YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Burkard, luostarinoppilas.
Rudimann, kellarimestari, ei ollut huono laskumies. Pergamenttikäärön lohen kidassa täytyi herättää uteliaisuutta. Kun Spazzo herra istui juomassa Reichenaun luostariviiniä, oli hänen valtijattarensa Praxediksen seurassa istunut yksinäiseen huoneeseen ottamaan selkoa Gunzon kirjasta. Ekkehardin oppilaat olivat jo siksi latinassa varttuneet, että he kyllä ymmärsivät pääkohdat; mitä taas ei voinut arvata sen panivat he omasta päästään. Praxedis oli kuohuksissa. "Onko siis oppineiden sääty kaikkialla samanlaista kuin Bysantiumissa?" virkkoi hän. "Ensin tehdään hyttysestä elefantti ja sitten käydään taisteluun tuota omitekoista hirviötä vastaan! Reichenaulaisten lahja maistaa happamalta." — Hän nyrpisti suloista suutaan samalla lailla kuin silloin kun hänen piti maistaa Wiboradin omenaa.
Hadwig rouva oli omituisessa mielentilassa. Vaisto sanoi hänelle, että
Gunzon lehdillä asui henki, joka ei ollut oikea, mutta hän soi
Ekkehardille tämän nöyryytyksen.
"Luulenpa, että hän on tämän nuhteen ansainnut", sanoi hän.
Silloin hypähti Praxedis ylös. "Meidän kunnon opettajamme sietää monta nuhdetta", huudahti hän, "mutta ne olisivat meidän annettavamme. Jos me saamme hänen säälittävän alakuloisuutensa katoamaan, niin teemme hyvän työn. Mutta jos joku, vuoliainen omassa silmässään, moittii toisen silmässä rikkaa, niin se on nurinkurista. Nuo pahansuovat munkit sen ovat toimeenpanneet, häntä häväistäkseen. Saanko heittää sen ikkunasta ulos, armollinen valtijatar?"
"Me emme ole pyytäneet teitä enempää Ekkehardia kasvattamaan kuin vieraslahjaakaan ikkunasta ulosheittämään", sanoi herttuatar pistävästi. Praxedis oli vaiti.
Herttuatar ei pitkään aikaan saattanut eritä tuosta loisteliaasta herjauskirjasta. Hänen ajatuksensa eivät olleet valkoveriselle munkille sen suotuisammat kuin silloin kun tämä kantoi häntä kotoisen luostarin pihan poikki. Jos ihmistä jonakin hetkenä, kun hänen tunteensa saavat vallan, ei ymmärretä, on hän pitävä sitä nöyryytyksenä, jonka pistin ei tahdo pehmitä. Kun herttuatar nyt katseli häntä, ei sydän tykyttänyt sen kovemmin; useinpa ilmaisi hänen katseensa sääliäkin, mutta ei sitä suloista sääliä, josta lempi kehkeytyy kuin lilja kylmästä maasta — siinä oli halveksimisen myrkyllinen siemenaihe.
Gunzon herjauskirja riisti oppineisuuden, jota naiset hänestä tähän saakka olivat korkeasti kunnioittaneet, alas lokaan saakka. Mitä jäi enään jälelle? Hänen sielunsa hiljaista huolta ja unelmaa ei herttuatar ymmärtänyt, hellä arkuus on muutamien silmissä hulluutta. Se, että hän aamulla oli lähtenyt ulos lukemaan korkeata veisua, oli liian myöhäistä; hänen olisi pitänyt tehdä se viime syksynä … Ilta hämärti.
"Onko Ekkehard palannut?" kysyi herttuatar.
"Ei", tiesi Praxedis, "eikä myöskään herra Spazzo."
"Niinpä ota lyhty" käski Hadwig rouva, "ja vie pergamenttilehdet Ekkehardin vinttikamariin. Hänen ei pidä jäädä tietämättömäksi kanssaveljiensä töistä."
Kreikatar totteli, vaikka vastenmielisesti. Tornikamarissa oli raskas ilma. Kirjat ja muut esineet olivat sikin sokin epäjärjestyksessä. Tammipöydällä oli auki Mattheuksen evankeliumi: "Mutta koska Herodeksen syntymäjuhlaa pidettiin, hyppäsi Herodiaksen tytär heidän edessänsä; ja se kelpasi Herodekselle. Sentähden lupasi hän hänelle vannotulla valalla antaa, mitä ikinä hän anois. Ja hän sanoi: anna minulle tässä vadissa Johannes kastajan pää!…"
Papinkauhtana, herttuattaren joululahja Ekkehardille, oli maassa, kullankirjatut hetaleet peittivät Joordaaninvettä sisältävän pullon, jonka Thieto vanhus lähtiessä hänellä antoi.
Praxedis työnsi kaikki syrjään ja asetti Gunzon kirjan pöydälle; hänen tuli sääli tätä sekasortoa, kunnes hän oli kaikki järjestänyt. Poismennessään kääntyi hän vielä, aukaisi ikkunan, taittoi oksan murattiköynnöksestä, joka melkein verhosi koko tornin, ja heitti sen pöydälle.
Ekkehard oli tullut myöhään kotia. Hän oli hoitanut haavoitettua Cappania, mutta vielä suurempi työ oli hänellä hunnin pitkän puolison lohduttamisessa. Kun ensimmäinen valitusparku oli hiljennyt ja kyyneleet kuivuneet, oli tämän puhetulva aina auringon laskuun saakka vain yhtämittaista luostarin arentimiehen sadatusta, ja kun hän kohotti voimakkaan käsivartensa taivasta kohti puhellen silmien ulosrepimisestä, hampaiden sisäänlyömisestä ja kiukkuruohon korviin valamisesta, ja hänen ruskeat hiuksensa hurjanuhkaavaisesti liehuivat tuulessa, niin tarvittiinpa mieleenkäypää puhetta häntä rauhoittamaan. Yhtäkaikki oli se onnistunut.
Yön hiljaisuudessa luki Ekkehard lehtiä, jotka kreikatar oli hänen huoneeseensa jättänyt. Hänen kätensä leikitteli metsäruusulla, jonka hän kotimatkalla oli poiminut, samalla kun hänen silmänsä katseli itaalialaisen oppineen haarniskoitua hyökkäystä.
"Mistähän se mahtaa johtua", ajatteli hän ja tunnusti ruusun tuoksua, "että niin paljosta, mikä on musteesta lähtenyt, ei lähde sen alkuperän leima? Muste syntyy väriomenasta ja väriomena taas ampiaisenpistosta…"
Hilpeällä mielellä pani hän vihdoin keltaiset pergamenttilehdet syrjään. Hyvää työtä — oikein aika ahkeraa kunnon työtä — onhan se huuhkajakin tärkeä henkilö lintujen keskuudessa! Mutta satakieli ei hänen lauluansa malta kuulla… Ekkehard nukkui sangen hyvin lukemisen päätettyänsä.
Kun hän seuraavana aamuna palasi linnankirkosta, kohtasi hän kartanolla
Praxediksen.
"Mitäs kuuluu, hunninkastaja?" kysyi tämä keveästi, "minä olen ollut oikein huolissani teistä. Näin unta, että suuri ruskea merikrapu ui Reiniä ylös ja siitä Bodenjärveen ja Bodenjärvestä ryömi se ylös tänne linnaan ja sillä oli suuret terävät sakset ja niillä se kävi teidän kimppuunne ja leikkasi teitä verille asti. Sen merikravun sanottiin nimeltä olevan Gunzon. Onko teillä enemmänkin niin hyviä ystäviä?"
Ekkehard hymyili.
"En liene monellekaan mieliksi, eikähän kaikki minuakaan miellytä", sanoi hän. "Joka nokiseen pataan koskee, se pian nokeutuu."
"Vaan se näyttää teistä kuitenkin olevan joksikin yhdentekevä", huomautti Praxedis. "Teidän pitäisi jo tänään ruveta miettimään vastausta. Keittäkää se krapu punaiseksi, sitten se ei enään pure."
"Vastauksen", lausui Ekkehard, "on toinen minun puolestani jo antanut. Joka sanoo veljellensä: Raukka! sen pitää neuvon alla vikapää olemaan; ja jokainen joka sanoo: sinä tyhmä, hänen pitää helvetin tuleen vikapää oleman'."
"Te olette hurskas ja lempeä", lausui Praxedis, "mutta katsokaa, kuinka pitkälle sillä maailmassa pääsette. Kuka ei nahkaansa puolusta, se pian nyletään. Ei huonoakaan vihollista ole halveksittava. Seitsemän ampiaista pistää hevosen kuoliaaksi."
Kreikatar oli oikeassa. Arvottoman hyökkääjän äänetön halveksiminen voi helposti näyttää heikkoudelta. Mutta Ekkehard oli sen luontoinen.
Praxedis tuli niin liki Ekkehardia että tämä oudostuen astahti taapäin.
"Saanko antaa teille vielä yhden neuvon, kunnianherra", kysyi hän.
Ekkehard nyökäytti päätään.
"Te olette viime aikoina käyneet hajamieliseksi; näyttää siltä kun aikoisitte auringolla ja kuulla ruveta kiekkoa lyömään, kun teidät näkee tiellä kulkevan. Nyt on kuuma kesä, kaapu on teille liian lämmin. Hankkikaa keveämpi puku ja minusta nähden menkää vaikka linnankaivoon, mutta olkaa iloinen ja paremmalla päällä. Valtijattaremme saattaa muuten tulla teistä aivan välinpitämättömäksi."
Ekkehardin teki mieli puristaa kreikattaren kättä; hänestä useinkin tuntui kuin olisi Praxedis hänen hyvä haltijattarensa. Vaan silloin saapui linnanpihalle verkkaan ratsastaen Spazzo herra. Pää kumarassa, tylsä hymy kasvoillaan, näytti hän puoleksi nukkuvan.
"Onpas teidän näkönne muuttunut eilisestä", huusi hänelle Praxedis.
"Miksei Faladan kaviot nyt iske kipunoita?"
Tulija tuijotti tylsästi kysyjään. "No kuinka runsaat kipurahat te tuotte matkassanne, herra kamariherra?"
"Kipurahat? kellenkä?" kysyi Spazzo herra muristen. "No, Cappan-raukalle! Luulenpa että olette syönyt kourallisen valmunsiemeniä, kun ette vähääkään muista, minkä vuoksi läksitte…"
"Valmunsiemeniäkö?" vastasi Spazzo herra yhtä äimistyneenä kuin äsken.
"Ettäkö valmunsiemeniä? Ei. Mutta Meersburgeria, punaista
Meersburgeria."
"Sadalla kurkulla juotavaa, maanmainiota Meersburgeria! Jop!"
Hän nousi vaivalloisesti ratsailta ja vetäytyi asuntoonsa. Kertomus hänen lähettilästoimensa onnistumisesta jäi laatimatta. Praxedis jäi katsomaan poismenevän kamariherran jälkeen, hän ei vieläkään oikein saattanut käsittää hänen lyijynraskasta mielialaansa.
"Ettekö ole milloinkaan kuullut kerrottavan, ettei aikamiestä nurmen kukkaisen kauneus, ei ihanimmat yrtit, ei mitkään juuret eikä kiviin kätketty voima, ei metsä eivätkä kaikki ilman linnut niin virkistä kuin vanha viini?" virkkoi Ekkehard tytölle selitykseksi. "Mutta jo poikasena tiesi juutalainen profeetta sanoa kuningas Dareiokselle, kun itämaiden sotaherroja ja ylimyksiä seisoi valtaistuimen juurella kiistellen, kuka oli voimakkain: viini on voimakkain; se voittaa miehet, jotka sitä juovat, ja eksyttää niiden mielet."
Praxedis oli kääntynyt pois ja seisoi rintavallin laella.
"Katsokaahan tuonne, te tieteen lyhty", kehotti hän Ekkehardia, "mikä pikku hengenmies siellä on tulossa?"
Ekkehard kurkotti yli vallin ja katsoi alas äkkijyrkän kallionseinän edustalle. Linnantietä varjostavain pensaiden takana käveli ruskeatukkainen poika; sillä oli yllä munkkikaapu, joka ulottui aina nilkkoihin saakka, sandaalit paljaissa jaloissa, rautapäinen matkasauva kädessä. Ekkehard ei tuntenut häntä vielä.
Hetken perästä oli poika linnanportilla.
Hän varjosti kädellä silmiään ja katseli laajaa, kaunista maisemaa.
Sitten astui hän pihaan ja läheni varmoin askelin Ekkehardia.
Se oli Burkart, luostarinoppilas, Ekkehardin sisarenpoika, joka
Konstanzista tullessaan, poikkesi loman kestäessä tervehtimään enoansa.
Hän asettui juhlalliseksi ja lausui tervehdyksen, ikäänkuin olisi sen ulkoa opetellut.
Ekkehard suuteli hyvinkasvatettua koulupoikaa, joka viiteentoista ikävuoteensa ei ollut vielä yhtään kepposta tehnyt. Burkart lausui terveisiä Sankt Gallenista ja antoi enolle kirjeen mestari Ratpertilta, joka vertailevien tutkistelemuksiensa johdosta kyseli Ekkehardilta, missä mielessä ja muodossa hän tapasi kääntää eräitä vaikeita kohtia Virgiliuksessa. "Terveyttä, ja menestystä viisaudessa!" kuului kirjeen lopputervehdys.
Ekkehard alkoi laajalti kysellä kuulumisia luostariveljistä. Mutta
Praxedis keskeytti hänen utelunsa.
"Antakaa toki sen hurskaan pikkumiehen levähtää. Kuivin suin ei ole hauska jutella. Tule mukaani, pikku mies, sinusta tulee meille tervetulleempi vieras, kuin se ilkeä Reichenaun Rudimann."
"Isä Rudimannko?" lausui poika, "hänet minäkin tunnen."
"Mistä?" kysyi Ekkehard.
"Hän oli muutama päivä sitten meidän luonamme ja toi apotille pitkän kirjan ja yhden kirjeen; niissä kuuluu olevan paljon puhetta teistä, rakas eno, eikä vain paljasta hyvää."
"Kuulkaa!" huomautti Praxedis.
"… ja kun hän oli sanonut hyvästi, ei hän mennytkään kuin kirkkoon saakka; sinne jäi hän rukoilemaan iltapimeään asti. Mutta hänen täytyy varmaan tuntea hyvin kaikki käytävät ja komerot luostarissa, sillä kun yökello oli soinut, oli hän salaa varpaillaan hiipinyt suureen makuusuojaan kuuntelemaan mitä veljet ennen nukkumista puhelisivat keskenään teistä ja siitä, mitä hänen kirjassaan seisoi. Yökynttilä lekotti niin himmeästi, että hän saattoi pysyä piilossa. Mutta puoliyön aikana tuli isä Notker yötarkastukselle katsomaan oliko jokaisella vyö hyvin vaipan ympärillä ja ettei makuuhuoneeseen olisi joutunut veitsiä tai muita vaarallisia aseita. Hän äkkäsi vieraan piilopaikan, veljet heräsivät, suuri apotinlyhty sytytettiin ja ruoskimiskammiosta tuotiin suurella melulla ja huudolla kepakolta ja raippoja ja seitsenkierteinen ruoska, vaikka dekaani ja vanhemmat veljet kieltelivät. Notker itse oli julmasti suuttunut. 'Piru kulkee vaanimassa, kenenkä hän nielisi', huusi hän, 'nyt on piru kiinni, antakaa sille selkään!' Mutta isä Rudimann vielä ivailikin; 'tunnustanpa, kelpo nuorukaiset', sanoi hän, 'että jos tiesin, minnekä täällä timpermanni on reijän jättänyt, olisin nelinryömin täältä ulos kontannut; mutta vaikka nyt, tahtoen tai tahtomattani, olen teidän kynsiinne joutunut, niin katsokaa sentään että ette vierastanne häpäise.' Siitä raivostuivat kaikki, ja Rudimann laahattiin ruoskimiskammioon, jossa hänen täytyi polvillaan rukoilla armoa ja kun apotti viimein lausui: 'päästetään se kettu loikkimaan pesäänsä takaisin', niin hän kohteliaasti kiitti. Ja eilen tuli vastaani viinikuorma, kaksi suurta tynnyriä; 'Reichenaun kellarimestari lähettää ne pyhälle Gallukselle muistoksi ystävällisestä vastaanotosta', sanoi ajuri…"
"Siitä ei Rudimann hiiskunut sanaakaan, kun hän eilen oli täällä", nauroi Praxedis. "Tuosta jutustasi pitää sinun saaman vehnäkakkua, kultapoika, niinhän sinä kerrot kuin Herran enkeli."
"Kiitoksia", vastasi luostaripoika puoliksi loukkaantuneena, "ei maksa vaivaa. Mutta runon minä siitä rakennan: kuinka susi murtautui lammasläävään ja mitenkä hän rangaistiin … se on jo puoliksi mietittynä; siitä tulee erinomainen."
"Rustaatko sinä runojakin, nulikka?" kysyi Ekkehard nauraen.
"Eipä olisi se kelvollinen luostarinoppilas", vastasi poika, "joka ei neljäntoista vanhana pystyisi yhtään värssyä kirjoittamaan. Ylistyslauluni arkkienkeli Mikaelista, kaksisanaisilla loppusoinnuilla varustettuun kuusmittaan laaditun, olen saanut lukea apotin kuullen ja hän sanoi värsyjäni loistavaksi helminauhaksi. Eikä sappholainen oodini hurskaan Wiboradin kunniaksi ole myöskään aivan kehno ehkäpä saankin sen teille lausua?"
"Herran tähden!" hillitsi Praxedis, "luuletko sinä että täällä vain pudotaan kuin pilvistä linnantorniin ja kohta aletaan runoja esittää? Odota toki ensin vehnäkakkuasi."
Hän juoksi kyökkiin ja jätti Ekkehardin oppineen sisarenpojan lehmusten siimekseen keskustelemaan enonsa kanssa. Poika puheli ylimalkaan triviumista ja quadriviumista;[30] mutta kun Hohentwielin kallio aamuauringon valossa loi hienopiirteisen varjon edessä olevalle tasangolle, syventyi luostarinoppilas esittämään varjon olemusta, ratkasevasti selittäen että varjo oli valon vastakohtainen kappale ja osottaen kaikkien muiden määritelmäin mahdottomuuden.
Niinkuin suihkulähde pulppusi nuoresta suusta tieteen mahla. Tähtitieteenkin alalla oli hän kuin kotonaan; kärsivällisesti piti enon kuunnella Baktrian Zoroasterin ja Egyptinmaan kuninkaan Ptolemaioksen ylistystä, olipa eno joutua kovalle astrolabiumin, tähtien aseman määräyskoneen, rakenteen ja siinä tehtyjen parannusten suhteen; vieläpä alkoi ruskeatukkainen sisarenpoika todistaa, kuinka typerä oli niiden usko, jotka luulivat, että maapallon selkäpuolella asui antipoodien kunnianarvoisa suku — viisi päivää sitten oli hän kaikki nämä erimerkilliset asiat oppinut. Mutta lopulta kävi enolle samoin kuin urhoolliselle Otto-keisarille, kuin maailmanmainio Reimsin piispa Gerbert, ja Otrich, Magdeburgin tuomio-koulumestari, hänen ja neljänsadan oppineen apotin ja skolastikon edessä suorittivat väittelyänsä teoreettisen filosofiian jaosta ja perusteista — hän haukotteli.
Samassa toi Praxedis ihanan kirsikkaleivoksen ja pienen korin hedelmiä; siitäpä kääntyivät viisitoistavuotiaan maailmanmietiskelijän ajatukset luonnolliselle tolalle; hyvin kasvatettuna poikasena lausui hän ensin ruokahymnin, niinkuin tapa oli luostarissa, sitten syventyi hän kokonaan leivoksen syömiseen ja jätti kysymyksen antipoodeista tulevaisuuden ratkaistavaksi…
Praxedis kääntyi Ekkehardin puoleen. "Herttuatar käskee saattamaan teille tiedoksi", lausui hän teeskennellyn juhlallisesti, "että hän on päättänyt jälleen ryhtyä Virgiliusta tutkimaan; hän on utelias kuulemaan, kuinka kuningatar Didon sitten käypi. Tänä iltana alamme; teidän tulee näyttää iloiselta", jatkoi hän hiljaisemmalla äänellä, "se on hienotunteinen huomaavaisuus nähdäksenne että muutamain herrain kirjoituksista huolimatta ei luottamus teidän oppiinne ole kadonnut."
Niin oli. Mutta Ekkehard säikähti. Ettäkö taas vanhaan tapaan noiden molempien naisten parissa: jo se ajatus teki hänen kipeää. Hän ei vieläkään saattanut unohtaa, että oli kerran ollut muuan pitkänperjantain-aamu. Niinpä löi hän sisarenpoikaansa olalle, jotta tämä hätkähti. "Tällä kertaa et saa lomaasi käyttää kalasteluun ja lintujahtiin, Burkart"; sanoi hän, "tänä iltana luemme Virgiliusta armollisen herttuattaren kanssa, ja sinun tulee olla mukana."
Hän aikoi asettaa pojan suojelevaksi muuriksi herttuattaren ja ajatustensa välille.
"Hyvä on", sanoi Burkart huulet kirsikkamehussa, "Virgilius on minulle mieluisampi kuin metsästäminen ja ratsastus, ja olenpa pyytävä jaloa rouvaa opettamaan minulle hiukan, kreikankieltä. Sen jälkeen kun hän kävi luostarissa silloin kun te läksitte mukaan, ovat luostarinoppilaat usein sanoneet että hän osaa enemmän kreikkaa kuin luostarin kaikki kunnioitettavat isät yhteensä, hän on sen taikomalla oppinut… Ja vaikka olenkin kreikan taidossa ensimmäinen…"
"Sittenpä väkisinkin tapahtuu että sinä viiden vuoden perästä olet apotti ja kahdenkymmenen kuluttua pyhä isä Roomassa", huomautti Praxedis ivaten. "Siitä huolimatta, tuolla on linnankaivo; siellä voit huulesi pestä…"
Neljännen iltahetken aikaan odotti Ekkehard pilarien kannattamassa salissa valtijatartaan jatkamaan Aeneiidin keskeytynyttä lukemista; puoli vuotta oli Virgilius saanut olla rauhassa. Ekkehard tunsi ahdistavaa levottomuutta. Hän avasi akkunan. Ulan vilvoittava viileys virtasi sisään.
Burkart selaili latinalaista käsikirjoitusta.
"Kun herttuatar puhuttelee sinua, ole hyvin kohtelias", lausui Ekkehard.
Mutta poika vastasi itsetietoisesti: "Niin ylhäistä rouvaa puhuttelen vain runomuodossa. Hänen tulee nähdä, että hänellä onkin edessään yksi sisäkoulun kasvatteja."
Nyt saapui herttuatar, Praxedis seurassaan. Hän tervehti keveästi päätä nyökäten. Näyttämättä ensinkään huomaavan Ekkehardin toivorikasta sisarenpoikaa, asettui hän puuleikkauksilla koristettuun nojatuoliin istumaan. Burkart oli tehnyt siron kumarruksen ja seisoi pöydän päässä.
Ekkehard aukaisi Virgiliuksen. Silloin kysyi herttuatar välinpitämättömällä äänellä: "Mikä se on tuo poika?"
"Nöyrä kuuntelija, jolleka toivo saada oppia kreikkaa antaa rohkeutta lähestyä niin ylhäistä opettajatarta. Hän on oleva onnellinen, jos hän teidän huuliltanne…"
Mutta ennenkuin Ekkehard oli puheensa päättänyt oli Burkart astunut herttuattaren eteen, ujona ja samalla rohkeana lausui hän silmät maahan luotuina mutta äänenpainolla tarkasti osottaen tavumittoja:
"Esse velim Graecus, cum vic sim, dom'na, Latinus."
(Kreikkaa oppisin, herratar, kun latinaa vähän taidan.)
Se oli moitteeton kuusmitta.
Hadwig rouva kuunteli häntä puolittain ällistyneenä. Ruskeatukkaisia poikia, jotka laususkelivat kuusmittoja, ei sentään aina kulkenut Alemannian mailla. Ja täällä olivat hänen kunniakseen lausutut daktyylit ja spondeeot syntyneet valmistamatta. Sentähden leppyi hän nuorelle runosepälle.
"Annapas kun katson sinua lähemmältä", sanoi Hadwig rouva ja veti hänet luokseen. Poika miellytti häntä; viehkeät lapsenkasvot, poskilla kuultava puna, iho niin hieno, että ohuet sinervät suonet melkein saattoi alta erottaa; tuuheat kiharat varjostivat otsaa ja oppineiden nuorten huulten yllä kohosi uljas kotkanenä ilmaan kuin pilkaksi sille, mitä sen alta puhuttiin. Ja Hadwig rouva kiersi käsivartensa pojan ympäri, suuteli häntä huulille ja poskille ja alkoi häntä lapsellisesti hyväillä; veti sitten nahkapäällystäisen jakkaran aivan viereenpä ja pani pojan sille istumaan. "Ensin tulee sinun poimia minun huuliltani muuta kuin kreikkaa", sanoi hän nauraen ja suuteli häntä vielä kerran — "mutta oleppas nyt taas yhtä uljas kuin äsken ja sano nopeaan pari sulavasointusta säettä."
Hadwig pyyhki pojan otsalle valahtaneita kiharoita syrjään. Luostaripoika oli punastunut, mutta runomitasta ei häntä jonkun herttuattaren suudelmat saattaneet hämmentää. Ekkehard oli mennyt akkunan luo ja katseli alppien siintävää lakea, mutta Burkart lausui arvelematta:
"Non possum prorsus dignos componere versus,
Nam nimis expavi duce me libante suavi."
(En voi kauvempaa minä kunnon värsyjä laittaa:
Valtijatarpa mun suutelollaan on suunnilta saanut.)
Siinäpä taas kaksi virheetöntä kuusmittaa.
Herttuatar purskahti ääneen nauramaan. "Sinä olet varmaankin jo maailmaan tullessasi tervehtinyt päivän valoa latinalaisilla värsyillä! Niinhän ne helähtelevät, kuin olisi Virgilius haudasta noussut. Vaan miksi sanot joutuneesi suunniltasi, kun sinua suutelen?"
"Kun te olette niin ylhäinen ja ylväs ja kaunis", vastasi poika.
"Ole rauhassa", neuvoi herttuatar, "joka suutelo vielä huulillaan puistelee hihastaan niin säännöllisiä värssyjä, se ei ole suuresti suunniltaan joutunut." Hän asetti pojan itseään vastuksin istumaan. "Miksi niin halusta tahtoisit kreikkaa oppia?"
"Sanotaan että joka kreikkaa osaa, tulee niin viisaaksi että hän kuulee ruohon kasvavan", kuului luostaripojan vastaus. "Sittenkuin vanhin oppitoverini isohuulinen Notker on kerskunut aikovansa oppia ulkoa ja saksaksi kääntää koko Aristoteleen, ei minulla ole lepoa eikä rauhaa."
Hadwig rouva nauroi: "Eespäin siis! Tunnetko kuorolaulun: te meret ja virrat, kiittäkää Herraa?"
"Kyllä", vastasi Burkart.
"No, sano perässäni: Thalassi ke potami, eulogite ton kyrion!" Poika teki niin.
"Laula se!"
Poika lauloi.
Ekkehard katsoi moittivaisena tätä peliä. Herttuatar käsitti katseen.
"No nyt olet jo oppinut kuusi sanaa", sanoi hän Burkartille. "Kun taas kuusmitoilla pyydät lisää, niin annetaan. Istuppas nyt jalkaini juureen ja kuuntele hartaasti. Me alamme lukea Virgiliusta."
Ekkehard alkoi Aeneiidin neljännestä kirjasta ja luki Didon huolista, kuinka hänen ajatuksensa yhä palajavat jaloon troijalaiseen vieraaseen, kuinka sen muoto ja kaikki sanat syöpyvät syvälle hänen sydämeensä. Ja kuinka hän valittaa tuskaansa sisarelleen:
"Jos en mielessäin vakavaa lupaust' olis tehnyt,
Etten liittyyn käy kehenkään avion sitehillä,
Sitte kun entisen lempeni kuolema petti ja riisti;
Jos hääsoitto ja morsiuskammio ei olis inhoks,
Tää kenties minut ainoa lannistaa olis voinut.
Anna, sen ilmasen, sitte kun surma Sychaeoni tempas,
Jolloin tahrattiin velimurhan kautta Penaatit,
Hän vaan ainoa on, joka heltyyn tuntoni sai ja
Mieleni horjuun; lemmen polttavan tulta mä tunnen…"
Mutta Hadwig rouvaa ei huvittanut Kartaagon leskikuningattaren kärsimykset. Hän liikahti levottomana tuolillaan ja katseli kattoon. Hän ei enään löytänyt mitään yhtymäkohtia itsensä ja runoilijan naisolennon välillä.
"Malttakaa!" huudahti hän lukijalle. "Taas näkee että se on miehen kirjoittamaa. Hän tahtoo nöyryyttää naista. Tuo on ihan päätöntä. Kukapa sillä tavoin outoon vieraaseen hullaantuisi?"
"Siitä vastatkoon Virgilius", lausui Ekkehard. "Sellaisena lienee kuitenkin tarina kertomuksen hänen aikaansa säilyttänyt."
"Sitten on nykyinen naissuku voimakkaampi", huomautti herttuatar ja viittasi jatkamaan. Hän oli melkein loukkaantunut Virgiliuksen kuvauksesta, ehkäpä sentäänkin siksi että hän muisti omasta itsestään didomaisia taipumuksia. Aina ei ollut hänen laitansa ollut sama kuin tänään oli.
Ja Ekkehard luki, kuinka Anna varottaa sisartaan turhaan taistelemasta mieluista lempeä vastaan, kuinka jumalten alttarien luona uhria tehden anotaan rauhaa ja onnea, kuinka kalvava liekki syö ytimissä eikä arvetu sydämen haava. Ja taas tahtoo mieletön kuulla Iilion taisteluita, katse kertojan huuliin kiintyneenä. —
"Mentyä vieraiden, kun hälvennyt valo tummin
Kuun taas on, unehen myös kutsuvi laskevat tähdet,
Yksin huolien huoneessaan palo vuoteella lesken
Valvoo; kuuntelevansa ja katselevans' yhä luulee
Aeneeasta, ja sen kuvahan rakastunna sylissään
Askanioo pitävänsä, siitä jos rakkaus lientyis."
Hiljainen tirskuna keskeytti lukemisen. Luostaripoika oli tarkkaavaisena istunut herttuattaren jalkain juuressa, melkein hänen helmainsa poimuihin piiloutuen; nyt yritti hän hillitä päällekäypää naurunhalua, mutta ei onnistunut, vaikka hän kyllä painoi kämmenet kasvoihinsa sitä estääkseen.
"Mikäs on, nuori runoniekka?" kysyi Hadwig rouva.
"Johtui mieleeni ajatus", selitti poika nolona, "että jos korkea valtijattareni olisi kuningatar Dido, niin olisinpa minä äsken ollut Askanius, kun te minua hyväilitte ja suutelitte."
Herttuatar katsahti terävästi poikaan. "Rupeatko sinä puhumaan sopimattomia? Eipä ihmekään" — moitti hän osottaen sormellaan hänen hiuksiaan, "ennenaikainen rikkiviisaus on jo sinun päähäsi tuonut harmaitakin hiuksia."
"… Ne tuli sinä yönä, kun Romeias tapettiin", yritti Burkart selittämään.
"Siitä hyvästä ne tuli, että puhut tuhmuuksia, kun pitäisi ollaksesi vaiti", päätti herttuatar. "Nousepas ylös, koulupoika!"
Burkart nousi ja seisoi punastuneena hänen edessään. "No, mene nyt Praxedis neidon luo ja ilmoita hänelle, että sinulta pitää rangaistukseksi leikattaman kaikki harmaat hiukset ja pyydä kauniisti, että hän sen tekee. Sen saat ajattomasta nauramisesta."
Pojan silmissä oli kirkkaat kyyneleet. Mutta hän ei uskaltanut vastustaa. Hän meni Praxediksen luo, joka tunsi häntä kohtaan sääliä kuultuansa hänen olleen Romeiaksen kumppalina tämän viimeisellä retkellä. "En tee sinulle pahaa, pikkupoikani", kuiskasi hän. Mutta pojan täytyi polvillaan ollen painaa päänsä hänen helmaansa ja Praxedis otti suuret sakset olkipuneisesta ompelukoristaan ja teki määrätyn työn.
Säälittävänä kuului ensin pojan nyyhkytys — joka antoi vieraan käden sattua hiuksiinsa, sitä pidettiin oikeastaan pahasti häväistynä — mutta kun Praxediksen pehmeä käsi silitti hyväillen hänen poskiansa, sittenkuin se ensin oli suortuvan riistänyt, niin tulipa rangaistuksesta huolimatta pojan viimein niin hyvä mieli, että viimeinen kyynel vierähti hymyilevään suuhun.
Ekkehard tuijotti hetken äänetönnä eteensä. Huolettomien leikki tekee surullisen surun suuremmaksi. Häntä loukkasi, että herttuatar tällä tavoin lukemisen keskeytti. Eikä ollut Hadwig rouvan katseista lohdutusta luettavissa. "Hän pitää sinua pilanaan, niinkuin poikaakin", ajatteli hän, pani kirjan kiinni ja nousi ylös.
"Te olette oikeassa", sanoi hän Hadwig rouvalle, "se on päätöntä. Didon olisi pitänyt nauraa, ja Aeneaan syöksyä miekkansa kärkeen, se olisi ollut todellisempaa." Herttuatar katsahti ylös hämmästyneenä. "Mikä teidän on?" kysyi hän.
"En saata lukea enempää", vastasi Ekkehard. Hadwig rouva oli noussut seisaalleen. "Jos ette saata lukea enempää", lausui hän nähtävästi kyllästyneenä, "niin onhan meillä monta muuta keinoa hankkia hauskutusta. Kuinkahan olisi jos antaisin teille tehtäväksi kertoa jotakin huvittavaa — saatte valita vapaasti, onhan ulkopuolellakin Virgiliusta niin paljon mieltäkiinnittävää ja valtavaa. Tai sepittäkää itse jotakin. Teitä painaa joku taakka, te ette ilostu, ette halua lähteä maalle, kaikki teitä häiritsee; teidän henkenne kaipaa suurta tehtävää; me annamme sen teille."
"Mitä minä sepittäisin?" vastasi Ekkehard. "Eikö ole siinä onnea kylliksi, jos voipi olla niin suuren mestarin tulkkinakin, kuin Virgilius on?" Hän katsoi omituisesti herttuattareen. "Minä taitaisin laulaa vain eleegioita, kaipauksen surulauluja sangen murheellisia."
"Eikö mitään muuta?" kysyi Hadwig rouva moittivasti. "Eivätkö meidän esi-isämme olekaan sotia käyneet, eikö olekaan heidän sotatorvensa ja hyökkäyspärrytyksensä kajahdellut kautta maailman ja eivätkö ole he taistelleet taisteluita, yhtä mainehikkaita kuin maankulkija Aeneas? Luuletteko että suuri Kaarle keisari olisi käskenyt koota ja laulaa kansojen ikivanhoja lauluja, jos niissä vain oli tähkättömiä ruumenia? Joka paikkaanko teillä pitää olla latinalaiset kirjat?"
"En tiedä mitään", toisti Ekkehard.
"Mutta jotakin teidän pitää tietää", väitti herttuatar. "Olisipa tosiaan kumma, ellei, kun me linnan asukkaat jonakin iltana tulisimme kokoon ja istuisimme juttelemaan vanhoja tarinoita ja kertomuksia, siitä syntyisi enempää kuin mitä koko Aaneiidissä onkaan. Kaarle keisarin hurskas poika ei tosin enää mitään lukua pitänyt vanhoista sankaritaruista, vaan kuunteli kernaammin naukuvia virsiä ja kuoli sielun ja ruumiin puolesta raskautettuna, mutta meillä muilla ovat nuo tarinat lapsuudesta saakka vereen syöpyneet. Kertokaa meille joku niitä, mestari Ekkehard, niin jätämme Virgiliuksen ja lemmensairaan Didokuningattaren teidän yksityiseksi huviksenne."
Mutta Ekkehardin ajatukset kulkivat kaukana toisilla teillä. Hän pudisti päätään kuin uneksien.
"Minä näen, että te tarvitsette alkusysäystä", virkkoi herttuatar. "Saatte kaikilta ensin hyvän esimerkin. Praxedis, olepas valmis ilmoittamaan kamariherra Spazzolle, että me aijomme huomenna huvitteleida vanhojen tarinain kertomisella. Jokainen varustautukoon sitä varten." Hän tarttui Virgiliukseen ja nakkasi sen juhlallisesti pöydän alle merkiksi että uusi suunta oli alkava. Hänen ajatuksensa oli hyvä ja viehättävä. Vain luostaripoika, joka herttuattaren puhuessa oli antanut päänsä olla Praxediksen sylissä, ei sitä oikein tajunut. "Milloinkas saan oppia enemmän kreikkaa, armollinen valtijatar?" kysyi hän. "Thalassi ke potami…"
"Kun harmaat hiukset taas ovat kasvaneet", vastasi tämä iloisesti ja suuteli häntä jälleen.
Ekkehard lähti pitkin askelin salista ulos.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Saksalaisia sankaritaruja.
Korkean Twielin laella oli linnan muurien sisäpuolella siro puutarhakin, jyrkän kivimuurilla aidatun kallion kielelle rakettu. Se oli kuin viihtyisäksi varustettu etuvartionpaikka, sillä kallionrinta oli melkein pystysuora, niin että aidan yli nojautuen saattoi heittää kiven laaksonpohjaan, ja kuka tähystelystä oli huvitettu, se saattoi pitää silmällä vuoria ja lakeuksia, järviä ja alppien huippuja, näköalaa ei mikään rajoittanut.
Puutarhan nurkkauksessa kahisteli tuuli vanhaa vaahteraa, jonka jo kypsyneitä ja ruskettuvia siivekkäitä siemeniä lentää lehotteli alas laakson tummenevalle kukkaismaalle. Vaahteran vehreänharmaata runkoa vastaan oli pystytetty tikat, sen juurella seisoi Praxedis pidellen raskaan, pitkän telttakankaan päätä, mutta oksilla istui Burkart, luostaripoika, nauloilla ja vasaralla varustettuna naulaamassa kiinni toista päätä.
"Pidä varasi", huusi Praxedis, "luulenpa että sinä katselet haikarata, joka lentää Radolfin kirkontornia kohti. Katso sinä, kaikkien latinapoikien päämies, ettes lyö sitä naulaa ihan oksan juureen!"
Praxedis oli vasemmalla kädellä pitänyt kangasta koholla, mutta Burkartin kämmenistä lipsahti hänen puoleisensa pää ja painava vaate solahti alas, veti irti huonosti lyödyt naulat mennessään ja hautasi kreikattaren melkein näkymättömäksi poimuihinsa.
"Odota, sinä hutilus!" torui Praxedis, kun hän vaivoin selkeytyi kankaan alta, "jahka minä pääsen tarkastamaan, eikö sinun päässäsi ole enempiä harmaita hiuksia leikata."
Tuskin oli tämä sanottu, niin ilmestyi poika tikoille, kapusi sen puolia myöten puolitiehen, hyppäsi siitä tasajalkaa kankaan päälle ja seisoi Praxediksen edessä.
"Istukaa", sanoi hän, "halusta annan itseäni uudelleen rangaista. Viime yönä näin unta, että te leikkasitte kaikki hiukseni ja minä tulin kouluun keropäänä eikä se ollenkaan minua kaduttanut."
Praxedis löi häntä keveästi päähän.
"Älä käy koppavaksi, miesparka, loman aikaan, muutoinpa taitaa tulla selästäsi pampun tanssilava, kun taas tulet kouluun."
Mutta koulupoika ei ajatellut luostarikoulun synkkiä varjoja. Hän seisoi liikahtamatta Praxediksen edessä.
"No?" kysyi tämä, "mikäs on? Mitä sinä haluat?"
"Suukkosta!" vastasi vapaiden taiteiden kasvatti.
"Kuules tuota peukaloista!" pilkkasi Praxedis. "Ja mitäs perusteita on teidän viisaudellanne sellaiseen haluun?"
"Onpa herttuatarkin sen tehnyt", sanoi Burkart, "ja te olette jo kumminkin kymmenen kertaa vaatinut minua kertomaan, mitenkä me vanhan ystäväni Romeiaan kanssa hunneja pakenimme ja kuinka hän uljaana sankarina taisteli. Mutta sitä en kerro teille muuta kuin suukosta."
"Kuule", sanoi kreikatar ihan vakavan näköisenä, "minun pitää sanoa sinulle yksi merkillinen asia".
"Mikä?" kysyi poika nopeasti.
"Sinä olet kaikista hupsuin nulikka, mikä milloinkaan on minkään luostarin kynnyksen yli astunut!" — sanoi toinen, kietosi äkkiä valkoiset käsivartensa hänen ympärilleen ja suuteli häntä hurjasti — nenälle.
"Antaa vaan maistua!" kajahti syvä miehen-ääni puutarhan portilta, kun Praxedis veitikkamaisesti taas työnsi poikaa luotaan. Se oli Spazzo herra.
"Kiitos toivomasta!" sanoi Praxedis hämilleen joutumatta. "Te tulettekin juuri parahiksi, herra kamariherra, auttamaan teltan pystyttämistä. Tuon hupsun pojan kanssa en saa sitä kuntoon koko päivänä."
"Siltä se näyttää!" sanoi Spazzo herra alta luomien tuimasti muljahuttaen koulupoikaan. Tämä tunsi sydämenvavistusta nähdessään kamariherran ankarakierteiset viikset ja livahti erään ruusupensaikon taakse. Tähtitiede ja runousoppi, Aristoteles alkukielellä ja punaiset naishuulet pyörivät sekaisin viistoistavuotiaan mielessä.
"Eikö ole Hohentwielin linnan alueella parempia suudeltavia, neito nuori?" kysyi Spazzo herra.
"Jos joskus tekisi mieli", vastasi Praxedis, "niin ovat ne paremmat ratsastamassa ja ajelevat yökaudet ympäri ja palajavat vasta toisena päivänä sen näköisinä, että luulisi heidän olleen virvatulia takaa-ajamassa."
Siinä sai Spazzo herra osansa. Mutta hän oli mielessään tehnyt päätöksen, että ei hiiskuisi sanaakaan yöllisestä ratsastuksesta, käkien kukunnasta ja _vince luna'_sta. "Missä teitä pitää auttaa?" kysyi hän nöyrästi.
"Lehtimajan laittamisessa", selitti Praxedis. "Hämärissä aikoo herttuatar täällä pitää iltaseuraa — on määrä kertoa tarinoita, vanhoja tarinoita, herra kamariherra, jota eriskummallisempia, sen parempi. Valtiattaremme on kyllästynyt latinaan, hän haluaa jotakin muuta, sellaista, jota ei ole kirjoitettu, kotimaista. Täytyy teidänkin siihen kortenne kantaa."
"Herra armahtakoon!" sanoi Spazzo herra, "ihme ja kumma on tosiaan, ettei naisten hallitessa kaikki mene nurinpäin. Eikö muka enään olekaan kuljeksivia laulajia ja soittoniekkoja, jotka viinikypäristä ja puurokupista laulavat kurkkunsa käheäksi tuollaisia taruja? Tästäpä meille arvo nousee! Kiertävät ilveilijät ja laulajat ja muut tämmöiset joutilaat ajettakoot keppi selässä tiekseen, ja jos he valittavat, niin annettakoon heille hyvitykseksi miehen varjo seinältä. Minä kiitän siitä kunniasta!"
"Te teette, mitä käsketään, niinkuin uskollisen virkamiehen tulee, jolla vielä on tekemättä tili muutamista virkatoimista luostarin viinisarkkojen ääressä", väitti Praxedis. "On se kuitenkin hauskempaa kuin latinan tavaileminen. Eikö teillä ole halua saada oppinutta herra Ekkehardia nolatuksi?"
Tämä viittaus innosti kamariherran mieltä. "Antakaas tänne tuo kankaanpää", sanoi hän, "jotta saamme teltan katon pingoitetuksi". Hän kipusi vaahteraan ja kiinnitti vaatteen oksiin. Vastapäätä oli maahan lyöty pitkiä salkoja, joiden ympäri oli kierretty sinisistä pavunkukista tehtyä köynnöstä. Näihin kiinnitti Praxedis telttakankaan toisen pään. Pian oli lehtimajan yllä siimestävä katto, vaaleanharmaa liinavaate sulautui hyvin lehtien ja köynnösten kellanvehreään väriin, siitä syntyi todellakin viihtyisä huvimaja.
"Olisipa tässä sopiva juoda ilta viiniänsä", lausui Spazzo herra vähän alakuloisena aatelien sitä mikä edessä oli. Mutta Praxedis järjesti pöydän ja istuimet: herttuattaren kauniskehyksinen patjatuoli asetettiin selkä vaahteran runkoa vastaan, muita varten tuotiin matalia jakkaroita, Praxedis nouti vielä luuttunsa ja asetti sen pöydälle ja Burkartin piti sitoa suuri kukkavihko, joka taas pantiin herttuattaren istuimen eteen. Sitten verhosi kreikatar vielä vaahteran rungon punaisella silkkivaatteella, pingoitti sitä siitä ruusupensaikkoon ja tästä kiviaitaan, niin että vain kapea väli jäi oveksi. "No", sanoi hän tyytyväisenä, "nyt on juttelutupamme rajoitettu ja rauhoitettu, kuin Lauri-kuninkaan ruusutarha, ja helposti se olikin tehty".
Herttuatar nautti päähänpistostaan ja koristi itseään erityisellä tarkoituksella. Oli vasta iltahämärä kun hän lähti huvimajaan. Se oli häikäisevä näky kun hän astui sisään; hänellä oli väljä puku, uuma ja hiat kimaltavissa kultaompeleissa, teräksenharmaa vaipankaltainen päällysvaate, jalokivikoristeisella agraffisoljella kiinnitetty, poimuili maahan saakka; hiusten yllä oli hunnuntapainen vaalea, läpinäkyvä harso, jota kultainen otsavanne piti paikoillaan. Hän otti Burkartin solmimasta kukkakimpusta ruusun ja sovitti sen vanteen ja harson väliin.
Burkartpoika, joka jo vähällä oli unohtaa klassikot ja vapaat taiteet, oli pyytänyt suosiolupaa saada kantaa herttuattaren laahusta ja pannut jalkaansa hänen kunniakseen merkilliset suippokärkiset kengät ja mietiskeli kovasti kuinka suuri onni olisi hartaana aatelispoikana palvella sellaista valtijatarta.
Praxedis ja Spazzo herra olivat jo paikalla. Herttuatar katsahti ympärilleen: "Eikö mestari Ekkehardia, jonka opiksi olemme tämän illanvieton järjestäneet, näy?"
Hän ei ollut tullut.
"Enoni on varmaankin sairas", sanoi Burkart. "Hän käveli eilen illalla pitkin askelin huoneessaan eestaas, ja kun minä akkunan edessä rupesin hänelle selittämään Karhua ja Orionia ja himmeinä välkkyviä Plejaadeja, ei hän vastannut mitään. Heittäytyi vähän ajan päästä riisuutumatta vuoteelleen ja puheli unissaan."
"Mitä hän puhui?" kysyi herttuatar.
"Kyyhkyseni", niin hän puheli, "miksi piilout kallionhalkeamiin ja louhien lomiin? Anna minun nähdä kasvosi, anna kuullani ääntäsi, sillä sinun äänesi on suloinen ja kasvosi kauniit." Ja toisella kertaa hän taas sanoi: "miksi suutelet sinä sitä poikaa minun nähteni? Mitä toivon ja miksi viivyn vielä Liibyan mailla?"
"Tuopa kuulostaa somalta", kuiskasi Spazzo herra kreikattaren korvaan, "vai on teillä sekin omallatunnollanne?"
Mutta herttuatar sanoi Burkartille: "Sinä olet itse nähnyt unta.
Juoksepas ylös ja nouda enosi tänne, missä me häntä jo odotamme."
Hän istuutui miellyttävästi valtaistuinta muistuttavaan nojatuoliinsa. Ekkehard tuli luostaripojan mukana puutarhaan. Hän näytti kalpealta; hänen katseensa oli samea ja surullinen. Hän kumarsi äänettömästi ja istuutui pöydän vastakkaiseen päähän. Burkart aikoi siirtää jakkaransa herttuattaren jalkain juureen niinkuin eilenkin, kun Virgiliusta luettiin, mutta Ekkehard nousi ylös ja veti hänet kädestä luokseen. "Tänne!" sanoi hän. Herttuatar ei vastustanut.
Hän silmäsi seuruetta. "Olemme eilen väittäneet", sanoi hän, "että meillä on saksalaisissa saduissa ja tarinoissa yhtä runsaasti viehättävää ajanrattoa, kuin aikanaan roomalaisilla sankarilaulussaan Aeneaasta. Ja varmaan tietää itsekukin meistä jotakin uljaiden sankarien taisteluista, lujien linnain sortumisesta, taikkapa uskollisten rakastavaisten erosta tahi rikkaiden kuninkaiden turmiosta; ihmisten sydämet ovat monenlaatuiset: minkä yksi jättää tien syrjään, se juuri toista saattaa viehättää. Sentähden olemme tämänpäiväisen illanvieton järjestäneet, jotta jokainen meistä, arvan jälkeen, kertoisi viehättävän tarinan, ja pidätämme itsellemme oikeuden määrätä mieltäkiinnittävimmästä palkinnon. Jos toinen teistä miehistä voittaa, niin saakoon hän vanhan juomasarven, joka kuningas Dagobertin ajoista saakka on yläkerroksen suuressa salissa; jos taas uskollinen ystävämme Praxedis, niin odottaa häntä arvokas koriste. Oljenvedolla määrätään kuka alkaa!"
Praxedis oli pitänyt varalla neljä eripitkää oljenkortta ja ojensi ne herttuattarelle.
"Pannaanko nuoren runoniekankin varalle yksi?" kysyi hän.
Mutta Burkart sanoi säälittävällä äänellä: "Pyydän, säästäkää minua! Sillä jos opettajani Sankt Gallenissa saisivat tietää, että olisin taas kuluttanut aikaani joutaviin loruihin, niin saisin samanlaisen selkäsaunan kuin silloin kun me Romeiaan vartiokammiossa esitimme kertomuksen vanhasta Hildebrandista ja Hadubrandista, hänen pojastaan. Vartijan ainaisena ilona olivat nämä kertomukset ja hän itse veisti meille puuhevoset ja pitkät kolmikulmaiset kilvet; minä olin poika Hadudrandina ja toverini Notker vanhana Hildebrandina, kun hänellä on niin suuri alahuuli kuin vanhalla miehellä. Ja me ratsastimme toisiamme vastaan jotta tomupilvi pöllähti Romeiaan akkunasta ulos; juuri oli Notker irroittanut rannerenkaan ja ojentanut sen minulle lahjaksi, niinkuin laulussa sanotaan ja minä sanoin hänelle:
"Näytätpä minusta, vanha jätti, kuitenkin liian viekkaalta. Houkutteletko minua sanoillasi, yritätkö keihäälläsi heittää, ainako pettämällä olet tuohon ikään päässyt? Kertoivatpa minulle merenkulkijat, lännestä Wendeljärven yli tulleet: sota hänet vei, kuollut on Hildebrand, Heribrandin päivien alku! —
"Silloin tuli isä Ratolt, kaunopuheisuuden opettajamme, hiipien väliimme ja iski suurella pampullaan niin vinkeästi, että hevoset ja kilvet ja miekat putosivat käsistämme, ja Romeiasta haukkui hän vanhanaikaiseksi karhunnylkijäksi, joka eksytti meitä pois hyödyllisestä opiskelusta, ja Notker ja minä saimme rangaistukseksi Hildebrandnäytöksestä istua kolme päivää vedellä ja leivällä ja kumpikin sepittää sataviisikymmentä latinalaista kuusmittavärssyä pyhän Othmarin kunniaksi…"
Herttuatar hymyili. "Niinpä varjelkoon taivas meitä johdattamasta sinua uudelleen sellaiseen syntiin", sanoi hän.
Hän otti oljet oikeaan käteensä ja ojensi ne toisille vedettäväksi. Ekkehardin katse ei irtaantunut otsavanteeseen kiinnitetystä ruususta, kun hän vuorollaan astui esiin. Herttuattaren täytyi kahteen kertaan käskeä, ennenkuin hän otti korren.
"Murha ja palo ja maailmanloppu!" teki Spazzo herran mieli mekastaa, kun oli lyhimmän korren vetänyt. Mutta hän tiesi, ettei tässä puhe pelastanut, ja katseli alakuloisena pitkin jyrkkää kallionrintaa alas laaksoon, ikäänkuin odottaisi hän sieltä jonkun apuneuvon ilmestyvän. Praxedis oli virittänyt luuttunsa ja soitti alkusoiton, joka viehättävästi yhtyi vahteran lehtien kahinaan.
"Kamariherraamme ei pelottane rangaistus niinkuin luostaripoikaa, jos hän kertookin meille jotain kaunista," lausui herttuatar. "Alkakaa siis!"
Silloin kumartui Spazzo herra eteenpäin, asetti miekan eteensä pystyyn niin että hän saattoi nojata käsivarsiaan sen leveään kahvaan, silitti partaansa ja alkoi:
"Vaikka en olekaan vanhoihin taruihin erityisesti ihastunut ja mieluummin kuuntelen kuinka kaksi miekkaa vastuksin sihisee tai sitä ääntä mikä syntyy kun täyteen tynnyriin lyödään reikä, niin olen kuitenkin kerran kuunnellut kaunista kertomusta. Oli kerran nuoruudessa mentäväni Itaaliaan, ja tieni kulki Tyroolin kautta ja Brennervuoren yli; rotkojen ja kallioiden kautta kulkeva polku oli kova ja kivinen, jotta hevoseltani kirposi kenkä. Ja ehti jo ehtoo, niin tulin kylään, Gothenfass- tai Gloggensachsen-nimiseen; sen piti jo siinä olleen Bernin herran Dietrichin aikoina kuin kätkössä saksankuusien katveessa. Ylhäällä vuoren kaltaalla oli linnamainen talo. Sen edustalla oli paljon raudankuonaa ja sisältä leiskui tuli ja taottiin kovasti. Minä huusin seppää kengittämään hevostani, mutta kun ei ketään kuulunut, pistin kerta keihäällä ovea, jotta se ponnahti selkiselälleen, ja kirosin karkeanpuolisesti murhan ja palon ja kaiken pahan nimessä; niin ilmestyi äkkiä eteeni pörrötukkainen, mustakarvainen mies, ja tuskin olin sen nähnyt kun jo oli keihääni maahan isketty, jotta se sälähti moneksi sirpaleeksi kuin hauras lasi, ja pääni päällä heilutettiin rautakankea, ja miehen käsivarressa oli sellaiset lihakset, että niillä olisi voinut paiskata alasimen kuustoista syltä syvälle maan sisään.
"Niinpä ajattelin, että näissä oloissa ei siivollinen sana saattaisi olla haitaksi, ja sanoin sentähden: 'Aikomukseni oli vaan pyytää teitä suosiollisesti kengittämään hevostani.' Siitä pisti seppä kankensa maahan ja lausui: 'Tuo kuuluu toiselta ja päästää teidät pälkähästä. Mutta koppavuus ei Welandin pajassa auta, sen voitte kertoa kotonannekin.' Hän kengitti hevoseni ja minä näin että hän oli kunnianarvoisa seppä, jotenka meistä tuli ystävät ja minä panin hevoseni hänen talliinsa ja jäin hänen luokseen yöksi. Ja me joimme joltisesti aina yöhön saakka; se oli Terlaner-nimistä se viini ja hän kaatoi sitä leilistä. Siinä juodessa kysyin nokiselta isännältäni hänen pajansa oloja ja nimen syntyä. Silloin nauroi hän aikalailla ja kertoi minulle 'seppä Welandin tarinan'. Hieno se ei ollut, mutta kaunis."
Spazzo herra pysähtyi hetkiseksi ja loi pöytään katseen, niinkuin mies, joka silmäilee eikö mistään saisi kulausta viiniä kuivain huulten kastikkeeksi. Mutta sitä ei ollut käsillä eikä kukaan ymmärtänyt silmäyksen sisällystä. Niinpä hän jatkoi:
"Mistä Weland on kotoisin, kertoi Gothenfassin mies silloin minulle, sitä ei täälläpäin varmaan tiedetä. Sanotaan että pohjoisissa merissä, Skoonian maassa on jättiläinen Fade ollut hänen isänsä, mutta hänen isoäitinsä on ollut merenneito, joka nousi rannalle, kun poika oli syntynyt ja istui kalliolla koko yön huudellen: 'Seppä siitä syntyköön!' Silloin vei Fade pojan Mimerin, taontataiturin, luokse, joka asui synkässä metsässä kaksikymmentä peninkulmaa Toleedon takana ja opetti hänelle moninaiset taidot. Mutta kun hän oli ensimäisen miekkansa takonut, käski Mimer hänen lähteä omin päinsä kulkemaan, hankkiakseen velhoilta mestaruuden viimeistelyn. Ja Weland läksi velhojen luo ja saavutti suurta mainetta.
"Siihen aikaan hyökkäsivät jättiläiset velhojen maahan, jotta Welandin täytyi lähteä pakoon eikä hänelle jäänyt muuta kuin leveä miekkansa Mimung; sen sitoi hän selkäänsä ja tuli Tyroolin maahan. Mutta Eisackin, Aditschen ja Innin välisellä maalla vallitsi siihen aikaan kuningas Elberich; tämä otti Welandin ystävällisesti vastaan ja antoi hänelle metsäpajan Brennervuorella, ja kaikki rauta ja vaski ja mitä muuta vuoren sisuksista löytyisi, piti oleman Welandin omaa.
"Ja Welandin oli hyvä ja hauska olla Tyroolin vuorilla; vuorten purot solisivat hänen luokseen pyörittämään hänen koneitaan, myrsky piti tulta hänen ahjossaan hehkumassa ja tähdet puhelivat: 'meidän täytyy loistaa paremmin, muutoin kimaltelevat Welandin pajasta lähtevät säkenet meitä kirkkaammin.'
"Niinpä menestyi Welandin työ hyvästi. Kilpiä ja miekkoja, veitsiä ja maljoja ja mitä on korua kuninkaiden linnoissa, muovaili mielevä mies, eikä ollut niin laajalti, kuin aurinko Alppien lumille loistaa, seppää, Welandin vertaista. Mutta Elberichillä oli paljon pahansuopia vihamiehiä, jotka liittoutuivat, ottivat toissilmäisen Amiliaan johtajakseen ja hyökkäsivät maahan. Ja Elberich huolestui kovasti ja sanoi: 'kuka minulle Amiliaan pään toisi, niin ainoan tyttäreni sille avioksi antaisin!' Silloin sammutti Weland ahjon pajassaan, tempasi leveän miekkansa Mimungin ja läksi Elberichin vihamiehiä vastaan. Ja miekka oli hyvä; se löi Amiliaalta pään poikki, ja siitä pötkivät kaikki viholliset tiehensä. Mutta pään Weland vei kuninkaallensa. Vaan tämä sanoi suuttuen: 'Mitä lienen tyttärestäni puhunut, sen on tuuli vienyt; ei sovi seppä minulle pojaksi; siitäpä käteni nokeentuisi, kun tämä minua tervehtisi. Mutta palkaksi saat kolme kultarahaa, siitäpä hinnasta jo miehen kannattaa tapella ja pistää, reuhata ja tanssia, ja pitää mitä peliä hyvänsä ja ostaa itselleen tyttö markkinoilta!' Weland paiskasi maahan hänen kolme kultakolikkoansa, jotta ne kierivät valtaistuimen alle, ja lausui: 'Jumala teitä varjelkoon! Hyvästi nyt ja iäksi!' ja kääntyi lähteäkseen maasta pois. Mutta kuningas ei tahtonut menettää seppää, vaan otatti hänet kiinni, paiskautti maahan ja leikkautti poikki jalkajäntereet, jotta hän tuli ontuvaksi ja unohtaisi pakotuuman.
"Ja Weland kompuroi murheissaan metsäpajaansa ja sytytti taas tulen ahjoonsa, mutta ei viheltänyt eikä laulanut koskaan raskaalla vasaralla rautaa lyödessään, vaan mielessä kyti kosto. Niin tuli kerran kuninkaan poika, punaposkinen poikanen, joka yksikseen oli lähtenyt metsään, ja sanoi: 'Weland, tulinpa sinua katsomaan.' Niin sanoi seppä kavalasti: 'nouse alasimelle, niin näet kaikki parhaiten', — ja sieppasi ahjosta hehkuvan raudan ja pisti sen kuninkaanpojan sydämeen. Otti sitten pojan luurangosta raajain luut ja valoi niiden ympäri paljon vaskea ja hopea, jotta niistä tuli soihtujenkantimia, mutta kalloon kiinnitti hän kultaisen reunan, jotta siitä muodostui malja. Ja kaikki nämä lähetti Weland Elberichille; mutta kun etsijät olivat käyneet poikaa kysymässä, oli hän vastannut: 'En ole nähnyt; minne lienee metsään juossut.'
"Samaan aikaan käveli kuninkaan tytär puutarhassaan. Hän oli niin kaunis että kukkaset häntä kumartivat. Etusormessa oli hänellä käärmeenmuotoinen kultasormus ja käärmeen päässä kimalteli kiiltokivi, jonka Elberich itse oli siihen kiinnittänyt ja hän piti sormusta kokonaista kuningaskuntaa kallisarvoisempana ja lahjoitti sen tyttärelleen vain koska tämä kauneudessaan oli hänelle kaikista rakkain. Mutta kun neidon juuri piti poimia ruusua, luiskahti sormus hänen sormestaan, kilahti kiveen ja meni rikki ja kiiltokivi irtaantui kultajuotteesta, ja tyttö väänteli käsiään ja voivotteli kovasti eikä uskaltanut palata kotiin, sillä hän pelkäsi isänsä vihaa.
"Silloin sanoivat seuranaiset: 'mene salaa Welandin luokse, hän asian auttaa!' Niin tuli kuninkaantytär Welandin pajaan ja valitti hänelle hätäänsä. Tämä otti sormuksen, liitti sen yhteen, sulatti vaskea ja kultaa, ja kiiltokivi kimalti taas käärmeenpäässä. Mutta Welandin otsa oli synkissä rypyissä, ja kun neito hänelle ystävällisesti hymyili ja aikoi lähteä, niin sanoi hän: 'Hei, mitäs tänne olet hiipinyt!' paiskasi lujan oven lukkoon, pani salvan eteen ja tarttui voimakkaasti kuninkaantyttäreen ja kantoi hänet kamariin, jossa oli kerros sammalia ja sanajalkoja lattialla. Ja kun kuninkaantytär sieltä lähti, niin se itki ja repi silkinhienoja hiuksiansa…"
Naputtelu keskeytti Spazzo herran kertomuksen. Praxedis oli kääntynyt katsomaan herttuatarta, eikö hänen pitäisi punastuen hypätä ylös sulkemaan Spazzo herran suuta; mutta herttuattaren totisista kasvoista ei ollut mitään luettavana. Sentähden rummutteli hän kärsimättömänä sormillaan luutun kantta.
"… ja siinä oli tapahtunut väkivallantyö", jatkoi Spazzo herra hämmentymättä. "Mutta Weland alkoi laulaa ja joeltaa, jotta sellaista jolua ei oltu metsäpajasta kuultu siitä saakka kuin häneltä jalkajäntäreet silvottiin. Vaan hän jätti miekat ja kilven kesken ja takoi yötä ja päivää, takoi kahta suurta siipeä, ja tuskin oli hän saanut ne valmiiksi, niin tuli jo Elberich sotavoiman kanssa Brennerin kaltaalla. Silloin sitoi Weland siivet olkapäihinsä, vyötti miekkansa Mimungin vyölleen ja nousi katonharjalle, jotta ihmiset huusivat: 'katsokaa, Welandista on tullut lintu!'
"Mutta hän huusi kaikuvalla äänellä katonharjalta: 'Jumala teitä varjelkoon, kuningas Elberich! Kauvan te muistatte seppää. Pojan on hän tappanut, tytär kantaa hänestä lasta. Hyvästi, sanokaa tytölle terveisiä,' huusi hän vielä ja vaskisiivet kohosivat ja suhisivat kuin myrskyn tuuli ja hän kulki ilmojen halki. Kuningas tarttui jouseensa ja kaikki ritarit jännittivät kiiruusti omansa; niinkuin lentävien lohikäärmeiden lauma kiiti nuolia hänen jälkeensä; mutta Weland liiteli siivillänsä, ei ainutkaan rauta ylttynyt häneen ja hän lensi kotiansa Skoonian maahan isänsä linnaan, eikä ole häntä sen koommin nähty. Ei tosin kertonut Elberich tyttärelleen lentäjän terveisiä. Mutta vielä saman vuoden kiertäessä synnytti kuninkaantytär pojan, jonka nimi oli Wittich ja josta tuli suuri sankari, niinkuin sen oli isäkin.
"Se on seppä Welandin tarinan loppu."
Spazzo herra oikaisi itseänsä ja päästi pitkän ja syvän helpotuksenhuokauksen. "Vasta kertana jättänevät minut rauhaan", ajatteli hän. Tarinan vaikutus oli erilainen. Herttuatar puhui siitä kiitellen, sepän kosto tuntui hänestä oikeutetulta; Praxedis moitti, että se oli oikea raakalaistarina: kamariherra pitäisi kiellettämän enään milloinkaan tulemasta naisten silmien eteen. Ekkehard lausui: "En tiedä, muistelen kerran kuulleeni jotakin tuontapaista, mutta siinä tarinassa oli kuninkaan nimi Nidun ja paja Kaukasusvuorella."
Siitä julmistui Spazzo herra: "Jos teistä Kaukasus on muka parempi kuin Gloggensachsen, niin sijoittakaa se sinne! Mutta minä sen muistan vielä varsin hyvin, kun tyroolilainen ystäväni tarkasti näytti minulle paikankin. Kamarin oven päälle oli vaskesta taottu katkaistu ruusu ja katonharjalle rautainen kotkansiipi ja siihen oli kaiverrettu: 'tästä läksi seppä lentämään.' Ja monasti tulee tänne ihmisiä rukoilemaan, kun he luulevat, että Weland näet on ollut suuri pyhimys."
"Katsotaanpas, kenenkä nyt on vuoro kiistää herra Spazzon kanssa palkinnosta", lausui herttuatar ja sekotti korret. He vetivät. Lyhyin olki jäi Praxediksen käteen. Tämä ei käynyt hämilleen, eikä anonut armoa; pyyhkäisi vaan valkoisella kädellä tummia suortuviansa ja alkoi:
"Minulle tosin eivät ole imettäjät merenneidoista kehtolauluja laulaneet, enkä, Jumalan kiitos, ole koskaan metsäpajoihin osunut, mutta kyllä Konstantinooppelissakin moninaisia seikkailuja kertoillaan. Ja kun keisarinhovissa sain opetusta niissä taidoissa, jotka seuranaisille hyvin soveltuvat, niin oli siellä eräs vanha avaintenvartijatar, Glycerium nimeltään, joka usein sanoi meille:
"'Kuulkaa, tytöt, kun joskus palvelette jotakin ruhtinatarta, ja hänen sydäntänsä polttaa salainen rakkaus eikä hän saa nähdäkseen sitä, jota hänen mielensä halajaa, niin täytyy teidän olla viekkaat ja viisaat niinkuin kamarineito Herlindis, kun kuningas Rother oli kosinut keisari Konstantiinoksen tytärtä.' Ja kun me istuimme koolla naistensalissa, niin tirskuttiin ja kuiskuteltiin siksi kunnes Glycerium, vanhus, kertoi 'kuningas Rotherin tarinan'.
"Ennen muinoin vallitsi Bospoorin merilinnassa keisari Konstantinos, jolla oli niin ihmeenihana tytär, jotta hänestä sanottiin, että hän oli säteilevä niinkuin iltatähti ja loisti tyttöparvessa niinkuin kultalanka silkissä. Niin tuli kerran Bospoorin satamaan laiva, ja siitä astui maihin kaksitoista jaloa kreiviä ja kaksitoista ritaria ja ratsasti Konstantinoksen hoviin ja se, joka ratsasti etumaisena, oli nimeltään Lupolt. Ja kaikki pääkaupungin kansa ihmetteli heitä, sillä heidän viittansa ja vaatteensa olivat yltänsä täynnä jalokiviä ja kalliita koristeita ja hevosten satuloissa kilisivät kultaiset kulkuset. Ne olivat Viikinkimaan kuninkaan, Rotherin, lähettiläitä, ja Lupolt nousi ratsailta ja lausui keisarille:
"'Meidät lähettää kuninkaamme, nimeltänsä Rother, joka on kaunein mies, mikä milloinkaan lie vaimosta syntynyt; häntä palvelevat jaloimmat sankarit ja hänen hovissaan on tanssia ja soittoa ja juhlia, niin paljon kuin mieli halajaa. Mutta hän on naimaton ja hänen sydämensä yksin, niinpä te antakaa hänelle tyttärenne!' Mutta Konstantinos oli äkkipikainen herra; suuttuen heitti hän valtaomenan maahan ja lausui: 'Ei ole vielä kenkään päätänsä menettämättä minun tytärtäni kosinut; kuinka julkeatte te mertentakaiset tulla minua häpäisemään? Te olette vankeja kaikki!' Ja hän panetti heidät vankilaan, jonne ei paistanut päivän aurinko eikä yöhyen kuu, ja he saivat vaan vettä juodakseen ja itkivät katkerasti.
"Kun tästä saapui tieto kuningas Rotherille, niin tuli hänen mielensä sangen murheelliseksi ja hän istui rannan kivelle eikä puhunut kenenkään kanssa. Siinä päätti hän sankarintavoin lähteä merten yli auttamaan uskollisia lähettejänsä. Ja häntä varotettiin kreikkalaisista, että siellä täytyi totuus peittää, jos jotakin tahtoisi aikaansaada; sen vuoksi otti hän sankareiltaan valallisen lupauksen, ettei kukaan kutsuisi häntä Rotheriksi, vaan kaikki sanoisivat hänen olevan Dietrichin, jonka muka kuningas Rother oli maanpakoon ajanut ja joka nyt tuli anomaan Kreikan keisarin suojaa. Niin lähtivät he meren yli.
"Ja Rother otti laivaan harppunsa, sillä ennenkuin hänen kaksitoista lähettilästään olivat ankkurin nostaneet, oli hän harppuineen tullut rannalle ja soittanut kolme laulua muistoksi heille. 'Ja jos te joskus hätään joutuisitte ja kuulette näiden laulujen säveleen, niin on Rother lähellänne apua tuoden!'
"Oli juhlapäivä ja keisari Konstantinos oli ratsastanut hippodroomille, kun Rother saapui kaupunkiin. Ja kaikki mitä Konstantinoopelissa oli väkeä kokoontui tuloa katsomaan; sellaista ei oltu vielä milloinkaan nähty, sillä Rother toi mukanaan myöskin jättiläisensä: ensimäisen nimi oli Asprian, joka kantoi neljänkolmatta kyynärän mittaista terästankoa, toinen oli nimeltään Widolt ja tämä oli niin hurja, että häntä täytyi kuljettaa kahleissa; kolmannen nimi taas oli Rusko.
"Ja monta uljasta miekkamiestä oli Rotherin mukana ja kaksitoista vaunua aarteita ja niin suuri oli seurueen loisto että keisarinna lausui: 'Voi kuinka tuhmia olimme, kun kielsimme tyttäremme kuningas Rotherilta; mikä mies täytyy sen olla, joka tuollaisia sankareita karkoittaa merten taakse!'
"Kuningas Rotherin haarniska oli kullasta ja asenuttu purpurasta ja käsivarsissa kahdet kauniit renkaat, kun hän polvistui kreikkalaisten keisarin eteen ja lausui; 'Minut, ruhtinas Dietrichin, on maanpakoon ajanut eräs kuningas, Rother nimeltään; nyt on kaikki, mitä olen työtä tehnyt, vain vahingokseni. Niinpä tarjoon palvelustani teille.'
"Sen jälkeen kutsutti Konstantinos sankarit kaikki hippodroomin rakennukseen, osotti heille suurta kunniaa ja käski heitä istumaan aterialle. Mutta siellä juoksenteli ympäri kesy leijona, joka oli tottunut syömään miehiltä leivän. Tämä tuli Asprianinkin lautasta nuolemaan. Silloin tarttui Asprian leijonan harjaan ja nakkasi elukan murskaksi salin seinään. Ja kamariherrat sanoivat toisillensa: 'ketä ei haluta seinään lentää, se jättäköön tuon miehen lautasen kajoomatta.'
"Mutta kuningas Rother jakeli kreikkalaisille paljon kauniita lahjoja; jokaiselle, joka tuli häntä tervehtimään, käski hän lahjoittaa viitan tai jonkun aseen. Tulipa myös muuan maanpakolainen kreivi; tälle lahjoitti hän tuhannen markkaa hopeaa ja otti hänet palvelukseensa, jonka jälkeen monta sataa ritaria liittyi hänen seurueeseensa. Niin oli kaikkien suussa vain luullun Dietrichin ylistystä, ja naisten kesken levisi sama kuiske ja maine, eikä ollut ainoata naiskammiota, jonka seinät eivät kuulleet Dietrich herraa kiiteltävän.
"Niin sanoi kultakutrinen keisarintytär Herlindikselle, kamarineidolleen: 'Voi minua onnetonta, mitenkäpä menettelisin jotta saisin nähdä tuon herran, jota kaikki ylistävät?'
"Mutta Herlindis vastasi: 'Pyydä isääsi pitämään pidot hovissansa ja kutsumaan sen sankarin niihin; siten hänet parhaiten saat nähdä'.
"Keisarin tytär teki Herlindiksen neuvon jälkeen ja Kostantinos suostui ja kutsui herttuat ja kreivit hippodroomiin ja vieraat ritarit lisäksi. Kaikki kutsutut tulivat ja sen ympärille, jota Dietrichiksi sanottiin, syntyi suuri tungos, mutta juuri kun keisarin tytär, sadan seuranaisen saattamana, kultakruunulla koristettuna ja kulta- ja cyklaattiompeleiseen vaippaan verhottuna, astui sisälle, syntyi sanomaton meteli. Aspriaania, jättiläistä, oli eräs kamariherra käskenyt tekemään tilaa penkillänsä, jotta siihen muitakin mahtuisi, mutta silloin iski Asprian kamariherraa korvalle, jotta tältä pää kahdeksi halkesi, ja siitä syntyi sellainen sekasorto, että Dietrichin täytyi mennä rauhaa rakentamaan.
"Sen vuoksi ei keisarintytär saanut nähdäkseen ritaria ja olisi kuitenkin niin kovasti halunnut häntä nähdä.
"Silloin sanoi hän kotiin tultua taas Herlindikselle: 'Voi minua onnetonta, nyt kalvaa minua suru yötä ja päivää enkä saa yhtään lepoa, ennenkuin silmäni ovat nähneet sen ylistettävän miehen. Suurenpa airutpalkan maksaisin sille, joka hänet minun kammiooni toisi'.
"Mutta Herlindis nauroi ja sanoi: 'Kaihan minun on uskollisena airueeksi ruvettava ja mentävä hänen majapaikkaansa'. Ja se viekas pani päällensä kauneimmat vaatteensa ja lähti Dietrich herran luo. Tämä otti hänet vastaan hurskaasti ja Herlindis asettui hyvin likelle häntä ja kuiskasi korvaan: 'Minun valtijattareni, keisarin tytär, tuntee sinua kohtaan lämmintä lempeä; hän on taipumuksesta sinuun alamaisesi; sinun tulee lähteä mukaan ja tulla hänen luokseen..'
"Mutta Dietrich sanoi: 'Neito, teet syntiä nyt. Olen ennen aikaan moneen naiskammioon käynyt, kun asiat olivat toisin, miksi pilkkaat sinä nyt maatonta miestä? Keisarin hovissa on jaloja herttuoita ja ruhtinaita suuri joukko; ei milloinkaan ajatellut valtijattaresi tuota puhetta.'
"Ja kun Herlindis koetti vakaasti vakuuttaa, sanoi Dietrich herra: 'Täällä on monta silmälläpitäjää. Joka tahtoo kunniansa säilyttää, sen täytyy menetellä varovasti. Konstantinos karkoittaisi minut valtakunnastaan. Niinpä syntyisi siitä vain riitoja, jos tahtoisin valtijatartasi nähdä. Sano se hänelle, vaikka kovin halajankin häntä palvella.'
"Herlindis teki nyt lähtöä, mutta kuningas käski kultaseppänsä valaa kaksi kenkää hopeasta ja kaksi kullasta, ja lahjoitti hänelle kummastakin parista yhden, sen lisäksi viitan ja kaksitoista kultasolkea, sillä hän oli ymmärtäväinen mies ja tiesi, että ruhtinattaren kamarineitoa, joka lemmenasioissa viestejä viepi, tulee pitää suuressa kunniassa."
… Praxedis odotti hetken, sillä Spazzo herra, joka jo jonkun aikaa oli miekkansa kärjellä piirrellyt suurinenäisiä naamoja hiekkaan, oli kuuluvaisesta rykäissyt. Mutta kun kamariherra ei sentään sanoiksi puhjennut, jatkoi neito:
"…Ja Herlindis kiiruhti iloisena linnaan ja kertoi valtiattarelleen: 'Kovin ja tarkasti huolehtii se kunnon sankari kunniaansa; hänelle on keisarin suosio liian kallis. Mutta katsokaas tänne, mitä hyvää hän minulle antoi: kengät, viitan, nämä kaksitoista soikea. Onnelliseksipa itseäni ylistän, kun hänen luoksensa jouduin. Enkä ole vielä elämässäni kauniimpaa ritaria nähnyt. Herra anteeksi antakoon, mutta katselinpa häntä kuin olisi hän taivaan enkeli ollut.'
"'Voi minua!' sanoi keisarin tytär, 'enkö siis minä milloinkaan saa olla niin onnellinen? Täytyy sinun antaa minulle edes nuo kengät, jotka jalon miekankantajan suosio sinulle soi; saat sijaan niiden täyden kultaa.'
"Silloin tehtiin kauppa. Prinsessa pani kultakengän jalkaansa ja otti hopeaisenkin, mutta se olikin saman jalan kenkä. 'Oi minua!' valitti kaunotar, 'tässähän on tapahtunut erehdys, eihän tämä sovi jalkaan; sinun pitää uudelleen mennä Dietrich herran luo ja pyytää, että hän antaa sinulle toisen kengän ja tulee itse.'
"'Siitäkös juoruja syntyy', nauroi Herlindis. 'Mitäpä siitä? Minä lähden' — ja hän nosti helmansa melkein polviin saakka ja asteli, ikäänkuin olisi hän naisellisen käymistavan unohtanut, sateen liottamasta maasta huolimatta Dietrichin luo. Ja kunnon sankari tiesi kyllä, minkä vuoksi hän tuli, mutta ei ollut mitään huomaavinaan. Herlindis sanoi hänelle: 'Minun täytyy vieläkin viestiä käydä; nyt käskee valtijattareni pyytämään että antaisit toisen kengän ja itse tulisit häntä näkemään!' 'Oo kuinka halusta sen tekisin!' vastasi tämä, 'mutta keisarin kamariherrain pitää tuloni ilmoittaa'. 'Ei käy laatuun!' sanoi Herlindis, 'ne temmeltävät pihalla ja pitävät keihäsharjoituksia; ota sinä kaksi palvelijaa ja lähde hiljakseen perässäni; siinä mellakassa ja turnauksessa ei sinua kukaan huomaa.'
"Nyt aikoi uskottu lähteä pois. Mutta ritari lausui: 'Minäpä kuulustelen ensin kenkiä'. Niin huusi Asprian ulkoa: 'Mitäpä yhdestä vanhasta kengästä? Monta tuhattahan niitä on taottu ja varastoon pantu; minä käyn etsimässä sopivan.' Ja hän toi sen, ja Dietrich lahjoitti kamarineidolle taasen viitan ja kaksitoista solkea.
"Sitten läksi hän ennakolta ilmoittamaan haltijattarelleen toivottua sanomaa. Mutta Dietrich herra toimitutti hippodroomilla suuren melun ja käski jättiläistensä lähtemään liikkeelle; silloin läksi Widolt ulos kanki olalla ja piti kauheata menoa ja Asprian teki ilmassa kuperikeikkoja, ja Rusko heitteli suurta monen sadan naulan painoista kiveä kaksitoista syltä korkealle, niin ettei kukaan vakoilijoista tullut huomanneeksi Dietrich herraa.
"Tämä kulki kunniallisesti pihan poikki. Akkunasta näki odottava keisarin tytär hänen tulevan ja pamppailevin sydämin avattiin naiskammio hänelle ja prinsessa lausui: 'Tervetullut, jalo herra! Kuinka mieluista onkaan minun nähdä teitä! Nyt tulee teidän itsenne koettaa kenkiä jalkaani.'
"'Mielelläni!' vastasi ritari ja istuutui ruhtinattaren jalkain juureen, ja hänen käytöksensä oli sangen kaunis, ja ruhtinatar asetti jalkansa hänen polvelleen; jalka oli siro ja kengät sopivat erinomaisesti, kun herra Dietrich ne sovitti.
"'Vaan sano minulle, ylen korkea neito', alkoi sen jälkeen viekas, 'varmaan on sinua jo moni mies omaksensa anonut, kuka kaikista niistä on sinua enimmän miellyttänyt?'
"Silloin lausui keisarin tytär vakaasti: 'Herra, sieluni kautta ja niin totta kuin olen kastettu, vaikka kaikki maailman sankarit kutsuttaisiin koolle, en niistä ainoatakaan asettaisi sinun rinnallesi. Sinä olet hyveiden valikoitu mies, — ja kuitenkin, jos olisi valta minulla valita, niin ottaisin erään sankarin, jota minun täytyy ajatellani joka ainoa päivä; hän lähetti lähettiläitä minua pyytämään, mutta ne ovat nyt valottomassa vankilassa. Hänen nimensä on Rother ja hänen valtakuntansa on merten takana; — jos en häntä saa, niin ainiaaksi jään naimattomaksi.'
"'Ah', huudahti Dietrich, 'jos Rotheria lempiä tahdot, niin toimitan hänet tänne kohta. Me olemme ystävinä yhdessä iloinneet, hän oli minulle armollinen ja hyvä, vaikka kohta hän sittemmin karkoitti minut maasta.'
"Silloin sanoi keisarin tytär: 'kuules, kuinkapa voi sinulle se mies olla rakas, joka sinut on maasta karkoittanut? Jo nyt ymmärrän, sinä oletkin kuningas Rotherin lähettiläs! Puhu siis, äläkä salaa minulta mitään; mitä nyt sanonetkin, se mieleeni jää kuolinhetkeeni saakka!'
"Niin katsoi sankari häneen vakain silmin ja sanoi: 'Nyt uskon kohtaloni kaiken Jumalan huomaan ja sinun. Tiedä siis: sinun jalkasi ovat kuningas Rotherin polvella.'
"Kovin säikähti ihana impi; vetäsi jalkansa pois ja valitti: 'Voipa minua, kun olin niin taitamaton ja annoin ylpeyden pettää itseni pitämään jalkani sinun polviesi päällä. Äärettömän rakasta on minulle, että Jumala on sinut tänne lähettänyt. Mutta kuinkapa kuitenkaan saatan sinua uskoa? Jos sinä sen todeksi todistaisit, niin vielä tänään lähtisin kanssasi isäni valtakunnasta; ei elä muuta miestä, jonka otan, jos sinun nimesi on Rother-kuningas — mutta sitähän on mahdoton todistaa.'