"'Kenpä sen paremmin voisi todistaa', vastasi kuningas, 'kuin tyrmässä olevat ystäväni? Jos he saisivat minut nähdä, niin pianpa ymmärtäisit, että olen totta puhunut.'
"'Minä koetan taivuttaa isääni laskemaan heidät ulos', puheli keisarin tytär. 'Mutta kuka takaa, että he eivät lähde karkuun?'
"'Minä otan sen taatakseni', sanoi Rother. Silloin suuteli keisarin tytär sankariansa ja tämä poistui kunnialla hänen neitsytkammiostaan ja läksi asuntoonsa ja juuri autuas oli hällä olo. Mutta kun aamu sarasti, otti neito sauvan, verhoutui mustaan murhepukuun ja sovitti hartioilleen pyhiinvaeltajakaulurin, kuin aikoisi hän maasta, lähteä, ja kalpean ja onnettoman näköisenä meni hän keisari Konstantinoksen luo, koputti ovelle ja puheli viekkaasti tälle: 'isä kulta, nyt minä, näin nuorena vielä, olen turmioon joutumassa. Tilani on sangen surkea, kuka mieltäni lohduttaa? Unessa saapuvat kuningas Rotherin tyrmään pannut lähettiläät alati luokseni, ovat niin kuihtuneen ja kurjan näköisiä, eivätkä anna minulle rauhaa; minun täytyy lähteä pois, jotta ne luopuvat minua kiduttamasta, ellet sinä ehkä sallisi minun toimittaa raukkain virkistykseksi ruokaa, viiniä ja kylpyjä. Päästä heidät irti, vaikkapa vain kolmeksi päiväksi.'
"Keisari vastasi: 'Siihen kyllä suostun, jos toimitat minulle takuun, että ne kolmantena päivänä taas palajavat tyrmäänsä.'
"Kun sitten käytiin atrialle keisarinhovissa, tuli myöskin Dietrich herraksi puhuteltu sinne miehinensä ja kun atrian jälkeen pestiin käsiä, kulki neito pöytäkuntien luona muka rikkaiden herttuoiden joukosta etsimään takausta, mutta sanoikin Dietrichille: 'Rohkenetko nyt auttaa minua pulasta ja ottaa lähettiläät henkesi päälle?'
"Niin tämä vastasi: 'Kyllä varmaan, sinä neidoista ihanin!'
"Ja hän tarjosi keisarille päänsä pantiksi, ja keisari lähetti miehiä hänen kanssaan aukaisemaan vankilaa.
"Siellä makasivat lähettiläät kurjina ja voimattomina. Kun ovet avattiin, paistoi kirkas päivä tyrmään ja huikaisi raukkojen silmät, jotka eivät enään olleet valoon tottuneet. Kun ne kaksitoista kreiviä, kukin yhden ritarin saattamana, astuivat ulos tyrmästä, eivät he oikein tahtoneet osata edes kävelläkään. Etumaisena kulki Lupolt, heidän johtajansa, joitakin rikkinäisiä riepuja alastomuuden verhona, parta takkuisena ja pitkänä, ruumis aivan rikkiruhjottuna. Dietrich herra seisoi surullisena ja kääntyi syrjään, ettei häntä tunnettaisi, ja saattoi vain vaivoin pidättää kyyneliänsä, sillä ei vielä milloinkaan ollut tuska seissut niin liki häntä. Hän käski saattaa heidät majaan ja hyvään hoitoon ja kreivit kysyivät: 'kuka oli tuo, joka seisoi syrjässä? Hän varmaan suopi meille hyvää.' Ja he nauroivat ilosta keskellä suruansa, vaikka eivät tunteneetkaan häntä.
"Seuraavana päivänä kutsut keisarin tytär paljonkokeneet hoviin, lahjoitti heille hyvät, loistavat vaatteet, toimitti heille lämmintä kylpyä ja atrian heitä ravitakseen. Kun nyt herrat istuivat syömään ja olivat osan kärsimyksiänsä unohtaneet, otti Dietrich harppunsa, hiipi seinäverhon taakse ja koetti kieliä, soitti ne laulut, jotka hän oli soittanut merenrannalla silloin. Lupolt kohotti juuri maljaa, mutta hänen kätensä hervahti ja viini valui pitkin pöytää; toiselta, joka leikkasi leipää, putosi veitsi kädestä, ja kaikki kuuntelivat hämmästyneinä; mutta sointuvammin ja heleämmän kajahteli heidän kuninkaansa soitto. Silloin hypähti Lupolt pöydän yli ja kaikki kreivit ja ritarit hänen perässään, kuin olisi entisen voiman henki taas heidän sisälleen tullut, ja he vetäsivät verhon alas ja syleilivät harpunsoittajaa laskeutuen polvilleen hänen eteensä eikä riemulla ollut mitään määrää.
"Silloin tiesi neito, että se tosiaan oli Viikinkimaan kuningas Rother, ja kirkasi ilosta, jotta Konstantinos, hänen isänsä, riensi paikalle — tahtoipa tämä taikka ei, niin täytyihän hänen suoda heidät toisillensa, eikä lähettiläiden enään milloinkaan tarvinnut tyrmään palata, eikä Rotheria enään sanottu Dietrichiksi, vaan suuteli hän morsiantansa ja läksi hänen kanssaan merten yli kotiansa ja oli onnellinen mies ja piti vaimonsa korkeassa kunniassa, ja kun he lempeä nauttien yhdessä istuivat, sanoivat he: 'Ylistetty olkoon Jumala ja miesten uljuus ja viisaiden kamarineitojen viekkaus!'
"Se on kuningas Rotherin tarina."
… Praxedis oli kertonut kauvan.
"Me olemme hyvin tyytyväiset", lausui herttuatar, "ja näyttääpä meistä hiukan epätietoiselta, tokko seppä Welandilla Rotherin tarinan jälkeen on palkinnon toivoa".
Spazzo herra ei siitä pahastunut. "Konstantinooppelin kamarineidot näyttävät vain hienoutta hengittäneenkin", virkkoi hän. "Mutta jospa minut liekin voitettu, eipä ole vielä viimeinen laulanut."
Hän katsoi Ekkehardiin. Mutta tämä istui kuin unikuva omiin näkyihinsä vaipuneena. Vähän oli hän kuullut kuningas Rotherista; herttuattaren otsavanteen ruusu oli hänen katsettaan kiehtonut koko ajan kuin Praxedis kertoi.
"… Muuten en juuri sitä juttua usko", jatkoi Spazzo herra. "Kun muutamia vuosia sitten istuin Konstanzin piispankartanossa viiniä juoden, tuli sinne muuan Daniel niminen kreikkalainen pyhäinjäännösten-kauppias, jolla oli suuri joukko pyhiä esineitä ja kirkkokoruja ja taidokkaita aseita. Niiden joukossa oli myöskin jalokivillä kirjaillussa tupessa vanhanaikainen miekka, jota Daniel tyrkytteli minulle selittäen että se oli kuningas Rotherin miekka, ja ellei olisi minulla ollut kultataalereita yhtä harvassa kuin hiuksia sen kreikkalaisen aivan kaljussa päässä, niin olisinpa sen ostanut. Mies jutteli että sillä miekalla oli Rother herra taistellut Babylonian kuninkaan Ymelotin kanssa keisarin tyttärestä, mutta kultakengistä ja kamarineidoista ja harpunsoitosta ei hän mitään tiennyt."
"Maailmassa on kuitenkin monta tositapahtumaa, josta te ette ole sattuneet saamaan tietoa", vastasi Praxedis keveästi.
Ilta eteni. Kuu oli noussut kellervää loistoansa levittäen, kasvien tuoksu täytti ilman, pensaikossa ja vuorenkaltailla kimalteli kiiltomatoja. Palvelija tuli tuomaan lyhtyjä; ohuen öljytyn kankaan sisässä paloivat kynttilät, kuin himmennetyssä lasissa. Puutarhassa oli hieno ja viehkeä olo.
Burkart istui jakkarallaan tyytyväisenä, kädet ristissä kuin hartauden pidossa.
"Mitäs nuori vieraamme miettii?" kysyi herttuatar.
"Tahtoisinpa antaa kauneimman latinalaisen kirjani", vastasi tämä, "jos olisin saanut olla näkemässä, kun se jättiläinen Asprian nakkasi leijonan seinään."
"Sinusta pitää tulla sankari ja lähteä itse jättiläisiä ja lohikäärmeitä vastaan", nauroi herttuatar.
Mutta se ei häntä innostuttanut. "Me saamme taistella paholaisen kanssa", sanoi hän, "ja se on vielä suurempaa."
Hadwig rouva ei halunnut vielä lopettaa. Hän taittoi vaahteran oksan kahteen eri pitkään palaseen ja astui Ekkehardin luo. Tämä kavahti ylös hämmentyneenä.
"No", sanoi herttuatar, "vetäkää! Te taikka minä."
"Te taikka minä", sanoi Ekkehard synkästi. Hän veti lyhemmän pätkän. Se luisui hänen kädestään; hän vaipui taas istuimelleen ja oli vaiti.
"Ekkehard!" lausui herttuatar tuikeasti.
Hän katsahti ylös. "Teidän täytyy kertoa!"
"Minun täytyy kertoa!" mutisi nuori munkki ja sipasi kädellään otsaansa.
Se oli kuuma; myrskyisiä ajatuksia riehui sen takana.
"Niinpä niin — kertoa! Ken säestää minua luutulla?"
Hän nousi seisaalleen ja silmäsi ulos kuutamo-yöhön. Ihmetellen katselivat toiset hänen käytöstään. Mutta hän alkoi soinnuttomalla äänellä:
"Siitä tulee lyhyt historia. Oli kerran valo, joka loisti heleästi ja loisti alas vuorelta ja loisti sateenkaaren väreissä ja kantoi ruusua otsavanteessaan…"
"Ruusua otsavanteessaan?!" murisi Spazzo herra päätään pudistaen.
"…Ja oli myös tumma yöperhonen", jatkoi Ekkehard samalla äänellä kertomustaan, "joka lensi ylös vuorelle ja tiesi että hänen palaman pitäisi, jos hän sinne lentäisi, ja lensi kuitenkin sinne, ja se valo poltti sen yöperhosen, niin että se hiiltyi ja unhotti lentämisen. Amen!"
Hadwig rouva kavahti suuttuneena istuimeltaan.
"Oliko tämä koko historianne?" kysyi hän. "Koko minun historiani!" vastasi Ekkehard entisellä äänellä.
"Onpa jo aika, että menemme levolle!" sanoi Hadwig rouva ylpeästi.
"Yöilma tuottaa kuumetta."
Hän astui ylenkatseellisesti hymähtäen Ekkehardin ohitse. Burkart kantoi hänen helmustaan. Ekkehard seisoi järkähtämättömänä paikallaan. Kamariherra taputti häntä olalle. "Yöperhosenne oli tyhmä piru, herra kappalainen!" virkkoi hän sääliväisesti. Tuulenhenki tuli akkunasta sisään ja puhalsi kynttilät sammuksiin. "Se oli munkki!" vastasi Ekkehard välinpitämättömästi, "hyvää yötä!"
YHDESKOLMATTA LUKU.
Hylättynä ja pakolaisena.
Kauvan istui Ekkehard vielä lehtimajassa; sitte oli hän juossut ulos yöhön. Hän ei tiennyt mihin mennä. Aamusella tapasi hän itsensä Hohenkrähenin kalliolla, joka oli ollut yksinäisenä ja asumattomana metsänrouvan siltä lähdettyä. Poltetun mökin rauniot makasivat sekasorrossa toistensa päällä; entisen asuintuvan kohdalla seisoi vielä hiippalakkinen roomalaiskivi, mutta ruoho saarsi sitä joka haaralta ja korkea sananjalka kurotti lehtiään tummunutta jumalankuvaa kohti.
Ekkehard kavahti kimeästi ja pilkallisesti kirkaisten pystyyn. "Pyhän Hadwigin kappeli!" huusi hän ja löi nyrkillään rintaan, "niinhän sen pitääkin olla!" Hän sysäsi roomalaiskiven kumoon ja nousi kalliokielekkeelle; sille tultuaan hän viskautui pitkäkseen ja painoi kasvonsa viileään maaperään, jota kerran Hadwig rouvan jalka oli polkenut. Kauvan hän siinä virui; kun aurinko keskipäivän aikaan poltti täydellä terällään, makasi hän vielä siellä ja nukkui.
Illalla hän palasi takaisin korkealle Twielille, hiestyneenä, väsyneenä ja hoiperrellen. Heinänkorsia riippui hänen karvaisessa kaapussaan. Linnan väki väistyi arasti hänen tieltään, kuten ainakin miehen, jonka otsaan onnettomuuden sormi jo on leimansa painanut. Muulloin oli heidän tapanaan ollut mennä häntä vastaan ja pyytää hänen siunaustaan.
Herttuatar oli kyllä huomannut hänen poissaolonsa, muttei ollut kysellyt häntä. Ekkehard nousi ylös tornikammioonsa; sinne tultuaan hän tempasi käteensä erään esillä olevan pergamentin, ikäänkuin tahtoisi lukea. Se oli Gunzon kirjoitus häntä vastaan. "Kernaasti kehottaisin teitä toimittamaan hänelle parantavan lääkkeen apua, mutta pelkäänpä, että hänen tautinsa on liian syvälle juurtunut", luki hän siitä. Hän purskahti nauramaan. Holvattu katto kajahti vastaan, hän kavahti pystyyn kuin tutkiakseen, ken hänelle nauroi. Sitte hän astui akkunan ääreen ja katseli alas syvyyteen; se johti sangen alas… Huimaus tahtoi temmata hänet sinne, silloin vetäysi hän takasin.
Vanhan Thieton pullonen seisoi kirjojen luona. Se saattoi hänet alakuloisesti muistelemaan sokea-parkaa. "Naispalvelus on paha asia sille, joka vanhurskaana tahtoo pysyä", oli tämä kerran lausunut hänelle, kun hän oli ottanut häneltä jäähyväisiä.
Hän repäsi sinetin pullon suusta ja kaatoi Joordanin vettä päänsä päälle ja siveli sillä silmiään. Mutta se oli jo liian myöhäistä. Pyhien virtainkaan vesi ei sammuta sydämmen hehkua; vain sille, joka siihen syöksyy ei koskaan palatakseen, voi se antaa ikuisen unhotuksen… Kuitenkin hengähti rauha lopulta häntä vastaan. "Minä tahdon rukoilla", sanoi hän, "tämä on kiusausta!" Hän heittäytyi polvilleen, mutta silloin tuntui hänestä, kuin lentelisi kyyhkysiä hänen päänsä ympärillä, kuten silloin, kun hän ensikerran oli astunut tornikammioon, mutta nyt oli niillä irvistelevät naamat ja ivallinen piirre nokkainsa ympärillä.
Hän nousi pystyyn ja kulki hitain askelin kiertoportaita alas linnankappeliin. Sen alttari voi todistaa monista hurskaista hartaudenharjoituksista. Kappelissa oli kuten ennenkin hämärää ja hiljaista. Kuusi paksua pylvästä kuusikulmaisin, lehtikoristeisin huipuin kannatti alempaa holvia; hieno säde päivänvaloa lankesi sisään kapeasta akkunasta. Komeron pohja, missä alttari sijaitsi, oli heikosti valaistu; vain kultapohja Vapahtajan mosaiikkikuvan ympärillä kimalsi heikosti. Kreikkalaiset taiteilijat olivat aikoinaan tuoneet oman kirkonkoristelutapansa Saksan kallioille; valkoisessa monipoimuisessa puvussa, kullanpunainen sädekiehkura päänsä ympärillä, kohosi seinällä Lunastajan laiha vartalo, oikean käden sormet ojennettuina siunaukseen.
Ekkehard polvistui alttarin portaille, nojaten otsansa kylmiä paasia vastaan; — siten virui hän kauvan ajatuksiin vajonneena. "Sinä, joka kannoit maailman synnit, anna säteen armostasi langeta minunkin kurjan päälle!" Hän kohotti katseensa ja tuijotti jäykästi ylös, kuin odottaen kuvan astuvan alas seinältä ja ojentavan hänelle kätensä. "Minä makaan edessäsi niinkuin Pietari myrskyn ja aaltojen ympäröimänä, eivätkä aallot kannata minua. Herra, pelasta minut! Pelasta minut niinkuin hänet, kun myrkyssä vaelsit järven yli ja ojensit hänelle kätesi sanoen: Vähäuskoinen, miksis epäilet?"
Mutta mitään ihmettä ei tapahtunut.
Ekkehardin ajatukset menivät sekaisin.
Kappelissa kuului kahinaa kuin naisenhameesta. Mutta hän ei kuullut mitään.
Hadwig rouva oli astunut alas kappeliin, omituisen muutoksen valtaamana. Sittekun hänen mielensä oli vieroittunut munkista, esiintyi hänen vanhan miesvainajansa kuva entistä useammin hänen sielussaan. Se on luonnollista. Kun yksi alentuu, täytyy toisen kohota. Äskeinen Virgiliuksen lukukin oli edistänyt tätä muutosta, olihan silloin ollut niin monesti puhetta Sychaeuksesta.
Huomenna oli Burkhard herran kuolinpäivä. Kappelissa lepäsi vanha herttua kilpi ja keihäs kupeellaan. Karkeaksi hakattu paasi peitti hänen hautansa alttarin läheisyydessä. Heikosti liekitsi sen päällä ikuinen lamppu. Sen äänessä seisoi harmaakivinen hauta-arkku pienten, muodotonten joonialaisten pylväiden päällä, jotka päättyivät alhaalla aarni-eläimen kuviin. Sen oli Hadwig rouva kerran teettänyt itseään varten. Joka vuosi herttuavainajan kuolinpäivänä hän antoi täyttää sen jyvillä ja hedelmillä ja antaa ne sitte köyhille. Hurskas tapa siihen aikaan oli jakaa elintarpeita kuolleiden leposijoista.
Hän tahtoi tänään rukoilla puolisonsa haudalla. Paikan hämäryys peitti häneltä polvistuneen Ekkehardin.
Yht'äkkiä hän säpsähti hartaudessaan. Hänen korviinsa kuului puoli-ääneen, vaan vihlovasti tutun äänen nauru. Ekkehard oli noussut seisaalleen ja lausui nyt psalmin sanat: "Kätke, Herra, minut siipeisi varjoon, kätke minut jumalattomilta, jotka minua vaivaavat. Viholliseni ovat ympäri piirittäneet sieluni, heidän sydämensä ovat minulta suletut, heidän suunsa on vihaa puhunut." Hän lausui ne napisevalla äänellä. Se ei ollut enään mitään rukousta.
Hadwig rouva nojautui ruumisarkkuun. Hän olisi halusta nostanut vielä toisen samanlaisen sen päälle, jotta ne olisivat kätkeneet hänet Ekkehardin katseelta. Hän ei enää tahtonut olla hänen kanssaan kahden kesken. Hänen sydämmensä sykki rauhallisesti.
Ekkehard astui ovelle päin.
Silloin kääntyi hän äkkiä takaisin; ikuisen lampun valo lepotteli hiljaa edes takaisin Hadwig rouvan päällä, ja se oli sattunut hänen silmäänsä… Tehden hypyn, mahtavamman kuin se, jolla P. Bernhard myöhemmin Speierin tuomiokirkossa lähestyi häntä luokseen viittaavaa Maariankuvaa, seisoi hän herttuattaren edessä. Hän katseli tätä kauvan ja läpitunkevasti. Hadwig rouva kohosi seisaalleen ja nojaten oikeata kättään kiviarkun kylkeen, seisoi hän siinä raivoisaa miestä vastapäätä; silkkilangassa heilui ikuinen lamppu hiljaa hänen päänsä päällä.
"Onnelliset ovat vainajat, sillä heidän puolestansa rukoillaan!" katkaisi Ekkehard viimein äänettömyyden. Hadwig rouva ei vastannut mitään. "Rukoiletteko minunkin puolestani, kun olen kuollut?" jatkoi Ekkehard. "Oo, rukoilla ette saa puolestani … maljan te teetätte pääkallostani, ja kun vasta hankitte itsellenne P. Galluksen luostarista portinvartijan, tarjoatte hänelle siitä tervetuliaissiemauksen — minä häntä tervehdän! Koskettakaa itsekin sitä huulillanne, ei se karkuun juokse. Mutta otsavanne olkoon silloin tukallanne ja siinä ruusu…"
"Ekkehard!" lausui herttuatar, "— suunne puhuu syntiä!"
Munkki kosketti kädellään päätänsä. "Oh, niin!" sanoi hän alakuloisesti, "Rein virtakin tekee syntiä, siltäkin on juoksu tukittu jättimäisillä kallioilla, mutta se kaivaa ne lävitse ja kohisee tietään eteenpäin jyristen ja vaahdoten ja hävittäen… Onnea vain sinulle, vapaa ja nuorekas rohkeus!… Ja Jumalakin tekee syntiä, sillä hän on antanut Reinin syntyä ja korkean Twielin ja Schwaabin herttuattaren ja tonsurin päähäni!"
Herttuatarta värisytti. Sellaista kauvan hillittyjen tunteiden rajua purkausta hän ei ollut odottanut. Mutta se oli liian myöhään. Hän pysyi välinpitämättömänä.
"Te olette sairas!" lausui hän.
"Sairasko?" matki hurjistunut mies — "se on vain rangaistus minulle. Täsmälleen vuosi takaperin, kun mitään korkeaa Twieliä ei vielä löytynyt minulle, kannoin juhlasaatossa luostarinkirkostamme Pyhän Galluksen ruumisarkkua; silloin heittäysi muuan nainen eteeni. 'Nouse ylös!' huusin minä hänelle, mutta hän jäi virumaan tomuun. 'Astu arkkuinesi ylitseni!' sanoi hän minulle, 'astu ylitseni, jotta terveeksi tulisin!' Ja minun jalkani kulki hänen ylitsensä. Sillä vaimolla oli sairas sydän. Nyt on laita päinvastoin…"
Kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä, niin ettei hän voinut enää puhua. Hän heittäysi herttuattaren jalkoihin ja syleili hänen helmojaan. Koko mies vapisi.
Hadwig rouva heltyi, heltyi vasten tahtoaan — aivan kuin värisisi hänen helmoistaan aina hänen sydämmeensä asti hurjistuneen miehen sydämmentuska.
"Nouskaa ylös", sanoi hän, "ja ajatelkaa jotakin muuta. Olettehan meille vielä kertomuksen velkaa. Voittakaa surunne!"
Silloin nauroi Ekkehard kesken kyyneleitään.
"Kertomuksen!" huusi hän, — "niin tosiaan, kertomuksen! Mutta en tahdo kertoa mitään … tulkaa, tehkäämme itse se kertomus! Tuolta ylhäältä torninhuipulta aukee niin avara näköala yli maiden ja mantereiden ja alas huimaavaan syvyyteen, näköala niin suloinen ja syvä ja houkutteleva … mitä pidättää meitä herttuanlinna? Tarvitsee lukea vain kolmeen asti ollakseen tuolla alhaalla … ja me liitelemme yhdessä alas kuolemaan, enkä minä ole mikään munkki enään, vaan saan kietoa käsivarteni teidän vyötäistenne ympäri…"
Hän iski nyrkillään Burkhard herran hautakiveen:
"…Ja ken tuolla alhaalla makaa, hän ei ole minua siitä estävä! Kun hän tulee, tuo vanhus, en päästä teitä, ja me liitelemme takaisin torniin, missä istuimme, ja luemme Virgiliuksen loppuun, ja teidän pitää kantaa ruusua otsavanteessanne, kuin ei olisi mitään tapahtunut… Herttualta sulemme oven ja kaikille pahoille kielille me nauramme, ja ihmiset juttelevat sitte istuessaan lietensä ääressä: 'Sepä oli kaunis historia uskollisesta Ekkehardista, joka löi kuoliaaksi keisari Ermanrichin, kun tämä hirtti Harlungeja, ja sitte istui hän valkeine sauvoineen Venus rouvan vuoren edessä monia satoja vuosia ja ajatteli varottaa siinä aina viimeiseen päivään asti ihmisiä, jotka vaeltavat vuoren luo;[31] mutta viimein tämä kävi hänestä ikäväksi, ja niinpä lähti hän pois ja rupesi munkiksi Sankt Galleniin ja putosi itsensä kuoliaaksi, ja nyt istuu hän kalpean rouvan luona lukemassa Virgiliusta, ja keskiyön aikaan kajahtaa aina Hegaussa: 'Tuskoa kertomatonta sä uudistaan minut käsket!' — kuningattaren on suudeltava häntä, tahtoipa sitte tai ei, — kuolema perii lopulta kuitenkin, mitä elämä laiminlyö!"
Hän oli puhunut sekavasti ja hänen silmänsä paloivat. Sitte raukesi hän hiljaiseen itkuun. Hadwig rouva oli seissut liikkumatonna; mutta nyt näytti kuin säälin hohde olisi loistanut hänen kylmästä silmästään, ja hän kumartui kärsivän miehen puoleen.
"Ekkehard", virkkoi hän, "te ette saa puhua kuolemasta! Se on hulluutta.
Elämmehän vielä, te ja minä…"
Ekkehard ei liikahuttanut jäsentäkään. Silloin laski herttuatar kätensä hänen kuumeesta hehkuvalle päälleen. Munkin aivoissa ja suonissa kohisi ja paloi…
"Te olette oikeassa!" huusi hän, "me elämme! Te ja minä!" Tanssiva yö laskeusi hänen silmiensä eteen; hän astui askeleen eteenpäin, hänen käsivartensa kietoutuivat ylpeän naishahmon ruumiin ympärille, raivoisasti puristi hän tämän povelleen ja hänen suudelmansa hehkui hänen huulillaan, tukahuttaen hänen hätähuutonsa. Hän nosti herttuattaren korkealle alttarin puoleen, aivan kuin olisi tämä ollut uhri, jonka hän aikoi sille laskea. "Miksi pidät kullalta kimaltelevia käsiäsi niin levollisina etkä siunaa meitä?" huusi hän synkän totiselle mosaiikkikuvalle siellä ylhäällä…
Herttuatar oli rauvennut tajuttomaksi kuin haavoitettu kauris, — mutta vain silmänräpäyksen ajaksi; sitte kuohui kaikki hänessä loukatusta ylpeydestä; hän löi raivoisaa miestä vahvoin käsin otsaan ja kietoutui irti hänen syleilystään.
Vielä piteli Ekkehard kiinni hänen vyötäisistään, kun kappelin ovi avautui; kirkas päivänvalo tunkeutui huoneen hämärään — he eivät olleet enää yksin.
Rudimann, Reichenaun kellarimestari, astui kynnyksen yli, ja hänen takanaan näkyi ihmishahmoja linnanpihalla.
Herttuattarelta karkasi veri poskilta häpeästä ja kiukusta; kihara hänen tummasta tukastaan oli kamppailussa vajonnut alas niskaan.
"Anteeksi suokaa", virkkoi Reichenaun mies teeskennellyn kohteliaasti irvistellen, "minun silmäni eivät ainakaan ole mitään nähneet!"
Silloin tempautui Hadwig rouva tykkänään irti Ekkehardista. "Mutta ne ovat nähneet — ne ovat — ne ovat! Mielettömän olette nähneet, joka on unhottanut itsensä ja Jumalansa… Minun käy sääliksi teidän silmänne, sillä minä annan ne puhkaista, jolleivät ne ole mitään nähneet…"
Hän loi ällistyneeseen mieheen katseen täynnä sanomattoman kylmää ylhäisyyttä.
Silloin selkisi Rudimannille koko merkillinen kohtaus.
"Olenpa unohtanut", lausui hän ivallisesti, "että tuossa seisoo yksi niitä, joihin viisaat miehet ovat sovelluttaneet Pyhän Hieronymuksen sanat: 'Heidän käytöksensä sopii paremmin keikarille ja kosiomiehelle kuin Herran vihitylle'."
Ekkehard seisoi pylvääseen nojaten, käsi vielä kohotettuna, kuten Odysseus, kun tämä tahtoi äkätä äitinsä haamun; mutta Rudimannin pilkalliset sanat kutsuivat hänet unelmastaan todellisuuteen. "Ken astuu minun ja hänen välille?" huusi hän uhkaavalla äänellä. Mutta Rudimann taputti hävyttömän tuttavallisesti häntä olalle sanoen: "Rauhoittukaa, ystäväiseni, meillä on tuotavana teille vain pieni kirjelappu; Pyhä Gallus ei enää voi sallia, että viisain hänen oppilaistaan yhä kulkee irrallaan vaarallisessa, viekottelevassa maailmassa — teidät on kutsuttu kotiin! — Mutta elkäähän unhottako ottamasta mukaanne sauvaanne, jolla pahoinpitelette niitä kanssaveljiänne, jotka syksyllä mielellään poimivat viattoman suutelon — te siveä tapaintuomari!" kuiskutti hän vihamiehensä korvaan.
Ekkehard astui askeleen taaksepäin. Kaiho, eron vimma, hehkuva himo ja lopuksi uhma ja iva kuohuivat hänen rinnassaan; hän karkasi uudestaan Hadwig rouvan luo, mutta jo oli kappeli täyttynyt väestä. Reichenaun apotti oli itse saapunut, iloitsemaan Ekkehardin kotia kutsumisesta. "Kovalle tulee ottamaan, ennenkuin hänestä irti pääsemme", oli hän sanonut kellarimestarille. Mutta helpoksi se kävikin. Munkkeja ja herttuattaren seuralaisia astui sisään.
"Pyhyyden häväistystä!" huusi Rudimann heille vastaan, "hän on alttarin edessä kohottanut haureellisen kätensä valtijatartaan vastaan!"
Silloin kuohahti Ekkehardin veri. Hänen sydämmensä pyhimmän salaisuuden oli raaka käsi häväissyt, hänen helmensä oli sioille viskattu… Hän tempasi ikuisen lampun käteensä ja heilutti sen vaskikupua lingon tavoin. Valo siitä sammui — kumea huuto kajahti, kellarimestari makasi verissä päin kivipermannolla, lamppu kilisi vielä hänen vieressään… Taistelua ja hurjaa sekasortoa kuului … Ekkehardin voimat loppuivat.
Hänet oli ylivoima voittanut, vyö hänen kupeiltaan temmattiin irti ja sillä sidottiin hänet. Siinä seisoi hän, tuo nuorekkaan kaunis mies, nyt kurjuuden kuvana, kuin siipileikko kotka. Himmeän, suruisan katseen hän vielä loi herttuattareen … tämä kääntyi hänestä pois.
"Tehkää, mitä virkanne vaatii!" sanoi hän apotille ja astui rivien halki ulos kappelista.
Savupilvi tuoksahti häntä vastaan. Melua ja riemua kajahteli linnanpihalta, minne oli pystytetty pihkaisista mäntyhaloista rovio. Linnan väki tanssi sen ympärillä ja viskeli kukkia valkeaan; juuri oli Audifax riemuiten ottanut pienen ystävänsä syliinsä ja hypännyt hänen kanssaan korkealta suitsevien liekkien ylitse.
"Mitä tarkottaa tämä savu?" kysyi herttuatar ohi kiiruhtavalta
Praxedikseltä.
"Päivänseisausta!" vastasi kreikatar.
* * * * *
Oli pimeä, alakuloinen ilta. Herttuatar oli sulkeutunut kulmakammioonsa eikä päästänyt ketään luokseen; Ekkehardin oli apotin väki laahannut vankeuteen. Samassa tornissa, jonka huipussa hänen hauska työkammionsa sijaitsi, oli muuan kostea ja pimeä säilytyshuone, täynnä vanhojen hautakivien kappaleita, jotka linnankappelia aikoinaan uudestaan rakennettaessa olivat kuletetut sinne. Nippu olkia oli viskattu sinne hänelle makuusijaksi. Muuan munkeista seisoi oven edessä ja piti vahtia.
Burkart, luostarioppilas, juoksenteli edestakaisin valittaen ja käsiään väännellen; hän ei voinut käsittää enonsa kohtaloa. Linnan asukkaat panivat päänsä yhteen ja pitivät paljon turhia puheita, aivan kuin olisi satakielinen huhu istahtanut linnan katon harjalle ja sirotellut valheitaan joka haaralle. "Hän tahtoi murhata herttuattaren!" sanoi muuan, — "hän on harjoittanut pirullisia vehkeitä ison kirjansa avulla", lausui toinen, "mutta kun tänään on pyhä juhannuspäivä, ei sarvipäällä ole yhtään valtaa eikä se voinut pelastaa häntä pulasta".
Kaivolla linnanpihassa istui kellarimestari Rudimann pesten kirkkaalla kylmällä vedellä veristä päätänsä; Ekkehard oli antanut hänelle tuiman iskun, ja hitaasti, haluttomasti virtasi hänen verensä vieraaseen kaivoon.
Praxedis tuli alas pihalle kalpeana ja surullisena; hän oli ainoa sielu, joka vilpittömästi sääli vankia. Nähtyään kellarimestarin hommat, meni hän puutarhaan, otti sieltä sinisen ruiskukan juurineen ja toi sen hänelle.
"Ottakaa tämä", sanoi hän, "ja pitäkää sitä oikeassa kädessänne, kunnes se lämpiää, se tyrehyttää verenne juoksun. Tai pitääkö minun tuoda teille liinakangasta siteeksi?"
Munkki pudisti päätään.
"Se taukoaa itsestään, kun aika on", sanoi hän, "tämä ei ole ensimmäinen suoneniskuni. Pitäkää ruiskukkanne itse!"
Mutta Praxedis tahtoi lepyttää Ekkehardin vihamiehen ja toi liinaista kangasta. Silloin antoi Rudimann sitoa päänsä, muttei lausunut sanaakaan kiitokseksi.
"Ettekö ollenkaan päästä Ekkehardia tänään vapaaksi?" kysyi tyttö.
"Tänään?" matki Rudimann pilkallisesti. "Haluttaako teitä pitää tuon Antikristuksen sotilaan ja saatanan vaunuvaljakon puolta, jota täällä ylhäällä olette hyväilleet ja hempukoineet, kuin olisi hän Jaakobin rakas poika Benjamin? Tänäänkö? Kysykää sitä vasta kuukauden päästä tuolta ylhäältä!"
Hän viittasi Helveetsian vuorille päin. Praxedis säikähti. "Mitä aijotte hänelle tehdä?" kysyi hän.
"Miten oikein on", vastasi Rudimann synkeästi. "Haureutta, väkivaltaa, tottelemattomuutta, ylpeyttä, kirkon häväistystä, Jumalan pilkkaamista … ei löydy nimiä tarpeeksi hänen syntiensä luettelemiseksi, mutta kyllä keinoja niiden sovittamiseksi, Jumalalle kiitos!"
Hän kohotti kättään kuin iskuun.
"… Niinpä niin, keinoja niiden sovittamiseksi, kaunis neito! Me kirjoitamme hänelle muistokirjan hänen selkänahkaansa."
"Säälikää häntä", rukoili Praxedis, "onhan hän sairas mies!"
"Juuri sen vuoksi tahdomme hänet parantaa. Vasta kun hän paaluun sidottuna köyristää selkänsä ja puoli tusinaa raippoja on lyöty sille säpäleiksi, lähtevät oikut ja pirulliset vehkeet hänen päästään…"
"Jumalan tähden!" vaikeroi kreikkalaisneito.
"Rauhoittukaa, tulee vielä parempaa. Kadonnut lammas viedään takaisin karsinaansa; siellä on hyviä paimenia, jotka pitävät huolen jatkuvasta parannuksesta: lammas keritään, neitsyeni, se keritään! Siellä leikataan tukka hänen päästään, se tekee pään viileäksi, ja jos taas vuoden päästä saavutte Pyhään Gallukseen, niin näette pyhä- ja juhlapäivinä miehen seisovan paljain jaloin kirkon oven vieressä, ja hänen päänsä on paljas kuin leikattu pelto ja katumuspuku häntä kauniisti somistaa. Mitä ajattelette? Pakanalliset menot Virgiliuksen kanssa ovat kai nyt loppuneet."
"Hän on viaton!" sanoi Praxedis.
"Oo" — vastasi kellarimestari pilkallisesti, "viattomuudelta emme kaprista hiuskarvaakaan. Hänen tarvitsee vain todistaa se jumalantuomion kautta; jos hän paljaalla kädellä nostaa kultasormuksen padasta, joka on täynnä kiehuvaa vettä, on apotti itse antava hänelle siunauksensa, ja minä olen sanova, että se oli vain usvakuva ja pirun vehkeitä, kun omin silmin näin hänen pyhyytensä veli Ekkehardin syleilevän valtijatartanne."
Praxedis purskahti itkuun. "Rakas, kunnianarvoisa herra kellarimestari…" sanoi hän rukoilevasti. Tämä katsahti häneen kieroon ja hänen katseensa päilyili immen pyöreällä povella.
"Niin on asianlaita!" lausui hän yhteenpuristetuin huulin. "Mutta voisinhan muuten rukoilla apottia hänen puolestaan, jos…"
"Jos?" kysyi Praxedis jännitettynä.
"Jos tänä iltana suvaitsisitte jättää kamarinne oven auki, jotta voisin tuoda teille tiedon tehtäväni onnistumisesta."
Hän veti kuin leikitellen kaapunsa laajat poimut tiukemmalle, jotta hänen vyötetyt länteensä astuivat näkyviin,[32] ja asettui itsetyytyväiseen ja odottavaan asentoon. Praxedis kavahti taaksepäin. Hänen pieni jalkansa polki sinistä ruiskukkaa, joka makasi maassa hänen edessään.
"Te olette kehno ihminen, herra kellarimestari!" huudahti hän ja käänsi tälle selkänsä. Rudimann ymmärsi kyllä kasvojen eleitä. Praxediksen silmäluomien värinästä ja kolmesta pahaa ennustavasta rypystä hänen otsallaan hän ymmärsi, että neidon kamari iki ajoiksi pysyi sulettuna koko kristikunnan kellarimestareille.
Praxedis lähti tiehensä. "Onko teillä vielä jotain muuta käskettävää?" kysyi hän pois mennessään.
"Kyllä vaan, te kreikkalainen itikka", vastasi munkki kylmästi, "pyydän ruukun etikkata, jos suvaitsette. Tahdonpa pehmittää siinä raippojani, jotta ne oikein sujuisivat hänen selkäänsä ja haavoittaisivat vielä enemmän. En ole vielä piessyt yhtäkään Virgiliuksen ihailijaa vaivaiseksi, joten tämä on siis minulle erityinen kunnia."
Lehmuksen alla istui Burkart, luostarioppilas, ja nyyhkytti yhä vielä katkerasti. Praxedis suuteli häntä ohi mennessään. Sen hän teki kellarimestarin harmiksi.
Hän nousi herttuattaren luo ajatellen polvistua tämän eteen ja rukoilla Ekkehardin puolesta. Mutta suoja pysyi sulettuna. Hadwig rouva oli syvästi närkästynyt; — jolleivät Reichenaun munkit olisi saapuneet paikalle, olisi hän kenties voinut antaa Ekkehardille hänen rohkeutensa anteeksi, olihan hän itse kylvänyt tämän merkillisen sadon, — mutta nyt oli pahennus julkinen ja vaati rangaistusta. Vierasten kielten pelko on jo monen asian kääntänyt toiselle tolalle.
Apotti oli hänelle toimittanut Sankt Gallenista tulleen kirjeen. "Benediktuksen ohjesäännöt eivät määrää ainoastaan munkkilaisuuden ulkonaista varjoa" — niin oli siinä kirjoitettu — "vaan munkkielämää kaiken sielun ja ruumiin puolesta. Ekkehard palatkoon kotiin!" Gunzon kirjoituksesta oli joitakuita kohtia lainattu häntä vastaan.
Tämä kaikki oli herttuattaresta yhdentekevää. Mikä Ekkehardia odotti vastustajainsa käsissä, sen hän arvasi. Mutta hän oli lujasti päättänyt olla tekemättä mitään hänen puolestaan. Praxedis koputti tällöin toistamiseen. Mutta ovi ei avautunut. "Oi poloinen yöperhonen!" lausui hän surullisena.
Ekkehard makasi vankityrmässään; hänestä tuntui, kuin kaikki olisi ollut vain pahaa ja sekaista unta. Neljä kylmää seinää ympäröi häntä, ylhäältä katosta loisti heikko valonsäde. Usein hän värisi kuin vilun puistattamana. Vähitellen laskeusi surumielinen hymy hänen huulilleen; mutta kauvan ei se niillä pysynyt — ajoittaisin pui hän nyrkkiä vihasta raivoten.
Ihmisten mielet ovat kuin meri. Myrskyn lakattuakin vaahtoavat ja lainehtivat sen mainingit vielä kauvan ja kovemmin kuin itse myrskyn aikana, ja välistä ryöpsähtää joku myöhästynyt aallonsyöksy korkealle kalliota vastaan karkoittaen sillä istuvat lokit.
Mutta Ekkehardin sydän ei vielä ollut murtunut. Siihen se oli liian nuori. Hän alkoi miettiä asemaansa. Tulevaisuuden näköpiiri tuntui kovin lohduttomalta; hän tunsi veljeskuntansa säännöt ja hengelliset tavat ja tiesi myös, että Reichenaun miehet olivat hänen vihollisiaan.
Pitkin askelin mitteli hän ahdasta huonettaan. "Kaikkivaltias Jumala, jota avuksi huudamme ahdistuksessamme, miten on tämä päättyvä?" Hän sulki silmänsä ja heittäytyi vuoteelleen. Sekavia kuvia kulki hänen sielunsa halki. Ja hän näki henkensä sisäisellä silmällä, miten hänet aamuhämärissä laahattiin ulos; korkealla kivi-istuimella istui apotti kädessään käyrä sauva merkiksi oikeuden istumisesta, ja he lukivat hänelle pitkän kannekirjan… Kaikki tämä samassa linnanpihassa, missä hän kerran riemuitsevin sydämmin oli hypännyt alas kantotuolista ja missä hän tuona synkeänä pitkäperjantaina oli saarnannut hunneja vastaan — ja oikeuden miehet kiristelivät hänelle hampaitaan.
"Mitä on minun tehtävä?" ajatteli hän edelleen. "Käsi sydämmellä ja katse taivasta kohti huudan: Ekkehard on syytön! Mutta tuomarit sanovat: Todista se! Iso vaskikattila tuodaan esiin, valkea sytytetään sen alle, korkealle kuohahtaa kiehuvaa vesi, apotti ottaa sormestaan kultaisen sormuksensa, häneltä vedetään hihat ylös ja katumusvirret kaikuvat synkeästi kaiken aikaa… 'Manaan sinua, veden luonto, ettäs perkele väistyisi sinusta ja sinä palvelisit Herran totuuden ilmaisijana kuten Baabelin kuninkaan tulinen pätsi, johon hän heitätti ne kolme nuorukaista!' Niin vannottaa apotti kiehuvaa vettä ja käskee syytetyn ottamaan kädellään siitä sormuksen…
"Vanhurskas Jumala, mitä on sinun tuomiopäätöksesi lausuva?" Hurjat epäilykset kalvoivat Ekkehardin mieltä. Hän uskoi itseensä ja syyttömyyteensä, muttei yhtä lujasti siihen hirveään keinoon, jolla pappien päähänpisto ja lainlaadinta luuli selville saatavan jumaluuden ilmoituksen.
Kotona luostarinkirjastossa oli muuan kirja, jonka nimi oli: "Vastoin niiden järjestyksenvastaista mielipidettä, jotka luulevat veden tai tulen tai kaksinkamppailun kautta jumalisen oikeuden päätöksen ilmi tulevan." Kirjasen hän oli kerran lukenut ja hyvin säilyttänyt sen; se oli todistus siitä, että kaikissa näissä ikivanhalta pakanuuden ajalta perityissä kokeissa oivan Gottfried Strassburgilaisen sanojen mukaan "Pyhää Kristusta pideltiin niinkuin tuuli pitelee takinhihaa".
Ja entäpä jollei ihmettä tapahtuisikaan?…
Hänen ajatuksensa painuivat pelkurimaiseen arasteluun. Saada kätensä poltetuksi ja sitte tulla tuomituksi kärsimään raipaniskut häpeäpaalussa… Ja herttuatar seisoo ylhäällä alttaanillaan ja katselee kaikkea tätä, aivan kuin siinä piinattaisiin jotakin ventovierasta "… Taivaan ja maan Jumala, lähetä salamasi alas!"
Mutta toivo kirkastaa yksin kurjimmankin raukan mielen. Jälleen tuntui hänestä, kuin kaikuisi kaiken surkeuden halki heleä "Seis!" — ja herttuatar syöksisi alas pihalle liehuvin kiharin ja kahisevin kaapuin ja karkottaisi pyövelit, kuten Vapahtaja karkotti temppelistä koronkiskurit, ja ojentaisi hänelle kätensä ja huulensa sovinnon suuteloon… Pitkään ja kauniisti ja hehkuvasti hän kuvaili kaikkea tätä mielessään, ja hän tunsi lohdutuksen suloisen hengähdyksen tuoksahtavan vastaansa, ja hän toisti itselleen Saarnaajan sanat: "Uunissa säilytetään savenvalajan astiat, ja vanhurskaat ihmiset koettelemusten pätsissä."
Hän kuuli melua tyrmänsä eteisestä. Kiviruukku laskettiin siellä lattialle. "Maistelkaa tästä urhokkaasti!" kuului ääni lausuvan vahtiapitävälle luostariveljelle, "juhannusyönä liikkuu kaikenlaisia yli-inhimillisiä olentoja ilmojen halki ja sivuuttavat linnaammekin, niin että teidän pitää säilyttää rohkeutenne; on vielä toinenkin ruukku varattuna teitä varten." — Se oli Praxedis, joka toi viinin.
Ekkehard ei ymmärtänyt, mikä neidolla oli tarkoituksena. "Hänkin siis pettää minut", ajatteli hän. "Jumala varjelkoon minua!"
Hän sulki silmänsä ja vaipui pian uneen. Jonkun hetken kuluttua hän havahtui. Oven takana olevalle luostariveljelle tuntui viini maistavan, sillä hän lauloi paraikaa laulun neljän kultasepän ylistykseksi, jotka aikoinaan olivat Roomassa kieltäytyneet valmistamasta pakanallisia epäjumalankuvia ja saaneet sen vuoksi kärsiä marttyyrikuoleman, ja hän löi tahtia sandaalin verhoamalla jalallaan kivipermantoon. Ekkehard kuuli, että miehelle tuotiin vielä toinen ruukku. Hänen laulunsa kävi äänekkääksi ja meluavaksi. Sitte piti hän itsensä kanssa puhetta, josta kuului paljon Italian hyvistä herkuista ja P. Agneksesta muurien edustalla. Sitte hän mykistyi. Hänen kuorsaamisensa kuului selvästi kiviseinien lävitse vangin korviin.
Linna makasi syvässä levossa. Tuli keskiyön aika. Ekkehard nukkui puolihorroksessa; silloin oli hän kuulevinaan salvan vedettävän auki, mutta hän jäi sijalleen. Muuan haamu astui sisään, kevyt käsi pyyhkäsi nukkuvan otsaa. Tämä kavahti pystyyn.
"Hiljaa!" kuiskasi haamu.
Kun kaikki olivat käyneet nukkumaan, oli Praxedis havannut. "Ilkeä kellarimestari elköön nauttiko sitä iloa, että saisi piestä raskasmielistä opettajaamme!" oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Naisviekkaus keksii kyllä keinoja ja teitä sen perille viemiseen, mitä se itselleen on miettinyt. Harmaaseen vaippaan verhoutuneena hän hiipi alas, eikä tiellä tarvittu mitään uusia petoksia. Luostariveli nukkui vanhurskaan unta. Jollei hän olisi nukkunut, olisi kreikatar säikähyttänyt häntä aaveella, se oli hänen suunnitelmansa.
"Teidän on paettava!" sanoi hän Ekkehardille. "He uhkaavat teitä pahimmalla."
"Tiedän sen!" vastasi unestaan herätetty alakuloisesti.
"Juuri siksi!"
Ekkehard pudisti päätään. "Tahdon kärsiä kaikki", sanoi hän.
"Elkää olko narri!" kuiskutti Praxedis. "Ensiksikin olette rakentaneet ilmalinnanne väräjävälle sateenkaarelle, ja kun se on luhistunut sieltä alas, tahdotte vielä antaa rääkätä itseänne. Ikäänkuin olisi kellään oikeutta piestä teitä ja laahata mukanaan! Ja tahdotteko tehdä heille sen ilon, että saavat nähdä alennuksenne… Sepä olisi vasta kaunis näytelmä, jonka hyvin ansaitsisitte! Kelpo miestä ei saa joka päivä nähdä hirtettävän! sanoi minulle muuan mies Konstantinooppelissa, kun kysyin, minne hän niin juoksi."
"Minne sitte menisin?" kysyi Ekkehard. "Reichenauhun ette voi mennä ettekä omaan luostariinnekaan", sanoi Praxedis. "Mutta maailmassa on vielä monta pakopaikkaa." Hän tuli jo kärsimättömäksi, tarttui Ekkehardin käteen ja veti hänet mukaansa. He hiipivät nukkuvan vartijan ohi. Jo seisoivat he linnanpihassa. Suihkukaivo loiskutti heleästi vettään. Ekkehard kumartui ruuhen yli ja joi pitkän siemauksen kylmää vettä. "Kaikki on ohitse", huokasi hän. "Nyt vuorelta alas!"
Oli myrskyinen yö. "Portin kautta ette voi mennä, sillä laskusilta on ylhäällä", sanoi Praxedis, "mutta kallioiden välistä itäisellä puolella on mahdollista päästä alas, paimenpoikamme on monesti koettanut sitä tietä."
He menivät puutarhaan. Tuulenpuuska kulki kohisten pihlajain latvojen läpi. Ekkehard tuskin tiesi, mitä hänelle tapahtui; hän hyppäsi rintanojalle, — jyrkkinä ja kuhmuisina laskeusivat kaikukivikalliot syvyyteen, tumma kuilu ammotti häntä vastaan, synkällä taivaalla ajelivat pilvet toisiaan kamalannäköisinä, aavemaisina möhkäleinä, ikäänkuin kaksi karhua vainoten siivellistä lohikäärmettä … sitte katosivat kummitukset toisiinsa ja tuuli pieksi ne alas etäisyydessä himmeästi välkkyvään Bodenjärveen. Maisemasta näkyi vain hämärät rajapiirteet.
"Siunattu olkoon tienne!" lausui Praxedis.
Ekkehard istui liikahtamatta ulommalla muurinreunakkeella eikä vetänyt kättään pois kreikkalaisneidon kädestä; alakuloinen kiitollisuus päilyi hänen myrskyävässä sydämmessään. Silloin painoi impi poskensa liki hänen poskeaan, suudelma värisi hänen huulillaan, ja kyynel vierähti alas neidon silmästä. Sitte kääntyi Praxedis lempeästi hänestä.
"Elkää unohtako, että olette meille vielä kertomuksen velkaa!" sanoi hän. "Johtakoon Jumala taas pian tienne takaisin tähän puutarhaan, että saamme kuulla sen teidän suustanne."
Nyt laskeutui Ekkehard alas; vielä kerran viittasi hän neidolle kädellään, sitte katosi hän tämän näkyvistä. Yön hiljaisuutta katkaisi kolina alhaalta kallioilta; kreikatar katsahti alas. Muuan paasi oli irtautunut vuoresta ja syöksyi särkyen laaksoon; toinen seurasi sitä hitaammin ja sen selässä ratsasti Ekkehard ohjaten sitä kuin ratsuaan; niin kävi kulku alas yön pimeyteen… "Onnellista matkaa!"
Praxedis risti silmänsä ja palasi linnaan, hymyillen keskellä murhettansakin. Luostariveli nukkui yhä edelleen. Ohi mennessään Praxedis huomasi tuhka-astian seisovan pihalla; sen otti hän ja hiipi uudelleen Ekkehardin vankityrmään, missä ripotti tuhkaa lattialle, ikäänkuin se olisi kaikki, mitä vangin ajallisesta tomumajasta oli jäänyt jälelle.
"Miksi kuorsaat niin kovaa, kunnianarvoisa veli?" lausui hän nukkuvalle ja kiirehti matkaansa.
KAHDESKOLMATTA LUKU.
Tunturikirkolla.
Ja nyt, hyvin arvoisa lukija, vyötä itsesi, tartu matkasauvaan ja tule mukaamme vuorille. Bodenjärven alanteilta siirtyy kertomuksemme Helveetsian alppimaille; siellä kohoaa korkea Säntis hilpeänä kohti taivaan sineä, jollei hän juuri satu kiertämään pilvistä verhoa päänsä ympäri, ja katsoo hymyillen syvyyksiin, missä ihmisten kaupungit kutistuvat muurahaiskekojen kokoisiksi. Ja ylt'ympäri Säntiksen seisoo suuri seurue samankaltaisia jättiläisiä, jotka kohottavat kaljut lakensa toinen toisensa vieressä ja puhaltelevat usvapilviä toinen toistansa vastaan, jotta rotkoissa kulkee huoho ja kohu, ja mitä he toisilleen humuttavat ihmispuuhista ja -pyrinnöistä, se kuulosti jo tuhatvuosia sitten jokseenkin halveksivalta, eikä ole siitä ajasta suuresti muuttunut.
Noin kymmenen päivää sen jälkeen kuin Reichenaun munkit olivat Hohentwielin linnantornista vangin sijasta löytäneet kasan tuhkaa ja pitäneet paljon päänvaivaa, oliko hänet puoliyön aikaan paholainen vallannut ja tuhaksi polttanut, vai oliko hän pakoon livahtanut, asteli muuan mies pitkin vihertävän-valkeavaahtoisen Sitter-joen rantaa yli ahojen ja louhien vuoria kohti.
Hänellä oli yllään suden-nahkainen viitta munkkikaapun päällä, vyöllä nahkalaukku ja oikeassa kädessä keihäs. Usein iski hän sen rautakärjen maahan ja nojautui varteen, käyttäen asetta vuorisauvana.
Ylt'ympäri häntä vallitsi syvä, äänetön yksinäisyys. Pitkulaisia pilvikaistaleita leijui sen aution laakson yllä, missä Sitter lähtee Merialppijärvestä, mutta korkealla niiden yläpuolella tavottelivat taivasta jylhät kallioseinät, joita vain paikka paikoin verhosi joku vihanta läikkä. Vuorten pounikot, joilla nyt pärekattoisissa majoissa lukuisana asustaa hilpeä paimenkansa, olivat vielä enimmäkseen autiot ja harvaan asutut; vain kaukana laakson vietteellä seisoi Sankt Gallenin apotin maja ja muutamia rakennuksia sen ympärillä. Verisen Zölpichin taistelun jälkeen oli pieni joukko vapautta rakastavia Alemannian miehiä, jotka eivät osanneet taivuttaa niskaansa frankkilaisten ikeen alle, vetäytynyt näihin asumattomiin seutuihin. Hajanaisissa kylissä asustivat täällä nyt niiden jälkeläiset ja ajoivat kesäaikana karjansa alpeille, ja olivat älykästä ja voimakasta väkeä, jotka maailman melskeistä syrjässä elivät yksinkertaista vapaata elämäänsä ja jättivät sen perinnöksi tuleville sukupolville.
Jyrkemmäksi ja hankalammaksi kävi polku, jota mies vaelsi. Nyt seisoi hän aivan jyrkästi ulkonevan kallioseinämän juurella; kallionkielekkeeltä oli tipahtanut raskas vesipisara hänen päähänsä; hän tähysteli ylös aprikoiden tokko tuo kivinen katos romahtaisi maahan, ennenkuin hän ehtisi alitse. Mutta kallioseinät kestävät kauvemmin vinossa asemassa kuin ihmiskätten rakennukset; ei tullut sieltä alas kuin yksi vesipisara vielä.
Vasemmalla kädellään kivestä tukea ottaen, kulki mies eteenpäin. Yhä kapeammaksi kävi polku, sivulla oleva musta kuilu yhä likemmäksi, huimaava rotko ammotti hirvittävästi — nyt hävisi viimeinenkin polun jälki. Kaksi vahvaa kuusenrunkoa oli pantu sillaksi rotkon yli. "Käyköön kuinka tahansa!" lausui mies ja astui empimättä ylitse. Hän huokasi kuuluvasti kun hän rotkon toisella partaalla taas tunsi maata jalkainsa alla ja seisahtui vielä katsoakseen kammottavaa paikkaa. Se oli kapea kallionkieleke, sen yllä ja alla äkkijyrkkä kellervänharmaa kallioseinä, syvyydessä, niin syvällä että sitä tuskin eroitti, laakson vihannassa hopeajuova, vuoripuro Sitter, ja kaihtien kätkeytyen metsänsiimekseen Merialppijärven merenvärinen pinta. Vastapäätä panssaroituna ja aseissa jättivuorten joukko — kynäkin melkein hilpeän jolun joeltaa, niiden nimiä piirtäessään: pitkulainen, salaperäinen Kamor, Boghartenfirstin mahtavat muurit, Sigelin alppi ja Maarwiese, jonka laella, kuin sammal katolla, vihertää vehmas nurmi, sitten merisalaisuuden vartija, n.s. "Vanha Mies", kiviotsa kumpuisissa kurtuissa ja laki valkeaksi lumittunut, korkean Säntiksen rinnustoveri ja ystävä.
"Te Herran vuoret, ylistäkäät Herraa!" lausui vaeltaja, vakaisen näyn tenhoomana. Satoja vuoripääskyjä lenteli vuorten kaltailla. Niiden lennon sanotaan olevan hyvän enteen.
Hän astui muutaman askeleen eteenpäin. Silloin näkyi vuorenseinässä mahtava jakaantuma, joka muodosti kahtaalle aukenevan luolan; sen edustalla seisoi kömpelötekoinen koruton risti, ja luolan toisella seinustalla mäntyhirret, huoneenkehäksi kootut ja kehän päällä sen ajan sotavarustusten tai piiritystornien mallinen punontakatto, viittasivat ihmisten läsnäoloon. Mutta ei vähinkään ääni keskeyttänyt hiljaisuutta.
Vaeltaja polvistui ristin juurelle ja rukoili kauvan.
Se oli Ekkehard, — paikka, missä hän rukoili, tunturikirkko.
Vahingoittumatta oli hän, kun Praxedis hänet vapautti, lipunut vuorenrintaa alas laaksoon; seuraavana aamuna oli hän väsyneenä tullut ukko Moengalin luo Radolfzelliin. "Oi, jospa minä erämaassa tietäisin jonkun autiomajan, niin jättäisin ihmiset ja erkanisin heistä, sillä he ovat valehtelijoita ja uskottomia kaikki", lausui hän profeetan sanoja toistaen, kerrottuansa kansanpapille kärsimyksensä.
Silloin viittasi vanhus hänelle Säntistä.
"Olet oikeassa", virkkoi Moengal, "Pyhä Gallus teki samaten. 'Yksinäisyyteen tahdon mennä ja odottaa häntä, joka minun sieluni parantaa;' eipä hänestä kenties olisi pyhimystä tullutkaan, jos olisi toisin puhunut ja tehnyt. Voita tuskasi. Kun kotka on sairas ja sen silmät hämärtävät ja höyhenet alkavat lähteä, nousee se taivasta kohti niin korkealle kuin siivet kantavat. Auringon läheisyys nuorentaa. Tee sinä samaten. Tiedänpä sinulle sopivan parannuspaikan."
Hän neuvoi Ekkehardille tien.
"Siellä tapaat toisen", jatkoi hän, "joka ei kahteenkymmeneen vuoteen ole paljoa tästä maailmasta nähnyt. Hänen nimensä on Gottschalk. Tervehdi häntä minulta. Jos se on Jumalan tahto, ovat hänen syntinsä anteeksiannetut."
Mutta pastori jätti kertomatta minkä syntien vuoksi hänen muinainen ystävänsä siellä teki katumusta. Luostari oli kerran kovana aikana lähettänyt hänet Italiaan viljan ostoon ja hän saapui Veronaan, jonka riidanhaluinen piispa Ratherius otti hänet ystävällisesti vastaan, ja oli hän rukoilemassa kunnianarvoisessa katedraalikirkossa. Siellä oli lukitsemattomassa kulta-arkussa pyhän Anastasian ruumis; kirkko oli tyhjä ja paha henki vietteli Gottschalkin muka viemään Saksanmaalle jotakin muistoa, ja hän otti pyhimyksen ruumiista, minkä saattoi kaapunsa alla kuljettaa: toisen käsivarren ja jalan ja muutamia kylkiluita ja läksi salaa tiehensä. Mutta siitä hetkestä oli hänen rauhansa mennyt, valveilla ja unessa seisoi pyhimys hänen edessään, kainalosauvan nojalla ja raadeltuna kompuroiden ja vaati takaisin kättänsä ja jalkaa — yli rotkojen ja alppisolien seurasi se häntä, kotoluostarin kynnyksellä vielä astui se uhkaavana häntä vastaan; silloin heitti hän melkein mielipuolena saaliinsa luotaan ja pakeni Säntiksen louhille, käyttääkseen lopun elämäänsä katumukseen ja laati sinne erakkomajansa.
Kaksi päivää oli Moengal vanhus pitänyt luonaan nuorta ystäväänsä, sitten kuljetti hän hänet yöllä järven yli. "Älä mene luostariin takaisin", sanoi hän eritessä, "taikka typerä lörpötys sinut tappaa. Pilkka vahingoittaa enemmän kuin rangaistus. Kyllähän muistijaisia tarvitset, mutta raikas ilma ne sinulle antakoon, sillä on siihen oikeus, muilla ei." Keihään ja sudennahan lahjoitti hän hänelle hyvästiksi.
Kaihtavana ja outomielisenä läksi Ekkehard vaeltamaan. Katkeralta tuntui kun hän öiseen aikaan hiipi vielä puoliksi rauniona olevan luostarinsa ohi; muutamista akkunoista kiilui valkeita; hän kiiruhti kulkuansa. Myöskin vuoristossa olevan apotinmajan sivuutti hän sisään poikkeamatta; hän ei tahtonut että kukaan luostarinväestä näkisi häntä.
… Nyt oli hän rukouksensa päättänyt. Hän katsoi odottavasti luolan suulle, eikö Gottschalk, erakko, astuisi ulos tervehtimään tulokasta. Mutta siellä ei mitään liikkunut; luola oli tyhjä. "Sancta Anastasia, ignosce raptori!" Pyhä Anastasia, anna rosvolle anteeksi! oli kuivatulla yrttimehulla kirjoitettu vaaleaan kallioseinään. Kiveenhakattu allas kokosi kalliolta nokkuvaa vettä; se valui yli pirtaiden.
Hän astui sisään. Muutamia savikulhoja oli laakakiven vieressä, jota luultavasti oli käytetty lietenä. Paksulankainen kalaverkko oli nurkassa, vasaroita, lapioita, ruostunut piilu ja kasa valmiiksi halottuja päreitä.
Mäntypalkkien päälle oli laadittu olkivuode; kosteus ja toukat olivat sen tärvelleet. Kaksi rottaa livahti tulijaa säikähtäen johonkin permannon reikään.
"Gottschalk!" huusi Ekkehard, kämmentorvella ääntään vahvistaen. Sitten huhuili hän niinkuin vuoriston väen on tapana toista huutaessa. Mutta ei ketään näkynyt. Likempi tarkastelu osotti että erakko ei ollut vasta äskettäin majastaan lähtenyt. Yhteen kulhoon oli maito puoleksi kuivunut. Silloin astui Ekkehard alakuloisena takaisin sille kapealle kallionkaistaleelle, jolla luolan ja kuilun välissä juuri seista saatti. Hänen katseensa kääntyi vasemmalle. Näköpiirin rajalla sinerti kappale Bodenjärveä vuorenharjanteiden takaa. Vuorimaisemain vakaisuus ei kuitenkaan saattanut poistaa sanomattoman kaipuun tunnetta. Yksinään ja hylkiönä seisoi hän huikealla jyrkänteellä. Hän pingoitti korvaansa kuullakseen jotakin ihmisääntä. Mutta vain tuulen yksitoikkoista hiljaista huminaa laakson metsissä saattoi eroittaa.
Hänen silmänsä kyyneltyivät.
Oli jo myöhä. Minnekä?… Ankara nälkä käänsi ajatukset puoleensa. Hänellä oli evästä vielä kolmeksi päiväksi. Niinpä istui hän luolan suulle ja söi kyynelsilmin ehtoollisensa. Hänen vuorensa heitti pitkiä sinerviä varjoja vastapäisiin seiniin, vain kiviset laet helottivat vielä auringon valossa.
"Niin kauvan kuin risti tällä kalliolla seisoo, en sentään milloinkaan ole ihan yksin!" puheli hän. Hän kokosi hiukan ruohoa pengermiltä ja laati itselleen vuoteen pilaantuneen tilalle. Viileä yöilma alkoi tuntua. Silloin kääriytyi hän Moengalin lahjoittamaan viittaan ja pani maata. Uni on erinomainen nuoruuden surujen lieventäjä. Se tuli Ekkehardinkin luokse, huolimatta sydänsurusta ja yksinäisyydestä alppien erämaassa.
Kun aamun ensimmäinen sarastus nousi Kamorin laelle, heräsi Ekkehard unestaan. Hän oli ollut kuulevinaan kimakkaa hilpeätä paimenhyräilyä. Samassa loisti luolan pilkkopimeästä taka-alasta valkeaa. Hän luuli näkevänsä unta, että hän vielä oli tyrmässä ja Praxedis tuli vapauttamaan. Mutta valo, palava pärevalkea, tuli likemmäksi; sitä kantoi lyhythelmainen tyttö. Ekkehard hypähti ylös. Pelästymättä lausui vaan tyttö: "Herrassa tervetullut!"
Se oli puolivillin näköinen olento, kellerväihoinen ja kiiluvasilmäinen, mustanruskean tukan palmikoissa suuri hopeinen lusikanmuotoinen neula; punottu vasu selässä ja oikeassa kädessä oleva alppisauva ilmaisivat hänet vuorten asujattareksi.
"Pyhä Gallus varjelkoon minua uudesta kiusauksesta!" ajatteli Ekkehard, mutta tyttö toisti hilpeästi: "Herrassa tervetullut vielä kerta! Tuleepa isä sangen hyvilleen saatuamme uuden vuoriveljen. Kylläpä näkyy lehmäin maidon vähyydestä, sanoo hän aina, että vanha Gottschalk on kuollut."
Tuo ei kuulunut tenhottaren ääneltä.
Ekkehard oli vielä unenhorroksissa. Hän haukotteli. "Jumala sen palkitkoon!" sanoi tyttö. "Miksikä Jumala palkitkoon?" kysyi Ekkehard.
"Kun ette minua kohta nielaissut!" nauroi toinen, ja ennenkuin Ekkehard ehti sen enempää kysyä, juoksi hän päreineen pois ja katosi luolaan.
Pian tuli hän takaisin harmaapartainen lammasnahkavaippaan puettu alppipaimen seurassaan.
"Isä ei tahdo sitä uskoa!" huusi tyttö Ekkehardille.
Miettiväisenä katseli paimen vierasta vaeltajaa. Hän oli kookas mies, joka ennen nuoruudessaan vanhanaikaisissa kivenheittoleikeissä oli lennättänyt satanaulaisen kiven ainakin kahdenkymmenen askeleen päähän jalkaansa liikauttamatta; kasvojen ruskea väri ja paljaiden käsivarsien jäntevät lihakset olivat vielä nyt merkkinä että vanha voima ei ollut heikennyt.
"Tekö aijotte jäädä meille vuoriveljeksi?" lausui hän suopeasti
Ekkehardille ja ojensi hänelle kättä. "Sepä hyvä!"
Ekkehardia hämmenti miehen hurja näkö.
"Ajattelin tulla tervehtimään veli Gottschalkia", vastasi hän.
"Vai niin; mutta sittepä tulette liian myöhään", virkkoi paimen. "Hän tuhosi itsensä viime syksynä; se on surullinen seikka. Katsokaa!" — hän näytti erästä kalliota alempana — "tuolle kielekkeelle läksi hän lehteen; minä olin itse häntä auttamassa; yht'äkkiä kimposi hän ylös, kuin käärmeen pistämänä, ja viittasi vastapäiselle Kastenin huipulle; 'Pyhä Anastasia', huusi hän, 'sinä olet jälleen ehjä, seisot kahdella jalalla ja viittaat kahdella kädellä!' … ja siitä paikasta hyppäsi hän, ikäänkuin ei sen kallion ja Kastenin välillä olisikaan laaksoa eikä rotkoa, ja huutaen 'kyrie eleison!' hupeni kammottavaan kuiluun — Jumala hänet autuaaksi tehköön! Mutta vasta tänä vuonna keväällä me löysimme ruumiin, louhiin musertuneena, ja korppikotkat olivat sitä nokkimassa ja olivat vieneet siitä jo toisen käsivarren ja jalan, ei ole saatu selkoa minne…"
"Älä nyt säikytä vierasta!" sanoi tyttö nyhkäisten paimenta kylkeen.
"Mutta jääkää silti meidän luoksemme", puheli paimen. "Te saatte sen, mitä Gottschalkillekin annettiin, maitoa ja juustoa ja kolme vuohta karsinaan; saavat syödä missä vaan. Hätätilassa saatte vaatia enemmänkin, ei täällä vuorilla olla saitureita ja jyvänhalkojia. Saarnaatte meille siitä eestä sunnuntaisin ja siunaatte laitumet ja karjamaat, jottei ukonilmat ja vuorensyöksyt tuottaisi turmiota, ja soitatte päivännousun."
Ekkehard katsoi epäröiden kolkkoa luolaa. Hänestä tuntui ihmeen hyvältä, kun tiesi olevansa ihmisten ilmoilla, mutta salaperäistä se oli, mistä ne tulivat. "Ovatko teidän laitumenne vuoren rotkoissa?" kysyi hän hymyillen.
"Hän ei tiedä, missä Ebenalppi on!" huudahti tyttö säälien. "Minä näytän sen teille!"
Hänen pärevalkeansa paloi vielä.
Hän kääntyi luolan sisustaan; miehet seurasivat häntä. Kuljettiin ahdasta, pimeää holvia vuoren sisustaan, alasvyöryneitä kiviä oli tiellä ja usein täytyi kulkea eteenpäin nelinkontin. Punertavaa valonväikettä alkoi ilmetä seinille, ja pian sitten päivänvalo hämärtää. Kuljettiin ylöspäin ja siellä aukeni käytävän suu. Paimentyttö painoi päreitään omituisiin pisarakivimuodostumiin, joita holvin katossa riippui, ja sammutti valkean — vielä muutamia askeleita ja he seisoivat laajalla, ihanalla alpilla.
Alppikasvien vehmainen tuoksu täytti ilman heidän ympärillään, siellä kukoisti "maariankämmen" ja sininen "ukonhattu", ja kaunis alppiperho Apollon punaselta helottava silmukka siivillä liihotteli kukkasten päällä — luolan ahdistavan pimeyden jälkeen hiveli silmää laaja ääretön avaruus.
Vielä asui aamu-usva laaksoissa, raskaana, liikkumattomana verhona, ikäänkuin olisi kaikkialle virrannut valtava meri ja juuri kun se vaahtoisimmillaan pärskähteli siihen paikkaansa kivettynyt; mutta kirkkaina ja selväpiirteisinä kohosivat vuorten huiput taivaan pohjatonta sinisyyttä kohti, nousten usvameren helmasta kuin jättiläissaaret. Bodenjärvikin oli usvan vallassa; utuisina nostivat kaukaisempien vuorten sarjat kalliosarviansa toinen toistaan korkeammalle. Laitumilta kohosi paimenten soitto rauhaisana vuorten kaltaita ylös. Ekkehardin mielestä se soi kuin harras ja nöyrä aamurukous.
"Te jäätte luoksemme", sanoi paimenukko, "minä näen sen silmistänne."
"Minä olen koditon mies", vastasi Ekkehard surumielisenä, "apotti ei ole minua lähettänyt".
"Samapa tuo", huudahti ukko. "Kun vaan me sovimme, niin mitäs siinä on kellään sanomista. Apotin pakko ja panna ei ylety meidän vuorillemme, me maksamme hänelle paimenveron, kun hänen voutinsa maidonkatselmuspäivänä tulevat karjatarhojamme näkemään, kun se kerran on vanha tapa, mutta muuten: kun en viljele sen herran maata, sen pillin jälkeen en tanssia saata, niin meillä lauletaan.
"Katsokaas tänne!" — hän näytti Ekkehardille harmaata vuorenhuippua, joka yksinäisenä kohosi laajalta jääalustaltaan — "tuo on korkea Säntis, se on herra vuorten joukossa, sille me nostamme lakkia, mutta emme kelleen muulle. Tuon sinervän lumiläikän kohdalla tuolla oikealla oli ennen vanhaan laidun ja karjanmaa ja siellä asui eräs ylimielinen mies; hän oli jätti, jolle karjan kasvaessa kasvoi ylpeyskin, jotta hän sanoi: 'minä tahdon täällä olla kuningas niin laajalti kuin silmä kantaa!' Mutta Säntiksen syvyyksistä nousi jyry ja tärinä ja kallionperusta järkähteli ja jäävirrat alkoivat kohisten tulla alas ja peittivät jättiläisen, sen talot ja karjat ja laitumet, ja siniseltä lumikentältä puhaltaa vieläkin jäätävä tuuli — muistutukseksi ettei vuorten vanhimman rinnalle ole kenkään herruuteen kutsuttu."
Paimen herätti Ekkehardissa luottamusta. Voiman jäntevyyttä ja sydämen hyvyyttä osottivat hänen puheensa. Hänen lapsensa oli poiminut muutamia alppiruusuja ja toi ne Ekkehardille.
"Mikä sinun on nimesi?" kysyi tämä. "Benedikta", vastasi hän.
"Se on hyvä nimi", sanoi Ekkehard ja pisti kukat kaapunsa vyöhön. "Minä jään luoksenne."
Silloin puisti vanha paimen hänen kättään, jotta se oli vähällä sijoiltaan mennä, tarttui alppitorveen, joka punanahkaisesta kantimesta riippui hänen selässään, ja kajahutti eriskummalliselta soivan merkin-annon. Kukkuloilta ja laaksoista kajahteli vastauksia, lähiseutujen alppipaimenet tulivat koolle, voimakkaita puolivilliä miehiä, ja asettuivat kehään ympäri vanhusta, jonka he keväällä olivat hänen kuntonsa vuoksi valinneet alppimestariksi ja Ebenalpin laidunten päämieheksi.
"Me olemme saaneet vuoriveljen", sanoi hän, "ei suinkaan kellään ole sitä vastaan mitään rähisemistä?"
Ja kaikki nostivat ylös kätensä suostumuksen merkiksi, tulivat Ekkehardin luo ja lausuivat hänet tervetulleeksi; se liikutti häntä ja hän teki ristinmerkin heitä kohti.
Näinpä tuli Ekkehardista tunturikirkon erakko, eikä hän oikein itsekään tiennyt kuinka se oli käynyt. Ebenalpin alppipaimen piti sanansa ja auttoi häntä asustumaan, toimitti hänelle kolme vuohta ja näytti syvänteiden ja jyrkänteiden lomissa kulkevan polun Merialppijärvelle, jossa suuret taimenet uivat, ja tilkki reijät, jotka sade ja tuulet olivat tehneet Gottschalkin salvomajan kattoon. Vähitellen tottui Ekkehard tilan ahtauteen majansa edustalla, ja kun seuraava sunnuntai tuli, kantoi hän puuristin etumaiseen luolaan, koristi sen kukkaköynnöksellä, soitti kelloa, joka Gottschalkin ajoista riippui luolan suun yläpuolella — (siinä oli Tanchon, Sankt Gallenin kuuluisan kellonvalajan merkki) ja kun alppipaimenet poikineen ja tyttösineen olivat koolla, piti hän pienelle seurakunnalleen saarnan kirkastuksen evankeliumista, ja puhui siitä, että jokainen ihminen, joka oikeassa mielessä vuorille nousee, tulee kirkastetuksi. "Ja joskaan ei täällä Mooses ja Elias laskeu taivaasta luoksemme", huusi hän, "niin seisovathan luonamme Säntis ja Kamor, ne ovat nekin vanhan liiton miehiä ja niiden luona on hyvä olla."
Hänen puheensa oli suurta ja rohkeaa, ja hän ihmetteli itsekseen, kuinka se juuri sellaiseksi muodostui; olihan se kukaties kerettiläistäkin, sillä ei seissut sellaista vertausta kirkko-isien kirjoissa.
Puolenpäivän aikaan tuli Benedikta, paimentyttö; hopeavitjat koristivat pyhänuttua, joka panssarin tavoin verhosi rinnan. Hän toi siistiä saarnipuista maitokulhoa, jonka laitaan kömpelöillä viiruilla oli koverrettu lehmän kuva. "Tämän lähettää teille isä", sanoi hän, "kun te niin ylösrakentavaisesti saarnasitte ja puhuitte vuorista hyvää — ja käski sanomaan, että jos joku teille yrittäisi jotakin pahaa tehdä, niin sopii muistaa, missäpäin Ebenalppi on."
Tyttö puisti esiliinansa taskusta jonkun kahmalollisen verran pähkinöitä kulhoon. "Nämä minä olen poiminut teille", sanoi hän, "ja kyllä tiedän missä niitä on enemmänkin, jos niistä pidätte".
Ennenkuin Ekkehard ehti kiittääkään, oli hän jo taas hävinnyt luolan komeroihin.
"Ruskea pähkinä on,
Ruskea tyttökin tää.
Mun lemmitylläni olkohon
Siis myöskin ruskea pää",
kajahteli hänen veitikkamainen laulunsa häipyen holvikäytävään.
Ekkehard hymyili surumielisesti.
Mutta kokonaan ei ollut myrsky hänen sydämessään vielä asettunut; vielä tuntuivat siinä jälkikaiut, niinkuin alppien ukonilman jyly, joka kaukaisten kallioseinäin luo kierittyään uudella voimalla alkaa.
Luolan viereen oli ennen aikaan syössyt suuri kallionlohkare, jonka sulava lumivesi oli irroittanut; se oli niinkuin muistokivi suurella haudalla. Täällä istui hän usein, hän nimitti sitä itsekseen rakkautensa haudaksi; usein kuvitteli hän, että herttuatar ja hän itse nukkuivat sen alla vainajien viileää unta, ja hän istui kallionlohkareella katsellen vihantia metsiä Bodenjärvellä päin ja uinui unelmiin. Ei ollut hyväksi hänelle, että hän saattoi majastaan nähdä sen järven, kirvelevät muistot viilsivät hänen sydäntänsä. Välistä hän vimmaisena syöksähti ylös, mutta välistä taas hän iltaisin seisoi kallionsa järvenpuoleisella kulmalla ja huoaten viittasi tervehdystä. Kelle olivat ne aijotut?
Yöllä näki hän sekavia, levottomia unia. Hän näki olevansa taas linnankappelissa ja ikuinen lamppu leijui herttuattaren pään päällä, niinkuin silloinkin, mutta kun hän aikoi rientää valtiattarensa luo, olikin sillä sen uhrikummun akan kasvot ja se nauroi häntä ivaten vasten naamaa. Ja kun hän aamun sarastaessa kavahti olkivuoteeltaan, kuuli hän oman sydämensä tykynnän ja Hadwig rouvan sanat: "Oi koulumestari, miksei tullutkin sinusta sotilas?" vainosivat häntä aina siksi kun aurinko ehti taivaan laelle tai Benediktan näky ne karkotti.
Usein heittäytyi hän vierteen vehreälle nurmelle ja muisteli viime kuukausia; alppi-ilman seestävä kuulakkuus syövytti henkilöt ja tapahtumat selväpiirteisinä hänen mieleensä ja häntä kiusasi, että oli ollut nolo ja saamaton ja typerä eikä edes saattanut suorittaa tarinan kertomista, niinkuin Spazzo herra ja Praxedis. "Ekkehard, sinä olit naurettava raukka", puheli hän ivaten itsekseen ja ajatteli että hänen sietäisi puskea päänsä vuorenseinään.
Alakuloista mieltä kalvaa kauvan kärsitty vahinko ja se unohtaa katuessaan, että moitteenalainen teko haihtuu ihmisen mielestä vain parempaa muistettavaa suorittamalla.
Sen vuoksi ei Ekkehard vielä ollut kypsynyt yksinäisyyden kirkastaviin nautinnoihin. Entisen tuskan juuttunut muisto teki omituisen vaikutuksensa; kun hän oli yksinäisessä luolassaan, luuli hän kuulevansa ääniä, jotka pilkaten puhelivat hänelle mielettömistä toiveista ja maailman pettymyksistä, ja lintujen lento ja laulu kuului hänestä velhojen sähisevältä kirkunalta, eikä rukouksistakaan ollut apua. Kun erämaan pöyristys täyttää mielen, pettyy korva ja silmä ja uskoo vanhoja taruja, että kaikki, mitä ilman kannen alla, jopa maa yksin sielläkin, missä se muuten on asua mahdoton, on täynnänsä ijäti elävien henkien taikatanssia.
Oli lieto ja lauha syyskesän yö. Kun Ekkehard oli levolle menossa, paistoi kuu heleästi luolaan, kaksi valkoista pilveä lähestyi vitkaan toistaan, ja hän kuuli kuinka ne keskenänsä puhelivat. Toinen pilvi oli Hadwig rouva, toinen Praxedis. "Tahdonpa nähdä, miltä sen hullun pakolaisen turvapaikka näyttää", sanoi edellinen valkoinen pilvi ja pyyhälti nopeasti pystysuorien jyrkänteiden harjain yli ja pysähtyi vastapäätä luolaa Kamorin päälle ja laskeutui sitten alas sen rinteillä olevia määrättömiä metsiä kohti. "Hän se on!" huusi pilvi, "ottakaa kiinni se roisto!" Ja metsien puut muuttuivat munkeiksi kaikki ja niitä oli tuhansia ja taas tuhansia ja ne alkoivat hälisten kavuta vuorenkaltaita ylös tunturikirkolle virsiä laulaen ja ruoskaa heiluttaen — silloin Ekkehard kauhistuen kavahti pystyyn ja tempasi keihäänsä — nyt näytti kuin olisi virvatulia tuikkinut luolankomeroista… "Alas Alpeilta!" huudettiin hänen takanaan — Ekkehardin suonet polttivat kuin tulessa ja hän syöksyi ulos yön selkään uhkaavan kuilun partaalla olevalle kapealle kallionkaistaleelle. Vielä seisoi toinen pilvi kuun luona. "En voi sinua auttaa", puhui se Praxediksen äänellä, "minä en tunne tietä…"
Ekkehard juoksi vuorta alaspäin, elämä oli hänelle tuska, mutta kuitenkin koetteli hän pysytellä viertävällä maalla ja otti keihäästä tukea, estyäkseen syöksymästä rotkoon ja joutumasta ylös kiipeävien velhojen kynsiin.
Yöllinen mäenlasku Hohentwielin rinnettä alas oli vain lasten leikkiä tähän retkeen verraten. Huimaavien kuilujen yli, vaarasta tietämätönnä saapui hän laaksoon. Vuohet syöksyvät täällä murskaksi mennen rotkon pohjaan, kun vaan kääntävät katseensakin ruohosta huimaavaan kuiluun.
Nyt seisoi hän alhaalla. Vihertävän Merialppijärven kuutamoisessa kalvossa oli salaperäinen tenho. Rannan sammaltuneiden puiden välistä kimalsi taikaheloa. Ekkehardin katseessa oli mielipuolen kiilto. "Ota minut helmaasi!" huusi hän, "minun sydämeni halajaa rauhaa!"