Heidän kulettua vielä kappaleen matkaa, seisahtui Hadumothin seuraaja muutaman kallionkielekkeen luo. Hän käski tytön odottamaan ja laahasi sitte muutamia kuivia tervasrimoja kokoon, rakensi niistä rovion, panipa vielä havuja ja tuohia runsaasti puiden väliin, roviota kuitenkaan sytyttämättä. Saman tempun hän teki vielä useassa kohdassa. Hadumoth katseli hänen tointansa käsittämättä ollenkaan sen tarkoitusta.
Sitte he laskeutuivat alas Reinin rannalle.
"Oikein toden teollako aijot hunnien luo?" kysyi kalastaja vielä kerran tytöltä. "Niin!" vastasi tämä. Silloin irrotti mies pensaikkoon kätketyn veneen ja souti Hadumothin sillä virran ylitse. Toinen ranta kasvoi tiheää metsää; kalastaja kulki kappaleen matkaa metsän sisään ja tähysteli tarkasti ympärilleen. Sinnekin oli halkokasa pinottuna ja viereen kätkettynä tervassoihtuja vihreäin oksien alle. Hän nyykäytti tyytyväisenä päätään ja palasi Hadumothin luo. "Edemmäksi en kanssasi käy; tuolla on Frick-laakso ja hunnien leiri. Koeta saada nulikkasi heidän käsistään, ja kernaammin tänään kuin huomenna, sillä muuten voisi se käydä liian myöhäiseksi. Jumala olkoon mukanasi, sinä olet rohkea lapsi!"
"Kiitän sinua", sanoi Hadumoth, puristaen miehen ryppyistä kättä.
"Mikset tule kanssani?"
"Minä tulen myöhemmin!" virkkoi kalastaja merkitsevästi ja nousi ruuheensa.
Laakson suuhun oli hunnien leiri rakettuna; siinä oli muutamia harvoja telttejä ja joitakuita pajusta ja ruohosta kyhättyjä isoja majoja; hevoset olivat majoitetut hirsistä salvettuihin talleihin. Leirin taustalla oli vuorenrinne, edessä oli suojaksi hauta kaivettu, ja sisimpänä oli pajukudoksesta, maahan isketyistä paaluista ja kalliokappaleista hunnilaiseen tapaan rakennettu suojamuuri. Lavealta leirin edustalla ratsasti etuvartioita edestakaisin. Osittain levätäkseen kestettyjen taistelujen jälkeen, osittain ahdistaakseen vastapäisellä rannalla olevaa P. Fridolinin luostaria, viruivat hunnit kauvemman aikaa yhdessä paikassa. Muuan osasto rakensi aluksia ja lauttoja Reinin rannalla.
Teltissään makasi Hornebog, joka Ellakin kuoleman jälkeen oli hunnien johtaja. Vaikka oli peitteisiin ja patjoihin haudattu, ei hänellä ollut oikeata lepoa eikä rauhaa. Erica, kanervakukkanen, istui hänen luonaan leikitellen kultakoristeella, joka silkkinauhassa riippui hänen rinnallaan.
"En tiedä mikä siihen syynä on", sanoi päällikkö tytölle, "että elämä on käynyt niin sietämättömäksi. Nuo saaren kaljupäät tekevät liian raivoisia hyökkäyksiä miestemme kimppuun. Meidän on tyynemmin meneteltävä. Täälläkään en viihdy; täällä on liian levollista, ja lepo käy myrskyn edellä. Sinustakaan ei Ellakin kaaduttua ole mitään hupia. Sinun pitäisi nyt lempiä minua kuten ennen häntä, kun hän oli joukon ensimmäinen — mutta olet kuin loppuun hehkunut nuotiovalkea."
Erica viskasi korun kauvaksi nauhassaan, niin että se kilahtaen kimposi takaisin hänen rinnalleen, ja hyräili jotakin hunnilaista laulunpätkää.
Silloin astui muuan vartioitseva soturi telttiin taluttaen Hadumothia kädestä ja Ellwangenin mies Snewelin tulkkina mukanaan. Lapsi oli tunkeutunut leiriin ja etuvartioita ja vartiohuutoja säikkymättä astunut eteenpäin, kunnes hänet otettiin kiini. Snewelin esitti tytön pyynnön vangitun pojan vapauttamisesta; hän oli itse käynyt mieleltään lempeäksi ja sääliväiseksi, ikäänkuin olisi hän vielä kotimaassaan ja alkaisi juuri paastoviikkoa, sillä hän oli tänään laskenut muistissaan kaikki hunnilais-elämänsä aikana tekemänsä pahat työt, ja poltettujen luostarien luku oli alkanut raskaasti painaa hänen omaatuntoaan.
"Sano hänelle myöskin, että voin suorittaa lunnaat", lausui Hadumoth irrottaen liivinsä neuloksesta kiinineulotun kultataalerin. Hän ojensi sen hunnilaispäällikölle. Tämä purskahti nauruun, ja kanervakukkanenkin nauroi.
"Kummallinen maa tämä!" lausui Hornebog. "Miehet keritsevät päänsä, ja lapset tekevät sankarien töitä. Olisipa tämän tytön sijasta aseellinen joukko tullut virran yli kimppuumme, niin olisi meille saattanut käydä hullusti."
Hän katseli lasta epäluuloisesti. "Entäpä jos tuo on tullut vakoilemaan!…" huusi hän. Mutta Erica hypähti väliin ja hyväili Hadumothin otsaa. "Sinun pitää jäädä minun luokseni", sanoi hän, "minä tarvitsen jonkun leikkitoverikseni, sittekun musta ratsuni kuoli ja Ellakini kaatui…"
"Viekää tuo luntus näkyvistäni!" huusi Hornebog suuttuneena. "Olemmeko tulleet Reinille lasten kanssa leikkiäksemme?!"
Silloin huomasi Erica myrskyn heräävän päällikössä; hän tarttui lapsen käteen ja meni hänen kanssaan ulos.
Leirin vuorenpuoleiselle taholle oli päällekkäin kasattujen kiviharkkojen väliin hunnien keittiö sijoitettu. Sieltä kuului metsänrouvan kiivasta torumista. Audifax oli polvistunut suurimman kattilan ääreen ja puhalsi valkeaan, jonka päällä illalliskeitto porisi. Äkkiä kavahti hän jalkeilleen ja huudahti kovasti: hän oli nähnyt pienen ystävänsä. Mutta silloin nosti metsänrouva päänsä esiin toisen kattilan takaa, ja se oli Audifaxille enemmän kuin varotushuuto; hän jäi seisomaan liikahtamatta, tarttui muutamaan paljaaksi kuorittuun oksaan ja alkoi sillä hämmentää keitosta, niinkuin hänelle määrätty oli. Hän oli kalpea ja laihtunut, äänettömän epätoivon kuva, silmät sumuiset kyyneleistä, jotka eivät olleet kenenkään mieltä herkyttäneet.
"Varokaa tekemästä näille lapsille mitään pahaa, muuten saatte minun kanssani tekemistä, te vanha merikissa!" huusi Erica metsänrouvalle.
Silloin astui Hadumoth toverinsa luo. Paimenpoika pudotti kömpelötekoisen kauhansa ja ojensi tytölle kätensä sanaakaan hiiskumatta, mutta hänen syvistä, tummista silmistään loisti tätä vastaan pitkä historia vankeudesta, sanomattomista kärsimyksistä ja vapautuksen orastavasta toiveesta. Hadumothkin seisoi liikahtamatta hänen edessään; hän oli matkalla miettinyt paljon liikuttavia asioita jälleennäkemisen riemullisuudesta; mutta kaikki nämä katosivat nyt hänen mielestään — suurin riemu laulaa kiitoksensa ihmisten kuulematta taivasta kohti. "Anna minulle kauhallinen keittoasi Audifax", sanoi hän, "minun on niin nälkä!"
Metsänrouva salli pojan ojentaa ystävälleen puukauhallisen kattilan sisällöstä. Nälkäinen lapsi vahvisti sillä itsensä ja tuli rohkeammaksi eikä säikähtänyt illalliselle saapuvien hunnilaissoturien hurjia kasvoja. Sitte istahti hän aivan Audifaxin viereen. Tämä oli äänetön ja pidättyväinen; vasta illan pimetessä ja kiusahengen mentyä pois irtautuivat hänen kielensä kannat. "Oi, minä tiedän paljon, Hadumoth!" sanoi hän hiljaa katsahtaen arasti ympärilleen — "minä tiedän hunnien aarteen! Se on metsänrouvan säilössä, kahdessa arkussa hänen vuoteensa alla; olen itse kurkistanut niihin sisään ja nähnyt siellä kimaltelevan solkia ja esiripunkannattimia ja kultakoruja. Myöskin hopeainen kana hopeisine munineen on joukossa, jonka he toivat Lombardian maasta, ja paljo muuta ihanuutta…"
Hän kohotti nahkaista lakkiaan, hänen oikea korvansa oli puoleksi leikattu irti.
"… Metsänrouva tuli kotiin, ennenkun ennätin lyödä arkunkannen kiinni. 'Kas tuossa palkkasi!' huusi hän ja leikkasi keritsimillään korvani. Se teki julman kipeää, Hadumoth. Mutta minä sen vielä maksan hänelle takasin!"
"Minä autan sinua siinä!" lausui tyttönen.
Vielä kauvan kuiskailivat molemmat keskenään, — uni vältti näiden onnellisten silmiä. Melu leirissä hiljeni. 'Synkkiä varjoja levisi laakson yli. Silloin sanoi Hadumoth: "Minun täytyy aina ajatella sitä yötä, jolloin tähdet putosivat maahan."
Audifax huokasi. "Voitanpa kuitenkin aarteeni", lausui hän, "olen varma siitä!"
Ja taasen istuivat he äänettöminä hetken aikaa; silloin vavahti Audifax äkkiä, ja Hadumoth tunsi hänen kätensä värisevän omassaan. — Reinin takaisella tummalla vuorenkukkulalla leimahti tulinen merkki; se oli kuin soihtu, jota joku heiluttaa kädessään kaaressa ja sinkauttaa sitten ilmaan.
"Nyt se sammui jo!" sanoi Audifax hiljaa.
"Mutta katsohan tuonne!" kuiskasi Hadumoth säikähtyneenä ja osotti vastaiselle haaralle.
Bötzbergin huipulta hulmusi liekki korkeuteen ja kaarsi taivaalla tulisena ja säkeniä suitsuten. Se oli sama merkki. Ja ylhäällä Schwarzwaldilla kohosi samalta paikalta, missä soihtua oli heilutettu, korkea loimu taivasta kohden ja valaisi tähdettömän yön. Laaksossa kävelevä vahti päästi kimakan vihellyksen. Leirissä alkoi syntyä liikettä. Metsänrouva tuli lasten luo. "Mitäs siinä tollotat nullikka!" huusi hän uhkaavasti Audifaxille, "valjasta pian hevonen vaunujemme eteen!"
Audifax totteli äänetönnä!
Vaunu oli varustettu matkaan ja vetohevonen seisoi sidottuna ohjaksistaan kiini paaluun; varovasti hiipi eukko sen luo ja ripusti sen selkään kaksi koria, joihin sovitti kaksi arkkua peittäen ne heinillä. Hän tähysteli nenällään ilmaa nuuskien ympärilleen. Oli jälleen käynyt aivan hiljaiseksi. Frick-laakson viini oli vaivuttanut hunnit sikeään uneen.
"Se ei ollutkaan mitään!" murisi metsänrouva, "saamme viedä hevoset uudelleen lepäämään". Mutta silloin hypähti hän seisaalleen kuin salaman satuttamana. Vuori, jonka juurelle leiri oli rakennettu, oli äkkiä käynyt eläväksi, sillä suitsi ja säkenöi monia satoja tulisoihtuja, ja vähä väliä jylisi siltä raivokkaita sotahuutoja — Reiniltä päin syöksyi virran aaltojen tavoin tummia joukkoja, ja kaikilta kukkuloilta leimusi tulia taivasta kohden. — "Ylös, nukkujat!…" Mutta se oli jo liian myöhäistä — jo lensi kirkas palo hunnilaisleiriin — ratsujen valittavaa ähkymistä kuului — iso talli leimahti liekkeihin — tummia haamuja murtautuu leiriin, säkenöivien soihtujen seuraamana tulee sinne tänään kuolema; — se on vanha Irminger, Frickgaun herra, joka sen tuo, — kuuden vahvan pojan vahva isä, joka yhtä vähän kuin pappi Matathias makkabealaisineen voi enää sietäen katsella kansansa kurjuutta; — ja heidän johtamanaan tulevat Hornussenin ja Herznachin miehet ja soturit Aar-laaksosta ja Bruggista ja Badenin kuumilta lähteiltä ja Khamasta ja kaukaisesta Giselatluehista. Turvallisessa metsänkätkössä olivat he maanneet, kunnes ylhäältä Eggbergiltä oli leimahtanut sodan soihtu ilmoittaen Schwarzwaldin naapurien tulevan apuun — silloin käytiin rynnäkköön.
Kamalasti kaikui unessaan yllätettyjen hunnien parunta ryntääjien sotahuutojen keskeltä. Pää verissä nelisti Snewelin ratsullaan ohitse; hyvin tähdätty pikisoihtu oli, tarttunut kiini hänen vaatteisiinsa ja palaa loimotti edelleen,' niin että hän näytti tuliselta kummitukselta. "Maailmanloppu on käsissä!" huusi hän, "tuhatvuotinen valtakunta on tulossa! Herra, armahda sieluparkaani!"
"Hukassa, kaikki hukassa!" mutisi metsänrouva itsekseen ja siveli miettiväisesti otsaansa. Sitte irrotti hän vetohevosen irti valjastaakseen sen vaunujen eteen. Pimeyden verhoomana seisoi läheisyydessä Audifax kiristäen yhteen hampaitaan, jottei purskahtaisi riemuhuutoon yöllisen hyökkäyksen johdosta; liekitsevän tulen loimo leikitteli hänen kasvoillaan, ja hänen sydämessään kiehui raivoisia ajatuksia. Hetkisen hän tuijotteli jäykästi taistelun tuoksinaan, — sitte kuiskasi hän Hadumothille: "Nytpä tiedän keinon!" Hän sieppasi maasta yhden nuotiokivistä ja kissan nopeudella paiskasi sen metsänrouvaa kohti, niin että tämä äänetönnä suistui maahan; hevosen hän tempasi mukaansa ja nosti miehen voimalla maahan polvistuneen Hadumothin sen selkään. "Pidä lujasti kiini satulannupista!" huusi hän tytölle ja kavahti itsekin satulaan tarttuen tanakasti ohjaksiin; hepo tunsi oudot ratsastajat selässään, ja tulipalon ja metelin hurjentamana laukkasi se minkä kavioista kerkisi yön pimeyteen. — Audifax seuralaisensa kanssa ei horjahtanut satulasta, hänen sydämmensä sykki kuuluvasti, hän sulki silmänsä tukehuttavan savun takia — yli kaatuneitten taistelijain ja halki keskenään kamppailevien joukkojen kävi kulku… Jo kaikui taistelun melu kaukaisempana, ratsu hiljensi väsyneenä vauhtiaan ja kantoi taakkansa Reiniä kohden — lapset olivat pelastetut.
Ja he ratsastivat halki pitkän, hirvittävän yön katsahtamatta kertaakaan taaksensa. Audifax piteli sanattomana ohjaksia, — hänestä usein tuntui, kuin olisi kaikki tämä vain unta; hän kietoi vasemman kätensä Hadumothin kaulalle ja naputti oikean käden sormilla korissa olevia lippaita — niistä kilahti metallin ääni, ja silloin vasta tiesi hän unelmansa olevan todellisuutta. Ja ratsu oli pirteä ja kantoi nuoret ratsastajansa mielellään selässään, yli ketojen ja nummien kävi kulku ja halki mustien metsien, alati kohti kohisevaa Reiniä.
Kun he olivat jättäneet matkaa pitkältä jälkeensä, lehahti heitä vastaan kylmä tuulenhenki, joka pani heidät värisemään; se oli airut, joka aamunkoittoa ennusti. Hadumoth avasi silmänsä. "Missä olemme?" kysyi hän. "En tiedä!" vastasi Audifax.
Nyt he kuulivat edeltään kohinaa ja pauhinaa kuin etäisestä ukonilmasta, mutta sitä se ei kuitenkaan ollut; taivas seestyi ja tähdet kalpenivat ja katosivat. Pauhina kasvoi ja tuntui lähenevän; he ratsastivat erään linnoituksen ohitse, joka ylpeänä katseli aliansa oleviin syviin vesiin; sitte kaarsi heidän tiensä muutaman vuorenselänteen taitse, — ja jo kohisi heitä vastaan Rein vuolaana ja vaahtoisna, syösten jyminällä ja pauhulla yli mustan ja kalutun kallion; vesihelmiä säihkyi heidän päälleen ja maisema verhoutui kosteaan usvaan… Ratsu pysähtyi aivan kuin tarkkaavasti katsellakseen valtavaa näköalaa, Audifax hypähti sen selästä ja auttoi uupuneen kumppaninsakin alas, nosti aarre-arkut maahan ja päästi kelpo eläimen syömään mehevää ruohoa.
Ja lapset astuivat putouksen reunalle, Hadumoth pidellen kiini ystävänsä kädestä, ja katselivat sanattomina alas valtaviin tyrskyihin. Ja aurinko loi ensimmäiset säteensä virran vesiin, usvahelmet nielaisivat ne itseensä ja kuvastuivat monivärisenä sateenkaarena väreilevää valoa vastaan…
Mutta nyt meni Audifax arkkujen luo ja avasi yhden niistä — siinä oli pelkkää kultaa ja jaloja koruja; — aarre, kauvan kaivattu, oli nyt hänen omansa, ei taikasanojen eikä yöllisten manausten voimalla, vaan rivakan toimen ja älykkään harkinnan tuloksena. Hän katseli kullan välkyntää. Se ei saattanut häntä hämille, sillä tiesihän hän jo kauvan sitte, että se oli hänelle sallittu. Kutakin laatua hän otti yhden, maljoista yhden, sormuksista yhden, rahoista ja rannerenkaista yhden, ja kantoi ne putouksen reunalle.
"Hadumoth", lausui hän, "tässä täytyy Jumalan olla, sillä hänen kaarensa väikkyy veden yli. Minä tahdon antaa hänelle kiitosuhrin."
Hän astui muutamalle ulkonevalle kallionkielekkeelle ja heitti
voimakkaasti valio-aarteen Reinvirtaan — sitte polvistui hän maahan ja
Hadumoth polvistui hänen viereensä ja he rukoilivat kauvan ja kiittivät
Jumalaa…
KUUDESTOISTA LUKU.
Cappan naitetaan.
Kun ukkos-ilma on ohitse, juoksee sadevesi sameina ja mullankarvaisina puroina pois lakean maan päältä. Samaten seuraa jotakin koko maata tärisyttävää liikettä useimmiten pienten kiusallisten tapahtumien aika, kunnes kaikki on uudelleen kääntynyt vanhoille urilleen.
Sen sai Hadwig rouvakin kokea.
Linnassa ja maakunnassa oli paljon puuhaa ja tointa hunnien karkoituksen jälkeen. Hän antautui niihin mielellään, sillä hänen vilkas ja itsenäistä toimintaa rakastava henkensä ikäänkuin kirkastui ja keventyi hallitsemisen huolissa.
Taistelussa kaatuneiden soturien lesket ja lapset saapuivat linnaan, ja kenen katolle punanen kukko oli lentänyt ja keltä sotaratsujen kaviot olivat polkeneet nousevan oraan, se sai apua niin pitkältä kuin riitti. Sanomia lähetettiin keisarille äskeisistä tapahtumista ja ehdotuksia tulevaisten vaarojen torjumiseksi; linnassa korjailtiin niitä varustuksia, jotka olivat osottautuneet puutteellisiksi, sotasaalis laskettiin ja jaettiin, ja kristittyjen sotilasten haudalle päätettiin rakentaa muistokappeli.
Reichenaun ja Sankt Gallenin kanssa oli paljon keskusteltavaa; hengelliset ystävät eivät koskaan unhota vaatia maksua osottamastaan palveluksesta. He osasivat tiukasti valitella ja vaikeroida luostariensa kärsimistä vaurioista ja vammoista ja kaikenlaisen omaisuuden häviöstä. Että ahdistetut jumalanmiehet kernaasti näkisivät heille lahjaksi annettavan lihavan maapalan, sitä toitotettiin lakkaamatta herttuattaren korviin. Kaukana Reininlaaksossa, missä Breisach-vuoren tummat, palaneet kalliot kohoavat vaahtoisaa virtaa vastustamaan, oli herttuattarella Saspach niminen hovi. Tuliperäisellä maalla menestyy viinirypäle hyvin, — senpä vuoksi mainittu kaunis maatila olisikin kernaasti kelvannut hurskaille veljeksille; se olisi ollut tervetullut lahja jo senkin vuoksi, että olisi saatu maista erotusta reiniläisen viinin ja alhaalla Bodenjärven rannoilla kasvavan välillä, puhumattakaan siitä, että se olisi myöskin ollut vähäinen korvaus urhoollisesta sotimisesta ynnä kaatuneitten veljien hyväksi pidetyistä sielumessuista.
Ja kun Hadwig rouva eräänä päivänä ei näyttänyt aivan taipumattomalta luopumaan Saspachista, tuli jo varhain seuraavan päivän aamulla alipriori ratsastaen ja toi ison pergamentin, johon valmis lahjakaava jo oli kirjoitettu; ja vallan komealta sen sisällys kalskahtikin, kun P. Pirminiukselle piti kaiken olla määrätyn: talo ja kartano ja kaikki niihin kuuluvat tarpeet, viljelty maa ja viljelemätön, metsät ja viinamäet, haat ja niittymaat ja virtojen juoksut ynnä kalastus-, ja myllytysoikeus ja kaikki mitä omaa väkeä miehen- ja vaimonpuolta sen alueella asui… Eikä puuttunut edes tavanmukaista kiroustakaan. "Ken rohkenisi ahdistaa lahjoitettua tilaa tai vallan riistää sitä luostarilta, sen yli olkoon Anathema Maranatha lausuttu, Kaikkivaltiaan ja hänen enkeleinsä viha kohdatkoon häntä, pitaali lyököön häntä kuin Naemania syyrialaista ja luuvalo ja kuolema kuin Ananiasta ja Saphiraa, ja naulan kultaa suorittakoon hän sitäpaitsi syynsä sovittamiseksi!"
"Herra apotti on tahtonut säästää armolliselta valtiattareltaan vaivan lahjakirjan kokoonpanemisesta", lausui alipriori, "ja on jättänyt siihen tyhjän sijan nimien ja tilan rajojen mainitsemista ja lahjapuolien ja todistajain allekirjoituksia ynnä sinetin kiiniripustamista varten."
"Osaatteko kaikissa asioissanne noin kiirehtiä!" vastasi Hadwig rouva.
"Katselen pergamenttianne tilaisuuden sattuessa."
"Apotille olisi vallan rakas ja toivottu asia, että jo tänään voisin tuoda hänelle takaisin lahjakirjan teidän allekirjoituksellanne ja sinetillänne varustettuna. Se on sen vuoksi, että järjestys pysytettäisiin luostarin arkistossa, sanoi hän."
Herttuatar tähysteli miestä kiireestä kantapäähän. "Sanokaa te apotillenne", lausui hän, "että minä paraikaa teen laskua siitä, miten paljon veljet korkealla Twielillä majaillessaan hävittivät keittiön ja kellarin varoja. Sanokaa hänelle sitäpaitsi, että meillä on omat kirjurimme, milloin päähämme pälkähtää lahjoitella pois hovitiloja Reinin varsilla, ja että…"
Hänellä pyöri vielä muutamia muita katkeria sanoja kielellä. Mutta alipriori puuttui nöyrästi lepytellen puheeseen ja rupesi luettelemaan joukon tapauksia, jolloin valistuneet herrat ja ruhtinaat olivat tehneet samanlaisia lahjoituksia, — miten Francian kuninkaat Reinvirran toisella puolen olivat mitä runsaimmin korvanneet Toursin P. Martinukselle sen vahingon, jonka normannien ryöstöretket hänelle olivat tuottaneet, ja miten otollinen sellainen anti on sielun autuudelle, sillä kuten tuli vedellä sammutetaan, niin syntikin almujen kautta…
Herttuatar käänsi hänelle selkänsä ja jätti hänet vielä kertomattomine esimerkkineen seisomaan saliin. "Liika hoppu asian pilaa!" mutisi munkki itsekseen, "hitaasti kun kulkee, varmasti perille pääsee!" Silloin kääntyi Hadwig rouva ovella vielä kerran häneen päin. Sanoin kuvaamattomalla kädenliikkeellä hän viittasi munkille lausuen: "Jos tahdotte lähteä luotani, niin lähtekää sitte heti paikalla!"
Munkki lähti kiireesti tiehensä.
Apottia ärsyttääkseen lähetti herttuatar vielä samana päivänä harmautuneelle Simon Bardolle kultaiset käädyt tunnustukseksi etevästä johdosta taistelussa.
Mies, jonka kohtalo antoi herttuattarelle paljon päänvaivaa, oli vangittu hunni Cappan. Tämä oli alussa saanut monta kovaa kokea; hän ei vieläkään käsittänyt, miksi hänet oli henkiin jätetty; hän juoksenteli arkana ympäriinsä kuten se, jolla ei enää ole mitään oikeutta itseensä, ja kun hän viskautui olilleen maata, tuli kauniita unelmia tanssimaan hänen ympärillään. Hän näki avaroita kukkaisia ahoja, joilla kasvoi hirsipuita kuin ohdakkeita, ja kussakin niistä riippui joku hänen maanmiehistään ja hän itse kaikkian ylinnä; tämä kaikki oli hänestä aivan paikallaan, sillä sellainen oli sotavankien kohtalo siihen aikaan. Mutta ihmettä kyllä, ei hänelle kuitenkaan pystytetty hirsipuuta. Vielä jonkun aikaa hän katseli karsaasti linnanpihassa kasvavaa isoa lehmusta; siinä oli muuan vahva, paljas oksa, joka hänestä näytti nyökkäävän hänelle ikäänkuin tahtoisi sanoa: "Hei, miten hyvin sinä kelpaisitkaan koristamaan minua!"
Mutta vähitellen tuli hän kuitenkin huomaamaan, että lehmus oli kaunis, siimeikäs puu, ja arkuus hänestä alkoi kadota. Hänen lävistetty reitensä parani, hän kuleksi ympäriinsä kartanolla ja keittiössä ja katseli ällistellen saksalaista taloudenpitoa. Hän tosin ajatteli hunnilaistapaan, että miehen koti oli hevosen selässä ja että naisille ja lapsille riitti katosvaunut; mutta kun satoi tai tuli iltaviileä, ei hänestä neljä seinää ja niiden sisässä räiskyvä takkavalkea tuntuneet ollenkaan halveksittavilta, ja kulaus viiniä maistoi paremmalta kuin tammanmaito, ja villainen peitto oli pehmeämpi kuin sudennahka. Siten katosi hänestä kaikki pakenemisen halu; koti-ikävää hän ei tuntenut alunkaan, koska mitään vakinaista kotimaata hänellä ei ollut.
Kartanolla ja puutarhassa askarteli siihen aikaan muuan Friderun niminen palvelusneito; tämä oli korkea kasvultaan kuin monikerroksinen huippukattoinen rakennus, sillä hänen päänsä oli päärynänmuotoinen eikä enää hohtanut ensimmäisen nuoruuden loisteesta. Pahat kielet kertoivat hänen aikoinaan olleen Spazzo herran henttuna, mutta siitä oli jo sangen kauvan; jo vuosia oli hän omistanut lempensä eräälle linnan rengeistä, mutta tämän olivat hunnit viime taistelussa tappaneet — nyt oli hänen sydämmensä siis orpouden tilassa.
Isokasvuiset ihmiset ovat hyväluontoisia eivätkä kärsi liian paljosta ajattelemisesta. Niinpä käänsi tämäkin neitonen pian katseensa hunniin, joka yksinäisenä ja avuttomana teiskaroi linnanpihalla, ja hänen tunteensa kiintyi säälien tähän miesraukkaan niinkuin kastepisara kärpässieneen. Hän koetti opastaa häntä niihin taloudellisiin taitoihin, joita itse osasi; ja hänen kuokkiessaan ja mullittaessaan puutarhaa tapahtui usein, että hän antoi aseensa, Cappanille, joka teki miten armas opettajattarensa häntä neuvoi. Myöskin palkojen ja yrttien leikkaamisessa hän noudatti hänen esimerkkiään, — ja muutamien päivien kuluttua, kun vettä oli kaivolta tuotava, tarvitsi hoikan Friderunin vain osottaa Cappanille puista sankoa, niin sieppasi tämä sen päälaelleen ja astui loiskuttavan suihkukaivon luo linnanpihassa.
Ainoastaan keittiössä ei kelpo oppilaasta ollut mitään apua, sillä kun hän kerran oli saanut muhennettavakseen palasen raakaa lihaa, valtasivat vanhat muistot äkkiä hänet ja hän nielaisi lihan sellaisenaan ja lisäksi vielä sipulit ja vihannekset, jotka olivat tarkotetut paistin kryydittämiseksi.
"Luulenpa vankini miellyttävän sinua!" huusi Spazzo herra eräänä aamuna Friderunille, kun näki hunnin koettavan parastaan pilkkoessaan puita hänelle. Ruosteenpunaisiksi sävähtivät korkean immen posket, ja hän loi katseensa häveliäästi maahan. — "Osaisipa tuo lurjus puhua saksaa eikä olisi mikään kirottu pakanakoira, niin…" jatkoi Spazzo herra.
Neito vaikeni hämillään.
"Tiedän sinun ansaitsevan onnea, Friderun…" sanoi Spazzo herra. Silloin irtautuivat Friderunin kielenkantimet. "Mitä saksan taitamiseen tulee", virkkoi hän, katsellen yhä edelleen maahan, "niin ei se kysymys minua ollenkaan huoleta. Ja vaikkapa hän nyt onkin pakana, niin eihän hän siltä tarvitse jäädä siksi. Mutta…"
"Mitä mutta?"
"Hän ei osaa istua syödessään kuin muut viisaat ihmiset. Hän makaa aina pitkin pituuttaan permannolla ja väittää, että vasta siten hänelle ruoka maistaa."
"Sen pahan tavan hänestä kyllä sinunlaisesi aviosiippa siveästi karkoittaa. Oletteko jo sopineet keskenänne?"
Friderun vaikeni yhä edelleen, mutta juoksi sitte tiehensä kuin takaa ajettu metsänotus, niin että puukengät kolisivat kivitettyä pihapermantoa vastaan. Silloin meni Spazzo herra halkoja hakkaavan Cappanin luo, taputti häntä olalle, niin että hunni kavahti säikähtyneenä pystyyn, osotti hänelle sormellaan pakenevaa, nyökkäsi kysyvästi päätään ja tähysti terävästi häntä silmiin. Mutta hunni vei oikean käden rinnalleen ja kumarsi, teki sitte valtavan hypyn ilmaan ja pyöri ympäri kuin väkkärä suu vedettynä leveään irveen.
Silloin älysi Spazzo herra, miten asian laita oli. Friderun ei ollut nähnyt hunnin ilmahyppyä. Epäilykset kalvoivat vielä hänen sydäntään, sen vuoksi käveli hän linnanportin ulkopuolelle; siellä taittoi hän maasta kukan ja nyppi sen valkoisia terälehtiä irti yhden toisensa perään hymisten: "Hän rakastaa minua, ei rakasta, rakastaa…" Kun hän oli repinyt kaikki lehdet tuulen vietäviksi paitsi yhtä, vaikeni hänen hyminänsä; hän katseli kasvot kirkastuen viimeistä kannallansa yksinään istuvaa lehteä ja nyykäytti tyytyväisenä päätään. Mutta Spazzo herra esitti asian valtiattarelleen. Ollen aina sukkela päätöksissään tahtoi tämä heti paikalla saattaa sen onnelliseen täytäntöön. Hunni oli puutarhassa näyttänyt omaavansa hyödyllisiä taitoja; hän osasi sulkea tien maanalaisissa käytävissään kavalasti hävittävältä myyrältä — solmimalla pajunvitsoista ansoja ja asettamalla niitä myyränkäytävien suulle oli hän ottanut hengen monesta mustaturkkisesta veitikasta. Vielä kutoi hän rautalangasta pyydyksiä rotille ja osottihe melkoista kykyä ja tottumusta kaikessa, mikä kuuluu alempaan ja alimpaan metsästyksenlajiin.
"Annamme hänelle muutamia tynnyrinaloja maata tuolla ylhäällä Stofiler-vuoren rinteillä", virkkoi Hadwig rouva. "Veroksi vaadimme häneltä, että hän käy sotaa kaikkia peltoa hävittäviä eläimiä vastaan meidän alueillamme. Ja jos pitkä Friderun on häneen mielistynyt, saakoon hän hänet; tuskin on luultavaa, että kukaan toinenkaan maamme neitosista hunniin silmäänsä iskee."
Hän määräsi Ekkehardin valmistamaan vankia, että tämä kykenisi luopumaan pakanuudestaan ja astumaan kristillisen seurakunnan yhteyteen. Ekkehard pudisti arvelevaisesti päätään, mutta Hadwig rouva lausui: "Hyvä tahto korvatkoon sen, mitä käsityksestä puuttuu! Opetuksenne supistakaa mitä vähimpään; niin paljon hänkin kai ymmärtänee kuin saksilaiset, joita suuri keisari Kaarle ase kädessä ajoi Weser-virtaan kastettaviksi."
Ekkehard teki työtä käskettyä, ja hänen opetuksensa lankesi hyvään maahan. Cappan oli sotaretkillään oppinut monta saksalaista sanaa ja hän osasi, kuten kaikki maanmiehensä, arvata toisen tarkoituksen, vaikkei ymmärtänytkään hänen puhettaan. Merkit ja kuvat täydensivät opetusta; kun Ekkehard istui hänen edessään metallisilainen ja kultakirjaiminen evankeliumikirja avoinna ja viittasi taivaaseen, ymmärsi hunni mistä oli puhe; pahan hengenkin kuvan hän tunsi ja ilmoitti voimakkailla eleillä kammoksuvansa sitä; ristinkuvan edessä hän muitten tavoin heittäytyi polvilleen. Näin kävi opetus.
Mitä Cappan entisestä elämästään kykeni kertomaan, oli se paha kyllä täynnä monenlaisia rikoksia. Hän nyökkäsi myöntäen kysyttäessä, oliko hän tuntenut mielihyvää ryöstäessään kirkkoja ja luostareja, ja kurotetuista sormista kävi laskeminen, että hän useamman kuin yhden kerran oli ollut mukana sellaisissa konnantöissä.
Mutta totisen katumuksen merkkejä tehden antoi hän ymmärtää, että hän nuoruudessaan oli syönyt palasen muutaman tappamansa papin sydäntä saadakseen siitä parannusta ilkeälle haavakuumeellensa; rikoksensa sovitukseksi oppi hän nyt sitä innokkaammin lausumaan synnintunnustusta; ja jos häneltä tässä sanaa puuttui, auttoi häntä Friderun. Pian voikin Ekkehard lausua olevansa häneen tyytyväinen, vaikkei hunnin sydämmeen ollutkaan mahtunut kaikki se, mitä kirkkoisä Augustinus kirjassaan uskossa raakojen opetuksesta vaatii.
Niinpä ryhdyttiin valmistamaan samaksi päiväksi sekä kastetta että häitä. Herttuattaren käskystä piti hänen saada kolme kummia, yhden Reichenausta, toisen Sankt Gallenista ja kolmannen maakunnan sotaväestä, muistoksi siitä taistelusta, jossa hänet oli vangittu. Ja kun kummit eivät voineet päästä yksimielisyyteen, mikä heidän ristipojalleen tulisi nimeksi, Pirminiusko Reichenaun suojeluspyhimyksen kunniaksi vai Gallusko, lausui herttuatar: "Paulus olkoon hänen nimensä, sillä hänkin tuli vihaa ja murhaa puuskuen Herran opetuslapsia tappamaan, ja nyt ovat suomukset pudonneet hänen silmistään."
Oli muuan lauvantai-ilta jolloin Cappan, joka oli koko päivän paastonnut, vietiin linnankappeliin, missä kummit viettivät yön hänen parissaan vuoron perään rukouksia lukien. Hunni oli hurskas ja nöyrä, näytti vakavalta ja arveli edellisenä yönä nähneensä unessa äitinsä haamun, joka lampaannahkoihin kääriytyneenä oli tullut hänen luokseen ja huutanut hänelle: "Jousesi on katkennut, nöyristy polo ratsastaja, sillä ne, jotka sinut satulasta keihästivät, olkoot sinun herrojasi!"
Mutta hiljaisena sunnuntai-aamuna, kasteen vielä päilyessä heinänkorsissa ja ensimmäisen leivosen liidellessä laulaen puhdasta aamutaivasta kohti, kulki jälleen pienoinen parvi risti ja lippu etunenässään alas linnanpolkua — mutta tällä kertaa se ei ollut mikään surusaatto.
Ekkehard astui edellä sinipunervaan pappiskauhtanaan pukeutuneena ja hänen jälessään kummiensa keskellä hunni; niin kulkivat he kukkaisan niityn halki Aach-puron rannalle. Siellä he pystyttivät ristin valkoiseen rantahiekkaan ja muodostivat puoliympärän sen ympärille, joka tänään viimeistä kertaa kantoi Cappanin nimeä; heleästi kaikuivat heidän litaniansa aamun hiljaisuuden halki Jumalan tykö, että hän armossa katsahtaisi sen puoleen, joka tänään notkisti päänsä hänen edessään kaivaten vapahdusta synnin ja pakanuuden ikeestä.
Sitte käskettiin kastettava riisuutumaan lanteitansa myöten. Hän polvistui rannalle, Ekkehard lausui Sen nimessä, jota enkelit ja arkkienkelit kunnioittavat ja jonka edessä taivas vapisee ja syvyydet aukeavat, manauksen, jotta paha henki kadottaisi viimeisenkin valtansa kastettavan ylitse; sitte puhalsi hän häneen kolmasti, ojensi vihittyä suolaa hänen suuhunsa tunnusmerkiksi mielen muuttumisesta ja uudesta viisaudesta ja voiteli hänen otsaansa ja rintaansa pyhällä öljyllä. Kastettava oli kuin ukkosen lyömä ja uskalsi tuskin hengittää, niin väkevästi valtasi hetken juhlallinen tunnelma hänen mielensä. Kun Ekkehard sitte lausui hänelle valan sanat: "Luovutko perkeleestä ja kaikista hänen menoistaan?" — vastasi hän selvällä äänellä: "Minä luovun!" ja lausui, niin hyvin kuin osasi, Ekkehardin jälessä uskontunnustuksen. Sitte upotti kastaja hänet virran viileään veteen lausuen kasteen-asetussanat, ja uusi Paulus nousi aalloista… Vielä kerran katsahti hän alakuloisesti maanmiestensä verekseen hautakumpuun, joka häämötti etäällä metsänreunassa; sitte taluttivat kummit hänet maalle ja käärivät kylmästä värisevän miehen häikäisevän valkeaan liinapukuun. Tyytyväisesti muhoillen seisoi hän uusien veljiensä keskellä. Ekkehard saarnasi seuraavien raamatun sanojen johdosta: "Autuas on, joka hyvin pitää huolta vaatetuksestaan eikä käyskele alastomana" ja kehotti häntä kantamaan tästä lähtien valkeata pukuaan uudestasyntymisen merkkinä ja kehotuksena hyvyyteen ja vanhurskauteen, niinkuin se kasteessa hänelle oli annettu, ja laski kätensä siunaten hänen päänsä päälle. Riemuvirsien kaikuessa vietiin vastakastettu takaisin linnaan.
Erään maakerroksen suojan akkunaloukossa istui tällä välin Friderun, maan morsiamista pisin. Praxedis hääräsi hänen ympärillään sukkelana kuin virvatuli; hän oli pyytänyt herttuattarelta luvan saada koristaa morsiamen hänen hääpäivänään. Jo oli tukka solmittu punaisella nauhalla palmikoiksi, suunnattoman pitkä ja monipoimullinen esiliina ulottui aina korkeakantaisiin kenkiin asti, ja sen päällä upeili kultalankainen koruvyö — vain se, joka morsiamen vie, saa sen irroittaa; nyt tarttui Praxedis kimaltelevaan, lasihelmillä, kirjavilla kivillä ja kissankullalla koristettuun morsiuskruunuun. "Pyhä Jumalan äiti Byzantiumissa!" huudahti hän, "pitääkö tämänkin vielä tulla päähäsi? Kun sellainen koriste kulmillasi astut sisään, Friderun, niin luulevat ihmiset linnantornin tulleen eläväksi ja kulkevan vihille!"
"Niin sen kuitenkin täytyy olla!" sanoi Friderun.
"Miksi sen täytyy olla niin?" kysyi kreikatar. "Kotimaassani näin monta kaunista morsianta, joilla oli kiharoissaan seppele myrttipuun tai hopeanvihreän öljypuun lehdistä, ja he näyttivät kylläkin sieviltä. Tosin ei teidän pihkaisissa, nokisissa, mustissa männiköissänne kasva myrttejä eikä öljypuita, mutta eikö murattiseppelekin olisi kaunis, Friderun?"
Tämä käännähti vihaisesti tuolissaan. "Ennemmin naimatta jään, kuin heiniä ja ruohoja tukassani vihille vien! Sellaista voitte kyllä te maankiertelijät neuvoa, mutta kun Hegaun lapsi häitä pitää, on korkea kruunu hänen päätänsä koristava; se on täällä tapana ollut aina siitä asti, kuin Rein Bodenjärven halki virtaa ja vuoret tämän maan kamaralla kasvavat. Me schwaabit olemme kaikki kuninkaallista sukua, niin on isäni aina sanonut."
"Tahtonne tapahtukoon!" sanoi Praxedis ja kiinnitti kruunun hänen tukkaansa.
Korkea morsian nousi seisomaan, mutta hänen otsaansa syntyi ryppyjä niinkuin ohitse kiitävien pilvien varjoja.
"Joko nyt rupeat itkemään", kysyi kreikkalaistyttö, "jotta avioliitossasi kyyneleistä säästyisit?"
Mutta Friderun näytti varsin vakavalta ja hänen karkeatekoinen suunsa vetäytyi niin murheellisesti korviin päin, että Praxedis vaivoin voi hillitä nauruaan.
"Minua niin pelottaa", virkkoi hunnin morsian.
"Mikä sinua sitte pelottaa, sinä Stoffler-vuoren honkien tuleva kilpasisko?"
"Pelkäänpä että maakunnan pojat tekevät minulle vielä kepposen sen vuoksi, että otan muukalaisen miehekseni. Kun Schlangenhofin arentimies toi emännäkseen vanhan lesken Bregenzer-metsistä, tulivat paikkakunnan nuoret miehet hääyönä heidän ovensa eteen ja pitivät häränsarvilla ja vaskikattiloilla ja suurilla simpukoilla sellaista melua, että olisi luullut ukkos-ilman ohi käyvän; ja kun Riesalingenin mylläri aviosäätynsä ensimmäisenä huomenena astui ulos huoneestaan, oli hänen ovensa eteen pystytetty juhannussalko, jossa kukkien ja köynnöksien asemesta riippui vain kuiva heinätukko ja rypistetty vihreänkeltainen esiliina."
"Olehan toki huoletta!" lohdutti Praxedis.
Mutta Friderun vaikeroi edelleen: "Ja entä jos ne tekevät minulle niinkuin piirin metsänvartijan leskelle, joka otti nuoren metsästäjän miehekseen? Siltä ne yöllä halkaisivat olkikaton kurkihirren kohdalta kahtia, niin että puolikkaat putosivat kumpikin taholleen ja sininen taivas paistoi heidän häävuoteeseensa, ilman että he tiesivät syytä tähän, ja korpit lensivät raakkuen heidän päänsä päällä."
Praxedis nauroi. "Tottahan sinulla toki on hyvä omatunto?" kysyi hän merkitsevästi nyökäten.
Mutta toisella ei itku ollut kaukana. "Ja kenpä tietää", vastasi hän vältellen, "mitä konnankoukkuja minun Cappani…"
"Pauluksesi!" oikaisi Praxedis.
"… on nuoruudessaan tehnyt? Viime yönä uneksin, että kun hän piti minua lujasti sylissään, tuli keltanaamainen ja mustatukkainen hunnilaisnainen, joka ryösti hänet minulta. 'Minulle hän kuuluu!' huusi kummitus uhaten, ja kun en tahtonut sulhasestani luopua, muuttui se käärmeeksi ja kiemurtelihe hänen ruumiinsa ympärille…"
"Jätä rauhaan käärmeet ja hunnilaisnaiset", keskeytti hänet Praxedis, "ja laita itsesi valmiiksi, sillä he tulevat jo tuolla vuorta ylöspäin… Eläkä unohda rosmariininoksaa ja valkoista huivia!"
Heleästi hohti ulkona linnanpihalla Cappanin valkea juhlapuku. Sen nähdessään Friderun heitti mielestään nurjat ajatukset ja astui ulos; morsiusneidot ympäröivät hänet pihalla, vastakastettu hymyili iloisesti hänelle, kello linnankappelissa helähti ja hilpeä joukko astui häitä viettämään.
Vihkiminen oli päätetty, ja ilosta loistavin kasvoin lähti nuori aviopari linnasta. Friderunin koko suku oli saapunut tilaisuuteen, kaikki rotevata väkeä, joka ei pituudessa antanut morsiamelle perään; he olivat talonpoikia ja vuokramiehiä läheisillä tiloilla; nyt he lähtivät korkean Stoffelnin juurella olevalle uudismökille virittämään ensimmäisen tulen nuoren parin takkaan ja viettämään hääjuhlaa. Jonon etunenässä kuletettiin seppelöidyissä vaunuissa häälahjoja, joista ei suinkaan puuttunut kaikenlaisilla manauksilla ja vertauskuvilla koristettua honkaista morsiusvuodetta; — kaikenlaisissa lippaissa ja arkuissa seurasi mukana talouskalujen paljous.
Morsiusneidot kantoivat keträvartta pellavakuontaloineen ja sievästi koristettua lakaisuvihtaa merkiksi ja kehotukseksi tulevalle emännälle ahkeruuteen ja järjestykseen.
Riemuhuutoja ja hoilauksia ei lakannut kuulumasta nuodemiesten joukosta; mutta Cappanilta näytti aamullinen kaste huuhtoneen mielestä kaikki vanhat muistot, ja näytti hän unhottaneen koskaan piirtäneensä rajun ratsun selässä maita ristiin ja rastiin, — hän astui siveästi ja rauhallisesti uusien lankojensa rinnalla, kuin olisi hän kaiken ikänsä ollut päiväläisten päällysmiehenä tai kylävoutina Hegaussa.
Tuskin oli lähtevän joukon hilpeä melu lakannut kaikumasta vuoritieltä, kun herttuattaren ja hänen hengellisten vieraidensa eteen astui kaksi reimaa nuorukaista, keisarillisen linnan taloudenhoitajan Bordmannin pojat ja Friderunin serkut. He tulivat kutsumaan vallasväkeä häihin, kumpikin koristettuna keltaisella esikolla korvallisellaan ja kukkavihkolla aivinatakkinsa povella.
Hämillään he pysähtyivät salin ovelle; herttuatar silloin viittasi heille kutsuvasti, ja siitä rohkaistuneina he astuivat muutamia askelia eteenpäin ja sitte vielä muutamia, kumartelivat ja raapivat jalallaan permantoa ja lausuivat maassa vanhastaan tavallisen kutsumuksen saapua heidän orpanansa häihin, pyytäen ylhäisiä vieraita seuraamaan heitä teitä ja polkuja, katuja ja kujia, vesiä ja siltoja myöten häätaloon; siellä tarjottaisiin leipää ja ruokaa sellaista kuin kaikkivaltias Jumala ne itse oli valmistanut, viini virtaisi ja viulut soisivat mukaan, ja tanssia, riemua, laulua ja hyppyä tulisi olemaan yltäkylläisesti. "Rukoilemme teitä, että antaisitte kahden huonon sanansaattajan korvata yhtä hyvää, ja kiitetty olkoon Jeesus Kristus!" niin päättivät he puheensa, ja vastausta odottamatta he kumarsivat ja raapivat permantoa uudelleen ja lähtivät kiiruusti salista.
"Osotammeko nuorimmalle kristitylle alamaisellemme sen kunnian, että lähdemme hänen luokseen?" kysyi herttuatar iloisesti. Vieraat tiesivät ennestään, että kysymyksiin, jotka hän teki näin ystävällisessä muodossa, ei käynyt kieltäen vastaaminen. Niinpä he iltapäivällä lähtivät linnasta. Myöskin Rudimann, Pirminiuksen luostarin lähettiläs, ratsasti mukana; hän pysyttelihe vaitonaisena ja vakoilevana, sillä hän ei vielä ollut suorittanut laskuaan Ekkehardin kanssa.
Stoffler-vuori kohoaa uljaana ja hilpeänä kolmine basalttihuippuineen, tummien metsien syleilemänä, kauvas yli maakunnan nähtäviin. Linnat, joiden rauniot nyt peittävät sen harjaa, eivät silloin vielä olleet raketut; vain korkeimmalla kukkulalla seista törötti muuan autio torni. Mutta toisella vuorenharjanteella oli metsänkätkössä vähäinen maja — nuoren avioparin asunto. Veroksi ja merkiksi siitä, että siihen tulija oli herttuattaren alamainen, oli hänet määrätty valmistamaan vuosittain viisikymmentä myyränsadinta ja P. Galluksen juhlapäivänä tuomaan linnaan elävän rottakuninkaan.
Viheriäiselle metsäniitylle oli hääseurue asettunut istumaan; isoissa kattiloissa keitettiin ja paistettiin, ja kenen osalle ei tullut lautasta tai kulppoa, se aterioi laudanpalalta, ja missä kahveli puuttui, siellä käytettiin sen asemasta kaksihaaraista pähkinäpuunoksaa.
Cappan oli vaivaloisesti istunut muiden tavoin pöytään ja koetti pitää itseään suorana nuoren vaimonsa rinnalla; mutta sydämmensä syvyydessä hän mietiskeli, eiköhän muutamien päivien jälkeen kävisi jälleen laatuun syödä makuultaan.
Pitkinä väli-aikoina eri ruokalajien välillä — kemut alkoivat puolipäivän tienoissa eivätkä saaneet loppua ennen puoliyötä — veresti Cappan istumisesta jäykistyneitä jäseniään tanssimisella.
Talonpoikaissoiton tervehtämänä saapui herttuatar seurueineen paikalle. Hänen katsellessa ratsultaan iloista seuraa, tahtoi uusi Paulus antaa hänelle näytteen hurjasta taiteestaan. Soitto ei häntä tyydyttänyt, hän vihelsi ja kiljahteli itse tanssin tahtiin; pitkää puolisoaan hän pyöritteli ympäri labyrinttimaisissa kuvioissa, — niin kuin liikkuva torni ja villi metsäkissa tanssi tuo omituinen pari keskenään, milloin yhdessä, milloin paeten toisistaan, milloin rinta vasten rintaa tai; selkä vasten selkää — sitte työnsi Cappan vaimonsa syrjään ja puukenkiään yhteen kolisuttaen hän teki seitsemän huimaavaa ilmahyppyä, yhden aina korkeamman kuin toisen, ja viimein vaipui hän Hadwig rouvan eteen polvilleen notkistaen päänsä maahan, aivan kuin olisi tahtonut suudella maan tomua, jota herttuattaren hevonen oli kavioillaan tallannut. Se oli hänen kiitoksensa nauttimastaan ystävällisyydestä.
Mutta uudet orpanat Hegaussa ottivat oppia tuosta oudosta tanssista. Mahdollista voi olla, että moni jälestäkinpäin pyysi häneltä opetusta siinä, sillä kaukaiselta keskiajalta polveutuvat sadut kertovat vielä "seitsenhypystä" ja "hunnilaistanssista", jotka jonkinmoisina vaihetuksina schwaabien yksinkertaiseen pyörimiseen tulivat vallan maantavaksi.
"Missä Ekkehard on?" kysyi herttuatar noustuaan kimoltaan, katsellen pitkin väen rivejä. Praxedis viittani eräälle etäiselle, varjoiselle metsäpolulle. Muutaman jättiläistammen mustanvihreäin lehvien siimeksessä istui nuori munkki. Äänekäs riemu ja ihmisvilinä painostivat hänen, rintaansa, hänen tietämättään miksi; — hän oli kääntänyt muulle joukolle selkänsä ja antoi katseensa liitää yli metsäisten vuorenselänteiden kauvas Alppien sinertävään etäisyyteen.
Oli yksi noita tuoksuvia iltoja, josta myöhemmin herra Burkart Hohenvelsistä lausui istuessaan jylhässä tornissaan vetten partaalla, että "ilma silloin sekottuu päiväpaisteen kanssa ja lientyy". Etäiset ilmat uivat vienossa hohteessa. Ken joskus on seissut noilla hiljaisilla kukkuloilla, kun sinisellä taivaalla aurinko liekkejä säteillen käy levolle ilmanrannan taa, laaksot ja syvyydet täyttyvät rusohohtavilla varjoilla ja sula kulta valuu alas Alppien huippuja pitkin, sen mielessä vielä kauvan jälkeenkinpäin hänen hämärässä kammiossaan istuessaan helähtää muisto niin suloinen ja kirkas kuin laulu etelän sulavien luuttujen säestyksellä.
Mutta Ekkehard istui totisena nojaten päätään käteensä.
"Hän ei ole enää kuten ennen!" sanoi Hadwig rouva kreikkalaistytölle.
"Hän ei ole enää kuten ennen!" matki Praxedis hajamielisesti. Hän oli kiintynyt katselemaan hegaulaisia naisia heidän juhlakoruissaan, heidän korkeita liivejään ja tynnyrintapaisia jäykistettyjä hameitaan, ja hän mietiskeli itsekseen, eiköhän hyvän maun hengetär käsiään väännellen pakenisi ainaiseksi tästä maasta tai olikohan se koskaan sille jalallaan astunutkaan.
Hadwig rouva astui Ekkehardin luo. Tämä kavahti pystyyn sammalsijaltaan, aivan kuin olisi nähnyt aaveen.
"Yksiksennekö ja näin kaukana iloitsevaisten seurasta?" kysyi herttuatar. "Mikä teitä vaivaa?"
"Minä mietiskelen, missä onni oikeastaan on", vastasi Ekkehard.
"Onniko?" toisti Hadwig rouva, "onni on meistä likimalkaan yhdeksänkymmenen tunnin matkan päässä, kuuluu schwaabilainen sananlasku. Puuttuuko se teiltä?"
"Se on mahdollista", huokasi munkki ja katseli alas sammaleeseen. Entistä kimeämpi soitto ja tanssivain meluavat äänet kaikuivat leikkipaikalta.
"Ne jotka tuolla polkevat maata", jatkoi hän, "ja osaavat jaloillaan tulkita sydämmensä tunteita, ne ovat onnelliset; paljopa ei siihen tarvitakaan, ennen kaikkea vain sitä" — hän viittasi Alppien kimalteleviin huippuihin — "ettei tunne mitään kaihoa noihin korkeuksiin, joille emme koskaan saa jalallamme astua."
"En ymmärrä teitä", sanoi herttuatar kuivasti. Mutta hänen sydämmensä puhui toisin kuin hänen kielensä. "Mitenhän Virgiliuksenne nykyään jaksaa?" kysyi hän johtaen puheenaiheen toisaalle; "varmaankin on pölyä ja hämähäkinkinaa laskeutunut runsaasti hänen päälleen viime hädän päivien aikana?"
"Sydämessäni on suuri runoilija aina hyvässä säilössä", vastasi Ekkehard, "vaikka pergamentit mätänisivätkin. Juuri äsken muistuivat mieleeni hänen säkeensä, joissa hän ylistää maanviljelystä: tuolla on maja metsän siimeksessä, vuorenrinteellä peltojen lihavammista maaperä, vastavihitty pariskunta kuokkineen ja auroineen, joilla ryöstävät maa-emolta toimeentulonsa; — tosiaan täytyy minun nähdä Virgiliuksen luoma kuva silmieni edessä:
"— tää elo johda ei väärään,
Viljaa on täynnä sun aittas, ja laajalti lainehtii pellot,
Luolat ja lammikot riistoa uhkuu, ilma on vilvas,
Laitumelt' ammunaa kuulet, ja puun alla vartoopi siimes."
"Viisaasti osaatte selittää", lausui Hadwig rouva. "Mutta kadehtiessanne Cappanin elämän onnea olette varmastikin unohtaneet hänen velvollisuutensa väjyä myyriä ja peltohiiriä. Ja entä talviset riemut! Kun lumi muurina kasautuu olkikaton rajaan asti, niin että päivä saa turhaan katsella, mistä raosta se voisi tupaan pilkistää…"
"Sellaisessakin hädässä tulisin hyvin toimeen", virkkoi Ekkehard.
"Virgilius tietää keinon siihenkin:
"Ihminen valvovi silloin nuotion ääressä illoin,
Veistäen tervaspuusta soihtuja varjojen surmaks;
Vaan hänen vaimonsa tällöin laulain entävi työtään,
Kangaspuittensa ääressä pirtoa siin helisyttää."
"Hänen vaimonsa?" matki herttuatar ilkeästi. "Mutta entäpä jos hänellä ei olekaan vaimoa?"
Hääparvesta remahti myrskyinen riemunrähäkkä. Miehet olivat nostaneet hunnilaisserkun laudalle ja kantoivat häntä korkealla ilmassa, niityn poikki niinkuin ennen muinoin jotakin sotapäällikköä kannettiin kilvellä kuninkaanvaalissa. Cappan teki ilosta muutamia pontevia hyppyjä heidän päänsä päällä.
"— eikä saa vaimoa omistaakaan?" virkkoi Ekkehard hajamielisenä. Hänen otsaansa poltti. Hän suojeli kädellään silmiään. Minne hän vain katsahtikin, tuotti näkemänsä hänelle surua. Tuolla oli meluisa hääkansa — täällä herttuatar — etäisyydessä hohtavat Alpit. Hänen sydäntään kirveli sanomattomasti, mutta hänen huulensa pysyivät mykkinä. "Ole väkevä ja vaitonainen!" mutisi hän itsekseen.
Hän ei todellakaan ollut enää sama kuin ennen. Luostarikammion hiljainen rakkaus kirjoihin oli hänestä hälvennyt, taistelu hunneja vastaan oli laajentanut hänen ajatuspiiriään, herttuattaren lemmekäs huomio oli särkenyt hänen sydämmensä. Päivin ja öin, valveilla ja nukkuessa vainosi häntä tämän ylvään naisen kuva, sellaisena kuin hän oli ojentanut hänelle puolisovainajansa miekan, ja pahoina hetkinä oli hänen sielunsa sumuinen itsesyytöksistä, että hän vain vaijeten oli ottanut kaiken tämän lemmen vastaan. Hadwig rouva ei aavistanut, mitä hänessä kuohui; hän ajatteli nuorta munkkia paljon välinpitämättömämmin sen jälkeen kuin otaksuttu väärinkäsitys tämän puolelta oli nöyryyttänyt hänen ylvästä mieltään; mutta nähdessään hänet jälleen edessään, murheen vaot korkealla otsalla ja sanomaton alakuloisuus luettavana silmistä, jatkoi hän vanhaa leikkiä.
"Jos te kerran niin suuresti rakastatte maanviljelystä", virkkoi hän keveästi, "niin tietäisinpä ehkä siihenkin keinon. Reichenaun apotti on suututtanut minua tahtomalla mielistellä itselleen paraan hovitiloistani, ikäänkuin se olisi vain leipämurena, jonka voi puhaltaa pöydältä sen enempää ajattelematta!"
— Pensaikosta kuului rapinaa, ilman että he sitä huomasivat. Tumma varjo vetäytyi lehvien taa — olikohan se kettu vai munkinkaapuko?
"Tahdonpa asettaa teidät sen hoitajaksi", jatkoi Hadwig rouva puhettaan, "silloin on teillä yltäkylläisesti kaikkea sitä ihanuutta, jonka näkeminen teidän mieltänne, tänään niin raskauttaa, ja vielä paljon enemmän. Saspachini on iloisella paikalla Reinin varrella, ja tämä vanha keisaritila voi kerskailla siitä kunniasta, että se ennen kaikkia muita kasvatti viinirypäleen, — ja ihmiset siellä ovat kunnon väkeä, vaikka puhuvatkin töykeää kieltä."
Ekkehard katseli äänetönnä eteensä.
"Voinpa minäkin kuvailla teille elämää siellä, kykenemättä siltä kertomaan Virgiliuksen tavoin. Ajatelkaas — on syksy, olette viettänyt tervettä elämää, päivän kanssa ylös, kanain kanssa nukkumaan — nyt tulee viininkorjuu kaikilta kallion korvakkeilta laskeutuu renkejä ja piikoja alas teidän luoksenne, riippukorit rypäleitä uhkuen tangossa välillään, te seisotte portilla…"
Pensaikossa jälleen rapisi.
"… ja ajatelkaas, miten viini valmistetaan, ja muistakaa, kenen kunniaksi tahdotte sitä juoda; Vogeesien metsät pilkottavat etäisyydestä niin hilpeän sinisinä silmiinne kuin ikinä täällä Alppien huiput; silloin tulee joku hevosilla ja vaunuilla täältä vanhasta Breisachista päin, maantie pölisee, te nostatte päätänne — no, mestari Ekkehard, kukahan tulee luoksenne?"
Se, jolta kysyttiin, oli tuskin kuunnellutkaan kuvausta. "Kuka?" kysyi hän arasti.
"Kukahan muu kuin teidän valtiattarenne, joka ei luovu herttuaallisesta oikeudestaan käydä tutkimassa, miten hänen palvelijansa hoitavat hänen tilojaan."
"Ja sitte?" kysyi Ekkehard edelleen.
"Sittekö? Sitten kuulustelen joka taholta, miten mestari Ekkehard on hoitanut tehtäväänsä, ja he tulevat kaikki sanomaan: Hän on rehellinen ja kunnollinen, ja jollei hän tahtoisi mietiskellä niin paljon ja kaivella pergamenttejään, olisi hän meille vielä rakkaampi…"
"Entä sitte?" kysyi munkki vielä kerran. Hänen äänessään oli omituinen kaiku.
"Sitten puhuttelen häntä raamatun sanoilla: Hyvin tehty, sinä hyvä ja uskollinen palvelija! Sinä olit uskollinen vähässä, minä panen sinut paljon päälle. Astu herrasi iloon."
Ekkehard seisoi siinä kuin huumattuna. Hän kohotti käsivarttaan, mutta antoi sen jälleen vaipua, kyynel värähteli hänen silmissään. Hän oli hyvin onneton.
… Samaan aikaan astui muuan mies varovaisesti ulos pensaikosta. Tuntiessaan jälleen niityn nurmen jalkainsa alla, laski hän kaapun alas päänsä päältä. Hän katseli merkitsevästi noihin molempiin henkilöihin takanansa ja nyökkäsi päätänsä kuin ainakin se, joka luulee keksineensä jotakin. Hänpä ei ollut tullutkaan sinne vain vuokkosia poimimaan.
Hääjuhla oli asteettain kehittynyt siihen kohtaan, missä täydellinen sekasorto uhkaa puhjeta. Sima oli noussut kaikkien päihin. Muuan ripusti takkinsa puunoksaan ja tunsi vastustamatonta halua murskata kaikki pirstoiksi; toinen sitävastoin tahtoi syleillä kaikkia; kolmas, joka muisteli kymmenkunta vuotta sitte poimineensa Friderunin poskilta monta suuteloa, istui pää nuuduksissa pöydän ääressä ja oli juonut liian paljon suruunsa ja katseli muurahaisia, jotka kihisivät hänen jalkainsa juuressa, ja sanoi: "Ohoi, niin se on, yksi ei toistansa parempi…" Ne nuoret miehet, jotka niin ujostellen olivat käyneet herttuatarta häihin kutsumassa, esittivät hunnilaisen sukulaisensa kanssa erään germaanialaisen ilveilyn. He olivat siepanneet liinaisen lakanan kapio-arkusta ja paiskanneet Cappanin sille; sitte tarttuivat he kiinni kaikkiin neljään nurkkaan ja viskasivat tuon onnettoman ylös, niin että hän lenteli sinitaivasta kohti kuin leivonen. Hän piti sitä tämän maan tapana kunnioittaa uutta sukulaista ja antoi kärsivällisesti viskellä itseään.
Silloin kirkasi pitkä Friderun yht'äkkiä kovasti. Kaikkien päät kääntyivät sinnepäin, ja serkut antoivat sulhasen pudota suulleen alas viileään maanperään; riemunremahdus kajahti, riihoton ja pitkällinen, niin että olisi luullut Stoffler-vuoren vanhain basalttikallioidenkin siitä älähtävän. Audifax ja Hadumoth saapuivat pakomatkaltaan hunnilaisleiristä. Audifax talutti aarrearkkuja kantavaa ratsua suitsista, ja onnellisina astelivat molemmat lapset rinnakkain; he olivat tänään ensikerran nähneet jälleen korkean Twielin huipun ja tervehtineet sitä ilohuudolla. "EIä kerro heille kaikkea!" kuiskasi Audifax toverilleen ja kattoi korit tiheällä pajunoksakerroksella. Jo oli pitkä Friderun juossut parvesta esiin ja puolittain kantoi Hadumothin mukaansa. "Terve tuloa, sinä kadonnut lammas! Juo, säkkipillinpiipittäjä, juo, sinä urhokas vesa!" huudettiin, joka taholta Audifaxille. He olivat kuulleet molempain nuorten vankeudesta ja ojensivat nyt pojalle isoja kiviruukkuja tervetuliaismaljaksi.
Lapset olivat tiellä sopineet keskenään siitä, miten heidän, piti astua herttuattaren eteen. "Meidän on häntä kauniisti kiittäminen", oli paimentyttönen sanonut, "ja minun on annettava hänelle takaisin se suuri kultataaleri ja sanottava hänelle, että olen saanut Audifaxini ilmaiseksi."
"Ei", oli Audifax vastannut, "me lisäämme siihen hunnien aarteesta vielä kaksi isointa rahaa ja tarjoomme ne hänelle. Hänen on pysyttävä edelleenkin meille yhtä armollisena kuin tähän asti; se olkoon meidän kiitoksemme ja sakkomme sen ohessa herttuaalliseen rahastoon metsänrouvan surmaamisesta."
He olivat jo varustaneet kultarahat taskuunsa.
Nyt huomasivat he herttuattaren seisovan Ekkehardin luona tammen alla. Miesten meluava remakka oli katkaissut molempien maataloudellisen keskustelun, Praxedis tuli juosten kertomaan ihmetapauksesta. Nyt saapuivat nuoret pakolaiset itsekin käsi kädessä astuen. He polvistuivat Hadwig rouvan eteen. Hadumoth kurotti taaleriaan, Audifax molempia isoja kultarahojaan; hän yritti puhua, mutta sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa… Silloin kääntyi Hadwig rouva ylvään suloisesti läsnäolevien puoleen:
"Molempien nuorten alamaisteni narrittelu antaa minulle tilaisuuden osottaa heille armoani. Olkaa sen todistajat!"
Hän taittoi pähkinäpuun oksan pensaikosta, astui askeleen eteenpäin, puisti paimenpojan ja hänen toverinsa kämmenistä rahat, jotta ne kierivät kauvaksi nurmikkoon, ja kosketti oksalla kummankin päälakea. "Nouskaat ylös", sanoi hän, "eivät tule tämän päivän jälkeen kenenkään sakset hiuksia teidän päästänne leikkaamaan; Hohentwielin linnan orjina olette polvistuneet, vapaiksi julistettuina ja vapaina nouskaatte ja rakastakaa toisianne vapaudessa niinkuin ennenkin!"
Nämä olivat vapaaksilaskemisen menot saalilaisen oikeuden mukaan. Jo keisari Lotharius oli vanhalta orjattareltaan Doodalta puistanut kädestä kultadenaarin ja siten niskasta orjuuden ikeen. Mutta Audifax oli frankkilaista heimoa, sen vuoksi rouva Hadwig ei ollut noutanut omaansa, allemannilaisen maantavan menoa.
Polvillaan olleet nousivat ylös. He käsittivät, mitä oli tapahtunut. Paimenpojan silmissä oli maailma musteta, hänen nuoruutensa uni, vapaus, kulta-aarre … se kaikki se oli totta, pysyvästi totta nyt ja iänkaiken… Hän näki Ekkehardin vakaat kasvot ja heittäytyi Hadumothin kanssa hänen eteensä maahan. "Isä Ekkehard", huudahti hän, "me kiitämme teitäkin, kun olette meidän parastamme tarkoittanut."
"Mikä vahinko, että on jo niin myöhä", huudahti Praxedis, "te voisitte muuten heti solmita avion siteihin vielä yhden parin tai ainakin juhlallisesti kihlata heidät, he sopivat toisilleen siinä kuin äskeisetkin."
Kauan katsoi Ekkehardin sininen silmä noita kahta. Hän pani kätensä heidän päälleen ja teki siinä ristinmerkin. "Missä on onni?" äännähti hän hiljaa itseksensä. — —
Myöhään yöllä ratsasti Rudimann, kellarimestari, takaisin luostariinsa. Kaalamo oli kuiva; hän saattoi ratsastaa siitä. Apotin kammiosta heijasti vielä tulta veden pintaan. Hän koputti ovelle, avasi sen puolitiehen ja lausui: "Minun korvaini on tänään täytynyt kuulla enemmän, kuin niille oli mieluista. Saspachin hovista Reinin varrella ei tule mitään. Sen Sankt Gallenin maitonaaman se sinne panee…"
"Varium et mutabile semper femina!" Huikentelevainen aina on nainen! mutisi apotti taakseen katsomatta. "Hyvää yötä."
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Gunzo ja Ekkehard.
Niihin aikoihin kun kaikki edellä-kerrottu oli tapahtunut Bodenjärven rannoilla, istui kammiossaan pyhän Amandus sur l'Elonin luostarissa kaukana Belgian mailla eräs munkki. Päivät pääksytysten, minkä vain luostarin säännöt hänelle vapaata aikaa soivat, istui hän kuin paikalleen naulittuna; talven tuulet olivat tulleet, joet jäätyneet, lunta oli niin pilkalta kuin silmä kantoi — hän ei siitä mitään tiennyt; kevät karkoitti talven — ei se häntä liikuttanut; luostariveljet juttelivat sodasta ja huonoista kuulumista ystävien mailta Reininrannalla — ei hän sillä korvalla kuullut. Hänen kammiossaan olivat tuolit ja penkit kuonollaan pergamentteja, luostarin koko kirjavarasto oli siirtynyt hänen kammioonsa, hän luki ja luki, kuin tahtoisi hän tunkeutua kaiken olevaisen sisimpään ytimeen, — oikealla psalmit ja raamatut, vasemmalla pakanallisen viisauden jäännökset: kaikki oli läpikäyty; silloin tällöin poisti pilkallinen hymy tutkistelujen vakavuuden, ja hän kirjoitti nopeasti muistiin kapeille pergamenttikaistaleille muutamia riviä. Olivatko ne kultamuruja ja jalokiviä, joita hän myyriessään vanhan tietämyksen lokeroissa oli saanut maalle kaivetuksi? Eivät.
"Mitä lie veli Gunzolle tapahtunut?" puhelivat hänen toverinsa. "Ennen kävi hänen kielensä kuin myllynratas, ja kirjat saivat häneltä olla rauhassa. 'Eivät ne kuitenkaan voi tarjota minulle muuta kuin minkä ennestään tiedän,' oli hän usein kerskunut — ja entä? Nyt ripisee ja rapisee hänen kynänsä, jotta sen raaputus kuuluu aina käytävän toiseen päähän. Aikoneeko hän keisarin ylikirjuriksi ja pääkansleriksi? vai etsineekö viisasten kiveä tai Itaalianmatkastaanko laatii kertomusta?"
Mutta Gunzoveli ei työstään herjennyt. Suuttumatta hän tyhjensi vesiruukkunsa ja luki klassikoitaan, — ensimäiset ukonilmat tulivat tuomaan viestiä vilppaan kesän tulosta; hänestä nähden sai jyristä ja leimahdella, hän istui alallaan. Yö-unenkin hän toisinaan keskeytti ja kiiruhti mustetolpponsa luo, kuin olisi unesta jonkun ajatuksen tavottanut; usein oli se jälleen kadonnut ennenkuin hän sai sen kirjoittaneeksi, mutta hänen mielensä oli horjumatta päämaaliin suunnattuna… "Koittav' on vielä se päivä" … sillä Homeeron ennustuksella lohdutti hän mieltään ja palasi vuoteelleen.
Gunzo oli parhaassa miehuuden-iässä, keskikokoinen, täyteläinen vartaloltaan, hyvinvoipa; kun hän aamuisin seisoi hienosti hiotun metallipeilinsä edessä tarpeettoman kauvan tarkastellen omaa kuvaansa, silitteli hän usein punervaa partaansa, ikäänkuin olisi hänen taisteluun ja vaaralliseen kiistaan käytävä.
Hänen suonissaan oli frankkilaisen ja gallialaisen veren seosta, siitäpä olikin hänessä tuota notkeutta ja elollisuutta, joka puhdasrotuisilta germaaneilta puuttuu. Siksi oli hän myöskin kirjoitustyönsä kestäessä rikki pureskellut useampia kyniä ja rutistanut useamman pergamenttikaistaleen ja enemmän itsekseen jupissut, kuin kukaan saksalainen munkki samassa ajassa olisi tehnyt. Mutta hän hillitsi lihansa luontaisen levottomuuden ja piti jalkansa miehuullisesti aisoissa kirjoja täyden pöytänsä alla.
Oli lieto kesäilta; jälleen oli hänen kynänsä uurtanut kärsivällistä pergamenttia kuin kipinä, oli kuin olisi se kirjainten piirtoa säkenöinyt — sitten alkoi kynä kulkea hitaammin, — nyt se pysähtyy, tekee sitten vielä muutaman piirron — ja sitten vetäisi hän suuren kiemuran vielä kirjoittamattoman osan yli, jotta muste pärskäytti siihen suuren joukon pilkkuja niinkuin mustia tähtienkuvia. Hän oli kirjoittanut sanan Finis!; syvään henkeä vetäen nousi hän tuoliltaan niinkuin mies, jonka rinnalta on sentnerinpaino kirvonnut, ja luki sitten vielä kerran läpi, mitä se musta valkoisen päällä tiesi. "Ylistetty olkoon pyhä Amandus!" huudahti hän juhlallisesti; "kostettu on!"
Hän oli tällä mieltäylentävällä hetkellä saanut valmiiksi — häväistyskirjoituksen, häväistyskirjoituksen, joka oli omistettu kunnian-arvoiselle Reichenaun veljeskunnalle ja suunnattu Ekkehardia, Sankt Gallenin portinvartijata vastaan. Kun valkoverinen Virgiliuksen tulkitsija laati hyvästit' luostarilleen ja lähti herttuattaren luo, ei, vaikkapa olis muistonsa salaisimmatkin sopukat kolannut, olisi hänen mieleensä mitenkään saattanut juolahtaa, että maailmassa oli olemassa mies, jonka koko pyrkimys tarkoitti kostoa hänelle, sillä hän oli rauhan mies ja lempeä, eikä olisi hyttysellekään pahaa tehnyt. Ja niin oli kuitenkin asia; sillä taivaan ja maan välillä ja kirjanoppineiden mielissä tapahtuu paljon asioita, joista ei järki-ihmisten järki saata nähdä untakaan.
Historialla on oikkunsa niin säilyttämisessä kuin hävittämisessäkin. Saksalaisten laulujen ja sankaritarinain, jotka suuren Kaarle-keisarin toimesta kirjoitettiin muistiin, piti hautaantua aikojen raunioihin, Gunzon tekele, joka ei vielä ole tuottanut iloa kenellekään niistä harvoista, jotka ovat sen lukeneet, on säilynyt jälkimaailmalle. Olkoon siis se hirvittävä aihe, joka huusi itaalialaisen oppineen kostoa, hänen omilla sanoillansa kerrottu.
"Jo kauvan", — niin kirjoittaa hän ystävilleen Reichenaussa, — "oli kunnianarvoisa, kallis kuningas Otto keskusteluissa Itaalian ruhtinaiden kanssa kutsuakseen minua valtakuntaansa. Mutta kun en ollut siinä määrässä kenenkään alainen, enkä niin alhaista säätyä, että minua, olisi voitu pakottaa, kääntyi hän puoleeni pyytelevällä anomuksella, ja saikin lupaukseni tuloni pantiksi. Niinpä tapahtuikin, että kun hän Itaaliasta lähti, minä seurasin häntä. Ja minä seurasin häntä ajatellen ettei minun tulostani mahtaisi olla kenellekään vahinkoa, mutta monelle hyötyä; mihinkäpä ei meitä taivuta rakkaus ja halu olla lähimmäistemme mieliksi? Ja minä läksin matkaan, en brittiläisten tavoin moitteen nuolilla varustettuna, mutta rakkauden ja tieteen palveluksessa."
Yli vuorten jäisen laen ja ammottavain kuilujen tulin vihdoin pyhän Galluksen luostarin edustalle, tulinpa niin väsyneenä, että vuori-ilman hyisestä hengestä konttaantuneet käteni kielsivät palveluksen, ja vieraan avun täytyi nostaa minut juhdan selästä.
Matkamiehen toivo oli saada rauhassa levätä paikalla, missä oli luostarilaitos. Kyllähän siellä näinkin paljon päänkumarruksia, huolella säälittyjä kaapuja, hiljaisia askeleita ja säästeliästä puheenpitoa, niin että en mitään onnettomuutta suorastaan peljännyt, vaikka Juvenaliksen lauselma vääristä filosoofeista:
"'Harvat on sanat heillä — mut vait-oloss' ilkeys piilee'
"hiljaisesti mieltäni painoikin. Ja kuka olisi uskonut, että tuossa pakanassa asui aavistava tieto munkkikaapua kantavasta kataluudesta?
"Kuitenkin iloitsin vilpittömästi olostani, odottaen, eiköhän tuosta veljesten niukasta mutinasta mahtaisi välähtää jotakin filosoofisten pyrintöjen kipinää. Mutta ei siitä mitään välähtänyt, he varustivat salaväijytyksen varuksia.
"Muiden muassa oli läsnä muuan nuori koulupoikakin ja eräs vanhempi, joka — — no niinpä, niin! olipahan, mikä oli; sanoivat häntä luostarissa kunnolliseksi opettajaksi, vaikka hän minusta näytti maailmaa katsovan tunturikyyhkysen silmillä. Tästä haikeasilmäisestä oppineesta on minun nyt puhuttava. Kuulkaat hänen tekonsa. Kulkien edes ja takaisin teki hän koulupojan salajuoneensa osamieheksi.
"Yö oli, huolia tyyntävän nukkumisen pian aika,
Atrian syötyä nyt viiniä juotihin juur,
"niin eksytti kohtalon oikku minut muutamassa latinankielisen pöytäpuhelumme käänteessä hairahtumaan erään sijan käytännässä ja asettamaan akkusatiivuksen erääseen kohtaan, missä olisi pitänyt käyttää ablatiivusta.
"Nyt kävi selväksi, mitä taitojen laatua tuo ylistetty opettaja koko päivän oli oppilailleen opettanut. 'Tuollainen rikos kieltä ja kielioppia vastaan sietäisi koulupamppua!' niin ilkkui tuo mainittu koulupoika minua, kokenutta, ja alkoi tämän johdosta sopottaa ivallista pilkkarunoa, jonka tuo samainen opettaja oli hänelle neuvonut, niin että raaka pilkkanauru kestiystävänä olevasta vieraasta kajahti refektoriumissa.
"Mutta kenelle on tuntematonta, mitä laatua ylimielisiksi käyneiden munkkien värsyt ovat? Mitä semmoinen tietää runon sisällisestä rakenteesta, missä toinen purppurankappale on liitettävä toiseen, jotta se loistaisi ja kimalteleisi? mitä runotaidon arvosta? — hän virnistää naamaansa ja syytää suustaan runoelman, sen arvoisen kuin Lucilius, josta Horatius inhoten kertoo, että hän usein toisella jalallaan seisten sepitti kaksisataa värsyä ja enemmänkin vähemmässä kuin tunnissa. Ajatelkaas nyt, kunnianarvoiset veljet, mikä suunnaton vääryys minulle tehtiin, ja minkälaatuisen ihmisen sen täytyy olla, joka käypi lähimmäisensä kimppuun yhden ablatiivuksen häiriöstä!"
Se ihminen, joka viattomana pilana oli tämän rikoksen tehnyt, oli Ekkehard; muutamia viikkoja ennen kuin kohtalon käänne johti hänet Twielin kunnaalle, oli tämä ilkityö tapahtunut. Seuraavan aamun sarastaessa oli pöytäpuhelu ylimielisen itaalialaisen kanssa unohdettu, mutta tällä, jonka he olivat väärästä akkusatiivuksesta yllättäneet, jäyti mieltä katkeruus, niin kirpeä ja kitkerä, kuin se minkä säilällään synnytti Achilleus, kun hän kerran miekallaan lävisti Telamonian Ai'aan ja tämä vielä manalan varjojen mailla sitä kiukutteli; hän lähti laaksosta, jonka läpi Sitter soluu, pohjoiseen, hän näki Bodenjärven ja Reinin — ja ajatteli akkusatiivusta; hän ratsasti Kölnin iästä harmaiden porttien kautta ja ratsasti edemmäs Belgian maalle: väärä akkusatiivus ratsasti hänen takanaan ratsun lautasilla suurena kuin alppivuori; pyhän Amanduksen luostarimuurit soivat hänelle rauhaisan suojansa: huomenvirtten kaiun, iltahartauden litanian keskestä astui akkusatiivus hänen eteensä ja vaati sovitusuhriansa.
Kaikista elämän pahoista päivistä syöpyvät syvimmälle sieluun ne, jolloinka ihminen omasta syystään on saanut hävetä; sen sijaan että hän vain itsekseen harmittelisi, kääntää hän katkeran vihansa kaikkia niitä vastaan, jotka siinä tahtomattaan sattuivat olemaan todistajina; tuskallapa, tuskalla tunnustaa ihmissydän oman heikkoutensa, ja monelle, joka tyynenä muistelee taisteluja ja kuoliniskuja, nousee veri päähän muistaessaan yhtä ainoata typerää sanaa, joka häneltä pääsi livahtamaan jolloinkin, kun hän halusta olisi järkevän lausumalla loistanut.
Tästä samasta syystä himoitsi Gunzo kostaa Ekkehardille. Ja hän käytti terävää, rohkeata kynää ja oli kuluttanut työhönsä monen kuukauden ajan, jotenka siitä tuli laatuaan mestariteos, monista sadoista oppineisuuden ryyneistä keitetty soppa, johonka oli runsaasti sekoitettu pippuria ja koiruohoa ja kaikkia niitä kitkeröitä yrttejä, jotka hengellisten herrain riitakirjoituksille antavat sen suloisemman maun, joka niillä, muiden tekemiin verrattuina, on.
Ja läpeensä oli siinä havaittavana terveellinen karkeuden piirre, jotta lukijasta voipi tuntua, kuin kuulisi hän viereisessä huoneessa ihmistä varstalla puitavan — mikä sopivaisesti poikkesi uudemman ajan hienosta tavasta, jonka mukaan myrkky tarjotaan kullatuissa pillereissä ja taistelijat nostavat toisilleen lakkia, ennenkuin alkavat katkoa toistensa kylkiluita.
Vaan tässä oli kaksi osaa, ensimäinen Ekkehardille, osotukseksi, että ainoastaan raaka ja tietämätön ihminen saattaa takertua hairahdukseen vähäisestä sijapäätteestä, toinen maailmalle, todistukseksi, että kirjantekijä Gunzo oli aikalaisista oppinein, viisain ja hurskain.
Ja sentähden oli hän otsansa hiessä lukenut klassikoita ja muita pyhiä kirjoja, jotta hän voisi mainita joka ainoan kohdan, missä samaten runoilijan oikku tai huolimattomuus oli väärällä paikalla käyttänyt akkusatiivusta. Toikin hän esille esimerkkejä Virgiliuksesta kaksi, Homeerosta yhden, Terentiuksesta yhden, Priscianuksesta yhden, vielä Persiuksesta yhden, missä vokatiivia oli käytetty nominatiivin sijasta, ja Sallustiuksesta yhden, missä ablatiivi oli pantu genetiivin paikalle — ja samantapaista Mooseksen kirjoista ja Psalmeista. "Ja jos nyt sellaista on itse pyhien kirjain riveillä tavattavissa, kuka on niin katala, että hän sellaista sattumaa puheessa rohkeaa moittia tahi muuttaa? Väärinpä luulee pyhän Galluksen munkkiparka, että minä muka en kieliopin taitoa taitaisi, vaikkapa jonkun kerran sattuisikin että tottumus kotimaani puheenparteen, joka on vain sukua latinalle, saattaisi kieleni hairahtumaan. Hairahduksia sattuu huolimattomuudesta ja inhimillisestä epätäydellisyydestä ylimalkaan, niinkuin sattuvasti sanoo Priscianus: 'En usko että ihmistöissä on mitään, joka olisi kaikin puolin ihan täydellistä.' Onpa jo Horatiuskin huomauttanut pienten epähuomioiden anteeksiannettavuutta huomattavampien miesten kirjoitustavassa ja kielessä: 'Joskuspa torkkuvi itse Homeerus.' Ja Aristoteles, sanoo kirjassaan hermeneia'sta: 'Kaikki, mitä kielemme lausuu, on vain ilmaisua siitä, mitä sieluumme on syöpynyt. Mutta asian käsite on aikaisempi kuin sen ilmaisumuoto, ja niinpä on asialle annettava suurempi arvo kuin sanalle. Mutta missä lause näyttää himmeältä, siinä on sinun kärsivällisyydellä ja valaisevalla ymmärryksellä koetettava saada selko sen oikeasta mielestä.'"