"Heittäydy sinäkin pitkäksesi, kaapuniekka, saat syödä muiden mukana", huusi Erica viitaten häntä noudattamaan muiden esimerkkiä. Hän katsahti Ellwangenin mieheen; tämä virui heinillä polvet koukussa, niinkuin ei eläessään muuhun asentoon olisi tottunutkaan syödessään. Heribaldkin yritti tehdä samoin, mutta nousi hetkisen perästä seisaalleen, sillä makaaminen syödessä tuntui hänestä kristitylle arvottomalta. Hän nouti luostarista tuolin ja istui sille.
Kokonainen härkä oli paistettu vartaassa hunneille päivälliseksi. Ja mitä luostarinkeittiö muuta tarjosi, se katosi nopeasti hunnien nälkäisiin vatsoihin. Lyhyellä miekalla oli liha leikelty palasiksi ja sormet tekivät veitsen ja haarukan virkaa. Keskellä pihaa seisoi iso viinitynnyri pystyssä, ja jokainen ammensi siitä mielensä mukaan; siellä täällä kierteli taidetekoinen ehtoollismalja juoma-astiana. Heribaldillekin tarjottiin viljalta viiniä, mutta hänen hiljalleen ja tyytyväisenä sitä ryyppäillessään lensi puoleksi kaluttu luu hänen päähänsä. Tuskasta parahtaen katsahti hän ylös, mutta näki silloin, että moni muukin syöjistä jakoi hänen kanssaan saman kohtalon; luiden viskaaminen toisten päälle oli hunnilaisten tapa aterian jälkeen.
Viinin tulistuttamina alkoivat he raa'asti laulaa. Pari nuoremmista ratsureista esitti erään vanhan laulun kuningas Attilan kunniaksi; siinä kerrottiin, miten hän voitti ei ainoastaan miekalla, vaan myöskin rakastettavaisuudellaan, ja mainittiin muutamilla pilkallisilla säkeillä roomalaisen keisarin sisaresta, joka jo etäältä tarjosi kätensä ja sydämmensä hunnilaiskuninkaalle, ilman että tämä otti niitä vastaan.[26]
Huuhkajien huudolta ja konnien kurnuttamiselta kaikui hunnien laulu: kun he olivat päässeet sen loppuun, astuivat jotkut Heribaldin luo ja merkeillä ja eleillä tekivät hänelle ymmärrettäväksi, että häneltäkin odotettiin laulua. Hän yritti vastustella, mutta se ei auttanut mitään. Silloin viritti hän totisena ja miltei itkusuin vastasäkeistön pyhän ristin kunniaksi, joka alkaa sanoilla: Sanctifica nos! Kummastellen kuuntelivat juopuneet raakalaiset vanhan kirkkolaulun pitkiä koko-ääniä, jotka kaikuivat heidän korviinsa kuin äänet erämaasta. Suuttuen kuunteli sitä myöskin metsänrouva vaskikattilansa äärestä; viimein tämä ei enää voinut pidättää itseänsä, vaan hiipi veitsi kädessä Heribaldin luo, tarttui hänen tukkaansa ja yritti leikata häneltä niskasuortuvat — pahin häväistys, minkä hengellisen miehen pyhitetylle päälle voi tehdä.
Mutta Heribald työnsi eukon pois kimpustaan ja jatkoi säikähtämättä lauluaan. Se oli hunnien mieleen, he nostivat meluavia suosionhuutoja, symbaali ja viulu rupesivat säestämään laulua, ja Erica, josta munkin laulu alkoi tuntua ikävältä, tuli hänen luokseen ja tarttui häneen sääliväisen kujeilevasti. "Laulun perästä tulee tanssi!" huusi hän ja veti munkin mukaansa huumaavaan yhteiskarkeloon. Heribald ei enää tiennyt, mitä hänelle tapahtui. Kanervakukkasen povi aaltoili lähellä hänen omaansa. "Tanssipa Heribald taikka ei, se on vain pieni rengas tässä kauhistuksen ketjussa" — ajatteli hän itsekseen ja nosteli sandaalin verhoamaa jalkaansa urheasti tanssin tahdissa; kaapu liehui hänen ympärillään, yhä lujemmin puristi hän hunnilais-impeä povelleen, ja kuka tiesi mitä vielä olisi tapahtunut, jollei neitonen viimein punottavin poskin olisi ryöstäytynyt irti tanssittajansa sylistä ja lyöden häntä keveästi kasvoihin juossut päälliköiden luo, jotka totisesti katselivat teuhaavaa joukkoa.
Leikki oli lopussa ja viinin höyryt hälvenneet humalaisten miesten päästä; silloin antoi Ellak käskyn haudata kuolleet. Silmänräpäyksessä istui koko joukko satulassa ja ratsasti rivittäin polttorovion luo. Vanhin hunneista pisti vainajain hevoset kuoliaaksi ja ne laskettiin isäntiensä ruumiiden ääreen; vanha hunni huusi hirvittävän manauksen kokoutuneiden yli, heilutti sitte soihtuaan ilmassa ja sytytti rovion; — Boëthiuksen "Filosofian lohdutus", pihkaiset halot, käsikirjoitukset ja kuolleiden ruumiit kilpailivat räiskämisessä ja säkenien lennättämisessä, ja mahtava savupatsas kohosi taivaalle.
Paininheitolla, aseleikeillä ja kilpajuoksulla vietettiin vainajien peijaisia. Aurinko teki laskuaan. Hunnilaisparvi jäi luostariin yöksi. —
— Tämä tapahtui pääsiäisen edellisenä torstaina Reichenaun saarella. Tieto hunnien hyökkäyksestä saapui pian Radolfszellin ympärillä oleviin kalastajamajoihin. Kun Moengal, sen paikan pastori, toimitti kirkossa aamujumalanpalvelusta, laski hän kuulijansa vielä kuudeksi; iltapäivällä seurakunnan luku oli supistunut kolmeen, hän itse mukaan luettuna.
Vihapäissään istui hän tuvassaan, jossa hän kerran oli Ekkehardia vierasvaraisesti kestinnyt. Silloin nousi savupilvi hunnien kuolinroviosta taivaalle; hän astui akkunaan… Taivas loimotti aivan kuin koko luostari olisi ollut liekeissä, ja kirvelevää katkua tuli järven yli. "Hiihaa-hoi!" huusi Moengal, "iam proximus ardet Ucalegon! jopa palaa naapuri Ukalegonin luona! Sittepä on minunkin pantava taloni kuntoon. Nyt ulos, vanha Cambutta!"
Cambutta ei ollut mikään palvelus-impi, vaan iiriläiseen tapaan veistetty jättiläismäinen nuija, Moengalin mielisota-ase.
Hän pani messukalkin ja öylättilautasen hirvennahkaiseen jahtilaukkuunsa; — muutapa kultaa ja aarretta ei hänellä ollutkaan. Sitte hän kokosi koiransa ja haikaranmetsästykseen opetetut jahtihaukkansa ja viskasi niiden eteen kaiken lihan ja kalan mitä hänen aitassaan oli. "Syökää itsenne kylläisiksi, lapseni, jottei noille Jumalan kiroamille maanvaivoille jää mitään jälelle!"
Sitte meni hän kellariin ja halkaisi viiniammeen kahtia, niin että kimalteleva neste virtasi lattialle. "Elköön pisaraakaan järviviiniä jääkö noiden pirujen varaksi Moengalin pappilassa!" Vain etikkaruukun hän jätti koskematta.
Kristallikirkkaan voin päälle puunelikossa hän ripotti tuhkakerroksen. Vielä hän hautasi onkensa ja metsästystarpeensa, särki sitte akkunat ja ripotti lasipalaset huolellisesti lattialle ja kynnykselle, terävät käret ylöspäin; — kaiken tämän hän teki tervetuliaisiksi hunneille. Haukat hän laski vapauteen. "Voikaa hyvin!" huusi hän niille, "ja pysytelkää läheisyydessä, kohta saatte hunnien raatoja kalutaksenne!"
Täten oli talo asetettu "tarpeelliseen kuntoon". Laukku yhdellä ja nahkainen metsäpullo toisella kupeellaan, kaksi keihästä kädessä ja Cambutta selässä: siten varustettuna lähti Moengal-vanhus monivuotisesta pappilastaan, Herran totisena sotijana.
Jonkun matkaa oli hän jo kulkenut, taivaan ollessa liekkien ja savun tummentamana; — "Seis!" huudahti hän, "olenpa unohtanut jotakin!"
Hän palasi takaisin majalleen. "Tuliaistervehdyksen ansaitsee tuo keltanaamainen lemmonjoukkio toki saada!" Hän otti laukustaan palasen punaliitua ja kirjoitti iiriIäisillä kirjaimilla pari sanaa pappilan hietakiviseen portikkoon. Rajusateet ovat niitä sittemmin kuluttaneet, eikä kukaan ole osannut niitä tulkita, mutta varmasti oli se voimakas manaus, jonka Moengal-vanhus puki iiriläisiin riimuihin.
Sitte alkoi hän astua tanakasti korkeaa Twieliä kohti.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Hunnilaistaistelu.
Pitkänperjantain aamu oli tullut. Vapahtajamme kuoleman muistoa ei tänäpäivänä vietetty korkealla Twielillä sillä hiljaisella tavalla, millä kirkko sen määrää vietettäväksi. Vanhan Moengalin tulo oli hälventänyt kaikki epäilykset vihollisen lähestymisestä; vielä yömyöhään oli linnassa pidetty sotaneuvottelu ja tultu siihen yksimieliseen päätökseen, että oli rynnättävä vihollista vastaan ja tarjottava sille taistelu avoimella kentällä.
Himmeänä oli noussut keväinen aurinko, ja pian oli se jälleen pilvien peittämä. Myrskytuuli kohisi maan yli ja painoi pilviröykkiöt alas kaukaisen Bodenjärven pintaan, niin että näytti siltä kuin yhtyisivät toisiinsa ilma ja vesi. Silloin tällöin pääsi auringonsäde pilkistämään pilvien lomitse; se oli alkavan kevään vielä päättymätöntä taistelua talven valtoja vastaan. Miehet olivat nousseet sijoiltaan ja varustelivat itseään päivän vakavaan työhön.
Tornikammiossaan asteli Ekkehard vaitonaisena edestakaisin, kädet ristittyinä rukoukseen. Kunnioittava tehtävä oli hänelle uskottu. Hänen oli määrä pitää kokoutuneelle sotajoukolle saarna ennen tappeluun menoa; sen vuoksi rukoili hän voimaa ja ajatusten rohkeata lentoa, jotta hänen sanansa tulisivat säkenöitseviksi kipinöiksi, sytyttämään kaikkien sydämmissä taistelunhalun kuuman liekin.
Äkkiä avautui hänen kammionsa ovi. Sisään astui herttuatar ilman Praxedista; hän oli heittänyt monipoimuisen vaipan aamupukunsa yli suojatakseen itseään aamukylmältä, kenties myöskin pysyäkseen tuntemattomana astuessaan vieraiden keskitse torniin. Keveä punerrus lennähti hänen poskilleen, kun hän seisoi yksinään nuoren opettajansa edessä.
"Lähdettekö tänään toisten mukana taisteluun?" kysyi hän.
"Minä lähden", vastasi Ekkehard.
"Halveksisinpa teitä, jos olisitte toisin vastannut", sanoi korkea rouva, "ja te lienette ennakolta arvannut ettei ole tarpeen pyytää lupaa minulta lähteäksenne sellaiselle matkalle. Ettekö edes ole ajatellut ottaa minulta jäähyväisiä?" jatkoi hän hiukan nuhdellen.
Ekkehard seisoi hämillään. "Tänään lähtee linnastanne ulos jalompia ja parempia miehiä", sanoi hän; "apotit ja ylimykset tulevat olemaan ympärillänne; kuinka voisin minä silloin ajatellakaan jäähyväisten-ottoa, vaikkapa…" Hänen äänensä sortui kurkkuun.
Herttuatar katseli häntä pitkään. Molemmat vaikenivat.
"Minä tuon teille jotakin, josta tulee olemaan teille apua taistelun tuoksinassa", lausui herttuatar hetkisen kuluttua. Hän otti vaippansa alta esiin kallisarvoisen miekan kalliine kantimineen; maidonvalkea akaattikivi loisti sen kahvassa. "Se on herra Burkhardin, autuaan miesvainajani, kalpa. Kaikista aseistaan piti hän tätä suurimmassa arvossa. 'Sillä kalvalla voi halkoa vaikka kallioita, eikä se säry eikä murru', sanoi hän usein. Teidän on tehtävä sille kunniaa!"
Hän ojensi aseen Ekkehardille, joka otti sen ääneti vastaan. Ennaltaan kantoi hän jo rautapaitaa kaapunsa alla, nyt vyötti hän miekankantimen ympärilleen ja löi kädellään kahvaa, ikäänkuin seisoisi vihollinen jo hänen edessään.
"Ja vielä jotakin", virkkoi Hadwig rouva.
Silkkinauhassa riippui hänen kaulassaan kultaan juotettu pyhimysjäännös, hän veti sen povestaan esiin; se oli kristalli, jonka sisällä piili miltei näkymätön lastunen. "Jollei minun rukoukseni ole kylläksi, tulkoon tämä pyhä jäännös turvaksenne. Se on lastu pyhästä rististä, jonka keisarinna Helena kerran oli löytänyt. Missä ikinä tämä pyhyys on läsnä, sinne on rauha palautuva ja omaisuuden kasvaminen ja terveellinen, hyötyisä ilma, niin luettiin kirjeessä, jolla kreikkalainen patriarkka vahvisti sen oikeaksi. Tuottakoon se sodassakin siunausta!"
Hän kumartui ripustaakseen kalliin esineen munkin kaulaan. Tämä notkisti polvensa; jo oli kalleus kauvan riippunut hänen kaulassaan, mutta yhä oli hän polvillaan. Herttuatar silitti kädellään keveästi hänen kiharaista tukkaansa, lempeä ja alakuloinen piirre kirkasti hänen ankaria kasvojaan… Ekkehard oli notkistanut polvensa pyhän ristin nimen kuullessaan, mutta nyt tuntui hänestä, että hänen piti vielä uudelleen polvistua sen ylvään rouvan edessä, joka niin armollisesti muisti häntä. Syntyvä lempi vaatii aikaa päästäkseen itsestään selville, eikä Ekkehard rakkauden asioissa ollut oppinut laskemaan niinkuin Virgiliuksen runomitoissa; muuten olisi hän voinut sanoa itselleen, että ken kerran rouva Hadwigin tavalla oli temmannut hänet luostarin hiljaisuudesta luokseen, seisonut hänen kanssaan tuona iltana Hohenkrähenin huipulla ja nyt hyvästeli häntä taistelun koitteessa, se hyvin voi odottaa häneltä sydämmen syvyydestä nousevaa sanaa tai kenties jotakin enempääkin.
Hänen ajatuksensa ajoivat toisiaan hurjassa vauhdissa, kaikki suonet sykkivät rajusti…
Jos aikaisemmin jotakin lemmen tapaista oli liikkunut hänen povessaan, oli kunnioitus korkeaa valtiatarta kohtaan heti astunut karkoittamaan sen, kuten myrskytuuli, joka akkunaan arasti kavunneen lapsen pakottaa kiiruusti vetämään nenänsä sisälle. Mutta nyt ei hän tuntenut mitään pelonsekaista kunnioitusta, pikemminkin muisteli hän sitä hetkeä, jolloin hän reippain käsivarsin oli kantanut herttuattaren luostarinpihan poikki. Munkkilupaustansakaan hän ei ajatellut; hänessä kuohui hämäränä, polttavana ajatus lentää ihanan naisen syliin ja puristaa hänet riemuiten povelleen… Burkhard herran miekka poltti hänen kupeellaan. Heitä pelkosi, maailma kuuluu uljaalle! Eikö tämä kehotus ollut selvästi luettavana Hadwig rouvan silmissä?
Hän nousi seisaalleen, väkevänä, suurena, vapaana — sellaisena ei herttuatar koskaan ollut häntä nähnyt… Mutta tätä kesti vain silmänräpäyksen ajan; vielä ei ollut hiiskaustakaan hänen sydämmensä myrskystä lennähtänyt hänen huultensa yli, kun hänen silmäyksensä sattui mustaan eebenpuiseen ristiinnaulitun kuvaan, jonka hurskas Vincentius herra kerran oli ripustanut tornikammionsa seinälle. — "Tänään on Herran päivä ja sinun on saarnattava kansalle!" Muisto velvollisuudesta löi kaikki muut tunteet maahan…
Tulipa kerran halla sunnuntaiaamuna, ja oljet ja lehdet ja kukat seisoivat mustina, ennenkun aurinko oli ennättänyt tulla näkyviin…
Arasti kuten ennenkin tarttui hän Hadwig rouvan käteen.
"Miten tulee minun kiittää valtiatartani?" kysyi hän murtuneella äänellä.
Herttuatar katseli häntä läpitunkevin silmäyksin. Hento piirre oli paennut hänen kasvoiltaan, totuttu ankaruus laskeusi jälleen hänen otsalleen, aivan kuin olisi hän tahtonut sanoa: Jollette itse sitä tiedä, en minäkään sitä teille ilmoita! — mutta hän vaikeni. Yhä vielä piti Ekkehard hänen oikeaa kättään omassaan. Hän veti sen takaisin. "Olkaa hurskas ja urhoollinen!" lausui hän lähtien huoneesta. Se kaikui pilkalta…
Tuskin kauvempaa kuin tarvitaan Isämeidän lukemiseen, oli herttuatar viipynyt Ekkehardin luona, mutta sen kuluessa oli tapahtunut enemmän kuin viimemainittu saattoi aavistaakaan.
Hän asteli jälleen edestakaisin tornikammiossaan. "Sinun pitää kieltää itsesi ja seurata Herraa!" — niin kuului muuan määräys P. Benediktuksen säätämien hyvien töiden luettelossa. Hän tahtoi mielessään olla ylpeä voitostaan oman itsensä ylitse; mutta Hadwig rouva oli loukatuin tuntein astunut alas kierreportaiden rappusia, ja missä ylväs mieli luulee tulleensa halveksituksi, sinne koettavat kovat päivät.
Oli aamun seitsemäs hetki, kun Hohentwielin linnanpihassa pidettiin jumalanpalvelus ennen taisteluun menoa. Lehmusten alle oli pystytetty alttari, jolle oli ladottu mukana tuodut pyhät esineet uskovaisten lohdutukseksi. Piha täyttyi aseellisista miehistä; kiinteästi kylki kylessä seisoivat ruodut, niinkuin Simon Bardo ne oli järjestänyt. Kumean ukkosjyminän tavoin kaikui munkkien laulu. Reichenaun apotti, valkoisella ristillä koristettu musta messukaapu hartioillaan, johti jumalanpalvelusta.
Tämän jälkeen astui Ekkehard alttarin portaille. Täynnä liikutusta kulki hänen katseensa kokoutuneen joukon päiden yli; vielä kerran juohtui hänen mieleensä muisto siitä, miten hän äskettäin yksinäisessä kammiossaan oli vastustanut kiusausta — sitte luki hän evankeliumin Vapahtajan kärsimisestä ja kuolemasta. Vähitellen tuli hänen äänensä selväksi ja kirkkaaksi, hän suuteli pyhää kirjaa ja antoi sen diakoonille, jotta tämä laskisi sen silkkityynylle; sitte kohotti hän katseensa taivaalle ja alotti saarnansa.
Hiiskumatta kuunteli häntä joukko.
"Liki tuhannen vuotta on kulunut siitä", huusi hän, "jolloin Jumalan poika kallisti päänsä ristille ja lausui: 'Se on täytetty! Mutta me emme ole pelastukselle valmistaneet tilaa mielissämme, synneissä olemme vaeltaneet ja kiukkuisia sanoja olemme sydämmiemme kovuudessa huutaneet taivaalle.
"Sen vuoksi on koittanut ahdistuksen aika, paljaat miekat säihkyvät jälleen vastaamme, pakanalliset hirviöt ovat hyökänneet kristittyyn maahan.
"Mutta sen sijaan että suuttuen kysyisi: Miten suuri on Herran pitkämielisyys, että hän jättää armaan isänmaamme alttiiksi moisille hirviöille? — lyököön jokainen rintaansa ja sanokoon: Meidän turmeluksemme tähden ovat ne lähetetyt. Ja jos tahdotte tulla heistä vapahdetuiksi, niin ajatelkaa Vapahtajan rohkeata kuolemaa. Tarttukaat miekkojenne kahvoihin, niinkuin hän kerran tarttui ristiinsä ja kantoi sen Pääkallonpaikalle, katsokaat ylös ja etsikäät tekin itsellenne Golgathanne!!…"
Hän viittasi järven toiselle puolelle. Sitte jatkui hänen puheensa virta lohdutuksen ja lupauksen sanoilla, vahvana kuin jalopeuran kiljuna korvessa.
"Ajat täyttyvät, joista kirjoitettu on: 'Ja koska tuhannen vuotta kuluneet ovat, niin Saatana päästetään vankeudestansa. Ja hän menee ulos pakanoita viettelemään, jotka neljällä maankulmalla ovat, Gog ja Magog, että hän heitä sotaan kokois, joidenka luku on kuin meren santa. Ja he astuivat maan avaruuden päälle ja piirittivät pyhäin leirit ja rakkaan kaupungin; ja tuli lankesi taivaasta ja kulutti heidät. Ja se Perkele, joka heitä vietteli, heitettiin tuliseen ja tulikiviseen järveen, jossa se peto ja se väärä profeetta olivat; ja ne pitää vaivattaman yötä ja päivää iankaikkisesta iankaikkiseen'.
"Ja mitä Patmon näkijä aavistuksena on ilmoittanut, se on meille takeena ja turvana voitosta, niin että synneistämme puhdistuneina lähdemme taisteluun. Antakaa heidän hyökätä kimppuumme nopeilla ratsuillaan, mitä se meitä säikähyttää? Helvetin pojiksi on Herra heidät leimannut, sen vuoksi ovat heidän kasvonsa vain irvikuva ihmiskasvoista; peltojemme sadon voivat he polkea ja häväistä kirkkojemme alttarit, mutta Jumalaan luottavaisten miesten käsivartta he eivät voi kestää.
"Ja muistakaatte myöskin, että meidän schwaabilaisten on aina täytynyt taistella ensi rivissä, missä valtakunnan kohtalosta on kalpaa käytelty;[27] vaikka muina aikoina olisi kauhistus Herran edessä pukeutua sotisopaan hänen juhlapäivänään, siunaa hän tänään aseemme ja lähettää pyhänsä avuksemme ja sotii itse kanssamme, hän, sotajoukkojen Herra, joka käskee salaman sinkoamaan kaikki musertaen taivaalta ja avaa syvyyden ammottavat kuilut kun pelastuksen hetki on tullut."
Valituilla esimerkeillä kunniakkaista taisteluista sytytti Ekkehard kuulijainsa mielet, ja moni nyrkki puristui keihään ympärillä ja moni jalka kohosi kärsimättömästi lähtöön hänen puhuessaan. Joosuan sotaretkestä, kun hän Herran tukemana löi yksineljättä kuningasta Jordanin takana olevilla maanäärillä, — ja Gideonista, joka pasuunain kaikuessa ryntäsi midianilaisten leiriin ja ajoi heidät aina Bethsedaan ja Tebbathiin saakka, — ja Bethulian miesten hyökkäyksestä, jotka Judithin kunniakkaan työn jälkeen löivät assyyrialaiset miekan terällä.
Mutta lopuksi huusi hän kuulijoilleen sen kehotuksen, jonka Juudas Makkabeus oli huutanut kansalleen, kun he asettivat Emmaonin luona leirinsä vastapäätä Antiokuksen sotajoukkoa: "Hankkikaat ja älkäät hämmästykö, että te huomeneksi valmiit olisitte sotimaan pakanoita vastaan, jotka meidät ja meidän pyhämme aikoivat maahan lyödä. Sillä se on meille parempi, että me kuolemme sodassa, kuin että me näemme senkaltaista kurjuutta, joka on tullut meidän kansamme ja jumalan palveluksemme päälle — Amen!"
Hänen päätettyään vallitsi hetkisen äänettömyyttä; mutta sitte nousi huumaava meteli ja kilinä, soturit löivät miekoillaan kilpiinsä, kohottivat keihäitään korkealle ja heiluttivat lippujaan, — vanha merkki ystävällisestä suostumuksesta puhujan sanoihin. "Amen!" kaikui jylisten heidän riveistään, sitte notkistivat kaikki polvensa ja jumalanpalvelus oli päättynyt; kamalalta kuului puisten kolistinten ääni totutun juhlallisen kellojensoiton asemasta. Ken ei vielä pääsiäisjumalanpalveluksessa ollut vahvistanut itseään Herran ruumiilla, astui nyt alttarin luo sitä saamaan. Silloin kuului tornista huuto: "Aseihin! Aseihin! Vihollisia! Järven puolelta tulee mustanaan ratsastajia! Aseihin!" Nyt ei enää kestänyt lepoa, sotijat syöksyivät portille kuin hengen ajamina; tuskin ennätti apotti Wazmann lausua siunauksen heidän ylitsensä.
Hehkuen taistelunhalua ryntäsi joukko ulos portista, jokaisen sydän paisuvan jännityksen valtaamana, kukin tuntien rientävänsä suurta silmänräpäystä kohti. Ja oli Sankt Gallenin munkkeja neljäseitsemättä, Reichenaun munkkeja yhdeksänkymmentä ja linnan alustalaisia yli viisisataa. Sankt Gallenin sotamerkin vieressä astui Ekkehard; mainittu merkki oli harsoon kääritty ristiinnaulitun kuva, josta liehui mustia nauhoja, sillä luostarin varsinainen lippu oli jäänyt jälelle. Linnan balkonilla seisoi herttuatar liehuttaen valkoista huivia jäähyväiseksi lähteville; Ekkehard kääntyi katsomaan taaksensa, mutta Hadwig rouvan katse vältti hänen silmäystään, eikä hänen jäähyväistervehdyksensä ollut tarkoitettu nuorelle opettajalle.
Alemman linnanportin luo olivat palvelevat veljet kantaneet P. Markuksen luita sisältävän arkun. Kukin ohikulkeva kosketti miekallaan ja keihäänkärellään sitä ja astui sitte raskain askelin linnantietä alaspäin.
Laajalla tasangolla, joka ulottuu järvelle päin, järjesti Simon Bardo sotaväkensä. Hei, miten herttaiselta tuntuikaan vanhasta päälliköstä, kun totuttu panssari jälleen munkinkaavun asemesta verhosi arpien peittämää rintaa! Hänen leveä jalokivillä koristettu vyönsä ja miekan kultainen kahva muistuttivat entisestä joukkojen johdattajasta.
"Te luette vanhoja kirjailijoita grammatiikan vuoksi", oli hän lausunut molemmille apoteille, jotka ratsastivat hänen sivullaan, "minä olen heiltä oppinut käsityöni. Frontinuksen ja Vegetiuksen hyviä neuvoja voi vielä tänäkin päivänä seurata. Aluksi koetettakoon roomalaisten legioonain taistelujärjestystä, sillä silloin paraiten huomaa, millainen vihollinen on edessämme. Voimme sitte vielä aina tehdä miten vain haluttaa, tätä leikkiä ei puolessa tunnissa loppuun leikitellä."
Hän komensi kevyt-aseiset joukot — linkoojat ja jousimiehet — ryntäämään muiden edellä; niiden piti miehittää metsänreuna, ollen tiheän männikön kautta suojatut ratsastajain hyökkäystä vastaan. "Tähdätkää alas!" huusi hän näille, "vaikka miehen asemesta osuisittekin ratsuun, on se aina jotakin!"
Torvien soidessa riensi tämä parvi määräpaikalleen, mutta ei ollut vielä mitään vihollista näkyvissä.
Linnan alustalaiset hän jakoi kahteen osastoon; tiheissä riveissä, keihäät tanassa ja hitain askelin kulkivat nämä eteenpäin; kummankin osaston väliä oli joku jalka. Randeggin ja Fridingenin herrat johdattivat niitä.
Munkit hän komensi liittymään yhdeksi joukkioksi ja asetti sen jälkijoukoksi.
"Miksi näin?" kysyi apotti Wazmann; häntä loukkasi se, ettei heille myönnetty ensi hyökkäyksen kunniaa.
Vanha soturi hymähti. "Ne ovat minun _triarii_sotilaitani", sanoi hän, "ei sen vuoksi, että olisivat muita kokeneemmat aseiden käyttelyssä, vaan koska he taistelevat palaamisen vuoksi lämpimään pesään. Ken on karkoitettu kodistaan ja konnustaan ja vuoteestaan, sen isku on raskain ja pisto syvin. Elkää huolehtiko, tappelun vimma kohtaa vielä kylliksi aikaisin Pyhän Benediktuksen joukkoakin!"
Hunnit olivat aamun sarastaessa lähteneet Reichenaun luostarista. Ruokavarat olivat kalutut loppuun, viinit juotu, kirkko ryöstetty, — he olivat kunnollisesti suorittaneet päivätyönsä. Heribaldin otsalta silisi moni ryppy, kun hunneista viimeinen katosi portista. Hän heitti heidän jälkeensä kultakolikon, jonka Ellwangenin mies oli kaikessa salaisuudessa ojentanut hänelle. "Maamieheni", oli Snewelin sanonut, "jos kuulet onnettomuuden kohdanneen minua, niin lueta tusina messuja sieluparkani hyväksi. Minä olen aina ajatellut hyvää teistä ja teidän opistanne, ja että jouduin pakanain joukkoon, se tapahtui tavalla, jota en itsekään ymmärrä. Ellwangenin maa on valitettavasti liian karu, jotta sillä pyhimyksiä kasvaisi."
Mutta Heribald ei tahtonut hänestä mitään tietää. Puutarhassa kokosi hän poltettujen ruumiiden tuhan ja sirotti ne järveen, hunnien vielä ratsastaessa sillä rannalla. "Elköön pakanoista jääkö tomunhiukkastakaan jälelle saarellemme", puheli hän. Sitte hän meni luostarinpihaan ja tirkisteli syvämietteisesti sitä paikkaa, jolla hän eilispäivänä oli ollut pakotettu tanssimaan.
Hunnit ratsastivat synkeän petäjikön halki korkeata Twieliä kohti. Mutta heidän huoletonna ratsastaessaan karahti siellä täällä ratsu pystyyn; nuolia ja linkokiviä singahti näkymättömien käsien ampumina tiheään heidän joukkoonsa. "Mitäpä välitätte itikoiden pistoista!" huusi Ellak ja kannusti ratsuaan. "Eteenpäin, tasanko on ratsastajataistelua varten!" Tusinan miehistään hän käski jäämään kuormaston kanssa jälemmäksi kurittamaan metsästä ampujoita. Maa tärisi eteenpäin kiitävän joukon kaviontöminästä; tasaiselle kentälle tultua hajosivat rivit ja ulvoen syöksyivät hunnit vastaantulevaa kristittyä sotajoukkoa vastaan. Kaukana muiden etunenässä ratsasti Ellak hunnien lipunkantajan keralla, joka heilutti punavihreää lippua hänen päänsä päällä; vihollisen kohdalle tultua kohosi hän korkealle satulassaan, kiljasi hurjasti ja ampui itse ensimmäisen nuolen, siten vanhan tavan mukaan julistaakseen taistelun alkaneeksi.[28] Sitte alkoi murhaaminen. Mutta vähän hyödytti schwaabilaisia sotureja, että he seisoivat järkähtämättä paikallaan törröttävänä keihäsmetsänä; kun ratsumiesten hyökkäys oli torjuttu, tuli heidän päälleen etäältä tiheä nuolisade; puoleksi seisoaltaan satulassaan ratsun ravatessa täyttä vauhtia ampuivat hunnit nuoliaan, jotka harvoin erehtyivät maalistaan.
Toiset ryntäilivät sivuilta päin, — ja voi niitä kaatuneita, joita eivät veljensä kiirehtäneet korjaamaan keskeensä!
Silloin mielivät metsässä piileskelevät kevytaseiset tehdä rynnäkön takaapäin hunnien selkään. Torven ääni kutsui heidät kokoon, he ryntäsivät eteenpäin; — mutta ajatuksen nopeudella olivat hunnit kääntäneet ratsunsa ja nuolisade singahti ryntääjiä vastaan; he hämmästyivät, jotkut harvat astuivat vielä eteenpäin, mutta he viskattiin maahan; ainoastaan Audifax kulki edelleen nuolien suhistessa ympärillään, hän ei katsonut ylös eikä taakseen, vaan puhalsi yhä vain rynnäkkömarssia niinkuin hänen virkansa oli; siten joutui hän keskelle vihollisparvea.
Silloin vaikeni hänen pillinsä ääni; eteenpäin karatessaan oli muuan hunneista nakannut paulan hänen kaulaansa ja tempoi häntä mukanaan; vastustellen katseli Audifax ympärilleen, mutta ketään hänen vähäisestä joukostaan ei ollut näkyvissä. "Oi Hadumoth!…" huusi hän murheellisena. Ratsurin kävi sääli urheata vaaleatukkaista poikaa, ja sen sijaan että olisi leikannut häneltä kaulan poikki, nosti hän pojan satulaansa ja karahutti hänen kanssaan pois. Muutaman kunnaan suojassa odotteli hunnien kuormasto. Korkealla vaunuissaan seisoi metsänrouva ja katseli taistelun vilinää; hän oli hoidellut ensimmäisiä haavoittuneita ja laulanut voimakkaita taikoja juoksevan veren tyrehdyttämiseksi.
"Tässä tuon teille erään, joka voi pestä kattiloitanne!" huusi hunni ja viskasi paimenpojan alas ratsultaan, niin että tämä lennähti eukon jalkoihin vaunujen ruovoista palmikoituun koppaan.
"Ähä, tervetultua, sinä myrkyllinen sammakko!" huusi noita-akka julmasti naurahtaen, "saatpa nyt palkkasi siitä hyvästä, ettäs johdatit kaapuniekan kalliolleni!" Hän oli tuntenut pojan ja sitoi hänet nyt paulanuorasta vaununreunaan kiini.
Audifax ei vastannut sanaakaan. Mutta karvaat kyyneleet vuotivat nyt pitkin hänen poskiaan; hän ei itkenyt vangiksi joutumistaan, vaan koska uudelleen oli pettynyt toiveissaan. "Oi Hadumoth!" … huokasi hän toistamiseen. — Edellisenä keski-yönä oli hän istunut paimentyttösen kanssa liekehtivän nuotion ääressä. "Sinun pitää tulla vahvaksi", oli Hadumoth sanonut, "karaistuksi iskuja ja pistoja vastaan!" Hän oli keittänyt kattilassa ruskeaa käärmeen ja voidellut sen rasvalla pojan otsan, hartiat ja rinnan. "Huomenillalla odotan sinua tässä samassa paikassa, ja sinä palajat tervennä luokseni. Ei mikään miekka pysty käärmeenrasvaan!"
Ja Audifax oli ojentanut hänelle kätensä ja oli sitte hilpeänä mieleltään lähtenyt säkkipillineen mukaan taisteluun. Ja nyt!…
Vielä riehui kamppailu laakson uomassa. Jo horjuivat schwaabien rivit, väsyneinä oudosta tappelusta. Arvelevaisesti katseli Simon Bardo sinnepäin ja pudisti päätään. "Kauneinkin sotataito", murisi hän, "kimmoutuu takaisin näistä kentaureista, — ne pirut laukkaavat edestakaisin ja ampuvat kaukaa, ikäänkuin minun kolmenkertaista taistelujärjestystäni ei olisi olemassakaan; olisipa todella tarpeen, että keisari Leon kirjaan sotataidosta liitettäisiin erityinen luku hunnilaisten hyökkäyssuunnitelmasta!"
Hän ratsasti munkkien luo ja jakoi ne jälleen kahteen osastoon; Reichenaulaisten piti liittyä schwaabilaisten sotarintaman oikeaan ja Sankt Gallenilaisten sen vasempaan sivustaan ja sitte kummankin kääntyä, niin että vihollinen tulisi kaarretuksi laajan puoliympyrän sisään, metsä takanaan. "Jolleivät ne vain murtaudu läpi, eivät ne voi pitää puoliaan", huusi hän heiluttaen leveätä miekkaansa; "ylös siis ja kukin paikoilleen!"
Hurja tuli loisti kaikkien silmistä. Rivit seisoivat valmiina marssimaan. Vielä lankesivat kaikki polvilleen, ottivat maasta multaa kouraansa ja viskasivat sen päänsä päälle, siten pyhittäen ja karkaisten itsensä isänmaan mullalla; — sitte lähdettiin taisteluun.
Sankt Gallenilaiset virittivät hurskaan sotalaulunsa media vita'n. Notker änkyttäjä oli kerran kulkenut luostarin läheisen Martin-rotkon kuilujen ja kallioiden yli, jotka kaareutuivat silloiksi huimaavien syvyyksien yli; silloin esiytyi hänen sielussaan samallainen kuva siitä, miten elämämme jokaisen silmänräpäyksen alla ammottaa kuoleman kauhistuttava kuilu, ja siinä mielentilassa ollen hän sepitti laulunsa. Nyt oli se hänen veljilleen loihtulaulu, suojaava kilpi omalle elämälle ja turmio viholliselle.
Synkeästi kaikuivat hyökkäävien munkkien riveistä keskellä hunnilaistaistelua sen säveleet:
"Ah, puoli eloa on elämämme,
On kuolon varjot aina edessämme!
Me ketä auttajaksi rukoilemme,
Kuin Sua, Herra, tuomar' rikostemme?
Pyhä Jumala!"
Ja toisella sivustalla vastasivat Reichenaun munkit tähän:
"Sua isämme jo hartaast' ikävöivät
Sun kauttas vihamiehensä he löivät,
Sun puolees puhuivat he kyyneleillä,
Et hyljännyt sä heitä murheen teillä.
Väkevä Jumala!"
Ja oikealta ja vasemmalta kaikui sitte yhdessä — miekkojen jo kilistessä toisiaan vastaan ja haavoittuneiden raskaasti kaatuessa:
"Nyt meitäkään, o Herra, elä heitä,
Kun uhkaa pakanat, meit' voimallasi peitä;
O, elä hylkää meitä kuolemalle,
Suur' Jumala, sä apu uskovalle!
Pyhä Jumala, pyhä väkevä Jumala!
Pyhä vanhurskas Jumala, armahda meitä!"[29]
Siten olivat molemmat vihollisjoukot joutuneet jo käsikahakkaan keskenään. Ällistyneinä olivat hunnit katselleet lähestyviä synkkiä joukkoja; ulvonta ja pirullinen huuto: "Hui! Hui!" oli heidän vastauksensa media vitaan. Myöskin Ellak oli järjestänyt joukkonsa hyökkäykseen, ja ympäri kenttää kohisi taistelu. Hunnien kannustamisesta vimmastuneet ratsut mursivat Sankt Gallenilaisten heikon rintaman, ja kiukkuinen ottelu mies miestä vastaan alkoi, — voima taisteli nopsuutta vastaan, germaanilainen järkähtämättömyys hunnilaista viekkautta vastaan.
Silloin joi Hegaun maa monen hurskaan miehen verta. Väkevä Tutilo makasi kuolleena kentällä; hän oli juossut muutaman hunnin hevosen alle, temmaissut ratsastajan sääristä alas satulasta ja heiluttaen irvinaamaista hirviötä ilmassa murskannut sen pään kiveä vastaan; — mutta silloin lensi nuoli harmautuneen taitoniekan ohimon läpi, hänen haavoitetuissa aivoissaan kajahti ikäänkuin taivaallisten sotajoukkojen riemulaulu, sitte vaipui hän kuolleen vihollisen päälle. Ilkeä Sindolt sovitti rintaansa saamallaan haavalla monet ilkityönsä tovereitaan kohtaan; ja vähän auttoi skotlantilaista Dubslania hänen lupauksensa P. Minavaloiukselle matkata paljain jaloin Roomaan, jos tämä pyhimys suojelisi häntä taistelussa, — läpiammuttuna kannettiin hänet taistelusta.
Kun iskuja rapisi kypärälle niinkuin rakeita liuskakivikatolle, veti Moengalvanhus munkinpäähineen päänsä yli, niin ettei hän voinut katsoa oikealle eikä vasemmalle. Hänen keihäänsä olivat jo viskatut. "Ulos nyt, vanha Cambutta!" huusi hän kiukkuisesti ja tempasi käteensä nuijan, jota hän oli kantanut selkäänsä kiinnitettynä, ja pian seisoi vanhus keskellä mellakkaa kuin puimamies lyhteitten keskellä. Jo kauvan oli muuan ratsastaja häärinyt hänen ympärillään. "Kyrie eleison!" lauloi Moengal ja löi nuijallaan sen hevosen kallon kahtia; mutta keveästi hypähti ratsastaja kaatuvan ratsun selästä maahan ja haavoitti käyräsapelillaan lievästi vanhuksen käsivartta. "Hoihoo!" huusi tämä, "huhtikuu onkin sopiva aika suonta lyödä; mutta katsohan eteesi, lääkäri pikkuinen!" ja hänen nuijansa suhahti mahtavasti ilmassa, aivan kuin olisi hän tahtonut vajottaa vihollisensa sillä maan sisään näkymättömiin. Mutta hunni vältti iskun hypähtämällä syrjään; silloin putosi häneltä kypärä päästä: kukoistavat kasvot hymyilivät nuijanheiluttajaa vastaan ja muhkeat kiharat lainehtivat niiden ympärillä, löysästi sidottuina punaisella nauhalla. Ja ennenkun Moengal ennätti iskeä toisen kerran, hypähti olento hänen luokseen notkeana kuin metsäkissa, nuoret kasvot lähenivät hänen partaisia kasvojaan ikäänkuin tarjotakseen hänelle vielä vanhoilla päivillään suutelon herkkua, mutta muiskun sijasta tunsikin ukko kipeän pureman poskessaan; hän tarttui molemmin käsin kiini hyökkääjään — tällä oli naisen lanteet. "Väisty luotani, kummitus!" huusi hän, "sylkeekö helvetti tänne kiusaksemme vielä naispirujakin?" — mutta silloin istui hänen toisellakin poskellaan korea arpi, siten palauttaen hävitetyn sopusuhtaisuuden. Moengal kavahti taaksepäin, amatsooni nauroi hänelle; joutilas hevonen sattui juoksemaan ohitse, — ja ennenkun vanhus oli ennättänyt uudelleen kohottaa nuijaansa, istui Erica satulassa ja ratsasti pois kuin yön unelma kukon ensi kerran kiekuessa…
Muuatta linnanväen ruotua keskellä taistelurintamaa johti kamariherra Spazzo. Hidas eteenpäinmarssiminen oli häntä miellyttänyt, mutta kun taistelu ei ottanut loppuakseen ja kaikki olivat sekasin toistensa kimpussa, niinkuin koirat ja hirvet ajometsästyksellä, oli se hänelle jo liikaa. Idyllinen tunnelma valtasi hänet keskellä kuolemaa ja hävitystä; vasta kun muuan hunni ohi ratsastaessaan tempasi hänen päästään kypärän voitonmerkiksi, heräsi Spazzo herra mietteistään, ja kun vihollinen tahtoi vielä kerran uudistaa rohkean kaappauksensa riistämällä häneltä kauhtanankin, huusi hän kärsimättömästi: "Eikö siinä vielä ollut kylliksi sinulle, sinä pirun tarkk'ampuja?" — ja hän suuntasi niin onnistuneen miekaniskun hunnin perään, että tämä tuli naulituksi kupeestaan kiini hevosensa selkään. Nyt tahtoi Spazzo herra antaa kurjalle pirulle kuoliniskun, mutta nähtyään hänen kasvonsa, jotka olivat vallan hirvittävän rumat, päätti hän viedä hänet valtiattarelleen elävänä muistona päivän tapahtumista. Hän teki siis haavoitetun hunnin vangikseen; sen nimi oli Cappan, ja hän työnsi päänsä Spazzo herran kainaloon, merkiksi antautumisestaan, ja irvisteli valkeilla hampaillaan osottaakseen tyytyväisyyttään henkensä säästämisestä.
Reichenaun munkkeja vastaan vei Hornebog joukkonsa. Siellä niitti tuoni runsaan sadon. Luostarin muurit loistivat etäältä järveltä päin, ikäänkuin kehottaen sotijoita murtautumaan vihollisparven läpi sinne takaisin päästäkseen, ja hunneista moni, joka joutui heidän miekkojensa tielle, sai huomata seisovansa schwaabilaisella mantereella, missä iskuja kasvaa yhtä tiheään kuin mansikoita metsässä. Kuitenkin harvenivat veljienkin rivit arveluttavasti; tuolla makasi Quirinus, kaunokirjuri, jonka kirjoituskrampista hunnilaiskeihäs oli ijäksi tehnyt lopun, tuolla vaipui tähtientutkija Wiprecht ja Herimold, lohien taitava pyytäjä, ja rakennusmestari Wittigow — ja kukapa tunteekaan kaikki ne nimettömät, jotka siellä kuolivat hilpeän kuoleman.
Yhdelle ainoastaan toi hunnien nuoli parannuksen; se oli veli Pilgeram. Kölnissä Reinin varrella oli hän syntynyt ja oli tuonut tiedonjanonsa ja mahtavan kasvannaisen kaulassaan Pirminiuksen saarelle; mutta siellä hänen kasvannaisensa vain yhä kasvoi ja Aristoteleen Siveysoppi oli tehnyt hänestä sellaisen mietiskelijän, että Heribald oli usein sääliväisesti sanonut hänelle: "Pilgeram, minä surkuttelen sinua!" Nyt leikkasi hunnilaisnuoli hänen kasvannaisensa halki. "Jää hyvästi, nuoruuteni ystävä!" huusi hän ja vaipui maahan. Mutta haava ei ollut mikään vaarallinen, ja kun hän jälleen toipui, tuntui sekä kaulassa että päässä keveältä, ja Aristoteleen löi hän ikipäiviksi mielestään.
Sankt Gallenilaisten sotamerkin ympärille oli kokoutunut pienoinen parvi valituita sotijoita. Vielä lepattelivat ristiinnaulitunkuvasta riippuvat mustat nauhat, mutta taistelu sen ympärillä oli tuima. Sanoilla ja teoilla innosti Ekkehard tovereitaan vastarintaan; sepä olikin Ellak itse, joka heitä ahdisti. Miesten ja hevosten ruumiita makasi röykkiöttäin hurjassa sekasorrossa; ken jäi elämään, se oli vain tehnyt velvollisuutensa, ja missä kaikki ovat kelpo miehiä, siellä ei tarvitse poimia mitään yksityisiä urhotekoja jälkeläisten ylistettäväksi. Burkhard herran kalpa oli Ekkehardin heiluttamana saanut uuden verikasteen, mutta turhaan oli tämä tunkeutunut hunnilaispäällikön Ellakin luo; heidän muutamia iskuja vaihdettuaan erotti heidät taistelun laine. Ja jo horjui korkea risti, lukemattomien nuolten suhistessa sen ympärillä; — silloin kuului halki rivien hämmästyksen huuto: kukkulalta, joka kannattaa huipullaan Hohenfridingenin tornia, laskeutui alas täyttä ravia kaksi ratsastajaa, outoja hahmoltaan ja varuksiltaan. Raskaana ja mahtavaruumiisena istui toinen satulassaan; hänen kilpensä ja haarniskansa olivat vanhentunutta muotoa, mutta niiden vaalistuneet kultaukset todistivat ratsastajan olevan ylhäistä säätyä. Kultainen virve kaarsi kypärää, jonka huipussa hulmusi punainen höyhentöyhtö. Tuulen liehuttaessa vaippaansa ja keihäs tanassa ratsasti tämä outo haamu taistelukentälle, kuvana menneistä ajoista, muistuttaen kuningas Saulia mestari Folkardin virsikirjassa, jossa tämä oli kuvattu ratsastavana Daavidia vastaan. Huolellisesti hänen kupeellaan ratsasti toinen, aseista ja vaatetuksesta päättäen edellisen uskollinen palvelija.
"Arkkienkeli Mikael!" huudettiin kristittyjen joukosta, ja he kohosivat uusilla voimilla vihollista vastaan. Aurinko välkkyi vieraan ratsastajan varuksilla aivan kuin taivaan lupauksena voitosta, — nyt olivat kumpikin jo keskellä mellakkaa, ikäänkuin etsisi kultavaruksineen itselleen arvokasta vastustajaa. Sitä hänen ei tarvinnutkaan kauvan odottaa. Heti kun hunnilaispäällikön terävä silmä oli tulijan äkännyt, oli hän kääntänyt hevosensa häntä vastaan; oudon ritarin keihäs suhahti harhaan hänen ohitsensa, ja jo kohotti Ellak miekkansa kuolettavaan iskuun. Mutta palvelija viskautui väliin, ja kun hän leveällä iskumiekallaan satutti vain hunnin hevoseen, taivutti hän päänsä eteenpäin ja otti vastaan iskun, joka oli tarkoitettu hänen herralleen; kaulaan satutettuna kaatui uskollinen asemies kuoliaana ratsultaan.
Varustensa kilistessä vaipui myöskin Ellakin hevonen maahan; mutta ennenkun kaiku siitä vielä oli ennättänyt hälvetä, seisoi hunni jälleen pystyssä ja taistelukelpoisena. Outo sankari heilutti tapparaansa musertaakseen hänen päänsä, mutta Ellak, nojaten vasemman jalkansa kaatuneeseen ratsuunsa, tarttui jäntevästi hänen käsivarteensa pidättäen turmaa tuottavan iskun ja koetti vetää häntä alas satulasta. Rinta rintaa vastaan syntyi painiskelu molempain mahtavien urosten välillä; oman kamppauksensa unohtaen kokoutuivat muut sotijat ympärille tavatonta ottelua katsomaan.
Jo oli Ellakin onnistunut sukkelasti siepata käteensä lyhyt pistomiekkansa, jota hän hunnien tapaan kantoi oikealla kupeellaan; mutta kun hän varustelihe uuteen iskuun, laskeutui vastustajan tappara hitaasti ja raskaasti hänen päähänsä; — vielä ennätti isketty suorittaa pistonsa, mutta vei sitte käden otsalleen, josta purskahti verivirta, ja sotaratsunsa ruumiille kaatui hunnilaispäällikkö, huoahtaen kiukkuisesti viimeisen henkäyksensä.
"Täällä Herran ja Pyhän Mikaelin miekka;" kaikui kohisten munkkien ja linnan väen riveistä; viimeiseen epätoivoiseen hyökkäykseen juoksivat he, kultavaruksinen sankari yhä etunenässä. Päällikkönsä kaatuminen löi hunnit huumaavalla kauhulla; he kääntyivät takaperin hurjassa paossa.
Jo oli metsänrouva älynnyt taistelun ratkaisun, ja vaunuhevoset seisoivat valmiiksi valjastettuina; hän loi viimeisen vihaa suitsuvan katseen lähestyviin munkkeihin ja entiselle kotikalliolleen, sitte pakeni hän kuormaston kera vinhaa vauhtia Reinille päin. "Reinille!" kaikui huuto pakenevien ratsastajien keskuudessa; viimeisenä ja vastahakoisesti käänsi Hornebog miehineen selkänsä taistelukentälle ja korkealle Twielille. "Hyvästi nyt — vuoden taa!" huusi hän pilkallisesti Reichenaun miehille.
Voitto oli saavutettu. Mutta se, jota he kutsuivat arkkienkeliksi, nojasi raskaan päänsä ratsunsa selkään, ohjakset ja tappara putosivat hänen käsistään; oliko se hunnilaispäällikön viimeisestä pistosta vaiko tukahtumisesta taistelun kuumuudesta: kuolleena nostettiin hänet satulasta. Kypärän silmäverhon avattua nähtiin iloinen hymy hänen ryppyisillä mahtavilla kasvoillaan … tästä hetkestä alkaen loppui pakanaluolan vanhukselta päänpakotus. Kunniallisella ritariskuolemalla hän oli sovittanut menneitten aikojen vian, sen vuoksi oli hänen kuolemansa iloinen.
Suuri musta koira juoksenteli etsien jotakin taistelukentällä; löydettyään vanhuksen ruumiin nuoleksi se haikeasti ulvoen sen otsaa; Ekkehard seisoi vierellä kyynelsilmin ja luki rukouksen vainajan sielun puolesta…
Männynoksilla koristivat voittajat kypäränsä ja palasivat vuorilinnaansa. Munkeista jätettiin kaksitoista pitämään kuolinvartiota sotakentällä; ja oli taistelussa kaatunut hunneja sata ja neljäyhdeksättä, schwaabilaisia sotureja kuusisadatta, Reichenaun munkkeja kahdeksantoista ja Sankt Gallenilaisia kaksikymmentä — sitä paitsi sankarivanhus ja hänen asemiehensä Rauching.
Haavoitetuin poskin kulki Moengal kentän poikki, tukien nuijallaan askeleitaan. Hän tarkasteli kuolleita. "Oletko hunnien joukossa tavannut erästä, joka oikeastaan on naissukua?" kysyi hän eräältä vartioitsevalta veljeltä.
"En!" oli vastaus.
"Silloin voin palata kotiin!" sanoi Moengal.
VIIDESTOISTA LUKU.
Hadumoth.
Yö kului vähitellen. Pitkä ja tuskallinen oli se ollut niille, jotka olivat asetetut kuolleiden vartijoiksi. Kamala tunnelma lepäsi maan päällä ja ihmisten mielissä. "Herra olkoon heidän sieluilleen armollinen!" kaikui vartijan hiljainen huuto kedon yksinäisyydessä. "Ja lunastakoon hän heidät kiirastulen tuskista!" vastattiin metsänreunasta, missä toverit olivat kyyristyneinä vartiovalkean ympärille. Yön raskaat varjot peittivät ruumiita, ikäänkuin taivas olisi tahtonut verhota sen, mitä ihmisten käsillä alhaalla oli tehty. Sitte pakenivat pilvet pois kedon päältä, aivan kuin kauhun täyttäminä siitä näöstä, mikä heitä siellä kohtasi; — toisia seurasi, nekin pakenivat, muotoa ja hahmoa muuttaen, häipyen ja sulautuen uusiin… Kaikki on vaihettelevaista, vain kuolemassa on ikuinen lepo. Taistelukentällä makasivat kaikki hiljaa, ystävä ja vihollinen, miten taistelun aallot olivat heidät asettaneet.
Erään haamun näki vartija hiipivän kuolleitten kentän yli; se oli muodoltaan kuin lapsi. Se kumartui katsomaan maahan ja kulki edelleen, kumartui uudelleen ja vaelsi taas eteenpäin, mutta vartijaa hirvitti huutaa sille. Hän seisoi kuin naulittu paikallaan. "Se lienee se enkeli, joka merkitsee kuolleiden otsat kirjaimilla, jotta ne tunnettaisiin, kun henki kerran puhalletaan niiden luihin, jotta ne jälleen elävät ja seisovat jaloillaan ja ovat sotajoukko kuin ennenkin", niin ajatteli hän profeetan kuvauksen mukaan, teki ristinmerkin ja piti suunsa kiini. Haamu katosi hänen näkyvistään.
Aamun koittaissa tuli kentälle suuri joukko linnan alustalaisia, jotka herttuatar oli lähettänyt munkkien sijaan vartijoiksi. Herra Simon Bardo oli ollut tätä vastaan. "Voitto on vain puolinainen, jollei sitä käytetä hyväkseen; meidän on lähteminen pakenevia takaa-ajamaan ja hävitettävä heidät viimeiseen mieheen asti", oli hän sanonut. Mutta munkit halasivat palata kotiin pääsiäisjuhlan vuoksi; jotkut heistä sanoivat: "Saavuttaaksemme heidät, jotka pakenevat nopeilla ratsuillaan, on meidän mentävä kauvaksi; he ovat tulleet, me olemme löylyyttäneet heitä; jos he tulevat uudestaan, on heille uusia iskuja varalla; — eilispäivän työ ansaitsee leponsa." Silloin päätettiin haudata ruumiit ennen pääsiäisjuhlan alkua.
Miehet toivat mukanaan kuokkia ja lapioita ja kaivoivat kaksi isoa hautaa. Kedon laidassa oli hylätty hiekkahauta, sen laajensivat he tilavaksi lepopaikaksi ja kantoivat siihen hunnien ruumiit. Aseet ja muut varukset koottiin ja saatiin niistä monta kantamusta sotasaalista. Ja he viskasivat ruumiit kuoppaan sekasin ja ilman erotuksetta, niinkuin ne tuotu oli; — se oli tuima myllerrys sikin sokin viskeltyjä ihmisten ja hevosten jäseniä ja muistutti langenneitten enkelien syöksemistä helvettiin. Kuoppa täyttyi niistä. Muuan kaivajista tuli tuoden irtihakattua päätä; se irvisteli julmasti halotuin otsin. "Sekin on pakanain omaa ja etsiköön se sieltä runkonsa!" huusi hän ja viskasi pään ruumisläjään.
Jylhä kallionkappale oli aikoinaan irtautunut Hohentwielin vuoresta ja syöksynyt alas laaksoon; sen vierittivät kaivajat hunnien haudalle ja kääntyivät sitte kauhusta väristen pois toiseen paikkaan valmistamaan toista hautaa. Sen piti sulkea syliinsä maan omat kaatuneet pojat. Hengelliseen säätyyn kuuluville kuolleille oli Reichenaun luostarikirkko määrätty viimeiseksi leposijaksi.
Samana hetkenä, jolloin edellisenä päivänä taistelu oli alkanut, laskeutui synkeännäköinen saatto alas korkealta Twieliltä. Ne olivat samat miehet, jotka olivat taisteluun lähteneet. Samassa järjestyksessä he nytkin kulkivat, mutta heidän askeleensa olivat verkalliset ja heidän lippunsa suruharsoon käärityt. Myöskin linnan torniin oli musta lippu vedetty. Muitten joukossa ratsasti herttuatarkin alas laaksoon; hän oli puettu tummaan vaippaan ja hänen näkönsä oli ankara ja totinen. Munkkien ruumiit kannettiin mukana ja asetettiin ne ison haudan reunoille, jotta nekin ottaisivat osaa viimeiseen kunnianosotukseen taistelutovereilleen. Litanian laulettua astui apotti Wazmann avoimen haudan ääreen ja huusi noille kuudellesadatta, jotka siinä kalpeina ja äänettöminä makasivat, viimeisen tervehdyksen ja kiitoksen eläviltä. "Heidän muistonsa olkoon siunattu ja heidän luunsa viheriöitkööt paikassansa! Heidän nimensä säilykööt ikuisuuteen ja pyhäin miesten kunnia tulkoon heidän lastensa osaksi!" — niin puhui hän saarnaajan sanoilla ja heitti sitte ensimmäisen lapiollisen multaa ruumiille; sen jälkeen heitti herttuatar ja kaikki muut vuoronsa jälkeen. Sitte syntyi juhlallinen hiljaisuus. Veljien haudalta tahtoivat nyt hajota kukin, haaralleen ne, jotka eilen yhdessä olivat sotineet; monet järeät kasvot värähtelivät silloin liikutuksesta, suudelmia ja kättenpuristuksia vaihdettiin; sitte lähtivät ensinnä Reichenaun miehet kotimatkalle luostariinsa. He kantoivat mukanaan paareilla kuolleitten munkkien ruumiit; veljet astuivat niiden rinnalla palavat kynttilät käsissä ja virsiä laulaen; myöskin pakanaluolan vanhuksen rauvenneen ruumiin veivät he mukanaan; pää nuuduksissa ja mustalla verholla peitettynä astui tuntemattoman sankarin ratsu isäntänsä ruumiin jälessä — synkkä oli tämä näky, kun kuolinsaatto hitaasti hävisi metsän hämäryyteen.
Sitte ottivat linnan alustalaiset jäähyväiset herttuattarelta. Laiha
Fridinger, käsi siteessä, johdatti yhtä parvea maalle päin; vain
Randeggin herran piti vähäisen joukon kanssa jäädä korkean Twielin
turvaksi.
Liikutetuin mielin katseli Hadwig rouva poislähtevien jälkeen. Sitte ratsasti hän verkalleen taistelukentän poikki. Hän oli eilen seisonut linnan tornissa ja jännitettynä katsellut taistelun menoa. Nyt piti Spazzo herran selittää hänelle monta seikkaa. Tämä ei suinkaan säästänyt liioittelua, mutta herttuatar oli kertomukseen tyytyväinen. Ekkehardin kanssa hän ei vaihtanut sanaakaan.
… Kun hekin olivat ratsastaneet kotiin; kävi kedolla kaikki jälleen hiljaiseksi ja autioksi, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Vain kavioiden polkema nurmi, verestä kostea maa ja molemmat isot hautakummut olivat sen sadon todistajat, minkä kuolema edellisenä päivänä täällä oli niittänyt. Eipä kestä kauvan, ennenkun veri on kuivunut ja ruoho uudelleen kasvanut, vainajien kumpujen päälle on sammal levinnyt, linnut ja tuuli tuovat siemeniä ja pensaat ja puut rupeavat vireästi rehottamaan niillä — kuolleitten leposijoilla kasvullisuus paraiten menestyy. Mutta heikentymättömänä elää muisto hunnilaistaistelusta jälkipolvien mielissä, "Pakanakummuksi" kutsuu Hegaun asujan sitä kumpua, jolla suunnaton kivilohkare seisoo, eikä pitkänperjantain-yönä kenkään uskalla käydä laakson poikki. Siellä kuuluu maa ja ilma vainajille; ne nousevat vanhoista haudoistaan, täällä ryntäävät jälleen pienet ratsut eteenpäin, tuolla marssivat sotijat kiilamaisessa taistelujärjestyksessä ja panssari välkkyy lahonneen munkinpuvun alta, aseidenkilinä ja hurjat sotahuudot täyttävät taasen ilman, myrskyten kohoaa henkientaistelu ylös ilmoihin; silloin tulee äkkiä saarelta selälliseltä mustalla ratsulla ritari kultaisissa varuksissa, joka ajaa aaveet viileään lepoonsa, — vielä yrittää hunnilaispäällikkö torjua häntä kimpustaan heiluttaen vimmaisesti käyrää miekkaansa, mutta silloin suhahtaa sotatappara kiivaasti hänen päähänsä, ja hänenkin on painuttava alas … ja kaikki on jälleen hiljaista kuin ennen, vain koivujen nuoret lehdet värisevät tuulessa.
Pääsiäissunnuntai kului korkealla Twielillä hitaasti ja ikävästi. Illalla istui Hadwig rouva salissaan Ekkehardin, Spazzo herran ja Randeggin parissa. Voi arvata, mistä asioista he juttelivat. Viime päivien suuri historia palasi kaikkien puheissa yhä uudestaan esiin niinkuin kaiku Loreley-kallion kohdalla; kun tämä on kajahtanut yhdestä kallioseinästä, kuuluu vastapäisestä kumeaa jyryä, ja etäisessä solassa uudistuu tämä edelleen eikä loppua tahdo tullakaan.
Reichenaun apotti oli lähettänyt sanan, että he olivat tavanneet luostarin kyllä melkoisessa määrässä raiskattuna, mutta kuitenkin tulelta säästyneenä, ja että he olivat, vihityllä vedellä ja pyhimysten luiden ympärikulettamisella poistaneet siitä hunnilaisen saastutuksen sekä juhlallisesti haudanneet kuolleensa.
"Entä jälelle jäänyt veli?" kysyi herttuatar.
"Sille on Herra Jumala osottanut, että hänen kaikkivaltansa sodan ja vihollishävityksen aikana ei unhota yksinkertaisiakaan sieluja. Palatessamme seisoi veli Heribald kynnyksellä niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. 'Miten hunnit sinua miellyttivät?' huusi hänelle joku. Silloin vastasi hän vanhaan tapaansa hymyillen: 'Oo-jaa, sangen suuresti ne minua miellyttivät. Koskaan en ole nähnyt hyvätuulisempaa väkeä, ja ruokaa ja juomaa antoivat ne minulle vallan ihmisellisesti — isä kellarimestari on aina antanut janoni pysyä janona, mutta nämä tarjosivat minulle viiniä yltäkylläisesti — ja mitä ne minua nyrkiniskuilla ja korvapuusteilla vahingoittivat, sen viinillä jälleen hyvittivät, — ja sitä ei kenkään teistä tekisi. Vain kuria näytti niiltä tykkänään puuttuvan, eivätkä ne olleet oppineet kirkossakaan oikein hiljaa pysymään…' Hän tiesi vielä paljon muutakin outojen vierasten ylistykseksi, mutta sanoi vasta rippituolissa voivansa kaikki kertoa…"
Hadwig rouvaa ei iloisuus vielä oikein miellyttänyt. Armollisesti päästi hän sanantuojan jälleen palaamaan. Kaatuneen hunnilaispäällikön rengaspaidan ja kilven antoi hän myöskin tälle ripustettaviksi luostarin kirkkoon ikuiseksi muistomerkiksi. Hänelle nimittäin annettu päättämisvalta saaliin jaossa.
Spazzo herra, jonka kieli tästä lähtien ei väsynyt hänen urhotekojaan ylistellessään — ja hänen kuoliaaksilyömiensä lukumäärä kasvoi aikaa myöten kuin lumivyöry — lausui arvokkaasti: "Minullakin on vielä muuan voittosaalis esiintuotavana, ja se on määrätty armolliselle valtiattarelleni."
Hän astui alas linnan kellariin; siellä makasi hänen vankinsa Cappan olilla, hänen haavansa oli sidottu eikä se ollut vaarallista laatua. "Ylös siitä, sinä pirun poika!" huusi Spazzo herra potkaisten ruojaa tuimasti. Hunni nousi seisoalleen ja irvisti epäilevästi, sillä hän luuli elonlankansa tulevan varsin lyhyeksi; kainalosauvan nojalla liikkasi hän eteenpäin kamariherran edellä, joka johdatti hänet ylös saliin. "Seis!" huusi Spazzo tänne tultua. Kurja raukka seisahtui ja ällisteli ihmeissään ympärilleen. Surkutellen katseli Hadwig rouva oudonnäköistä ihmislasta. Myöskin Praxedis oli saapunut paikalle. "Kaunis ei teidän saaliinne ole", virkkoi hän kamariherralle, "mutta sangen merkillinen." Herttuatar pani kätensä ristiin; "Ja tuommoisen kansan edessä on koko Saksanmaa vapissut!" huudahti hän.
"Heidän paljoutensa ja koossapysymisensä synnytti pelkoa", sanoi
Randeggin herra; "mutta takaisin eivät he koskaan tänne palaja!"
"Oletteko siitä niin varma?" kysyi herttuatar terävästi.
Hunni ei ymmärtänyt suuriakaan keskustelusta. Hänen haavoitettua jalkaansa pakotti, mutta hän ei uskaltanut istahtaa. Praxedis puhutteli häntä kreikankielellä, mutta hän pysyi vaitonaisena ja pudisteli vain päätään. Neitonen alkoi merkeillä ja eleillä saada keskinäistä ymmärrystä syntymään — hunni pysyi jäykkänä kaikelle. "Sallikaas minun koettaa", lausui Praxedis herttuattarelle, "tiedänpä vielä yhden keinon herättää hänessä elonmerkkiä; Konstantinopoliksessa kuulin kerrottavan siitä." Hän hypähti pois salista ja ilmestyi pian sinne takaisin, kädessään malja, jonka hän pilkallisesti kumartaen tarjosi mykälle vangille.
Se oli väkevätä nestettä, poltettua kirsikoista ja luumuista; Herrassa nukkunut linnankappalainen Vincentius oli eläessään valmistanut monta laatua sellaisia aineita. Silloin kirkastuivat hunnin kasvot, hänen tylppä nenänsä imi ahnaasti nesteen tuoksua sisäänsä, ja hän tyhjensi maljan, jota hän lienee katsonut jonkunmoiseksi rauhanpikariksi. Sitte pani hän käsivarret ristiin rinnalleen ja heittäytyi polvilleen Praxediksen eteen suudellen hänen kenkiään.
Neito antoi hänelle merkin, että osottaisi kunnioitustaan herttuattarelle; hunni tahtoi suudella tämänkin jalkaa, mutta Hadwig rouva väistyi taaksepäin ja viittasi kamariherran viemään miehensä pois salista.
"Teillä on hulluja päähänpistoja!" sanoi hän Spazzo herralle tämän palattua. "Kuitenkin oli teiltä kohteliasta, että taistelun tuoksinassa minua ajattelitte."
Ekkehard oli edellisen kestäessä istunut akkunan ääressä ja katsellut kaukaisuuteen. Spazzo herran tapa loukkasi häntä. Praxediskin oli käytöksellään pahottanut hänen mieltään. "Meitä nöyryyttääkseen on Herra lähettänyt erämaan lapset", ajatteli hän itsekseen, "opiksi ja kehotukseksi menemään itseemme ja kääntymään katoavaisuuden vähäarvoisista asioista iankaikkisiin; vielä on maa tuores kaatuneiden hautojen päällä, ja jo harjottaa kansa jälleen kujeitaan, ikäänkuin kaikki olisi ollut vain vaahtoa ja unelmaa…"
Praxedis oli astunut hänen luokseen. "Miksi ette myöskin te tuonut meille maistoa tappelusta, arvoisa koulumestarimme?" kysyi hän veitikkamaisesti. "Joukossa kuuluu riehuneen ihmeellinen hunnilainen amatsooni; jos sen olisitte vanginnut, olisi meillä nyt sievä pari tässä."
"Ekkehardilla on korkeampia asioita ajateltavana kuin hunnilaisnaiset", virkkoi herttuatar katkerasti, "ja hän osaa vaieta kuten ainakin lupauksen tehnyt. Mitä tarvitsee meidän udella, miten hänelle taistelussa kävi?"
Tämä pistelevä puhe loukkasi totista miestä. — Pila sopimattomaan aikaan vaikuttaa kuin etikka hunajassa. Hän meni äänetönnä ulos, toi Burkhard herran miekan, veti sen huotrasta ja viskasi sen harmistuneena pöydälle Hadwig rouvan eteen. Vielä tuoreita punaisia täpliä loisti kelpo terällä ja vallan vereksiä naarmuja näkyi sen reunoissa. "Kävelikö koulumestari siellä joutilaana", sanoi hän, "siitä tuo todistakoon! Minä en ole tehnyt kieltäni urhotekojeni airueeksi."
Tämä koski herttuattareen kipeästi. Hän kantoi vielä katkeruutta sydämmessään, hänessä kuohui halu päästää suuttumustaan ilmoille, — mutta Burkhard herran miekka herätti vaihtelevia ajatuksia; hän nieli harminsa ja ojensi Ekkehardille kätensä.
"En tahtonut teitä loukata!" virkkoi hän.
Hänen äänensä lempeä sointu kaikui Ekkehardin korvissa kuin lievä nuhde; hän hidasteli tarttumasta tarjottuun käteen. Kernaasti olisi hän pyytänyt anteeksi tylyä käytöstään, mutta sanat tarttuivat hänen kurkkuunsa; — silloin aukeni salin ovi, ja häneltä säästyi nöyryytys.
Hadumoth, paimentyttönen, astui sisään. Arkana seisahti hän kynnykselle, hänen kasvonsa näyttivät valveutuneilta ja itkeytyneiltä; hän ei uskaltanut aluksi lausua luotua sanaakaan.
"Mikä sinulla on, lapsiparka?" huusi herttuatar hänelle. "Tulehan lähemmäksi!"
Silloin sai tyttönen rohkeutta astua peremmälle. Hän suuteli herttuattaren kättä. Nähtyään Ekkehardin, jonka papillinen puku herätti hänessä arkaa kunnioitusta, meni hän tämänkin luo suutelemaan hänen kättään; sitte yritti hän puhua, mutta nyyhkytys tukahutti häneltä äänen.
"Elä pelkää!" sanoi herttuatar lohduttavasti. Silloin vasta sai hän sanoja suuhunsa.
"En minä voi hanhia enää paimentaa", lausui hän, "minun täytyy lähteä pois täältä. Sinun pitää antaa minulle kultaraha, niin iso kuin sinulla vain on. Tultuani takaisin teen siitä edestä sinulle työtä koko ikäni. En voi sille mitään, mutta pois minun täältä on lähdettävä."
"No, miksi tahdot sitte pois?" kysyi herttuatar. "Onko joku täällä pahoittanut mieltäsi?"
"Hän ei ole palannut takaisin."
"Niitä on paljon, jotka eivät ole palanneet; sen vuoksi ei sinun tarvitse pois lähteä. Ne jotka ovat jääneet jälelle, ne ovat nyt Jumalan luona taivaassa ja asuvat kauniissa puistossa siellä ja heidän on paljon parempi olla kuin meidän täällä alhaalla."
Mutta paimentyttönen pudisti vain päätään. "Audifax ei ole Jumalan luona", sanoi hän. "hän on hunnien luona. Minä olen katsellut häntä kentällä, mutta häntä ei löytynyt kuolleiden joukossa, ja miilunpolttajan poika Hohenstoffelnista, joka myös oli jousimiesten mukana, sanoi nähneensä miten häntä vietiin pois… Minun täytyy hakea hänet sieltä, muuten ei minulla ole enää rauhaa."
"Mistä sitte tahdot hakea hänet?"
"Sitä en tiedä. Tahdon mennä, minne muut ovat ratsastaneet; maailma on laaja, ja lopuksi löydän hänet kuitenkin, siitä olen varma. Kultarahan, jonka sinun pitää lahjoittaa minulle, tahdon antaa hunnille ja sanoa: Päästäkää Audifaxini vapaaksi! ja kun hän on minulla, palaamme molemmat kotiin."
Hadwigia miellytti kaikki mikä poikkesi tavallisuudesta. "Tästä lapsesta on meillä kaikilla opittavaa!" sanoi hän, nosti arastelevan Hadumothin syliinsä ja suuteli häntä otsalle. "Sinun kanssasi on Jumala, sen vuoksi ovat ajatuksesi suuret ja rohkeat, ilman että itse tiedät siitä. Kellä teistä sattuu olemaan kultakolikko käsillä?"
Randegg kaivoi taskustaan yhden esiin. Se oli iso kultataaleri ja oli siihen kuvattu Kaarle keisari julmanaamaisena ja suurisilmäisenä, ja toisella puolella nähtiin kruunupäisen naisen kuva ynnä kirjoitus. "Se on viimeiseni!" sanoi Randegg nauraen Praxedikselle. Herttuatar antoi sen lapselle lausuen: "Lähde nyt Herran nimessä, se on kohtalon määräämää."
Kaikkien mielet kävivät juhlallisiksi, ja Ekkehard laski kätensä siunaten Hadumothin pään päälle.
"Minä kiitän teitä!" sanoi tämä ja yritti mennä. Mutta vielä kerran kääntyi hän ympäri ja sanoi: "Mutta jos ne eivät annakaan minulle Audifaxia yhdestä kultarahasta?"
"Sitte lahjoitan sinulle toisen", lupasi herttuatar.
Silloin lähti lapsi luottavaisesti salista.
Ja Hadumoth kulki ulos tuntemattomaan maailmaan, kultaraha neulottuna liivinvuoriin ja paimenlaukku leivällä täytettynä; sauvan oli Audifax kerran veistänyt hänelle tummanvihreästä rautatammesta. Vaikka polut ja tiet olivat hänelle outoja, ja vaikka ravinnon ja yösijan saanti olivat epätietoisia, ei hän joutanut niistä huolehtimaan. "Hunnit ovat kulkeneet auringonlaskua kohti ja vieneet ystäväni mukanaan", — se oli hänen ainoa ajatuksensa; Reinin juoksu ja auringonlaskun suunta olivat hänen tienoppaansa, Audifax hänen päämääränsä.
Vähitellen kävivät seudut hänelle vieraiksi. Yhä kaukaisempana ja kapeampana kimalteli Bodenjärvi hänen silmäänsä, uusia vuorijonoja kiipesi taivasta kohti ja peitti häneltä kotikallion tutun, ylpeän hahmon; silloin katseli hän useasti taaksensa. Vielä kerran haimensi korkean Twielin kukkula muurineen ja tornineen sinisen ilman läpi hänelle, — sitte katosi tämä viimeinenkin jäännös kotiseudusta. Tuntematon laakso aukeni hänen eteensä, avaroita mustia havumetsiä leveni laaksossa, mataloita majoja syvälle alas ulottuvine olkikattoineen piileskeli metsien pimennoissa; — mutta pelkäämättä astui Hadumoth tietänsä ja viittasi kädellään viimeisen tervehdyksen Hegaun vuorille.
Auringon laskettua lepoonsa metsien taakse pysähtyi hänkin hetkiseksi. "Nyt siellä kotona soitetaan iltasiunausta", sanoi hän itsekseen, "myös minä tahdon rukoilla." Ja hän polvistui vuoriston yksinäisyydessä ja rukoili, ensin Audifaxin, sitte herttuattaren, sitte itsensä puolesta, — ja hänen ympärillään oli kaikki hiljaista. Hän kuuli vain oman rajusti sykkivän sydämmensä lyönnit.
"Kuinkahan hanhilleni nyt käynee?" ajatteli hän noustessaan jälleen seisaalleen, "nyt on juuri niiden kotia-ajamisen aika." Sitte astui Audifaxin kuva taas hänen sielunsa eteen — hänen kanssaanhan paimentyttönen niin usein oli yhdessä kotiin palannut. Hän astui edelleen eteenpäin.
Laakson maalaistaloissa ei liikkunut niin luotua sielua. Vain muuan vanha mummo istui erään olkikattoisen majan edessä. "Sinun pitää antaa minun olla tämä yö kattosi alla, iso-äiti!" sanoi Hadumoth tälle tuttavallisesti. Mummo oli kuuro ja vastasi vain viittauksella; hän oli yksinään jäänyt kotimieheksi, miesten mennessä vuoristoon hunneja vastaan.
Mutta ennen aamunkoittoa oli Hadumoth taas taipaleella. Ja hän kulki halki pitkien metsien, joissa hongat ja männyt eivät tahtoneet loppuakaan; jo huomasi kevään ensimmäistä hiljaista virkoamista, ensimmäiset kukkaset nostelivat päitään sammalikosta, ensimmäiset hyönteiset lentelivät hiljaa suristen niiden päällä, ja pihkan tuoksu, voimakas ja miellyttävä, levisi vienon tuulenhengen mukana kaikkialle, suitsutuksena jonka petäjät uhrasivat auringolle kaikesta siitä hyvästä, mistä ne tätä saivat kiittää.
Mutta paimentyttöstä tämä ei kuitenkaan miellyttänyt. "Täällä on liian kaunista", sanoi hän, "täällä eivät hunnit voi olla."
Hän laskeusi alas vuoristosta ja tuli eräälle paikalle, missä metsä oli harvaa ja laski laajoja näköaloja lomitsensa. Syvällä alhaalla etäisessä uomassaan kiemurteli Rein käärmeen tavoin; kahden virranhaaran väliin ahdettuna makasi siinä muuan saari, jolla kohosi paljon uhkeita muuria; ne näyttivät kirkoilta ja luostareilta, mutta paimentytön terävä silmä huomasi, että ne olivat mustuneet eikä niillä enää ollut kattoja. Sininen savupilvi lepäsi liikahtamatta niiden päällä.
"Mikä tämä seutu on nimeltään?" kysyi hän eräältä metsästä tulevalta mieheltä.
"Schwarzwald!" sanoi mies.
"Entä tuo paikka tuolla etäällä?"
"Rheinau." "Ovatko hunnit käyneet sielläkin?"
"Toispäivänä."
"Ja missä he nyt ovat?"
Mies nojautui sauvaansa ja katseli lasta terävästi. Hän osotti Reiniä alaspäin. "Mitenkä niin?" kysyi hän.
"Minä tahdon mennä heidän luoksensa." — Mies kohotti jälleen sauvansa ja jatkoi matkaansa. "Pyhä Fintan, rukoile puolestamme!" mutisi hän poismennessään.
Ja jälleen astui Hadumoth pelottomana eteenpäin. Hän oli vuorelta nähnyt, että Rein teki suuren kaaren juoksussaan; sen vuoksi hän oikasi suoraan vuoriston poikki päästäkseen hunnien edelle ja vietti kaksi päivää matkalla — yöt nukkuen metsän sammalikossa — eikä tavannut ainoatakaan ihmistä. Mutta paljon synkkiä kuiluja ja laaksoja tapasi hän tiellään ja kohisevia puroja ja myrskyn kaatamia vanhoja puunrunkoja, jotka lahonneina loistivat aavemaisesti illan pimeydessä. Mutta rohkeuttaan hän ei siltä kadottanut.
Vuoristo kävi loivemmaksi ja lakeusi laajaksi, yläväksi tasangoksi, jonka pintaa usein kolea tuuli pyyhkäsi, ja laaksojen pohjista paistoi lunta. Mutta hän astui edelleen tuntematonta tietänsä.
Viimeinenkin leipäpala oli jo huvennut hänen laukustaan; silloin tuli hän vuorenselänteille ja näki Reinin taasen kimaltelevan etäisyydessä. Nyt hän tahtoi kulkea sitä kohti, mutta kuin repeämänä maassa avautui hänen edessään vuoren tällä puolen jyrkkä kuilu, jonka pohjassa raju vuoripuro vaahtoisna kohisi. Piikkiset pensaat ja tiheä viidakko estelivät häntä laskeutumasta alas purolle, mutta hän raivasi itselleen tien niiden lävitse. Paljon vaivaa ja hikeä se maksoi, aurinko oli jo korkealla taivaalla ja oksat repivät hänen vaatteensa. Kun jalka seisahtui haluttomana enempään rynnäkköön, lausui hän itselleen hiljaa: "Audifax!" ja tämä nimi antoi hänelle uutta uskallusta.
Nyt hän oli alhaalla, mustien kallioseinämäin juurella: Vuorelta tuleva puro oli raivannut itselleen uran niiden lomitse ja syöksyi vinhana virtana tiehensä; kirkkaat vesihelmet pärskyivät jylhille rantapaasille, joita punertava sammal reunusti kuin kultakehys; koski heitti vaahtoaan miltei hänen silmilleen ja kohisi rajussa menossaan hänen ohitseen, hänen istuessaan sen vihertävän veden partaalla niinkuin väsynyt mies, joka tahtoo selvästi tarkastella itseään ja menneen elämänsä monia turhuuksia. Mahtavata isolehtistä kasvullisuutta rehotti rannoilla, kastehelmien kimallellessa niiden lehdillä kuin välkkyvät jalokivet. Sinerväsiipisiä sudenkorentoja lenteli edestakaisin niiden päällä — ne olivat kuin kuolleitten vesikeijuisten henkiä.
Uneksivana kohisi yksinäisen puron lorina nälkäisen lapsen sydämmeen. Puron juoksua tahtoi hän seurata saavuttaakseen viimeinkin Reinvirran. Kaikkialla oli täällä laaksossa kasvullisuus villiä, aivan kuin ei ihmisjalka koskaan olisi sinne astunut … mutta tuollapa hymyili hänelle aukea, vihertävä palanen — sille hän laskeutui pitkäkseen. Vesi kohisi niin viillyttävästi ja tasaisesti, se lauloi hänet uneen. Pää nojattuna oikeata käsivartta vastaan makasi hän siinä, ja hymy päilyi hänen väsyneillä piirteillään. Hän uneksi. Kenestä? — siniset veden neitoset eivät ole sitä kellekään kielineet…
Kevyt pärskäys vettä avoimesta kourasta herätti hänet unestaan. Kun hän verkalleen avasi silmänsä, näki hän edessään pitkäpartaisen miehen; tällä oli jaloissa karkeat poluskengät, mutta muuten olivat sääret paljaat aina polvien yläpuolelle. Muutamia onkia, verkko ja puinen sanko, missä uiskenteli sinihohtoisia lohenmulloja, oli hänellä vieressään ruohikossa. Hän oli kauvan katsellut nukkuvaa tyttöä. Epätietoisena siitä oliko tämä ollenkaan ihmislapsi, meni hän purolle ja toi kourassaan vettä, millä herätti hänet.
"Missä minä olen?" kysyi Hadumoth, tuntematta ollenkaan pelkoa.
"Wieladingenin suihkun luona!" lausui kalastaja. "Vedessä on kelpo lohia ja se laskee Reiniin. Mutta miten sinä olet tullut tänne metsään, tyttö? Oletko pudonnut suoraan taivaasta?"
"Tulen kaukaa! Meillä kasvavat vuoret toisin, ne kohoavat kukin yksinäisinä ja jyrkkinä ylös tasangosta, — ja lohet uivat siellä järvissä ja ovat paljon isompia. Hegauksi kutsutaan sitä puolta."
Kalastaja puisteli päätään. "Sen paikan täytyy olla kaukana", sanoi hän.
"Ja minne nyt aijot?"
"Sinne missä hunnit ovat", sanoi Hadumoth ja jutteli hänelle avosydämmisesti, minkä vuoksi oli lähtenyt matkaan ja ketä etsi.
Silloin pudisti kalastaja päätään vielä arvelevammin kuin äsken. "Äitini muiston nimessä!" sanoi hän, "sepä on tukala kulku!" Mutta Hadumoth pani kätensä ristiin ja rukoili: "Kalastaja, sinun täytyy näyttää minulle tie heidän luokseen."
Silloin heltyi parrakas mies. "Jos minun täytyy", murisi hän, "niin olkoon menneeksi; vallan kaukana ne eivät ole. Tule kanssani!"
Hän pani kalastustarpeensa kokoon ja lähti paimentytön keralla kulkemaan puronviertä pitkin. Kun pensaat tulivat liian tiheiksi tai kalliopaadet röykkiöiksi kohoten sulkivat heiltä tien, nosti kalastaja tyttösen käsivarrelleen ja kahlasi vaahtoavan puron yli. Sitte poikettuaan laakso-uomasta vasemmalle tulivat kulkijat eräälle niistä kukkuloista, jotka laskeutuvat alas Reinille päin. "Katsohan tuonne, lapsi", lausui mies osottaen kohti Reiniä, missä lakea ja tylppä vuorijono eteni, "tuolta päästään Frick-laaksoon ja Bötzbergille. Sinne ne ovat leirinsä pystyttäneet. Eilen polttivat ne Laufenburgin linnan poroksi… Mutta etemmäksi eivät ne murhapolttajat täältä enää laukkaa!" jatkoi hän julmistuneena.