäisten perustusten tutkiminen ole niin vaikeata kuin paimenpojalle oli saukonpyyntinsä. Sillä ylävältä rannalta vei monta tietä alas puroon, jotka saukko kyllä tunsi, mutta Audifax ei. Ja usein kun poika kylmästä väristen sanoi itselleen: "Nyt sen täytyy tulla!" — niin kuului purosta mulskahdus: se oli hänen ystävänsä, joka siellä nosti turpansa vedestä ilmaa hengittääkseen; ja kun Audifax hiljaa hiipi ääntä kohden, oli saukko tällä aikaa paneutunut selälleen ja antoi virran mukavasti viedä itseään…
Hohentwielin linnan keittiössä oli liikettä ja puuhaa aivan kuin sotapäällikön majassa tappelupäivän aattona. Hadwig rouva seisoi siellä itse piikainsa keskellä; hän ei kantanut täällä herttuattarenviittaansa, vaan valkeata esiliinaa vyötäisillään, ja hän jakoi jauhoja ja hunajaa ja johti kakkujen paistamista. Praxedis sekotti inkiväärää, pippuria ja kanelia taikinanalustukseen.
"Mihin muotoon kakut paistamme?" kysyi hän. "Käärmekoristeisiksi neliöiksikö?"
"Iso sydän on kauniimpi", vastasi Hadwig rouva. Siten paistettiin joulukakut sydämmenmuotoisiksi, ja kauneimmille ripotti herttuatar omakätisesti manteleja ja kartemummaa.
Eräänä aamuna Audifax tuli vallan paleltuneena keittiöön ja etsi itselleen paikan lieden ääressä; hänen huulensa vapisivat kuin kuumeessa, mutta muuten oli hän hyvällä tuulella ja iloinen. "Varustappas itsesi, poikaseni," komensi Praxedis häntä, "lähtemään iltapäivällä metsään, sillä sinun on tuotava kuusi meille!"
"Se ei kuulu minun virkaani", vastasi Audifax kopeasti, "mutta jos teette minulle mieliksi, niin saatanhan käydä siellä."
"Mitä herra vuohipaimen käskee?" kysyi Praxedis.
Audifax juoksi ulos ja palasi pian takaisin heiluttaen voitonriemuisena tummanruskeata taljaa kädessään. Lyhyt, tiheä karva oli pehmeä ja kiiltävä.
"Mistä sellainen turkis?"
"Itse sen pyysin!" sanoi Audifax, katsellen tyytyväisenä saalistaan.
"Teidän on siitä valmistettava nahkalakki Hadumothille".
Kreikkalaisneito piti pojasta ja lupasi täyttää hänen pyyntönsä.
Audifaxin tuoma joulukuusi koristettiin omenoilla ja pienillä vahakynttilöillä ja nostettiin linnan isoon saliin. Muuan mies Steinistä Reinin varrella toi linnaan liinakankaaseen neulotun korin. Hän sanoi sen olevan lähetetyn Sankt Gallenista herra Ekkehardille. Herttuatar antoi panna korin avaamatta muiden lahjojen joukkoon.
Pyhä ilta oli tullut. Linnan kaikki asukkaat kokoutuivat yhteen juhlavaatteisiinsa pukeutuneina, eikä ollut mitään erotusta emännän ja palvelusväen välillä. Ekkehard luki heille evankeliumin Vapahtajan syntymästä; sitte astuivat he parittain isoon saliin, missä joulukuusi helotti vastaan kimaltelevassa asussaan. Viimeisinä kulkivat Audifax ja Hadumoth, ja kun edellinen huomasi kynnyksellä kiiltävän kultaliuskan, kumartui hän ottamaan sen ylös; se oli kullatusta pähkinästä irtautunut hiven ja särkyi hänen sormiensa välissä. "Se on pudonnut Kristuslapsen siivestä", kuiskasi Hadumoth hänelle.
Isolla pöydällä oven suunsa olivat palvelijoille varatut joululahjat: palanen liinakangasta tai kudottu huivi ynnä leivoksia. Hadumothin osalle tuli aivan oikein komea nahkapäähine. Hän itki, kun Praxedis ystävällisesti ilmaisi hänelle lahjoittajan. "Minulla ei ole mitään sinulle antamista", sanoi hän Audifaxille. "Sen saat kultakruunun sijasta", vastasi tämä. Rengit ja piiat kiittivät emäntäänsä lahjoistaan ja menivät sitte alas väentupaan.
Hadwig rouva otti Ekkehardia kädestä kiini ja vei hänet erään pienen pöydän luo. "Nämä tässä ovat teille", sanoi hän osottaen sillä olevia lahjoja. Mantelikakun ja Sankt Gallenista tulleen korin ohessa oli siinä kaunis samettinen papinlakki ja komea stola, jonka pohja ja hetaleet olivat kultalankaa, tummat kohdat mustaa silkkiä ja helmillä koristetut; se oli täysin arvollinen kapine piispallekin.
"Katsotaanpas miltä niissä näytätte", lausui Praxedis. Välittämättä mitään kirkollisista määräyksistä hän pani lakin munkin päähän ja asetti stolan hänen hartioilleen. Ekkehard loi katseensa maahan. "Mainiota!" huusi kreikkalaisneito, "tästä saatte kiittää herttuatarta."
Mutta Ekkehard laski lahjansa takaisin pöydälle ja veti lavean kaapunsa povesta pergamenttikääryn, jonka ujosti ojensi herttuattarelle. Hadwig rouva ei sitä kuitenkaan vielä avannut. "Ensin katsottakoon mitä korissa on!" sanoi hän ja lisäsi ystävällisesti pergamenttia osottaen: "paras otettakoon viimeisenä esille."
Koria kattava kangas leikattiin auki; heiniin haudattuna ja talven pakkaselta hyvin säilyneenä makasi siinä mahtava urosmetso. Kun Ekkehard nosti sen ylös, oli siellä siipien väli miehenpituutta pitempi. Sen kylkeen oli kirje kiinnitetty.
"Lukekaa se ääneen!" käski herttuatar uteliaana.
Ekkehard mursi hänelle oudon sinetin ja luki:
"Kunnianarvoiselle veljelle Ekkehardille Korkealla Twielillä luostarioppilas Burkardin kautta Romeias, torninvartija.
Jos niitä olisi kaksi, niin olisi toinen teille. Mutta kun en ole onnistunut saamaan muuta kuin yhden, niin ei se ole teille, vaan teidän saapuu jälestäpäin. Lähetän sen teille, kun en tiedä hänen nimeään. Mutta hän oli silloin herttuattaren mukana luostarissa ja oli puettu viheriävarpusen karvaiseen hameeseen ja kantoi palmikkoansa otsan ympäri käärittynä.
Hänelle lintu! Se muistuttakoon häntä edelleen ampujasta, joka sai saattaa häntä erakkomajoille. Mutta se on hyvin keitettävä ennen paistamista, muuten tulee siitä sitkeä; jos vieraita tulee sitä syömään, niin ottakoon hän valkean lihan selkärangan luota itselleen, sillä se on parasta, mutta ruskea liha maistuu pihkalta.
Sen lisäksi toivotan onnea ja siunausta. Myöskin teille, kunnianarvoisa veli! Jos teillä linnassa satutaan tarvitsemaan tornin-, portin- tai metsänvartijaa, niin suositelkaa herttuattarelle Romeiasta, joka kyökkimestarin härnäysten ja sen vanhan louhikäärmeen Wiboradin kantelujen vuoksi haluaa paikanmuutosta. Harjautumisesta porttien vartioimiseen ja vierasten sisäänlaskemiseen ja ulosviskaamiseen voin tuoda todistuksia. Samaten mitä metsästystaitoon tulee. Ja minä katselen Korkeata Twieliä kohden, kuin veisi minua jo pursi sinne. — Kauvan eläkäätte te ja rouva herttuatar. Voikaa hyvin!"
Iloinen nauru helähti lukemisen päätyttyä. Mutta Praxedis oli karahtanut punaiseksi. "Huonostipa palkitsette minua", sanoi hän nyrpeästi Ekkehardille, "kirjoittamalla kirjeitä vierasten henkilöiden nimessä ja minua niillä loukkaamalla."
"Malttakaas", virkkoi tämä, "miksi ei kirje voisi olla oikea?"
"Eipä se olisi ensimmäine, jonka munkki on väärentänyt", vastasi Praxedis edelleen yhtä terävästi. "Ja miksi pidätte pilaa tuon karkeasukaisen metsästäjän kustannuksella? Ei hän sitä ollenkaan ansaitse."
"Praxedis, olehan toki järkevä", lausui herttuatar. "Katseleppas metsoa, onko se Hegaussa ammuttu, ja onhan Ekkehardin käsiala vallan toisenlainen. Mutta otammeko kirjeen lähettäjän tornivartijaksemme!"
"Siihen minä panen vastalauseen!" kiirehti Praxedis vastaamaan. "Elköön vain kukaan ajatelko, että…"
"No hyvä!" lausui Hadwig rouva katkaisten hänen puheensa. Hän avasi Ekkehardin pergamenttikääryn. Alkukuva oli onnistunut jotenkuten; jos sen henkilöt olivat katsojalle käsittämättömät, niin poistivat ainakin päälle kirjoitetut nimet Hadwigis, Virgilius ja Ekkehard epävarmuuden niistä. Rohkea alkukirjain kiemuraisine kultaisine haaroineen alotti tekstin.
Herttuatar oli ylen ihastunut. Ekkehard ei tähän asti ollut millään tapaa näyttänyt omaavansa senkaltaisia lahjoja. Praxedis katseli varsinkin purppuraviittaa, jota herttuatar kuvassa kantoi, ja hymyili, aivan kuin tietäisi jonkun salaisuuden.
Hadwig rouva viittasi Ekkehardia lukemaan ja tulkitsemaan sepitelmänsä.
Suomeksi se kuului näin:
"Kun yöllä äsken istuin huoneessain
Ja vanhaa kirjoitusta tulkitsin,
Niin valon äkkäsin mä edessäin
Niin aavemaisen. Kuust' ei tullut se,
Vaan haamu loistava mua läheni.
OI' jumalhymy hällä huulillaan
Ja kiharoiden vehmaudessa
Hän laakerseppelt' kantoi ylvästä.
Hän kirjaan edessäni viitaten
Näin mulle lausui: En mä henki oo,
Mi rauhaas häiritsisi! Tervehdys
Ja onnentoivotus vain viestin' on
Mit' tuossa luet kuollein kirjaimin,
Sen sydänverelläin mä kirjoitin:
Siin' Troijan kadosta mä kertoilin,
Aeneaan retkistä ja Didosta,
Jumalten vihasta ja Rooman synnystä.
Jo tuhat vuotta siit' on kulunut;
Kuol' laulaja, ja kuoli kansanskin.
On hautain hiljainen. Vain joskus soi
Iloinen humu korjuujuhlasta
Ja laineen loiskina mun korvahain.
Mut äsken pohjatuuli herätti
Mun, kertomalla että kaukana
Siell' vierasmaalla mua luetaan:
Se muuan ruhtinatar jalo on
Mi lauluin saattaa uuteen pukuhun,
Maan kieleen saattaa käännetyiksi ne.
Luulimme kerran, että alppien
Lum'otsain juurella vain soita on,
Reinvirran synkät synnyt, kansakin,
Mi siellä asuu, raakalainen ois.
Nyt oma maan' mun unhottanut on, —
Luon' vierasten mä eloon virkoan.
Siit' tänään tullut oon mä kiittämään.
On jalon naisen, ylhäsyntyisen,
Tunnustus paras palkka laulajan.
Vie tervehdys nyt multa hänelle,
Joss' voima ynnä viisaus yhdistyy,
Mi on kuin Pallas pariss' jumalain,
Niin sotijatar haarniskoitu kuin
Turvaaja rauhan taitoin yleväin.
Viel' vuodet pitkät hälle suotakoon,
Ja kansallensa hyveet, väkevyys.
Ja konsa tuuli vieraan sävelen
Kuin harpunäänen tuopi korvaanne,
Niin muistakaa: Se Italian on
Ja minun, Virgiliuksen, tervehdys!
Näin haastoi hän ja nyökkäs, hävisi.
Mut minä hänen tervehdyksensä
Yöhetkenä viel' muistiin kirjoitin. —
Sen valtiattarelleen juhlana:
Ujoksi lahjaksi nyt tuopi Ekkehard."
Syntyi hetkisen äänettömyys, kun Ekkehard oli päättänyt lukemisensa. Sitte astui herttuatar hänen luokseen ja ojentaen hälle kätensä lausui: "Ekkehard, minä kiitän teitä!" Samat sanat hän oli lausunut aikaisemmin hänelle Sankt Gallenin luostarin pihalla, mutta ääni, jolla ne nyt lausuttiin, oli paljon lempeämpi kuin silloin, ja hänen katseensa loisti ja hymynsä oli ihmeellinen kuin sen salaperäisen haltiattaren, jonka jälille satu kertoo satavan hehkuvia ruusuja.
Sitte hän kääntyi Praxediksen puoleen: "Ja sinut minun pitäisi tuomita polvillasi pyytämään häneltä anteeksi, koska äskettäin puhuit niin halveksivasti hengellisten miesten opista." Mutta kreikatar katseli kumpiakin veitikkamaisesti hymyillen, sillä hän tiesi, että ujo munkki ilman hänen neuvottaan ja avuttaan tuskin olisi saanut sepitelmäänsä valmiiksi.
"Vast'edes tulen aina osottamaan hänen ansioilleen tarpeellista kunnioitusta", lausui hän. "Kiedonpa hänelle seppeleenkin, jos niin tahdotte."
Ekkehardin mentyä tornikammioonsa ja keskiyön hiljaisuuden lähetessä istuivat naiset vielä yhdessä. Ja kreikkalaisneito toi maljallisen vettä, vähän tinaa ja metallisen valukauhan. "Viimevuotinen valamisemme onnistui hyvästi", virkkoi hän. "Silloin emme vielä osanneet selittää jäähtyneen tinan muotoa, mutta nyt muistelen yhä varmemmin sen muistuttaneen munkinpäähinettä, josta vähitellen kasvoi koko meidän linnamme."
Mutta herttuatar oli vaipunut mietteisiinsä. Hän kuunteli, eikö
Ekkehardia ehkä kuuluisi palaavaksi…
"Onhan se kumminkin vain joutavaa leikkiä", sanoi hän.
"Jollei se miellytä valtiatartani", sanoi kreikatar, "niin pyytäkäämme opettajaltamme jotakin parempaa neuvoksi. Hänen Virgiliuksensa on kyllä luotettavampi oraakkeli kuin meidän tinamme, jos se vihittynä yönä avataan rukoillen ja siunauksia lukien. Olenpa utelias tietämään, minkälaisen runon kohtalo ennustaa hänen tulevana vuonna lahjoittavan meille…"
"Ole vaiti!" käski herttuatar. "Hänhän puhui äsken niin ankarasti taikomisesta; hän varmaan nauraisi meille…"
"Sitte pysymme kiini vanhassa", sanoi Praxedis ja piti valinkauhaa lampun yli. Tina suli ja rupesi väreillen liikkumaan; silloin nousi hän seisaalleen ja muutamia ymmärtämättömiä sanoja mutisten kaasi hän sen vesimaljaan. Sihisten poksahti sula metalli veteen.
Hadwig katseli tätä näennäisesti välinpitämättömänä. Praxedis nosti maljaa valoa vastaan; sen sijaan että olisi hajonnut ihmeellisiksi muodostumiksi, oli tina pysynyt yhtenäisenä pitkähkönä herneenä. Himmeästi loisti se Hadwig rouvan kädellä.
"Jälleen arvoitus, joka kaipaa selitystä", pilaili Praxedis.
"Tulevaisuus on tällä kertaa männynkävyn muotoinen."
"Pikemmin kyyneleen!" virkkoi herttuatar vakavasti ja nojasi päänsä oikeaan käteensä.
Linnan maakerroksesta kuuluva äänekäs melu keskeytti enemmät ennustelemiset. Piikain nauruntyrskettä ja kirkunaa, miesäänten karkeaa murinaa ja kimakkata harpunsoittoa kajahti sekavana hälinänä yhä lähempää käytävästä. Pelokkaana ja apua pyytäin säntäsi palvelijattarien parvi salin kynnykselle; pitkä Friderun tukahutti vaivoin äänekkään kirouksen, pieni Hadumoth itki; heidän perässään kompuroi saliin kahdella jalalla vaivaloisesti kulkeva olento, joka oli puettu karhuntaljaan ja kantoi kasvoillaan maalattua ja mahtavalla kärsällä varustettua puunaamiota. Se murisi ja mörisi kuin saalista vainuava mesikämmen ja iski silloin tällöin vallattomasti harppunsa kieliä, joka punaisessa nauhassa riippui sen karvaiselta olkapäältä. Mutta kun juhlasalin ovi avautui ja kuului kahinaa herttuattaren hameesta, kääntyi yöllinen kummitus äkkiä ympäri ja kompuroi hitaasti kajahtelevaa käytävää pitkin, tiehensä.
Ijäkäs emäntäpiika puhkesi ensinnä sanoiksi ja kanteli herttuattarelle, että heidän alhaalla yhdessä istuessa ja joululahjoistaan iloitessa oli tuo mörkö hyökännyt sisään ja ensin soitettuaan harpullaan sievää tanssia oli puhaltanut kynttilät sammuksiin ja uhannut säikähtyneitä tyttöjä syleilyillä ja suuteloilla ja pitänyt pimeässä sellaista elämää, että heidän kaikkien oli ollut pakko lähteä pakoon; karhun karkeasta naurunröhötyksestä päättäen voi sen taljassa arvella herra Spazzon piilevän, sillä hyvän humalan otettuaan voi tämä olla saanut päähänsä tällä tavalla lopettaa jouluilot.
Hadwig rouva rauhoitti pelästyneet tytöt ja käski heidän menemään maata. Mutta ulkoa pihalta kuului vielä kerran ihmetyksen huuto; kaikki seisoivat yhdessä ryhmässä ja katselivat värähtämättä ylös torniin, sillä kauhea karhu oli noussut sinne ja käveli nyt tornin harjalla ja kurotti karvaisen päänsä tähtiin päin, ikäänkuin olisi tahtonut nyökätä kaimalleen siellä, Isolle Karhulle, tervehdyksen yläisiin ilmoihin.[20]
Sen hämärä haamu kuvastui vallan selvästi pilvetöntä taivasta vasten, ja sen mörinä kajahti aavemaisesti hiljaisessa yössä. Muttei ole kukaan kuolevainen saanut tietää, niitä kiiluvat tähdet silloin ilmaisivat Spazzo herran viinistä raskaalle mielelle…
Juuri samana keskiyön hetkenä oli Ekkehard polvillaan linnankappelin alttarin edessä ja lauloi hiljaa hymnejä jouluyön kunniaksi, niinkuin kirkon tapa vaati.
YHDESTOISTA LUKU.
Pakanaluolan vanhus.
Lopputalvi kului HohentwielilIä yksitoikkoisesti, mutta siltä nopeaan. Siellä rukoiltiin ja työskenneltiin, luettiin Virgiliusta ja tutkittiin grammatiikkaa, miten aina sattui. Hadwig rouva ei tehnyt enää mitään turhia kysymyksiä.
Laskiaisen aikaan tulivat lähiseudun aateliset tervehtimään herttuatarta, Nellenburgin ja Veringenin herrat, Argengaun vanha kreivi tyttärineen, Ravensburgin seitsemän Welfiä järven takaa ja monia muita. Silloin syötiin linnassa vankasti ja juotiin vielä vankemmasti.
Mutta sitte kävi siellä yhtä yksinäiseksi kuin ennenkin.
Maaliskuu tuli, rajut myrskyt kohisivat maan yli; ensimmäisenä tähtikirkkaana yönä nähtiin taivaalla pyrstötähti, ja haikara, joka viikon päivät oli linnan katonharjalla tyytyväisenä asustanut, lähti uudelleen pois näiltä seuduilta. Ihmiset pudistivat päätään näille oudoille merkeille; muuan paimen kertoi nähneensä vitjamadon, ja se merkitsee sotaa.
Ilkeä aavistus valtasi mielet. Kuten uhkaavan maantäristyksen tuntee jo kaukaa tulevaksi milloin lähteen kuivumisesta, milloin linnun hätäytyneestä lennosta, niin voi sotaakin ennustaa eräistä enteistä.
Spazzo herra, joka helmikuussa vielä oli urhoollisesti otellut viinitynnyrien takana, kulki nyt syviin mietteisiin vaipuneena ympäriinsä. "Tehkääpä minulle pieni palvelus", virkkoi hän eräänä iltana Ekkehardille. "Unessa näin kuolleen kalan, joka ui selällään. Tahdon tehdä testamenttini. Maailma on tullut vanhaksi ja seisoo enää vain toisella jalallaan; kohta se romahtaa kokoon. Hyvää yötä, rakas vanha viini! Tuhatvuotiseen valtakuntaan ei sitäpaitsi enää olekaan pitkältä; ollaan vietetty hauskaa elämää, ehkäpä lasketaan viimeiset vuodet sen takia kaksinkertaisiksi.
"Sen pitemmälle ei ihmiskunta enää jaksakaan mennä. Sivistys on edistynyt niin pitkälle, että Hohentwielin veroisessa linnassa on kasattu toistensa päälle enemmän kuin puoli tusinaa kirjoja; ja jos joku on lyöty verille asti, juoksee hän Gaukäräjille ja valittaa siitä, sen sijaan että kuten ennen pistäisi tulen vihamiehensä talon nurkkaan. Sitte menee maailma jo itsestään nurin."
Augsburgista tuli Reichenauhun muuan mies, joka toi ikävän sanoman. Ulrik piispa oli luvannut luostarille kallisarvoisen lahjan, P. Theopontuksen oikean käsivarren, hopealla ja jalokivillä runsaasti silattuna. Maata uhkaa vaara, antoi hän ilmoittaa, sen vuoksi hän ei uskalla lähettää aarretta.
Apotti käski sanansaattajan menemään ja kertomaan tästä herttuattarelle.
"Mitä hyvää tuotte?" kysyi tämä mieheltä.
"En paljo hyvää, mielelläni ottaisin täältä jotain hyvää mukaani, nimittäin Schwaabin sotavoiman, jos vain sen keihäät ja kilvet tätä nykyä joutavat seinällä riippumaan. Ne ovat jälleen tulossa Tonavan ja Reinin välillä…"
"Ketkä?"
"Ne vanhat ystävämme itämailta: nuo pienikokoiset miehet, joilla on syvällä istuvat silmät ja litteät nenät. Tänä vuonna tullaan taas hautomaan paljon lihaa mureaksi satulan alla."
Hän veti povestaan esiin omituisen muotoisen, korkeakantaisen hevosenkengän, sanoen: "Tunnetteko tätä merkkiä? 'Hepo pieni, kavio pieni, miekka käyrä ja nuoli terävä, sukkela kuin salama ja satulassa vankka: Varjele vakainen Luoja tämänlaisesta rutosta!"
"Hunnitko?"[21] kysyi herttuatar hämmästyneenä.
"Jos kutsutte niitä kernaammin unkarilaisiksi tai hunkarilaisiksi, niin on se minusta yhtä oikein", vastasi lähetti. "Piispa Pilgrim Passaussa ilmoitti siitä Freisingiin, ja sieltä tuli meille sana. Tonavan yli ne jo ovat tulleet ja hyökkäävät nyt kuin heinäsirkkaparvet Saksanmaahan, ja nopeita ne ovat kuin pirut, niin että ennen vangitset tuulen lakeudelta ja linnun ilmasta kuin niitä, se on vanha sanan parsi. Virma ja hengenahdistus niiden periköön pienet ratsut!… Minua kauhistuttaa vain sisarenityttären, kauniin Berthan kohtalo siellä Passaussa…"
"Se ei ole mahdollista!" sanoi Hadwig rouva. "Ovatko ne jo unhottaneet sen sanan, jonka kamaripalvelijat Erchanger ja Berchtold niille saattoivat, että meillä on kyllin rautaa ja miekkoja ja viisi sormea joka nyrkissä? Taistelussa Junin luona se heille selvästi kirjoitettiin päänahkaankin…"
"Juuri sen vuoksi", sanoi mies. "Ken kerran kunnollisesti saa selkäänsä, se tulee mielellään toisen kerran antamaan itse selkään. Ja nyt ovat toiset ajat. Kamaripalvelijoilta laskettiin myöhemmin palkinnoksi urhoollisuudestaan päät jalkojen juureen — kenpä vielä uskaltaisi astua hunnien eteen?"
"Myöskin me tunnemme tien, jota myöten edeltäjämme ovat ratsastaneet vihollista vastaan", lausui herttuatar ylpeästi.
Hän lähetti Augsburgin miehen lahjalla varustettuna matkaansa. Sitte kutsutti hän Ekkehardin tykönsä.
"Virgilius saa hetkeksi jäädä rauhaan", sanoi hän tälle ja ilmoitti hänelle sanoman hunnilaisvaarasta.
Asiantila ei ollut erittäin ilahuttava.
Valtakunnan mahtavat ylimykset olivat pitkissä sisällisissä sodissa unhottaneet yhteisten polkujen astumisen; keisari, joka oli saksilaista heimoa eikä suuresti rakastanut schwaabeja, taisteli paraikaa kaukana Italiassa; tie Bodenjärvelle oli avoinna vihatuille vieraille. Heidän nimeäänkin oli totuttu kauhulla ajattelemaan. Jo pitkiä vuosia olivat heidän parvensa risteilleet virvatulten tavoin valtiollisesti repaleisen maan halki, joksi sen Kaarle Suuren kunnottomat seuraajat olivat saattaneet; alkaen Pohjanmeren rannoilta, missä Bremenin rauniot todistivat heidän käynnistään, aina Kalabrian eteläniemeen saakka, missä maan asukkaat miestä myöten suorittivat heille lunnaita päänsä päästimeksi, merkitsivät poltetut ja hävitetyt paikat heidän jälkiänsä…
"Jollei hurskas Ulrik piispa vain ole nähnyt kummituksia", sanoi herttuatar, "niin tulevat ne meitäkin tervehtimään; mitä nyt siis on tehtävä? Varustautuako taisteluun? Urhoollisuuskin on hulluutta, jos vihollinen on ylivoimainen. Ostaako rahalla ja verolla itselleen rauhan ja ärsyttää ne naapurien rajoille? Toiset ovat kyllä niin tehneet; meillä on kunniasta ja kunniattomuudesta toisenlainen käsitys.
"Sulkeutuako Twielimme turviin ja jättää maa alttiiksi? Siinä asuvat alamaisemme, joille olemme luvanneet herttuallista suojelustamme. Neuvokaa nyt minua!"
"Minun tietoni eivät ole varustetut sellaista tapausta varten", virkkoi
Ekkehard surullisesti.
Herttuatar oli kiihottunut. "Oi koulumestari", huusi hän moittivasti, "miksi taivas ei ole tehnyt teistä sotilasta? Silloin olisi moni asia paremmin päin!"
Silloin tahtoi Ekkehard loukkaantuneena lähteä tiehensä. Herttuattaren sana oli sattunut hänen sydämmensä sisimpään kuin nuoli ja istui siellä syvällä. Moitteessa oli hiukkasen perää, sen vuoksi se häntä niin surettikin.
"Ekkehard!" huusi Hadwig rouva hänen jälkeensä, "te ette saa mennä! Teidän on tiedoillanne palveltava kotiseutuanne, ja mitä ette vielä tiedä, se on teidän opittava. Minä lähetän teidät erään luo, joka osaa antaa neuvoa tällaisissa asioissa, jos hän vielä elää. Tahdotteko toimittaa asiani?"
Ekkehard oli kääntynyt takaisin. "En vielä koskaan ole hidastellut täyttäessäni valtiattareni käskyä", virkkoi hän.
"Mutta ette saa säikähtyä, vaikka tuo henkilö teistä tuntuisikin tylyltä ja järeältä; hän on saanut kärsiä paljon vääryyttä menneiltä sukupolvilta; nykyiset eivät häntä enää tunnekaan. Elkää myöskään siitä pelästykö, jos hän teistä näyttää kovin vanhalta ja lihavalta."
Ekkehard oli kuunnellut tarkkaavaisesti: "En oikein ymmärrä teitä…"
"Se ei tee mitään", lausui herttuatar. "Teidän on huomenna lähdettävä Sipplingeniin järven taa ja sieltä edelleen Überlingen-järvelle; missä sen rannalla kallio äkkijyrkästi suistuu alas aaltoon, siinä on vanhoina aikoina hakattu kiveen kaikenlaisia luolia ihmisasunnoiksi. Jos näette nuotiosavun nousevan vuoren sisästä, niin menkää sinne sisälle. Siellä löydätte sen, ketä tarkoitan. Hänelle puhukaa minun puolestani hunneista…"
"Kenen luokse valtiattareni minut lähettää?" kysyi Ekkehard jännityksellä.
"Pakanaluolan vanhuksen luo," sanoi Hadwig. "Tällä seudulla ei häntä tunneta millään muulla nimellä. Mutta odottakaapas!" jatkoi hän, "minun on annettava teille tunnussana siltä varalta, ettei teitä muuten laskettaisi sisään." Hän astui arkulleen ja kaiveli kauvan korujensa ja muiden esineiden seassa; viimein toi hän siitä liuskakivitaulun, johon oli piirretty muutamia sanoja. "Tämä kirjoitus lausukaa hänelle ynnä minun tervehdykseni."
Ekkehard luki. Tauluun oli kirjoitettu kaksi hämäräsisältöistä latinalaista sanaa: neque enim! — ei mitään muuta. "Tässähän ei ole mitään järkeä", virkkoi hän.
"Ei tee mitään", sanoi Hadwig rouva, "vanhus kyllä tietää, mitä se merkitsee…"
Ennenkun kukko seuraavana päivänä aamua kutsui, oli Ekkehard jo ratsastanut ulos Hohentwielin linnan portista. Kylmä aamuilma hiveli hänen kasvojaan, hän veti kaapun tiiviimmäksi ympärilleen. "Miksei taivas teistä tehnyt sotamiestä? Silloin olisi moni asia paremmin!" Herttuattaren pilkalliset sanat seurasivat häntä kuin varjo. Ne kiihottivat häntä miehekkäisiin päätöksiin. "Annappa vaaran tulla", ajatteli hän, "silloin ei hän ole näkevä koulumestaria kirjojensa takana!"
Hänen ratsunsa kulki hyvää ravia eteenpäin. Muutamassa hetkessä hän ratsasti niiden metsäisten kunnaiden yli, jotka erottavat Alajärven Überlingenistä. Herttuattaren verotilan Sermatingenin kohdalla häntä jo tervehti hymyilyllään järven sininen aalto; hän jätti hevosensa isännän haltuun ja astui polkua pitkin alas järven rantaan.
Muutamalla kallionkielekkeellä hän viivähti hetkisen lavean näköalan houkuttelemana. Hänen katseensa lensi vapaasti vedenpinnan ylitse aina Rhätiläisille alpeille asti, jotka kristallikirkkaana muurina rajoittavat maisemata taivasta vastaan.
Missä hietakivikalliot äkkijyrkkinä nousivat järven sylistä, sieltä kohosi poimutteleva polku ylöspäin. Kallioon hakatut portaat helpottivat kulkua; kallioseinän helakasta vaaleudesta silmiinpistävät tummat luola-ikkunat osoittivat kulkijalle paikan, missä Rooman vallan aikoma tuntemattomat miehet olivat valmistaneet itselleen katakombien tapaisen turvapaikan.
Nousu oli Ekkehardille vaikeata. Viimein seisoi hän tasaisella neliömäisellä paikalla, joka ruohoa kasvaen ulkoni kallioseinästä muutaman jalan laveudelta pitkin ja poikin. Hänen edessään avautui miehenkorkuinen sisäänkäytävä vuoreen. Sieltä töytäsi häntä vastaan haukkuen ja ikenet irvissä suunnaton musta koira, joka karsaasti katseli munkkia; jos tämä astui askeleenkaan eteenpäin, olisi peto käynyt hänen kurkkuunsa. Asema ei ollut kadehdittava: takaisin ei voinut ajatellakaan mennä, eikä Ekkehardilla ollut mitään asetta, niinpä jäi hän seisomaan paikalleen jäykästi tuijottaen vastustajaansa. Viimein näkyi ovenviereisestä ikkuna-aukeamasta pörhöinen harmaja tukka, palavat silmät ja punertava parta.
"Kutsukaa toki koiranne takaisin!" huusi Ekkehard.
Ei kulunut montaa hetkeä, ennenkun harmajapää ilmestyi sisäänkäytävälle.
Hän oli keihäällä varustettu.
"Takaisin, Mummolin!" huusi hän.
Vastahakoisesti totteli iso eläin. Vasta kun vanhus heristi sitä keihäällä, vetäytyi se muristen takaisin.
"Teidän koiranne olisi lyötävä kuoliaaksi ja ripustettava yhdeksän jalan korkeuteen ovenne yläpuolelle, kunnes se märkänisi ja kappaleina tippuisi päällenne", virkkoi Ekkehard suuttuneena. "Vähällä piti, ettei se syössyt minua veteen." Hän katsahti taakseen: huimaavassa syvyydessä loiski järvi suoraan hänen allansa.
"Pakanaluolille eivät teidän lakinne ulotu!" vastasi harmajapää tuikeasti. "Meidän lakimme on: Kaksi miehenpituutta minusta, tai lyön kallosi sisään."
Ekkehard yritti käydä eteenpäin.
"Malttakaas!" huusi vanhus ja laski keihäänsä poikittain käytävän eteen, "niin helposti ei se käy päinsä. Minne matka?"
"Pakanaluolan vanhuksen luo", sanoi Ekkehard.
"Pakanaluolan vanhuksen!" matki toinen, "eikö teillä ole sen kunnioittavampaa nimeä sen asujalle, te keltanokkainen kaapuniekka?"
"En tiedä muuta", vastasi Ekkehard hämillään. "Minun tervehdykseni kuuluu: neque enim!"
"No, se kuuluu paremmalta", virkkoi harmajapää jo ystävällisemmin ja tarjosi hänelle kättä.
"Mistä tulette?"
"Korkealta Twieliltä. Minun pitäisi teille…"
"Seis! Minä en ole se, jota etsitte, olen vain hänen palvelijansa
Rauching. Menen ilmoittamaan teidät."
Karuihin kallioseiniin ja mustaan koiraan katsoen tuntui tuollainen muodollisuus oudolta. Ekkehard jäi ulos odottamaan, ja kesti jotenkin kauvan — aivan kuin olisi ensin tehty valmistuksia vieraan vastaanottamiseksi — ennenkun Rauching uudelleen ilmestyi näkyviin lausuen: "Suvaitkaa käydä sisään!" He kulkivat pimeää käytävää pitkin, kunnes tulivat luolaan, jota ihmiskäsi oli muodostellut huoneen tapaiseksi, korkeaksi, avaraksi ja kaarikattoiseksi suojaksi; karkeatekoinen koristevyöhyt kulki pitkin seiniä, joihin oli avattu isot ikkuna-aukot. Kuin tumman kehyksen sisästä kimalsi palanen järven sinistä selkää ja vastapäistä vuoristoa sisään, ja väräjäviä auringonsäteitä lankesi kimppunen sen mukana hämärään suojaan. Siellä täällä seinävierillä näkyi jäännöksiä kivipenkeistä, ja lähellä ikkunaa seisoi piispantuolin tapainen korkea, nahalla päällystetty kivi-istuin; siinä istui joku. Se oli oudonnäköinen haamu, mahtavan kookas muodoiltaan; jykevien hartioiden välillä istui jykevä pää, hiukan valkoisia hiuskiharoita ohimoillaan, suu oli melkein hampaaton, — tuon miehen piti olla vanha kuin ikivuori itse! Vaippa määräämätöntä väriä riippui alas äijän hartioilta, osottaen saumoissaan merkkiä muinaisista koruompeluista. Hänen jalkansa olivat pistetyt karkeatekoisiin saappaisiin, tomuttunut vanha ketunnahkalakki makasi vieressä lattialla. Muutamassa ikkunasyvennyksessä oli sakkilauta norsunluisine kuvioineen; niillä näytti juuri pelatun, sillä vielä seisoi kuningas "mattina" tornin ja kahden juoksijan keskellä…
"Ken tulee unhotetun luo?" kysyi äijä ohuella äänellään. Silloin kumarsi
Ekkehard hänelle ja mainitsi nimensä ja mistä oli.
"Te toitte pahan tunnussanan. Vieläkö ihmiset siellä kertovat Luitward von Vercellistä?"
"Jonka sielun Jumala kadotukseen tuomitkoon!" täydensi Rauching isäntäänsä.
"En ole hänestä mitään kuullut", vastasi Ekkehard.
"Sano hänelle, Rauching, kuka tuo Luitward oli, sillä vahinko olisi, jos hänen muistonsa sammuisi ihmissuvusta."
"Se oli suurin konna, minkä päälle Jumalan päivä koskaan on paistanut", oli Rauchingin vastaus.
"Sano hänelle myöskin, mitä neque enim merkitsee."
"Ei löydy mitään kiitollisuutta tässä maailmassa, ja keisarin ystävistä on paraskin pettäjä!"
"Paraskin on pettäjä!" kertoi äijä miettiväisenä. Hänen katseensa sattui sakkilautaan. "Niinpä niin", mutisi hän itsekseen, "keisari tuli 'matiksi', 'matiksi' juoksijain ja pettäjäin kautta…" Hän pui nyrkkiään aivan kuin olisi tahtonut karata pystyyn; sitte valitti hän ääneen ja sipasi otsaansa kuihtuneella kädellään ja nojasi raskaan päänsä siihen.
"Päänkipu!" virkkoi hän … "taas tuo kirottu päänkipu!"
"Mummolin!" huusi Rauching.
Pitkin harppauksin juoksi iso musta koira käytävästä sisään; kun se huomasi vanhuksen pitelevää päätänsä, hiipi se hyväillen luokse ja nuoli hänen otsaansa. "Hyvä on", sanoi äijä hetkisen kuluttua ja ojentautui jälleen suoraksi.
"Oletteko sairas?" kysyi Ekkehard osaaottavasti.
"Sairasko?" sanoi vanhus — "sairautta se mahtaa olla! Olen siitä kärsinyt niin kauvan, että se jo tuntuu vanhalta tuttavalta. Oletteko te koskaan kärsinyt päänkipua? Neuvonpa teitä, ettette koskaan lähde taisteluun, jos teitä päänkipu ahdistaa, elkää myöskään päättäkö rauhaa, sillä se voi teille maksaa valtakunnan, tämä päänkipu…"
"Eikö mikään lääkäri voisi…" tahtoi Ekkehard kysyä.
"Siihen ei riitä lääkärien viisaus. Hyväähän ne kyllä ovat minulle tarkottaneet."
Hän osotti otsaansa, jossa kaksi vanhaa arpea kävi ristikkäin. "Katsokaas tänne! Jos ne teille tällaista tahtovat määrätä, niin elkää ruvetko siihen otteluun! Jaloistani ne ripustivat minut nuorina päivinäni riippumaan, sitte leikkasivat päätäni — hiukkasen verta ja hiukkasen järkeä laskivat minusta ulos — ei mikään auttanut!
"Cremonassa — Zedekias lie ollut se juutalainen oppinut nimeltään — kyselivät ne tähdiltä neuvoa ja asettivat minut yöhämärän aikaan seisomaan metsäviikunapuun alle; olihan se aika pitkä manaus, jolla ne koettivat ajaa päänkipua minusta puuhun, mutta ei mikään auttanut!
"Saksassa sekottivat kravunsilmäjauheeseen hiukan tomua Pyhän Markuksen haudasta ja määräsivät sitä minulle; ei siitäkään apua tullut. Nyt olen siihen jo tottunut. Kovimman kivistyksen nuolee Mummolinin karkea kieli pois. Tulehan tänne, kelpo Mummolin, sinä joka vielä et ole minua pettänyt…"
Hän vaikeni hengästyneenä ja silitti koiraa.
"Sanomani…" alotti Ekkehard.
Mutta äijä viittasi hänelle: "Malttakaahan mieltänne, tyhjällä vatsalla ei ole hyvä puhua. Lienette jo hyvin nälkäinen. Mikään ei ole halvempaa ja pyhempää kuin nälkäisenä olo, kuten se dekaani sanoi, jolta vieraansa kuudesta lohimullosta söi viisi ja jätti hänelle pienimmän. Joka siellä ulkona maailmassa on liikkunut, se ei hevillä sitä sanaa unhota. Rauching, laitappa meille ruokaa!"
Palvelijavanhus meni viereiseen luolakomeroon, josta oli tehty keittiö, ja pian kiemurteli savureijästä valkoinen pilvi siniseen avaruuteen. Pöydän virkaa teki suuri kivilaaka. Aterian pääosana oli keitetty hauki, joka ijässä kilpaili molempien isäntien kanssa, sillä sen liha oli sitkeätä kuin nahka. Myöskin ruukullisen viiniä kantoi Rauching pöydälle, mutta se viini oli kasvanut Sipplingenin kunnailla, jotka munkki Leumundin sanojen mukaan voivat kerskata happamimmasta viinistä, mitä Bodenjärven ympärillä saadaan. Rauching tarjoili ruokaa eikä istunut mukaan syömään.
"No mitä hyvää tuotte minulle?" kysyi vanhus, kun hoikka ateria oli päättynyt.
"Ei hyviä, vaan huonoja uutisia; hunnit ovat tunkeutuneet valtakuntaan, ja pian kopisevat niiden hevosten kaviot Schwaabin mantereella.
"Oikein!" sanoi ukko, "se on teille omiaan. Ovatko ehkä normannitkin jälleen kulussa?"
"Puhuttepa omituisesti", virkkoi Ekkehard.
Vanhuksen silmät alkoivat loistaa. "Ja vaikka vihollisia kasvaisi teille kuin sieniä sateen jälkeen, niin olette ne ansainneet, te ja teidän herranne. Rauching, täytä lasisi, hunnit tulevat … neque enim! Nyt saa teille se keitos maistua, jonka herranne ovat suolanneet. Suuri ja ylpeä valtakunta oli rakennettu Ebrosta aina Raabiin ja tanskalaismuuriin asti, johon ei rottakaan olisi päässyt hiipimään sisälle ilman että hyvät vartijat sen olisivat nitistäneet — niin kiinteästi oli suuri keisari Kaarle…"
"Jota Jumala siunatkoon!" huusi Rauching väliin.
"… sen muurannut kokoon heimoista, jotka kerran yhdessä olivat roomalaisille opettaneet mistä viisi hirttä on poikki; silloin pysyivät hunnit arkoina tiloillaan Tonavan varsilla, silloin ei niille puhaltanut sovelias tuuli, ja jos ne uskalsivat liikahtaakaan, ei niiden puisesta leirikaupungista Pannonian sydämmessä jäänyt lastuakaan jälelle, niin niitä frankkilaisten joukot pitelivät… Mutta omille mahtaville kävi se tukalaksi, ettei kukin heistä saanut olla maailman herra; silloin piti oteltaman omien kynnysten sisäpuolella… Kapina, sisällinen sota ja valtionkavallus, ne maistuivat paremmalta, ja viimeisen Kaarlen heimoa he syöksivät valtaistuimelta — valtakunnan yhteyden ylläpitäjästä on tullut kerjäläinen, jonka täytyy syödä maustamatonta vesivelliä. No niin, ja nyt ovat teidän herranne, joille äpärä Arnulf ja oma vallattomuutensa olivat mieluisemmat, saaneet hunnit niskoilleen, ja vanhat ajat jälleen uudistuvat semmoisina miksi kuningas Attila ne kuvasi. Tunnetteko tuon kuvan Milanon palatsissa?
"Sinne oli maalattu Rooman keisari valtaistuimellaan istuvana ja skyyttalaiset ruhtinaat jalkojensa juuressa viruen; tulipa silloin sinne Attila kuningas ratsullaan ja katseli kuvaa kauvan ja nauroi ja sanoi: 'Aivan oikein, pieni muutos vain!' Ja hän antoi maalata valtaistuimella istuvalle omat piirteensä, ja ne, jotka hänen edessään polvistuivat ja tyhjensivät verokultia säkeistään, olivat roomalaisia cæsareita…
"Kuva on siellä vielä tänäkin päivänä…"
"Vanhoja asioita muistelette", sanoi Ekkehard.
"Vanhoja asioita!" huusi ukko, "minulle eivät viimeiset neljäkymmentä vuotta ole antaneet muuta kuin hätää ja kurjuutta. Vanhoja asioita! Ne tekevät hyvää sille, joka ne tuntee, sillä niistä näkee, miten isien synnit kostetaan lapsille ja lastenlapsille. Tiedättekö, mistä syystä Kaarle Suuri itki ainoan kerran elämässään? 'Niin kauvan kuin minä elän, ovat ne vain lastenleikkiä', sanoi hän, kun hänelle ilmoitettiin normannilaisten merirosvojen tulosta, 'mutta minua säälittää jälkeentulevaiseni!'"
"Mutta onhan meille vielä yksi keisari ja yksi valtakunta", lausui
Ekkehard.
"Onko teillä vielä?" virkkoi vanhus ja joi kulauksen hapanta sipplingiläistään ja pudisti itseään. "Toivon hänelle onnea. Kulmakivet ovat hajoitetut ja rakennus on mätä. Kun herrat käyvät omavaltaisiksi, ei mikään valtakunta voi pysyä pystyssä; joiden pitäisi totella, ne hallitsevat, ja jonka pitäisi hallita, sen täytyy imarrella niitä, joita hänellä on valta käskeä. Kuulinpa kerrottavan eräästä, jolle uskolliset alamaisensa lähettivät piikiviä verorahojen asemasta, ja kreiviltä, joka oli veroa lähetetty kokoamaan, oli pää pantu samaan säkkiin. Kuka hänetkään on kostanut?"
"Keisari", sanoi Ekkehard, "taistelee Italiassa ja hankkii maalle sotakunniaa."
"Oi Italia, Italia!" jatkoi vanhus, "siinä tulee vielä paha pistin
Saksan ruumiiseen. Tuon ainoan kerran antoi suuri Kaarle…"
"Jota Jumala siunatkoon!" pisti Rauching väliin.
"… puhaltaa savua silmiinsä. Se oli paha päivä, jolloin ne Roomassa panivat kruunun hänen päähänsä, eikä silloin kukaan niin nauranut partaansa kuin se Pietarin istuimella istuva. Hän kyllä tarvitsi meitä — mutta mitä on meillä Italian kanssa tekemistä? Katsokaa ulos: suottako ylenee tuo vuoristoseinä taivasta kohti? Maat sen takana kuuluvat Byzantiumin hallitsijoille, ja oikeudella; kreikkalainen viekkaus saa siellä enemmän toimeen kuin saksalainen voima; mutta Kaarle Suuren seuraajat eivät ole tehneet muuta kuin ikuisesti uudistaneet hänen erehdyksensä. Mitä hän näytti heille järjellisiä tehtäviä, sen ovat he tallanneet jalkainsa alle; pohjassa ja idässä oli yllin kyllin tekemistä, mutta Italiaan piti heidän juosta kuin olisi siellä Rooman takana vetämässä iso magneettikivi. Olen usein mietiskellyt, mikähän se oikeastaan vie meitä tälle väärälle uralle; — jollei se ole piru itse, niin voi se olla vain niiden hyvä viini."
Ekkehardia oli vanhuksen puhe surettanut. Tämä näytti huomaavan sen. "Elkää antako sen painaa mieltänne, mitä tällainen haudattu ukko puhuu", sanoi hän, "täällä pakanaluolassa me emme muuta osaakaan puhua; mutta totuus on usein ottanut majansa luoliin, kun hulluus ulkona maata kiertää."
"Haudattuko?" kysyi Ekkehard ihmeissään.
"Voitte kumminkin siitä huolimatta juoda kanssani", sanoi vanhus leikkiä laskein. "Oli tarpeellista, että kuolin maailmalta, kun päänkipu ja nuo konnat saattoivat minut häpeään. Elkää sentään minua noilla silmillä katselko, munkkiseni. Istukaahan tuohon kivipenkille, tahdon kertoa teille kauniin tarinan — voitte tehdä siitä laulun luutan säestyksellä…
"Olipa kerran keisari, jolla oli perin vähän hauskoja päiviä, sillä hänen valtakuntansa oli suuri ja hän itse paksu ja vahva ja päänkipu ahdisti häntä aina siitä saakka, jolloin hän valtaistuimelle nousi. Sen vuoksi hän otti itselleen valtiokanslerin, jolla oli terävä pää ja joka osasi ajatella paremmin kuin herransa, sillä hän oli hoikkanen ja laiha kuin humalasalko eikä hänen tarvinnut kärsiä päänkipua. Keisari oli nostanut hänet loasta kunniaan, sillä hän oli hevosenkengittäjän poika, ja osotti hänelle paljon hyvyyttä ja teki kaikki mitä ikinä hän neuvoi, tekipä häpeällisen rauhankin normannien kanssa, sillä kansleri sanoi hänelle: 'Se on pikkuseikka ja oli hänellä tärkeämpiäkin asioita suoritettavana kuin riidellä parin kurjan merirosvon kanssa!' Sillä kansleri kävi siihen aikaan keisarin puolison luona ja pani tämän heikon pään pyörälle harpunsoitollaan ja vietteli yhtä rinnan jaloimpia alemannilaisneitoja ja teki liiton keisarinsa vihamiesten kanssa. Ja kun tämä viimein kutsui kokoon valtiopäivät saadakseen hädässään veroa, seisoi hänen laiha kanslerinsa siellä ensimmäisenä niiden joukossa, jotka häntä vastaan puhuivat; sanoilla 'neque enim' alotti hän puheensa ja vaati häntä erotettavaksi valtaistuimelta ja puhui niin myrkyllisesti ja viekkaasti normannien kanssa solmittua rauhaa vastaan, että kaikki luopuivat laillisesta herrastaan, niinkuin lehdet, jotka tuuli hajoittaa. Ja he huusivat, että nyt oli paksun miehen valta ohitse ja erottivat hänet keisariudesta; kolminkertainen kruunu päässään oli tämä ratsastanut Triburiin, mutta kun hän sieltä palasi, ei hänellä ollut muuta mitä omaksensa nimittää kuin vaatteet päällänsä, ja istuessaan Mainzissa piispanpalatsin oven edessä oli hän iloinen, kun akkunasta ojennettiin hänelle lautasellinen keittoa ravinnoksi.
"Luitward von Vercelli oli tuo kelpo kansleri nimeltään — Jumala palkitkoon hänelle ansionsa mukaan ja keisarinna Richardikselle ja koko joukolle!
"Mutta kun schwaabilaiset armahtivat tuota kaikkien hylkäämää miestä ja antoivat hänelle pienoisen maatalon henkensä pitämiseksi ja ajattelivat lähteä sotavoimalla kostamaan hänen loukkaajilleen, silloin lähetti Luitward vielä murhaajiakin hänen kimppuunsa. Oli muuan ihana yö hänen maatilallaan Neidengenissä, myrsky taittoi puunoksia metsässä ja kolisutti akkunanluukkuja; erotettu keisari ei päänkivultaan saanut nukutuksi, vaan oli noussut katolle jotta myrsky hänen tuskiaan lieventäisi; silloin murtautuivat murhaajat sisään ja etsivät ja vainusivat häntä joka sopesta. Olipa se miellyttävä tunnelma, vakuutan teille, istua pakottavin päin kylmänä yönä katonharjalla ja kuulla kuinka ne roistot siellä alhaalla ulisivat, kun eivät saaneet uhriaan kuristetuksi ja heitetyksi kaivoon…
"Joka kerran sellaista on kokenut, sen on parasta jo kuolla.
"Ja Neidingenin paksu Meginhart oli juuri sattumoiksi pudonnut puusta ja taittanut niskansa, niin että hänet voi asettaa paarille ja kuuluuttaa koko maassa, että virasta erotettu keisari viimeinkin oli kuollut. Ja lienee se ollut kaunis ruumissaatto, kun hänet kannettiin Reichenauhun; taivas selkeni pilvistä ja valonsäde lankesi arkulle ja he pitivät liikuttavan ruumispuheen haudatessaan hänet alttarin oikealle puolelle, — että häneltä oli riistetty arvonsa ja valtakuntansa, se oli taivaan sallimus hänelle koettelemukseksi ja opetukseksi, ja kun hän sitä kärsivällisesti oli kantanut, voi toivoa että Herra hänet palkitsi iankaikkisuuden kruunulla sen sijasta, jonka hän täällä alhaalla oli menettänyt… Näin he jaarittelivat eivätkä tienneet, että se, jota he luulivat hautaavansa, samana hetkenä kiluineen ja kaluineen vetäytyi maailmaa kiroten pakanaluolan yksinäisyyteen."
Ukko naurahti: "Täällä on turvallista ja rauhallista muistella vanhoja historioita; maljanne, veikkoseni: kuolleet eläkööt! Ja Luitward se lopulta kuitenkin tuli petetyksi; vaikka hänen keisarinsa kantaakin tänäpäivänä vanhaa hattureuhkaa kultavirvan asemasta ja juo sipplingiläistä kultaisen Reininviinin sijasta, niin elää hän kuitenkin yhä vielä, sen sijaan kun koko laihojen suku on jo hautaan astunut. Ja tähdet ne sittekin ovat oikeassa, kun hänen syntyessään ennustivat hänen saavan loppunsa ritaris-ottelun tuoksinassa. Hunnit tulevat … tule sinäkin pian, hilpeä kuolema!"
Ekkehard oli kuunnellut jännityksellä. "Herra, miten ihmeelliset ovatkaan sinun tiesi!" huusi hän ja tahtoi langeta polvilleen ja suudella vanhuksen kättä, mutta tämä ei sallinut. "Sillä ei enää ole mitään merkitystä", sanoi hän, "ottakaa tekin tästä esimerkki…"
"Saksanmaa on teille ja teidän heimollenne tehnyt suurta vääryyttä…" yritti Ekkehard lohduttaa.
"Saksanmaa!" lausui vanhus, "sille en vihaa pidä; edistyköön se ja kukoistakoon ja nauttikoon rauhaa ja saakoon hallitsijan, joka vie sen voittoon ja kunniaan ja ei kärsi päänkipua, kun normannit jälleen saapuvat, ja jolla ei ole kanslerinaan ketään Luitward Vercelli nimistä. Ne vaan, jotka ovat hänen vaatteensa keskenään jakaneet ja niistä heittäneet arpaa…"
"Niiden päälle satakoon taivaasta tulta ja tulikiveä!" jyrisi Rauching luolan perältä.
"Minkä vastauksen saan viedä teiltä valtiattarelleni?" kysyi Ekkehard, tyhjennettyään pikarinsa.
"Hunnienko suhteen?" sanoi ukko. "Minusta juttu on hyvin yksinkertainen. Sanokaa herttuattarellenne, että menköön hän metsään ja katsokoon miten siili tekee, kun viholliset sitä ahdistavat. Se vetäytyy keräksi ja nostaa piikkinsä pystyyn, joka siihen koskee, se pistää sormiinsa. Schwaabinmaalla on kylliksi keihäitä. Tehkää te siilin tavoin! Eikä teille munkeillekaan olisi haitaksi, vaikka tarttuisitte keihääseen.
"Ja jos valtiattarenne tahtoo vielä jotain muuta tietää, niin sanokaa hänelle tunnussana, joka avaa tien pakanaluolaan. Rauching, miten se kuuluukaan?"
"Kaksi miehenpituutta ruumiista, taikka lyön kallonne sisään!" vastasi kysytty.
"Ja jos rauhasta puhe tulee, niin sanokaa hänelle että pakanaluolan vanhus kerran teki huonon rauhan, muttei enää toista sellaista solmisi vaikka pääkipu hänellä nyt on yhtä ankara kuin silloinkin; hän tahtoisi nyt mieluummin itse satuloida ratsunsa kun sotatorvet kutsuvat — lukekaa messu hänen sielunsa puolesta, jos elätte tämän hänen viimeisen ratsastuksensa jälkeen."
Vanhus oli haastanut harvinaisen vilkkaasti. Äkkiä puuttui ääni hänen kurkkuunsa, hengitys kävi vaikeaksi ja hän kallisti päänsä. "Se alkaa taas!" sanoi hän.
Rauching, tuo vanha palvelija, kiiruhti hänen luokseen ja tarjosi hänelle vettä juotavaksi. Hengenahdistus ei siitä heltynyt.