KOLMAS LUKU.
Wiborada Reclusa.
Niitä, jotka vähimmän iloitsivat tästä odottamattomasta vierailusta, oli torninvartija Romeias. Hän tiesi likimailleen mikä häntä odotti, mutta eipä tiennyt kaikkea. Sill'aikaa kun apotti oli herttuatarta vastaanottamassa, tuli kyökkimestari Gerold hänen tykönsä ja sanoi: "Romeias, varustautukaa lähtemään ulos! Teidän on mentävä ilmoittamaan lähimpiin maakartanoihin, että niiden on vielä ennen iltaa toimitettava illallispöydän kaunistukseksi ne kanat, jotka ovat luostarille velkaa; ja sen lisäksi saatte itse hankkia vielä hyvän palasen metsänriistaa."
Tämä miellytti Romeiasta. Ei tämä ollut ensi kerta, jolloin hän lähti kokoilemaan vieraskanoja, ja isännät ja kellarimestarit luostarin verotiloilla tottelivat nöyrästi Romeiaan käskyjä, sillä hän käytti aina voimakasta puhetapaa. Ja metsästäminen oli hänen mielihuvinsa milloin tahansa. Romeias otti siis metsästyskeihäänsä, ripusti joutsen hartioilleen ja aikoi lähteä laskemaan muutamia koiria irralleen. Mutta kyökkimestari tarttui hänen kaapunsa helmaan ja sanoi: "Romeias, ei siinä vielä ole kaikki! Teidän on myöskin vietävä herttuattaren seuranaiset, joilta pääsy luostariin on kielletty, alas Schwarza-laaksoon ja esitettävä heidät hurskaalle Wiboradille, jotta hän heitä huvittaisi iltaan asti. Ja muistakaakin olla hieno ja kohtelias, Romeias, sillä joukossa on eräs kovin tummasilmäinen kreikatar…"
Silloin ilmestyi kolme syvää ryppyä Romeiaan otsaan, ja hän työnsi keihäänsä maahan että helähti. "Naisväkeäkö saattamaan?" huudahti hän, "siihen toimeen ei Pyhän Galluksen torninvartija käy!"
Mutta Gerold nyökkäsi hänelle merkitsevästi, sanoen: "Teidän on kuitenkin koetettava, Romeias. Eikö ole joskus ennenkin sattunut niin, että vartijat, jotka ovat uskollisesti täyttäneet tehtävänsä, ovat illalla saaneet ison ruukullisen viiniä kannetuksi tornikamariinsa? Halloo, Romeias!" Tyytymättömän miehen kasvot jälleen kirkastuivat. Hän lähti pihalle ja irroitti koiransa; vainukoira ja ajokoira syöksyivät heti hänen jälkeensä, ja majavakoirakin haukkui tyytyväisesti tahtoen tulla mukaan, mutta ylenkatseellisesti ajoi Romeias sen takaisin; kalalammikon ja sen asukkaiden kanssa ei metsämiehellä ollut mitään tekemistä. Haukkuvain toveriensa seuraamana hän astui ulos portista.
Praxedis ja muut herttuattaren palvelijattaret olivat tällä välin astuneet hevostensa selästä ja istuivat nyt nurmikolla päivänpaisteessa, puhua leperrellen keskenään kaikenlaista munkeista ja heidän parroistaan ja kaapuistaan ynnä korkean emäntänsä päähänpistoista. Silloin astui Romeias heidän eteensä, komentaen: "Eteenpäin!"
Praxedis tarkasteli kauvan hurjaa metsämiestä, eikä tiennyt miltä kannalta ottaa hänen esiintymistään; vihdoin kysyi hän nyreästi: "Minne sitte, ystävä hyvä?" Mutta Romeias osotti vain keihäällään erästä metsäntakaista kukkulaa eikä sanonut mitään. Silloin kysyi Praxedis: "Ovatko sanat teillä Sankt Gallenissa niin kalliita, ettei teidän kannata parempata vastausta antaa?"
Neitoset purskahtivat nauruun.
Silloin sanoi Romeias yksitotisesti: "Tulkoon ukkonen ja iskeköön teidät seitsemän sylen syvyyteen maan sisään!"
Praxedis vastasi tähän: "Me kiitämme teitä, arvoisa ystävä!" Täten oli keksitty sopiva alku puhelun jatkamiseksi. Romeias kertoi mitä hänet oli määrätty tekemään, ja naiset seurasivat häntä kernaasti.
Ja vähitellen tuli torninvartija huomaamaan, ettei suinkaan ollut kaikkian vaikein tehtävä saattaa sellaisia vieraita, ja kun kreikatar kyseli häneltä lähemmin kaikenlaista vartijantoimesta ja metsästyksestä, irroittui hänen kielensä kanta kitalaesta, ja hän kertoi seikkailuistaan karhujen ja metsäsikojen kanssa, niin että oli aivan hupaista kuulla; kertoipa hän kuulusta karjunpyynnistäkin, jolloin hän oli viskannut keihäänsä pedon kupeeseen, eikä kuitenkaan ollut onnistunut kaataa sitä; mutta se olikin ollut sellainen otus, että jalat olivat painossa vaununlastin veroiset, harjakset kuin metsän hongat ja hampaat kahdentoista kyynärän pituiset; — ja hän kävi edelleen yhä kohteliaammaksi, sillä kun kreikatar kerran pysähtyi kuuntelemaan laulurastaan helkähtelemistä, pysähtyi Romeiaskin kärsivällisesti, vaikka hänestä laululintu muuten oli halveksittava metsänotus, joka ei suurtakaan huomiota ansainnut. Ja kun Praxedis kumartui sieppaamaan lennosta kaunista leppäkerttua, joka lepatteli edestakaisin punertavassa sammalikossa, tahtoi Romeias avuliaasti vangita hänelle leppäkertun raskaasti raudoitetulla kengänpohjallaan, ja kun hän tällöin sattui murskaamaan sen kuoliaaksi, ei se suinkaan ollut hänen aikomuksensa.
He astuivat synkkää vuoripolkua ylöspäin; pirstautuneiden kallioiden keskitse juoksi Schwarza-joki alas laaksoon. Tässä notkossa oli P. Gallus kerran pudonnut orjantappurapensaikkoon ja lausunut seuraajalleen, joka tahtoi auttaa häntä ylös: "Anna minun maata; tässä olkoon minulle lepo ja asunto ainaiseksi!"
He eivät olleet pitkältäkään kavunneet vuorta ylöspäin, kun tulivat avonaiselle, tammien ympäröimälle paikalle. Suojelevaan kallioseinämään nojautuen seisoi siinä yksinkertainen, ristinmuotoon tehty kappeli. Sen viereen oli rakennettu neliskulmainen tupanen, joka myöskin yhdellä seinällään kosketti vuoreen; siinä huomasi vain yhden ainoan matalan, puuluukulla sulettavan ikkunan, mutta ei mitään ovea tai muuta sisäänkäytävää, eikä voinut ymmärtää miten ihminen sellaiseen rakennukseen pääsi sisään, jollei ehkä laskeutunut kallionpuoleisessa kattopuoliskossa olevasta luukusta alas. Vastapäätä tätä oli toinen samanlainen mökki, jossa myöskin oli vain yksi ainoa akkuna.
Silloin oli yleisenä tapana, että ne, jotka tunsivat halua munkkielämään, ja jotka, kuten P. Benediktus sanoo, tunsivat olevansa kyllin voimakkaat taistelemaan perkelettä vastaan omin voimin ilman hurskaan veljesseuran apua, muurauttivat itsensä tällaisiin mökkeihin. Heitä kutsuttiin reclausi, sisäänsuljetuiksi, erakoiksi, ja oli heidän elämänsä hyödyllisyys ja tarkoitus jotenkin samanveroinen kuin pylväspyhimysten Egyptinmaalla; kirpeä talvinen tuuli ja lumisateet tekevät alppien tällä puolella tosin erakkoelämän paljaan taivaan alla mahdottomaksi, mutta halu ihmisistä erottumiseen oli siltä täälläkin yhtä suuri.
Noiden neljän ahtaan seinän sisällä Iiriläiskummulla asui nykyään sisar
Wiborad, aikanansa suuresti ylistetty naiserakko.
Hän oli syntyisin Aargaun Klingnausta ja oli ollut kaunis, ylpeä ja monitaitoinen neitonen, joka veljeltään Hittolta oli oppinut kaikki latinalaiset virret, eikä hän alkuaan ollut suinkaan ollut taipumaton sulostuttamaan jonkun miehen elämää, jos vain oikean olisi löytänyt; mutta Aargaun miesvoiman kukka ei löytänyt armoa hänen silmäinsä edessä, ja hän teki pyhiinvaellusmatkan Roomaan. Ja siellä on hänen riihottoman mielenlaatunsa täytynyt tuntea läpitunkevaa täristystä, — kukaan aikalaisista ei tiedä miten se tapahtui; kolme pitkää päivää juoksenteli hänen veljensä Hitto edestakaisin Forumia ja Kolosseumin holvien alla ja Konstantinuksen riemukaaren kautta aina Tiberin varrella olevan neliotsaisen Januksenpatsaan luo, etsien sisartansa vaan löytämättä häntä; mutta neljäntenä päivänä ilmestyi tämä Salariselle portille, pää ylväästi pystyssä ja loistavin silmin, ja sanoi, ettei mikään maailmassa ollut hänelle minkäänarvoista, niinkauvan kun P. Martinukselle ei oltu osotettu sitä kunnioitusta, mikä hänelle oli tuleva.
Ja kotiin palattuaan määräsi hän kaiken omaisuutensa Konstanzin tuomiokirkolle sillä ehdolla, että hengelliset herrat vuosittain joka syyskuun yhdentenätoista päivänä pitäisivät erityisen juhlan P. Martinuksen kunniaksi; itse hän muutti ahtaaseen mökkiin, jossa naiserakko Zilia aikoinaan oli asunut, ja vietti täydellistä luostarielämää. Ja kun sielläkään ei olo hänestä ollut tarpeeksi ankaraa, meni hän P. Galluksen laaksoon; piispa itse seurasi häntä sinne ja kääri hänen ympärilleen mustan hunnun ja talutti hänet iiriläiskummulla olevaan mökkiin ja luki siunauksen sen ylitse; muurikauhalla hän löi ensi iskun kiviin, joilla ovi tuli muurattavaksi kiinni, ja painoi neljästi sinettinsä lyijyyn, niin että aukkopaikat täyttyivät ja erotti hänet siten maailman yhteydestä, ja tämän kestäessä kaikui munkkien laulu synkkänä ja surullisena kuin hautajaisissa.
Mutta ympärillä asuvaiset pitivät uutta naiserakkoa suuressa arvossa; hän oli paljon kokenut tietäjätär, sanoivat he, ja monena sunnuntaina seisoivat he pää pään vieressä niityllä mökin edustalla, ja Wiborad seisoi akkunassaan saarnaten heille; ja muitakin naisia asettui asumaan läheisyyteen ja pyysi hänen johdattamaan heitä hyveeseen.
"Nyt olemme matkan perillä", sanoi Romeias. Praxedis ja hänen seuralaisensa katsahtivat ympärilleen, mutta ainoatakaan ihmisolentoa ei ollut nähtävissä; myöhästyneitä perhosia ja leppäkerttuja tanssi päivänpaisteessa ja sirkka siritti nurmikossa. Wiboradin mökissä oli akkunaluukku lykätty kiini, niin että vain kaitanen säde auringonvaloa sai pilkistää sisään. Hymisevää, hidasta ja puoleksi nenän kautta honottavaa virrenveisuuta kuului hiljaisuuden halki. Romeias koputti keihäällään akkunaluukkuun, mutta se pysyi edelleen sulettuna, ja virrenveisuu jatkui keskeytymättä. Silloin sanoi torninvartija: "Meidän on hänet toisella tavalla koputettava esiin!"
Romeias ei ollut elintavoiltaan erittäin hienostunut, muuten hän ei olisi tehnyt niin, kuin nyt teki.
Hän alkoi laulaa muuatta laulua, jolla hän usein huvitti luostarioppilaita, kun nämä teuhasivat hänen tornikamarissaan, nykivät häntä parrasta ja puhalsivat hänen isoon torveensa. Se oli yksi noita säveliä, joita niin kauvan kun saksankieli on ollut olemassa on tuhansia laulettu vapaalla maantiellä, teidenristeyksissä, metsänsopukoista ja kaukaisilta kunnailta tuulen viedä ja tuulen tuoda, ja kuului se näin:
Ma tiedän tammen, se parhaillaan
On viherjäverhossansa,
Siin' päivät päästänsä kuhertaa
Villikyyhkynen riemujansa.
Ma tiedän vuoren, josta vaan
Saa rääkynää inhaa kuulla,
Siin' pöllö harmaja asustaa,
Vois itse piruks' sitä luulla!
Ja kytän torvi se vienosti soi,
Mut surman tuo kytän nuoli:
Mult' laulun kaunihin kyyhky sai,
Vaan pöllö, se nuolestan' kuoli.
Romeiaan laulu teki melkein saman vaikutuksen, kuin jos olisi kallionlohkareen paiskannut sisään Wiboradin mökkiin. Heti ilmestyi inhimillinen haamu nelikulmaiseen ikkunaan: laihasta kaulasta kohosivat kalpeat, kuihtuneet naisen kasvot, joissa suu oli ottanut vihamielisen suunnan suoraan nenää kohti. Mustaan huntuun verhoutunut vanha vaimo kumartui kauvas ulos ikkunasta; hänen silmänsä kiiluivat kamalasti. "Joko taas, saatana?" huusi hän.
Silloin astui Romeias esiin ja sanoi sävyisästi: "Ilkeä vihollinen ei osaa niin kauniita lauluja kuin Romeias, luostarinvartija. Rauhoittukaa, sisar Wiborad, minä tuon luoksenne pari hienoa neitosta, jotka luostarin herrat sulkevat teidän hauskaan seuraanne."
"Kaikotkaa kauvas, te kavalat haamut!" huusi erakko. "Me tunnemme kyllä ansat, joita kiusaaja asettaa. Poistukaa, poistukaa!"
Mutta Praxedis lähestyi mökkiä ja kumarsi säädyllisesti sen laihalle asujalle: hän ei tullut helvetistä, vaan korkealta Twieliltä järven toisella rannalla, selitti hän tälle. Hiukkasen kavalakin osasi kaunis kreikkalaislapsi olla, sillä vaikka hänen tietonsa Schwarza-laakson erakkomajasta olivat vasta tänään saatuja, lisäsi hän kuitenkin, että hän oli jo paljo kuullut puhuttavan sisar Wiboradin hurskaasta elämästä, jonka vuoksi hän nyt oli käyttänyt ensi tilaisuutta hyväkseen päästäkseen hänen puheilleen.
Näytti siltä kuin olisi muutamia ryppyjä Wiboradin otsassa silinnyt. "Ojenna minulle kätesi, muukalainen!" hän sanoi, ojentaen käsivartensa ulos ikkunasta. Kaapu sysäytyi hiukan syrjään, niin että käsivarsi koko lihattomassa laihuudessaan tuli päivänvaloon.
Praxedis ojensi eukolle oikean kätensä. Kun nuoren, lämpimän veren tykintä hänen valkeassa kädessään kosketti erakon kuivuneita sormia, tuli tämä vähitellen vakuutetuksi kreikattaren ihmisluonnosta.
Romeias huomasi asiain kääntyvän suotuisempaan suuntaan, ja hän vieritti muutamia kallionlohkareita mökin ikkunan alle. "Kahden tunnin kuluttua tulen noutamaan teidät; jääkää Herran haltuun, neitoseni!" sanoi hän. "Elkääkä pelästykö, jos hän saa kaatuvantaudin kohtauksen", kuiskasi hän kreikattarelle.
Sitte vihelsi Romeias koiransa luokseen ja astui niiden kanssa metsän pimentoa kohti. Hän oli kulkenut noin kolmisenkymmentä askelta ilman muuta eteenpäin, mutta sitte käänsi hän pörröisen päänsä ja vähitellen koko ruumiinsakin ympäri; keihääseensä nojautuen hän herkeämättä katseli mökin eteiselle nurmikentälle, aivan kuin olisi hän kadottanut jotakin. Mutta mitään ei häneltä ollut jäänyt sinne.
Praxedis hymyili ja lähetti tälle karkeimmalle kaikista torninvartijoista lentomuiskun. Silloin kääntyi Romeias äkisti ympäri, tahtoi työntää keihään olallensa, pudotti sen ja kompastui, saavutti jälleen mielenmalttinsa ja katosi vankkaa ravia sammaleisten puiden taakse.
"Oi maailman lapsi, joka pimeydessä vaellat", torui erakko ikkunastaan, "minkä liikkeen teit kädelläsi?"
"Se oli vain leikkiä…" sanoi Praxedis hilpeästi.
"Syntiä se oli!" huusi Wiborad niin julmalla äänellä, että Praxedis säikähtyi.
"Oo perkeleen töitä ja sokeutta!" saarnasi erakko edelleen. "Te annatte silmienne kavalasti kierrellä, kunnes ne salamana sattuvat miehen sydämmeen, ja viskaatte lentomuiskun, niinkuin se ei mitään olisi. Eikö se ole mitään, että joku katselee taaksensa, sen sijaan että katsoisi eteensä? Ken kätensä auralle laskee ja vetää sen takaisin, ei se ole sovelias Jumalan valtakuntaan! Leikkiä vain?! Oi, ojentakaa minulle iisoppia, pyyhkiäkseni sillä teidän syntinne, ja lunta, sillä teidät puhtaaksi pestäkseni!"
"Niin en ajatellut", vastasi Praxedis punehtuen.
"Te ette paljoakaan ajattele", sanoi Wiborad, katsellen tarkastelevasti Praxedista kiireestä kantapäähän asti. "Ette te myöskään ajattele sitä, että tänään kannatte viheriänkeltaista hametta, ja että niin julkea väri on kauhistus maailmata karttavalle silmälle, ja että te olette vyönne niin höllästi ja huolettomasti sitonut ympärillenne, kuin olisitte maatakiertävä tanssijatar. Valvokaa ja rukoilkaa!"
Erakko katosi hetkeksi ikkunasta, sitte tuli hän jälleen näkyviin ja ojensi karkeaksi punotun nuoran ulos. "Minun tulee sääli sinua, kuhertava kyyhkyrukka", sanoi hän. "Riistä uumiltasi silkkivyö ja ota tässä vastaan kieltäymyksen vyö Wiboradin kädestä; se olkoon sinulle kehoituksena luopumaan turhasta puheesta ja touhusta. Mutta jos jälleen syntinen sydämmesi johdattaa sinut kiusaukseen lähettämään vartijoille lentosuukkosia, niin käännä pääsi auringonnousua kohti ja laula virsi: 'Herra, tule turvakseni!' — ja jollet sittekään rauhaa saa, niin sytytä vahakynttilä ja pidä etusormeasi liekin päällä, niin olet sillä hetkellä turvattu, sillä tuli parantaa tulen."
Praxedis loi katseensa maahan.
"Sananne ovat katkerat", sanoi hän.
"Katkerat!" huusi eukko: "Kiitetty olkoon Herra, ettei huulillani asu mitään suloista makua! Pyhäin suiden pitää olla katkerat. Kun Pakomius istui korvessa, tuli Herran enkeli hänen luokseen ja toi hänelle laakeripuun lehtiä ja kirjoitti niille rukouksen sanat ja sanoi: 'Niele lehdet; ne maistuvat suussasi kuin sappi, mutta sinun sydämmesi täyttyy yltäkylläisesti todellisella viisaudella.' Ja Pakomius otti lehdet ja söi ne, ja siitä hetkestä alkaen tuli hänen suunsa katkeraksi, mutta hänen sydämmensä täyttyi makeudella, ja hän ylisti Herraa."
Praxedis vaikeni. Jonkun aikaa vallitsi täydellinen äänettömyys. Herttuattaren muita naisia ei ollut enää näkyvissä. Kun erakko oli ojentanut vyönsä ikkunasta, olivat he tyrkänneet toisiansa kyynäspäillään ja hiljaa hiipineet mökin toiselle puolelle. He poimivat metsässä ison kimpun kanervia ja syksykukkia ja nauraa kihertelivät keskenään.
"Emmekö mekin sido sellaista vyötä vyötäisillemme?" sanoi yksi.
"Sitte vasta, kun aurinko mustana nousee", sanoi toinen.
Praxedis oli laskenut nuoran kädestään ruohikkoon. "En tahdo riistää teiltä vyötänne", sanoi hän, katsellen arasti mökin ikkunaan.
"Voi sinuas suruton olento", lausui Wiborad, "se vyö, jota me kannamme, ei ole mikään lasten leikkikalu, kuten se, jonka sinulle ojensin; Wiboradin vyö on rautasiima, joka on täynnä tylsiä piikkejä, ja se kilisee kuin kahle ja leikkaa lihaa; — sinun silmäsi kauhistuisivat sen nähdessään."
Praxedis astui metsään ikäänkuin katsellakseen, eikö Romeiasta pian kuulunut takaisin. Erakko lienee huomannut, ettei hänen vieraansa tuntenut oloaan kovin hauskaksi, sen vuoksi hän ojensi ikkunastaan lautasen, jolle oli asetettu puolitusinaa punasen vihreitä omenia.
"Käykö sinulle aika pitkäksi, maailman tytär?" kysyi hän. "Ota ja syö, jolleivät parannuksen sanat sinua tyydytä. Leivoksia ja makeisia ei minulla ole, mutta myöskin nämä omenat miellyttävät Herraa hyvin, sillä ne ovat köyhien ruokaa."
Kreikkalais-impi tiesi mitä soveliaisuus määräsi. Mutta omenat olivatkin puuomenia. Kun hän oli syönyt puolen ensimmäisestä, meni hänen suloinen suunsa väärään ja kyyneleitä helmeili hänen silmistään vasten hänen tahtoaan.
"Miltä ne maistavat?" huusi erakko. Silloin pudotti Praxedis ikäänkuin vahingossa omenanlopun kädestään. "Jos Luoja olisi kaikkiin pannut sellaisen kirpeyden, ei Eeva milloinkaan olisi omenaa maistanut", sanoi hän ja hymyili happamen imelästi.
Tästäkös Wiborad loukkautui. "Hyvä", vastasi hän, "että et anna muiston Eevasta sammua mielestäsi! Hänellä oli samanlainen maku kuin sinulla, ja sen vuoksi on synti maailmaan tullut."
Praxedis silmäsi taivaalle, mutta ei suinkaan mistään mielenliikutuksesta. Yksinäinen haukka kierteli ylhäällä Wiboradin mökin päällä. "Oi jospa voisin parissasi lentää yli Bodenjärven", ajatteli hän. Sitte pudisti hän veitikkamaisesti päätään.
"Miten olisi minun alotettava", kysyi hän, "jotta tulisin täydelliseksi kuten te?"
"Maailmasta tykkänään kieltäytyminen", vastasi Wiborad, "se on lahja ylhäältä; ihminen ei sitä voi itselleen antaa. Paastoaminen, lähdeveden juominen, lihan kuolettaminen, virsien lukeminen, ne ovat kaikki vaan valmistuksia. Tärkein asia on, että osaa valita itselleen hyvän suojeluspyhimyksen. Me naiset olemme heikkoa sukua, mutta harras rukouksemme huutaa Jumalan sotijat sivullemme, jotka auttavat meitä. Katsohan tähän pieneen ikkunaan: sen vieressä hän usein seisoo yön hiljaisuudessa, minun ajatusteni valittu, uljas piispa Martinus, ja kohtaa kilvellään ja keihäällään ryntäävää perkelettä; sininen sädekehä käy. ulos hänen päästään, ja kun hän lähestyy, säihkyy pimeydestä kuin salamoita, ja kirkuen pakenevat paholaiset. Ja kun taistelu on loppuun saatettu, käy hän kanssani tuttavalliseen seurusteluun; minä uskon hänelle kaikki, mikä sydäntäni painaa, kaiken ahdistukseni, mikä minua naapurieni puolelta kohtaa, ja kaiken tuskan, minkä minulle luostarin väki tuottaa, ja pyhimys nyökkää minulle päätään ja puistaa uhkuvia kiharoitaan ja ottaa kaiken tämän mukaansa taivaaseen ja kertoo siitä ystävälleen, arkkienkeli Mikaelille, jonka joka maanantai on vartioitava Isä Jumalan valtaistuinta;[7] siten tulee se oikeaan paikkaan, ja Wiborad, tämä halvimmista kaikkein halvin istuimella istuvan palvelijoista, ei joudu unhotukseen…"
"Sittepä tahdon minäkin valita Pyhän Martinuksen suojeluspyhimyksekseni", sanoi Praxedis.
Mutta sitä ei Wiborad ollut ylistyspuheellaan tarkoittanut. Hän loi halveksivan ja mustasukkaisen katseen kreikkalaistytön punaisiin poskiin. "Herra antakoon teille anteeksi rohkeutenne!" sanoi hän ristien käsiään. "Luuletteko te, että se on tehty yhdellä kevytmielisellä sanalla ja sileillä kasvoilla? Se on kuulumatonta! Monia pitkiä vuosia taistelin minä ja kannoin kieltäymyksen ryppyjä kuin arpia otsallani, enkä vielä saanut sitä armoa osakseni, että hän olisi minuun kerrankaan katsettaan luonut. Hän on ylhäinen pyhimys ja uljas sotija Herramme edessä, ja hän katsoo itselleen vain koeteltuja kilvoittelijoita."
"Hän ei tule rukoustani tylysti hylkäämään", ehätti Praxedis väliin.
"Mutta te ette saa rukoilla häntä", huusi Wiborad kiukkuisena, "kuuletteko, te ette saa rukoilla häntä! Mitä on hänellä teidän kanssanne tekemistä? Teidänlaisianne varten on toisia suojeluspyhimyksiä. Minä mainitsen teille yhden. Ottakaa hurskas isä Pakomius suojelijaksenne."
"Häntä en tunne", sanoi Praxedis.
"Se on ikävätä, mutta oppikaa hänet nyt tuntemaan. Hän oli kunnianarvoinen erakko Teben korvessa, söi juuria ja heinäsirkkoja ja oli niin hurskas, että hän jo eläessään kuuli ilmojen ja planeettien soivan, ja sanoi usein: 'Jos kaikki ihmiset voisivat kuulla sen, mitä minun korvieni nyt on sallittu kuulla, jättäisivät he kotinsa ja kontunsa, ja ken olisi vetänyt kengän oikeaan jalkaansa, jättäisi vasemman paljaaksi ja juoksisi korpeen.' Mutta Aleksandriassa oli neitonen nimeltä Thais, josta ei kukaan tiennyt, oliko hänen kauneutensa hänen kevytmielisyyttään suurempi vaiko päinvastoin. Silloin lausui Pakomius: 'Sellainen olento on rasitus koko Egyptinmaalle'; ja hän varusti itsensä matkaan, leikkasi partansa ja voiteli itsensä ja astui krokotiilinsa selkään, jonka hän rukouksensa voimalla oli tehnyt itsellensä alamaiseksi; ja hän meni naisen luo, kuin olisi hän ollut hänen rakastajansa. Suuren palmupuisen keppinsä hän myös oli ottanut mukaansa ja tärisytti sillä syntisen vaimon sydäntä niin, että tämä poltti silkkivaatteensa ja koristuksensa ja seurasi Pakomiusta kuin vuona paimentaan. Ja tämä sulki hänet kalliohautaan, johon jätti vain yhden pienen ikkunan avoimeksi, ja opetti häntä rukoilemaan; ja viiden vuoden perästä oli Thaiksen kilvoitus päättynyt, ja neljä enkeliä vei hänen pelastetun sielunsa taivaaseen."
Mutta Praxedistä ei tämä suuresti huvittanut. "Vanha korpiukko takkuisine partoineen ja katkerine huulineen ei ole hänelle kyllin ylhäinen, sen vuoksi on minun siihen tyydyttävä", ajatteli hän itsekseen. Mutta ääneen ei hän sitä tohtinut lausua.
Nyt kajahti luostarin iltakellon ääni mäntymetsin halki. Silloin poistui erakko ikkunastaan ja veti luukut kiini. Hymisevää rukouksen lukemista alkoi kuulua sisältä, ja siihen sekautui ikäänkuin putoavien iskujen rätinää. Eukko ruoski itseään.
Tällä välin oli Romeias kaukana metsässä alkanut saaliinajonsa ja nakannut keihäänsä; mutta hän olikin pitänyt tammenhakoa metsävuohena. Närkästyneenä hän veti keihäänsä takaisin vastaan hangottelevasta kannosta, — se oli ensi kerta hänen eläessään, jolloin hänelle moista oli sattunut.
Wiboradin majan edustalla oli kauvan hiljaista. Sitte kuului hänen äänensä jälleen, mutta ikäänkuin muuttuneena, sointuen täyteläistä intohimoa: "Astu alas, Pyhä Martinus, rohkea sotasankari, sinä minun lohdutukseni yksinäisyydessä, tähteni ajan synkeydessä! Astu alas, minun sieluni on vyöttänyt itsensä sinua katselemaan, minun silmäni janoavat sinua."
Ja jälleen kävi kaikki äänettömäksi nurmikentällä majan edessä — kunnes Praxedis yhtäkkiä hytkähti kokoon. Kamala huuto kajahti mökistä. Hän juoksi ikkunan luo ja katseli sisään: erakko oli langennut polvilleen, kädet korkealle kohotettuina ja silmät lasimaisesti eteensä tuijottaen. Hänen vieressään makasi ruoska, katumuksen välikappale.
"Jumalan tähden", huusi Praxedis, "mikä teillä on?" Wiborad hypähti ylös ja puristi suonenvedontapaisesti kreikkalaistytön kättä. "Ihmislapsi", sanoi hän murtuneella äänellä, "jonka on sallittu katsella Wiboradin tuskia, lyö rintaasi, sillä merkki on annettu. Tulematta jäi ajatusteni valittu, suuttuneena siitä, että arvottomat huulet ovat lausuneet hänen pyhää nimeään, mutta Pyhä Gallus on ilmestynyt sieluni silmäin eteen, hän, joka ei vielä milloinkaan ole käynyt tänne sisälle — ja hänen kasvonsa olivat kuin kärsivän ja hänen vaatteensa revitty ja palanut. Hänen luostariansa uhkaa joku vaara. Meidän on pidettävä esirukous sen puolesta, jottei hänen opetuslapsensa horjahtele vanhurskauden tiellä."
Hän kumartui ulos ahtaasta ikkunastaan ja huusi: "Sisar Wendelgard!"
Silloin lykättiin vastapäätä olevassa mökissä luukku syrjään ja vanhahkot kasvot tulivat näkyviin; se oli kelpo rouva Wendelgard, joka siellä murehti aviopuolisoaan, jota ei ollut kuulunut palaavaksi viimeiseltä sotaretkeltä.
"Sisar Wendelgard", lausui Wiborad, "veisatkaamme kolmasti virsi:
'Armahda minua, Jumala, sun laupeutesi jälkeen.'"
Mutta sisar Wendelgard oli juuri uneksivalla kaiholla muistellut herraansa ja puolisoansa; Jumalaan turvaten hän oli lujasti vakuutettu siitä, että hän vielä kerran palaisi kotiin hunnien maasta, ja olisi mielellään jo nyt astunut majansa ovesta ulos siintävään ilmaan ottamaan vastaan toivottua tulijaa.
"Ei nyt ole virrenveisuun aika", huusi hän nurmikentän yli.
"Sitä suloisempana kaikuu vapaaehtoinen hartaus taivasta kohti." Ja
Wiborad alotti korkealla äänellään virren. Mutta vastausta ei kuulunut.
"Miksi et yhdy Daavidin riemulauluun?"
"En voi", oli Wendelgardin yksinkertainen vastaus. Häntä oli monivuotinen erakkoelämä vähitellen ruvennut ikävystyttämään. Monia tuhansia virsiä oli hän Wiboradin käskystä veisannut, jotta P. Martinus vapauttaisi hänen aviopuolisonsa vihollisten vallasta; mutta aurinko nousi, aurinko laski — yhä jäi tämä tulematta. Ja tyly naapuri oli häntä suuresti loukannut eriskummallisilla tavoillaan.
Mutta Wiborad katseli hellittämättä taivaalle, kuten se, joka selkeällä päivällä odottelee näkevänsä pyrstötähden. "Oo sinä tottelemattomuuden ja ilkeyden yltäkylläinen astia", huusi hän, "tahdonpa rukoilla puolestasi, että pahat henget luotasi karkoitettaisiin. Sinun silmäsi on pimeä ja ymmärryksesi sekava!"
Kuitenkin vastasi näin soimattu levollisesti: "Elkää tuomitko, ettei teitäkään tuomittaisi. Silmäni on vielä yhtä terävä kuin vuosi takaperin, kun se kuutamoyönä voi nähdä, miten majanne ikkunasta laskeuduitte alas ja kuljitte, Herra ties minne, — ja ymmärrykseni yhä punnitsee, tokko semmoinen suu kuin teidän kykenee virsiä veisaamalla ihmeitä toimittamaan."
Silloin vääristyivät Wiboradin kalpeat kasvot kuin olisi hän nielaissut piikiven. "Voi sinuas, pirun riivaama!" huusi hän, ja kokonainen virta haukkumasanoja tulvasi hänen huuliltaan; mutta naapurikaan ei jäänyt vastausta vaille, yhä nopeammin sinkosi vihaisia sanoja heidän välillään, kietoutuen toisiinsa ja sekautuen; kallioseinistä kajahti kireä, soinnuton kaiku ja säikytti pöllöparia, jolla oli pesänsä kallionkolossa, niin että se rääkäisten lehahti lentämään.
Mykällä hämmästyksellä kuunteli Praxedis tätä melua; halusta olisi hän mennyt väliin sovittajaksi, mutta hento ei koskaan kykene teräviä erottamaan.
Silloin kajahti metsän reunasta jahtitorven hilpeä ääni ja koirain terhakka haukunta; hitaasti läheni Romeiaan korkea vartalo paikkaa, missä riideltiin. Kun hän toisen kerran oli viskannut keihäänsä, ei se enää ollut sattunutkaan hakoon, vaan komeaan saksanhirveen; se riippui hänellä selässä, ja vyöhönsä hän oli ripustanut kuusi elävää jänistä, jotka Tablattin arentimies oli ansoilla pyytänyt.
Ja kun metsämies älysi erakot, iloitsi hänen sydämmensä; hän ei tosin lausunut sanaakaan, mutta hän irrotti kaksi elävätä jänistä vyöstään; ja heiluttaen toista oikeassa, toista vasemmassa kädessään, heitti hän ne niin tarkasti torailevain naisten kapeista ikkuna-aukoista sisään, että Wiborad, jonka päätä jäniksen pehmeä nahka oli sähköiskun tavalla koskettanut, kimakasti kiljaisten veti sen sisään. Kelpo Wendelgardilta oli kaksinpuhelun kuumuudessa avautunut musta mekkonsa; jänis sujahti hänelle äkisti kaulan ja kaapun väliin, sotkeutui hänen vaatteihinsa, etsi ulospääsyä eikä tiennyt mihin pyrkiä, niin että myöskin urhean rouvan kauhistus valtasi. Niinpä katkesi kummaltakin puolelta sanatulva, ikkunaluukut vetäistiin äkäisesti kiini ja kummulle palasi rauha.[8]
"Lähtekäämme kotiin, ennenkun ilta joutuu", sanoi Romeias kreikkalaisneidolle. Praxedista ei eukkojen tora eikä Romeiaan rauhanvälitys ollut niin kiinnittänyt tähän paikkaan, ettei hän olisi hennonut lähteä. Hänen seuralaisensa olivat jo omin päin alkaneet paluumatkan.
"Jänikset ei teille taida olla suurenarvoisia", sanoi hän vartijalle, "koska niitä niin huolimattomasti viskaatte maailmaan."
"Eipä hyvinkään", nauroi Romeias; "kuitenkin olisi lahja ollut kiitoksen arvoinen."
Tällöin avautui kattoluukku Wiboradin mökissä, erakon laiha haamu tuli puoleksi näkyviin, ja kohtalaisen suuri kivi lensi Romeiaan pään yli häntä kuitenkaan kohtaamatta. Se oli kiitos jäniksestä.
Tästä näkee, että seuraelämän tavat niinä aikoina monessa suhteessa erosivat meidänpäiväisistämme.
Praxedis ilmaisi ihmetystään kohtauksen johdosta. "Sellaista sattuu aina joka toinen viikko", vastasi Romeias. "Pieni erä sappea ja suuttumusta antaa erakkoeukoille uutta elinvoimaa; hyvätyö on siis avustaa niiden syntymistä."
"Mutta onhan hän pyhimys", sanoi Praxedis arasti. Silloin murahti Romeias partaansa. "Olkoon hän iloinen", sanoi hän, "jos hän semmoinen on. En tahdo riistää häneltä hänen hurskautensa vaippaa. Mutta sen jälkeen kun kävin Konstanzissa tervehtimässä äitini sisarta, on minulle selvinnyt kaikenlaista, joka ei minusta vallan hurskaalta näytä. Ei ole vielä unhotettuna, miten hän piispan oikeuden edessä sai vastata jonkin asian vuoksi, joka ei minuun koske, ja kertovatpa Konstanzin kauppiaat sitä heiltä kysymättäkin, miten tuomiokirkon luona asuvat erakot heille lainailevat hurskaiden pyhiinvaeltajain lahjoittamia almurahoja oikeata nylkykorkoa vastaan. Mitä minä sille voin, että jo poikuusijässäni kerran sain kivilouhimossa käsiini harvinaisen suuren piikiven? Kun olin sen särkenyt, istui sen sisässä sammakko, joka katseli minua suurin silmin. Sen jälkeen tiedän, mitä väkeä erakot ovat. Hip hop — trari trara!"
Romeias saatti uuden ystävättärensä sen luostaripiirin ulkopuolella olevan talon portille, joka oli määrätty tälle yömajaksi. Siellä seisoivat jo palvelijattaret, ja kukkaiskimppu, jonka he olivat poimineet, makasi portin edessä olevalla kivipöydällä.
"Meidän on sanottava jäähyväiset toisillemme", lausui torninvartija.
"Voikaa hyvin!" sanoi Praxedis. Sitte erkani Romeias hänestä. Astuttuaan kolmisenkymmentä askelta, katsoi hän tarkasti taakseen. Mutta kahdesti ei aurinko nouse samana päivänä, kaikkein vähemmän luostarin torninvartijalle. Hän ei enää saanut mitään lentosuukkosta. Praxedis oli käynyt sisään.
Silloin palasi Romeias hitaasti takaisin, sieppasi lupaa kysymättä kukkakimpun kivipöydältä ja lähti matkaansa. Saaliinsa hän jätti luostarin keittiöön. Sitte meni hän tornikamariinsa, naulasi kukkakimpun seinälle ja piirusti sen alle hiilellä sydämmen, jossa oli kaksi silmää, pystysuora viiva nenänä ja vaakasuora suuna.
Luostarioppilas Burkard tuli kamariin kujeilemaan hänen kanssaan. Tämän niskaan hän tarttui mahtavalla kourallaan, ojensi hänelle hiilen ja asetti hänet seinän eteen ja komensi: "Kirjoita nimi alle!"
"Kenenkä nimi?" kysyi poika.
"Hänen!" sanoi Romeias.
"Mitä minä tiedän 'hänestä' ja 'hänen' nimestään!" sanoi koululainen harmistuneena.
"Siinä sen taas näkee", murahti Romeias, "mitä opiskeleminen hyödyttää! Kahdeksan tuntia joka päivä istuu nulikka aasinnahkojensa[9] takana eikä edes tiedä, mikä tuon vieraan neitosen nimi on!…"
NELJÄS LUKU.
Luostarissa.
Hadwig rouva oli tällä aikaa toimittanut hartauttansa P. Galluksen haudalla. Sen jälkeen ajatteli apotti ehdottaa hänelle kävelyä siimekkäässä luostarinkäytävässä, mutta herttuatar pyysi ensin saadakseen nähdä kirkon aarteet. Naisen mieli, vaikka se olisi mitä ylevin, iloitsee aina nähdessään koristuksia, helyjä ja kauniita vaatteita. Apotti koetti johtaa hänen mieltänsä toisaalle, selittäen että luostari oli köyhä ja pikkuinen ja että serkku varmaan oli matkoillaan valtakunnassa ja keisarinhovissa nähnyt paljo arvokkaampaa; mutta se ei auttanut.
He astuivat sisään sakaristoon.
Apotti avautti mustuneet arkut; niissä sai ihailla monia purppuranvärisiä messukaapuja sekä koruompelulla ja pyhästä historiasta otetuilla aiheilla koristettuja pappispukuja. Oli niissä sellaisiakin kuvia, jotka vielä läheltä koskettivat roomalaista pakanuutta, kuten esimerkiksi kuvaus Merkuriuksen ja Philologian häistä.
Tämän jälkeen avattiin korulippaat. Niistä loisti vastaan jalojen metallien kimellys, hopeaisia lamppuja ja kruunuja välkkyi siellä myöskin sekä ohueksi taottuja kultalehtiä evankeliumikirjani sitomiseen ja alttarin koristamiseen, — luostarin munkit olivat tuoneet ne polviensa ympärille käärittyinä Italiasta epävarmoja alppipolkuja myöten; kallisarvoisia merkillisiä astioita, delfiinin muotoisia kynttilänjalkoja, pylväiden päällä seisovia simpukankuoria, jotka olivat muodoltaan kuin majakoita, pyhäsavuastioita ja paljon muuta, — se oli runsas ja rikas aarre. Vielä oli siellä merikullasta valmistettu kalkki, joka valoa vasten asetettuna kimalteli kauniisti; sen reunasta oli pala lohennut.
"Kun edeltäjäni Hartmuth makasi kuolinvuoteellaan", sanoi apotti, "tehtiin tähän lääkettä jauheesta, viinistä ja hunajasta ja annettiin hänen juoda kuumeen lievittämiseksi."
Merikullan sisässä nähtiin pieni kovakuoriainen, joka oli niin hyvästi säilynyt kuin olisi se vasta äskettäin siihen istahtanut; ei varmaankaan osannut tämä hyönteinen aavistaa, istuessaan esihistoriallisina aikoina tyytyväisenä heinänkorrellaan, ennenkun sitkeänä virtana valuva maapihka sen nielasi sisäänsä, että se tällä tavalla säilyisi jälkimaailmalle.
Mutta sellaiseen mykkään todistajaan luonnonvoimien ihmeellisestä toiminnasta ei siihen aikaan luotu huomiota; ainakin oli kamariherra Spazzo, joka myöskin tarkkaavaisesti katseli kaikkia esineitä, huvitettu aivan toisenlaisista kysymyksistä. Hän ajatteli miten paljo mieluisempaa olisi ollut elää sotakannalla näiden hurskaiden miesten kanssa, sen sijaan että nyt vierasystävänä heiltä kattoa pyyteli, ja anastaa ase kädessä heidän alueensa ja aarteensa. Ja kun hän eläessään oli jo usein nähnyt monen ylhäisen ystävyyden äkisti muuttuneen vihollisuudeksi, varustautui hän ajatuksissaan taasenkin tällaista mahdollisuutta varten; hän kiinnitti tarkasti muistoonsa sakariston oven aseman ja mutisi itsekseen: "Siis kuorista ensimmäinen ovi oikealle!"
Myöskin näytti apotti älynneen, että niin paljon kullan ja hopean näkeminen voi herättää himoa niiden omistamiseen; sen vuoksi hän ei avannutkaan viimeistä lipasta, jossa aarteista kallisarvoisimmat olivat, vaan sai aikaan että he lähtivät ulos sakaristosta.
He ohjasivat askeleensa luostarin kasvitarhaan. Se oli suunniteltu avaraksi alaltaan ja kasvoi siinä paljon vihanneksia keittiön tarpeeksi, paljon hyödyllisiä lääkeyrttejä ja parantavia juuria.
Puistosta oli erotettu laaja osa kesyttömille eläimille ja linnuille, joita oli sekä sellaisia, joita asusti läheisillä alpeilla, että myöskin pitkämatkaisten vierasten lahjoittamia luostarin puutarhaan.
Siellä huvitti Hadwigia karhujen kömpelöt liikkeet; hullunkurisesti hypellen kiipesivät ne ylös ja alas tarhaan pystytettyä paalua myöten. Vielä oli siellä tylppönokkainen apina, joka samaan vitjaan sidotun merikissan kanssa piti hurjaa peliä aamusta iltaan; näistä molemmista luontokappaleista lausui muuan senaikainen runoilija, ettei niiden olemassaolon perustaksi voitu keksiä mitään hyödyllistä lahjaa tai taipumusta.
Vanha vuorivuohi seisot hiljaa ja pää maahan painuneena ahtaassa tarhassaan; sittekun tunturialppien ylpeä poika ei enää saanut hengittää jäätikköjen purevan kylmää ilmaa, oli se käynyt sokeaksi, sillä ei jokainen olento viihdy alhaalla ihmisten laaksoissa.
Aivan toisin oli laita paksunahkaisten mäyräin; niiden ohitse mentäessä naurahti ilkeä Sindolt. "Ole tervehditty, sinä pieni, pahasisuinen eläin", sanoi hän, "sinä luostarikyttäin jalo otus!"
Toisaalta jälleen kajahti läpitunkeva vihellys. Joukko tunturisopuleja kiiti keinotekoisten kallioiden halkeamain lävitse näkyviin. Hadwig rouva ei vielä koskaan ollut nähnyt tätä hauskaa eläintä, jonka vuoksi apotin oli selitettävä hänelle niiden elintapa.
"Ne nukkuvat enemmän kuin mitkään muut luontokappaleet", lausui hän, "valvoessaankin ne uneksuvat; ja kun talvi lähenee, kokoovat ne kaikenlaisia olkia ja heiniä yhteen, ja yksi niistä rupee selälleen jalat haarallaan, toiset pinovat rikkakasan sen vatsalle, tarttuvat kiini häntään ja kulettavat sen sitte kuin täyteen lastatun kuormavaunun pesäänsä."
Silloin sanoi ilkeä Sindolt kamariherra Spazzolle: "Mikä vahinko, ettette te syntyneet tällaiseksi tunturihiireksi, se olisi ollut mieluinen toimi teille!"
Kun apotti oli kääntynyt toisaalle, rupesi Sindolt esittämään eläimiä omalla tavallaan. "Tuossa on väkevä Tutilomme!" sanoi hän osottaen muuatta karhua, joka juuri oli heittänyt kumppaninsa pitkälleen maahan. "Tuossa sokea Thieto!" — hän osotti vuorivuohta, ja juuri oli hän antamaisillaan apotilleenkin jonkun vähemmän miellyttävän kuvaisen eläinkunnasta, kun herttuatar puuttui puheeseen sanoen: "Koska kerran osaatte kaikkien suhteen tehdä vertauksia, mihin minua vertaisitte?"
Sindolt joutui hämilleen. Kaikeksi onneksi oli kurkien ja haikaroiden joukossa kaunis hopeafasaani, joka tuuditteli helmenharmaata välkkyvää pyrstöänsä päivänpaisteessa.
"Tuohon tuolla!" virkkoi Sindolt.
Mutta herttuatar kääntyi Ekkehardiin, joka uneksien katseli vilinää eläintarhassa. "Oletteko te samaa mieltä?" kysyi hän. Ekkehard säpsähti. "Oi valtiatar", sanoi hän vienolla äänellä, "ken julkeaa noiden kirkuvien ja kaakattavien luontokappaleiden seasta etsiä teille kuvaista?"
"Mutta jos me sitä vaadimme…"
"Silloin tiedän vain yhden linnun", lausui Ekkehard. "Meillä ei sitä ole, eikä kenelläkään muulla; valoisina kesäöinä lentää se korkealla päittemme päällä ja sivuaa siivillään taivasta. Sen linnun nimi on Caradrion; kun siltä putoo höyheniä maahan, parantuu niillä joku sairas mies; lintu laskeutuu nimittäin alas miehen luo ja panee nokkansa hänen suuhunsa, imee miehen sairauden itseensä ja puhdistaa itsensä jälleen iankaikkisessa valossa: silloin on mies pelastettu."
Apotti tuli jälleen paikalle ja katkaisi enempien vertauspuheiden latelemisen. Eräässä omenapuussa istui muuan palveleva veli, joka poimi omenia koriin. Kun Hadwig rouva lähestyi puuta etsiäkseen sen alla siimestä, tahtoi tämä laskeutua alas, mutta herttuatar viittasi hänelle pysymään puussa. Nyt kuului hentojen pojan-äänten laulua puiston perältä; ne olivat luostarin oppilaat, jotka tulivat tuomaan herttuattarelle tervehdyksensä. Vaikka olivat vallan nuoria poikasia, kantoivat he jo munkinkaapua, ja moni oli kerinnyt tonsurin yksitoistavuotiaaseen päähänsä. Kun nuo tulevan ajan punaposkiset apotit lähestyivät juhlasaatossa opettajainsa johtamina, katseet maahan luotuina, totisesti ja hitaasti laulaen latinalaisia säkeitään, lennähti vieno ivahymy Hadwig rouvan huulille; väkevästi hän potkasi lähimmän korin kumoon, niin että omenat vierivät koululaisten riveihin ja hyppelivät pitkin heidän kaapujaan. Mutta tästä vähintäkään häiriytymättä jatkoivat he kulkuaan; ainoastaan muuan kaikkein pienimmistä yritti kumartua ottamaan houkuttelevaa hedelmää maasta, mutta hänen vierustoverinsa tarttui ankarasti hänen vyöhönsä ja pidätti häntä.
Hyvillä mielin katseli apotti nuoren väen ryhtiä ja sanoi: "Kuri erottaa ihmisen eläimestä; ja vaikka heille viskaisitte hesperiidien omenia, pysyisivät he lujina." Hadwig rouva oli liikutettu. "Ovatko kaikki oppilaanne yhtä hyvästi kasvatettuja?" kysyi hän.
"Ehkä tahdotte itse tutkia", sanoi apotti; "ulomman luostarikoulun isot oppilaat tietävät yhtä hyvin, mitä kuri ja kuuliaisuus on."
Herttuatar nyökäytti päätään. Apotti vei hänet ulompaan luostarikouluun, jossa enimmäkseen kasvatettiin ylhäisten maallikkojen poikia ynnä niitä, jotka aikoivat antautua maalliseen pappissäätyyn.
He astuivat vanhinten luokkaan. Opettajansijalla seisoi syväoppinen Ratpert ja johdatti nuorisoa Aristoteleen Logican ymmärtämiseen. Kumartuneina pergamenttiensä ylitse istuivat oppilaat; tuskin he käänsivät päätäänkään sisäänastuvia katsellakseen. Oppi-isä ajatteli niittää kunniaa kasvateistaan. "Notker Labeo!" huusi hän. Se oli helmi hänen oppilastensa joukossa, totinen tieteen toivo; hinterällä ruumiilla istui mahtava pää, josta suunnaton alahuuli arvostelevasti eteni maailmaan, merkkinä vankasta kestäväisyydestä tutkimuksen kivikoisilla poluilla ja aiheena hänen liikanimensä syntymiseen.
"Siitä pojasta tulee vielä jotakin", kuiskasi apotti; "jo kahdentoista vuotiaana hän sanoi koko maailman olevan kirjan ja luostarien siinä klassillisia paikkoja".[10]
Esiin huudettu antoi viisaan katseensa kulkea pitkin kreikkalaista tekstiä ja käänsi sitte tärkeän totisena seuraavan syvämielisen kohdan:
… "Jos puussa tai kivessä löydät viivan tapaisesti juoksevan juovan, niin on se yhdensuuntaisesti asettuneiden osien yhteinen raja. Jos kivi tai puu juovan kohdalla jakautuu kahtia, niin näemme kaksi juovantapaista läpileikkausta jakauman kohdalla, missä ennen oli vain yksi juova ja viiva. Ja sen lisäksi näemme kaksi uutta pintaa, jotka ovat yhtä leveät kuin kappale oli paksu, kun uusia pintoja ei vielä nähty. Tästä käy selville, että tämä kappale alkuaan oli yhdistyksen kautta syntynyt."
Mutta tuskin oli tämä yhdistetyn kappaleen käsite onnellisesti saatu selvitetyksi, kun jotkut nuorista ajattelijoista kallistivat päänsä yhteen ja kuiskivat keskenään kiihkeästi; yksin luostarioppilas Hepidankin, joka Notkerin mestarillisesta käännöksestä piittaamatta koko tarmollaan leikkasi nelisiipistä ja kiverähäntäistä pirua penkkiinsä, keskeytti työnsä… Nyt kääntyi opettaja kysymyksellään seuraavan puoleen: "Mutta miten tulee pinnasta yhteinen raja?" Tämä jatkoi edelleen kreikkalaisesta tekstistä, mutta liike koulupenkkien keskellä kävi yhä voimakkaammaksi; kuului suhinaa ja murinaa kuin kaukaisista hätäkelloista, tekstin kääntämisestä ei enää tullut mitään … ja yhtäkkiä syöksyivät Ratpertin kasvatit pystyyn, ympäröivät herttuattaren ja riistivät hänet apotin ja kamariherran sivulta. "Vangittu! Vangittu!" huusi hilpeä nuoriso ja linnoitti itsensä ja saaliinsa koulupenkkien taa. "Vangittu! Me olemme vanginneet Schwaabin herttuattaren! Mitä maksetaan lunnaita hänestä?"
Hadwig rouva oli jo ollut moninaisissa elämänkohdissa. Mutta että hän voisi joutua koulupoikain vangiksikin, sitä hän ei olisi koskaan voinut aavistaa. Mutta koska tämä oli hänelle jotakin uutta, huvitti se häntä. Hän mukautui leikkiin.
Oppi-isä Ratpert toi halkolaatikosta mahtavan patukan, jota hän uhkaavasti heilutti päänsä ympäri ja huusi, kuten ennen muinoin Neptunus, metelöitsijöille seuraavat Virgiliuksen säkeet:
"Siinäkö määrin luottoan' teihin te käytätte väärin?
Taivaan ja maan jopa käskyttän' aivan, te tuulet,
Julkeatten ylös myllertää sekä niin metelöidä?!
Quos ego!!"
Uusi riemunkarjunta oli vastauksena. Jo oli koulusali jaettu penkeillä ja jakkaroilla kahteen osaan; toisessa olivat kapinoitsijat vankineen, toisessa herttuattaren ällistyneet seuralaiset. Spazzo herra mietti jo rynnätä linnoitukseen ja jaella tukevia nyrkiniskuja pää-ilkimysten joukkoon. Apotti ei saanut sanaa suustaan; oppilasten rohkeus oli lamannut kaikki hänen jäsenensä.
Korkea vanki seisoi koulusalin toisessa päässä eräässä akkunakomerossa, viisitoistavuotiaat ryöstäjänsä joka haaralla ympärillään.
"Mikä on tämän kaiken tarkoituksena, te tyhmät pojat?" kysyi hän hymyillen.
Silloin astui joukosta esiin muuan johtajista, notkisti polvensa ja sanoi nöyrästi: "Ken tulee muukalaisena, on ilman suojaa ja rauhaa, ja rauhaa vailla olevia pidetään vankeudessa, kunnes he lunastavat itsensä vapaiksi."
"Opitteko sellaistakin kreikkalaisista kirjoistanne?"
"Ei, valtiatar, se on saksalainen tapa."
"No, sittepä lienee minun lunastettava itseni irti", sanoi Hadwig rouva nauraen, ja hän tarttui kiini punaposkiseen logiikantutkijaan ja veti hänet luokseen suudellakseen häntä. Mutta tämäpä riistäytyikin irti ja juosten meluavien toveriensa joukkoon huusi:
"Sellaista rahaa me emme tunne!"
"Mitä sitten tahdotte lunnaiksi?" kysyi herttuatar. Hän oli jo käydä kärsimättömäksi.
"Myöskin piispa Salomo Konstanzista oli kerran vankimme", sanoi poika, "ja hän toimitti meille kolme uutta lupapäivää vuodessa ynnä lähetyksen lihaa ja leipää, ja hän sen kirjallisesti vahvisti testamentissaan."
"Oi sinä koskaan kyllästymätön nuoruus! Lienee sitte minunkin oltava anteliaisuudessa ainakin piispan vertainen. Oletteko jo maistaneet Bodenjärven siikoja?"
"Emme!" huusivat pojat.
"Niinpä on teidän vuosittain saatava kuusi siikaa muistoksi minusta.
Kala tekee hyvää nuorille suille."
"Lupaatteko sen meille oikein kirjeellä ja sinetillä?"
"No, jos niin täytyy!"
"Kauvan eläköön Schwaabin herttuatar! Eläköön hän!" huudettiin joka taholta. "Hän on vapaa!" Penkit työnnettiin jälleen paikoilleen, ja hyppien ja riemuiten saattoivat veitikat vankinsa vapauteen. Taampana lentelivät Logican pergamenttilehdet ilonosotuksina ilmaan; vetäytyivätpä itse Notker Labeonkin huulet karkeaan hymyyn; ja Hadwig rouva lausui:
"Olittepa sangen armeliaat, nuoret herrani; suvaitkaa panna patukka jälleen kätköönsä, herra opettaja!"
Aristoteleen jatkamista ei tänään enää käynyt ajatteleminenkaan. Eiköhän oppilaiden vallattomuus ollutkin läheisessä yhteydessä heidän logiikanlukujensa kanssa? Totisuus on usein kuiva, lehdetön, ontelo puunrunko, sillä muutenhan ei hilpeydellä olisi sijaa sitä vehmaudellaan seppelöidä…
Kun herttuatar jätti koulusalin apotin seurassa, sanoi tämä: "Vielä on teillä näkemättä luostarin kirjasto, opinhaluisten sielujen parantola ja tieteen aseiden varuskamari." Mutta Hadwig rouva oli väsynyt; hän kiitti. "Mitran on pidettävä sanani", hän sanoi, "ja vahvistettava kirjallisesti lahjoitukseni koululaisillenne. Tahdotteko laittaa vahvistuskirjan valmiiksi, jotta sen varustan allekirjoituksellani ja sinetilläni."
Cralo herra vei vieraansa tälle osotettuihin huoneisiin. Kulkien ristikäytävää pitkin he menivät erään kammion ohitse, jonka ovi oli avoinna. Paljaan seinän vieressä seisoi matala paalu, josta puolen miehenkorkeuden tasalla riippui kahle. Oven yläpuolelle oli vaalistunein värin maalattu miehen kuva, joka laihoilla sormillaan piteli ruoskaa. "Ketä Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; hän vitsoo jokaista, kenen hän pojakseen ottaa" (Hebr. XII, 6), oli sen alle kirjoitettu isoin kirjaimin.
Hadwig rouva katsoi kysyvästi apottiin.
"Ruoskimiskammio!"[11] sanoi tämä.
"Eikö kenkään veljistä ehkä satu juuri nyt olemaan rangaistuksen tarpeessa", kysyi herttuatar, "se saattaisi olla opettavainen esimerkki…"
Silloin tempasi ilkeä Sindolt äkisti ylös oikean jalkansa, aivan kuin olisi hän astunut okaaseen, kurotti korvansa taaksepäin, kuin olisi joku häntä huutanut, ja sanoen: "Minä tulen heti paikalla!" katosi kiiruusti hämärään käytävään.
Hän kyllä tiesi miksi.
Notker änkyttäjä oli vuosikausien työn jälkeen päättänyt erään psaltarikirjan jäljentämisen ja sirosti koristanut sen hienoilla kynäpiirustuksilla; sitä oli kateellinen Sindolt eräänä yönhetkenä veitsellä viileskellyt ja kaatanut kannullisen viiniä sen päälle. Tästä hyvästä oli hänet tuomittu kolmasti ruoskittavaksi, ja viimeinen erä oli hänellä vielä saamatta; hän tunsi hyvin tämän kammion ja sen katumusvälikappaleet, jotka arvojärjestyksessä riippuivat seinällä, alkaen yhdeksänsyisestä "skorpioonista" aina yksinkertaiseen "ampiaiseen".
Apotti ehdotti, että he poistuisivat tästä kolkosta suojasta; hänen loistohuoneensa olivat kukkasilla koristetut. Hadwig rouva heittäytyi yksinkertaiseen nojatuoliin levähtääkseen, sillä hän oli väsynyt paljosta katselemisesta. Hän oli muutamina harvoina hetkinä nähnyt ja elänyt paljon. Oli vielä puolen tunnin aika illallisen alkamiseen.
Joka tänä väliaikana olisi kulkenut ympäriinsä munkkikopeissa, olisi saanut vakuuden siitä, ettei yksikään luostarin asukkaista ollut jäänyt aivan välinpitämättömäksi ylhäisen vierailun johdosta. Maailmasta mitä jyrkimmästi eronneetkin mielet tuntevat kyllä, että naiselle aina tulee osottaa kunnioitusta.
Harmaapäistä Tutiloa oli vastaanotossa suuresti surettanut, että hänen kaapunsa vasenta hihaa tässä tilaisuudessa kaunisti reikä; se olisi muissa oloissa kyllä jäänyt paikkaamatta aina seuraavaan suureen juhlapäivään asti, mutta nyt ei mikään viivyttely auttanut; neulalla ja langalla varustettuna hän istui lavitsallaan ja korjasi vauriotaan.
Ja koska hän kerran oli päässyt vauhtiin, leikkasi hän myöskin sandaaleihinsa uudet pohjat ja kiinnitti ne pienillä nauloilla. Hän hyräili jotakin säveltä, jotta työ paremmin joutuisi.
Radolt, filosoofi, käveli otsa rypyissä edestakaisin huoneensa lattialla, ajatellen että mahdollisesti sattuisi tilaisuus ylistää vapaasti laaditussa puheessa korkean vieraan mainetta. Korottaakseen välittömän tunteenpurkauksen vaikutusta mietti hän sen valmiiksi edeltäkäsin. Hän tahtoi panna sen perustukseksi Tacituksen lauseen germaaneista: "He myöskin uskovat naisissa asuvan jonkin pyhän ja ennustavan lahjan; sen vuoksi he eivät koskaan halveksi heidän neuvoaan ja mukautuvat heidän määräyksiinsä." Tämä olikin miltei kaikki, mitä hän kuulopuheelta naisesta tiesi; mutta hän vilkutti oravansilmiään ja oli vakuutettu siitä, että hän alettuaan muutamilla purevilla viittauksilla tovereillensa helposti voisi johtaa puheen herttuattaren ylistykseksi. Valitettavasti ei hänelle kuitenkaan tullut tilaisuutta pitää puhettaan, koskei ymmärtänyt hankkia sellaista.
Esilukemista ennen aterian alkua toimitti tällä viikolla Ekkehard. Herttuattaren kunniaksi oli hän valinnut 45:nnen psalmin; hän astui nyt esiin ja sanoi johdatukseksi: "Herra, avaa huuleni, jotta suuni kiitostasi julistaisi", ja kaikki lausuivat sen puoliääneen hänen perässään, kuin siunaukseksi hänen lukemiselleen.
Nyt korotti hän äänensä ja alotti psalmin, jota pyhä kirja itse nimittää 'kauniiksi lauluksi':
"Minun sydämmeni ajattelee kauniin laulun: minä veisaan kuninkaasta,
minun kieleni on jalon kirjoittajan kynä.
Sinä olet kaikkein kaunein ihmisten lasten seassa: armo on vuodatettu ulos sinun huulissas; sentähden siunaa Jumala sinua iankaikkisesti.
Pane miekkas vyölles, sinä sankari, ja kaunista itses
kunniallisesti.
Menesty sinun kauneudessas, kiiruhda sinun sanasi totuuden, siveyden
ja vanhurskauden tähden, niin sinun oikia kätes ihmeitä osottaa.
Terävät ovat sinun nuoles, että kansat lankeevat sinun etees maahan,
jotka sydämmestänsä kuninkaan viholliset ovat.
Jumala, sinun istuimes pysyy aina ja iankaikkisesti: sinun
valtakuntas valtikka on oikeuden valtikka.
Sinä rakastit oikeutta, ja vihasit jumalatonta menoa: sentähden, o
Jumala, on sinun Jumalas voidellut sinua iloöljyllä, enempi kuin
sinun osaveljes.
Kaikki sinun vaattees ovat sula Mirrham, Aloes ja Ketsia. Koska sinä
norsunluisesta majastas lähdet, niin he ilahuttavat sinun…"
Herttuatar näytti ymmärtävän näissä sanoissa hänelle tarkoitetun tervehdyksen; aivan kuin olisi hän itse puhutellut itseään psalmin sanoilla, kiinnitti hän silmänsä Ekkehardiin. Mutta tämä ei jäänyt apotilta huomaamatta; sen vuoksi hän antoi merkin keskeyttää lukeminen, ja psalmi jäi päättämättä, kun kaikki miehissä istuivat pöytään.
Mutta sitä ei Cralo herra voinut estää, että Hadwig käski innostuneen esilukijan istumaan vasemmalle puolelleen. Tämä sija olisi oikeastaan arvojärjestyksen mukaan tullut vanhalle dekaani Gozbertille; mutta tästä oli sitä odotellessaan jo kauvan tuntunut siltä, kuin olisi hän istunut tulisilla hiilillä, sillä hän oli kerran joutunut Hadwig rouvan Herrassa nukkuneen puolison kanssa karkeaan sanasotaan luostarin aarteiden ryöstämisen takia ja oli jo silloin kantanut herttuattarellekin kaunaa; — tuskin oli hän huomannut tämän aikomuksen, kun hän hyvillä mielin astui syrjään ja työnsi portinvartijan dekaanintuoliin. Ekkehardin vasemmalle puolelle tuli istumaan herttuattaren kamariherra Spazzo ja tämän viereen munkki Sindolt.
Ateria alkoi. Kyökkimestari, hyvin tietäen että vieraiden tullessa niukkaa luostariruokaa oli luvallista höystää, ei ollut tyytynytkään tavalliseen liskoherkkuun eikä muutenkaan ollut noudattanut apotti Hartmuth-vainajan ankarata ruokalistaa.
Tosin ilmestyi kyllä ensiksi höyryävä hirssipuuro, jolla se, ken tunnollisesti tahtoi pitää kiini benediktiinien ruokajärjestyksestä, sai itsensä kylläiseksi ravita; mutta vati seurasi vatia, mahtavan puurokupin sivulta ei puuttunut karhunpaisti, olipa ylemmässä kalalammikossa asuva majavakin saanut heittää henkensä illallisvieraiden iloksi; fasaaneja, peltokanoja, turturikyyhkysiä ja muita pienempiä lintuja seurasi ja kaloja määrätön valikoima, niin että lopulta jokaisella riistalajilla, sekä kahlaavalla että kävelevällä, lentävällä, uivalla ja ryömivällä, oli edustajansa luostarin ruokapöydässä.
Ja monikin veljistä taisteli silloin sydämmessään vaikeata taistelua, yksinpä Gozbertkin, dekaanivanhus… Hirssipuuroon oli hän kyllästynyt ja mahtavasti otsaansa rypistäen työntänyt edestään hirvenpaistin ja karhunreiden, aivan kuin olisi paha vihollinen niiden takana väijynyt; mutta kun kaunis, ruskeaksi paistunut teirenpaistikin asetettiin hänen läheisyyteensä, höyrysi siitä uneksivaa paistintuoksua hänen nenäänsä, ja tuoksun mukana tulivat hänen nuoruutensa seikkailut: miten hän itse neljä vuosikymmentä takaperin kierteli metsiä ja varhaisessa aamusumussa tavotteli kotkottavaa metsoa, ja miten häntä silloin oli kohdannut metsänvartijan soma tytär, ja… Kahdesti voitti hän vielä kätensä kiusauksen, mutta kolmannella kertaa hän ei enää jaksanut … teirenpuolikas makasi hänen edessään ja tuli kiiruusti syödyksi.
Spazzo herra oli hyväksyvästi nyökännyt päätään lautasten ja vatien moninaiselle paljoudelle; komea Reininlohi, kaloista kaikkein parhainta, oli nopeasti kadonnut hänen sormiensa kautta, ja kysyväisesti silmäili hän ympärilleen etsien juotavaa. Silloin toi Sindolt, hänen naapurinsa, esiin kiviruukun ja täytti siitä hänen metallisen pikarinsa, kilisti hänen kanssaan ja sanoi: "Luostarin kellarin jalointa lajia!" Spazzo herra yritti ottaa valtavan kulauksen, mutta silloin puistatti hänen ruumistaan kuin vilutaudissa, ja työntäen pikarin syrjään kirosi hän: "Sepä oli koko piru luostariveljeksi!" Ilkeä Sindolt oli nimittäin sekottanut hänelle karhunmarjoja karvaaseen omenaviiniin. Mutta kun kamariherra tahtoi palkita hänen vierasystävyyttään nyrkiniskulla, nouti hän lepytteeksi tummanpunaista Valtellineriä ison ruukullisen. Valtelliner on kelpo juoma, johon jo keisari Augustuskin oli upottanut surunsa Varuksen tappiosta; ja vähitellen leppyi Spazzo herra ja tyhjensi pikarinsa Churin piispan menestykseksi — jolta luostari oli viinin saanut — vaikkei häntä muuten lähemmin tuntenut, ja Sindolt piteli myöskin urhoollisesti puoliansa. "Mitä sanoo suojeluspyhimyksenne tuommoisesta juomisesta?" kysyi kamariherra.
"Pyhä Benediktus oli järkevä mies", sanoi Sindolt. "Sen vuoksi hän kirjoittikin lakiinsa: 'Vaikka kirjoitettu onkin, että viini ei ylipäätään ole mikään sovelias juoma munkeille, ei siitä nykyaikaan kuitenkaan saane ketään vakuutetuksi. Sen vuoksi, ja katsoen heikompien luonteiden vajavaisuuteen, määräämme kullekin puoli mittaa päivän osaksi. Mutta kenkään elköön juoko juopumukseen asti, sillä viini saattaa viisaimmankin horjahtamaan viisauden polulta'…"
"Hyvin sanottu!" sanoi Spazzo ja joi pikarinsa pohjaan.
"Mutta tiedättekö myöskin," kysyi Sindolt, "mitä niille veljille on säädetty, joiden seuduilla kasvaa vain vähän tai ei ollenkaan rypäleen mehua? Niiden on kiittäminen ja ylistäminen Jumalaa, eikä lainkaan nuristava."
"Sekin hyvin sanottu!" sanoi Spazzo ja tyhjensi uudelleen pikarinsa.
Tällä välin "koetti apotti parhain voimin keskustelullaan huvittaa korkeata orpanaansa. Aluksi veti hän Burkhard herran verrattomat ominaisuudet esiin. Mutta Hadwigin vastaukset olivat kuivia ja yksitavuisia. Siitä' huomasi apotti, että kaikella on aikansa, niin myöskin leskeksi jääneen vaimon rakkaudella miesvainajaansa kohtaan. Hän siis muutti puheenaihetta ja kysyi, missä määrin luostarin koulut olivat herttuatarta miellyttäneet.
"Minun käy sääli noita nuoria poikasia, joiden nuorella ijällään on niin paljon opittava. Eikö tämä ylenpalttinen oppi ole heille raskas kuorma, jonka te heidän hartioilleen sälytätte ja jota heidän koko elämän ikänsä on vaivaloisesti laahattava eteenpäin?"
"Sallikaa minun, jalo serkku," vastasi apotti, "ystävänänne ja veriheimolaisenanne huomauttaa teille, että enemmän punnitsisitte sanojanne! Tieteenharjoittaminen ei nuorelle ihmiselle ole mikään rasittava pakko, se on pikemminkin kuin mansikkarove; mitä enemmän hän siitä nauttii, sitä suuremmaksi käy hänen nälkänsä."
"Mutta mitä on pakanallisella Logica-taiteella tekemistä jumaluusopin kanssa?" kysyi Hadwig rouva.
"Oikeissa käsissä käyteltynä se on ase Jumalan kirkon suojelemiseksi," lausui apotti. "Sen tarjoamilla keinoilla ovat useat kerettiläiset taistelleet uskovaisia vastaan, nyt taistelemme me samoilla aseilla heitä vastaan; ja uskokaa minua, kaunis kreikka ja latina on paljon hienompi ase kuin oma maankielemme, joka taitavimmankin käden käyttelemänä on vain kömpelön nuijan veroinen."
"Ohoo," sanoi herttuatar, "onko meidän teiltä vielä opittava mikä hienoa on? Minä olen elänyt tähän asti puhumatta ollenkaan latinaa, herra serkkuni."
"Ei se teitä vahingoittaisikaan, vaikka oppisittekin sitä," sanoi apotti. "Ja kun latinankielen ensimmäiset sulosoinnut ovat virkistäneet korvianne, myönnätte kyllä, että saksalainen äidinkielemme on nuori karhu, joka ei opi seisomaan eikä kävelemään, jollei sitä klassillinen kieli nuoleksi. Sitäpaitsi opettaa vanhain roomalaisten suu meille viisautta; kysykää vaan vierustoveriltanne."
"Onko se totta?" kysyi Hadwig rouva Ekkehardilta, joka vaijeten oli kuunnellut edellistä keskustelua.
"Totisesti on se totta, korkea rouva!" sanoi tämä tulisesti, "niin että teidänkin olisi tarpeen oppia tätä viisautta."
Hadwig rouva uhkasi häntä sormellaan: "Oletteko sitte itse ammentaneet virkistystä vanhoista pergamenteistänne!"
"Virkistystä ja onnea!" lausui Ekkehard säkenöivin silmin. "Uskokaa minua, korkea rouva, kaikissa elämänkohdissa on hyvä etsiä klassikoilta neuvoa. Eikö Cicero opeta meitä maallisen viisauden sokkeloisilla poluilla vaeltamaan oikeata tietä? Emmekö Sallustiuksesta ja Liviuksesta ammenna kehotusta miehenmieleen ja urheuteen, Virgiliuksen lauluista aavistusta katoamattomasta kauneudesta? Raamattu on meille uskon johtotähti, mutta vanhat kirjailijat loistavat päämme päällä kajastuksena auringosta, joka laskettuaankin vielä lähettää virkistävän loisteensa ihmisten mieliin…"
Ekkehard oli puhunut innostuksella. Herttuatar ei ollut siitä päivästä alkaen, jolloin vanha herttua Burkhard pyysi hänen kättänsä, nähnyt yhtäkään ihmistä, jota jokin asia olisi innostuttanut. Hänellä itsellään oli ylevä henki, joka helposti omisti myöskin sille vieraita aineksia. Kreikkaa hän oli nuoruudessaan opetellut byzantilaisen kosinnan vuoksi. Latinaa kohtaan hän tunsi jonkinmoista kunnioitusta, koska se oli hänelle vieras kieli. Tuntematon asia meissä aina herättää kunnioitusta, tuntemamme sitävastoin näyttäytyy meille oikeassa arvossaan, joka enimmiten on vähäisempi kuin mitä osasimme aavistaa. Myöskin Virgiliuksen nimeen yhtyy tarumaisuuden käsite…
Tällä hetkellä syntyi Hadwigin sydämmessä päätös oppia latinaa. Aikaa hänellä kyllä siihen oli. Ja kun vielä kerran oli katsahtanut naapuriinsa Ekkehardiin, tiesi hän myös, kenestä piti hänen opettajansa tulla…
Herkullinen jälkiruoka, johon kuului persikoita, melooneja ja kuivattuja viikunoita, oli nautittu. Toisista pöydistä kuuluva vilkas keskustelu todisti viiniruukun kiertelevän ahkerasti ympäri.
Myöskin aterian jälkeen — niin määräsivät veljeskunnan säännöt — oli mielten virkistykseksi luettava kappaleita raamatusta tahi pyhien isien elämästä.
Ekkehard oli edellisenä päivänä alkanut P. Benediktuksen elämäkerran lukemisen, jonka paavi Gregorius oli kirjoittanut. Veljet vetivät pöydät yhteen, viiniruukku seisoi koskemattomana ja huoneessa syntyi hiljaisuus. Ekkehard jatkoi toisesta luvusta:
"Mutta eräänä päivänä, kun hän oli yksin, lähestyi häntä kiusaaja. Sillä muuan pieni musta lintu, jota yleisesti kutsutaan varikseksi, alkoi lentää lepatella hänen päänsä ympärillä ja ahdisti häntä niin herkeämättä, että pyhimys olisi voinut vangita sen ojennettuun käteensä, jos olisi tahtonut.
Mutta hän teki ristinmerkin, ja silloin pakeni lintu.
Mutta kun se lintu oli kadonnut, seurasi niin suuri lihan kiusaus, ettei pyhä mies koskaan ollut sellaista kokenut. Sillä jo kauvan aikaa sitte oli hän nähnyt erään naisen. Tämän asetti paha vihollinen nyt hänen sielunsa silmien eteen ja antoi tämän olennon sytyttää Jumalan sotijan sydämmessä sellaisen tulen, että kuluttavainen rakkaus alkoi hänessä leimuta, ja hän himon ja kaihon voittamana jo ajatteli hylätä erakkosäätynsä.
Silloin loi äkkiä taivaallinen armo säteen hänen päällensä, niin että hän palasi itseensä. Ja hän näki vieressänsä tiheän pensaikon nokkosia ja orjantappuroita, ja hän riisui vaatteet päähänsä ja syöksyi alastomana orjantappurain okaisiin ja nokkosien polttimiin, kunnes hän koko ruumis yhtenä verihaavana lähti pensaasta.
Siten lääkitsi hän sielun haavat ruumiin haavoilla ja sai voiton synnistä…"
Hadwig rouvaa ei tämä luku suuresti huvittanut; hän katseli ikävystyneenä ympäri pöytäseuraa. Kamariherra Spazzo — lieneekö hänestäkin vaalittu aihe tuntunut sopimattomalta, vai olisiko Valtelliner-viini kihonnut hänelle päähän — löi lukijalta äkkiä kirjan kiini, niin että sen puinen kansi helähti, ja kohottaen pikariaan sanoi hänelle: "Pyhä Benediktus eläköön!" Ja Ekkehardin häntä nuhtelevaisesti katsellessa yhtyivät myöskin nuoremmat veljistä maljaan, jota he pitivät täydellä vakavuudella esitettynä; viritettiinpä joissakin ryhmissä ylistyslaulukin pyhimyksen kunniaksi, tällä kertaa hupaisena juomalauluna, ja meluava riemu kajahteli salissa.
Mutta apotin arvelevaisena katsellessa ympärilleen ja Spazzo herran houkutellessa nuoria hengenmiehiä yhä juomaan heidän suojeluspyhimyksensä menestykseksi, kumartui Hadwig rouva Ekkehardin puoleen ja kysyi häneltä matalalla äänellä:
"Opettaisitteko te minulle latinaa, nuori klassillisuuden ihailija, jos tahtoisin opetella sitä?"
Silloin kajahti Ekkehardin sydämmessä ikäänkuin kaiku äsken luetusta:
"Viskaudu nokkosiin ja orjantappuroihin ja kiellä!" Mutta hän sanoi:
"Käskekää, minä tottelen!"
Herttuatar katsahti nuoreen munkkiin vielä merkillisen pikaisella katseella, kääntyi sitte apotin puoleen puhellen mitättömistä asioista.
Luostariveljet eivät osottaneet vielä minkäänlaista halua jättää käyttämättä tämänpäiväistä suotuisaa tilaisuutta. Apotin silmistä lienee loistanut armollinen ja lempeä hohde, eikä kellarimestarikaan sulkenut oveaan, kun he saapuivat alas portaita tyhjine ruukkuineen. Neljännessä pöydässä istuva vanha Tutilo alkoi tulla hauskalle päälle ja kertoi tämmöisissä tilaisuuksissa välttämättömän historian taistelustaan kahden ryövärin kanssa; yhä voimakkaampana kaikui hänen muutenkin vahva äänensä salin halki: "Toinen siis lähti pakoon — minä hänelle lähetin perään tammisen keihääni — häneltä keihäs ja kilpi sinkosivat kauvas maahan, — minä häntä kurkusta tavotin — poisviskatun keihään työnsin sille kouraan — 'Sinä lurjus ryöväriksi, mitä varten olet sinä maailmassa? Tapella sinun täytyy kanssani!'…"
Mutta he olivat jo liiankin usein saaneet kuulla, miten hän oli taisteluun pakottamaltaan ryöväriltä lyönyt kallon rikki, ja he nykivät ja houkuttelivat häntä, sillä he tahtoivat virittää kauniin laulun; ja kun hän viimein nyökkäsi päätään, säntäsivät jotkut veljistä ulos ja palasivat pian takaisin soittokoneet mukanaan. Millä oli luuttu, millä yksikielinen pieni viulun-tapainen, millä jälleen jonkinmoinen symbaali, jonka metallikieliä lyödessä äänirauta oli tarpeellinen; yhdellä vielä oli pieni kymmenkielinen harppu, jota omituisen näköistä soittokonetta sanottiin psaltariksi ja oltiin sen kolmikulmiossa näkevinään kolminaisuuden symbooli.
Ja he ojensivat hänelle hänen mustan eebenpuisen tahtisauvansa. Silloin nousi harmautunut taiteilija hymyillen seisaalleen ja antoi heille merkin erään säveleen alottamiseen, jonka hän itse nuorella ijällään oli sepittänyt; hymyhuulin sitä toiset kuuntelivat. Ainoastaan kyökkimestari Geroldin saivat musiikin säveleet alakuloiseen mielentilaan; hän laski mielessään poiskannettujen vatien ja tyhjennettyjen ruukkujen lukumäärää, ja tekstinä soittajien säveleeseen kaikuivat hänen ajatuksissaan sanat: "Paljonkohan lienee tänään oikeastaan tuhlattu luostarin varoja ja tavaraa?" Hiljaa löi hän sandaalin verhoamalla jalallaan tahtia, kunnes viimeinen sävel oli kajahtanut.
Alimpana pöydässä istui hiljainen, kalpeakasvoinen ja mustakiharainen vieras; hän oli tullut Italiasta ja tuonut kuormahevosilla luostarin lombardialaisilta tiluksilta sille kastanjia ja öljyä. Alakuloisena ja vaitonaisena kuunteli hän musiikin kohisevaa virtaa.
"Mitä arvelette, mestari Johannes", sanoi hänelle maalari Folkard, "tyydyttääkö soitanto italialaisen hienoa korvaa? Keisari Julianus vertasi kyllä aikoinaan esi-isiemme laulutapaa kesyttömien lintujen kirkunaan, mutta sen jälkeen me olemme paljon oppineet. Eikö se teistä kajahda kauniimmalta kuin joutsenten laulu?"
"Kauniimmalta — kuin joutsenten laulu — —" toisti muukalainen kuin uneksien. Sitte hän nousi pöydästä ja hiipi huomaamatta ulos huoneesta. Eikä kenkään luostarin asukkaista ole saanut lukea, mitä hän tänä yönä kirjoitti matkastaan päiväkirjaansa:
"Nämä alppientakaiset miehet" — niin kirjoitti hän — "vaikka antaisivatkin ukkosentapaisten ääntensä ulvahdella taivasta kohti, eivät koskaan kykene saavuttamaan nousevan ja laskevan säveleen oikeata suloa. Todellakin barbaarinen on heidän kurkkujensa karkeus heidän juovuttuaan; kun he koettavat äänen taivuttamisella ja kohottamisella esittää hentoa laulutapaa, kauhistuu siitä luonto, ja heidän laulunsa kaikuu niinkuin vaunujen jyrinä talvisaikaan jäätyneellä kivityksellä…"[12]