Ja hän syöksyi järven sileälle pinnalle, mutta pohja ei vajottanut, ihanasti vilvoittaen väsytti vuorijärven raikkaus häntä luihin ja ytimiin saakka.
Jo oli hän rintaansa myöten vedessä, niin seisatti hän juoksunsa. Hämmentyneenä katsoi hän taivaalle; valkoiset pilvet olivat kadonneet, kuu oli ne uduksi ohentanut, surunihanina kimaltelivat hänelle tähdet vuorien yltä.
Rohkeapiirteisenä nosti Möglis-alppi ylimmäiseen huippuun saakka ruohoa kasvavaa lakeansa kuuta kohti; siitä, vasemmalla levollisena ja vakaana "Vanhan Miehen" valkea pää; oikealla kaksinkertaisista jääkentistä korkeneva Säntiksen harmaja pyramiidi, ympärillä louhia ja kalliosarvia kuin yön pelottavat peikot. Ekkehard painui polvilleen järven kivipohjalle, jotta veden kalvo peitti hänen päänsä, sitten sukelsi hän taas ylös ja seisoi liikkumatta kohottaen kätensä korkealle kuin rukoukseen.
Kuu laski Säntiksen taa, sinervä heijastus valaisi jäätikköjen vanhaa luuta, mutta Ekkehard tunsi otsassaan pistävää kipua, vuoret alkoivat heilua ja tanssia hänen ympärillään, metsistä kuului kohisevaa suhinaa, järvi alkoi vaahdota, tuhansia mustia sammakonpoikia vilisi aalloissa… Mutta utukuvan- ihanana kohosi ilmoille naisen haamu, liihottihe aina Möglis-alpin laelle saakka, istahti sen sametinpehmeälle, vehreälle verholle, siveli vettä pois pitkistä, nokkuvista hiuksistaan ja solmi itselleen seppeltä alppienkukkasista. Silloin nousi kuiluissa järeä jytinä: Säntis kurottihe korkeammaksi, "Vanha Mies" oikealla samaten ja nuo taivasten-ahdistajain jälkeläiset hyökkäsivät toisiaan vastaan: Säntis tempasi kalliokylkensä ja paiskasi ne "Vanhan Miehen" rintaan, "Vanha Mies" päänsä ja nakkasi sen Säntis-pyramiidin seinään — nyt oli Säntis oikealla puolella ja "Vanha Mies" pakeni vasemmalle, mutta alppijärven neito istui alpillansa rauhallisesti hymyillen ja ilvehtien kivien kamppausta ja puristi kallionkellerviä suortuviansa. Siitä syntyi helmeilevä puro, siitä vuolas virta ja vaahtova koski, ja se pärskyvissä pyörteissään vei kosteasilmäisen immen järveen jälleen. Silloin talttui vuorten temmellys, vanhus korjasi päänsä ja pani sen paikoilleen ja vaelsi suruissaan joeltaen takaisin siihen louhikkoon, johonka hän kuului, ja Säntis seisoi jälleen vanhalla paikallaan ja sen lumikentät kimalsivat niinkuin ennenkin.
… Kun Ekkehard seuraavana päivänä heräsi, makasi hän luolassaan, kuumeen puistatuksissa väristen, jäsenissä riuduttava raukeus.
Aurinko oli taivaan laella.
Benedikta kulki siitä ohitse ja näki hänet sudennahkaan kääriyneenä makaavan puistatuksissa. Munkkikaapu oli märkänä ja vettä tihkuvana kalliolla.
"Kun vasta kertana haluatte lähteä taimenia pyytämään Merialppijärvestä, vuoriveli", sanoi hän, "niin ilmoittakaa minulle, jotta voin tulla teitä saattamaan. Paimenpoika, joka tapasi teidät ennen aamunkoittoa, kertoi, että te olitte hoippunut alas vuorta kuin unissakävijä."
Tyttö meni soittamaan puolipäivänkelloa Ekkehardin puolesta.
KOLMASKOLMATTA LUKU.
Ebenalpilla.
Kuusi päivää yhtämittaa oli Ekkehard maannut sairaana. Alppipaimenet hoitivat häntä ja valmistivat terveellisistä yrteistä hänelle kuumetta lieventäviä juomia. Alppi-ilmakin teki omansa. Tällainen väkevä täristys olikin tarpeen palauttaakseen sielun ja ruumiin voimat jälleen tasapainoon. Nyt hän tunsi jo kaikki olevan hyvin. Hän ei enää kuullut ääniä eikä nähnyt haavenäkyjä. Lempeän levon ja terästyvän terveyden tunteen hän tunsi kulkevan olentonsa lävitse; se oli tuollainen lienteän voimattomuuden tila, joka on niin terveellinen raskasmielisille parantuville potilaille. Hänen ajatuksensa olivat totisia mutteivät koskaan katkeria.
"Olenpa vuosilta jotakin oppinut", puheli hän itselleen. "Riehunta ei auta ihmistä, vaikka hurmaavinkin neitonen seisoisi hänen edessään; hänen pitää olla kivestä niinkuin Säntis ja panna jäähdyttävä jääpanssari sydämmen ympärillä, niin ettei tuskin yön unelmakaan saa tietää, mikä siellä sisässä lyö ja hehkuu, — se on ihmiselle parempi."
Ja vähitellen kirkastuivat hänelle viimeisten aikain surulliset asiatkin lempeässä valossa; hän ajatteli herttuatarta ja kaikkea, mitä korkealla Twielillä oli tapahtunut, eikä tämän muisteleminen enää tehnyt hänelle tuskaa. Ja se on mahtavan luonnon mainio ominaisuus, ettei se ainoastaan aseta itseään valtavasti vaikuttavana kuvana katsojan silmäin eteen, vaan laajentaa ja kohottaa henkeä joka suhteessa ja manaa jälleen esiin jo kauvan sitte menneiden aikojen muistot. Ekkehard ei ollut koskaan ennen ajatellut nuoruutensa päiviä, mutta nyt palasi hänen mielensä mieluimmin juuri niihin, ikäänkuin siellä olisi ollut paratiisin yrttitarha, josta hänet myrsky oli karkottanut pois. Hän oli viettänyt muutamia vuosia Lorschin luostarikoulussa Reinin varrella; silloin hän ei aavistanut, mikä sydämiä kuluttava hehku palaa kätkettynä naisten tummiin silmiin, — vanhat pergamentit olivat hänen koko maailmansa.
Mutta muuan haamu oli jo silloin piirtänyt nimensä lähtemättömästi hänen sydänääneensä: se oli veli Konrad Alzeyläinen. Häneen, joka oli joitakuita vuosia vanhempi, oli Ekkehard kiintynyt nuoruuden ensimmäisellä ystävyydellä; heidän elämäntiensä erkanivat toisistaan, ruohoa oli kasvanut Lorschin päiväin päälle, mutta nyt virisivät ne loistavina muistin eteen niinkuin tummat kunnaat tasangolla, kun aamuinen aurinko luo ensi säteensä niille.
Nyt palasivat Ekkehardin ajatukset usein hänen uskolliseen nuoruudenystäväänsä, — hän seisoi jälleen tämän parissa kupukattoisessa pylvästöhuoneessa, rukoili hänen kanssaan vanhoilla kuningashaudoilla ja sokean Thassila herttuan kiviarkun ääressä, vaelteli hänen kanssaan luostaripuiston siimekkäissä käytävissä kuunnellen hänen sanojaan, — ja mitä Konrad oli silloin puhunut, ne olivat hyviä ja terveellisiä sanoja, sillä hän katseli maailmaa runoilijan silmillä, niin että tuntui kuin pitäisi kukkien kohota tien partaalle ja lintujen viserrellen yhtyä hänen puheeseensa.
"Luo silmäsi auki, Jumalan lapsi!" oli Konrad kerran sanonut nuorelle ystävälleen heidän katsellessaan luostaria vartiotornista yli lakean maan; "tuolla niissä valkeat hietanummet paistavat esiin ketojen keskeltä oli ennen virta ja Neckarin suu; niin kulkevat myös menneitten ihmispolvien jäljet jälkeentulevaisten sukupolvien kautta, ja ihana asia on, että niitä pidetään arvossa. Ja täällä Reinin varrella on pyhä maaperä, niin että olisi aika meidän koota mitä sillä on kasvanut, ennenkun ikävä kouluopiskelu on meiltä vienyt kaiken halun siihen."
Ja hilpeinä lupapäivinä oli Konrad kävellyt hänen kanssaan. Odenwaldin metsässä, missä vihreän koivulehdon halki porisi iloinen lähde; siitä joivat he ja Konrad lausui: "Notkista pääsi, sillä tässä on kuolleitten lehto ja Hagenin lehmus ja Siegfriedin lähde; täällä viskasi ilkeä Hagen keihäänsä uroista paraimman selkään, niin että kukat ympärillä hengittivät veripunaista kastetta; ja tuolla Sedelhytissa murehti Kriemhild rakastettua vainajaa, kunnes tulivat hunnilaiskuninkaan lähettiläät kosioimaan nuorta leskeä"… Ja Konrad kertoi hänelle kaikki vanhat tarinat Wormsin kuninkaan linnasta ja Nibelungien aarteesta ja Kriemhildin kostosta, ja hänen silmänsä säkenöitsivät hänen puhuessaan. "Käyppäs kiini!" huudahti hän nuorelle ystävälleen, "jos kerran olemme miehiä ja harjautuneita lauluntaitoon, niin laatikaamme muistomerkki Reininvartisille historioille; minussa jo kiehuu ja käy kuin väkevä laulu urhojen uljuudesta ja hädästä ja kostosta ja kuolemasta; ja Siegfriedin taidon varustaa itsensä sarvipanssarilla nuolia ja lumouksia vastaa osaan minäkin kyllä, vaikkei enää löydykään louhikäärmeitä ja noitia; ken hengittää metsäilman pyhää raittiutta ja otsansa pesee aamukasteella, sille ilmenee sama salainen taito osata ymmärtää lintujen laulua ja myrskytuulen tarinaa menneistä asioista ja tapahtumista ja se tulee vahvaksi ja voimalliseksi, — ja jos hänellä on sydän paikallaan, kirjoittaa hän kaikki kuulemansa pergamentille muiden ihmisten hyödytykseksi ja opetukseksi."
Mutta Ekkehard oli miltei peläten katsellut iloista ja uskaliasta miestä ja virkkanut: "Minua melkein huimaa kun kuulen, miten tahdot tulla toiseksi Homeeroksi." Mutta Konrad vastasi hymyillen: "Iliasta elköön kukaan yrittäkö matkia Homeeron jälkeen, mutta Nibelungien laulu on vielä laulamatta, minun käsivarteni on voimakas ja ajuni vahva, niin että kenpä tietää, mitä tulevat ajat vielä tuovat mukanaan!"
Ja toisen kerran he astelivat pitkin Reinin vartta ja aurinko kuvaili Wasgauwaldin huippujen yli itseään siniseen virtaan; silloin puhkesi Konrad puhumaan: "Sinulle tietäisin laulun, joka on yksinkertainen eikä kovin raju ja hyvin sopii sinun mielenlaadullesi, sillä sinä kuuntelet kernaammin jahtitorven hilpeää raikua kuin ukkosen jyrinää. Luohan silmäsi selälleen! Kuten tänään, kimalteli jo silloin Wormsin linnan torninhuippu tänne, kun sankari Walthari Akvitaanilainen pakeni ratsullaan hunnien vankeudesta Frankkienmaahan; täällä kuletti lautta hänet ylitse ja hänen lemmittynsä ja kultaisen aarteensa; metsään ratsasti hän tuonne sinertävään, ja siellä syntyi Wasichensteinin luona tuima kamppailu ja miekkojen ja kilpien helinä, kun Wormsin miehet häntä vangita yrittivät; mutta rakkaus ja hyvä omatunto tekivät Waltharin vahvaksi, niin että hän voitti heidät kaikki, yksinpä Gunther kuninkaan ja tuimamielisen Hageninkin."
Ja Konrad oli kuvannut hänelle taistelun menoa juurta jaksain. "Kuten metsän jättiläisten ympärillä kohoaa kaikenlaista villiä viidakkoa", oli hän lausunut, "niin on Nibelungen-sadun ympärille kasvanut paljon muuta pensastoa, joista kyllä voi yhtä ja toista leikata, jos kellä vain halua on. Laula sinä Waltharista."
Mutta Ekkehard oli silloin viskellyt liuskakiviä Reinin pintaa pitkin ja vain puolittain ymmärtänyt ystäväänsä; hän oli hurskas luostarioppilas ja kiinnittänyt mielensä vain häntä läheisimpiin asioihin. Aika erotti ystävykset toisistaan, ja Konradin oli täytynyt paeta luostarikoulusta, koska oli tullut sanoneeksi, että Aristoteleen Logica oli puuta heinää, ja oli matkannut avaraan maailmaan kenenkään tietämättä minne; Ekkehard puolestaan joutui Sankt Galleniin ja oli siellä uutterasti opiskellut ja tullut ymmärtäväiseksi nuoreksi mieheksi ja kelvannut viimein itsekin opettajaksi, ja Alzeyn Konradia hän ajatteli usein miltei ylhäisellä ylenkatseella.
Mutta hyväituinen siemenjyvä voi kauvan piillä ihmisen sydämmessä ja lopulta kuitenkin avata sirkkalehtensä, kuten Egyptin muumiohaudoista löydetyt vehnänjyvät.
Koska Ekkehard nyt ilolla muisteli noita aikoja, oli se merkki siitä, että hänestä oli tullut aikain kuluessa toinen mies.
Ja hyvä että niin olikin laita. Herttuattaren oikullisuus ja Praxediksen hilpeä sulous olivat terästäneet ja kirkastaneet hänen hentoa, raskasmielistä luonnettansa; ne suuret tapaukset, joiden piirissä hän oli elänyt, hunnilaissodan riehunta, olivat antaneet vauhtia ja lentoa hänen mielelleen ja opettaneet häntä halveksimaan pikkumaisen kunnianhimon pyyteitä; ja nyt hän kantoi sydämmessään vielä suurta surua, joka hänen piti saada tuuletetuksi sieltä pois. Näin oli luostarinoppineesta, kaapustaan ja tonsuristaan huolimatta, tullut onnellisen muutoksen kautta runoilija, joka oli luonut päältään entisen olemuksensa kuten käärme nahkansa.
Joka päivä ja joka hetki, kun hän katseli vuorensa alati yhtä ihania huippuja ja veti puhdasta ilmaa täysin vedoin keuhkoihinsa, tuntui hänestä yhä enemmän arvoitukselta, että hän kerran oli luullut löytävänsä elämänsä onnen kellastuneiden käsikirjoitusten tutkimisessa ja tulkitsemisessa ja sitten miltei kadottanut järkensä erään kopean naisen oikkujen tähden. "Anna sen kaatua, sydämmeni", puheli hän itsekseen, "mikä ei enää jaksa pystyssä pysyä, ja rakenna itsellesi uusi maailma, rakenna se syväksi, ylpeäksi ja avaraksi, ilmaa ja iloa luo siihen, ja anna vanhojen muistojen juosta kuiviin kuin puro hiekkaan!"
Hän käveli jälleen tyytyväisenä kammiossaan. Eräänä iltana hänen soitettua iltarukoukseen tuli hänen luokseen Ebenalpin paimen kantaen jotakin huolellisesti huiviin käärittynä. "Herran terveeksi, tunturiveli!" lausui hän, "tänään teitä lienee kunnollisesti puistattanut, jonka vuoksi toin teille tässä jotakin jälkiparannusta. Mutta huomaampa poskienne punottavan ja silmäinne loistavan, joten se on käynyt tarpeettomaksi." Hän avasi huivinsa: siinä oli kuhiseva muurahaispesä ja kuivia havunneulasia; hän pudisti tämän ahkeran väen alas kallioseinää myöten".
"Teidän olisi muuten pitänyt tämä yö maata näiden päällä", virkkoi hän nauraen, "ne olisivat purreet teistä viimeisenkin hitusen kuumettanne pois".
"Se on jo ohitse", sanoi Ekkehard, "vaan kiitän kuitenkin teitä lääkkeestänne".
"Mutta tehkää täällä lämmintä itsellenne, sillä musta pilvi käy Brülltobelin yli tännepäin ja konnat ryömivät esiin kivenraoista; se merkitsee sään muutosta."
Seuraavana aamuna hohtivat kaikki vuorenhuiput raittiin ja häikäisevän valkoisina. Oli satanut vahvalta lunta. Mutta talventulo oli vielä liian varhaista. Aurinko kohosi veitikkamaisena kaiken tämän kirkkauden yli ja vaivasi säteillään lunta niin, että sitä miltei kadutti sataneensa alas. Kun Ekkehard illalla istui pärevalkean ääressä, kuului hänen korviinsa jyräys ja kumina sellainen, kuin aikoisivat vuoret syöksyä sijoiltaan. Hän hätkähti kokoon ja vei käden otsalleen, peläten kuumeen uudelleen palaavan.
Mutta se ei ollut mikään sairaloinen haavekuvitelma.
Kumea kaiku vyöryi vastapäisiin Sigelsalpin ja Maanviesen rotkoihin; sitte kuului kuin mahtavien puunrunkojen kaatumista ja ryskävää putoilemista — kunnes melu viimein lakkasi. Mutta vienosti valittavaa huminaa kuului koko yön alhaalta laaksosta.
Ekkehard ei saanut unta. Kerran harhailtuaan Merialppijärven ympäri ei hän luottanut itseensä enää milloinkaan. Varhain aamusilla hän kiipesi ylös Ebenalpille. Benedikta seisoi paimenmajan edustalla ja viskeli lumipalloja hänen kaapuunsa. Paimen nauroi, kun Ekkehard tiedusteli häneltä yöllisen melun syytä.
"Sitä soitantoa saatte vielä usein kuulla", sanoi hän, "lumivyöry on syöksynyt alas laaksoon".
"Entä se hiljainen humina?"
"Se lienee ollut omaa kuorsaamistanne."
"En ole nukkunut ollenkaan", vastasi Ekkehard. Silloin lähtivät he kaikki alas kuuntelemaan. Lumesta todella kuului etäistä ähkinää.
"Merkillistä", virkkoi paimen, "sinne on hautautunut jotakin elollista."
"Kenties Quaradavesin isä Lucius vielä olikin elossa…" sanoi
Benedikta, "hänellä oli juuri tuollainen vieno karhunääni."
"Suusi kiini, hupakko!" uhkasi häntä isänsä. Lapioita ja vuorisauvoja noudettiin, vanhus otti kirveensä, ja niin varustettuina lähdettiin, Ekkehard mukana, kulkemaan pitkin lumivyöryn tekemää uraa. Se oli pudonnut kalliolta alas hypäten kuilujen ja kiviröykkiöiden ylitse ja murtaen matalia petäjiä kuin olenkorsia; kolme mahtavaa paatta, jotka etuvartiain tavoin katselivat rinteeltä alas laaksoon, oli sulkenut vyöryltä tien; vähäsen siitä oli kyllä vimmaisena viskautunut esteittenkin yli, mutta ydinosa makasi voimattomaksi murskautuneena ja korkeaksi torniksi pinoutuneena niiden juurella. Paimen laski korvansa lumenkuorelle, astui sitte muutamia askeleita eteenpäin ja sysäten alppisauvansa kinokseen huudahti: "Tästä kaivakaamme!"
Ja he kaivoivat hyvän hetken, niin että he joutuivat vähitellen seisomaan syvään hautaan, lumimuurien reuna korkealla päittensä päällä, ja puhalsivat usein kouriinsa palellessaan. Silloin päästi paimen yht'äkkiä kimeän joelluksen ja Ekkehard huudahti mukana … musta pilkka oli tullut näkyviin, paimen nouti kirveensä, ja vielä muutamia lapiollisia pois luotua nousi lumesta raskaasti kumma otus muristen pystyyn, ojentaen eturaajojaan taivasta kohti, kuten ainakin semmoinen, joka raskaasta unesta herättyään tahtoo verrytellä jäseniään. Sitte se nousi hitaasti kalliolle ja istahti sille.
Se oli mahtava naaraskarhu, jonka lumivyöry sen yöllisellä matkalla Seealp-järven lohien tykö puolisonsa kanssa oli yllättänyt. Mutta uros ei enää liikahuttanut jäsentäkään, vaan otti lumikinoksessa kuoleman viileää unta, katkera piirre kuononsa ympärillä, kuten olisi se kiroten ylivoimaista luonnonoikkua alistunut kovan kohtalonsa alle.
Paimen tahtoi kirveineen karata eloonjääneen karhun kimppuun, mutta Ekkehard kävi väliin sanoen: "Säästäkäämme hänet, onhan meillä tuossa toisessa saalista kylläksi!" Ja he vetivät kuolleen uroskarhun esiin suunnattomalla vaivalla. Naaras istui tällä aikaa kivellään hiljaa muristen ja loi Ekkehardiin kostean katseen, aivan kuin olisi käsittänyt tämän jalomielisyyden. Sitte astui se alas istuimeltaan, muttei ollenkaan hyökkäävän näköisenä; miehet solmivat männynoksista paarin kantaakseen saaliinsa pois, mutta leskikarhu kumartui kuolleen aviopuolisonsa puoleen ja tempasi siltä oikean korvan, jonka söi suuhunsa ikuiseksi muistoksi onnellisesta avio-elämästään; sitte kääntyi se kahden jalan kävellen Ekkehardin luo. Tämä säikähti kuin musertavaa syleilyä peläten, teki ristinmerkin ja luki jo P. Galluksen karhumanauksen sitä vastaan: "Mene tiehesi ja väisty laaksostamme, sinä metsän hirmu, vuoret ja alppisolat olkoot sinun tyyssijojasi, mutta meidät jätä rauhaan ja vuoriniittyjen paimenet samaten!" Ja karhu oli seisahtunut aivan hiljaisena, silmissä katkeran alakuloinen katse, aivan kuin olisi tuntenut itsensä loukatuksi aiheettomasta epäluulosta; se laski etukäpälänsä maahan, käänsi seuralle selkänsä ja hölkkäsi kaikin nelin jaloin tiehensä. Vielä pari kertaa se katsahti taaksensa, ennenkun katosi vuorelaisten näkyvistä.
"Tuollaisella eläimellä on kahdentoista miehen ymmärrys ja se lukee ihmisten silmistä, mitä tällä on sille sanottavaa", virkkoi alppipaimen, "muuten kutsuisin teitä pyhäksi mieheksi, joka saa erämaan pedotkin itseään tottelemaan".
Hän punnitsi kuolleen kontion käpäliä kourassaan:
"Heleijaa, niistä tulee oivat juhlapidot! Käpälät syömme ensi sunnuntaina, vuoriveli, ja alppiyrteistä saamme vihanneksia paistin mukaan. Liha riittää talven varaksi meille kummallekin, ja taljasta heitämme arpaa."
Heidän raastaessa lumivyöryn uhria ylös metsäkirkkoa kohden lauloi
Benedikta:
"Ja ken lumikellosen haudata tahtoo
Ja kelle suo keijuset suosiotaan,
Se lumesta kontion kaivaa voipi
Ja kaivaa kaksikin kerrallaan."
Lumi oli ollut lievää räntää ja sulanut heti metsissä, ja takakesä palasi jälleen sydämmiä sulattavalla voimalla — hiljainen sunnuntairauha vallitsi vuoristossa.
Ekkehard oli päivälliseksi yhdessä alppipaimenen ja hänen ruskeaposkisen tyttärensä kanssa syönyt karhunkäpälät; ne olivat rasvaista ja kelpo ruokaa, karkeaa mutta voimakasta kuten niiden entinen omistajakin. Sitte hän oli kiivennyt ylös Ebenalpin huipulle ja heittäytynyt pitkäkseen tuoksuvaan ruohoon ja katseli nyt hyväntuulisena ylös siniselle taivaalle, tuntien terveyden ja virkeyden jälleen palanneen ruumiiseensa. Hänen ympärillään kävivät Benediktan vuohet jauhaen mehukasta alppiruohoa. Levottomia pilvenhattaroita harhaili vuoren seiniä pitkin; — valkealla kalkkikivipaadella, Säntikseen päin kääntyneenä, istui Benedikta puhaltaen ruokopilliin. Yksinkertaisina, sointuvina kuin kaiku menneiltä nuoruudenajoilta sointuivat säveleet; kahdella puisella maitokauhalla vasemmassa kädessään löi neito tahtia niille. Hän oli oikea mestari tässä taiteessa, ja hänen isällänsä olikin tapana sanoa surkutellen: "Vahinko, ettei hän syntynyt mieheksi, hänestä olisi varmaan tullut aika hurja poikanulikka."
Kun sävel oli rytmillisesti loppunut, laski neito suustaan heleän laululirutuksen naapurialpille päin; silloin kuului sieltä vastaukseksi alppitorven sulava ääni; hänen lemmittynsä, Klus-vuoren paimen seisoi siellä kääpiökuusen alla ja puhalsi karjavirttä — yhtä noista merkillisistä luonnonäänistä, joita ei voi verrata mihinkään muuhun säveleeseen; ne alkavat kumeana huminana, ikäänkuin olisi torvessa humalanpalko tai kovakuoriainen, joka suhisten etsisi poispääsyä, vaan sitte vähitellen laulavat kaihon, lemmen ja koti-ikävän suurta virttä ihmissydämmen kaikkiin sopukoihin, niin että tämä ratkee joko riemusta tahi surusta.
"Luulenpa teidän taas voivan vallan hyvin, vuoriveli", huusi Benedikta, "koska näen teidän niin tyytyväisenä kellettävän ruohikossa. Onko soittoni mieleenne?"
"On", vastasi Ekkehard, "jatkakaa vain".
Hän ei voinut kyllikseen katsella kaikkea tätä loistoa. Vasemmalla seisoi mahtavan äänettömänä korkea Säntis monilukuisine huippuineen, — hän tunsi jok'ainoan niistä nimeltä ja kutsui niitä rakkaiksi naapureikseen; hänen edessään levisi kokonainen vyö matalampia vuoria ja kunnaita, mehuisan vihreitä niittyjä ja tummia metsiä; hohtipa tänne palanen Reinin laaksoakin Arl-vuoren kukkulain ja kaukaisten rhaetialaisten alppien kehyksessä, ja väräjävä usvakerros kertoi Bodenjärven pinnasta jota se verhosi, — kaikki oli avaraa ja suurta ja ihanaa.
Ken kerran on kuunnellut sitä salaisuutta, joka vallitsee ylhäällä vuorten ja pilvien piirissä ja laajentaa ihmissydäntä ja antaa ajatuksille vapaan ja ylvään lennon, sen valtaa hymyilevä säälintunne hänen muistellessaan niitä, jotka alhaalla laaksoissa hiessä otsin kantavat kokoon savea ja hiekkaa uusien Baabelin tornien rakentamiseksi, ja hän yhtyy noihin rehellisiin vuorilauleloihin, joiden paimenet sanovat miellyttävän Jumalaa yhtä paljon kuin Isämeidän-rukouskin.
Aurinko seisoi Kron-vuoren päällä ja lähestyi laskuaan ja levitti hehkuvankultaisen lieskan taivaalle ja lävisti iloisesti säteillään Bodenjärven päällä leijailevaa usvamerta. Jo repesi tämä valkoinen verho, ja vienon ja aavistavan sinisenä kimelsi etäisyydessä järven alapää Ekkehardin silmiin; hän erotti hämäryyteen haihtuvan tumman kohdan, se oli kuin Reichenau, näki vuoren, joka tuskin enää erotettavana kohosi taivaanrannalla, — senkin hän tunsi, sillä se oli korkea Twiel…
Ja lehmävirsi sekautui karjankellojen kilinään, ja yhä lämpimämmäksi kävivät alpit väriltään, kullan-ruskean-vihreinä loistivat niityt, vieno punerrus hohti Kamorin harmaista kalkkikivirinteistä; — Ekkehardin ajatukset lensivät kaukaiseen Hegauhun ja etemmäksikin, ja hänestä tuntui, kuin istuisi hän jälleen Hadwig rouvan kanssa Hohenstoffelnilla, kuten kerran Cappanin hääjuhlassa, kuin tulisivat Audifax ja Hadumoth takaisin hunnien vankeudesta, kuin näkisi hän onnen ruumiillisentuneen noiden kahden lapsen hahmoihin; — ja kauvan sitte menneiden aikojen tuhasta virisi esiin, mitä viisas Alzeyn Konrad kerran oli kertonut hänelle Waltharista ja Hiltgundesta; laulain ja soittain kulki runon henki hänen sielunsa halki, hän kavahti seisaalleen ja teki sellaisen ilmahypyn, että vakava Säntiskin lie silloin hymyillyt hänelle. "Runouden kuvista löytäköön sydänparka sen ilon, jota elämä ei sille koskaan voi tarjota, ilon miekkojenmittelystä ja naislemmestä — minä tahdon tehdä laulun Akvitaanian Waltharista!" huusi hän laskevalle auringolle, ja hänestä näytti kuin seisoisi tuolla ylhäällä gemsien solassa Sigelsalpin ja Maarwiesin välillä hänen nuoruudenystävänsä, Konrad mestari, joka hymyili hänelle ihmeellisen lempeästi ja lausui: "Tee se!"
Ja Ekkehard kävi iloisena työhön. "Mitä meillä tapahtuu, sen pitää tapahtua kunnolla tai sitte ei ollenkaan, muuten nauravat vuoret meidät piloille", oli alppipaimen eräänä päivänä sanonut hänelle, ja hän oli myöntävästi nyökännyt päätään. Käskyläispoika käytettiin laaksosta noutamaan hunajaa ja munia; silloin pyysi Ekkehard hänelle mestarilta vapautta, jotta hän voisi viedä kirjeen Sankt Galleniin Ekkehardin veljenpojalle. Hän kirjoitti sen silloin yleisellä sauvariimukirjoituksella, jottei kukaan asiaankuulumaton voisi sitä lukea. Kirje kuului:
"Luostarioppilaalle Burkardille terveyttä ja siunausta.
"Sinä, joka olet ollut setäsi kärsimysten todistajana, tiedä vaijeta niistä. Ja missä hän nykyään oleskelee, sitä elä kysy — Jumalan käsivarsi ulottuu kauvas. Sinä olet Prokopiuksessa lukenut vandaalikuninkaasta Gelimeristä; kun tämä istui saarrettuna Numidian vuoristoon ja hänen murheensa suuri oli, pyysi hän piirittäjiltään harppua lievittääkseen sillä huoliaan. Ajattele tätä muistellessasi setääsi ja anna kirjeentuojalle yksi teidän pienistä harpuistanne ynnä muutamia arkkeja puhdasta pergamenttia sekä mustetta ja ruokokyniä, sillä minun sydämmeni halajaa puhjeta lauluun minun yksinäisyydessäni. Polta tämä kirje! Jumalan armo olkoon sinun kanssasi! Voi hyvin!"
"Sinun pitää olla viekas ja varovainen, aivan kuin menisit kotkanpesään noutamaan poikasia", sanoi Ekkehard pojalle. "Tiedusta sitä teiniä, joka oli yksissä torninvartija Romeiaan kanssa kun hunnit tulivat; hänelle anna kirje. Mutta kukaan muu elköön saako vihiä asiasta." Poika kohotti sormen huulilleen. "Meillä ei ole tapana lörpötellä", hän vastasi, "vuoristoilma tekee ihmisen hiljaiseksi".
Kahden päivän kuluttua nousi hän jälleen vuoripolkua ylös. Ekkehardin mökille tultuaan hän tyhjensi kantokorinsa sisällyksen oven eteen. Pieni, kymmenkielinen harppu, muodoltaan kreikkalaisen deltakirjaimen näköinen, oli käärittynä heiniin, ja sen ohessa oli mustetta ja kirjoitusneuvot ja monta lehteä puhdasta pehmeää pergamenttia, johon viivat olivat huolellisesti vedetyt, jotta kirjaimet tulisivat kulkemaan suoraan ja tasaisesti.
Mutta poika katseli kaikkea sangen synkän ja tuiman näköisenä.
"Hyvin olet tehtäväsi suorittanut", sanoi Ekkehard. "Toisen kerran en enää lähde sinne alas", murisi poika pudistellen nuorta nyrkkiään. "Miksi et?"
"Koska siellä ei ole meikäläiselle tarpeeksi ilmaa. Vierastuvassa kyselin tuota teiniä ja toimitin asiani. Mutta sitte tahdoin nähdä, mitä pyhää säätyä ne ovat, jotka siellä kaapu päällä koulua käyvät, ja menin luostarinpuistoon; siellä heittivät nuoret herrat keilaa ja joivat viiniä; se kuulema oli huvittelupäivä. Siellä katselin menoa, ja nähdessäni miten he nakkelivat kiviä maaliin ja heittivät keihästä, täytyi minun purskahtaa nauramaan, niin kehnoa ja heikkoa heidän pelinsä oli. Ja kun he tahtoivat tietää mille nauroin, sieppasin maasta kiven ja nakkasin sen kahtakymmentä askelta kauvemmaksi kuin paras heistä ja sanoin: 'Mitä katajapensaita te olette, kun tahdotte leikkiä rehellistä peliä ja olette puetut pitkiin kaapuihin! Enhän edes voi haastaa teitä rinnuspainiin tai kunnolliseen kilpajuoksuun; ette te sellaiseen kelpaa!' Silloin he säntäsivät sauvoineen kimppuuni, mutta minä tartuin ensimmäiseen ja nakkasin hänet ilmaan, niin että hän putosi nenälleen maahan kuin siipileikko vuorikorppi; ja he nostivat suuren huudon ja sanoivat minun olevan typerän vuorelaispojan ja että heidän voimansa oli henki ja tiede. Silloin tahdoin tietää mitä ainetta se henki on, ja he sanoivat: 'Juo viiniä, niin kirjoitamme sen selkääsi!' Ja luostariviini oli hyvää, ja kun olin sitä tyhjentänyt pari ruukullista, kirjoittivat he jotain selkääni; en tiedä miten se kävi, mutta seuraavana aamuna heräsin pää raskaana ja tiesin heidän hengestään yhtä vähän kuin ennen."
Poika veti karkean piikkopaitansa syrjään ja näytti Ekkehardille selkänsä. Siihen oli mustalla vaunutervalla piirretty isoin kömpelöin kirjaimin:
Abbatiscellani, homines pagani, vani et insani, turgidi villani.[33]
Se oli muuan luostarisukkeluus. Ekkehardin täytyi nauraa. "Elä pane pahaksesi", sanoi hän, "ja muista, että itse olet syypää, koskas kurkistit liian syvään viiniruukkuun".
Poika ei siitä rauhoittunut. "Mustat vuoheni ovat minulle rakkaammat kuin kaikki nuo pikku herrat", virkkoi hän ja napitti kiinni paitansa. "Mutta tulisipa tuollainen jänishousu, tuollainen puuronsyöjä kerran Ebenalpille, niin totta vie kirjoitan polttamattomalla tuhalla hänelle kirjoituksen selkänahkaan, jonka hän ikänsä muistaa, ja jollei se hänestä ole oikein, voi hän laskea alas vuorenrinnettä kuin lumivyöry keväisin."
Muristen lähti hän tiehensä.
Mutta Ekkehard tarttui harppuun ja istui mökkinsä edessä olevan ristin alle ja viritti hilpeän laulun; hän ei ollut pitkään aikaan kosketellut kieliä, niin että nyt hänelle teki ihmeellisen hyvää saada purkaa mahtavalle yksinäisyydelle vienoissa sävelissä kaiken, mikä eli ja liikkui hänen sydämmessään, ja soitanto oli sitä paitsi hänelle mahtava liittolainen runonteossa. Waltharin laulu, joka ensin etäisen usvan tavoin oli väikkynyt hänen kuvitusvoimansa edessä, tiheni nyt ja otti muotoa ja kulki elävinä kuvina hänen henkensä ohitse, hän sulki silmänsä paremmin nähdäkseen, ja hän näki hunnien ratsastavan, — kookkaan ja hilpeän ratsurikansan ja vähemmän hirvittävän muodoltaan kuin se, jota vastaan hän itse muutamia kuukausia sitte oli taistellut, ja hunnit ottivat Francian ja Akvitaanian kuninkaitten lapset mukaansa panttivankeina ynnä nuoren Hiltgundin, Burgundin hemmen; — ja kun hän voimakkaammin löi kieliin, näki hän Attila kuninkaankin, joka oli vallan tavallinen mies ja taipuvainen suopeuteen ja juomisen iloihin, ja kuninkaanlapset kasvoivat hunnien hovissa; ja heidän isoiksi tultuaan alkoi hiljainen koti-ikävä kalvaa heitä ja he muistivat jo lapsena tulleensa kihlatuiksi toisilleen; — nyt syntyi torvien läikettä ja pikarien kilinää, hunnit istuivat kemuissa ja Attila kuningas tyhjensi ison sarvensa ja kaikki seurasivat hänen esimerkkiään, juopuneiden miesten korskauksista tärisivät holvit; — nyt näki hän, miten kuutamossa nuori Akvitaanian uros valjasti sotaoriin ja Hiltgunde toi hunnien kulta-aarteen, nuori mies nosti hänet satulaan — ja hei! miten komeasti he karkasivat vankeudestaan…
Ja yhä kauvemmaksi jatkui pako ja kulku ja taivallus ylitse Reinin ja tuima kamppailu ahneen Gunther kuninkaan kanssa. Suurin, voimakkain piirtein oli hänen eteensä kirjoitettu koko historia, jonka hän aikoi pukea koristelemattoman sankarilaulun muotoon. Vielä samana yönä jäi Ekkehard istumaan pärevalkean ääreen ja alotti työnsä, ja ilo valtasi hänet nähdessään miten haamut hänen kätensä toimesta alkoivat elää, suuri ja rehellinen ilo, sillä runouden iloisessa työssä ihminen todella kohoaa Luojan töitä tekemään, joka tyhjästä muodosti maailman.
Seuraava aamu tapasi hänet tyytyväisenä lukemassa ensi seikkailuja; hän ei voinut selvittää itselleen, minkä lain mukaan hän kutoi kokoon kertomuksensa langat, — eikä olekaan tarpeellista tietää kaikesta "miksi" ja "koska"; tuuli käy, kunne hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen humunsa etkä tiedä, kusta hän tulee ja minne hän menee; niin on myös jokaisen laita, joka hengessä syntynyt on — sanoo Johanneksen evankeliumi.
Ja jos välistä hänen henkensä silmät jälleen samenivat ja hitaus valtasi hänet — sillä hän oli luonnoltaan arka ja ajatteli usein, että ilman kirjojen ja oppineiden esikuvien apua ei mikään olisi mahdollista — silloin hän vaelteli kaitaista vuoripolkua edestakaisin ja kiinnitti katseensa vuortensa kallioseiniin; ne antoivat hänelle lohtua ja rohkeutta ja hän ajatteli: "Kaikesta, mitä laulan ja runoilen, kysyn Säntiksen ja Kamorin mielipidettä". Ja silloin oli hän oikealla ladulla; ken vanhalta luontoemolta ammentaa runolliset näkynsä, sen laulut ovat tosia ja oikeita, vaikkapa kankurit ja kivimiehet ja kaikki korkeasti ymmärtäväiset hiuksenhalkaisijat alhaalla laaksoissa kymmenen tuhatta kertaa huutaisivat niiden olevan sekaisten aivojen harhakuvia.
Muutamia päiviä kului kiihkeässä työssä. Virgiliuksen latinalaisiin värssyihin hän valoi tarinansa haamut, sillä oma saksalainen äidinkieli tuntui hänestä vielä liian raa'alta ja liian vähän viljellyltä soveltuakseen sankarilaulun tasaiseen kulkuun. Yhä enemmän kansoittui yksinäisyys hänen ympärillään; hän tuumiskeli jatkaa työtänsä herkeämättä yötä ja päivää, mutta ihmisen luontopuolellakin on omat oikeutensa. Sen vuoksi hän sanoi: "Ken työskentelee, asettakoon päivätyönsä auringon mukaan." Ja kun illan varjot laskeutuivat naapurikukkulain yli, lakkasi hän työstään, tarttui harppuunsa ja helähytteli vuoriston yksinäisyyden halki säveliään Ebenalpille päin. Paikka, missä ensimmäinen aate lauluun hänessä oli herännyt, oli hänelle kalliimpi muita.
Benedikta riemastui, kun hän ensi kerran saapui sinne harppuineen. "Ymmärrän hyvin teidät, vuoriveli", lausui hän, "kosk'ette saa pitää itsellänne lemmittyä, olette hankkinut itsellenne harpun ja puhelette sille sydämmenne kyllyydestä. Mutta suotta ei teistä tarvinnut tulla soittoniekka."
Hän vihelsi sormiensa lävitse ja huhuili houkuttelevasti alemmalle paimenmajalle päin Klus-vuoren huipulla; silloin tuli sieltä hänen lemmittynsä, nuori alppipaimen, torvi olan yli kiinnitettynä; se oli reima ja verevä nuorukainen, joka oikeassa korvassaan kantoi raskasta hopearengasta, alppipaimenen kunniamerkkiä, ja leveässä vyössä hänen vyötäisillään kiilteli taottuun metalliin kuvattu lehmäntapainen satueläin. Ujostellen ja uteliaana hän seisahtui Ekkehardin eteen, mutta Benedikta virkkoi: "Nyt soittakaa meille tanssi, vuoriveli; me olemme jo kauvan harmitelleet, ettemme itse sitä voi, mutta kun hän puhaltaa alppitorveen, ei hän voi yht'aikaa tarttua minuun ja pyörittää minua hilpeässä tahdissa, ja kun minä taas soitan ruokopillillä, eivät minunkaan käsivarteni ole vapaat".
Ja Ekkehardiin vaikutti virkistävästi vuoriston lasten terve iloisuus, ja hän löi reippaasti kieliä ja he tanssivat niittyjen pehmeässä ruohossa, kunnes kuu kelmeässä kauneudessaan kohosi Maarwiesin yli; he tervehtivät sitä riemuiten ja huhuillen ja tanssivat edelleen tyytyväisesti laulaen vuoroon:
"Ja jäätikkö se kasvoi
Ain alpeille pois,
Voi turma, jos tyttöin
Jo jäätynyt ois!"
Näin hymisi Benediktan tanssittaja keveässä tanssitahdissa.
"Ja vihuri se puski,
Ei majoa näy
Voi turma, jos poikain
Jo samaa tietä käy!"
vastasi neitonen samassa äänilajissa. Ja kun he viimein väsyneenä heittäytyivät nurmelle lepäämään, lausui Benedikta: "Teidän pitää saada myöskin palkkanne, kaikkein rakkain harpunsoittajamme? Vuoristossamme käy vanha taru, että joka sadas vuosi kukkii autiolla vuorenrinteellä ihmeellinen sininen kukka, ja kellä se kukka on omanaan, sille aukeaa vuori hänen edessään, ja siellä välkkyvät aarteet hänelle vastaan kirkkaalla hohteella ja hän saa ottaa niistä itselleen niin paljon kuin sydämmensä halajaa ja täyttää hattunsa reunoja myöten. Jos minä löydän kukan, tuon minä sen teille ja teistä tulee silloin upporikas. Itse en sitä kumminkaan tarvitse" — hän kietoi käsivartensa nuoren paimenen kaulaan — "olenhan minä jo löytänyt aarteeni."
Mutta Ekkehard sanoi: "En minäkään sitä tarvitse!"
Ja hän oli oikeassa. Kelle kerran runous on tullut sydämen asiaksi, sillä on se oikea sininen kukkanen; missä muiden silmien eteen pinoutuu kiviä ja kallioita, siellä avautuu hänelle kauneuden avarat maat; siellä on aarteita, joita ei ruoste koskaan raiskaa, ja hän on äveriäämpi kuin kaikki maailman rahanvaihtajat ja publikaanit ja kultakuninkaat, vaikka hänen taskussaan penni saa usein äyrin kanssa viettää surullisia kihlajaisia.
"Niin, mitä sitte teemme ihmekukalla?" kysyi Benedikta.
"Anna se vuohien syödä tai isolle härkämullikalle", nauroi paimen, "onhan niillekin jotain hyvää suotava".
Ja uudelleen he kohottivat jalkansa tanssiin ja pyörivät ympäri kuutamon hohteessa, kunnes Benediktan isä saapui vuoripolkua ylös. Hän oli päivätyönsä päätettyään naulannut kontiovainajan päivänpaisteessa vaienneen kallon paimenmajansa oven yläpuolelle ja kivellä aukaissut sen leukapielet levälleen, niin että hänen vuohensa ja lehmänsä uutta seinäkoristusta säikähtäen olivat juosseet tiehensä.
"Te täällä hyppäätte ja hoilaatte, niin että Säntis alkaa hoippua ja täristä perustuksillaan", huusi vanha alppimestari jo kaukaa, "mitä meteliä se on?" Leikillään toruskellen hän ajoi heidät majaan.
Waltharin laulu sujui vireästi eteenpäin. Kenen sydän on täynnä laulua ja säveliä, se saa vaan kiireesti kurottaa kätensä, jotteivät ajatukset häneltä karkuun lentäisi.
Ja sankarilaulun on tämän kirjan tekijä talvisten iltojen pitkinä puhteina pukenut saksalaiseen runomittaan, ja vaikkapa moni muu kelpo kääntäjä on samaa yrittänyt, ei hän kuitenkaan malta tämän kertomuksen yhteydessä olla näyttämättä, miten kymmenennellä vuosisadalla yhtä hyvin kuin muulloinkin aikojen kuluessa runohenki osasi valmistaa itselleen tyyssijan ylevähenkisten miesten mielissä.
NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Waltharin laulu.[34]
Kuningas Attila kuulun, iloisen hunnien maan
Soitatti sotatorviin: "Nyt miehet, taistelemaan!
Ratsuille? Reinin rantaan luo frankkien käypi tie,
Vieraiksi kutsumatta se Wormsiin meidät vie."
Ja rauhassa istui Gibich, kuningas Frankkien,
Kun puolisons' soi hälle pojan, niin oli hän riemuinen.
Vaan kauhun viesti nyt vieri, ja näin se kertoa ties:
Tienoilta Tonavan tänne käy kauhea vihamies;
Se on hunnien ratsasjoukko, sitä ei voi lukeakaan,
Kuin meren rannalla santa tai taivaan tähdet vaan.
Nyt kalpeni Gibich ja kutsui maan viisaat kokohon,
Ja neuvoteltiin: "Kuinka nyt tässä tehtävä on?" —
"Vain liitto tässä auttaa", sen saivat he päätöksen;
"Kun hunnit saapuvat, lyömme me käden kätehen.
Annamme veroa heille ja pantin parhaimman.
Se iloa tuottaa meille ja voiton suuremman
Kuin vähin voimin taisto, mi saattaa maan ja kansan
Ja vaimot, lapset, kaikki vain vihollisen ansaan."
Kuninkaan poika Gunther viel' oli pieni vaan,
Äitinsä rintalapsi, ei pantiks sopinutkaan;
Mut ylpeä Hagen herra, hän serkku kuninkaan
Ja Troijan sankarijuurta ja aateli arvoltaan,
Sai lahjat ottaa vastaan, ja päätös tehtiin tuo:
Hän, Hagen, pantiksi rauhan sai mennä Attilan luo.
Burgundien maassa aivan samoihin aikoihin
Hallitsi kuningas Herrich voimalla sankarin.
Tytär Hiltegund oli hällä tuo immistä ihanin,
Maan kuulu kauneudestaan yli laajan Burgundin,
Oli kerran, jos Herra salli, hyödyksi kansan vapaan,
Perivä vallan maassa kansansa vanhaan tapaan.
Kun frankkien kanssa rauha näin oli nyt tehtynä, niin
Sotaisa hunnien joukko taas hyökkäsi naapuriin.
Edellä Attila itse ratsasti joutuisaan,
Heti jäljessä päälliköt uljaat ohjailivat ratsujaan.
Kavioiden kapseesta kaikki sai kuulla, kuin tärisi maa,
Ja ilma kilpien kalkkeen yhä uudisti kaijuntaa.
Blochfeldissä keihäsmetsä välähteli rautainen.
Kuin kevätpäivynen päilyy pisaroissa niittyjen.
Saa vastaan vuori — ei estä: sen kiipee kulkue tää,
Ja Saône ynnä Rhône ne uiden jälkeen jää.
Chalonsissa kuuli Herrich, kun vartija huusi näin:
"Tomupilvi nousee; myrsky käy mylvien tännepäin,
Vihamies on hyökännyt maahan; maamiehet huomatkaa,
Jos talo on teillä, nyt tarkoin sen portit sulkekaa!"
Liitosta frankkien kuullut oli ruhtinas ennestään,
Ja viisaasti hän neuvoi nyt omia miehiään:
"Ovat frankit, kaikki sen tietää, uljaita sotijoita,
Vaan liittohon he yhtyi, kun eivät hunneja voita.
Kun näin he tekivät, vielä me varmemmin joudutaan
— Jos hunneja vastustamme — vain kaikin kuolemaan.
Minulla ainut on lapsi, vaan senkin annan mä pois
Pantiksi rauhan, jos sillä maan vaarasta auttaa vois."
Valitut lähettiläiset myös haasteli sitte näin
Hunneille asiansa, miekatta, paljain päin.
Tapaansa kohtelias ollen, myös Attila virkkoi noin:
"Parempi liitto on sotaa, sen minäkin lausua voin
Myös rauhan mies olen itse; vaan jos ken vastustaa
Voimaani mielettömästi, sitä turhaan tehdä se saa.
"Siis ruhtinaanne pyyntöön mä olen mieltynyt."
Tän viestin lähettiläiset vei herrallensa nyt.
Ja hunnien airuita vastaan vei Herrich portillen
Jalokiviä kalliita ynnä myös ainoan tyttären.
Oli rauha taattu; mut helmen se Burgundista vei,
Vei Hiltegundin kauniin, hänt' ei enää nähty, ei!
Kun näin oli liittoon käyty, niin vieläkin länttä kohti
Tuon ratsasjoukkonsa joutuin pois Attila taistoon johti.
Siell' Akvitaanian maassa oli Alpher kuningas.
Hänellä kasvoi poika, Walthari kaunokas.
Herrich ja Alpher usein oli viestein, airuineen
Ja juhlallisin valoin luvanneet toisilleen:
"Kun täysikasvuisiksi lapsemme kasvavat,
Toisilleen puolisoiksi he silloin tulevat."
Kuningas Alpher huolien hädässään valittaa:
"Voi, kun en, vanhus kurja, mä kalpaan kuolla saa!
Esimerkiksi oli kehno burgundein ja frankkien työ.
Mun myös niin täytyy tehdä — ah, häpeän synkeä yö!
Airuita mun rauhan ja liiton on saatava laittohon,
Ja jälkeläiseni armas mun pantiksi pantava on." —
Näin lausui ankara Alpher, ja kaikki tehtiin tuo,
Ja kultakuormin kulki taas hunnit Tonavan luo.
Walthari, Hiltgund ja Hagen myös vietiin vartijoin;
Kotipaikkaa tervehti hunnit niin hurjin huuteloin.
Kuningas Attila kodin onnesta iloitsi
Ja vieraat lapset hellin hän huolin kasvatti.
Kuin perilliset omat ne varsin hyvin hoidettihin.
Sai neitosen kasvattaakseen kuningatar Ospirin;
Vaan itse tarkimmasti hän kasvatti nuorukaiset,
Ne sodan ja rauhan töihin piti tulla kelpaavaiset.
He viisaiks vuotten kanssa ja vahvoiks varttuikin;
He voittivat väkevimmän ja viisahimmankin.
Siks kuningaskin heitä rakasti ja kerrassaan
Riveihin etummaisten ylensi armeijaan.
Jumalan johdannolla tuo vangittu neitonen
Oli oikein silmäterä myös ruhtinattaren.
Hyveistä tiettynä rikkaaks hän vihdoin pantihin
Varojen hoitajaksi kuninkaan hovihin.
Oli valtakunnassa melkein tuo impynen arvokkain;
Jos minkä hän toiveen lausui, se täytettiin heti vain.
Kun Gibichin poika Gunther kuninkaaks tuli Frankkien, niin
Rikottiin hunnien liitto, vero pilkaten kiellettiin.
Tämä viesti Hagenin korviin myös siivin sukkelin lenti,
Pakomatkalle öiselle kohta hän luokse herransa enti.
Paenneeksi kun Hagen nähtiin, kuningatar Ospirin
Luo Attilan riensi ja haastoi näin neuvoin viekkahin:
"Kuninkaallinen viisaus, varsin me tarkasti varokaamme,
Ettei vain parhain pylväs murtuisi meidän maamme.
Waltharikin, urhomme uljain, voi lailla Hagenin vaan,
Oman ystävänsä, jättää viekkaasti meidän maan.
Hänet meihin te kiinnittäkäätte ihan sitehin hellimmin
Ja häntä suostutelkaa tällaisin lausehin:
"Kun vaivoja vaaroja kärsit sä meitä palvellen,
Niin haltijas tahtoo olla myös sulle kiitollinen;
Siis vaimokses immistämme ota parhain palkaksi työs,
Saat maata ja mainetta, saatpa rauhaakin nauttia myös.
Hyvyyttä sä jos mitä mielit, olis asiat aivan väärin,
Jos ei sun pyyntösi kaikki täytettäis täysin määrin."
Tää neuvo Attilasta niin viisas ja sukkela on;
Tällaisissa kohdissa tietää hän viisaaksi puolison.
Kuningas Waltharille nyt ehdottelikin näin,
Vaan asian käänsi aivan Walthari toisin päin.
Hän huomasi: Attila mielii, ett'en mä pääsisi pois;
Siks tuumi hän, eiköhän harhaan nyt johtaa häntä vois.
Hän virkkoi: "Työstäni kiitos on aivan ansiotta,
Ja ehtonne, ruhtinas, täynnä on hellyyttä, armoa totta.
Vaan vaimo jos valita täytyy, kuten käskette, valtaavat
Mun murhe ja muistojen helläin myös kaipuut katkerat.
Mun kyntää peltoa täytyy ja huoneus rakentaa,
Ja kyntäjä herransa silmät vain harvoin nähdä saa.
Ja minkä rakkaus antaa, sen se viepi voimista pois:
Jaloihin taistelutoimiin ei sitte käydä vois.
Maan päällä ei suotuisampaa, kuin jos uskollisna saa
Sotaherraa seurata; siksi mua vapaaks laskekaa!
Jos iltamyöhään, taikka jos vaikka keskiyöhön
Käskette, käyn, jos minne tahdotte taistotyöhön.
Suru lasten ja vaimon tähden ei taistelussa saa
Katsetta käännetyks; siellä ihan henkensä unhottaa.
Urosmaanne ja henkenne tähden mä pyydän, jättäkää
Hääsoihtuni polttamatta; ah, kuulkaa pyyntöni tää!"
Tää vastaus hellytti, luoton se synnytti Attilaan.
"Walthari" — hän varmana virkkoi — "ei pakene milloinkaan."
Kaukainen kansapa nousi kiivaasti kapinaan;
Käännettiin kalvan kärki nyt tuota kukistamaan.
Walthari vielä nuori, päämieheksi määrättiin.
Pian kyllä tulla jo ehti hänen voittonsa kuuluviin.
Eteenpäin tunki joukko, kuin kiila huippupää.
Ja hurjin huudoin ilmaa kaijutti joukko tää.
Huimasti keihäät kiiti ja rummut raikuivat,
Halkaistut kilvet välkkyi kuin kirkkaat salamat.
Kuin raivokas raesadekuuro myrskyllä lentää, niin
Tiheä nuolituisku nyt lensi vihollisiin.
Myös käydään käsikähmään, ja miekat välkähtää:
Halkaistuna kaatuu maahan raisunkin ratsun pää.
Halkaistuin päin myös kaatuu ritareita niinkuin heinää.
Walthari, sä huimasti niität, vaan seisot niinkuin seinä!
Hän näytti verityössään vihollisista vaan
Kuin kuolema viikatteellaan tuimasti toimessaan.
Vasempaan jos hän hyökkäs tai syöksyi oikealle,
Paikalla päätti hän taiston, sai kaikki pakosalle.
Hunneille taas oli uusi kuuluisa voitto tietty,
Viholliselta monta kallista saalista viety.
Nyt johtaja antoi rauhaa torvilla julistaa
Ja tammisin seppelin päätään hän aikoi kaunistaa.
Lipunkantaja ynnä miehet myös samoin tekivät,
Ja voittoseppelin kotiin he kaikin riensivät.
Kodin vieraanvaroja saivat he riemuin nauttimahan.
Walthari, voittaja, saapui hovihin Attilan.
Kas, kuinka kiirein kiitää linnasta palvelijat
Waltharia vastaan! kilvan he ratsun seisahtavat.
Satulastaan korkeasta Walthari nyt astahtaa.
"Meidänkö voitto on?" tuon hän kysymyksen kaikilta saa.
Uteliaille hän katseen heitti niin mahtavan, maltikkaan.
Väsyneenä aivan astui hän salihin kuninkaan.
Hiltgundin hän kohtasi yksin, soi suuta ja virkkoi vaan:
"Oli kuuma päivä, sä juomaa tuo janooni polttavaan."
Toi pikarin neito: hän viinin niin vilkkahasti kaasi,
Kuin imee pisaran vettä punainen, hehkuva paasi.
Hän neidon valkoisen käden käteensä hellästi sulki,
Olivathan he toistensa kanssa jo ennen kihlatut julki.
Punastuin neito on vaiti. Sanoiksi Walthari saa:
"Olemme kestäneet vieraan oloa ankaraa,
Ja omiksi toisillemme kuulumme kumminkin.
Nyt lausuin sen; en vaiti voi olla kauemmin."
Suruissaan seisoo neito, kuin kuulisi pilkkaa vaan,
Hän leimuvin silmin puhkee lauseeseen katkeraan:
"Miks teeskelee vain kieles, kun huoli ei sydämmes?
Parempihan olla täytyy sun, viekkaan, vertaises."
Vaan uskollisin katsein nyt urho lausuupi:
"Poiss' olkoon, minkä lausuit; mua kuullos hellästi!
Ei kätke poveni vihaa, ei viekkauttakaan,
En mieltäni oikeata mä salaa milloinkaan.
Olemme kahden täällä, ei ketään kuulijaa;
Mä tiedän salaisuuden, kai sinuun luottaa saa." —
Polvilleen Hiltgund itkein nyt lankesi lausuen:
"Mihin vain mua, herrani, käsket, mä kuulun sinullen."
Hän neidon nosti ja lausui: "Elo vieraan on vaikeaa;
Kotikaipuu kalvavainen mun sieluni saavuttaa.
Vaan Hiltegundia paitsi paeta kuinka voin?
Jos tänne sä jäisit jälleen, tuo olisi tappioin."
Niin nauroi kyynelin neito: "Oi herra, min lausuit nyt,
Se on vuosia salaisesti sydämessäni säilynyt.
Siis käske pakoon! kanssas mä tohdin hyvin aivan.
Lempemme kanssa käymme läpitse vaaran, vaivan."
Walthari virkkoi vielä vain hiljaa kuiskaten:
"Kun vartioitavakses sait aartehet Hunnien,
Niin rautapaita ota ja kypäri Attilan
Ja pantsari, mestariteos taidokkaan taonnan.
Lipasta kaksi sä täytä kullalla kukkuraan.
Niin että tuskin nostaa ne maasta jaksat vaan.
Myös neljät vahvat kengät sä toimita minulle
— Tie pitkä on — yhtä paljon on tarvis sinulle.
Ota kalliita astioita ja laita kääröön näitä,
Myös onkia takoa anna sä käyriä, teräväpäitä,
Ja linnustusneuvoja hanki, kun ruoaksi matkallamme
Tien varrelta tarpeen tullen kalastamme ja linnustamme.
Ne seitsemän päivän päästä kaikk' olkoot valmihit,
Kuningas miehinensä kun pitää juomingit,
Ja viinistä juopuneina he rauhassa nukkuvat näin…
Onneksi! Silloin matkaan lähdemme länteen päin!"
Juominkien hetki jo joutui. Liput, liinaset riippuen
Salin kaunisti. Attila istui nyt kunniapaikallen.
Sitä villa- ja purppuravaatteet joka puolelta verhosivat,
Sadoilla patjoilla hunnit ylt'ympäri makasivat.
Moninaisista herkuista oikein notkuivat pöydät vaan,
Makeoita juomia höyrys kultaisissa kannuissaan.
Vadit kaunistettuja kaikki oli lippusin kirjavin.
Pidot alkoi. Isännän toimi oli tehtävä Waltharin.
Kun syömingit päättyi, tähteet ruuvista korjataan.
Walthari nyt Attilalle näin saa heti lausumaan:
"Jalo herra, nyt siunauksenne pyydämme meille suomaan,
Niin että urhot kaikki saa innon oikein juomaan."
Suurimman maljan antaa hän hälle polvistuin;
Se kaunistettu sadoin on kuvin leikatuin.
Niin vanha juomari nauraa: "Sanas hyvää tarkoittaa:
Nyt niinkuin myrskyisä meri vastaani vaahtoaa."
Siekailematta hän nousee kuin kallio aallokkohon,
Kädessä jättiläismalja täynnänsä juomaa on.
Hän uljain siemauksin juo pohjaan asti sen,
Ei jää, kun koettaapi, tippaakaan jäljellen.
"Nyt samoin tehkää, pojat!" huus sankari harmaapää,
Näin muille esikuvan hän oivan esittää.
Huimasti, tuulen lailla, nyt nähtiin nopean
Tarjoojan tovereineen salissa juoksevan,
Yhä täyttäen kannut kaikki kultaiset, hopeaiset.
Näin syntyi saliin suuret nyt viiniturnajaiset.
Sopersi siinä kieli myös miehen maineikkaan,
Ja horjui polvi uljaan uroonkin voimakkaan.
Saapuipa keskiyökin, mut laulain vain he joi;
Vaan vihdoin viinin vilja jo unen raskaan toi.
Walthari jos vaikka linnan olisi polttanut,
Ei ollut raitista yhtään, ken tuon olisi huomannut.
Walthari hiljaa luokseen nyt kutsui Hiltgundin:
"Valmista kalut kuntoon, hankitse itseskin!"
Ratsunsa tallista toi hän; tuo Leijonaks mainittiin.
Se maata korskuen polki, puri hampaat kuolaimiin.
Puki rautaan ratsun otsan ja kyljet kauttaaltaan,
Kullasta raskaat lippaat pani selkään riippumaan
Ja ruokakorin. Suitset neidolle antoi vaan
Ja nosti neidon sitte tuon konkarin satulaan.
Hän vihdoin hyppäsi itse sen selkään, pantsari päällä
Ja liehuvin kypäriharjoin. Näky hällä kuin jättiläällä.
Vasemmalle on vyötetty miekka, mut oikealle hän,
Kuin hunnit, pannut on käyrän sapelin terävän.
On kilpi ja keihäskin hällä. Näin yhdellä ratsulla
Wathari ja Hiltgund poistuu pois Attilan linnasta.
He linnasta ratsuin rientää, läpi yön yhä ratsastain.
Sotaratsua ohjaa immyt, aarteita katsastain.
Kalanippua huolellisna kädessään myös hän kantaa,
Kun varustukset kyllin Waltharille kuormaa antaa.
Vaan aamu-aurinko seudun kirkkaaseen saattoi valoon,
Ja heidän poiketa täytyi sotatieltä synkkään saloon.
Kotikaipuu ja vieraan viha jos ei olis pakottanut,
Niin Hiltgund enää tuskin olis ratsua ohjannut.
Jos metsän lintunen lauloi, puun oksa rasahti
Tai tuuli suhisi, tuosta jo neitonen säpsähti,
Aituuksista, asunnoista he karttain pysyivät poissa
Ja kulkivat tiettömissä erämaissa ja vuoristoissa.
On ääneti hunnien hovi. Ylhäällä on aurinko.
Kuningas Attila ensin herääpi vihdoin jo.
Käsillä painaa päätä niin paksua, sekavaa,
Käy ulkopuolelle, huutaa: "Waltharia kutsukaa!
Kuninkaansa huolista puolet kuin kumppani saa hän, kantaa
Ja aamujuoman mulle asekammarissa antaa."
Ja palvelijat silmiä hieroo ja juoksevat etsimään.
Joka paikasta, vaan ei mistään Waltharia löydykään
Ja Ospirin, ruhtinatar, myös saapui Attilan luo:
"Mitä haaveilee nyt Hiltgund, kun vaatteita mulle ei tuo?"
Nyt palvelijat kuiski, ja kohta on Ospirin arvannut.
Walthari ja Hiltgund myöskin yöllä on paennut.
"Pidot kirotut", huus hän, "ja viini kirottu kolmasti nyt,
Kun hunnini hirmuisesti se on lyönyt, on hävittänyt!
Kuningasta varotin ennen, ja nyt tuo toteentui:
Valtamme pylväistä vankin, niin, parhain pirstaantui."
Kuningas Attila vihan sai valtaan hirmuisen,
Repäisi purppuraviitan ja viskasi seinään sen.
Kuin myrsky maasta tomun läjihin kohottaa,
Sydämen surut hällä niin poveen kohoaa.
Niin katkeran musta on mieli, ett'ei sano sanaakaan,
Ja syötävään ja juomaan ei koske hän ollenkaan.
Yö saapui, vaan ei rauhaa kuitenkaan saapunut,
Vuoteellaan vaikka hän virui, ei silmää sulkenut.
Vasempaan, oikeaankin vain viskeli häntä huoli,
Ikäänkuin urhon runkoon olisi ammuttu nuoli.
Pystyssä istui joskus tuo vihan vimmattu,
Tai karkasi vuoteeltansa, tai pyöri kuin noiduttu.
Suloinen uni aivan siis kääntyi katkeraksi,
Sen aikana pois kun pääsi pakolaista karkuun kaksi.
Vaan toisena aamuna kohta, kun päivä valkenee,
Vanhimmat Attila kutsuu ja heille haastelee:
"Waltharin ken mulle tuopi, tuon ketun kavalan,
Kuin metsästäjä varma ilveksen viekkahan,
Kullalla kirjatun puvun hänelle lahjoitan,
Kiireestä kantapäähän hänet peitän kultahan,
Niin että kultaläjin on suljettu hältä tie."
Mut koko maassa ei ollut ritaria, ruhtinasta,
Ei kreiviä, knaappia eikä niin orjaa urhokasta,
Ken käydä tohti vastaan Waltharia taisteluhun,
Mittaamaan miekkaa kanssa tuon urhon vimmatun.
Kuin tuuleen puhuttu oli tuo pyyntö kuninkaan.
Nuo korkeat kultaläjät — ne saamatta jäivät vaan.
Walthari ratsasti öisin kiireesti eteenpäin.
Tiheissä metsissä päivät hän vietti levähtäin.
Hän lintuja hellin äänin houkutti ja liimatuin
Hän saitoin niitä pyysi ja pölkyin halkaistuin.
Ja missä koukerteli taas virta juoksussaan,
Hän heitti siihen ongen, sai saaliin arvokkaan.
Näin päivä kului kyllä metsästäin, kalastain,
Se poisti nälän tuskat, sydäntä raitistain,
Ei koko matkalla neittä hän syleillyt kertaakaan;
Se sankarin kunnialle ei hänestä sopinutkaan.
Jo neljäkymmentä kertaa oli aurinko kiertänyt,
Kun Attilan hyvästittä hän oli jättänyt,
Nyt illan hämärtäissä välkähti virran vuo
Reunalta metsän kirkas — se Rein, isä Rein on tuo,
Sen toisella rannalla tuolla on linna kuninkaan
Wormsissa, joka on vankka pääkaupunki frankkien maan.
Leveässä ruuhessansa tuli lautturi soutaen,
Kalat viimeksi saadut tarjos Walthari palkaksi sen.
Se lahjaan tyytyen souti hänet toiselle rannallen,
Eteenpäin Walthari riensi, vain ratsua kannustaen.
Seuraavana päivänä Wormsiin meni lautturi kaloineen.
Kuninkaan keittäjä siellä kalat osti tarpeikseen.
Ne suolasi, höysti ja sitten pani pöytään kuninkaan.
Hämmästyin kuningas Gunther näin sanoi salissaan:
"Ei kalaa tällaista tuotu ole koskaan syödäksein;
Maku tällä ja muoto on outo: tää on muualta, tietääksein.
Tosiaankin, toisista maista tää lienee tuotukin.
Sano suoraan, keittäjä, joutuin, mist' on tämä kotoisin?"
Ja keittäjä lautturin laittoi nyt luokse kuninkaan,
Ja sattuman lautturi kertoi kysyjälle uudestaan:
"Kun Reinin rannalla istuin illalla ruuhessain,
Niin rannan polkua riensi mies vieras ratsastain,
Kuin taistosta saapuvan aivan oli muoto sen sotaisin,
Varuksista kankea, sillä oli kilpi ja keihäskin.
Varukset hartioita ne painoi epäilemättä,
Rajusti hän ratsasti sentään, ollenkaan lepäämättä.
Urosta seurasi immyt, kuin päivänpaiste sen poski,
Saman ratsun seljässä istuin, jalat toisiinsa melkein koski.
Ja jättiläisratsua ohjas suitsista impynen.
Kaks lipasta melkoisen suurta oli seljässä ratsun sen.
Kun konkari hyppäsi pystyyn ja niskaa pudisteli.
Jalokivet ja kullat silloin lippaista kilkahteli,
Tuon miehen kohtasin; mulle nuo kalat hän lahjoitti."
Kun Hagen sen kuuli, hän silloin riemuiten huudahti:
"Iloitkaa ystäväiset, nyt seikka selväksi saa,
Walthari hunnien maasta nyt kotiin ratsastaa."
Salissa riemun ääni raikkaasti silloin raikui;
Vaan Guntherin käsky kohta taas ylpeästi kaikui:
"Mun kanssani riemuitkaatte, kun nyt sen aartehen,
Min isäni kerran täytyi lahjoittaa hunneillen,
Takaisin tahtoo antaa Jumala mulle taas!"
Näin lausuen jalan hän nosti, siten juomapöydän kaas,
Valjastaa käski ratsut ja valitsi kansastaan
Koeteltua sankarimiestä kakstoista kaikkiaan.
Hän valitsi Hageninkin, mi pyysi turhaan vaan
— Waltharia muistaen — mieltään kuninkaan muuttamaan.
Mut Gunther pauhasi: "Taistoon uljaasti ja voittoonkin!
Verhotkaa sankariluunne varustuksin rautaisin,
Selkäänne pankaa ja rintaan nyt pantsari suomuinen.
Mä rosvoa frankkien aarteen ajan takaa riemuiten."
Urosjoukko portista syöksyi, mielessä taiston kiista.
Vihamies on kantapäilläs, Walthari, ylevä riista!
Walthari Reiniltä riensi nyt sisämaahan päin,
Varjoiseen synkkään metsään hän silloin saapui näin:
Wasichenwaldiin, jossa metsästäjä riemuita saa,
Kun jahtitorvia kuulee ja koirien haukuntaa.
Kaks vuorta yhdessä siellä ylös ilmaan kohouu.
Salon rauhassa niiden väliin sola sievä muodostuu;
Sitä huippuiset kalliot kaartaa, se peitossa pensasten
Ja oksain, se ruohokenttä; kuin luola se ryövärien.
Waltharia miellytti paikka: "Minä nukun näillä mailla!
Suloista unta kauan jo olen ollut vailla.
Jo neljäkymmentä yötä seljässä hevosen
Nyökkäillen nukkunut olen, nojaten kilpehen."
Varukset yltä hän riisui, ja immen sylihin
Väsyneenä pään hän painoi: "Pakokumppani kallihin,
Nyt vartioitse tarkoin! Jos laaksosta kohoaa
Tomupilvi vaalea, hiljaa herättää minut silloin saa.
Ja vaikkapa oikein joukko uroita ratsastaisi,
Mua aivan äkkiä, armain, herättää et sentään saisi.
Katsettasi uskon kyllä; se kauas kannattaa;
Se on tarkka ja selkeä…" Kohta Walthari uinahtaa.
Kun Gunther ratsun jäljet hiekassa nähdä saa,
Hän juoksuun joutuisampaan ratsunsa kannustaa.
"Hoi, tänne, miehet!" huus hän. "Hän tänään löydetään
Aarteineen rosvottuine, hän pois ei pääsekään."
Vain turhaan virkkoo Hagen: "Tuo melkein on mahdoton;
Jo monta miekkamiestä Walthari voittanut on.
Olen taistelun vimmassa nähnyt hänen usein raivoovan
Ja tiedän peistä ja miekkaa hänen käyttää osaavan."
Vaan varoitusta Gunther ei kuule ollenkaan;
He keskipäivänä käyvät Waltharia valtaamaan.
Vaan vuoren huipulta Hiltgund kun katsoi laaksohon,
Tomupilven huomasi kaukaa ja kopsetta kavion:
Hän hiuksia nukkuvan hiljaa sormella silittää:
"Walthari, nouse jo, nouse! sotajoukko yllättää",
Walthari hieroi unen paikalla silmistään,
Valmiiksi taistoon hankkii varuksihin itseään,
Voimalla keihään heitti hän tyhjään ilmahan:
Esinäytös hauska taiston hirmuisen katkeran.
Kun vihollisten keihäät etäältä loistivat,
Niin Hiltgund voihki: "Tuolta, voi, hunnit saapuvat!
Mä pyydän sulta, hakkaa mun nuori pääni pois,
Ett'ei — jos en sun saa olla — mua kenkään ryöstää vois!"
Vaan sankari lempeä lausui: "Pelolles pane salpa!
Ei viattomaan vereen tahraannu tämä kalpa.
Hädässä monta kertaa mua voinut on se auttaa;
Tuon joukon voittaa myös mä tänään voin sen kautta.
Nuo ei ole hunneja, muita ne on tuhmia nuoria vaan,
Ovat Nibelungeja täältä, asukkaita frankkien maan."
Ja hän näytti nauraen yhtä kirkasta kypärää:
"Kas, vanha tuttuni Hagen, tuo korkea kypäräpää!"
Kävi sankari luolan suulle ja alkoi lausumaan:
"Mä portilta tältä kyllä sanat painavat virkkaa saan:
Ei kenkään frankeista koskaan vaimolleen kerskua saa,
Aarteeni saattaneensa eläissäni anastaa;
Sitä paitsi…" Hän taukos ja alkoi rukoilla polvillaan
Anteeksi Jumalalta pahanilkistä puhettaan,
Riviä vihollisten hän katsoi tarkastain:
"Urhoista noista pelkään mä Hagenia vain.
Hän taistelun tapoja tietää ja viekkaita vehkeitä;
Vaan häntä paitsi, Hiltgund, mua muut ei peljätä."
Walthari kun uhkaavaisna piti vahtia portillaan
Kuninkaalle haasteli Hagen: "Varokaatte, herrani, vaan!
Lähetettäköön airut riita rauhassa ratkaisemaan.
Kentiesi hän suosiotanne suostuupi anomaan
Ja aarteen teille antaa. Sanan airut tuokohon.
Asevoimalla kimppuun käydä yhä sittekin aikaa on."
Waltharin luokse nyt Gunther lähetti Camelon,
Mi frankkien tuomari tuima ja mahtava Metzissä on.
Hän lensi kuin tuulen puuska luo Waltharin: "Vieras mies,
Ken olet sä, lausu! Mistä ja minne käy sun ties?"
Hänelle sankari haastaa: "Sä ensin ilmoita
Käskystä toisenko saavut vai omasta tahdosta?"
Ja ylpeä Camelo vastas: "Olen airut ainoastaan
Kuningas Guntherin kuulun; hän herra on frankkien maan."
"Tosiaankin", Walthari virkkoi, "mikä kumma teidät saa
Noin väijyen urkkimaankin mua, vierasta matkaajaa?
Walthari mä olen uljas, olen Akvitaanian mies.
Isä antoi mun pantiksi piennä, piti jättää kotini lies.
Ja hunnien huostassa olla. Nyt sieltä mä matkustan.
Kodin kalliin, vanhemmat rakkaat taas nähdä halajan."
"Hyvä", vastasi kuivasti airut, "ole valmis antamahan
Pois ratsusi, kultalippaas ja neitosi hurmaavan.
Jos luovuttamaan riennät sä kiirehin kaikki nuo,
Niin henkes ja jäsenes olla hyvä herrani rauhassa suo."
Walthari vastasi uljas: "Ei hullua suurempaa!
Kuninkaasihan vaatii multa, mit' en mieli kadottaa.
Hän jumala onko, jotta hän noin vain tehdä saa?
Ei vielä käteni kiini ole sidotut selkäni taa.
En viel' ole haavoitettu, en vaivassa vankilan;
Vaan jos hän tahtoo rauhaa nyt taiston sijahan,
Sata kultasolkea voipi hän multa lahjana kantaa;
Vieraana miehenä osaan kuninkaalle kunnian antaa."
Tän sanoman saattoi airut herralleen ratsastain.
Nyt Hagen hälle virkkoi: "Ota, minkä hän tarjoo vain!
Tuhoa aavistan muutoin; unen viime yönä näin
Sinusta, herrani, oikein hirmuisen mielestäin.
Ajoimme metsikössä yhdessä metsästellen,
Kun tiellesi, korkea herra, tuli karhu uhkaellen.
Tulipa taistelu tuima: peto viimein runteli
Ja lantioita myöten puri pois sun jalkasi.
Kun keihäs suorana kiitäin sua saavuin auttamaan,
Peto toisen silmäni riisti hirveillä hampaillaan."
Kuningas kylmästi pilkkas: "Sinuss' on isäs sankarimieltä:
Taistossa hänkin käytti ei kalpaa mut liukasta kieltä".
Nyt Hagenissa kiukku kovasti kuohahtaa:
"No hyvä, taistelusta rajusti riemuitkaa!
Edessä tuolla seisoo mies, jota mielitten.
Mä tässä loppua vuotan, en saalista tahdo, en."
Kunnaalle hän läheiselle vei rauhaan ratsunsa
Ja istui itse ruohoon, katsellen taistoa.
Kuningas Gunther luokseen nyt viittasi Camelon:
"Sanomaan mene tuolle: mulle koko aarre kuuluva on.
Ja jos hän vielä kieltää, niin olethan urhoinen
Ja taistoon ryhdyt sitte, hänet maahan kaataen."
Ja piispankaupungin herra Camelo ratsastikin,
Keltaisin töyhtöharjoin ja sinisin kypärin.
"Hei, ystävä!" huusi hän kaukaa, "hei, ystävä, kuullos vaan,
Koko kulta-aartees anna omaks frankkien kuninkaan!"
Walthari on vaiti. Silloin lähemmä hän ratsastaa.
"Koko kulta-aartees anna!" hän taaskin huudahtaa.
Waltharin maltti loppui: "Jo lakkaa kirkumasta!
Aarteeni Guntherilta mä varastinko Vastaa!
Lainannut mulle hän onko, sen sitte suuren koron
Keralla kiskoakseen tavalla ahnaan voron?
Mä hävitinkö maata, poltinko huoneita,
Kun korvausta hän vaatii uhmaillen minulta?
Tää kitsas on kansa, kun kieltää läpi maansa matkaamasta
Ja vieraan matkamiehen alueelleen astumasta.
Tie-oikeudesta siis maksan; kakssataa solkea suon
Kuninkaallesi. Kai otat multa ja näytät herralles tuon?"
"Enemmän tarjoa meille!" huus Camelo raivoissaan.
"Lorut loppu on. Kysymyksessä veres, henkesi on kokonaan."
Käsivartensa kilvin peitti hän kolminkertaisin,
Keihästään heilautti hän raivoin riehuvin
Ja tähtäsi taas ja heitti. Walthari kumarsi vain
Sen tieltä, ja ruohonurmeen se kiisi suhahtain.
"Hyvä on", huus Walthari, "olkoon nyt niinkuin tahdotte siis!"
Ja peitsen tumman urho myös heitti. Se peitsi kiis,
Se kiiti, kilven reunan vasemman puhkaisten,
Ja Camelon oikean käden se naulasi lanteesen
Sekä upposi selkään ratsun, mi pystyyn hypähtäin
Olis Camelon suistanut maahan; mut peitsi nyt esti sen näin.
Camelo kilven antoi pudota kädestään,
Vasemmin käsin peistä irrottain itsestään;
Vaan Walthari esiin syöksyi, asennon otti vahvan
Ja miekkansa pisti häneen syvälle asti kahvaan,
Yhdessä miekan ja peitsen veti pois — oi hirveät haavat! —
Ratsastaja ratsuinensa alas vaipuen kuolon saavat.
Näin Camelo herra kaatui, ja kuoleman huomasi tään
Hänen veljensä poika Kimo, myös Scaramund nimeltään.
"Haa! Minuhun koski se", huus hän. "Pois kaikki te muut nyt vaan!
Nyt kuolen tai kostaa kalliin sukulaiseni kuoleman saan."
Hän itkien juoksi; ahdas oli tie ja kuoppainen,
Ei voinut kenkään käydä avuksi hänellen.
Hän kiristi hampaitansa: "Aarteita en tahdokaan,
Vaan saavun setäni verta kovasti kostamaan".
Hän kahta keihästä kantoi; vapis harja kypärin.
Walthari vastasi hälle vain mielin uljahin:
"Jos taistelun alkaja olin, en käymästä kuoloon kiellä;
Vaan keihääsi pisto ei sentään saa lävistää mua vielä."
Nyt heitti Scaramund keihäät nopsasti peräkkäin.
Kävi kilpeen ensimmäinen, mut toinen maahan päin.
Nyt paljasti hän miekan, eteenpäin ratsastain,
Waltharin otsaa turhaan halkaista koettain.
Kävi kypäriin se isku kumisten, helisten;
Säkenet synkkään metsään sinkoili säihkyen.
Vaan Waltharin keihäs kiiti nyt salaman lailla vain
Heti Scaramundin kaulaan, hänet maahan pudottain.
Pään pois löi Walthari hältä, ei auttanut rukouskaan.
Sedän seurassa veljenpoika näin sortui kuolemaan.