Mutta Spazzo herra arveli, että mikä kunnolla on alettu, se kunnolla myös on lopetettava; sen vuoksi hän hiipi salista pihan poikki siihen rakennukseen, missä Praxedis ja palvelijattaret olivat ja sanoi näille: "Teidän on tultava herttuattaren luo, ja heti paikalla!" He nauroivat ensin hänen munkinkaapulleen, mutta seurasivat sitte häntä saliin, eikä ollut yhtäkään, joka olisi kynnykseltä takaisin kääntynyt. Ja kun neitoset ilmestyivät refektoorion ovelle, syntyi salissa mutina ja päänkäänteleminen, aivan kuin olisi nyt pitänyt alkaa tanssi ja hyppy, jonka vertaista nämä seinät eivät vielä koskaan olleet nähneet.
Mutta Cralo apotti kääntyi herttuattaren puoleen sanoen: "Serkku rouva?!" — niin kärsivän alakuloisella äänellä, että herttuatar heräsi mietteistään. Ja hän huomasi yhtäkkiä kamariherransa ja itsensä munkinpuvussa aivan toisilla silmillä kuin tähän asti, ja näki juopuneitten miesten rivit ja miten äärimmäisenä istuvalta päähine tykkänään peitti kasvot, niin että viini näytti suljahtavan tyhjän kaapun avaraan sisustaan, ja musiikki repi särkevästi hänen korviaan —, niin että hänestä tuntui, kuin olisi täällä vietetty naamiaishuveja, jotka jo olivat kestäneet aivan liian kauvan…
Silloin sanoi hän: "On aika mennä levolle!" Ja hän astui seurueensa kanssa pihan yli koulutaloon, jossa hänen makuusuojansa oli.
"Tiedättekö myöskin, mikä olisi ollut tanssin palkka?" kysyi Sindolt eräältä munkilta, jota tällainen asiainkäänne näytti suuresti surettavan. Tämä katseli häntä tylsästi. Silloin teki Sindolt hänen edessään liikkeen, jota oli mahdoton väärin ymmärtää: "Ruoskiminen!"
VIIDES LUKU.
Ekkehardin lähtö.
Aikaisin seuraavana aamuna astuivat herttuatar ja hänen seuralaisensa satulaan ratsastaakseen kotia päin, eikä apotillakaan ollut mitään vastaan Hadwigin pyytäessä päästä kaikista jäähyväisseremonioista. Sen vuoksi luostari makasikin tyynessä levossaan, kun pihalla orhiit hirnuivat; ainoastaan Cralo herraa vaati hänen velvollisuutensa pihalle. Hän tiesi kyllä, mitä tavat käskivät.
Kaksi veljistä seurasi häntä.
Toinen kantoi komeaa kristallipikaria, joka oli varustettu hopeaisella jalalla ja kehyksellä, ja oli moni kaunis onyks-kivi ja smaragdi kiinnitettynä sen hopeaiseen kehykseen; toinen jälleen kantoi viiniruukkua. Apotti kaatoi ruukusta hiukan pikariin, toivotti jalosukuiselle serkulle kaunista matkapäivää ja pyysi häntä jäähyväishetkenä tyhjentämään pikarin hänen kanssaan ja pitämään sen muistona ystävistään.
Siltä varalta, että lahja huomattaisiin liian halvaksi, oli apotilla mukanaan toinenkin harvinainen esine; sekin oli tosin hopeata, mutta muodoltaan mitätön ja tavallista leipäkyrsää muistuttava, mutta sisäpuolelta oli se reunojaan myöten täytetty kultaisilla Byzantiumin zekiineillä. Ensiksi ei apotti kuitenkaan tahtonut sitä ollenkaan näyttää, vaan kantoi kätkettynä kaapunsa sisään.
Hadwig rouva otti vastaan pikarin ja oli siitä hiukan maistavinaan, mutta antoi sen sitte takaisin sanoen: "Anteeksi, rakas serkku, mitä nainen tekee juoma-astialla? Minä pyydän toisenlaista vieraslahjaa. Ettekö eilen puhunut minulle viisauden lähteistä? Teidän on minulle luostarin kirjastosta lahjoitettava kappale Virgiliusta!"
"Aina valmis leikinlaskuun!" sanoi Cralo herra, joka oli odottanut enemmän vaadittavan, "mitä te Virgiliuksella teette, kun ette kieltä ymmärrä?"
"Se on selvää, että samalla annatte minulle myöskin opettajan", sanoi herttuatar vakavasti.
Silloin pudisti apotti arvelevasti päätään: "Milloin on ruvettu antamaan
Pyhän Galluksen opetuslapsia vieraslahjoiksi?"
Mutta herttuatar sanoi: "Teidän on täytynyt ymmärtää minut. Vaaleaverinen portinvartijanne tulee opettajakseni, ja tänään viimeistään kolmen päivän perästä on hänen ynnä Virgiliuksen oltava minun luonani! Muistakaa, että luostarin riidan Reininlaaksossa olevista tiluksista ratkaisen ja sen vapaudet Schwaabissa vahvistan minä, ja etten myöskään ole aivan haluton perustamaan Twielini kallioille luostaria Pyhän Benediktuksen opetuslapsille.
"Jääkää hyvästi, herra serkkuni!"
Silloin nyökkäsi Cralo herra huolestuneesti palvelevalle veljelle: "Viekää malja takaisin aarrekammioon!" Hadwig ojensi hänelle miellyttävästi hymyillen oikean kätensä, Spazzo herra heilutti hattuaan — ja pian ratsasti seurue kevyttä ravia luostarin piiristä kotia kohti.
Romeiaan tornikammiosta viskattiin mahtavan suuri kukkakimppu poisratsastavien joukkoon; siinä oli auringonkukkia yksistään puolitusinaa, astereista puhumattakaan; mutta kukaan ei nostanut sitä ylös, ja hevosten kaviot murskasivat sen…
Vedestä tyhjään vallihautaan porttien edessä olivat ulomman luostarikoulun oppilaat piiloutuneet. "Kauvan eläköön Schwaabin herttuatar! Eläköön hän… Ja lähettäköön hän pian siikamme! Eläköön — hän!" kaikuivat heidän kimakat huutonsa eroavien korviin.
"Ken on tyhmästä käytöksestä saanut palkakseen kolme lupapäivää ja järven paraat kalat, sen on hyvä huutaa", murahti Spazzo herra.
Hitain askelin palasi apotti luostariin. Hän kutsutti luokseen portinvartija Ekkehardin ja sanoi tälle: "Teille on sallimus määrännyt tehtävän. Teidän on vietävä herttuatar Hadwigille kappale Virgiliusta ja ruvettava hänen opettajakseen. 'Maron vanhat laulut sulosoinnullaan sivistäköön skyyttien tavat', lausuu Sidonius. Se ei tosin liene mielenne mukaista…"
Ekkehard loi katseensa maahan, veren karatessa hänen poskilleen…
"Mutta maan mahtaville ei meidän ole annettava pahennuksen syytä. Te lähdette huomenna matkalle. Minä ikävällä teidät kadotan; te olitte luostarin paraita ja kunnollisimpia jäseniä. Pyhä Gallus on muistava sen palveluksen, jonka teette hänen huoneelleen. Elkää myöskään unhottako leikata Virgiliuksen nimilehdestä sitä kirousta, joka on omistettu kirjan poisviejälle…"
Mikä on ihmisen hartain toivomus, siihen hän kernaasti antaa itseään käskeä.
"Kuuliaisuudenlupaukseni," sanoi Ekkehard, "käskee minun tottelemaan esimiestäni hidastelematta ja viivyttelemättä, laiskottelematta ja nurisematta."
Hän notkisti polveaan apotin edessä. Sitte palasi hän takaisin suojaansa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän käynyt unessa. Eilispäivästä alkaen oli häntä kohdannut liiankin paljon uusia asioita. Niin voi käydä monelle muullekin; hitaasti ja yksitoikkoisesti kuluu elämä — sitte tapahtuu kohtalossa käänne, ja isku seuraa iskua. Hän varusti itseään matkaan. "Mitä olet alkanut, se jätä päättämättä, vedä kätesi työstä, jossa se toimii, astu kuuliaisuuden polulle," — hänen tuskin tarvitsi muistuttaa itselleen tätä lausetta veljeskunnan säännöissä.
Hänen suojassaan virui sen virsikirjan pergamenttilehtiä, jonka Folkard oli mestarinkädellä kirjoittanut puhtaaksi ja siroilla kuvilla kaunistanut. Ekkehardin toimeksi oli annettu maalata sen alkukirjaimet sillä kallisarvoisella kultavärillä, jota apotti äskettäin oli ostanut Venezian kauppiailta, ja viimeistää henkilökuvat panemalla vienon kultatunnun kruunuihin, valtikoihin, miekkoihin ja viitansaumoihin.
Hän otti pergamentit ja värit ja vei ne toverinsa huoneeseen, jotta tämä hänen sijastaan suorittaisi viimeistelytyön. Folkard oli juuri alottanut uuden kuvan, joka esitti Daavidia liitonarkin edellä tanssivana ja harppua soittavana; hän ei katsahtanutkaan ylös työstään. Vaijeten lähti Ekkehard hänen taiteilija-suojastaan.
Hän meni kirjastoon valitsemaan sopivan kappaleen Virgiliusta. Seisoessaan tässä korkeakaarisessa salissa, yksinään äänettömien pergamenttikääröjen keskellä, valtasi hänet syvä alakuloisuus; elottomatkin esineet näyttävät erojaishetkellä saavan sielun ja ottavan osaa eroavan liikutukseen.
Kirjat olivatkin hänen paraat ystävänsä. Hän tunsi ne kaikki ja tiesi niiden kirjoittajat; — monet kynänpiirteet palauttivat hänen mieleensä erään jo kuolleen ystävän…
"Mitähän tuonee mukanaan uusi elämä, joka minun huomenna on alettava?…" Kyynel vierähti hänen silmäänsä. Hänen katseensa sattui pieneen, metallikansiin sidottuun sanakirjaan, johon P. Gallus oli maan kieltä taitamattomana Arbonin kirkkoherralla käännättänyt itselleen tarpeellisimmat saksalaiset sanat. Silloin ajatteli Ekkehard, miten luostarin perustaja aikoinaan niin vähällä mahdilla ja varustuksella oli lähtenyt matkalle, muukalaisena pakanain sekaan, ja miten Jumala ja hänen oma pelkäämätön sydämmensä oli hädän ja vaarojen keskellä aina säilyttänyt hänet terveenä ja koskemattomana… Hänen rohkeutensa palasi jälleen, hän suuteli pientä kirjaa, otti Virgiliuksen lippaasta ja kääntyi menemään ulos kirjastosta. "Ken tämän kirjan varastaa, sitä kohdatkoon tuhannen ruoskaniskua ja halvaus ja pitaali sen lisäksi!" oli kirjan ensi lehdelle kirjoitettu. Sen hän leikkasi pois.
Vielä kerran hän katsahti ympärilleen, ikäänkuin olisi nähnyt kirjojen hyllyiltä ja lippaista nyökkäävän hänelle jäähyväiseksi. Silloin kuului seinältä rapinaa: iso pohjapiirustus, jonka arkkitehti Gehrung aikoinaan kolmen kengänmitan suuruisesta nahanpalasesta oli valmistanut apotti Hartmuthin uutta luostarirakennusta varten, irtautui naulastaan ja putosi alas, niin että tomupilvi pölähti lattiasta. Ekkehard ei välittänyt siitä sen enempää. Kulkiessaan yläkerroksen käytävää pitkin tuli hän erään avoimen oven kohdalle. Se oli vanhusten suoja. Sisällä istui sokea Thieto, joka aikoinaan oli ollut luostarin apotti, kunnes silmienvalon sammuminen pakotti hänen eroamaan toimesta. Muuan akkuna oli avoinna, jotta ukko saisi nauttia lämpimästä ilmasta. Hänen luonaan Ekkehard oli viettänyt monta hetkeä tuttavallisessa keskustelussa. Sokea tunsi hänen askeleensa ja huusi häntä sisään. "Minne matka?" kysyi hän.
"Alas — ja huomenna kauvas täältä. Ojentakaa minulle kätenne, minä menen korkealle Twielille."
"Pahoin", sanoi sokea, "sangen pahoin!" "Miksi niin, isä Thieto!"
"Naispalvelus on paha asia sille, joka vanhurskaana tahtoo pysyä, hovipalvelus vielä pahempi, — mitä sitte kun molemmat ovat yhdistettyinä?"
"Se on minun kohtaloni", sanoi Ekkehard.
"Pyhä Gallus varjelkoon ja suojelkoon sinua", sanoi Thieto. "Tahdon rukoilla puolestasi. Anna minulle, sauvani."
Ekkehard tahtoi tarjota hänelle käsivartensa, mutta vanhus torjui sen; hän nousi seisaalleen ja astui erään seinäkomeron luo, missä seisoi halvannäköinen lasipullo. Hän otti sen alas ja antoi Ekkehardille sanoen:
"Se on Jordanin vettä, jota kerran itse ammensin pulloon. Jos joskus tomupilvi lentää päällesi ja tahtoo näkösi himmentää, niin puhdista sillä silmäsi. Minun silmilleni siitä ei enää ole apua. Jää hyvästi!"
Saman päivän illalla meni Ekkehard luostarin läheiselle vuorelle. Jo kauvan oli tämä ollut hänen mielipaikkansa. Kalalammikoiden veteen sen juurella, jotka oli kaivettu paastonaikaisen luostariravinnon saamiseksi, kuvastuivat korkeat petäjät; vieno tuulenhenki väreilytti niiden pintaa, ja kalat hyppelivät niissä hilpeästi. Hymyillen kulki hän ohitse, ajatellen: "Milloinhan taas saan syödä jonkun teistä?"
Hongikossa Freudenburgin huipulla vallitsi juhlallinen hiljaisuus.
Siellä hän pysähtyi. Avarat, aukeat maat avautuivat hänen edessään.
Hänen jalkainsa alla lepäsi luostari kaikkine rakennuksineen ja ympärysmuureineen; tuolla lorisi tuttu suihkukaivo luostarinpihalla, tuolla loistivat syksykukat puutarhassa; täällä levisi munkkikammioiden taaja akkunarivi, joista hän tunsi jokaisen, ja omaansa katsahtaen hän virkkoi: "Jää Herran huomaan, hiljainen kammioni!" Paikka, missä monirientoiset nuoruudenpäivät ovat eletyt, vetää sydäntä puoleensa kuin magneettikivi; ihminen ei yleensä tarvitse suurtakaan aihetta viehättyäkseen; ja ainoastaan se on köyhä, jolle ei osanotto maailman suureen hyörinään anna tarpeeksi aikaa etsiä itselleen ja hengelleen hiljaista paikkaa hetkiseksi levähtääkseen.
Ekkehard kohotti katseensa ylemmä. Etäisyydessä yleten, kuten rikasta tulevaisuutta kuvastaen, kimalteli Bodenjärven hopeapeili; utuiseen vaippaan oli verhoutunut vastapäisen rannan nouseva ja laskeva rajaviiva, ja vain paikka paikoin hohti kirkas täplä ja sen vastaava kuvainen vedessä ihmisasumuksia osottaen.
"Mutta mitä miettii takanani oleva hämärä seutu?" Hän katsahti taaksensa, missä petäjiä kasvavain kukkulain takana korkea Säntis kohotti huippujaan ja sarviaan ylhäiseen ilmaan; karuilla kallioilla hyppeli hilpeä auringonsäde alituisesti taistellen jäykkäin pilviryhmäin kanssa ja valaisten ohimennessään vuorensoliin kokoutunutta vanhaa lunta, joka odotteli uutta talvea… Kamorin päällä lepäsi synkkä pilvi, joka venytteli ja ojenteli itseään; pian peittyi päivä sen taakse, ja harmajan himmeiksi kävivät huiput: pilvi varusteli kalevantulia kohdustansa lennättämään…
"Olisikohan se enne minulle?" ajatteli Ekkehard. "En ymmärrä sitä. Eihän minun tieni Säntille vie."
Miettiväisenä laskeutui hän vuorelta.
Seuraavana yönä hän rukoili P. Galluksen haudalla, ja varhain aamulla hän otti kaikilta jäähyväiset. Virgilius ja Thieton pullonen työnnettiin matkalaukkuun, muista kapineista tehtiin pieni mytty.
Joka ei omaa ruumistaan, halujaan ja himojaan saa itse hallita, se ei matkalla eikä majassa myöskään saa minkäänlaista omaisuutta omistaa.
Apotti lahjoitti hänelle kaksi kultarahaa ja muutamia hopeadenaareja eväsrahaksi matkan varrella.
Eräässä luostarin viljalaivassa kulki hän järven yli; — purjeet täytti suotuinen tuuli, rinnan hilpeä matkahalu.
Oli puolipäivän aika, kun Konstanzin linna ja tuomiokirkko ja torninhuiput yhä selvemmin esiytyivät taivaanrannalla purjehtijain silmiin. Hyvillä mielin hypähti Ekkehard maalle.
Konstanzissa hän olisi voinut viipyä ja nauttia piispan hovissa vierasvaraisuutta. Mutta sitä hän ei tehnyt. Tämä paikkakunta oli hänelle vastenmielinen, hän vihasi sitä aivan sydämmensä pohjasta, — ei suinkaan sen aseman tai ulkomuodon vuoksi, sillä kauneudessa se kestää kilpailun minkä muun rantakaupungin kanssa hyvänsä, vaan erään miehen muiston vuoksi, joka oli hänelle vastenmielinen.
Se oli piispa Salomo, joka äskettäin oli suurella komeudella haudattu tuomiokirkkoon. Ekkehard oli suora, rehellinen ja hurskas mies. Joka kirkon palveluksessa käy kopeaksi ja paljoa tavottelevaksi, se tuntui hänestä väärältä ihmiseltä; joka maallisia vehkeitä ja juonia yhdistää kirkon palvelukseen, se hänen mielestään alensi kirkon arvoa ja oli sen yhteydestä poissuljettava; — mutta että tällainen henkilö kaikesta turmeluksestaan huolimatta tulee kuuluisaksi mieheksi, se tuntui hänestä perin ihmeelliseltä. Mutta sellainen mies oli juuri piispa Salomo ollut. Hyvin muisti vielä Ekkehard vanhempain toverien kertomuksista, miten tämä nuorena aatelismiehenä oli röyhkeästi ja viekkaasti tunkeutunut luostariin, ollut vakoojana ja korvaankuiskuttajana ja esitellyt itseään keisarille välttämättömänä henkilönä, kunnes hänen päässänsä olivat yhdistyneinä Sankt Gallenin apotinlakki ja Konstanzin piispanhiippa.
Ja kamariherrain surkeasta kohtalosta lauloivat lapsetkin kaduilla. Näitä oli prelaatti härsytellyt ja loukannut, kunnes he viimein ase kädessä hankkivat itselleen oikeutta ja saivat hänet vangiksi; mutta vaikka herra Erchangerin puoliso Berchta häntä vankeudessa vaali ja hoiteli kuin avioherraansa ja pyysi häneltä rauhansuuteloa ja söi yhdestä vadistakin hänen kanssaan, eivät koston ajatukset lähteneet piispan mielestä, kunnes keisarinoikeus Adingenissä oli pudottanut hänen urheain vastustajainsa päät.
Ja tytär, joka hurskaalle miehelle hänen hilpeänä ylioppilasaikanaan oli syntynyt, oli vieläkin Zürichin tuomiokirkon abbedissana.
Tämä kaikki oli tuttua Ekkehardille; sen vuoksi hän ei tahtonut rukoilla siinä kirkossa, johon tällainen mies oli haudattu.
Lienee kyllä väärin siirtää jonkun henkilön syntitaakkaa sille maanosalle, jossa hän on elänyt ja kuollut, mutta sen voi ainakin hyvin ymmärtää.
Hän pudisti Konstanzin tomut jaloistaan ja lähti ulos kaupunginportista, seuraten järvestä lähtevän nuoren Reinvirran vasenta rantaa.
Mahtavasta pähkinäpensaasta hän leikkasi itselleen vankan matkasauvan. "Kuten Aaronin sauva Herran temppelissä viherjöiden erotti hänen sukunsa Jumalasta langenneesta juutalaisista, niin olkoon tämäkin sauva jumalallisella armolla vihittynä minulle turva jumalattomia vastaan matkallani!" lausui hän vanhan sauvasiunauksen sanoilla. Iloisesti löi hänen sydämmensä hänen samotessaan yksinään eteenpäin.
Miten hilpeätoiveinen ja autuas onkaan se ihminen, joka nuorina päivinään astuu tietymättömiä polkuja tuntematonta tulevaisuutta kohti, — avara maailma edessään, sininen taivas päällänsä ja raitis sydän rinnassaan, — aivan kuin loihtisi hänen matkasauvansa kaikkialla, missä hän sen vain maahan työntää, esiin lehtiä ja kukkia ja onnen kultaisena omenana oksillaan kantaisi. Astu vain urheasti eteenpäin! Kerran tulet sinäkin väsyneenä laahaamaan itseäsi eteenpäin maantien pölyssä, ja sinun sauvasi on kuiva karahka, sinun poskesi veretön ja kuihtunut, ja lapset osottelevat sinua sormellaan ja nauravat sinulle ja kysyvät: "Missä on kultainen omenasi!"
Ekkehard oli toden teolla matkaansa tyytyväinen. Matkalaulujen laulaminen ei sopinut hengellisen säädyn miehelle, mutta Daavidin laulu, jonka hän nyt viritti: "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän kaitsee minua viherjäisessä niityssä, ja vie minut virvoittavan veden tykö" — lienee taivassa tullut merkityksi samaan ansiokirjaan, johon nuorukaisten enkelit kirjoittavat vaeltavain teinien ja kuleskelevain sällien hilpeät laulut.
Niittyjen yli ja korkeaa ruohoa kasvavien kunnaiden ohi kulki hänen tiensä. Pitkä ja alava tuli järvessä vastaan saari: se oli Reichenau. Sen luostarin tornit ja muurit kuvastuivat tyyneen veteen, ja viinamäet, niityt ja hedelmäpuistot todistivat matkamiehelle sen asukkaiden ahkeruudesta.
Pari sataa vuotta takaperin oli saari ollut vielä autio ja tyhjä; sen liejuisessa maassa oli asunut ainoastaan ilkeitä käärmeitä ja muita matelijoita. Mutta Austrasian maavouti Sintlaz oli antanut sen tyyssijaksi kodittomana kulkevalle Pirminius piispalle. Tämä oli saaren yli lukenut pontevan siunauksen; sen voimaa eivät käärmeet ja madot voineet vastustaa, vaan lähtivät täydessä sotarintamassa matkaansa, mukanaan tuhatjalkaiset, pihtihännät, skorpioonit, rustiaiset ynnä muut matelevaiset hyvin järjestetyissä taisteluriveissä, ja jälkijoukkona sammakot ja salamanterit; rantaa kohden, missä myöhemmin kohosi Schopfelnin linna, vieryi tämä kamala armeija ja rannalta alas järven vihreään aaltoon — ja kaloilla lienee silloin laajalla alalla ollut maukas päivällinen.
Tänne perusti Pirminius kukoistavan luostarin, joka hyvästä kuristaan sai kauniin maineen ympäri Saksan maita.
"Reichenau, vihreä saari, sa rikkaampi seutuja muita
Aarteissa tiedon ja hurskaudessakin oot asujantes,
Heelmien runsaudessa ja uhkeudess' rypäleitten:
Ijäti kukkii sun kunnaas ja järvessä kuvaistaan katsoo, —
Mainees on kuulu ain Brittein usvien kiertämäss' maassa,"
oli jo Ludvig Saksalaisen päivinä laulanut oppinut munkki Ermenrich, kun hän Ellwangenin apotintuolissa istuessaan ikävöi takaisin Bodenjärven kimalteleville laineille.
Ekkehard päätti käydä katsomassa tätä oman luostarinsa kuulua kilpailijaa. Ermatingenin valkeahiekkaisella rannalla seisoi muuan kalastaja veneessään ja ajoi siitä äyskärillä vettä. Ekkehard viittasi sauvallaan saareen päin ja sanoi miehelle: "Viekäähän minut tästä ylitse, ystäväiseni!"
Munkinpuku antoi siihen aikaan pontta kaikille vaatimuksille.
Mutta kalastaja pudisti suuttuneesti päätään: "En kuleta enää ainoatakaan teidän kaltaistanne järven yli, koska kerran sakotitte minua killingillä viime käräjillä…"
"Mistä syystä teitä sakotettiin?"
"Kreuzmannin takia!"
"Mikä Kreuzmann on?"
"Se on Allmann!"[13]
"Sekin on minulle tuntematon," sanoi Ekkehard, "miltä se näyttää?"
"Se on vaskesta valettu," murisi kalastaja, "kahden vaaksan pituinen, ja pitää kädessään kolmea lumpeenkukkaa. Se seisoi vanhassa halavassa Allmannsdorfissa, ja kaikki kävi hyvin niin kauvan kun se siinä seisoi, mutta viime käräjäin jälkeen hakkasivat munkit sen puusta irti ja raastoivat luostariinsa. Nyt se seisoo italialaisen piispan haudalla Niederzellissä, mutta mitä sillä siellä on tekemistä? Auttaako se ehkä kuolleita pyhimyksiä kalanpyynnissä?!…"
Siitä huomasi Ekkehard, ettei kristillisyys vielä kovinkaan lujasti istunut kalastajassa, ja sen vuoksi hän selittytti itselleen, minkä vuoksi vaskinen jumalankuva oli miehelle sakkoa tuottanut: hän oli sille öisin teurastanut kutun, jotta se siunaisi hänen verkkoihinsa siikoja, taimenia ja lahnoja; mutta sellaisesta pakanallisesta tavasta rankaisi käräjäoikeus keisarillisen asetuksen mukaan.
"Tulkaa järkiinne, vanha ystävä," sanoi Ekkehard, "ja unhottakaa Allmann. Annanpa teille hyvän osan killinkiänne, jos viette minut salmen poikki."
"Minä en puhele puuta heinää, vaan pysyn kiini sanassani. En kuleta ketään teikäläisistä. Poikani voi sen tehdä, jos häntä haluttaa."
Hän vihelsi sormiensa lävitse; silloin saapui hänen poikansa, isovartaloinen lautturi, joka vei Ekkehardin ylitse.
Veneestä noustuaan ohjasi Ekkehard kulkunsa luostaria kohden, joka sijaitsee keskellä saarta hedelmäpuistojen ja viinamäkien sisään lymyten. Oli loppusyksyn aika, ja vanhat ja nuoret saaren asukkaista toimivat viininkorjuussa; siellä täällä kohosi punakeltaisten viininlehtien välistä näkyviin tumma munkinpäähine. Ylhäällä vartijatornissa seisoivat saaren vanhimmat ryhmittäin, iloiten vilkkaasta viininkorjuusta; heidän keskensä kiersi mahtava marmoriruukku, jonka piti olla peräisin Kananean häistä, ja käytettiin sitä nuoren viinin siunaamiseen. Hilpeitä huutoja ja iloista naurua ja hyräilyä kajahteli viinimäkien rinteiltä.
Kenenkään huomaamatta saapui Ekkehard luostarin luo, ja oli jo tullut vain muutamien askelten päähän siitä, kun vasta huomasi jykevätekoisen tornin esiholvineen, joiden kaaret oli rakennettu vaihetellen harmaista ja punaisista hietakivilohkareista, kohoavan mahtavana edessään.
Luostarin pihalla vallitsi äänettömyys. Suuri koira liehutti oudolle tulijalle häntäänsä; se ei haukkunut ketään kaapuun puettua henkilöä. Asukkaat kaikki oli hempeä syyspäivä houkutellut ulos.
Ekkehard astui portin vieressä olevaan holvattuun vierastupaan; sekin samatenkuin naapurina oleva portinvartijan kammio olivat tyhjät. Avoimia viiniammeita oli asetettu lattialle, monet jo täytetyt imelällä viinimehulla. Niiden takana oli seinän vierellä kivinen penkki. Ekkehard oli astunut aika reippaasti, ja raitis järvi-ilma oli väsyttänyt häntä; senpä vuoksi oli hänen päänsä käynyt raskaaksi; nojautuen sauvaansa oikasi hän itsensä penkille ja nukahti.
Tällöin astui hitain askelin joku tupaan: se oli kunnianarvoinen veli Rudimann, luostarin kellarimestari. Hän kantoi kiviruukkua oikeassa kädessään ja tuli virkansa puolesta tarkastamaan viinimehua. Maailmaan ja itseensä tyytyväisen miehen hymy lepäsi hänen huulillaan, ja hänen vatsansa oli iloisesti pyöristynyt; valkean esiliinan hän oli kääräissyt sen ympärille, ja arvokas avainkimppu kalisi hänen vasemmalla kupeellaan.
"Kellarimestariksi on valittava viisas ja kypsynyt mies, raitis eikä monien herkkujen ystävä, ei riitelijä eikä solvaaja, ei hidas eikä tuhlari, vaan Jumalaa pelkääväinen mies, joka sopii isäksi koko veljesjoukolle," määrätään benediktiinikunnan säännöissä; ja mikäli lihan heikkous tekee ihmiselle tämän kaiken mahdolliseksi, pyrki Rudimann yhdistämään sellaiset kellarimestarin ominaisuudet omassa persoonassaan. Tämän ohessa hänellä oli rangaistusten-toimeenpanijan ankara ammatti, ja jos joku veljistä oli tehnyt itsensä syypääksi rikokseen, joka ruoskimista ansaitsi, sitoi hän hänet paaluun, eikä voinut kenkään moittia häntä liiasta lempeydestä. Mutta että hän sen ohessa ilkeällä kielellään lausui ilkeitä ajatuksia ja huvitti apottia kantelemalla veljien päälle, se ei kuulunut enää hänen ammattiinsa, vaan teki hän sen vapaaehtoisesti ja omasta halusta.
Mutta tänään hän näytti varsin tyytyväiseltä ja iloiselta, ja siihen oli viininkorjuun siunaus syynä. Hän ammensi ruukullaan avoimesta viiniammeesta, piti viiniä akkunaa vasten ja hörppäsi arvostelevasti himmeätä nestettä. Nukkuvata vierasta hän ei huomannut.
"Myöskin tämä viini on makeaa," sanoi hän itsekseen, "ja kuitenkin on se kummun päivänvastaiselta rinteeltä. Kiitetty olkoon Herra, joka havaitsi palvelijainsa hädän tällä saarella ja niin monen laihan vuoden jälkeen soi lihavan ja happamuudesta vapaan!"
Tällä välin kulki ulkona oven ohi ylipiika Kerhildis, kantaen rypäleillä täytettyä sankoa viininpuristimeen.
"Kerhildis," kuiskutti kellarimestari hiljaa, "sinä uskollisin kaikista neitsyeistä, ota ruukkuni ja täytä se nuorella Wartbergin viinillä, jota on ylhäällä viininpuristimen luona, jotta vertailisin sitä tämän kanssa."
Kerhildis laski kannettavansa maahan ja nouti Rudimannille nuorta viiniä, katsellen veitikkamaisesti ylös hänen silmiinsä, sillä kellarimestari oli häntä päätä pitempi, ja sanoi: "Onneksi olkoon!"
Rudimann veti pitkän, hartaan ja vertailevan siemauksen, niin että nuori viini näytti sulavan hänen huulillaan kuin lumi päivänpaisteessa. "Järestään kaikki lajit tulevat tänä vuonna makeita ja hyviä," sanoi hän, ja hänen silmänsä kohosivat sisällistä liikutusta kuvastaen ruukusta; mutta että ne kiinnittyivät ylipiian loistaviin kasvoihin, se tuskin oli kellarimestarin syy, sillä olisihan tämä tällä välin jo voinut mennä tiehensä.
Sitte jatkoi Rudimann hartaudella: "Mutta teitä kun katselen, Kerhildis, tulee sydämmeni kahden verroin iloiseksi, sillä myöskin te kukoistatte kuin tämän-syksyinen luostariviini, ja teidän poskenne punoittavat kuin granaattiomenat, jotka poimijaa odottavat. Tulkaa ja iloitkaa minun kansani vuodentulon hyvyydestä, te uskollisin kaikista neitsyeistä!"
Ja kellarimestari kietoi käsivartensa tumman ylipiian vyötäisille; tämä ei suuria vastustellut — mitäpä syntiä on syksyllisessä suudelmassa? — ja olihan Rudimann jo kypsynyt mies, joka teki kohtuudella kaikki mihin ryhtyi, kuten kellarimestarin tulee.
Silloin heräsi penkillä nukkuva uinailustaan. Omituinen äännähdys, joka ei voinut tulla mistään muusta kuin oikeaan paikkaan painetusta kelpo suudelmasta, sattui hänen korvaansa; hän tirkisti ammeitten lomasta ja näki kellarimestarin puvun ja sillä parin heilahtavia palmikoita, jotka eivät suinkaan kuuluneet tähän pukuun… Ekkehard kavahti pystyyn ja kiihkeä närkästys valtasi hänet, sillä hän oli nuori ja kiihkoinen ja Sankt Gallenissa vallitsi ankara tapainpuhtaus; hän ei tähän asti ollut osannut uneksiakaan, että munkinkaapuun puettu mies suutelisi naista.
Hänen tukeva pähkinäpuinen sauvansa lepäsi vielä hänen käsivarrellaan; hän hypähti ammeiden takaa esiin ja suuntasi hyvintähdätyn iskun pitkin kellarimestarin selkää alkaen oikeasta olkapäästä aina vasempaan lanteeseen asti, niin että se istui hänen ruumiillaan kuin hyvin tehty takki, — ja ennenkun toinen ennätti tointua hämmästyksestään, seurasi vielä toinen ja kolmas yhtä mallikelpoinen lyönti … häneltä putosi kiviruukkunsa lattiaan palasiksi; Kerhildis juoksi näkymättömiin.
"Kananean ruukun nimessä!" huusi Rudimann, "mitä tämä on?" ja hän kääntyi hyökkääjään päin. Ensin katsoivat molemmat silmänräpäyksen toisiaan kasvoista kasvoihin.
"Vieraslahja se on," virkkoi Ekkehard äkäisesti, "jonka Pyhä Gallus lähettää Pyhälle Pirminiukselle!" ja hän kohotti uudelleen sauvaansa.
"Sitä minä arvelinkin," karjui kellarimestari, "senkin gallenilainen puu-omena! Hedelmistänne teidät tunnetaan: Maa karu, usko karu, miehet kaikista karuimmat! Odotappas vastalahjaani!"
Hän katseli ympärilleen mihin tarttua ja älysi nurkassa kookkaan varsiluudan; sillä varusti hän itsensä ja aikoi hyökätä rauhanhäiritsijän kimppuun.
Silloin kajahti portilta käskevä huuto: "Seis! Rauha olkoon kanssanne!" Ja toinen ääni kysyi vieraalla murteella: "Mikä Holofernes siellä on maasta kohonnut?"
"Se oli apotti Wazmann, joka ystävänsä Simon Bardon, entisen Kreikan keisarin protospatharin (henkivartiaston päämiehen) kanssa palasi viininkorjuuta siunaamasta. Riitelevien melu oli katkaissut kreikkalaisen oppineen selityksen Hain kaupungin piirityksestä Joosuan kautta ja Hain kuninkaan tekemistä strateegisista virheistä, kun hän joukkoineen kulki erämaahan. Vanha kreikkalainen sotapäällikkö, joka oli jättänyt kotimaansa, jottei hänen sielunsa tukehtuisi Byzantiumin toimettomassa elämässä, asui jouto-aikanaan saksalaisessa luostarissa innokkaasti tutkien sotatiedettä; munkit kutsuivat häntä leikillä Kapernaumin sotapäälliköksi, vaikka hän kantoikin veljeskunnan pukua.
"Antakaa riiteleväin jatkaa," virkkoi Simon Bardo, joka surukseen näki kahdenkamppailun lakanneeksi, apotille. "Tänään näin unessani tulikipunoita, ja se merkitsee iskuja…"
Mutta apotille oli nuorempain veljien omavaltaisuus kauhistus, ja hän käski riiteleväin päästämään irti toisensa ja kertomaan hänelle riidan aiheen.
Silloin alotti Rudimann kertoa, eikä salannut mitään. "Helppo rikos!" mutisi apotti. "Veljeskunnan sääntöjen kahdesviidettä pääkohta kuuluu: siitä, mitä työssä, puutarhanhoidossa tai kalastuksessa, keittiössä tai kellarissa ollessa rikotaan; Alemannian maanlaissa se kuuluu: siitä, mitä tytöille tehdään… Vastapuolue puhukoon!"
Silloin esitti myöskin Ekkehard, miltä kannalta hän toisen rikoksen oli ottanut ja miksi hän oli oikealla kiivaudella täyttynyt.
"Sekavata!" mutisi apotti. "Seitsemäskymmenes pääkohta: elköön yksikään veljistä lyökö kanssaveljeään apotin käskemättä; kahdeskahdeksatta pääkohta: siitä kiivaudesta, joka munkille sopii ja hänet iankaikkiseen elämään johtaa… Kuinka vanha te olette?"
"Kolmenkolmatta vuotias!"
Nyt lausui apotti vakavasti: "Riita on loppunut. Te, veli kellarimestari, olette iskunne hyvästi ansainneet rangaistukseksi hajamielisyydestänne; — teitä, vieras Pyhästä Galluksesta, voisin varsin hyvin kehottaa jatkamaan matkaanne, sillä kirjoitettu on: 'Jos vieras munkki toisesta maakunnasta saapuu, on hänen tyydyttävä siihen mitä luostarissa löytää, lausuttava vain nöyrä moite, eikä saatettava muita kyllästymään itseensä'. Mutta nuoruuteenne ja kiivastumisenne laittamattomaan syyhyn katsoen määrään teille sovitukseksi vain yhden hetken kestävän hartaudenharjoituksen kirkkomme pää-alttarin luona; sitte olkaa tervetullut vierasystäväksemme!"
Apotin ratkaisu onnistui yhtä huonosti kuin monen muunkin oikeamielisen tuomarin. Kumpaakaan riitapuolta se ei tyydyttänyt; he tottelivat, mutta erosivat toisistaan leppymättöminä. Toimittaessaan luostarinkirkossa sovitushartauttaan mahtoi Ekkehardin mielessä liikkua monenlaisia ajatuksia hyvästä sydämmestä, paikkansa pitävästä kiivastelusta ja muitten ihmisten mielipiteistä sen suhteen. Tämä oli ensimmäisiä opetuksia, joita hän sattuessaan yhteen ihmisten kanssa sai. Erään takaportin kautta palasi hän takaisin luostariin.
Mitä ylipiika Kerhildis samana iltana yläkerroksen ompelusalissa kertoi muille palvelijoille, kun he tervassoihdun lepattelevassa loimessa valmistivat kahtatoista uutta munkinpukua, sisälsi se niin paljon loukkaavia lauseita P. Galluksen opetuslapsia vastaan, että parempi on siitä kokonaan vaijeta…
KUUDES LUKU.
Moengal.
Samaan aikaan, jolloin Ekkehard luostarikirkossa toimitti pakollista hartautaan, oli Hadwig rouva noussut linnansa altaanille ja katsellut kauvan ulos — mutta ei ainakaan laskevaan aurinkoon päin. Se meni hänen takanaan, Schwarzwaldin tummain vuorten takana, levolleen. Mutta Hadwig katseli odottavaisesti alas järvelle ja sille polulle, joka rannalta johti ylös korkealle Twielille. Toivomansa asia ei näyttänyt käyvän toteen; kun alkoi hämärtää, palasi hän pahoilla mielin takaisin huoneisiinsa, kutsutti luokseen kamariherransa ja keskusteli kauvan hänen kanssaan…
Varhain seuraavan päivän aamulla seisoi Ekkehard jo luostarin portilla valmiina jatkamaan matkaansa. Myöskin apotti oli aikaisin jalkeilla aamukävelyllään luostarin puistossa. Tuomarin totinen ilme edelliseltä päivältä ei enää ollut nähtävänä hänen kasvoillaan. Ekkehardin ottaessa häneltä jäähyväiset nauraa kihersi apotti hänen korvaansa:
"Te onnen poika, joka saatte sellaiselle oppilaalle grammatiikkaa opettaa!"
Tämmöinen puhe vihlasi Ekkehardin sydäntä. Eräs vanha tarina palasi hänen mieleensä; — luostarinmuurienkin sisäpuolella on ilkeitä kieliä, jotka pitävät huolta, että jotkut jutut kiertävät suusta suuhun.
"Te varmaankin muistelette sitä aikaa, hurskas herrani," vastasi hän pilkallisesti, "jolloin opetitte dialektiikkaa nunna Clotildikselle."
Sen sanottuaan hän lähti alas alukseensa. Apotti olisi mieluummin syönyt aamiaisekseen annoksen karvasta pippuria, kuin kuullut tästä historiasta muistutettavan. "Onnea matkallenne!" huusi hän poislähtevälle.
Tästä lähtien olivat Ekkehardin ja Reichenaun luostariväen välit rikkoutuneet. Hän siitä vähät välitti ja jatkoi Ermatingenin lautturin veneessä iloisesti matkaansa järveä alaspäin.
Uneksien katseli hän veneestään etäiseen ilmaan. Järvi aaltoili läpikuultavan aamu-usvan sisässä, vasemmalla rannalla kohosivat Eginon erakkomajan Niederzellin solakat tornit, — tuolla ojentaa Reichenaun saari viimeistä suikeaa nientään, jonka nenässä pajupehkon sisästä katselee kivinen paalu; — mutta Ekkehardin katse tähysti sitä kaukaista tienoota kohti, jonne aluksen suunta kävi. Suurena, ylpeänä ja hilpeän kaaren tehden kohosi etäisen rannan kumpujen keskeltä kallioinen vuorenselänne taivasta kohden, kuten voimakashenkisen, ympäristöään ylevämmän miehen ajatus; aamuaurinko heitteli heleitä valojuovia sen kallioille ja rakennuksille. Kauvempana oikealla kohosi matalampia samanmuotoisia kunnaita, jotka olivat kuin mahtavamman lähettämiä etuvartioita.
"Hohentwiel!" sanoi lautturi Ekkehardille. Tämä ei ollut matkansa päätä vielä koskaan nähnyt, mutta kulettajansa mainitsemattakin olisi hän sen tuntenut. Tuollaisen piti sen vuoren olla, jonka herttuatar oli valinnut asuinsijakseen! Ekkehardin mieli kävi vakavaksi. Vuorten rajat piirteet, laajat alat taivasta ja vettä, suurisuuntaiset maisemat vaikuttavat aina vakavuutta mieleen; ainoastaan ihmisten puuhat tuottavat hymyn katsojan huulille. Hän ajatteli apostoli Johannesta, miten tämä oli purjehtinut Patmon kalliosaarta kohden, missä hänelle avautui ilmestys…
Lautturi veteli airoillaan voimakkaasti eteenpäin. Jo olivat he lähellä sitä niemekettä, jolla Radolfszell ja sen ympärillä olevat harvat asumukset sijaitsevat, kun näkyviin tuli merkillinen alus. Se oli ontto puunrunko, päältä kokonaan peitetty vihreillä lehvillä ja kaisloilla, eikä ollut soutajaa eikä perämiestä siinä näkyvissä. Tuuli tuuditteli sitä rannan kahilikkoon päin.
Ekkehard käski lautturin tavottamaan tämän omituisen aluksen; tämä työnsi aironsa keskelle vihreää katosta.
"Rutto ja pitaali teidän luihinne!" kirosi syvä ääni ontelosta, "oleum et operam perdidi, siinä meni hukkaan hyvät humalat! Hanhet ja sorsat vei piru!"
Joukko vesilintuja lehahti läheisyydessä kimakasti kirahtaen lentoon maalle päin ja vahvisti siten kiroojan sanojen totuuden.
Mutta ruuhen lehväkatto narisi pahaa ennustavasti ja esiin tulivat ensin ruskettuneet ja ryppyiset kasvot, sitte vaalistuneeseen, polvien kohdalta taitamattomasti lyhennettyyn munkinkaapuun puettu ruumis; vyössä oli ilmiöllä rukousnauhan asemasta nuoliviini, ja jännitetty jousi makasi ruuhen kokassa.
"Rutto ja pitaali —" alotti ruuhessa olija uudelleen, mutta älyttyään Ekkehardin tonsurin ja benediktiläispuvun muutti hän säveltä: "Hohoo! Salve confrater! Pyhän Armaghin Patrikin parran nimessä, jos olisitte säästäneet sukkeluuttanne vielä neljänneksen tuntia, niin olisin voinut kutsua teidät kelpo palalle vesilinnunpaistia!" Liikutettuna tirkisteli hän matkaansa lentävän sorsaparven jälkeen.
Mutta Ekkehard heristi hymyillen sormeaan: "Ne clericus venationi incumbat! Elköön kukaan Herran voidelluista harjoittako metsästystä!"
"Kamariviisautta!" morkkasi toinen, "ei kelpaa meillä järven tässä päässä! Oletteko ehkä lähetetty pitämään kirkontarkastusta Radolfszellin pastorin luona?"
"Radolfszellin pastorinko?" kysyi Ekkehard. "Onko se ehkä veli Marcellus, joka seisoo edessäni?" Hän vilkaisi linnustajan oikeaan käsivarteen, jolta kaapunhiha oli siirtynyt syrjään; karkein piirtein oli siihen syövytetty käärmeen kiertämä vapahtajankuva ja sen päälle kirjoitus Christus Vindex.
"Veli Marcellus?" nauroi puhuteltu ja sipaisi kädellään otsaansa, "fuimus Troes; tervetulon Moengalin seurakuntaan!"
Hän astui ruuhestaan Ekkehardin alukseen. "Pyhä Gallus eläköön!" sanoi hän suudellen häntä poskille ja otsalle. "Laskekaamme maihin, te olette vieraani ilman sorsiakin."
"Teitä olen toisellaiseksi kuvitellut," sanoi Ekkehard. Eikä se ihme ollutkaan.
Mikään ei auta paremmin saamaan väärää kuvaa jostakin ihmisestä, kuin saapuminen hänen jälkeensä paikkaan, jossa hän aikoinaan on vaikuttanut; harvojen yksityisten piirteiden näkeminen hänen toiminnastaan, ja käsityksen luominen poismenneestä jälkeenjääneiden puheiden nojalla. Ihmisen syvimmät ja ominaisimmat piirteet jäävät enimmäkseen muilta huomaamatta, ja vaikka ne olisivatkin kaikkien nähtävinä, katoavat ne jälkimaineesta kokonaan. Ekkehardin tullessa luostariin oli veli Marcellus jo ennättänyt lähteä autioon Radolfszellin pappilaan kirkkoherraksi. Jotkut sirosti kirjoitetut aikakirjat, Ciceron kirja "Velvollisuuksista" ja latinankielinen Priscianus iiriläisellä tekstillä rivien välissä, säilyttivät siellä hänen muistoaan. Suuresti kunnioitettuna eli hänen nimensä vielä sisemmässä luostarikoulussa, jonka kunnollisimpia ja elämältään nuhteettomimpia opettajia hän oli ollut. Mutta sitte oli hänen muistonsa sammunut Sankt Gallenissa. Sen vuoksi olikin Ekkehard linnustajan asemesta luullut näkevänsä totisen, laihan ja kalpeakasvoisen oppineen.
Radolfszellin ranta oli pian saavutettu; ohut, ainoastaan yhdeltä puolen leimattu hopearaha tyydytti lautturin vähäiset vaatimukset. He astuivat maalle. Muutamia harvoja taloja ja vaatimattomia kalastajamajoja ympäröi hautakappelia, joka kätkee P. Radoltin luut.
"Nyt olemme Moengalin pappilassa," lausui vanhus, "käykää vain sisään. Te ette kai Konstanzin piispalle antane sellaista esitystä taloudestani kuin se Rheinaun dekaani, joka väitti olleensa pakotettu näkemään luonani ruukkuja ja juomasarvia niin kookkaita, että niiden vertaisia kaikkina aikakausina on vihattu".[14]
He astuivat sisään laudoilla vuorattuun tupaan. Peuran- ja puhvelinsarvia riippui sisäänkäytävän päällä, metsästyskeihäitä, ansoja ja muita pyydyksiä oli sirotettu hauskaan epäjärjestykseen seinille, sopessa olevaan ylösalaisin käännettyyn tynnyriin nojautui tuttavallisesti haarukkamalja; jollei se olisi ollut pastorin asunto, olisi siinä hyvästi voinut elää keisarillisen jahtialueen metsänvartija.
Ei kestänyt kauvaa, ennenkun tammisella pöydällä seisoi ruukullinen hapanta viiniä, ja myöskin leipää ja voita myönsi ruoka-aitta. Sitte tuli pastori takaisin keittiöstä, piteli helmaansa yläällä kuin täyteen ahdattua esiliinaa ja pudotti kokonaisen raesateen savustettuja siikoja vieraansa eteen. "Heu! quod anseres fugasti antvogelosque et horotumblum! Voi, ettäs minulta villihanhet säikytit ja sorsat ynnä ruovonpäristäjät!" sanoi hän senaikaisella kamalalla munkkilatinalla. "Mutta kun on valittava siian ja tyhjän välillä, niin aina toki ottaa edellisen."
Saman veljeskunnan jäsenet hyvästyvät pian toisiinsa. Vilkas keskustelu syntyi aterian aikana. Mutta vanhuksella oli enemmän kyseltävää kuin mihin Ekkehard voi vastata; niin monesta vanhasta toverista ei ollut muuta kerrostavaa, kuin että hänen arkkunsa oli laskettu alas toisten viereen, ja risti seinällä ja lause kuolleitten kirjossa vain ilmoitti, että hänkin oli elänyt; — niitten juttujen, kaskujen ja luostarikiistain sijaan, joista kolmekymmentä vuotta sitte oli kerrottu, oli tullut uusia, ja mitä sen jälkeen oli tapahtunut, se oli vanhuksesta yhdentekevää. Ainoastaan kun Ekkehard kertoi matkansa päämäärästä ja tarkoituksesta, huusi hän: "Ohoo, confrater, te olette minulle saarnannut jahtia vastaan, ja nyt menette itse oikein jaloa riistaa pyytämään!"
Mutta Ekkehard johti puheen toisaalle. "Ettekö vielä koskaan ole ikävöinyt takaisin luostarin ja tieteen hiljaisuuteen?" kysyi hän.
Silloin leimahti vanhan pastorin silmä: "Vaivasiko Catilinaa ikävä Rooman senaatin puupenkeille, sittekun hänestä oli sanottu: 'Excessit, evasit, erupit?' Nuori veri ei ymmärrä sitä. Egyptin lihapadoilleko?! Ille terrarum mihi præter omnes … sanoi koira tallista, jossa oli seitsemän vuotta maannut."
"En teitä ollenkaan ymmärrä," sanoi Ekkehard. "Mikä mielenne niin muutti?" Hän vilkaisi metsästysesineihin.
"Aika —," vastasi pastori ja koputti siikaansa mureaksi tammipöytään, "aika ja kasvava tietoisuus. Mutta siitä teidän ei tarvitse apotillenne mitään virkkaa. Olen minäkin kerran ollut nuorukainen kuten te nyt; Irlanti synnyttää hurskasta väkeä, se kyllä tässä maassa tiedetään. Eheu, miten olinkaan viaton mieleltäni, kun enoni Markuksen kanssa palasin pyhiinvaellusmatkalta Roomaan. Olisittepa silloin nähnyt nuoren Moengalin; koko maailma ei ollut hänestä kiiskinkään arvoinen, mutta virsien veisaaminen ja hengellisten asiain harjoittaminen sitävastoin hänen virkistyksensä. Silloin ratsastimme kerran Galluksen luostariin — pyhän maamiehensä kunniaksi kelpo irlantilainen kyllä tekee parin peninkulman kierroksen, — mutta minä jäin sinne kokonaan olemaan. Vaatteet, kirjat, rahat ja tiedot, koko ihminen tuli luostarin omaksi, ja iiriIäisestä Moengalista tehtiin veli Marcellus ja hän heitti enonsa kullan ja hopean ulos akkunasta, jotta silta hänen ja maailman välillä tyyten katkaistaisiin. Ne olivat ihania vuosia, sen sanon teille, silloin valvoin ja rukoilin ja opiskelin oikein sydämmenhalulla.
"Mutta paljo istuminen on ihmiselle haitallista, ja paljo tietäminen tuo liikaa puuhaa. Monet illat istuin miettien kuin etana ja väittelin kuin harakka; mikään ei ollut minulle selviämätöntä: missä oli haudattuna Johannes Kastajan pää, ja millä kielellä käärme oli puhutellut Aadamia —, kaikki oli minulla selvänä; se seikka vain ei ollut mieleeni juolahtanut, että ihminen on luilla ja lihalla ja verellä varustettuna tullut maailmaan. Hohoo, confrater, silloin tuli minulle vaikeita hetkiä, jotka teiltä säästykööt? Pää kävi minulla raskaaksi, kädet levottomiksi, kirjoituspöydän ääressä en viihtynyt, kirkossa en voinut polvistua… Pois! soivat äänet korvissani, pois vain ja kauvas täältä! Vanhalle Thietolle sanoin kerran tehneeni keksinnön. Minkä sitte? Sen, että muuriemme ulkopuolella oli raitista ilmaa… Silloin he kielsivät minulta kokonaan ulospääsön, mutta monena yönä nousin salaa kellotorniin ja katselin kaukaisuuteen ja kadehdin lepakoita, jotka lensivät petäjikön yli… Veli, semmoista vastaan ei auta paasto eivätkä rukoukset; mikä ihmisessä salaa kiehuu, sen täytyy päästä ulos.
"Edellinen apotti huomasi tämän ja lähetti armollisesti minut tänne vuoden lomalle, mutta veli Marcellusta ei koskaan kuulunut takaisin. Kun otsani hiessä kaasin tammen ja siitä ruuheni koversin ja muuttolintuja ilmasta karistelin alas, selvisi minulle mitä terveenä olo oikeastaan merkitsee: kalastaminen ja metsästäminen karkottavat ihmiseltä turhat huolet; ja niinpä olen nyt kolme vuosikymmentä ollut täällä Radolfszellissä, rusticitate quodam imbutus, tavoiltani jonkun verran raaistuen, mitäpä sitä kieltää! Minä olen kuin pelikaani korvessa, ja kuin huuhkaja, joka raunioihin pesänsä rakentaa, käyttääkseni psalmistan sanoja, mutta terve olen ja vahva, eikä Moengal-vanhus vielä kotvaan aikaan aijo käydä mykäksi mieheksi; ja tiedänpä olevani turvattu ainakin yhtä onnettomuutta vastaan…"
"Mitä onnettomuutta tarkoitatte?" kysyi Ekkehard.
"Sitä, että Pyhä Pietari ei minua ainakaan tule taivaan portilla kolauttamaan avaimillaan otsaan ja sanomaan: 'Ulos, sinä hyödyttömän ja tyhjän filosofian harjoittaja!'"
Ekkehard ei sen enempää halunnut kuulla Moengalin sydämmenpurkauksia. "Teillä varmaankin on vaivaloinen työ sielujen hoidossa", lausui hän, "paljon lienee täällä paatuneita sydämmiä, pakanuutta ja kerettiläisyyttä…"
"Tuollainen puhe kuuluu joltakin", sanoi vanhus, "piispojen ja keisarillisten neuvosten suussa; tuomiokapitulien ja synoodien päätöksissä se tuntuu vallan kamalalta, kun ne leimaavat kansan luulon pakanalliseksi harhauskoksi ja uhkaavat sitä kirkkorangaistuksilla. Mutta täällä vanhastaan luullaan puissa ja virroissa ja vuorten korkeuksissa Jumala tuttavan. Jokaisella pitää maailmassa olla oma ilmestyksensä, hegaulaiset etsivät sitä ulkoa luonnosta… Sitä käy silloinkin ajatteleminen läsnäolevaksi, kun ihminen aamuvarhain seisoo nurmikolla ja aurinko nousee hänen ylitsensä…
"Sen vuoksi he tulevatkin herranpäivinä tänne minun luokseni ja yhtyvät kanssani messuun, ja jollei luostarin lähettiläät kiristäisi niin monia sakkokillinkejä heidän kukkaroistaaan, kääntyisivät he vielä suuremmalla halulla evankeliumin puoleen. —
"Maljanne, confrater! Myöntäkää, että raitis ilma…"
"Sallikaa minun", sanoi Ekkehard kääntäen taitavasti keskustelun suuntaa, "juoda veli Marcelluksen, luostarikoulun opettajan, Prisciatiuksen iirinkielelle kääntäjän terveydeksi."
"Menköön!" nauroi Moengal. "Mutta mitä käännökseeni tulee, on siinä koira haudattuna".[15]
Mutta Ekkehardissa paloi kiihkeä halu päästä korkealle Twielilleen. Harva on aivan päämääränsä edessä pitänyt pitkää lepohetkeä. "Vuori seisoo tukevasti maassa", sanoi Moengal, "ei se teiltä karkuun lähde."
Mutta Moengalin viini ja hänen oppinsa raittiin ilman hyödyllisyydestä voi sitä, jonka piti mennä tapaamaan herttuatarta, varsin heikosti pidättää. Hän otti isännältään jäähyväiset.
"Minä seuraan teitä aina seurakuntani rajalle", sanoi pastori, "tänään voitte vielä kulkea kupeellani pukuni kehnoutta säikkymättä; mutta kun istutte tuolla ylhäällä vuorenhuipulla, olette mielestänne kirkastunut ja teistä tulee ylhäinen herra; ja jos joskus Hadwig rouvan sivulla ratsastatte Radolfszelliin ja Moengal vanhus seisoo majansa ovella, saa hän armollisen kädenliikkeen almukseen — sellaista on maailman meno! Kun murokas kasvaa isoksi, tulee siitä siika, ja se syö pienempiä sukulaisiaan."
"Niin ette saa sanoa!" huudahti Ekkehard suudellen iiriläistä munkkiveljestään.
Sitte he lähtivät yhdessä matkaan, ja pastori otti ansansa mukaan virittääkseen ne palatessaan metsälintujen varalle. Kulettavana oli pitkä polku petäjikön halki, pitkä ja hiljainen.
Kun metsä viimein harveni, seisoi vastassa tummana jättiläisenä ylhä Twiel, heittäen suuren varjonsa tulevia vastaan. Mutta Moengal tähysteli terävällä silmällään polkua pitkin metsänloppuun päin. "Seurakunnassani liikkuu monenlaista väkeä", virkkoi hän.
He eivät olleet monta askelta ottaneet, kun Moengal tarttui matkakumppaninsa käsivarteen, asetti hänet mieleiseensä suuntaan ja osottaen eteenpäin sanoi: "Nuo ovat yhtä vähän villihanhia kuin muitakaan metsän eläimiä!"
Kuului sellaista ääntä, kuin olisi kaukana ratsun jalka maata tallannut… Moengal juoksi tien oheen, hiipi hyvän matkaa nuoren viidakon sisään, laskeutui pitkäkseen maahan ja kuunteli.
"Metsämiehen hullutuksia!" murahti Ekkehard odotellessaan toveriaan. Nyt tuli tämä takaisin. "Veli," sanoi hän, "onko Pyhä Gallus riidassa jonkun kanssa tämän maan mahtavista?"
"Ei."
"Oletteko te loukannut ketään?"
"En."
"Merkillistä", virkkoi vanhus, "tännepäin on tulossa kolme asestettua miestä."
"Ne ovat herttuattaren lähettiläät, jotka tulevat minua vastaanottamaan", sanoi Ekkehard kopeasti hymyillen.
"Hohoo!" murahti Moengal, "väärin arvattu! Heillä ei ole herttuattaren palvelijain pukua, ja kypärinsä ovat ilman erityistä merkkiä. Eikä kukaan Twielin väestä ratsasta ulos harmaaseen viittaan puettuna." Hän hiljensi askeleitaan.
"Eteenpäin!" sanoi Ekkehard. "Jolla on puhdas omatunto, sen askeleita
Herran enkelit johdattavat."
"Eipä aina niin Hegaussa!" vastasi vanhus. Mutta enempään ajatustenvaihtoon ei enää ollut aikaa; kavionkopina lujeni, maa tärisi ja esiin tuli kolme ratsastajaa suletuin kypärin ja paljastetuin miekoin…
"Seuratkaa minua", huusi pastori, "maturate fugam!" Hän heitti ansansa tielle ja tahtoi vetää Ekkehardia mukanaan tienoheen. Mutta tämäpä ei kääntynytkään. Silloin syöksähti Moengal yksinään pensaikkoon, jonka okaat viilsivät hänen pukuunsa joitakuita uusia reikiä entisten lisäksi; hän tempautui irti ja katosi kauriin hypyin tiheään viidakkoon. Hän tunsi tämän maanäären häikäilemättömät tavat.
"Hän se on!" huusi etummaisin ratsumiehistä. Silloin hyppäsivät kaikki kolme ratsuiltaan heitä ylväästi tähystävää Ekkehardia vastaan.
"Mitä te tahdotte?" — ei mitään vastausta. Hän tarttui krusifiksiin, joka riippui hänen vyössänsä. "Ristiinnaulitun nimessä!…" yritti hän manata, mutta jo paiskattiin hänet maahan, kovat kourat pitelivät häntä kiini, nuora kiedottiin hänen käsiensä ympäri ja pian olivat ne sidotut hänen selkänsä taa; valkea side peitti hänen silmänsä niin tiukasti, että kaikki kävi hänelle pimeäksi. "Eteenpäin!" karjaistiin. Hetken hämmästys horjutti hänen polviaan ja hän astui epävarmoin askelin; silloin he nostivat hänet maasta ja kantoivat häntä jonkun matkaa. Metsänreunassa odotti neljä miestä kantotuoli mukanaan; siihen viskattiin sidottu, ja niin kävi kulku edelleen tasankoa pitkin. Kavionkopinasta sivullaan huomasi Ekkehard ratsastajien seuraavan saalistaan.
Mutta Moengalin paetessa metsän halki hyppelivät tiaiset iloisesti oksilla ja rastaanlaulua helkähteli hänen ympärillään, niin että hän aivan unhotti äsken uhanneen vaaran, ja häntä vain syvästi harmitti se seikka, että oli lennättänyt ansat luotaan.
Ja kun vielä peltokana tuli siihen lisäksi huutaen "kvakkaraataan", oli se hänestä jo liian hävytöntä, ja hän palasi takaisin hyökkäyspaikalle. Siellä oli hiljaista, juuri kuin ei mitään olisi tapahtunut. Kaukana hän näki vilauksen poistuvista ratsumiehistä. Heidän kypäränsä välkkyivät päivänpaisteessa.
"Ensimmäiset tulevat usein viimeisiksi", virkkoi hän puistaen päätään ja kokoili ansansa yhteen. "Ruhtinattaren saliin hän ajatteli mennä, ja vankeuteen häntä nyt viedään. Pyhä Gallus, rukoile puolestamme!"
Sen enempää ei Moengal tällä asialla päätänsä vaivannut. Sellaiset väkivallan teot kukoistivat tähän aikaan yhtä taajassa kuin esikot keväisellä nurmella.
Uipa kerran kala Bodenjärven pohjasyvyyksissä; se ei voinut käsittää, mikä mustan sukeltajalinnun johti alas sen asuma-aloille; linnun nokassa se liiti yhä ylemmäksi, vetten ja ilmojen halki, ja yhä oli tämä hänelle arvoitus. Niin makasi Ekkehardkin kantotuolissaan sidottuna ja vangittuna; ja mitä enemmän hän mietti kohtalonsa ikävää käännettä, sitä sekavammaksi se hänelle kävi.
Hitaasti syntyi hänessä viimein se ajatus, että Hegaussa ehkä asui joku noiden kamariherrain ystävistä tai veriheimolaisista, joka nyt kostaisi P. Galluksen viattomalle opetuslapselle luostarin entisen apotin Salomo piispan ilkityön hänen heimolaisiansa kohtaan. Siinä tapauksessa voi Ekkehard valmistautua odottamaan mitä pahinta, sillä siihen aikaan ei papillinen tonsuri eikä hengellinen puku suinkaan aina pidättänyt kostajaa silpomasta uhriltaan kädet tai puhkaisemasta hänen silmänsä.
Hän jo ajatteli kuolemaa. Omatuntonsa ei häntä mistään syyttänyt eikä kuolema siis pelottanut häntä; mutta syvältä hänen sydämmensä pohjasta kaikui hiljainen kysymys: "Miksi ei vasta vuoden päästä, sittekun ensin olisin laskenut jalkani korkealle Twielille?" —
Nyt astuivat kantotuolin kantajat hitain askelin: he mahtoivat kulkea vuorta ylöspäin. "Minnekähän tämän maan kotkanpesistä he minut hinaavatkaan?" — Puolisen tuntia lienee kestänyt tällaista kulkua; sitte löivät hevosten kaviot johonkin onttoon ja kopisevaan, aivan kuin puiseen siltaan. Vielä oli kaikki hiljaista, ei kuulunut torninvartijan huutoa —, mutta ratkaisu ei kuitenkaan voinut olla kaukana. Silloin heräsi Ekkehardissa väkevä luottamus Jumalaan; hänen mieleensä muistuivat psalmistan sanat: "Jumala on meidän turvamme ja väkevyytemme, joka on sangen sovelias apu tuskissa. Sentähden me emme pelkää, jos vielä maailma hukkuis, ja vuoret keskelle merta vajoisivat; vaikka vielä meri pauhais ja lainehtis, niin että siitä pauhinasta vuoret kukistuisivat, Sela!"
Jo kulettiin toisenkin sillan ylitse. Muuan portti avautui naristen matkueen edessä, ja kantotuoli pysähtyi. Silloin nostivat ratsastajat vankinsa ulos, hänen jalkansa koskettivat maata: se kasvoi ruohoa; — kuiskeen kohina kohtasi hänen korviaan, kuin olisi läheisyyteen kokoutunut paljon kansaa, ja nuora irroitettiin hänen kättensä ympäriltä. "Ottakaa side silmiltänne!" sanoi eräs hänen seuraajistansa. Hän teki niin… Sydän, elä halkea riemusta! Hän seisoi Hohentwielin linnanpihalla… Iloisesti kohisivat päitten päällä vanhojen lehmuksien lehvät; teltan-tapainen matto oli viritetty niiden välille, muratin- ja viininlehdistä oli sidottu seppeleitä ja köynnöksiä; linnan asukkaat seisoivat tiheänä ryhmänä ympärillä, ja kivisellä penkillä istui herttuatar, purppurainen ruhtinaan vaippa hartioillaan ja lempeä hymy jyrkkiä piirteitä kaunistaen… Nyt nousi tuo ihana vartalo istualtaan; herttuatar astui Ekkehardia vastaan lausuen: "Tervetullut Hadwigin linnarauhaan!" Ekkehard tuskin enää tiesi mitä hänelle tapahtui… Hän yritti langeta polvilleen, mutta armollisesti herttuatar nosti hänet jaloilleen sekä viittasi luokseen kamariherra Spazzoa. Tämä heitti yltään harmajan ratsurinvaippansa, astui Ekkehardin luo ja syleillen häntä, kuin vanhaa tuttavaa ainakin, lausui: "Valtiattaremme nimessä, ottakaa vastaan rauhansuutelo!"
Ekkehardin aivojen läpi lennähti pikainen ajatus: "Onkohan tarkoitus tässä tehdä pilaa minun kanssani?" Mutta herttuatar huusi hänelle nauraen:
"Teille maksetaan samalla rahalla. Koska kolme päivää takaperin sallitte Schwaabin herttuattaren saapua luostariinne vain kannettuna, vaatii oikeus ja kohtuus, että myöskin hänen väkensä kantaa Sankt Gallenin miehen hänen kynnyksensä yli."
Ja Spazzo herra pudisti vielä kerran hänen kättään sanoen: "Mitäpä tuosta sen enempää; meillä oli ankara käsky tehdä niin!" — Hän oli ensin johtanut hyökkäystä ja sai nyt panna toimeen sydämmellisen vastaanoton; kummankin tehtävän hän suoritti yhtä tärkeän näköisenä, sillä kamariherran on oltava taitava mies ja osattava sovittaa vastakkaisetkin asiat keskenään mukiinmeneviksi.
Ekkehard hymyili. "Jos se kerran pilaa oli", sanoi hän, "niin suorititte sen sangen vakavalla tavalla." Tällöin hän ajatteli, miten muuan ratsastajista häntä kantotuoliin sysätessään oli iskenyt vaskipäisellä keihäällään häntä kovin tuntuvasti kylkeen. Tämä tosin ei enää kuulunut herttuattaren antamaan tehtävään, mutta puheena oleva nihti oli aikoinaan ollessaan kamariherran veljenpojan Luitfriedin palveluksessa ollut mukana vierittämässä Salomo piispaa alas hevosen selästä ja tällöin saanut sen hairahduttavan luulon, että yleensä hengellisiä herroja hevosen selästä vierittäessä on välttämätöntä antaa niille tukeva nyrkinisku, potku tai työnti keihäällä kylkeen.
Nyt johdatti Hadwig rouva vieraansa kädestä kiini pitäen linnanpihan poikki ja näytti hänelle ylävän asumuksensa ja uljaan näköalan alpeille ja Bodenjärvelle päin; ja linnan väki — yksin äskeiset vangitsijatkin — pyysivät hänen siunaustaan, ja hän siunasi heidät kaikki.
Sitte saattoi herttuatar hänet ovelle saakka. Häntä odotti kylpy ja puhtaat vaatteet. Hadwig käski hänen puhdistaa itsensä ja levätä matkan vaivoista. Ekkehard tekikin sen kernaasti ja hilpeällä mielellä, kuten ainakin helposti läväistyn vaaran jälkeen…
Mutta tätä seuraavana yönä tapahtui Sankt Gallenissa sellainen kumma, että torninvartija Romeias ilman vähintäkään aihetta karkasi ylös makuusijaltaan ja puhalsi äkäisesti torveensa, niin että koirat luostarinpihalla yhtyivät metelinpitoon ja kaikki veljet kavahtivat ylös sijoiltaan ja juoksivat yhteen, eikä kuitenkaan ollut portin ulkopuolella ketäkään sisäänpääsyä anovaa. Apotti laski syyn tästä pahojen henkivoimien vaikutukselle, mutta antoi sen ohessa vähentää Romeiaan viiniannoksen viikon aikana puolella; tähän toimenpiteeseen ei kuitenkaan olisi ollut vähintäkään aihetta, sillä syy portinvartijan merkilliseen käytökseen oli vallan toinen…
SEITSEMÄS LUKU.
Virgilius korkealla Twielillä.
Jolta kerran siirtymisensä uuteen asuinpaikkaan on onnellisesti suoriutunut, sille on uuden ympäristön kodikkaaksi järjestäminen hauska ja miellyttävä tehtävä.
Eikä olekkaan vallan yhdentekevää, minkälaisessa tuvassa ja ympäristössä asuu; ja kenen akkunat ovat maantielle päin, jolla kuormavaunuja kolisten kulkee kumpaankin suuntaan, sen mieleen varmaan johtuu enemmän harmaita ja ummehtuneita aatoksia kuin vilkkaita ja värikkäitä.
Tästä ei Ekkehardin kuitenkaan tarvinnut surua pitää, sillä Twielin herttuanlinna oli yksinäinen, korkea ja avarien ilmojen kaartama asuinpaikka, — mutta vallan tyytyväinen hän ei kuitenkaan ollut, kun Hadwig rouva seuraavana päivänä vei hänet hänen uuteen suojaansa.
Se oli suuri, ilmainen huone, varustettu pylvästen kahtia jakamilla pyörökaariakkunoilla ja sijaitsi saman käytävän varrella kuin herttuattarenkin sali ja asuinhuoneet. Jälelle jätetystä luostarikammiosta mukaanotettu vaikutelma ei sentään yhdessä yössä vaalene. Ja Ekkehard ajatteli, miten häntä mietiskelyissään luultavasti usein tulisi häiritsemään oven takaa kuuluva haarniskoidun jalan töminä ja kannusten kilinä tai ohikulkevien palvelijattarien hiljainen kahina, taikkapa saattaisi hän itsekin, linnan ylväs valtiatar, kulkea hänen ovensa ohi… Ujostelematta hän kääntyi Hadwig rouvan puoleen sanoen: "Minulla olisi teiltä jotakin pyydettävää, korkea rouva!"
"Puhukaa!" vastasi tämä lempeästi.
"Ettekö tahtoisi määrätä minulle jotakin kaukana sijaitsevaa huonepahaista, — jos se olisi jossakin vinnillä tai vartijatornissa, niin sen parempi. Tieteen niinkuin rukouksenkin harjoitus vaatii yksinäisyyttä ja hiljaisuutta; tunnettehan luostarin tavat."
Silloin syntyi pieni ryppy Hadwig rouvan otsalle, — pilveksi liian pieni, mieluummin pienoinen pilvenripsi. "Te kai haluatte usein saada olla aivan yksinänne?" kysyi hän ivallisesti. "Miksi ette sitte jäänyt Sankt Galleniin?"
Ekkehard kumarsi, mutta ei vastannut mitään. "Odottakaapas", huudahti Hadwig, "teidän on saatava sellainen huone! Te saatte sen suojan, jossa kappalaisemme Vincentius asui aina autuaaseen loppuunsa asti; hänelläkin oli samallainen haukkalinnun maku ja hän asui mieluummin Twielin korkeimmassa paikassa kuin mukavammassa. Praxedis, nouda iso avainkimppumme ja saata vieraamme sinne!"
Proxedis teki käskyn mukaan. Herrassa kuolleen kappalaisen huone oli ylhäällä linnan neliskulmaisessa päätornissa. Hitaasti nousi neito Ekkehardin kanssa pimeitä kiertoportaita ylöspäin; avain narisi pahasti ruostuneessa lukossa. He astuivat sisään. Sielläpä näytti kaikki varsin hauskalta.
Missä aikoinaan on asunut tiedemies, siellä tarvitaan jonkun verran aikaa hänen jälkiensä poishuuhtomiseen. Se oli pienenlainen neliskulmainen kammio, seinät valkoiset, huonekaluja niukasti, tomua ja hämähäkinkinaa kaikkialla; tammisella pöydällä seisoi sarvellinen kuivanutta mustetta, nurkassa kiviruukku, jossa aikoinaan lie kimallellut tummanpunaista viiniä; eräällä hyllyllä seinäkomerossa makasi joitakuita kirjoja ja avoimia pergamenttikääryjä; — mutta kauhistus! myrsky oli särkenyt akkunapahasen, päivänpaisteella ja sateella, hyttysillä ja linnuilla oli Vincentiuksen kuoleman jälkeen vapaa pääsy hänen huoneeseensa; parvi kyyhkysiä oli kenenkään vastaansanomatta asettunut asumaan kaiken kirjaviisauden keskelle ja tehnyt pesänsä P. Paavalin kirjeiden ja Julius Cæsarin "Gallialaisen sodan" väliin ja katseli nyt älkämystyneenä sisäänastuvia.
Ovea vastapäätä oli seinälle hiilellä piirretty muuan muistolause. "Martha, Martha, paljon sinä suret ja pyrit!" luki Ekkehard, "Oliko tämä vainajan viimeinen lause?" kysyi hän suloiselta saattajaltaan.
Praxedis naurahti: "Autuas herra Vincentius oli mukavuutta rakastava herra. 'Lepo on suuremman arvoinen kuin talentti hopeata', lausui hän usein. Mutta herttuatar ahdisteli häntä tuimasti, kysellen häneltä kaikenlaista: tänään tähtien kulusta taivaalla, huomenna raamatusta ja kirkon pyhistä kirjoista… 'Mitä varten sitte olette opiskellut, kun ette mitään tiedä?' härnäsi hän kappalaista, niin että tällä oli varsin vaivaloinen virka.
"'Keskellä Aasian maata', vastasi hän enimmäkseen herttuattaren kysymyksiin, 'on musta marmorikivi; joka sen nostaa maasta, se tietää kaikki, eikä sen tarvitse enää mitään kysellä…' Mutta herra Vincentius, hän oli kotoisin Baijerista, ja raamatunlauseen hän varmaankin kirjoitti lohdutuksekseen."
"Onko herttuattarella sitte tapana kysellä niin paljon?" sanoi Ekkehard hajamielisesti.
"Saattepahan itse nähdä", virkkoi Praxedis naurahtaen veitikkamaisesti.
Ekkehard tarkasteli kappalaisvainajan kirjastoa. "Minun tulee sääli kyyhkysiä, mutta niiden on mentävä täältä matkoihinsa", sanoi hän.
"Miksi niin?"
"Ne ovat turmelleet koko ensi kirjan 'Gallialaista sotaa' ja tahranneet
Korinthilais-epistolan lähtemättömillä merkeillä…"
"Onko se suurikin vahinko?" kysyi Praxedis.
"Kovin suuri!"
"Oi armaat ilkeät kyyhkyraukkani", sanoi kreikkalaisneito leikillisesti, "tulkaa minun turviini, ennenkun tuo hurskas mies ajaa teidät ulos haukkojen ja harakoiden pariin."
Ja hän houkutteli luokseen kyyhkysiä, jotka itsepintaisesti olivat jääneet kirjakomeroon, ja kun ne eivät suostuneet tulemaan, heitti hän pöydälle valkoisen villavyyhden; silloin lensi uroskyyhky sen luo, luullen sitä uudeksi naaraaksi, kulki sitä vastaan sievistelevin askelin sekä kumarsi ja tervehti sitä pitkällä kuherruksella. Mutta Praxedis sieppasi vyyhden jälleen käteensä; silloin istui lintu hänen päälaelleen.
Nyt rupesi neitonen hiljaa hyräilemään muuatta kreikkalaista säveltä; se oli vanhan, mutta ijäti nuoren Teoksen laulajan tekemä:[16]
"Kuuleppa kyyhky kulta,
Sun mistä tänne tiesi?
Mist' on ne yrttituoksut,
Joit' yötä matkatessas
Sa huo'ut ympärilles?
Ken oot sa? Mitä mielit?"
Ekkehard kurotti korviaan ja katsahti miltei pelästyneenä ylös kirjastaan; jos hänen silmänsä olisivat olleet tottuneemmat luonnollisen sulouden ihailemiseen, olisi sillä todella ollut syytä viipyä kauvemminkin kaunista kreikkalaistyttöä katselemassa. Kyyhkynen oli hypähtänyt tämän kädelle; hän piti sitä taivutetuin käsivarsin ylhäällä ilmassa… Anakreonin vanha maamies, joka kerran loihti parolaisesta marmorista esiin Knidon Venuksen, olisi tämän kuvan painanut pysyväisesti muistoonsa.
"Mitä te laulatte?" kysyi Ekkehard. "Sehän tuntuu olevan vierasta kieltä!"
"Eikö se ehkä saisi olla sellaista?"
"Kreikkaako?"
"Miksi en saisi kreikaksi laulaa!" vastasi Praxedis nyrpeisen näköisenä.
"Homeroksen lyyran nimessä!" sanoi Ekkehard ällistyneenä, "missä ihmeessä sitä olette oppinut, tuota meidän opinhalumme korkeinta päämäärää?"
"Kotonani!…" vastasi Praxedis hilpeästi ja päästi kyyhkysen lentämään.
Silloin loi Ekkehard vielä kerran katseensa häneen, täynnä arkaa kunnioitusta. Aristotelesta ja Platoa lukiessaan hänelle ei ollut kuolemakseenkaan pistänyt päähän, että tähän aikaan vielä elävätkin ihmiset puhuivat kreikankieltä. Hänen mieleensä välähti nyt aavistus, että tässä hänen edessään seisoi elävän ihmisen muodossa jotakin, joka kaikesta hengellisestä ja maallisesta viisaudesta huolimatta jäi hänelle vieraaksi, saavuttamattomaksi…
"Minä luulin tulevani Twielille opettajana", virkkoi hän alakuloisesti, "ja löydän täällä mestarini. Ettekö tahtoisi jakaa minulle äidinkielestänne silloin tällöin rahtusen?"
"Jollette karkoita kyyhkysiä kamaristanne", sanoi Praxedis. "Voittehan asettaa verkon komeron eteen, jos ne tahtovat lennellä päänne ympärillä."
"Puhtaan kreikan vuoksi…" yritti Ekkehard vastata, kun hänen pienen suojansa ovi äkkiä avautui.
"Mitä täällä päätellään kyyhkysistä ja puhtaasta kreikasta?" kajahti Hadwig rouvan terävä ääni. "Tarvitaanko tosiaan niin paljon aikaa näiden neljän seinän katselemiseen? No, herra Ekkehard, kelpaako tämä kolo teille?"
Ekkehard nyökkäsi myöntävästi.
"Sitte on se siivottava ja pantava järjestykseen teitä varten", jatkoi Hadwig. "Praxedis, kädet ahkeraan työhön, ja ennen kaikkea kyyhkyset pois täältä!"
Ekkehard uskalsi lausua sanan kyyhkysten puolesta.
"Ohoo!" huudahti herttuatar, "te haluatte olla yksinänne ja hoitaa kyyhkysiä! Ehkä on vielä ripustettava luuttu seinällenne ja ripotettava ruusunlehtiä viiniin? Hyvä, emme tahdo niitä karkottaa; mutta tänä iltana on niiden paistettuina koristettava pöytäämme."
Praxedis ei ollut tätä puhetta kuulevinaan.
"Entä mitä puhuttiin puhtaasta kreikasta?" kysyi herttuatar sitten. Haikailematta kertoi Ekkehard hänelle, mitä oli ehdottanut kreikattarelle; mutta silloin palasivat rypyt jälleen Hadwig rouvan otsalle. "Jos niin opinhaluinen olette, niin voitte kysyä minulta", lausui hän, "minäkin puhun sujuvasti tätä kieltä." Ekkehardilla ei ollut mitään vastaansanottavana. Herttuattaren puheessa oli enimmiten terävyyttä, joka toiselta riisti vastauksen sanat suusta. —
Herttuatar oli kaikessa ankara ja tarkka. Jo ensi päivinä Ekkehardin tulon jälkeen hän laati suunnitelman latinankielen opetusta varten. He huomasivat parhaaksi määrätä päivän tunneista yhden ylistettävän grammatiikan oppimiseen, toisen Virgiliuksen lukemiseen. Jälkimmäisestä opetusaineesta Ekkehard toivoi paljon; hän päätti panna parhaansa tasottaakseen tiedoillaan ja opetuksensa hienoudella ja terävyydellä herttuattarelle sileäksi oikean ymmärtämisen polun.
"Ei toki se ole mikään turha työ", lausui hän, "minkä vanhat runoilijat ovat suorittaneet; miten vaivaloista olisikaan jonkun kielen oppiminen, jos se olisi säilynyt meille vain sanakirjassa, kuten jyvät säkissä, ja meidän pitäisi jauhaa niistä jauhoja ja niistä leipiä leivottava… Mutta runoilija asettaa kaikki hyvin oikealle paikalleen, niin että meille on tarjona hienosti mietitty suunnitelma ja sisällys, ja muoto sointuu suloisesti kuin viulunääni; missä muutoin olisimme saaneet jyrsiä hampaamme piloille, siellä saamme runoilijan kädestä juoda sulaa simaa, joka maistuu vallan suloiselta."