"Meidän on toisia keinoja käyttäminen", sanoi Rauching. Hän vyörytti luolan perältä esiin raskaan kiviharkon; se oli miehenkorkuinen ja oli siinä jälkiä muinaisista veistoksista. Sen asetti hän pystyyn seinää vasten, niin että se näytti ihmisenhaamulta, jolla oli piispan hiippa päässä. Rauching tarttui valtavaan puukarahkaan, antoi isännälleen toisen samanlaisen ja alkoi sitte pieksää kivikuvaa lausua jonottaen samalla hitaasti ja totisesti kuin litaniaa seuraavaa manausta: "Luitward von Vercelli, valtionkavaltaja, avionrikkoja, neque enim! Nunnanryöstäjä, vallananastaja, neque enim!…" Tiheään satelivat iskut, kunnes vanhuksen kuihtuneille kasvoille ilmestyi viimein hymy; hän nousi vaivoin pystyyn ja alkoi hänkin piestä kivikuvaa heikoilla voimillaan.
"Kirjoitettu on: piispan täytyy olla nuhteeton", lausui hän Rauchingin tapaan, "tuossa sinulle normannilaisrauhasta! Tuossa keisarinna Richardiksen viettelemisestä, neque enim! Tuossa Triburin valtiopäivistä ja tuossa Arnulfin keisarinvaalista! Neque enim!"
Luola kajahteli jykevistä iskuista; vanhuksen mieli kävi yhä hilpeämmäksi, hän takoi itsensä kuumaksi vanhalla vihallaan.
Ekkehard ei oikein ymmärtänyt tällaista sodankäyntiä. Hänestä rupesi tuntumaan kamalalta. Hän otti jäähyväiset ja lähti luolasta.
"Hauskaako oli teillä tuon vanhan narrin luona?" kysyi Sermatingenin isäntä häneltä satuloidessaan hänen hevostaan. "Vieläkö hän yhä puhelee menettäneensä kruunun ja valtakunnan? Ha ha!"[22]
Ekkehard ratsasti tiehensä. Pyökkimetsässä ennusti heleä oras kevään tuloa. Muuan nuori munkki Reichenausta ratsasti samaa tietä. Hilpeästi kuin aseittenkilinä kaikui hänen laulunsa metsän hiljaisuudessa:
"Oi uljas, reipas nuoriso, nyt hetkes on!
Jo huudot kutsuu kautta maan sun taistohon!
Ja porttis, tornis vartioi sä visusti,
On kavala, ken lähestyy nyt vastaasi.
Ja vartiohuudot kaikukoon ain valleilta,
Ja kaiku sille vastatkoon: eja vigila!"[23]
Se oli laulu, jota Mutinan yövartijat lauloivat, kun hunnit piirittivät tätä italialaista piispankaupunkia. Munkki oli itse kolme vuotta aikaisemmin ollut siellä vartiana P. Geminiuksen kirkon ovella ja tunsi hyvin hunnien nuolien suhinan; kun aavistus uusista taisteluista käy ilman kautta, muistuvat vanhat sotalaulut jälleen mieleen.
KAHDESTOISTA LUKU.
Hunnien tulo.
"Vanhus on oikeassa", sanoi Hadwig rouva, Ekkehardin esitettyä hänelle käyntinsä tulokset. "Jos vihollinen uhkaa, on meidän varustautuminen, jos se hyökkää kimppuumme, on meidän iskettävä vastaan; menetelmä on niin yksinkertainen, ettei oikeastaan olisi tarvinnut sen suhteen keneltäkään neuvoa kysyä. Luulenpa melkein, että se on paha vihollisemme, joka on kylvänyt tämän paljon miettimisen ja aprikoimisen kuin minkäkin rikkaruohon Saksanmaahan. Ken horjuu, se on lähellä lankeemistaan, ja ken tahtoo olla liian älykäs, se itse kaivaa itselleen hautansa; — me varustaudumme!"
Tämä kiihottunut ja piakkoin vaarallinen asiaintila saattoi herttuattaren iloiseksi ja hyvälle päälle; samaten viihtyy lohenmullokin mainiosti kohisevassa vuoripurossa, joka vaahdoten hyppelee kallioiden yli, mutta tyynessä vedessä se menehtyy. Eikä ylhäisten osottama luja päättäväisyys koskaan jää vaikuttamatta vallanalaisiin. Vihollisen tuimaan vastaanottamiseen varustauduttiin pontevasti. Korkean Twielin tornista hulmusi sotalippu kauvas yli lähiseudun; kautta metsien ja vainioiden kuuluivat sotatorven töräykset kutsuen syrjäisintenkin laaksojen miespuoliset asujat aseihin; vain köyhyys vapautti sotapalveluksesta. Kellä oli enemmän kuin kaksi mitanalaa omaa maata, se oli velvoitettu heti ensi kutsunnalla saapumaan asustettuna korkealle Twielille, jonka luonto itse oli määrännyt kokouspaikaksi. Lähetit risteilivät halki Hegaun. Maa alkoi nousta liikkeeseen; syvällä jylhässä hongistossa olivat miilunpolttajat kokoutuneet yhteen ja yksi niistä heilutti raskasta puoshakaa päänsä päällä aivan kuin iskeäkseen ja sanoi: "Käypä se vielä laatuun; minä lähden myös mukaan!"
Pappien, vanhusten ja vaivaisten oville koputettiin myös: "Ken ei itse voi lähteä sotaan, se rukoilkoon muiden puolesta!" Kaikille rannoille kävi tämä sanoma, aina etäiseen Sankt Galleniin asti.
Reichenaun rauhalliselle saarelle lähetettiin Ekkehard sanaa viemään, herttuatar niin käski. Matka olisi hänestä maistunut happamelta, jos muunlaisista asioista olisi puhe ollut. Hänen oli määrä tarjota luostarin asukkaille turvapaikka Hohentwielillä vaaran aikana.
Siellä olivat jo kaikki liikkeessä. Luostarin puistossa sijaitsevan suihkulähteen luo olivat veljet kokoutuneet. Oli lienteä keväinen päivä, mutta kukaan ei joutunut taivaan kirkasta sineä ihailemaan; he puhuivat huonoista ajoista ja pitivät neuvoa keskenään. Heidän oli vaikea ajatella eroamista rakkaaksi käyneestä hiljaisuudesta luostarinmuurien sisäpuolella.
"Pyhä Markus", sanoi muuan, "on suojeleva omiansa ja lyövä vihollisen sokeudella, niin että se ratsastaa ohitsemme, tai on hän nostattava Bodenjärven yli reunojensa, niin että se nielee hunnit niinkuin Punainen meri Egyptin joukot."
Mutta vanha Simon Bardo virkkoi: "Tuo lasku ei ole aivan varma; ja jollei joku paikka ole täydellisesti ympäröity muureilla ja torneilla, on parasta lähteä siitä. Mutta missä äyrinkään verran on saalista saatava, siitä ei hunni koskaan ratsasta ohitse; vaikka kuolleen haudalle panisitte kultakolikon, kasvaisi sen käsi maan lävitse sitä siepatakseen."
"Pyhä Pirminius!" valitti puutarhuri-veli, "kuka sitte hoitaa yrtti- ja kasvitarhaamme, jos meidän pois on lähteminen?" — "Entä kanat?" sanoi toinen, jonka suloisin huvi oli kanatarhan hoito. "Sitäkö varten olemme ostaneet kolme tusinaa italialaisia kanoja, jotta ne vihollisen suuhun joutuisivat?"
"Entäpä jos kirjoittaisi niille pontevan kirjeen", ehdotti kolmas.
"Eiväthän ne sentään liene sellaisia epattoja, että tahtoisivat loukata
Jumalaa ja hänen pyhiään."
Simon Bardo hymyili. "Mene lammaspaimeneksi", sanoi hän sääliväisesti, "ja juo kamomillahaudosta, sinä joka tahdot hunneille kirjoittaa pontevia kirjeitä. Oi, etten tuonut vanhaa ylitulitusmestariani Kedrenosta mukanani Alppien yli! Silloinpa olisimme päästäneet vihollista vastaan valkean, paljon kirkkaamman kuin se puutarhaan paistava kuutamo, josta autuas apotti Valafrid vainaja sielunsa ystävättärelle niin kauniita säkeitä sepitti.[24] Tuonne niemekkeen luo upottaisimme pari alusta, tänne satamaan samaten ja rantoja kiertämään panisimme pitkät polttoputket — hei, miten hunnit lentäisivät hajalleen, kun ilmaan leimahtaisi tulinen käärme, joka heidän päälleen suihkuttaisi naftaliekkejään. Mutta mitäpä te tiedätte kreikkalaisesta tulesta! Oi Kedrenos, ylitulittajani Kedrenos!"
Ekkehard oli saapunut luostariin ja kysyi apottia. Muuan palveleva veli vei hänet tämän suojiin. Mutta siellä ei hän ollut tavattavissa eikä muuallakaan.
"Varuskamarista hänet löydämme", sanoi muuan ohikulkeva veli. Ekkehard vietiin varuskammioon, joka sijaitsi luostarin päätornissa. Sinne oli koottu paljon aseita ja haarniskoita, joilla luostari varusti asemiehensä taisteluun. Siellä viimeinkin tavattiin apotti Wazmann; hän oli tykkänään tomupilven peittämä, sillä hän oli koetellut seinillä riippuvia aseita ja varuksia. Ruoste ja tomu niiden pinnalla todisti niiden kauvan rauhassa levänneen. Apotti oli juuri panemassa rengaspanssaria päälleen erään vaaleatukkaisen luostarikoululaisen avulla; hän ojenteli käsivarsiaan koetellakseen sopiko rautapaita mukavasti hänen päälleen.
"Astukaa vain lähemmäksi", huusi hän Ekkehardille, "nyt ovat toiset ajat ja toisenlainen vastaanotto!"
Ekkehard ilmoitti hänelle herttuattaren sanoman. "Olisin itsekin pyrkinyt Hohentwielille, jollette te olisi tullut kutsumaan", lausui apotti. Hän tarttui raskaaseen kalpaan ja iski sillä ilmaan, niin että Ekkehardin täytyi hypähtää muutamia askelia syrjään; terävästä suhinasta, joka huimausta seurasi, voi kyllä arvata, ettei apotti Wazmann nyt vasta ensi kertaa kalpaa käytellyt.
"Tästä tulee täysi tosi", sanoi hän. "Altdorfiin Schussenthalissa ne ovat jo saapuneet, niin että pian näemme liekkien leimahtelevan Lindausta. Tahdotteko tekin valita itsellenne haarniskan? Tuo tuolla, joka on varustettu miekankannattimella, suojelee kyllä ihonne vaikka minkälaisilta iskuilta."
Ekkehard kiitti. Apotti laskeutui hänen kanssaan alas varuskammiosta. Rengaspanssari miellytti häntä, niin että hän piti sen yllänsä ja viskasi vain ruskean kaavun sen päälle; niin astui hän kinastelevien veljien joukkoon kuin Herran jättiläinen, sanoo hänestä Ekkehardin kronikka.
"Pyhä Markus ilmestyi viime yönä vuoteeni ääreen", huusi apotti, "ja hän lausui viitaten korkealle Twielille: 'Sinne tahtovat minun luuni, jottei minkään pakanan käsi niitä saisi saastuttaa.' Nouskaa ja sonnustakaa itsenne taisteluun! Rukoillen ja Jumalaan turvaten on sielunne tähän asti kamppaillut pahaa vihollistamme vastaan, nyt. on teidän nyrkkiennekin todistettava, että olette kunnon sotijoita. Sillä jotka nyt teitä uhkaavat, ne ovat perkeleen poikia, syöjätärten ja pahojen henkien sikiöitä ne ovat Aasian aroilta, perkeleen palvelemista ovat kaikki heidän tekonsa, ja helvettiin he jälleen palaavat, kun heidän aikansa on tullut!"
Silloin kävi huolettomimmallekin veljistä selväksi, että vakava vaara todella uhkasi. Hyväksyvä mutina kuului heidän riveistään; tieteitten harjoittaminen ei vielä ollut heitä niin veltostuttanut, ettei sotaretki olisi tarjonnut hauskaa vaihetusta.
Muutamaan omenapuuhun nojaten seisoi veli Rudimann, kellarimestari, ja hänen otsansa oli vetäytynyt syviin ryppyihin. Ekkehard näki hänet ja astui hänen luoksensa tahtoen syleillä häntä merkiksi siitä, että yhteinen hätä sovittaa vanhat vihat. Mutta Rudimann viittasi hänelle kieltävästi sanoen: "Minä tiedän mitä tahdotte!" Kaapunsa poimusta hän veti karkean karvalangan, viskasi sen maahan ja polki sitä jalallaan. "Niin kauvan kun hunnilaisen hevosen kavio tallaa Saksanmaata", lausui hän, "olkoon kaikki kauna tempaistu irti sydämmestäni niinkuin tämä lanka vaatteestani; mutta jos jäämme vielä eloon sodan loputtua, niin kudottakoon taas kaikki entiselleen niinkuin olikin!"
Hän käänsi selkänsä Ekkehardille ja meni alas kellariinsa tärkeälle toimelle. Rivittäin seisoi tässä korkeakaarisessa suojassa tynnyreitä tynnyrin vieressä, eikä yksikään kumissut tyhjältä, kun niihin koputti. Rudimann oli kutsunut paikalle muutamia muurareja; näillä hän teetätti kellarintapaisen holvin, johon viinikellarin varoista sijoitettiin kolme tynnyriä. "Jollei vihollinen löydä oikeata kellaria, niin käy se käsiksi tähän", ajatteli kellarimestari itsekseen, "ja jos karvas sipplingiläinen, jonka heille jätän alttiiksi, tekee tehtävänsä, ei monikaan hunneista kykene kunnolla seuraamaan joukon mukana."
Työmiesten asetettua ne kivet paikalleen, joilla sisempi kellarinovi muurattiin umpeen, meni Rudimann vielä kerta sinne sisälle. Eräästä yksikseen jätetystä tynnyristä hän täytti ruukkunsa ja tyhjensi sen; sitte risti hän kätensä aivan kuin rukoillakseen. "Jää Jumalan haltuun, punainen Meersburgerviini!" lausui hän. Ja kyynel vierähti hänen silmästään…
Kiire ja kuhina kävi joka haaralla luostarissa. Varuskammiossa jaettiin aseet munkkien kesken, mutta niitä oli liian vähän jokaisen saada. Samaten oli nahkalakeissa ja panssareissa paljon korjailtavaa.
Aarrekammiossa sälytettiin luostarin kalleudet mukaan matkalle: kultainen risti, jossa oli pisara pyhää verta, valkoinen marmorimalja, josta kerran häävieraat Kananeassa ammensivat viiniä, pyhimysjäännöslippaita, apotinsauva, ehtoollisastia — kaikki sijoitettiin raskaisiin arkkuihin ja vietiin alas laivoihin; myöskin yritettiin hinata mukaan raskas läpinäkyväinen vihreä smaragdi, joka painoi kahdeksankolmatta naulaa. "Jättäkää se vain jälelle", sanoi apotti.
"Mitä? Suuren Kaarle keisarin vieraslahjako, luostarimme kallein aarre, jonka vertaista ei enää mistään vuoresta tavata?" kysyi palveleva veli ihmeissään.
"Tunnenpa erään lasinleikkaajan Veneziassa, joka osaa tehdä toisen samanlaisen, jos hunnit tämän laahaavat mukaansa", vastasi apotti ajattelemattomasti.
Aarre pantiin takaisin kaappiinsa.[25]
Ei ollut vielä ilta, kun kaikki olivat valmiit lähtemään. Apotti kutsui veljekset kokoon luostarinpihaan; kaikki tulivat paitsi yhtä. "Missä Heribald on?" kysyi hän.
Heribald oli muuan hurskas veli, jonka pelkkä ulkonäkö jo saattoi vakavuuden monen otsalla vaihtumaan hilpeydeksi. Nuorina päivinään oli hänen imettäjänsä pudottanut hänet pihakivitykselle, niin että hän siitä oli ijäkseen käynyt vähän pehmeäpäiseksi; mutta hänen sydämmensä oli oikeata lajia ja hän iloitsi Jumalan ihanasta luonnosta yhtä paljon kuin joku muu suuresta viisaudestaan ylistetty mies.
Jotkut veljistä lähtivät etsimään Heribaldia.
Hän oli kopissaan. Keltaisen ruskea luostarikissa oli varmaankin raapaissut häntä, sillä hän oli sitonut nuoran sen ruumiin ympärille ja ripustanut sen naulaan seinälleen; vanha eläin riippui ilmassa ja sylki ja naukui vimmatusti, mutta sen noloa tilaa säälimättä heilutti mielipuoli sitä lempeästi edestakaisin ja puheli sille latinaa.
"Matkaan, Heribald!" huusivat toverit, "meidän on jättäminen saaremme."
"Paetkoon ken tahtoo", vastasi tämä, "Heribald ei lähde minnekään!"
"Tulehan järkiisi, Heribald, ja seuraa meitä! Apotti on niin käskenyt."
Silloin otti Heribald toisen kenkänsä jalastaan ja näytti sitä veljille.
"Kenkä meni rikki jo viime vuonna", lausui hän. "Silloin Heribald meni taloudenhoitajan tykö: 'Anna minulle vuotuinen nahankappaleeni', sanoi Heribald, 'jotta valmistaisin itselleni uudet kengät!' Mutta silloin sanoi taloudenhoitaja: 'Elä sinä astu kenkiäsi länttään, niin ne eivät mene rikki' — ja jätti nahan antamatta; ja kun Heribald sitte valitti taloudenhoitajan käytöksestä apotille, sanoi tämä: 'Sinun tapaisesi narri juoskoon paljain jaloin!' Nyt ei Heribaldilla ole kelvollisia kenkiä, ja rikkinäisillä hän ei lähde vieraisiin ihmisiin…"
Sellaisille syille ei käynyt mitään kumoavaa keksiminen. Silloin tarttuivat veljet häneen kiini vahvoin kourin kantaakseen hänet mukanaan; mutta käytävässä hän riistäytyi heidän käsistään ja pakeni tuulen nopeudella alas kirkkoon ja sieltä niitä portaita ylöspäin, jotka johtivat kirkon torniin. Sinne päästyään istahti hän ylimmälle huipulle ja veti tikaportaat luokseen ylös, niin että oli mahdotonta tavottaa enää häntä.
Kiiniottajat kertoivat onnistumattomasta yrityksestään apotille. "Jättäkää hänet rauhaan", sanoi tämä, "lapsilla ja hulluilla on oma suojelusenkelinsä."
Kaksi suurta purjealusta odotti rannassa lähtijöitä. Pienempiin veneisiin otti sijansa luostarin palvelusväki ja mitä muita asui Reichenaussa; se oli aika kirjava lauma.
Muuan pursi täynnä palvelustyttöjä oli jo Kerhildiksen johdolla lähtenyt matkaan; he eivät itsekään tienneet mihin pyrkivät, mutta pelko heissä oli tällä kertaa suurempi kuin uteliaisuus saada nähdä outoja viiksiniekkoja ratsureja.
Nyt saapuivat jo munkitkin rantaan; se oli merkillinen näky: useimmat olivat aseilla varustetut ja astuivat tietään virsiä laulaen, toiset kantoivat P. Markuksen ruumisarkkua, ja perässä kävivät apotti, Ekkehard ja luostariteinit. He loivat vielä viimeisen murheellisen katsahduksen monivuotiseen kotiinsa ja astuivat sitte laivoihin.
Mutta kun he olivat päässeet selälle, rupesivat luostarin kaikki kellot soimaan: se oli mielipuoli Heribald, joka viritti heille jäähyväissoiton. Sitte ilmestyi hän kirkontornin uloimmalle reunalle ja huusi korkealla äänellä heille hyvästiksi: "Dominus vobiscum!" — johon laivoista jotkut totuttuun tapaan vastasivat: "Et cum spiritu tuo!"
Väkevä tuuli väreilytti järven aaltoja. Selkä oli vasta äskettäin päässyt vapaaksi, niin että sillä vielä uiskenteli suuria jääkappaleita, joiden välistä munkkien oli varsin työläs poimutella eteenpäin.
Allapäin istuivat ne munkeista, jotka suojelivat P. Markuksen ruumisarkkua; joskus löi laine laidan ylitse heidän päällensä. Mutta suorana ja uljaana kohosi apotti Wazmannin korkea vartalo esiin joukosta, ja hänen vaippansa liehui ylpeästi tuulessa.
"Herra käy edellämme", lausui hän, "niinkuin hän tulipatsaassa kävi Israelin lasten edellä; hän on kanssamme paetessamme, ja hän on oleva myöskin mukanamme iloisella paluumatkallamme!…"
Heleänä kuutamoyönä nousi Reichenaun munkkisaattue ylös korkealle Twielille. Elatuksesta oli täällä huolta pidetty. Pyhimyksen arkku sijoitettiin linnan kappeliin, missä veljistä kuusi piti sen ympärillä rukouksia yötä ja päivää.
Hohentwielin linna muuttui seuraavina päivinä hilpeäksi sotaleiriksi. Aseihin kutsuttuja alustalaisia oli jo saapunut muutamia satoja, ja Reichenaun munkkien tultua lisäksi kasvoi joukko yhdeksälläkymmenellä sotakuntoisella miehellä. Joutuun hankittiin kaikkea, mitä lähestyvä taistelu vaati. Jo kauvan ennen auringonnousua herätti ahkera vasarainpauke nukkuvat. Nuolia ja keihäänkärkiä valmistettiin tukuttain; kaivon luona seisoi suuri tahko, jolla ruostuneet miekat terotettiin. Vanha vasuntekijä Weiterdingenistä oli poikineen hankittu linnaan; he istuivat lehmuksen alla ja kutoivat lautalevyjen päälle sitkeän pajukudoksen, tämän päälle jälleen naulattiin parkittu nahka, ja niin oli kilpi valmis. Toiset istuivat iloisesti liekitsevän lieden ääressä ja valoivat lyijystä heittokoneen kuulia; tomuttuneita nuijia ja tapparoita karkaistiin valkeassa uuteen kuntoon. "Jos tuo kolahtaa jonkun pakanan kalloon", sanoi Rudimann heiluttaen raskasta piikkiruoskaa päänsä yli, "niin uran se siihen uurtaa!"
Ketkä aikaisemmin olivat olleet sodassa mukana, ne kokoutuivat vanhan soturin Simon Bardon ympärille. "Teidän luoksenne Saksaan sen on tultava, ken tahtoo vanhuutensa päivät levossa viettää", oli hän leikillään sanonut herttuattarelle. Mutta aseidenkilinä virkisti hänen mieltänsä kuin vanha Reininviini; terävin silmin ja sanoin hän harjoitti kokemattomia aseidenkäyttöön, ja linnanpiha kaikui munkkien raskaista askelista, kun ne hänen johdollaan opettelivat keihäshyökkäystä suletuin rivin. "Muurejakin teillä kaadattaisi", virkkoi vanhus nyökäten tyytyväisesti päätään, "kunhan vain kerran on saanut teidät lämpenemään."
Nuoremmista valittiin ne, joilla oli tarkka silmä ja notkeat jäsenet, jousimiehiksi. Ahkerasti nämä harjoittelivat taitoaan. Raikas riemu kuului kerran pihan toisesta päästä keihäsmiesten korviin; joutilas väki oli valmistanut olista miehenkuvaisen, jolla oli kruunu pöllönsulista päässä, kuusisyinen ruoska kädessä ja punainen sydämmenmuotoinen kangaspala rinnalla. Se oli jousimiehille maalitauluna.
"Se on hunnilaiskuningas Attila", huusivat he, "ken osaa sitä sydämmeen?"
"Pilkatkaa te vain mitä pilkkaatte", lausui Hadwig rouva balkoniltaan, mistä katseli menoa. "Hän kyllä hääyönään sai ilkeän lopun, mutta hänen henkensä kulkee yhä edelleen mahtavana kautta maailman; ja jälkeentulevaisemme saavat vielä vannoa hänen nimeensä."
"Kunpa ne vain yhtä tarkasti osaisivat häneen kuin nuo tuolla alhaalla!" sanoi Praxedis. Sillä samassa kajahti eläköönhuuto pihalta, olkimies huojui ja viimein kaatui maahan väpättävä nuoli sydämmessään.
Ekkehard tuli saliin. Hän oli urhoollisesti marssinut muiden mukana, hänen kasvonsa hehkuivat ja outo kypärä oli tehnyt hänen otsaansa punaisen viirun. Kiihottuneena unohti hän jättää keihäänsäkin ulos oven viereen. Tyytyväisesti hymyillen katseli Hadwig rouva häntä; hänelläpä ei ollutkaan enää hidas grammatiikan opettaja edessään… Ekkehard kumarsi syvään valtiattarelleen. "Virkaveljeni Reichenausta", lausui hän, "antavat minun ilmoittaa janon hiipineen heidän riveihinsä."
Hadwig rouva naurahti. "Tuottakaa tynnyri kylmää olutta linnanpihalle; siksi kunnes hunnit ovat verissäpäin työnnetyt takaisin, elköön kellarimestarimme valittako tynnyriensä katoamisesta!"
Ja viitaten myrskyiseen puuhaan, joka kävi alhaalla linnan pihalla, lisäsi hän: "Elämä tarjoaa sentään moninaisempia kuvia kuin kaikki runoilijat yhteensä; tuollaista asiaintilaa vastaanottamaan ette suinkaan ollut valmistunut?"
Mutta Ekkehard ei sallinut tässäkään astuttavan rakkaan Virgiliuksensa varpaille.
"Anteeksi", sanoi hän nojautuen keihääseensä, "kaikki tämä on sanasta sanaan luettavana Eneiidissä, aivan kuin ei olisi mitään uutta auringon alla! Elkää luulkokaan, että Virgilius itse olisi seissyt ikkunassaan ja tyytynyt katselemaan alas joukkoon silloin kuin hän laulaa latinalaissodan puhkeamisesta seuraavin sanoin:
"Valmistetaan tukevat päänsuojat — tuollapa kilvet
Kiedotaan viidoista raidan — vaskesta panssarit tehdään,
Suojukset säärten hohtavat tehdähän tuoll' hopeasta.
Vannahan täällä ja sirpin kunnia, tuoll' koko rakkaus
Aurahan sammui — karkaistaan joka paikassa kalvat.
Kuuluvi toitotus nyt, jopa kaikuvi taistelun merkki."
"Se kyllä hyvin sopii tähän tilaisuuteen", myönsi herttuatar. "Voitteko ehkä myöskin ennustaa taistelun menon sankarilaulustanne?" yritti hän vielä kysyä, mutta sekasorron kestäessä ei juuri ole aikaa puhella runoudesta. Kyökkimestari oli astunut sisään ja hän ilmoitti lihan loppuneen joka sirun, niin että oli varmaankin teurastettava lisäksi pari härkää…
Muutamien päivien perästä oli Simon Bardon sotavoima siinä määrässä harjautunut aseiden käyttöön, että se voi antaa näytteen herttuattaren edessä. Ja jopa olikin aika käydä vakavaan toimeen, sillä edellisenä yönä oli väki herätetty sen vuoksi, että taivaalla nähtiin kirkas punainen loimo, joka tulisen pilven tavoin helotti kaukaa järven takaa; jostakin Helveetsian paikasta se lienee kohonnut. Munkit kiistelivät keskenään ilmiön johdosta; jotkut sanoivat sen olevan merkin taivaasta, lähetetyn kristikunnalle varotukseksi, toiset arvelivat talojen palavan Reininlaaksossa, jopa muuan, joka oli varustettu tavallista hienommalla vainulla, oli tuntevinaan palonkäryä. Vasta myöhään aamu-yöllä sammui punerrus.
Vuoren eteläisellä rinteellä oli tarpeeksi avara lakea kenttä, jolla ensimmäiset kevätkukkaset kohottivat päitään lumen vielä paistaessa laaksopaikoista; siellä piti asenäytteen tapahtuman. Hadwig rouva istui ylväästi ratsunsa selässä, ympärillään kunniavahtina muutamia hampaisiin asti varustettuja aatelisherroja, kuten Randeggin ja Hoewenin herrat ja laiha Fridinger; Reichenaun apotti istui muhkeana tasa-astujallaan kuten ainakin Herralle otollinen sankari, ja Spazzo herra koetti matkia hänen ryhtiään ja liikkeitään, sillä ne olivat näöltään sangen ylhäiset ja ritarilliset. Myöskin Ekkehardin olisi ollut määrä pysytellä herttuattaren läheisyydessä ja oli hänellekin tarjottu hevonen, mutta hän kieltäytyi ratsastamasta, jottei herättäisi muiden munkkien kateutta.
Jo avautui ulompi linnanportti naristen saranoillaan ja joukot tulvasivat ulos. Etummaisina kulkivat jousimiehet suletuissa riveissä ja helisevin soitoin; vallan tärkeännäköisenä astui Audifaxkin säkkipillineen torvensoittajain parvessa. Yht'äkkiä puhallutti Simon Bardo merkin, ja rivit hajautuivat kuin mehiläisparvi ja miehittivät pensaikot ja viidakot.
Sitte tuli munkkien sankka joukko tukevin askelin; kukin heistä oli varustettu kypärällä ja haarniskalla, jonka päälle tumma kaapu oli viskattu, kilpi heillä oli selässä ja keihäs tanassa; — se oli sotaisan näköinen joukko, ja korkealla liehui heidän lippunsa, jossa oli punainen risti valkealla pohjalla. Heidän marssinsa oli täsmällistä, aivan kuin olisi se ollut heidän jokapäiväisenä toimenaan vuosien mittaan; voimakkaille henkilöille on henkinenkin kuri hyvä harjoitus aseidenkäyttelyyn. Ainoastaan yksi soturi vasemmalla sivustalla ei jaksanut astua yhtä jalkaa muiden kanssa, ja hänen peitsensäkin viplotti alaspäin muiden tasaisesta keihäsrivistä. "Se ei ole hänen syynsä", sanoi apotti Wazmann herttuattarelle, "hän on kuuden viikon kuluessa kopioinut kokonaisen messukirjan, ja siitä halvautuivat hänen sormensa."
Ekkehard astui oikealla sivustalla; kun hän kulki herttuattaren ohitse, sinkosi tämän loistavista silmistä häneen katse, jommoista koko sotavoima ei ollut osakseen saanut.
Kolmessa osastossa seurasivat sitte Hohentwielin palvelusväki ja alustalaiset; kunkin edellä puhallettiin mahtaviin häränsarviin. Merkillisiä varuksia nähtiin tällä joukolla; monikin ase oli saanut verikasteensa jo Kaarle Suuren sotaretkillä, ja jotkut heistä kantoivat olallaan valtavaa nuijaa eikä mitään muuta.
Spazzo herra oli tällä välin katsellut terävästi alas laakson pohjaan. "Onpa hyvä, että nyt juuri olemme kaikki koossa, sillä luulenpa tässä työn jo alkavan!" sanoi hän ja viittasi alas syvyyteen, missä Hilzingenin pienoisen kylän katot kohosivat kunnaitten takaa. Tumma juova läheni siellä… Silloin pidätti vanha herra Simon Bardo joukkonsa ja tähysti osotettuun suuntaan. "Eivät nuo hunneja ole", sanoi hän, "nehän tulevat jalkaisin." Varmuuden vuoksi komensi hän kuitenkin jousimiehet miehittämään vuoren reunan.
Mutta oudon saaton tullessa lähemmäksi älyttiin siinä P. Benediktuksen veljeskunnan pukuja, kultainen risti kimalteli keihään nenässä heidän lippunaan, ja "Kyrie eleison!" kajahti heidän riveistään… "Minun veljiäni!" huusi Ekkehard. Silloin hajautuivat Reichenaun munkkien rivit ja he juoksivat riemuiten ja meluten vuorenrinnettä alas… Yhteen tultua syleilivät naapuriluostarien munkit toisiaan; — jälleennäkeminen vaaran hetkenä riemastuttaa sydämmiä voimakkaammin kuin muussa tilaisuudessa.
Käsi kädessä astuivat Reichenaun miehet vierasten tulijain kanssa takaisin vuorelle, näitten apotti Cralo muiden etunenässä; kömpelöillä härkävaunuilla kuletettiin taempana sokeata Thieto vanhusta mukana.
"Jumalan terveeksi, jalo serkku rouva!" lausui apotti Cralo kumartaen herttuattarelle. "Kukapa olisi puoli vuotta sitte aavistanut, että minä koko luostarinväkeni kanssa tulen vastaamaan käyntiinne? Mutta Israelin Jumala sanoo: Ulos vaeltakoon minun kansani, että se minulle uskollisena pysyisi!"
Hadwig rouva ojensi liikutettuna hänelle kätensä ratsultaan.
"Koettelemuksen ajat!" sanoi hän. "Olkaa tervetulleet!"
Uuden tulokasparven vahvistamana palasi Hohentwielin sotavoima takasin linnan suojelevien muurien sisälle. Praxedis oli tullut vastaan linnanpihalle. Lehmusta vastaan nojaten katseli hän sisääntulevia miehiä; jo olivat kaikki Sankt Gallenilaiset saapuneet sisään, vaan yhä seisoi hän siinä ja katseli portille; mutta se, jota hän odotti, ei ollutkaan tulevien joukossa…
Linnassa varustauduttiin vieraiden majoitukseen ja ylläpitoon. Tila kävi jo niukaksi. Pyöreässä päätornissa oli tilava tupa; sinne laitettiin tulokkaille makuusijat, olkia alle pehmitteeksi. "Jos tätä menoa jatkuu", nurisi kyökkimestari, joka ei kohta enää tiennyt minne päin hänellä pää seisoi, "niin on meillä kohta koko maailman pappisjoukko elätettävänämme."
Keittiö ja kellari antoivat kaikkensa.
Alhaalla väentuvassa istuivat munkit ja sotilaat ja söivät meluten päivällistään. Hadwig rouva oli kutsunut molemmat apotit ja jalosukuiset vieraansa luoksensa saliin; siinä oli paljon kyselemistä ja paljon vastaamista.
Silloin kertoi apotti Cralo luostarinsa kohtalon.
"Tällä kertaa", sanoi hän, "oli vaara niellä meidät suoraan suuhunsa. Tuskin oli hunneista sana saatu, kun maa tärisi niiden hevosten kavionkopinasta. Nyt oli pikainen toimi välttämätön. Luostarioppilaat lähetin Wasserburgin vahvaan linnoitukseen, missä Aristokles ja Cicero saavat nyt hetken aikaa tomuttua ja pojat onkia kaloja Bodenjärvestä, jolleivät opettajansa anna heille tuimempaa työtä. Itsellemme olimme varustaneet erään toisen vahvan linnoituksen pakopaikaksi: missä Sitter-puro kohisee petäjiä kasvavan kapean laakson halki, siellä oli meillä mainio paikka, jylhän metsän erottama muusta maailmasta, niin ettei terävinkään pakanallinen vainunokka olisi voinut haistaa jälkiämme; sinne rakensimme lujan varustuksen tornineen ja muureineen ja vihimme sen Pyhälle Kolminaisuudelle — se meitä siitä hyvästä suojelisi vihollisiltamme.
"Mutta rakennuksemme ei ollut vielä vesikatossa, kun järveltä tuli sanantuojia, ja 'Paetkaa Jumalan tähden!' oli heidän sanomansa. Taivas punersi murhapoltoista ja vartiovalkeista, ilma kajahteli pakenevien valituksista ja ohi kiirehtävien kuormarattaiden kolinasta. Silloin lähdimme mekin matkaamme. Kullat ja kalleudet, Pyhän Galluksen ja Pyhän Othmarin luut arkkuineen, koko luostarin aarre oli jo saatettu varmaan turvapaikkaan, kirjat oli lähetetty teinien mukana Wasserburgiin; mutta ruokaa ja juomaa ei oltu ennätetty juuri ollenkaan ajattelemaan, vain niukasti oli niitä varustettu metsälinnoitukseemme; mutta sinne oli sittekin niine hyvineen paettava. Vasta matkalla huomasivat veljet unohtaneensa sokean Thieton vanhusten soppeen, muttei kukaan kääntynyt takaisin häntä noutamaan, niin poltti maa jalkain alla. Sitte istuimme joitakuita päiviä piilopirtissämme, usein yölläkin karaten aseihin luullessamme puron kohinaa ja hongikon tohinaa hunnien hevosten polkemiseksi. Mutta kerran kuului joku heleällä äänellä pyytävän päästä sisälle. Arkana ja miltei hengettömänä nääntymyksestä tuli luostarioppilas Burkard. Ystävyydestä Romeiasta, portinvartijaa, kohtaan oli hän jäänyt tämän kumppaniksi luostariin, ilman että me sitä älysimme. Hän toi huonoja sanomia; pelosta, jota oli tuntenut, oli hän yhdessä yössä saanut joitakuita harmaita karvoja nuoreen päähänsä."
Apotin ääni värisi. Hän keskeytti kertomuksensa ja joi kulauksen viiniä. "Herra olkoon kaikille kristillisille vainajille armollinen", jatkoi hän sitte liikutettuna, "hänen valkeutensa valistakoon heitä ja antakoon hän heille iankaikkisen elämän!"
"Amen!" lisäsivät pöytäkumppanit.
"Mitä tarkoitatte?" kysyi herttuatar. Praxedis oli hypähtänyt seisomaan ja astui emäntänsä istuimen taakse; hän kiinnitti kiihkeästi kyselevän katseen kertojaan.
"Vasta kun joku on kuollut, huomaavat jälkeenjääneet hänen todellisen arvonsa", lausui Cralo ja jatkoi jälleen kertomustaan seuraavaan tapaan:
Romeias, tuo uskollisin kaikista vartioista, ei ollut lähtenyt muiden mukaan. Hän oli sanonut tahtovansa säilyttää vartiapaikkansa viimeiseen asti; hän oli sulkenut luostarin sisäänkäytävät, pannut varmaan talteen kaikki arvokkaan irtaimiston ja tehnyt vartiokävelyä muureilla, teini Burkard mukanaan; sitte oli hän istunut asestettuna pitämään vahtia tornikammiossaan. Silloin tulla karautti hurja joukko hunnilaisia ratsureja muurien alle, tähystäen varovaisesti joka taholle; Romeias törähytti tavalliset vartiatoitotukset ja juoksi sitte suojelusmuurin toiseen päähän törähyttäen siellä uudelleen, aivan kuin olisi luostarissa kaikki ollut asianmukaisessa kunnossa ja varustuksessa. Sitte sanoi hän teinille: "Nyt on aika lähteä tiehensä!" Kiinnitettyään vanhan kuihtuneen kukkakimpun rautalakkiinsa meni hän nuorukaisen kanssa alas sokean Thieton luo; tämä ei mitenkään tahtonut jättää rakasta soppeansa, mutta he laskivat hänet kahden keihään päälle ja kantoivat hänet siten mukanaan paeten takaportista Schwarza-laaksoon päin.
Jo olivat hunnit nousseet ratsuiltaan ja kiivenneet muureille, ja kun luostarista ei kuulunut hiiskahdustakaan, tulvivat ne sisään kuin muurahaiset mesikakulle; mutta Romeias kulki tällä välin vakavin askelin vuorenrinnettä ylöspäin harmajapäisen kannettavansa kanssa. "Elköön kukaan sanoko luostarin torninvartijasta, että hän pakanakoirien edellä olisi hypyksi pistänyt" — näin rohkaisi hän nuorta toveriansa. Mutta pian olivat hunnit hänen kintereillään, ja niiden hurjat huudot saivat laakson kajahtelemaan; vielä palasen matkaa kulettua suhahtelivat niiden nuolet jo pakolaisten ympärillä. Siten saapuivat nämä naiserakoiden majoille asti. Mutta siellä oli itse Romeiaskin saanut ällistyä. Aivan kuin olisi rauha ollut maassa, niin humisi Wiboradin kimakka veisuu heille vastaan. Taivaallisessa ilmestyksessä oli hänelle ilmoitettu lähestyvä kuolemansa; senpä vuoksi ei hurskas rippi-isä Waldramikaan ollut saanut taivutetuksi häntä pakenemaan. "Mökkini on minun taistelutantereeni, missä olen kamppaillut sielun pahaa vihollista vastaan; ja Jumalan uljas soturi Pyhä Martinus suojelee minua ruumiillansa", niin puheli hän ja jäi istumaan majaansa kaikkien muiden paetessa.
Kun metsälinnoitukseen oli mahdoton ennättää, valitsi Romeias syrjimmäisen erakkomajan. Kalliolla seisoen laski hän Thieto-vanhuksen katon kautta sisään mökkiin, suudeltuaan häntä viimeisen kerran; sitte käski hän teinin paeta matkaansa sanoen: "Minulle voi tapahtua jotakin inhimillistä, mene sinä ja sano metsälinnassa oleville, että kävisivät sokeata katsomassa." Turhaan oli Burkard pyydellyt ja rukoillut häntä seuraamaan viitaten Nisuksen ja Euryaluksen esimerkkiin, jotka myöskin pakenivat metsän hämärään volskilaisten ylivoiman tieltä. "Minun pitäisi silloin juosta liian nopeaan", oli Romeias vastannut, "kuumentuminen on epäterveellistä ja tekee rinnan kipeäksi; minä tahdon vaihtaa pari sanaa noiden perkeleen poikien kanssa."
Hän meni Wiboradin majalle ja koputti luukulle. "Ojennahan tänne kätesi, vanha louhikäärme", huusi hän sisään, "tehkäämme sovinto keskenämme!" Ja Wiborad oli todella ojentanut hänelle kuihtuneen kätensä… Sitte vieritti Romeias muutamia kallionlohkareita jyrkän polun suulle, niin että pääsy Schwarza-laaksosta tuli suletuksi, otti kilven selästään ja heilutteli keihästään; liehuvin hiuksin seisoi hän tuulessa ja puhalsi vielä kerran isoon vartiatorveensa, ensin äkäisesti ja taisteluun vaativasti, sitte hiljaa ja pehmeästi, kunnes nuoli tuli metsästä ja tärähti torven kupuun. Sen perästä valahti kokonainen nuolisade hänen päällensä, mutta hän vangitsi nuolet kilpeensä ja pudisti ne sitte maahan; joskus yritti hunneista joku hiipiä kallioita myöten hänen selkänsä taakse, mutta Romeiaksen keihäs karisti ne alas. Hyökkäykset kävivät yhä tuimemmiksi, yhä kiihkeämmäksi taistelun tuoksina, mutta pelottomasta lauloi Wiborad virttään:
"Hävitä heidät, Herra, vihassasi, hävitä heidät, ettei heitä enää ole, jotta he tuntisivat, että Jumala hallitsee Israelia aina maan ääriin saakka. Sela…"
Näin kauvan oli Burkard katsellut tappelun menoa; sitte oli hän kääntynyt pakoon. Silloin oli metsälinnoituksessa käyty levottomiksi ja lähetetty vielä samana yönä muutamia veljiä tutkimaan sokean Thieton tilaa. Erakkojen kummulla oli hiljaista näiden lähestyessä; kuu valaisi surmattujen hunnien ruumiita, ja siellä löysivät veljet…
Äänekäs itku keskeytti kertojaa. Praxedis piteli vaivoin itseään pystyssä nojaten herttuattaren nojatuoliin ja itki katkerasti.
"… Siellä löysivät veljet", jatkoi apotti, "Romeiaan silvotun ruumiin; hänen päänsä olivat hunnit hakanneet irti ja vieneet voitonmerkikseen; hän makasi kilvellään, pidellen yhä vielä kuihtunutta kukkakimppua, kypärikoristettaan nyrkitetyssä kourassaan. Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen: 'Ken elämänsä alhaalla uskolla päättää, sille Jumala taivaassa autuuden säätää!' Wiboradin mökin ovelle he saivat turhaan koputtaa; sen katolla olivat tiiliskivet rikotut. Silloin nousi yksi heistä katolle ja katsoi sisään: pienen alttarinsa edessä virui eukkoparka verissään, kolme ammottavaa miekanhaavaa päälaessaan; Herra on suonut hänelle marttyyrikruunun pakanain iskuista."
Läsnäolijat pysyivät liikutettuina äänettöminä. Hadwig rouvakin oli liikutettu.
"Toin mukanani tänne hurskaan vaimon hunnun", virkkoi Cralo, "se on pesty ja pyhitetty hänen verellään; ripustakaa se linnan kappeliin. Ainoastaan sokea Thieto vanhus jäi vahingoittumatta; piilossa vihollisilta nukkui hän syrjäisessä mökissään kalliolla. 'Näin unessa, että ijäinen rauha oli tullut maailmaan', oli hän sanonut veljille, kun nämä herättivät hänet.
"Mutta kaukaisessa Sitter-laaksossakaan ei rauhaa kauvan kestänyt. Hunnit keksivät jälkemme, ja siitä alkoi tuoksina ja meteli sellainen, ettei siinä hongikossa ennen ole moista kuultu. Muurimme olivat vankat ja rohkeutemme luja, mutta nälkäisistä miehistä tuntuu piiritettynäolo ikävältä; toissapäivänä olivat vähäiset ruokavaramme jo loppuun syödyt. Illan hämärtäessä näimme savupatsaita kohoavan palavasta luostaristamme, — silloin mursimme yöllisenä hetkenä itsellemme tien vihollisen lävitse; Herra oli kanssamme ja auttoi meidät onnellisesti hädästä ja omat miekkammekin tekivät osansa; ja nyt olemme tulleet tänne teidän luoksenne…"
Apotti kumarsi herttuattarelle —
"… kodittomina ja orpoina kuin linnut, joiden pesään salama on iskenyt, emmekä tuo mukanamme muuta kuin tiedon, että hunnit, jotka Jumala hävittäköön, seuraavat kintereillämme…"
"Mitä pikemmin ne tulevat, sen parempi!" lausui Reichenaun apotti uhkamielisesti ja kohotti pikarinsa.
"Voitto Jumalan sotijain uljaille aseille!" toivotti herttuatar ja kilisti hänen kanssaan.
"Ja kosto urhean Romeiaksen puolesta!" virkkoi Praxedis hiljaa ja kyynelsilmin, kun laiha Fridinger joi hänen lasiaan.
Oli tullut jo myöhä ilta. Hurjaa laulua ja aseidenkilinää kaikui vielä alemmasta salista. Se nuori veli, joka oli tullut Mutinasta Reichenauhun, oli jälleen virittänyt vartiolaulunsa.
Tilaisuutta totiseen toimeen ei enää tarvinnutkaan kauvan vartoa.
KOLMASTOISTA LUKU.
Heribald ja hänen vieraansa.
Reichenaussa oli hiljaista ja autiota, sen jälkeen kun luostarin asukkaat olivat lähteneet sieltä. Heikkopäinen Heribald oli nyt herra ja mestari saarella. Yksinäisyytensä miellytti häntä. Tuntikausia istui hän järven rannalla ja viskeli piikiviä selälle, niin että ne hilpeästi hyppelivät pintaa pitkin. Jos ne jo heti alussa vajosivat pohjaan, torui hän niitä.
Kanatarhan asukkaiden kanssa hän piti ahkeraan puhetta ja ruokki niitä säännöllisesti. "Jos pysytte siivolla", sanoi hän kerta niille, "eivätkä veljet palaja takaisin, niin pitää Heribald teille saarnan." Luostarissa hän monella tavoin huvitti itseään; yksinäisyydessä pistää päähän kaikenlaisia hyödyllisiä aatteita. — Taloudenhoitaja oli suututtanut häntä kieltämällä häneltä nahkaa kenkien paikkaamiseen; sen vuoksi meni Heribald taloudenhoitajan tyhjäksi jääneeseen kammioon, löi hänen ison kivisen vesiruukkunsa sirpaleiksi ja samaten hänen kolme kukkaruukkuaan ja repi hänen olkipatjansa kahtia ja täytti sen lastuilla ja muulla roskalla. Sitte koetti hän itse, miltä tuntuisi näin täytetyllä patjalla maata; kun kova täyte oli kylläkin tuntuva, naurahti Heribald tyytyväisesti ja meni sen jälkeen apotti Vazmannin huoneisiin.
Myöskin apottiin hän oli harmistunut, koska tämä oli monesti antanut rangaista häntä. Mutta apotin suojista kaikki tavarat olivat viedyt mukaan tai pannut lukon taakse, ei hänelle jäänyt muuta kostonnautintoa, kuin että potkaisi apotin nahkaselkäiseltä nojatuolilta jalan poikki. Sitte liitti hän sen taidokkaasti jälleen yhteen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. "Rusahtaapa se aika somasti kokoon, kun apotti palaa ja tahtoo heittäytyä mukavasti vanhaan nojatuoliinsa. Lihaasi on sinun kurittaminen, sanoo Pyhä Benediktuskin. Mutta Heribald ei suinkaan ole tuolia rikkonut, sen ovat hunnit tehneet…" Hän rukoili, veisasi virsiä ja harjoitti hartauttaan, niinkuin veljeskunnan säännöt määräsivät. Säädetyt seitsemän hetkeä päivässä hän pysyi tuskallisen tarkasti kopissaan, aivan kuin olisi se hänelle ollut määrätty rangaistukseksi jonkun laiminlyömisen takia, ja keskiyön aikaan laskeutui hän hartauteen alas luostarikirkkoon.
Samaan aikaan, jolloin Heribaldin munkkitoverit istuivat herttuattaren linnassa mässäämässä yhdessä Sankt Gallenilaisten veljiensä kanssa, seisoi tämä alhaalla kuorissa. Pelottavan mustana hiipi yö holvia myöten hänen ympärilleen, ikuinen lamppu tuikutti hämärästi, mutta hän viritti pelottomasti ja heleällä äänellä sisäänkäymisvirren: "Herra, astu minun avukseni! Herra, riennä tuekseni!" ja lauloi sitte kolmannen psalmin, jota Daavid kerran oli laulanut paetessaan poikansa Absalomin tieltä. Saavuttuaan siihen kohtaan, jossa toisen kuoron oli määrä vastata vastasäkeistöllä, pysähtyi hän vanhan tavan mukaan ja odotti vastausta; mutta kun hiljaisessa kirkossa ei kuulunut hiiskaustakaan, löi hän kädellä otsaansa. "Niin, niin", mutisi hän, "he ovat kaikki poissa ja Heribald on itsekseen…" Sitte tahtoi hän laulaa myöskin neljännenkolmatta psalmin, kuten yöllisen hartaushetken sääntö määräsi; mutta silloin sammui ikuinen lamppu, muuan yölepakko oli siivellään sivuuttanut siihen. Ulkona riehui myrsky ja vettä satoi ankarasti; raskaita pisaroita putoili kirkon katolle ja rapisi ikkunoihin. Silloin alkoi hänestä jo viimein tuntua kamalalta. "Pyhä Benediktus", huusi hän korkealla äänellä, "ota armollisesti huomioon, ettei se ole Heribaldin syy, jotta vastasäkeistöä ei lauleta!" Hän kompuroi pimeässä ulos kuorista; tiukka tuulenhenki tulla vihelsi sisään hautakuorin akkunasta, niin että syntyi kamalasti vinkuva ääni. Käytävässä repi toinen tuulenpuuska kaapua hänen päältään. "Joko taas olet täällä, kiusaaja helvetistä", huusi hän, "joko taas minun täytyy tapella kanssasi?"
Yhtään pelkäämättä hän palasi alttarin luo ja tarttui puiseen ristiin, jonka apotti oli jättänyt jälelle. "Pyhän Kolminaisuuden nimessä, astu vain tänne, sinä mato saatana, Heribald odottaa sinua!" Rohkeana seisoi hän alttarin portailla, tuuli jatkoi ulvomistaan, mutta perkelettä ei kuulunut… "Se sai jo kylläkseen viime kerralla!" virkkoi Heribald hymyillen tyytyväisesti. Vuosi takaperin oli paha vihollinen ilmestynyt hänelle ison vahtikoiran hahmossa ja oli haukkunut häntä; mutta Heribald oli varustautunut vahvalla seipäällä ja iskenyt pirua niin urhokkaasti, että seiväs oli katkennut…
Sitte huusi Heribald vielä valikoidun joukon solvaussanoja sinne päin, mistä ilmavirta kävi; mutta kun ketään ei saapunut häntä häiritsemään, asetti hän ristin jälleen alttarille ja "Kyrie eleisonia" mutisten palasi kammioonsa. Aina kirkkaaseen päivään asti nukkui hän siellä vanhurskaan unta.
Aurinko helotti korkealla taivaalla, kun Heribald asteli hilpein mielin edestakaisin luostarin edustalla. Sittekun hän koulunpenkillä istuessaan oli nauttinut loma-ajan riemuista, ei hänelle oltu juuri suotu aikaa levähtämiseen. "Lepo on sielun pahin vihollinen!" oli P. Benediktus sanonut, ja sen vuoksi olikin hänen oppilaittensa säädetty tarkasti käyttämään ne hetket päivästä, jotka eivät menneet hartauteen, ahkeraan käsityöhön. Heribald ei ollut oppinut minkäänlaista ammattia, jonka vuoksi häntä oli käytetty halkojenhakkaamiseen ja muuhun karkeaan työhön. Mutta nyt hän astui kädet ristissä rinnalla kallistuvien halkopinojen ohitse ja katseli naureskellen ylös erääseen luostarin akkunaan. "No, tulehan toki alas, isä Rudimann", huusi hän, "ja komenna Heribaldia halonhakkuuseen! Sinähän pidit niin hyvää huolta, että veljet tekivät tehtävänsä ja moitit Heribaldia huonoksi Jumalan rengiksi, kun hän katseli taivaalla liiteleviä pilviä, — miksi et nyt täytä virkaasi?"
Mikään kaiku ei antanut vastausta heikkopäisen löpinälle. Silloin veti hän halkopinosta pari alimmaista puuta pois, niin että koko läjä romahti kokoon. "Kaadu vain", jatkoi hän keskustelua, "Heribald pitää tänään vapaapäivää eikä rupea sinua pystyyn pinomaan. Apotti on pötkinyt tiehensä, veljet ovat pötkineet tiehensä, niin että heille tapahtuu vallan oikein, kun täällä kaikki romahtaa maahan."
Näin ansiokkaan työn tehtyään Heribald palasi luostarin puutarhaan. Vallan toisenlaiset mietteet pyörivät nyt hänen aivoissaan: hän ajatteli leikata kimpun kaikkein paraita vihanneksia päivällisateriakseen ja valmistaa ne hienommin kuin isä kyökkimestari konsanaan. Hän herkutteli mielessään ajattelemalla, miten hän säälittä käyttäisi hyväkseen öljyruukun sisällystä ja sipuleista valitsisi kaikkein suurimmat … kun valkeahiekkaisella rannalla äkkiä kohosi tomupilvi ilmaan ja ratsumiehiä näyttäytyi…
"Joko olette siellä?" huusi munkki ja teki ristinmerkin ja hänen huulensa hymisivät hätäistä rukousta; mutta pian laskeutui totuttu tyytyväinen hymy jälleen hänen huulilleen.
"Muukalaisille matkamiehille ja pyhiinvaeltajille annettakoon herranhuoneen ovella aina kristillinen tervehdys", mutisi hän, "minä menen heitä vastaanottamaan."
Mutta jälleen uusi ajatus välähti hänen aivojensa halki; hän löi kädellä otsaansa ja sanoi: "Enkö ole luostarikoulussa istuessani lukenut vanhanajan historiaa ja kuullut kerrottavan, miten Rooman senaattorit odottivat senoonisia gallialaisia? Viittoihinsa kääriytyneinä, norsunluinen valtikka kädessään, istuivat vanhukset tuoleillaan, kasvot liikkumattomina kuin vaskisilla jumalakuvilla. Latinanopettajamme ei meille turhia jaaritellut; se mahtoi olla todella arvokas vastaanotto! Heribald myöskin osaa sen!"
… Lievä heikkopäisyys saattaa joskus olla kadehdittavakin osa elämässä: mikä muille näyttää mustalta, se on sellaisella varustetulle viherjäistä tai sinistä; mutkitteleva on hänen polkunsa, mutta hän ei huomaa käärmeitä jotka ruohokossa väjyvät; ja kuilun ylitse, johon viisas päätä pahkaa syöksyy, hoipertelee hän vaaraa aavistamattakaan…
Kuruulista tuolia ei siihen aikaan sattunut luostarissa olemaan. Heribald vieritti mahtavan tammipölkyn luostaripihaan johtavalle portille. "Mihin tarpeeseen sitte olisimmekaan lukeneet maallista historiaa, jollemme siitä saa ammennetuksi hyviä neuvoja?" virkkoi hän ja istui tyytyväisenä pölkylleen odottelemaan mitä tuleman piti.
Järven toisella rannalla liikkui parvi ratsumiehiä; ohjakset käsivarren ympärille käärittynä ja nuoli jousenjänteellä olivat he vakoillen hiipineet luostarin läheisyyteen, hunnilaisjoukon etuvartijoina. Kun rannan viidakoissa eivät tavanneet mitään väjyksiä, seisottivat he hevosensa hetkeksi huo'ahtamaan; nuoli paiskattiin takaisin viineen, käyrä miekka pistettiin hampaitten väliin, kannukset ratsun kupeisiin — ja niin viskauduttiin suoraan järveen. Ripeästi uivat oivat hevoset laineitten halki … jo oli etummainen mies toisella rannalla, hyppäsi ratsultaan ja pudisteli itseään kolmasti kuin koira, joka nousee kylmästä kylvystä. Kimakasti kiljaisten päästivät he sitten sisään äänettömään Reichenauhun.
Kuin kivikuva istui Heribald portilla, katsellen pelottomasti oudonnäköisiä tulijoita. Miettimällä inhimillisen kauneuden täydellisyyttä ei hän koskaan ollut hankkinut itselleen levotonta yötä, mutta näky, joka häntä nyt kohtasi, oli niin vallan kamala, että hän ei voinut pidättäytyä supisemasta itsekseen: "Armahda meitä, Herra, laupeutesi jälkeen!"
Satulaan syvään kumartuneina istuivat oudot vieraat ratsuillaan; heidän laihat, hinterät ruumiinsa olivat puetut eläintennahkoihin, takkuisina suortuvina riippui heidän tukkansa alas kuhmuiselta päälaelta, törkeä naama oli keltainen kuin olisi se talilla rasvattu; — etummaisista oli muuan tahallaan leikannut suu-aukkoaan väljemmäksi, niin että se ulottui aina korviin saakka; syvältä kuopistaan katselivat heidän pienet silmänsä epäluuloisesti ulos maailmaan. "Yhtähyvin voisi hunnin sijasta puristella savipalloa käsissään neliskulmaiseksi möhkäleeksi, paiskata siihen jotakin nenän tapaista ja jotain leuvaksi", ajatteli Heribald itsekseen; — mutta siinäpä ne seisoivatkin jo hänen edessään. Hän ei ymmärtänyt heidän sihisevää puhettaan, vaan hymyili rauhallisesti, aivan kuin koko roistojoukko ei häntä ollenkaan liikuttaisi. Tulijat katselivat hetken ihmeissään narrimaista miestä, niinkuin arvostelijat uutta runoilijaa, josta eivät vielä tiedä onko hän lintu vai kala. Sitte tirkisteli yksi heistä paljaaksi ajettua paikkaa Heribaldin päälaella ja osotti käyräsapelillaan sitä tovereilleen, jotka remahtivat irvinauruun. Mutta kun toinen vielä pani nuolen jänteelleen ja härnäsi sillä munkkia, kuohahti Heribaldin mielessä germaanilainen ylpeys moista raakalaisjoukkoa vastaan. "Pyhän Benediktuksen tonsurin nimessä!" huudahti hän kavahtaen pystyyn, "pääni kruunua ei mikään pakanakoira saa saastuttaa!" Ja hän hyökkäsi lähinnä olevan ohjiin käsiksi, tempasi käyrän miekan hänen kupeeltaan ja tahtoi uljaasti puolustaa itseään… Mutta salamaa nopeammin oli muuan hunneista viskannut paulanuoran hänen kaulaansa ja temmaissut hänet kumoon; he hyökkäsivät kaikki hänen päällensä, sitoivat hänen kätensä selän taakse, ja jo heilutettiin turmaa tuovia miekkoja hänen päänsä päällä… Silloin kuului etäältä kopinaa ja humisevaa ääntä niinkuin lähestyvästä mahtavasta ratsuparvesta. Se veti hunnit pois mielipuolen kimpusta, he viskasivat hänet kuin hervottoman säkin tammipölkylle ja ajoivat täyttä nelistä takaisin järvenrannalle.
Koko hunnien pääjoukko oli tällä välin saapunut toiselle rannalle; etuvartiat antoivat kimeällä vihellyksellä tovereilleen tiedoksi, että kaikki oli turvallista ja osottivat saaren toisessa päässä matalan kaalamon ylitse tulla. Pian saapuikin hurja joukko saarelle; heitä oli useampia satoja ratsureja. Augsburgin valleilla ja piispa Uodalrikin rukouksen voimasta oli heidän suuri joukkonsa hajonnut; nyt kulkivat he parvittain halki maata. Vartaloltaan, kasvoiltaan ja ryhdiltään he kaikki muistuttivat toisiaan, niinkuin raa'oilla kansoilla kaikkien kasvojenpiirteet ovat kuin samaan kaavaan valetut — heillä ei yksilön tehtävä olekaan kohota ylöspäin joukon seasta, vaan sulautua siihen.
Tällöin kiiltelivät hunnilaisjoukon oudot aseet ensi kertaa saaren hedelmäpuistoissa ja viljakentillä, missä ennen munkit vaeltelivat rukouskirja kädessään; käärmeen tavoin kiemurteli heidän pitkä jononsa kapeata polkua pitkin. Meluisa soitto, kymbaalin lyöntiä ja viulun ääntä muistuttava, kulki heidän matkassaan; se kaikui terävästi ja kimakasti, sillä hunneilla oli suuret, vaikka epähienot korvat, ja soittajina käytettiin vain niitä, jotka eivät kyenneet ratsastamaan.
Korkealla joukon päällä hulmusi heidän sotalippunsa, johon oli kuvattu vihreä kissa punaisella pohjalla. Lipun luona ratsastivat jotkut johtajista; muiden etunenässä kohosivat Ellakin ja Hornebogin huomiota herättävät vartalot.
Ellakilla oli terävä nenä, jommoista muilla hunneilla ei nähty; hänen äitinsä olikin ollut muuan sirkassilaisneitonen, jota hän sai kiittää kalpeista, miltei ajattelijan tavalla älykkäistä kasvoistaan ja läpitunkevasta katseestaan. Hän oli joukon johtava äly; vanha maailma oli tulella ja miekalla kynnettävä uudenmuotoiseksi, se oli hänen elämänvakaumuksensa, ja että silloin oli parempi olla kyntäjänä kuin kynnettävänä nevana. Hornebog oli laiha ja hinterä mies, hänen musta tukkansa oli palmikoitu kummallekin ohimolle kahdeksi suureksi yksinäiseksi palmikoksi, ja päässä oli leveillä kotkansiivillä koristettu kypärä. Hän oli hunnilaisen ratsastajan esikuva; satula oli hänen kotinsa, telttansa ja palatsinpa; ampuipa hän myös linnun lennosta ja ohi ratsastaessaan erotti sapeliniskulla ihmiseltä pään rungosta. Huotrassa riippui hänellä kuusisyinen palmikoitu ruoska, korkeimman päällikkövallan paljonsanova merkki.
Päämiesten ratsujen selkiä peittivät kallisarvoiset koruommellut kankaat, joillakuilla messupukukin — puhuva todistus siitä, että he jo ennenkin olivat luostareissa vierailleet. Muutamissa vaunuissa joukon jälkijatkossa kuletettiin suuri sotasaalis.
Muulien vetämillä rattailla vaskisten kenttäkattiloiden ja muiden keittoastioiden vieressä istui kyyryisenä vanha ryppyinen akka. Hän varjosti kädellään silmiään ja tähysteli vasten aurinkoa; siellä kohosivat Hegaun kukkulat taivasta kohden, hän ne hyvin tunsi … akka oli metsänrouva. Ekkehardin kodistaan karkottamana hän oli samonnut vieraisiin maihin, ja koston ajatus kyti hänen mielessään hänen aamuin herätessään ja illoin maata pannessaan. Siten saapui hän harhailevalla vaellusmatkallaan Augsburgiin; sen vuoren juurella, missä schwaabilais-jumalattarella Zisalla muinoin oli ollut puinen temppelinsä, paloivat nyt hunnien leirivalkeat; hän liittyi heihin.
Komealla mustalla juoksijalla ratsasti metsänrouvan vierellä nuori neitonen, hameet korkealle käärittyinä. Hän oli reippaan ratsastajaelämän koko muhkeassa täyteläisyydessä; pystynenän alla väreili viekotteleva huulipari, tummat silmät säkenöivät, tukka oli kiedottu hölläksi palmikoksi, jota kiinnittävä punainen nauha lepatteli ilmassa kuin laivan lippu; väljän miehustan yli riippui jousi ja nuolikontti. Tämä ratsuaan tanssittava hunnilainen Artemis oli Erica, kanervakukkanen. Hän ei ollut hunnien heimoa, vaan olivat nämä Pannonian aroilla ratsastaessaan löytäneet hänet yksikseen jätettynä, itkevänä pienenä lapsena ja olivat ottaneet hänet mukaansa, ja heidän leirissään hän oli varttunut suureksi. Kuka häntä miellytti, sitä hän hyväili, jos joku häntä suututti, sitä puri hän käteen. Botund, hunnien vanha majoitusmestari, oli häntä rakastanut; Irkund, nuori sankari, oli surmannut hänet kanervakukkasen takia; mutta kun Irkund tahtoi nauttia tytön lempeä, tuli Zobolfu ja teki terävällä keihäällään hänelle saman palveluksen, jonka tämä itse pyytämättä oli osottanut Botundille; — niin moninaiset olivat Erican elämänvaiheet: aina uusia teitä, uusia maita ja uusia lemmensuhteita. Mutta hunnilaisjoukkoon hän oli kasvanut kiini, oli ikäänkuin sen hyvä hengetär, ja nämä raa'at soturit kohtelivatkin häntä taikauskoisella kunnioituksella. "Niin kauvan kuin kanervakukkanen kukoistaa keskellämme", sanoivat he, "voitamme me maailman. Eteenpäin!"
Heribald virui sidottuna luostarin portilla. Hänen ajatuksensa olivat murheelliset; iso paarma surisi hänen päänsä ympärillä, eikä hän voinut selän taakse köytetyillä käsillään hätistää sitä kimpustaan. "Heribald käyttäytyi sangen arvokkaasti", puheli hän itselleen, "kuten vanha roomalainen istui hän odottamassa vihollista; nyt makaa hän köytettynä pihakivityksellä ja paarma istuu julkeasti hänen nenälleen; semmoinen on arvokkaisuuden palkka! Heribald ei enää iki maailmassa tule osottamaan arvokkaisuutta! Piikkisikojen kesken on semmoinen ominaisuus aivan tarpeeton!"
Niinkuin metsäpuro, jolta sulku on poistettu, vyöryi nyt hunnilaisparvi luostarin pihaan.
Silloin tuntui Heribald raukasta vasta oikein kamalalta. "Oi taloudenhoitaja!" jatkoi hän mietteitään, "vaikka sinä seuraavalla kerralla kieltäisitkin minulta nahan lisäksi vielä paidan ja kaapun, niin pakenenpa totta vie täältä vallan alastonna!"
Vakoojat astuivat Ellakin luo ja ilmoittavat löytäneensä ainoastaan yhden yksinäisen munkin. Hän viittasi heitä tuomaan tämän lähemmäksi; he avasivat silloin Heribaldin siteet, panivat hänet seisomaan pihalle ja osottivat nyrkiniskuilla ja potkuilla minne päin hänen piti astua. Hitaasti kulki poloinen eteenpäin muristen tyytymättömästi itsekseen.
Sanomattoman ylenkatseellinen väre lennähti hunnilaispäällikön huulille, kun hän näki tämän kurjan olennon edessään; huolettomasti viskasi hän ohjakset hevon kaulalle ja kääntyi satulassaan taaksepäin.
"Katsohan millaiselta saksalaisen taiteen ja tieteen edustaja näyttää!" huusi hän Ericalle. — Monilla rosvoretkillään Saksan halki oli Ellak oppinut hiukan saksankieltä. "Missä ovat saaren asukkaat?" kysyi hän käskeväisesti Heribaldilta.
Tämä viittasi kaukaiseen Hegauhun päin.
"Asestettuinako?" tutki Ellak edelleen.
"Jumalan palvelijat ovat aina asestetut, sillä Herra on heidän aseensa ja kilpensä."
"Hyvin sanottu!" nauroi Ellak, "miksi sinä sitte olet jäänyt jälelle?"
Heribald kävi hämille. Rikkinäisiä kenkiään ei hän kehdannut mainita jäämisensä syyksi. "Heribald on utelias", sanoi hän, "hän tahtoi nähdä, miltä pirun pojat oikeastaan näyttävät…"
Ellak tulkitsi seurueelleen munkin kohteliaat sanat. Hirnuva naurunhohotus kajahti miesten riveistä.
"Minä annan lyödä sinut kuoliaaksi", virkkoi Ellak välinpitämättömästi.
"Se on minulle oikein", sanoi Heribald, "miksi jäinkään tänne muista jälelle!"
Ellak tähysteli juroa veitikkaa tutkivin katsein, ja toinen ajatus välähti hänen päähänsä. Hän viittasi lipunkantajaa luokseen. Tämä tuli liehuttaen viheriällä kissalla koristettua sotalippua käsissään. Kissa oli kerran ilmestynyt hunnilaiskuninkaalle Etzelille hänen nuoruudessaan; hän oli unelmoiden istunut enonsa Rugilaan teltassa ja miettinyt, ruvetako ehkä kristityksi ja palvella Jumalaa ja tieteitä; silloin tuli kissa. Rugilaan aarteista oli tämä löytänyt Byzantiumista ryöstetyn kultaisen valtaomenan ja leikitteli sillä, viskellen käpälillään sitä edestakaisin. Ja Etzel kuuli äänen lausuvan itsessään: "Munkkia sinusta ei tule, vaan olet sinä leikkivä maanpallolla niinkuin tämä kissa valtaomenalla!" Ja hän huomasi, että hunnilaisten jumala Kutka oli ilmestynyt hänelle, ja hän meni ja heilutti miekkaansa kautta neljän maanpiirin, antoi kyntensä kasvaa pitkiksi ja tuli, miksi hänen pitikin tulla, Attilaksi, hunnien kuninkaaksi, Jumalan vitsaksi!…
"Lankea polvillesi!" huusi Ellak ratsultaan, "sitä, joka lippuun on kuvattu, sinun pitää kumartaen palvella!"
Mutta Heribald seisoi kuin juurtuneena maahan.
"En tunne sitä!" sanoi hän naurahtaen höperösti.
"Hunnien jumalaa!" huusi päällikkö suuttuen. "Polvillesi, kaapuniekka, tahi…" hän löi käyrää miekkaansa.
Mutta Heribald naurahti uudelleen ja vei etusormen otsalleen. "Huonostipa tunnette Heribaldin", lausui hän, "jos luulette hänen antavan taivuttaa itseänsä tuommoiseen. Kirjoitettu on: 'Kun Jumala oli luonut taivaan ja maan ja pimeys oli syvyyden päällä, sanoi hän: Tulkoon valkeus!' Jos Jumala olisi kissa, ei hän olisi sanonut: 'Tulkoon valkeus!' Heribald ei lankea polvilleen tuommoisen jumalan eteen!…"
Muuan hunnilainen ratsastaja astui huomaamatta hänen luokseen, nykäsi häntä kaavunliepeestä ja supisi hiljaa hyvällä schwaabin murteella hänen korvaansa: "Maanmieheni, minä sinun sijassasi polvistuisin, sillä nämä ovat hirvittävää väkeä". Varottaja oli nimeltään Snewelin ja kotoisin Riessgaun Ellwangenista, hyvä schwaabi siis syntyperältään, mutta aikojen kuluessa muuttunut hunniksi, joiden keskuudessa hän hyvin viihtyi. Ja hän puhui hiukan suhuuttavalla äänellä, sillä häneltä oli poissa neljä etuhammasta ja myöskin joitakuita takahampaita; tämäpä seikka olikin oikeastaan syy, miksi hänestä oli tullut hunni. Nuorina päivinään nimittäin, ollessaan silloin vielä rauhallinen ajuri Salvatorin pikku luostarissa kotiseudullaan, oli hänet lähetetty viemään joku määrä kimaltelevaa Neckarinviiniä keisarillisen turvakirjeen ja hyvän suojelusjoukon turvissa Magdeburgin isoille markkinoille. Sinne tuli pakanallisia pappeja Pommerista ja Wendeinmaalta ostamaan uhriviiniä, ja hän teki hyviä ansioita kaupatessaan tavaransa kolmipäisen Trigloff-jumalan valkopartaiselle ylipapille Stettinin isosta temppelistä. Mutta sitte jäi hän pitämään valkopartaisen pakanapapin kanssa viininmaistajaisia, ja tälle maistui schwaabilainen nektari niin hyvältä, että hän tuli innostuneeksi ja rupesi kristitylle ylistämään kotimaansa ihanuutta, sanoen että vasta siellä Oderin ja Spreen välillä maailma alkaakin, ja tahtoi kääntää hänet väkisin kolmipäisen Trigloffin ja mustan-valkean kirjavan auringonjumalan Radegastin ja suloisten ajatusten jumalattaren Radomyslin palvelijaksi. Mutta tämä oli jo liikaa hyvälle Ellwangenin miehelle. "Tepä olette vasta inhottava wendiläinen suupaltti!" huusi hän ja viskasi juomapöydän kumoon ja karkasi pakanan kimppuun, niinkuin nuori jättiläinen Siegfried pitkäpartaisen peikon Alberichin kimppuun, ja kiskasi käsikahakassa suuren tukon hänen harmaasta parrastaan. Mutta ylipappi huusi kolmipäistä Trigloffia avukseen ja antoi raudoitetulla uhrisauvallaan hänelle sellaisen iskun, että hänen leukapieltensä kauneus iki ajoiksi meni. Ja ennenkun hampaaton schwaabilainen oli jälleen tullut tajuihinsa, oli hänen valkopartainen vihamiehensä paennut tiehensä, eikä hänelle enää tullut tilaisuutta kostaa; mutta ajaessaan ulos Magdeburgin portista pui hän nyrkkiään pohjoiseen päin ja kirskui: "Me vielä kerran tapaamme toisemme!" Ja kun kotiseudulla vielä pahasti naurettiin hänen hampaattomuudelleen, meni hän vimmastuneena hunnien joukkoon ja ajatteli itsekseen, että kun hän näiden mukana kerran ratsastaa pohjoiseen, kostaa hän verisesti kolmipäiselle Trigloffille ja kaikille sen palvelijoille…
Mutta Heribald ei totellut tätä omituista ratsastajaa. Metsänrouva oli hypähtänyt vaunuistaan ja osotti pahasti irvistellen Ellakille munkkia. "Olen tähdistä lukenut", lausui hän, "että keropäät miehet tulevat tekemään meille turmiota. Teidän pitää pahan poistamiseksi hirttää tämä kurja luostarin porttiin, kasvot kohti vuoristoa!"
"Vetäkää se ruoja hirteen!" huusivat monet joukosta, jotka olivat ymmärtäneet metsänrouvan eleet.
Ellak oli uudelleen kääntynyt Erican puoleen. "Tällä hirtehisellä on periaatteitakin", lausui hän pilkallisesti. "Kysymys on hänen hengestään, ja hän kieltäytyy notkistamasta polviaan. Mitä teemme, kanervakukkanen, ripustammeko hänet hirteen?"
Heribaldin henki heilui hennossa langassa. Hän näki ympärillään pelottavia kasvoja, hänen rohkeutensa alkoi mennä, itku oli jo lähellä; mutta oikea neuvo juolahtaa vaaran hetkenä mielipuolenkin päähän: — tähden tavoin loistivat hänen edessään kanervakukkasen kukoistavat kasvot, ja hän hypähti tuskallisin askelin Erican luo. Tämän eteen ei hänen ollut vaikea polvistua, sillä tytön sulous sytytti hänessä luottamusta, ja kohotetuin käsin rukoili hän tältä turvaa.
"Katsokaas, katsokaas!" huusi kanervakukkanen. "Saaren mies ei olekaan niin tyhmä, miltä hän näyttää. Hän taivuttaa polvensa mieluummin Ericalle kuin punavihreälle kissalle." Hän katseli armollisesti kurjaa raukkaa, hypähti alas ratsultaan ja hyväili munkkia rajusti kuin puolivilli eläin. "Elä pelkää", sanoi hän, "sinä saat pitää henkesi, vanha mustakaapu!" Ja Heribald luki hänen silmistään, että tyttö tarkotti täyttä totta vakuutuksellaan. Hän osotti vielä sormellaan metsänrouvaa, joka häntä enimmän oli pelottanut; mutta Erica pudisti päätään: "Se ei sinulle mitään tee!" Silloin hypähti Heribald hyvillä mielin muurille, millä kukki metsäruusuja ja syreenejä; hän taittoi niistä moniaan oksan ja ojensi ne hunnilaiskaunottarelle. Meluisa riemu kajahti luostarin pihassa. "Kanervakukkanen eläköön!" huusivat ratsumiehet ja kalistivat aseitaan. "Huuda sinä mukana!" kuiskasi Ellwangenin mies pelastetulle. Nyt kohotti Heribaldkin äänensä ja huusi hartaasti: "Eläköön!" Kyyneleitä välkkyi hänen silmissään.
Hunnilaiset laskeutuivat alas satuloistaan.
Koiraparven lailla, joka illalla kärsimättömänä odottaa metsästysretken alkamista, jolloin saarrettu hirvi joutuu sen saaliiksi, vartosivat hunnit ahnaasti luostarin portilla, kunnes Ellak antoi merkin ryöstämiseen. Hurjassa vauhdissa syöksyivät he sisään, pitkin käytäviä, portaita ylös ja alas ja viimein kirkkoon kävi tämä meluava kulku. Kiihkeän odotuksen ja pettyneitten toiveiden huudahduksia kuului sekasin; munkkien kammiot tutkittiin läpikotasin, mutta vain vähän taloustarpeita niistä löydettiin.
"Näytä meille aarrekammio!" sanoivat he Heribaldille. Tämä kernaasti noudattikin heidän tahtoaan, sillä hän tiesi kalleimmat aarteista viedyiksi pois. Ainoastaan hopeoituja kynttiläjalkoja ja iso lasinen smaragdi olivat saatavissa. "Huono luostari!" huusi hunneista joku, "lemmon kerjäläisiä!" ja tallasi raudoitetulla korollaan väärää jalokiveä, niin että suuri pala irtautui siitä. Heribaldia he palkitsivat nyrkiniskuilla, niin että hän surullisena hiipi matkoihinsa.
Ristikäytävässä tuli hunni Snewelin häntä vastaan. "Maanmieheni", huusi tämä, "minä olen vanha viininkulettaja, sanoppa missä täällä on viinikellari?" Heribald johdatti hänet alas, naurahtaen tyytyväisesti nähdessään kiinimuuratun pääoven ja nyökkäsi tuoreelle kalkkirappaukselle tuttavallisesti päätään, yksin tietäen sen salaisuuden. Ellwangenin mies ei jälelle jätettyjen viiniammeiden luo päästyään kauvan siekaillut, vaan mursi sinetin, työnsi hanan reikään ja laski kypärinsä viiniä täyteen. Pitkän pitkä oli hänen siemauksensa. "Voi kukonharja ja pakanainluola!" virkkoi hän pyristellen ruumistaan kuin kuumeessa, "tämän juoman takia ei minun olisi tarvinnut lähteä huimien joukkoon!" — Hän kutsui toverejaan hinaamaan ammeet ylös, mutta huolestuneena astui Heribald esiin ja pudisti muuatta ryöväreistä vaatteenliepeestä. "Elä hyvä mies", sanoi hän surkeannäköisenä, "mitäs minulle sitte jää juotavaksi, kun te olette lähteneet matkaanne?"
Nauraen selitti Snewelin hunneille munkin surun. "Narri saakoon myöskin osansa!" sanoivat nämä ja jättivät pienimmän kolmesta ammeesta koskemattomana jälelle; vallan liikutettuna sellaisesta kohteliaisuudesta puristi Heribald lujasti heidän käsiään.
Ylhäällä pihalla nousi ankara melu. Jotkut hunneista olivat tutkineet kirkonkin ja kohottaneet siellä erään haudan kannen; sieltä irvisteli heitä vastaan luurangon naama mustan kaavun sisästä, ja se säikähdytti hunnejakin. Kaksi muuta kiipesi kirkontorniin, jonka huipussa tavallisuuden mukaan kullattu kukko osotti tuulensuuntaa. He lienevät pitäneet sitä joko jonakin luostarin suojelusjumalana tai ehkä oikeana kultana; rohkeasti kapusivat he ylös sen juureen ja pistelivät sitä keihäillään… Silloin valtasi heidät äkkiä huimaus, kohotetut käsivarret vaipuivat alas — he horjahtivat — kamala huuto kuului heidän kurkuistaan, ja perätysten putosivat he alas luostarinpihaan taittaen niskansa.
"Pahoja enteitä!" arveli Ellak itsekseen. Hunnit päästivät kauhunhuudon, mutta pian oli onnettomuus unhotettu; miekka oli jo niin monta heidän tovereistaan kaatanut, että mitä merkitsi enää kahden henki?
He kantoivat ruumiit luostarin puutarhaan. Heribaldin aamulla kumoomasta halkopinosta ladottiin rovio; luostarin kirjastosta tuotiin harvat jälelle jätetyt kirjat, joilla rovio saatiin sytytetyksi.
Ellak ja Hornebog astuivat joukon halki rovion luo. Ahdattuna halkojen väliin näkyi muuan sirosti piirretty käsikirjoitus; kultaiset alkukirjaimet loistivat sen taitetuilla lehdillä. Silloin veti Hornebog käyrän miekkansa tupesta ja lävisti sillä pergamentin; kohottaen sitä miekan käressä kysäsi hän toveriltaan: "Mitä tietävät nuo piirut ja variksen varpaat, veli?"
Ellak otti lävistetyn kirjan ja selaili sen lehtiä; hän oli saanut niin paljon sivistystä, että osasi latinaakin.
"Länsimaitten viisautta!" vastasi hän. "Muuan Boëthius on kirjoittanut siihen kauniita juttuja filosofian lohdutuksista."
"Fifo — sofia, veljeni", sanoi Hornebog, "mikä se semmoinen lohduttaja on?"
"Kaunis nainen se ei ole eikä myöskään mikään viinilaji", vastasi Ellak. "Sitä on vaikea hunninkielellä selittää… Kun joku ei tiedä, mitä varten hän on maailmassa, ja paneutuu päälleen seisomaan saadakseen siitä selvää, sitä likimittäin on länsimaalaisten filosofia. Ja se, joka tällä tavalla lohdutti itseään Pavian vesitornissa, lyötiin sen vuoksi nuijilla kuoliaaksi…"
"Pitäköön hyvänään", sanoi Hornebog. "Kenellä on miekka kädessä ja ratsu säärien välissä, se tietää kyllä mitä varten hän maailmassa on. Ja jollemme sitä paremmin tietäisi kuin ne, jotka tuommoisia variksenvarpaita riipustelevat aasinnahalle, niin olisivat ne vuorostaan meidän niskassamme Tonavan varsilla, emmekä me juottaisi ratsujamme schwaabilaismerestä."
"Mutta arvaatteko mikä onni se kuitenkin on, että tuollaista maailmassa valmistetaan?" kysyi Ellak ja viskasi Boëthiuksen takaisin rovioon.
"Mitä tarkoitatte?"
"Sitä, että käsi, joka on tottunut pitelemään kynänvartta, ei koskaan kelpaa kalpaa heiluttelemaan, ja jos mielettömyys, joka yksityisiä päitä sekottaa, pääsee kirjan muotoon, turmelee se vielä satoja muita päitä. Sata sellaista pölkkypäätä enemmän, se on sata kelpo ratsastajaa vähemmän; tämä se on meidän eduksemme, kun kulemme yli rajan. Niin kauvan kuin länsimaissa kirjoja kirjoitetaan ja synoodeja pidetään, saavat lapsemme huoletta siirtää leiriään yhä lännemmäksi, niin ennusti jo suuri Attila jälkeläisistään."
"Ylistetty olkoon suuri Attila!" lausui Hornebog kunnioittavaisesti.
Silloin huusi ääni heidän takanansa: "Antakaa kuolleiden levätä!" Ja tanssivin askelin tulla sipsutti Erica molempien miesten luo. Hän oli ollut tarkastamassa luostarisaalista; muuan punasilkkinen alttarivaate oli löytänyt armon hänen silmissään ja hän oli poimutellut sen vaipan tapaisesti hartioilleen.
"Kelpaanko täten teille?" kysyi hän keikauttaen tyytyväisesti päätänsä.
"Kanervakukkanen ei tarvitse mitään schwaabilaisten epäjumalanpalvelijain koruja kelvataksensa meille!" sanoi Ellak synkeästi. Silloin hypähti tyttönen hänen luokseen, silitti kädellään hänen takkuista mustaa tukkaansa ja huusi: "Eteenpäin! Ateria on valmis!"
He astuivat pihaan. Luostarin koko heinävaraston olivat hunnit hajottaneet permannolle ja maaten heinissä söivät he ateriaansa. Heribald seisoi käsivarret ristissä rinnalla katselemassa tätä menoa. "Nuo pirun pojat eivät edes osaa istuakaan jokapäiväisen leipänsä ääressä, niinkuin kristityn ihmisen tulee", ajatteli hän, mutta varoi sitä ääneen lausumasta, sillä tiheät iskut olivat opettaneet hänet varovaiseksi.