Grammatiikan katkeruutta ei Ekkehard osannut millään keinolla lieventää. Joka päivä hän kirjoitti herttuattarelle tehtävän pergamenttilapulle; tämä oli sangen opinhaluinen, ja kun aamu-aurinko nousi Bodenjärven takaa heittäen ensimmäiset säteensä korkealle Twielille, seisoi hän jo akkunakomerossa ja opetteli tehtäväänsä milloin hiljaa, milloin äänekkäästi, niin että kerran kaikui aina Ekkehardinkin tornikamariin hänen yksitoikkoinen toistelemisensa: amo, amas, amat, amamus…
Mutta Praxedikselle alkoivat nyt vaikeat ajat. Itselleen kiihotukseksi opiskeluun, mutta hänelle melkoiseksi ikävyydeksi, käski herttuatar hänen kunakin päivänä lukemaan saman palasen grammatiikkaa, minkä hän itsekin luki. Jo oppilasaikansa alussa häntä huvitti mestaroida palvelijatartaan, eikä hän milloinkaan ollut tyytyväisempi kuin Praxediksen luullessa pääsanaa lauseessa apusanaksi tai käyttäessä epäsäännöllistä ajanmääräystä säännöllisen tavoin.
Iltaisin herttuatar tuli Ekkehardin kammioon. Silloin piti kaiken olla valmista Virgiliuksen lukemiseen. Praxedis tuli hänen kanssaan; ja kun isä Vincentiuksen jälkeenjääneissä kirjavaroissa ei ollut latinalaista sanakirjaa, sai Praxedis toimekseen sellaisen valmistamisen, sillä hän oli lapsuudessaan oppinut kirjoittamisen taidon. Hadwig rouva oli siihen vähemmin harjautunut. "Mitä tehtäisiin hengellisillä miehillä", sanoi hän, "jos jokainen ymmärtäisi sen taidon, joka on heidän säätynsä ominaisuus? Sepät takokoot, soturit sotikoot ja kirjurit kirjoittakoot, elköönkä kenkään asettuko toisensa tilalle." Kumminkin oli Hadwig opetellut piirtämään nimikirjoituksensa suurin ja taiteellisin koukeroin maan hallitusta koskeviin asiakirjoihin.
Praxedis leikkasi pergamenttikääryn pieniksi lehtisiksi, veti kullekin näistä kaksi viivaa, niin että syntyi kolme sareketta, ensimmäinen kutakin Ekkehardin esityksessä tulevaa latinalaista sanaa varten, toinen sen saksalaista ja kolmas sen kreikkalaista vastinetta varten. Viimemainittu oli herttuattaren keksintöä, sillä hän halusi näyttää, että naiset hänen avuttaankin olivat hankkineet itselleen tähdellisiä tietoja.
Sitte alkoi opetus.
Oven Ekkehardin huoneesta käytävään oli Praxedis jättänyt selko selälleen. Ekkehard tahtoi mennä sulkemaan sen, mutta herttuatar pidätti hänet sanoen: "Ettekö vielä sen verran maailmaa tunne?"
Ekkehard ei tiennyt mitä tämä merkitsi. Nyt hän alkoi lukea heille ensimmäisiä kirjaa Virgiliuksen sankarirunoelmasta. Aeneas, troijalainen, nousi heidän silmiensä eteen, seitsemän vuotta harhailleena tyrheenisellä merellä ja sanomattomia vaivoja nähneenä, jotta hänestä tulisi roomalaiskansan perustaja. Luettiin Junon vihasta, miten hän kääntyi rukoillen Aeoluksen puoleen, luvaten tuulten ja myrskyjen haltijalle kauneimman nymfeistään, jos tämä hävittäisi troijalaisten laivat: — ukkosta, myrskyä, haaksirikko, särkyneitä emäpuita, ympäriinsä vimmaisissa aalloissa uiskentelevia sota-aseita, laivankappaleita ja troijalaisia koruja. Ja meren murina kuuluu alas aina Neptunuksen korviin; tämä kohoaa ylös, näkee hävityksen kauhistuksen ja ajaa moittien ja solvaten Aeoluksen tuulet kotia levolle; ja kuten kapina arvonmiehen sanasta, laskeutuu vesien kohina, ja laivojen jäännökset ajautuvat Libyan rantaan…
Niin pitkälle on Ekkehard lukenut ja selittänyt. Hänen äänensä oli täyteläinen ja sointuva ja siitä kajahti sisäisen ymmärryksen hyväätekevä tunne. Oli tullut myöhä, lampun liekki lepatteli; silloin keskeytti Hadwig rouva lukemisen.
"Miten valtiatartani pakanallisen runoilijan kertomus miellyttää?" kysyi
Ekkehard.
"Sen sanon teille huomenna", vastasi herttuatar. Sen olisi hän jo tänäänkin voinut sanoa, sillä lujasti ja määräävästi oli vaikutus luetusta painunut hänen mieleensä, mutta hän ei sitä nyt ilmaissut, sillä hän ei tahtonut loukata lukijaa. "Uneksikaahan hyvistä asioista!" huusi hän poismenevän perään.
Mutta Ekkehard käveli vielä kauvan Vincentiuksen tornikamarissa. Se oli siistiksi siivottu, viimeisetkin merkit kyyhkysten elostelusta oli poistettu. Hän tahtoi koota ajatuksensa hiljaiseen mietiskelyyn kuten ennen luostarissa; mutta hänen päänsä oli kuuma, hänen sielussaan kohosi esiin herttuattaren korkea vartalo, ja kun hän siihen oikein jäykästi tuijotti, niin katseli myöskin Praxediksen tummasilmäinen päähyt valtiattaren olan takaa alas häneen — mitähän tästä kaikesta lopulta tulee? Hän astui akkunan ääreen, viileä syysilma huokui häntä vastaan, tumma ääretön taivas levisi hiljaisen maan yli, tähdet kimaltelivat likellä ja etäällä, voimakkaalla ja himmeällä valolla; niin suurelta ei taivaankansi hänestä koskaan ollut näyttänyt — vuortenhuipuilla muuttuvat olioiden mitat —; kauvan hän seisoi siinä, kunnes häntä rupesi huimaamaan: tuntui kuin tahtoisivat tähdet vetää hänet tykönsä, kuin lähtisi hän hiljaa liihottelemaan kammiostaan ulos avaruuteen… Hän sulki akkunansa, teki ristinmerkin ja meni levolle.
Seuraavana päivänä tuli herttuatar Praxediksen kera harjoittamaan grammatiikkaa. Hän oli oppinut sanansa ja taivutuksensa ja osasi tehtävänsä. Mutta hän näytti hajamieliseltä.
"Oletteko uneksinut jostakin?" kysyi hän opettajaltaan tunnin loputtua.
"En."
"Ettekö eilenkään mitään?"
"En."
"Sepä vahinko, sillä se kuuluu ennustavan jotakin, mistä ensimmäisinä öinä uneksii uudessa asunnossaan… Kuulkaapas!" jatkoi hän hetkisen äänettömyyden jälkeen, "etteköhän lienekin varsin taitamaton ihminen?"
"Minäkö?" — Ekkehard kavahti loukattuna ylös istuimeltaan.
"Te luette runoilijain teoksia, — miksi ette siis keksinyt jotakin kaunista unta, jonka olisitte minulle kertonut? Runoelma on yhtä kuin unelma, sen kuuleminen olisi minua suuresti ilahuttanut."
"Miten käskette!" sanoi Ekkehard. "Kun siis vasta minulta tällaista kysytte, niin kerron teille unelmani, vaikken sitä olisi nähnytkään."
Tällaiset asiat olivat Ekkehardille vallan uusia ja hämäriä.
"Ette lausunut minulle eilen mielipidettänne Virgiliuksesta", virkkoi hän.
"Niin tosiaan. Kuulkaas, jos minä olisin ollut roomalaisten maan kuningatar, en totta tosiaan tiedä, vaikka olisin laulut poltattanut ja laulajan käskenyt ijäksi vaikenemaan…"
Ekkehard katseli häntä aivan typertyneenä. "Se on totinen tosi!" jatkoi herttuatar. "Tiedättekö miksi? Sen vuoksi, että hän on tehnyt maansa jumalat kehnoiksi. Mikä on hänen Junonsa, jumalten herrain aviopuoliso, joka kantaa sydämmessään haavaa sen vuoksi, ettei joku troijalainen paimenpoika ollut häntä kauneimmaksi julistanut, ja joka ei kykene omin voimin myrskyä synnyttämään ja paria laivapahasta tuhoamaan, vaan on pakotettu viettelemään Aeoluksen siihen nymfinsä avulla… Ja Neptunus, joka tahtoo olla merien hallitsija mutta antaa vierasten tuulten synnyttää myrskyä valtakunnassaan, ja huomaa sen sitte vasta, kun kaikki jo on melkein ohitse — mikä olento sekin on? Herttuattarena sanon teille, että siinä valtakunnassa, missä jumalia häväistään, en tahtoisi valtikkata kantaa."
Ekkehard joutui hämilleen ja hänen oli vaikea vastata. Vanhan ajan kirjallisuus oli hänelle luja, loukkaamaton pyhyys kuin joku vanha vuori; hän oli tyytyväinen voidessaan työskennellä sen ymmärtämiseksi ja selittämiseksi, — ja nyt tällainen epäilys!
"Anteeksi, valtiatar", hän lausui, "emme vielä ole pitkältäkään lukeneet; sopii siis toivoa, että Aeneidin ihmiset teitä enemmän miellyttävät. Ehkä myöskin suvaitsette muistaa, että siihen aikaan jolloin keisari Augustus antoi panna alamaisensa verollisiksi, alkoi maailman valkeus loistaa Bethlehemistä; tarina kertoo säteen siitä langenneen Virgiliukseenkin, joten vanhat jumalat eivät hänestä enää liene suuria olleet…"
Hadwig oli puhunut ensi vaikutelmansa mukaan. Opettajansa kanssa väittelemään hän ei kyennyt.
"Praxedis", virkkoi hän leikillä, "mikä sinun mielipiteesi on?"
"Minun ajatukseni eivät käy niin korkealla", vastasi kreikatar. "Minusta tuntui kaikki niin luonnolliselta, sen vuoksi kuuntelin sitä mielelläni. Ja paraiten miellytti minua kertomus siitä, miten Juno rouva hankki nymfilleen Aeoluksen aviomieheksi; vaikka tämä onkin jo aika vanha, on hän kuitenkin tuulien kuningas ja kykenee pitämään hyvää huolta vaimostaan…"
"Varmaankin!" lausui Hadwig rouva ja viittasi häntä vaikenemaan. "Nyt ainakin tiedämme, missä hengessä kamarineitoset Virgiliusta lukevat."
Ekkehardia oli väittelynsä herttuattaren kanssa kiihottanut entistä suurempaan intoon. Senpä vuoksi hän lukikin todellisella innostuksella edelleen, miten hurskas Aeneas lähti tutkimaan Libyan maata ja miten äitinsä Venus kohtasi häntä spartalaisneidon puvussa ja varuksissa, kevyt jousi olalla, uhkuva povi tuskin ylöskäärityn hameen poimuihin peittyen, ja miten tämä ohjasi poikansa askeleet tyyrolaisen ruhtinattaren luo. Ja edelleen luki hän, miten Aeneas liian myöhään tunsi jumalallisen äitinsä — turhaan huutaa hän tätä, mutta äiti käärii hänet sumupilveen, jotta hän huomaamatta saapuisi outoon kaupunkiin. Siinä, mihin tyyrotar rakennuttaa Junon kunniaksi mahtavaa temppeliä, hän seisahtuu ja katselee taiteilijakäden seinälle kuvaamaa Troijan taistelua; tyhjä kuvainen muinaisista sotatöistä ilahuttaa vielä sankarin sydäntä.
Nyt lähestyy häntä itse Dido, maan ruhtinatar, työmiehiä ja hallitusasioita kiiruhtaen:
Siit' ovellen jumalattaren, temppelin holvien suojaan,
Suojahan mies-asetten hän istuimellensa istuu,
Säätävi oikeuttaan sekä miehille kaikille töitä
Määräilee tasan tunnollisesti…
"Lukekaas tuo minulle vielä uudestaan!" sanoi herttuatar. Ekkehard toisti sen.
"Niinkö todella on kirjoitettu?" kysyi Hadwig. "En olisi pannut vastaan, vaikka sen itse olisitte väliin sysännyt. Olin siinä kuulevinani kuvauksen omasta hallituksestani… Runoilijanne ihmisluomiin olen tyytyväinen."
"Niitä lieneekin helpompi piirtää kuin jumalia", virkkoi Ekkehard.
"Onhan niin paljo ihmisiä maan päällä…"
Herttuatar viittasi häntä jatkamaan. Silloin luki hän, miten Aeneaksen matkatoverit saapuivat pyytämään kuningattarelta vierasvaraisuutta ja ylistivät johtajansa mainetta sen, joka sumupilveen verhoutuneena seisoi läheisyydessä.
Ja Dido avasi kaupunkinsa portit apua pyytäville ja hänessä herää suloinen halu: "Olisipa toki itse, kuninkaanne saman myrskyn runtelema, teidän Aeneaksenne täällä!" Silloin syttyy sankarissa polttava kaiho, joka saa hänen puhkaisemaan pilven…
Mutta tuskin Ekkehard oli alottanut:
Tuskin se lausutuks' tul', kun sankarta verhoova pilvi
Äkkiä nyt repeää…
kun kuului raskaita askeleita käytävästä ja Spazzo herra saapasteli sisään; hän tahtoi tarkastaa emäntänsä uusia opinnoita. Mutta viininkin ääressä lienee hän aikansa ollut istunut: hänen silmänsä mulkoilivat jäykästi ja tervehdys kuoli hänen huulillaan. Ei se hänen syynsä ollut. Jo varhain aamulla hän oli tuntenut nenässään sellaista polttoa ja nykinää, joka epäämättömästi tietää humalapäistä iltaa.
"Seisokaa paikallanne!" huusi herttuatar, "ja te, Ekkehard, lukekaa eteenpäin!"
Ekkehard luki vakavasti ja painolla:
Seisovi Aeneas, helopäivän loistossa hohtain,
Kasvoiltaan sekä varreltaan jumalitten verta;
Äitipä tään pojalleen suo nuoruuden verevyyden,
Suo kiharain ihanuuden, luo tulen silmään:
Niinkuin norsunluun tahi Paroksen kiven saattaa
Tai hopean somistaa hyvin juotettu keltanen kulta.
Sitte hän Didon puolehen kääntyin äkkiä lausui,
Hämmästyttäen kaikkia: "Tuo, jota etsitte, oon mie,
Troijan Aeneas, pelastettuna Libyan myrskyist'…"
Spazzo herra seisoi siinä aivan hämmentyneenä. Praxediksen huulilla väreili pidätetty hymy.
"Kun tienne vasta tänne käy", sanoi herttuatar, "niin valitkaa soveliaampi hetki sisään astuaksenne, jottemme joudu kiusaukseen luulemaan teitä Aeneaaksi, Libyan myrskyistä pelastetuksi troijalaiseksi!"
Spazzo herra huomasi hyväksi peräytyä takaisin. "Aeneas, troijalainen!" murahti hän itsekseen käytävään tultuaan, "mikähän frankkilainen maankulkija jälleen on tekaissut itselleen vääristellyn sukupuun? Troija!? Verhoova sumu?… Maltapas, sinä troijalainen Aeneas, kun ensi kerran tapaamme, tulemme katkaisemaan peitsen keskenämme! Kuolema ja kirous!"
KAHDEKSAS LUKU.
Audifax.
Siihen aikaan eli korkealla Twielillä poikanen nimeltä Audifax. Hänen vanhempansa olivat olleet herttuan orjia, mutta he olivat kuolleet pojan vielä pienenä pilttinä ollessa; niinpä hän oli sitte kasvanut aivan itsekseen jätettynä, kenenkään hänestä suuria välittämättä, ja hän kuului linnaan aivan kuin katolla kasvava leinikkö tai kuin seiniä kiertelevä muratti. Hänen tehtäväkseen oli annettu linnan vuohien paimentaminen. Ne hän tunnollisesti ajoikin aina aamuisin tarhasta ulos ja iltaisin jälleen sisään, ja oli alati yhtä hiljainen ja ihmisarka. Hänellä oli kalpeat kasvot ja lyhyeksi leikattu vaalea tukka, sillä ainoastaan vapaasyntyiset henkilöt saivat silloin pitää pitkää tukkaa.
Keväisin, kun nurmi lykkäsi uutta orasta ja puut koristautuivat hiirenkorvilla, istui Audifax tyytyväisenä ulkona ja veisti nuoresta puusta itselleen pillin, johon puhalteli; siitä lähti yksinäinen, alakuloinen ääni, jota Hadwig rouva kerran oli jäänyt alttaanilleen kuuntelemaan — varmaankin sen vuoksi, että hänen oma mielialansa silloin muistutti pillin säveltä. Ja kun Audifax illalla toi vuohensa sisään tarhaan, sanoi herttuatar hänelle: "Pyydä minulta jokin armonosotus!" Silloin pyysi paimen häneltä tiukua lemmikkivuohensa Mustajalan kaulaan. Mustajalka sai tiukunsa, eikä sen jälkeen ollut mitään erinomaisempaa sattunut Audifaxin elämässä. Mutta hän kävi huomattavasti entistä aremmaksi, olipa viime kevännä lakannut pilliäänkin soittamasta.
Nyt oli muuan päivänpaisteinen loppusyksyn päivä, ja hän ajoi vuohensa vuoren uloimmalle kalliokielekkeelle, istui itse paadelle ja katseli kauvas avaran maiseman yli; tumman petäjikön takana kimalteli Bodenjärven kirkas juova, etualalla loisti metsä syksyn kirjavissa väreissä, ja tuuli riipi kuivia punaisia lehtiä puista. Mutta Audifax istui ja itki katkerasti.
Samaan aikaan paimensi linnan siipikarjaa Hadumoth niminen tyttönen; tämä oli erään vanhan palvelijattaren tytär eikä ollut isäänsä koskaan nähnytkään. Hadumoth oli reipas ja kelpo lapsi, punaposkinen ja sinisilmäinen ja piti tukkaansa kahteen palmikkoon sidottuna. Hanhensa hän piti kurissa ja hyvässä järjestyksessä; ne kyllä muille ojentelivat kaulaansa ja rääkättivät kuin äkäiset eukot, mutta paimenelleen ei yksikään niistä uskaltanut olla ilkeä; kun hän heilutti sauvaansa, kulkivat ne siveästi ja säädyllisesti eteenpäin eivätkä pitäneet yhtäkään melua. Usein ne kulkivat kedolla Audifaxin vuohilaumaan sekaantuneena, sillä kerotukkainen vuohipaimen ei ollut tytölle vastenmielinen; istuipa hän usein tämän vieressä ja katseli yhdessä hänen kanssaan siniseen ilmaan — ja kun eläimet huomasivat millä kannalla niiden kaitsijain välit olivat, sopivat nekin keskenään hyvin yhteen. Tänään ajoi Hadumoth hanhensa alas kallionkielekkeelle, ja kun hän kuuli siellä vuohentiuvun ääntä, etsi hän silmillään paimenta. Ja nähdessään tämän istuvan ja itkevän, meni hän hänen luokseen, istahti hänen viereensä ja sanoi: "Audifax, miksi sinä itket?" — Ei kuulunut vastausta. Silloin kääri Hadumoth käsivartensa hänen kaulansa ympäri, painoi pojan kiharattoman pään puoleensa ja sanoi suruissaan: "Audifax, jos sinä itket, tahdon minäkin itkeä kanssasi."
Mutta Audifax yritti kuivata kyyneleitään. "Ei sinun tarvitse itkeä", hän sanoi, "mutta minun täytyy. Minussa on jotakin, joka pakottaa minun itkemään."
"Mikä se sinussa on, joka sinun itkemään pakottaa?" kysyi tyttö. Silloin Audifax otti kiven, joita oli viljalta Twielin kallioilla, ja viskasi sen toisia kiviä vastaan. Kivi oli ohut ja kilahti.
"Kuulitko sinä?"
"Kyllähän sen kuulin", sanoi Hadumoth, "se kilahti kuin kivi aina."
"Mutta ymmärsitkö myöskin kilauksen?"
"En."
"Vaan minä sen ymmärsin, ja sen vuoksi pitää minun itkeä", virkkoi Audifax. "Siitä on jo useita viikkoja sitten; istuessani kerran tuolla laaksossa kivellä tunsin jonkun vetävän itseäni. En tiedä miten se tapahtui, mutta syvyydestä sen täytyi olla tullut; ja nyt tuntuu minusta usein, kuin kävisivät silmäni ja korvani toisenlaisiksi, ja käsissäni hehkuu kuin kimaltelevia kipinöitä; kedon poikki kulkeissani kuulen lorinaa jalkojeni alta, ikäänkuin juoksisi siellä maanalainen puro; kalliolla seisoissani näen kiven lävitse, näen siellä monenlaisia suonia kulkevan, ja syvältä kuuluu takomista ja kolinaa; niiden täytyy olla kääpiöitä, joista vaari on kertonut, ja aivan alimmasta syvyydestä lieskaa punertava tuli… Hadumoth, minun on määrä löytää suuri aarre, ja kun en tiedä mistä sen löydän, täytyy minun itkeä."
Hadumoth teki ristinmerkin, "Sinä olet lumottu", hän sanoi. "Sinä olet auringonlaskun aikaan nukkunut paljaalla maalla; silloin ovat maanalaiset mahdit saaneet vallan ylitsesi… Odotahan, tiedänpä sinulle parempaakin tekemistä kuin itkemisen."
Hän juoksi ylös vuorta pitkin, ja pian tuli hän takaisin tuoden mukanaan vesiruukun, olkia ja pienen saippuapalan, jonka Praxedis kerran oli hänelle lahjoittanut. Ja hän teki saippuasta kirkasta vaahtoa ja antoi Audifaxille oljenkorren sanoen: "Puhaltakaamme jälleen saippuakuplia kuten ennen. Muistatko vielä, miten istuimme yhdessä ja kilpaa puhalsimme niitä, ja viimein opimme siihen niin, että kuplamme lensivät suurina ja värikkäinä laakson yli ja välkkyivät kuin sateenkaari, niin että aivan teki mieli itkeä kun ne särkyivät…"
Audifax oli äänetönnä ottanut vastaan oljen, jonka päässä vaahtohelmi riippui kirkkaana kuin kastepisara; hän piti sitä ilmaa kohti, ja päivänsäteet sattuivat siihen. "Muistatko myöskin, Audifax", jatkoi paimentyttönen, "mitä kerran sanoit, kun olimme puhaltaneet vaahtomme loppuun ja oli tullut ilta ja yö ja tähdet syttyivät taivaalle? 'Nekin ovat saippuakuplia', sanoit sinä, 'rakas Jumala istuu korkealla vuorella ja hän niitä puhaltaa ja osaa paljon paremmin kuin me'…"
"En enää sitä muista", sanoi Audifax. Hän laski päänsä alas rinnalleen ja alkoi uudelleen itkeä. "Miten pitää minun alkaa, jotta voittaisin aarteen?" valitti hän.
"Olehan toki järkevä", torui Hadumoth, "mitä tekisit aarteella, jos sen kerran löytäisit?"
"Silloin lunastaisin itseni vapaaksi", virkkoi poika innostuneesti, "ja sinut myös, ja herttuattarelta ostaisin hänen herttuakuntansa ja vuoren kaikkineen mitä sillä on, ja sinulle teettäisin kultakruunun ja jokaiselle vuohelle kultatiuvun ja itselleni säkkipillin mustasta puusta ja sulasta kullasta…"
"Sulasta kullasta…" matki Hadumoth leikillisesti, "tiedätkö edes miltä kulta näyttää?"
Silloin laski Audifax sormen suulleen: "Osaatko pitää suusi kiini?" Tyttö nyökkäsi myöntäen. "Annahan minulle kätesi!" Hadumoth teki niin. "Sittepä tahdon näyttää sinulle minkälaista kulta on", sanoi paimenpoika ja veti povitaskustaan esiin metallipalasen; se oli ison rahan kokoinen, mutta keskeltä pyöristynyt kuin simpukka, ja näkyi siinä joitakuita kuluneita, ymmärtämättömiksi käyneitä merkkejä. Se kiilsi ja kimalteli ja oli todella kultaa. Hadumoth punnitsi palaa etusormellaan.
"Löysin sen kaukaa tuolta kedolta, kerran ukkosilman jälkeen", sanoi Audifax. "Kun sateenkaari laskeutuu hohtavana maan päälle, ilmestyy kaksi enkeliä sinne, missä sen sakarat maahan ulottuvat, ja ne laskevat kultaisen maljan alle, jottei sen tarvitsisi koskea märkään ja rumaan multaan — ja kun se on loppuun välkkynyt, jättävät enkelit kultamaljat maahan, sillä sateenkaari pahastuisi, jos kahdesti samoja astioita käytettäisiin…"
Hadumoth alkoi jo uskoa leikkitoverinsa kutsumukseen aarteenlöytäjänä. "Audifax", sanoi hän antaen tälle sateenkaarimaljasen takaisin, "siitä ei sinulle ole mitään hyötyä. Ken tahtoo löytää aarteen, sen on sanat tiedettävä… Syvällä maan sisässä kätketään meiltä kaikki aarteet, eivätkä peikot luovu niistä ennenkun ne pakotetaan siihen."
"Niin, taikasanat", virkkoi Audifax kyynelsilmin, "kukapa ne tietäisi…"
"Oletko jo nähnyt pyhää miestä?" kysyi Hadumoth.
"En."
"Jo neljä päivää on linnassa ollut pyhä mies, joka osaa kaikki taikasanat. Hän toi mukanaan ison kirjan, josta hän lukee herttuattarellemme, ja siihen on kirjoitettuna kaikki taijat, miten ilman henget saadaan tottelemaan ja maan ja veden ja tulen henget. Pitkä Friderun siitä kertoi rengeille, ja herttuatar kuuluu käskeneen tietäjän taikomaan hänen linnansa suuremmaksi ja lujemmaksi ja hänelle itselleen ikuista nuoruutta ja kauneutta…"
"Minä menen sen pyhän miehen luo," sanoi Audifax.
"Siitä tulet saamaan selkääsi", varotti Hadumoth.
"Enpä tulekaan", vastasi poika, "minäpä tiedän jotakin, jota tarjoan hänelle, jos hän minulle taijan opettaa…"
Oli tullut ilta. Lapset nousivat kivisiltä sijoiltaan, vuohet ja hanhet huudettiin kokoon, ja hyvässä järjestyksessä kuin sotajoukko lähdettiin kulkemaan linnaa kohti.
Sinä iltana Ekkehard luki herttuattarelle lopun Aeneidin ensimmäisestä kirjasta, jonka Spazzo herra edellisenä päivänä oli keskeyttänyt: miten sidonilainen Dido hämmästyneenä sankarin ulkonäöstä kutsuu hänet seuralaisineen hänen vierasvaraansa nauttimaan; ja hyväksyvästi nyökkäsi Hadwig rouva päätään Didon sanoille:
"Onhan tuo sama kohtalo mullakin itsellä ollut,
Vaivoja koin useoita ma, kunnes suotuisa onni
Maan tään kärsinehellen auvoks' soi lepolaksi.
Kärsinyt itsekin, toki kärsineit' ymmärrän auttaa."
Sitte lähettää Aeneas Akhateksen laivoille ilmoittamaan ilosanomaa Askaniukselle, sillä pojalleen on isän hellivä huolenpito kokonaan omistettu. Mutta Venuksen povessa liikkuu uusi juoni: Didon sydämmessä on lemmenliekki sytytettävä, ja sen vuoksi hän tempaa Askaniuksen kauvas Idalian lehtoon, missä muuttaa lemmenjumalan Askaniuksen hahmoon; siipiä vailla ja ryhdin ja käytöksen puolesta aivan nuorukaisen näköisenä liittyy tämä troijalaisten joukkoon Karthagon kuningaslinnassa ja kiiruhtaa kuningattaren luo…
Tääpä nyt silmillään, sydämellään
Riippui tuoss', sylihins' hänet painoi, aavistamatta
Millainen jumal' onnetont' uhkasi. Äitiään muistain
Tääpä jo puolisovainaat' haihduttaan rupes Didon
Mielestä, lempeä taas sytytellen kiivasta tuossa
Rinnass', aikoja sitten lemmestä vierautuneessa.
"Pysähtykääpäs", sanoi Hadwig rouva. "Sepä oli jälleen kovin heikosti mietitty kohta."
"Heikostiko?" kysyi Ekkehard.
"Tarvittiinko siihen nyt itse Amor jumalan apua", sanoi herttuatar. "Eikö voi niinkin käydä, että ensimmäisen puolison muisto voi hälvetä lesken rinnasta ilman mitään kavaluutta ja petosta ja ilman hänen sekautumistaankin?"
"Jos itse jumala on pannut onnettomuuden alkuun", sanoi Ekkehard, "niin voi Didolle antaa anteeksi, jopa puolustaakin hänen menettelyään — se lienee tässä runoilijan ajatus…"
Ekkehard luuli tässä lausuneensa erittäin hienon huomautuksen. Mutta Hadwig rouva nousi istuimeltaan. "Se on jotakin toista", sanoi hän terävästi, "hän siis tarvitsi anteeksiantoa! Sitä en minä tullut ajatelleeksi. Hyvää yötä!"
Ylpeästi astui hän salin halki, ja nuhtelevasti kahisivat hänen pitkän hameensa helmat. "Merkillistä", ajatteli Ekkehard, "käypä vaikeaksi lukea kallista Virgiliusta täällä." Sen pitemmälle eivät hänen ajatuksensa menneet…
Kun hän seuraavana päivänä kulki linnanpihan poikki, astui paimenpoika Audifax hänen luokseen, kohotti hänen vaatteensa helmaa huulilleen ja katsoi häneen kysyvästi.
"Mikä sinulla on?" kysyi Ekkehard.
"Minun olisi saatava taikasana", sanoi poika ujosti.
"Minkälainen taikasana?"
"Jolla voi nostaa aarteen syvyydestä."
"Sellainenpa minunkin olisi saatava", sanoi Ekkehard nauraen.
"Oi, teillä on sellainen, pyhä mies", sanoi poika. "Eikö teillä ole se iso kirja, josta luette herttuattarellemme joka ilta?"
Ekkehard katseli häntä terävästi. Hän kävi epäluuloiseksi ja muisteli millä tavalla hänet oli tuotu korkealle Twielille. "Onko joku opettanut sinua tällä tavoin puhuttelemaan minua?" kysyi hän.
"On!"
"Kuka sitte?"
Silloin pillahti poika itkuun. "Hadumoth!" vastasi hän. Ekkehard ei häntä ymmärtänyt.
"Kuka Hadumoth on?"
"Hanhipaimen", vastasi poika nyyhkyttäen.
"Sinä puhut tyhmyyksiä, mene tiehesi…"
Mutta Audifax ei mennyt.
"Teidän ei tarvitse ilmaiseksi antaa sitä", virkkoi hän, "minäpä näytän teille jotain kaunista. Vuoressa täytyy löytyä paljon aarteita; minä tiedän yhden, mutta se ei ole se oikea. Oikean minä tahtoisin saada."
Ekkehard kävi tarkkaavaiseksi. "Näytäpäs minulle mitä sinä tiedät!" sanoi hän. Audifax viittasi kädellään vuorenrinteelle päin. Silloin lähti Ekkehard hänen mukanaan ulos linnanpihasta ja he laskeutuivat vuoripolkua alaspäin; vuoren taustalle tultua, missä silmä voi nähdä korkean Stoffelnin metsäisen huipun ja korkean Höwenin, poikkesi Audifax tieltä. He kulkivat viidakon halki, kunnes edemmä pääsyn heiltä sulki paljas, harmaa, äkkijyrkästi korkeuteen kohoova kallioseinä.
Audifax taivutti muutaman pensaan syrjään ja repi sammalta irti; harmaassa kaikukivessä, joka on vuoren ydin, tuli näkyviin kellertävä suoni, joka sormen paksuna kulki kallion halki. — Audifax irroitti yhden kappaleen; kuin kivettyneet pisarat kimalteli täten uurrettu rako suonessa, loistavana, kullankeltaisena.
Arvostelevasti katseli Ekkehard irroitettua palasta. Kivilaji oli hänelle outo. Jalokiveä se ei ollut; myöhemmän ajan oppineet ovat nimittäneet sen natroliitiksi.
"Nyt näette, että minä jotakin tiedän!" kehasi Audifax.
"Mitä minä tällä teen?" kysyi Ekkehard.
"Sen tiedätte itse paremmin kuin minä. Voittehan leikata sen liuskoiksi ja koristaa niillä isoja kirjojanne. Annatteko nyt minulle taikasanan?"
Ekkehardin täytyi nauraa pojan itsepäisyydelle.
"Sinusta pitää tulla vuorimies", virkkoi hän ja yritti lähteä pois.
Mutta Audifax piti häntä kiini vaatteenliepeestä. "Teidän täytyy opettaa minulle isosta kirjastanne!" "Mitä sitte?"
"Tehokkaimman taijan…"
Leikillinen ilme välähti Ekkehardin totisille kasvoille. "No, tulehan sitte kanssani", sanoi hän, "sinun pitää saada se tehokkain taika."
Iloiten seurasi Audifax häntä. Nauraen lausui Ekkehard hänelle seuraavan
Virgiliuksen säkeen:
"Auri sacra fames, quid non mortalia cogis
Pectora?…"[17]
ja rautaisella kärsivällisyydellä toisti Audifax näitä outoja sanoja, kunnes ne pysyväisesti painuivat hänen mieleensä.
"Kirjoittakaa se minulle, jotta voisin kantaa sitä ruumiillani", pyysi hän vielä.
Ekkehardin oli jatkettava pilaa loppuun asti ja kirjoitettava hänelle sanat ohuelle pergamenttikaistaleelle. Poika kätki sen poveensa ja suuteli uudelleen Ekkehardin vaatteenlievettä; — hänen sydämmensä sykki kovasti, ja hypyillä, joita mikään vuohi ei olisi osannut matkia, katosi hän kartanolta.
"Tälle lapselle on Virgilius suuriarvoisempi kuin herttuattarelle", ajatteli Ekkehard.
Puolipäivän aikaan istui Audifax jälleen paadellaan. Mutta tällä kertaa hänen arat silmänsä eivät olleet kyynelten himmentämät; pitkistä ajoista oli vanha pilli jälleen päässyt mukaan paimeneen, ja tuuli kantoi sen säveleet kauvas laaksoon. Tyytyväisenä tuli Hadumoth hänen luokseen kalliolle. "Emmekö taas puhalla saippuakuplia?" hän kysyi.
"En enää koskaan puhalla saippuakuplia!" virkkoi Audifax ja puhalteli edelleen pilliinsä. Sitte hän nousi seisaalleen, katseli tarkkaavasti ympärilleen ja säteilevin silmin painoi Hadumothin rintaansa vastaan, kuiskaten kiihkeästi hänen korvaansa: "Minä olen ollut sen pyhän miehen puheilla, ja tänä yönä me nostamme aarteen! Sinä tulet mukaani!" Hadumoth lupasi tulla.
Palvelusväki lopetti illallisensa väentuvassa; yht'aikaa nousivat kaikki lavitsoilta ja asettuivat riviin. Audifax ja Hadumoth olivat istuneet alimpana pöydässä; paimentyttösen oli määrä lukea näille karkeapintaisille ihmisille pöytärukous, mutta tänään vapisi hänen äänensä…
Ennenkun pöytä vielä oli siivottu illallisen jätteistä, hiipi kaksi varjoa ulos linnanportista: ne olivat Audifax ja Hadumoth. "Tänä yönä tulee kylmä", oli poika sanonut seuralaiselleen ja viskannut vuohennahan hänen hartioilleen. Missä vuori alkaa vähitellen laskeutua eteläänpäin, sinne oli aikoinaan kaivettu vallihauta; siellä seisattui Audifax syystuulelta suojaan. Hän ojensi kätensä suoraan eteenpäin sanoen: "Luulen että sen tästä täytyy löytyä! Meidän on vielä kauvan varrottava, aina puoliyöhön asti."
Hadumoth ei vastannut. Molemmat istuivat aivan lähelle toisiaan. Kuu oli noussut, sen valo väreili kevyiden hattarain läpi. Linnasta paistoi joistakuista akkunoista valkea: siellä istuttiin jälleen Virgiliusta lukemassa… Vuorella oli aivan hiljaista, joskus vain lensi tornipöllö käheästi huutain lasten ylitse. Pitkän äänettömyyden jälkeen kysyi Hadumoth arasti: "Miten se tapahtuu, Audifax?"
"En tiedä", kuului vastaus. "Joku ehkä nousee ylös tuomaan aarteen, tai maa avautuu ja me astumme alas syvyyteen, taikka…"
"Vaikene jo", sanoi Hadumoth, "minua pelottaa!"
Ja jälleen kului pitkä äänetön hetki; Hadumoth oli laskenut päänsä Audifaxin rinnalle ja nukahtanut, mutta poika hieroi unen silmistään ja pudisti toveriaan. "Hadumoth", hän sanoi, "yö on pitkä, kerro minulle jotakin!"
"Mieleeni muistuu jotakin ilkeää", virkkoi tämä. "Oli kerran mies, joka meni aamun koittaessa kyntämään peltoaan; silloin nousi vaosta kultatonttu, joka irvisteli miehelle ystävällisesti ja sanoi: 'Ota minut mukaasi! Joka ei etsi meitä, sen omia me olemme, mutta joka meitä etsii, sen me kuristamme' … Audifax, minua niin pelottaa!"
"Annahan minulle kätesi", virkkoi Audifax, "jotta pysyisit rohkeana."
Valot linnassa olivat sammuneet. Vartijan kumea toitotus tornista kuulutti keskiyötä. Silloin polvistui Audifax, ja Hadumoth polvistui hänen viereensä; poika oli riisunut oikeasta jalastaan puukengän, jotta seisoisi paljaalla jalalla maaperällä; pergamenttikaistaletta hän piti kädessään ja luki lujalla äänellä taikasanat, joiden merkitys hänelle oli outo:
"Auri sacra fames, quid non mortalia cogis
Pectora?…"
Ne olivat hyvin painuneet hänen muistiinsa. Ja molemmat jäivät polvilleen odottaen mitä tapahtuman piti… Muttei tullut paikalle mitään peikkoa eikä mitään jättiläistä, eikä maakaan avautunut heidän jalkojensa juuressa; tähdet kimaltelivat heidän päittensä päällä kylminä ja kaukaisina, ja viileästi hiveli öinen ilma heidän poskiaan… Mutta kun usko on niin luja ja syvä kuin noiden molempain lasten, ei sille saa nauraa, vaikkei sillä vuoria siirrettäisikään eikä aarteitakaan löydettäisi.
Nyt kohosi taivaalle väräjävä valo, tähtilento kiiri alas jättäen jälkeensä kimaltelevan valoviirun, ja paljon muita samanlaisia seurasi… "Se tuleekin ylhäältä", kuiskutti Audifax puristaen paimentyttöstä kiihkeästi povelleen. "Auri sacra fames…" huusi hän vielä kerran yöhön. Loistavina juovina risteilivät meteoorit toisiaan; ensimmäinen, toinen, kolmas sammui — taivaalla oli jälleen sama tyyni rauha kuin ennenkin…
Kauvan ja tarkkaan katseli Audifax ympärilleen. Sitte nousi hän murheellisena seisoalleen. "Emme saaneet mitään", lausui hän vapisevalla äänellä, "ne putosivat kaikki järveen. Ne eivät suo meille mitään. Meidän on alati jääminen paimeniksi."
"Lausuitkohan pyhän miehen sanat oikein?" kysyi Hadumoth.
"Niinkuin hän ne minulle opetti."
"Sitte hän ei ole sinulle oikeita sanoja lausunutkaan. Hän tahtoi itse nostaa aarteen. Ehkä on hän laskenut verkon sinne, mihin tähdet putosivat."
"Sitä en usko", väitti Audifax. "Hänen kasvonsa ovat lempeät ja hyvät, eivätkä hänen huulensa puhu vilppiä."
Hadumoth oli vaipunut ajatuksiin.
"Ehkäpä hän ei itsekään osaa oikeata manausta", sanoi hän viimein.
"Miksi ei?"
"Koska hänellä ei ole oikeata jumalata. Hänellä on se uusi Jumala.
Vanhatkin jumalat olivat voimallisia".
Audifax pani sormensa toverinsa suulle. "Ole vaiti!" varotti hän.
"En pelkää enää ollenkaan", virkkoi Hadumoth. "Tiedänpä erään toisenkin, joka ymmärtää manauksia."
"Kenen sitte?"
Hadumoth viittasi ylöspäin, missä tumma keilanmuotoinen vuorenhuippu äkkijyrkästi kohosi ylöspäin pitkähköstä mäntymetsää kasvavasta harjanteesta. "Metsänrouvan!" hän kuiskasi.
"Metsänrouvanko?" huusi Audifax pelästyneenä. "Senkö, joka nostattaa suuret ukonilmat, jolloin sataa kyyhkysenmunan kokoisia rakeita, ja joka söi Wilzingenin kreivin suuhunsa, niin ettei tämä enää koskaan palannut kotiansa?"
"Juuri sen! Häneltä kysymme neuvoa. Linnaan emme vielä kuitenkaan pääse sisään ja yö on kylmä."
Paimentyttönen oli äkkiä käynyt reippaaksi ja rohkeaksi. Hän sääli Audifaxia sydämmestään ja olisi niin mielellään tahtonut auttaa häntä toivomustensa perille. "Tule!" sanoi hän iloisesti, "jos sinua metsä pelottaa, niin puhalla pilliisi. Linnut vastaavat sinulle. Aamukin koittaa kohta."
Audifax ei enää vastustellut. He astuivat yhdessä tiheätä honkametsää pohjoiseen päin; polun he hyvin tunsivat. Ketään he eivät tiellä kohdanneet; vain vanha kettu väijyi saalista muutamalla kummulla, mutta lasten näkeminen häntä yhtä vähän tyydytti kuin näitä tähtien äkillinen katoaminen.
Kettuakin kohtaa usein päinvastainen seikka, kuin mitä se on toivonut ja odotellut. Sen vuoksi se vetikin häntänsä koipien väliin ja lähti hölkkäsemään syvemmälle tiheikköön.
Jonkun aikaa kulettuaan lapset saapuivat Hohenkrähenin kallion juurelle. Puiden väliin piiloutuneena seisoi siellä mökkipahanen. He pysähtyivät. "Koira rupeaa haukkumaan!" varotti Hadumoth. Muttei mitään koiraa näkynyt. He astuivat lähemmäksi; mökin ovi oli selällään. "Metsänrouva on matkoissaan!" sanoivat he toisilleen. Mutta Hohenkräheniltä vilkkui palava valkea, ja tummia haamuja näkyi siellä liikkuvan. Silloin hiipivät lapset vuoripolkua myöten ylös kummulle.
Jo näkyi kirkas valojuova kuumottavan Bodenjärven rannalla olevien vuorten takaa. Polku muuttui äkkijyrkäksi. Ylhäällä, missä valkea lieskasi, lähti kalliosta pitkä kieleke, jolla lakealatvainen tammi levitteli mustia haarojaan. Audifax ja Hadumoth kyykistyivät tämän alle ja katselivat ylöspäin. Siellä näkyi joku eläin teurastetun, hevosenpään näköinen pää oli naulattuna tammen runkoon; tulen yli oli asetettu keihäitä ristiin, ja kaluttuja luita oli kaikkialla. Muutamassa astiassa oli verta.
Istuimeksi hakatulla kalliopaadella istui joukko miehiä, jotka ammensivat kiviruukuilla itselleen olutta edessään seisovasta tynnyristä.
Tammen juurella istui kyyryisenä nainen. Tämä ei ollut yhtä viehättävä kuin se allemannilaisneitonen Bissula, joka siihen määrään hurmasi roomalaisen valtiomiehen Ausoniuksen kuusikymmen-vuotisen sydämmen, että tämä idyllejä hyräillen astui prefektin-virkahuoneeseensa ja lauloi: "Hänen silmistään kuvastuu taivaan sini, ja kultaa on hänen punertava tukkansa; ja vaikka hän on barbaarilapsi, on hän yläpuolella kaikkia Latiumin nukkeja; ja ken hänet tahtoo maalata, se sekottakoon värit ruusuista ja liljoista." Mutta nainen Hohenkrähenin huipulla oli vanha ja ryppyinen.
Miehet tähystelivät häntä. Tuntuvasti valkeni itäinen taivas. Järven päällä lepäävä usva alkoi liikkua. Ja jo heitti aurinkokin ensi säteensä kultaavina vuorten yli; kun sen tulinen kehä nousi taivaan laelle, hypähti eukko pystyyn ja miehet seurasivat äänettöminä hänen esimerkkiään. Noita heilutti kädessään mistelin- ja männynoksista solmittua vihkoa ja kastettuaan sen astiassa olevaan vereen priiskoitti sillä kolmasti aurinkoa kohti ja kolmasti miehiin päin. Sitte hän kaasi veren astiasta tammen juurille.
Miehet tarttuivat ruukkuihinsa ja hieroivat niitä yksitoikkoisessa tahdissa sileäksi hiottuun kallionkylkeen, niin että syntyi kumea ääni; sitte he nostivat ne aurinkoon päin ja tyhjensivät ne yhä samassa tahdissa; sen jälkeen he laskivat ruukkunsa maahan, niin että kuului vain yksi ainoa kumaus. Sitte kääriytyivät kaikki vaippoihinsa ja astuivat vaitonaisina kalliolta alas.
Tämä oli marraskuun ensimmäisenä yönä.
Kun paikalla kaikki oli käynyt hiljaiseksi, yrittivät lapset astua metsänrouvan luo. Audifaxilla oli jo kädessään pergementtipalasensa … mutta eukko tempasi tulesta kekäleen ja heilutti sitä uhkaavasti heille vastaan.
Silloin he kiiruimman kautta juoksivat vuoripolkua alas.
YHDEKSÄS LUKU.
Metsänrouva.
Audifax ja Hadumoth olivat palanneet Twielin linnaan. Heidän yöllistä poissaoloaan ei oltu huomattu. He eivät puhuneet kellekään näkemästään, eivät edes keskenäänkään. Audifaxilla oli kovin paljon ajateltavaa.
Vuohiaan hän paimensi huolimattomasti. Eräänäkin päivänä juoksi yksi näistä eksyksiin niillä matalilla kunnailla, jotka ympäröivät Reinvirran lähtöä Bodenjärvestä. Audifax meni sitä etsimään ja viipyi kokonaisen päivän ulkona, mutta palasi sitte karkulainen mukanaan.
Hadumoth iloitsi ystävänsä menestyksestä, joka vapahti tämän selkäsaunasta. — Talvi vähitellen läheni, eläimet pysyivät tarhoissaan. Eräänä päivänä istuivat molemmat lapset väentuvassa takkavalkean ääressä. He olivat aivan yksinään.
"Sinä vain yhä ajattelet aarrettasi ja manausta?" sanoi Hadumoth.
Silloin veti Audifax hänet salaperäisen näköisenä likelle itseään.
"Pyhällä miehellä on sittekin oikea jumala!" virkkoi hän.
"Mitenkä niin?" kysyi Hadumoth.
Poika meni makuusuojaansa; sinne vuoteensa olkiin hän oli koonnut kaikenlaisia kiviä, joista hän otti yhden ja toi tytölle. "Katsoppas tätä!" sanoi hän. Se oli kiiltävän harmaa liuskakiven kappale, jossa näkyi jonkun kalalajin jäännöksiä, pään, kidusten ja luitten piirteet. "Sen otin mukaani Schiener-vuorelta, kun olin vuohta etsimässä. Sen täytyy olla peräisin siitä virrasta, jonka isä Vincentius kertoi taivaan ja maan Jumalan lähettäneen tulvimaan maailman yli, silloin kun hän käski Noakin rakentamaan ison laivansa; siitä ei metsänrouva tiedä mitään."
Hadumoth kävi miettiväiseksi. "Silloin on se metsänrouvan syy", sanoi hän, "etteivät tähdet pudonneet syliimme. Siitä käymme valittamassa pyhälle miehelle."
Molemmat lähtivät Ekkehardin luokse ja kertoivat hänelle, mitä tuona yönä olivat nähneet Hohenkrähenillä. Hän kuunteli heitä ystävällisesti. Samana iltana hän kertoi siitä herttuattarelle. Tämä hymähti.
"Niillä on omituinen maku, näillä minun uskollisilla alamaisillani", sanoi hän hymyillen. "Joka paikassa on heille rakennettu kauniita kirkkoja, Jumalan sanaa saarnataan heille lempeästi ja sydämmeen käyvästi, tarjotaan juhlallista laulua, suuria juhlia, rukoussaattoja ristin ja lippujen kera lainehtivien peltojen ja kenttien poikki, — ja kuitenkaan ei se ole kylläksi. Heidän pitää vielä sen lisäksi istua kylminä öinä vuortenhuipuilla, eivätkä edes itse tiedä mitä siellä tekevät, paitsi että juovat lujasti olutta. Sen kyllä tunnemme. Mitä te siitä asiasta arvelette, hurskas Ekkehard?"
"Se on taikauskoa", vastasi tämä, "jota paha vihollinen yhä vielä kylvää epäuskoisiin mieliin. Kirjoistamme olen lukenut pakanain menoista, miten ne metsien syvyyksissä, yksinäisissä tienristeyksissä ja lähteillä, vieläpä vainajain haudoillakin harjoittavat taikatemppujaan."
"Nämä eivät ole enää pakanoita", virkkoi Hadwig rouva. "Jokainen on kastettu ja saanut pappinsa. Mutta heissä elää vielä jälellä palanen vanhaa muistoa, jossa ei tosin enää ole mitään järkeä, mutta joka kuitenkin yhä edelleen käy heidän ajattelemisensa ja tekemisensä läpi, kuten Rein talvisaikaan syvällä Bodenjärven jääpeiton alla hiljalleen jatkaa matkaansa. Mitähän te heille tekisitte?"
"Hävittäisin heidät perinjuurin!" sanoi Ekkehard. "Joka rikkoo kristinuskoa vastaan ja pettää kasteensa lupauksen, se menköön ikuiseen kadotukseen."
"Malttakaas, nuori kiivastelija," lausui Hadwig. "Hegaulaisiltani ette toki saa sen vuoksi päätä lyhentää, että he lokakuun ensimmäisenä yönä mieluummin istuvat pakkasessa Hohenkrähenillä, kuin nukkuisivat olkivuoteillaan. He tekevät kuitenkin sen, minkä katsovat velvollisuudekseen; ja jo suuren Kaarle keisarin sotajoukossa he aikoinaan tappelivat niin urheasti pakanallisia saksilaisia vastaan, kuin olisi jokainen heistä vihitty kirkon valituksi sota-aseeksi."
"Perkeleen kanssa ei saa olla mitään rauhaa!" huusi Ekkehard pystyyn kavahtaen. "Käyttekö te hitaaksi uskossanne, valtiattareni?"
"Maakuntaa hallitessaan", vastasi tämä hienosti ivaten, "oppii paljon semmoista, jota ei teidän kirjoissanne ole. Tiedättekö te myöskin, että heikko helpommin lyödään omalla heikkoudellaan kuin miekanterällä? Kun Pyhä Gallus kerran saapui Bregenzan raunioille, oli Pyhän Aurelian alttari siellä hävitetty ja kolme vaskista epäjumalankuvaa pystytetty sijaan; ja kansa istui juomassa suurten olutkattilain ääressä, jotka eivät saa koskaan puuttua, niin kauvan kuin tässä maassa tahdotaan olla hurskaita vanhaan tapaan. Pyhimys ei tehnyt kellekään heistä pahaa, mutta särki kyllä heidän kuvansa palasiksi ja sinkautti palaset järven siniseen aaltoon, ja olutkattiloihin hän hakkasi reikiä ja saarnasi heille evankeliumia samalla paikalla; taivaasta ei langennut tulta häntä kuluttamaan, ja sen nähdessään pakanat huomasivat uskonsa olevan turhan ja kääntyivät. Jos on ymmärtäväinen, ei siltä suinkaan tarvitse olla hidas uskossaan…"
"Se oli silloin…" alkoi Ekkehard.
"Ja nyt", keskeytti hänet Hadwig rouva, "nyt on Kirkko rakennettu Reinistä aina Pohjanmereen asti, lujempana kuin roomalaisten linnoitukset kulkee luostarien ketju maiden halki uskon vahvana muurina, aina Schwarzwaldinkin pimennoihin on kristinuskon tunnustajain sana tunkeutunut … miksi siis tahdotte käyttää niin ankaroita aseita vanhojen aikojen jälkeläisiä vastaan?"
"Niinpä palkitkaa heitä sitte!" lausui Ekkehard katkerasti.
"Palkitako?" sanoi herttuatar. "Matkalla ehdosta 'joko' ehtoon 'tahi' kulkee monta välitietä. Meidän täytyy esimerkiksi astua vastustamaan noita yöllisiä menoja. Minkä tähden? Sen tähden, että mikään valtakunta ei voi pysyä pystyssä, jos siinä vallitsee kaksi uskontoa; se saattaa mielet kuohuksiin toisiansa vastaan aikana, jolloin ulkopuolellakin kyllä väjyy vihollisia. Maan laki on heiltä kieltänyt tuon hullun tavan; heidän on huomattava, etteivät käskymme ja kieltomme ole vain tuuleen puhutut."
Ekkehardia ei tämä viisaus tuntunut tyydyttävän. Epäilyn ilme näkyi hänen kasvoillaan.
"Kuulkaapas", jatkoi herttuatar, "mikä on teidän ajatuksenne noituudesta ylimalkaan?"
"Noituus", sanoi Ekkehard totisesti ja hengittäen raskaasti niinkuin mies, joka alkaa pitkää puhetta, "noituus on kadotukseen johtava taito, jolla ihminen tekee pahat henget, jotka kaikkialla luonnossa vallitsevat ja mellastavat, itselleen palvelijoiksi. Elottomaankin on kätkettynä elollista; me emme sitä kuule emmekä näe, mutta kuitenkin viekoittelee se valvomatonta mieltä kokemaan ja tekemään enemmän kuin uskolliselle Jumalan palvelijalle on mahdollista. Se on käärmeen ja pimeyden valtain vanhaa petosta; ken antautuu niiden omaksi, voi saada hiukan niiden valtaa itselleen, mutta hän hallitsee perkeleitä niiden ylimmäisen kautta ja joutuu tämän omaksi, kun hänen aikansa on kulunut. Sen vuoksi on noituus yhtä vanhaa kuin synti, ja sen sijaan että yksi ainoa totinen usko vallitseisi maailmassa ja tapojen pyhyys ilmeneisi kolmiyhteisen Jumalan palvelemisessa, kulkevat täällä vielä ennustajat ja unientulkitsijat ja tietäjät ja loihtijat ja arvoitustenselittäjät; mutta ennen kaikkea voi sellaisten taitojen uskojia ja harjoittajia löytää Eevan tyttärien joukosta…"
"Tepä käytte kohteliaaksi", keskeytti häntä Hadwig rouva.
"Sillä naisten mieli", jatkoi Ekkehard säikähtymättä, "on aina kääntynyt uteliaaseen tiedonhaluun ja kiellettyjen asiain harjoittamiseen. Kun pääsemme edemmäksi Virgiliuksessa, tulette näkemään noituuden kuvattuna ruumiillisesti Kirke nimisen naisen hahmossa, joka laulaen asuu luoksepääsemättömässä vuoristossa; suloisesti tuoksuvat setrisoihdut valaisevat hänen hämäriä huoneitaan, missä hänen ahkera sukkulansa kutoo paljon kauniita kankaita; mutta ulkoa pihalta kuuluu jalopeurojen ja susien huokaava murina ja sikojen röhkinä, jotka hän on taikajuomallaan muuttanut ihmisistä eläimiksi…"
"Tehän puhutte kuin kirjasta", sanoi herttuatar nyrpeästi. "Teidän pitää saada edelleen kehittää tiedettänne noituudesta. Ratsastakaa siis Hohenkrähenille ja tutkikaa, onko sikäläinen metsänrouva joku Kirke, ja hallitkaa siellä meidän niinessämme; olemme utelias kuulemaan, mitä viisaudessanne olette säätänyt."
"Ei ole minun tiedettäni", lausui munkki välttelevästi, "hallita kansoja ja mahtisanallaan ratkaista maailman asioita."
"Kyllä siitä selviytyy", virkkoi Hadwig, "harvoin on se ketään pulaan saattanut, kaikkein vähimmin ketäkään kirkon poikaa."
Ekkehard mukautui käskyyn. Olihan tämä toimi todistus herttuattaren luottamuksesta häneen. Seuraavana aamuna hän lähti ratsastamaan Hohenkrähenille. Audifaxin hän otti mukaansa tienoppaaksi. "Onnea matkalle, herra valtiokansleri!" huusi joku naurusuin hänen jälkeensä. Se oli Praxedis.
Pian he saapuivat metsänrouvan asunnolle. Eräällä kallionkielekkeellä, vuoren puolikorkeudessa seisoi hänen kivimajansa mahtavien tammien ja pyökkien varjossa, jotka lehvillään salasivat Hohenkrähenin huipun tulijoilta. Kolme portaiksi kasattua kaikukivipaatta johti sisään. Se oli korkea ja pimeä pirtti. Lattialle oli kasattu kuivattuja metsäyrttejä, joista väkevä lemu tuoksahti heille vastaan. Kolme vaiennutta hevosenkalloa irvisti aaveentapaisesti seiniä tukevilta pylväiltä; seinillä oli sitäpaitsi hirvensarviryhmiä. Puisiin ovenkamanoihin oli leikattu kiemuraisia kuusikannan merkkejä. Kesy tikka ja siipileikko korppi hyppelivät edestakaisin tuvassa.
Mökin asukas istui liekehtivän hiilloksen edessä ja neuloi jotakin vaatetta. Korkea, hakattu ja puoleksi jo murentunut kivi seisoi hänen vieressään. Vähän päästä hän aina kumartui lieden yli lämmitellen laihoja käsiään valkean päällä. Ulkona olikin kova marraskuun pakkanen. Vanhan pyökin oksat tunkivat miltei ikkunasta sisään; tuulen niitä hiljaa liikutellessa irtautui kuivia kellastuneita lehtiä kannoistaan ja putosi ilmassa väreillen tuvan lattialle. Ja metsänrouva oli vanha ja yksinäinen ja kärsi vilua. "Siinä nyt makaatte ylenkatsottuina ja kuivina ja kuolleina", puheli hän lehdille, "ja minä olen aivan kuin te." Harvinainen väre lennähti hänen ryppyisille kasvoilleen. Hän muisteli menneitä aikoja, jolloin hänkin oli ollut nuori ja vetreä ja saanut lemmestä nauttia; — mutta lemmityn oli kohtalo tempaissut kauvaksi kotimaan metsistä. Ryöstelevät normannit, jotka kerran polttaen ja hävittäen olivat purjehtineet Reiniä alaspäin, olivat vieneet hänet ja paljon muita urheita sotureja vankeina mukanaan; ja ollessaan yli vuoden ajan heidän luonaan oli hän oppinut merimiesammattia ja käynyt yhtä hurjaksi ja hillittömäksi luonteeltaan kuin hekin, niin että kun hän jälleen pääsi vapaaksi ja palasi takaisin Schwaabin metsiin, kyti hänen povessaan palava kaiho pohjolaan, eivätkä kotoiset kasvot häntä enää miellyttäneet, kaikkein vähimmän munkkien ja pappien; ja paha onni satuttikin hänen tielleen kerran vaeltavan munkin, joka morkkasi häntä, — sen hän löi kuoliaaksi, ja silloin oli hänen jälleen lähdettävä pois maasta.
Metsänrouvan ajatukset viipyivät aina kauvan erojaishetkessä. Rakastetun miehen olivat oikeudenpalvelijat siepanneet kiini hänen majansa ovelta ja vieneet Weiterdingenin metsään, jossa pyhä Fehm-oikeus oli tuominnut hänen maksamaan kuudensadan killingin sovitussakon kuolleesta, Silloin hän luovutti niille kotinsa ja kontunsa ja vannoi kahdentoista vieraan miehen kuullen, ettei hän tästälähtien enää omistanut mitään maan alla eikä maan päällä. Sitte hän meni kotiinsa, otti kourallisen maata ja viskasi sen vasemmalla kädellään olkansa yli setänsä päälle merkiksi siitä, että hänen vihansa tällä tapaa siirtyi hänen ainoalle veriheimolaiselleen. Mutta itse hän otti sauvan käteensä ja hyppäsi liinaiseen paitaan puettuna ja ilman vyötä ja kenkiä pihansa aidan ylitse; siten hän täytti Chrene chruda-lain[18] määräyksen ja oli sen jälkeen linnunvapaa mies ja lähti takaisin Tanskaan normanniensa luo, koskaan palaamatta kotimaahansa. Hämärä taru kertoo hänen purjehtineen näiden kanssa uutta uskoa ja uutta herruutta pakoon Islantiin, missä nämä urheat merenkulkijat lumen ja jäiden sekaan perustivat itselleen turvapaikan.
Siitä oli jo kauvan, sangen kauvan, mutta metsänrouvasta tuntui, kuin näkisi hän vielä edessään Fridunhelminsä, kun tämä karkasi metsänpimentoon; hän itse oli silloin ripustanut Weiterdingenin kirkkoon rautalehtiseppeleen ja vuodattanut viljalta kyyneleitä, eikä kukaan toinen mies ollut karkottanut maanpakolaisen pilttuan kuvaa hänen sydämmestään… Ikävä vuodenaika johdatti hänen mieleensä vanhan normannilaislaulun, jonka hän kerta oli oppinut; sitä hän nyt hyräili itsekseen:
"On ilta, tuuli on syksyinen,
Härm' oksien hohtavi päältä.
Voi ristit ja palvehet munkkien —
Pois täytyvi meidän täältä.
Tää seutu on synkkä ja autio,
Pyhät lähtehet meiltä maatuu;
Koti henkien, vihreä lehto, jo
Pian pappien kirveestä kaatuu.
Polo joukkomme mykkänä kulkevi,
Sen tähdet sammuneet ovat; —
Meren yöllisen helmasta, Islanti,
Jääkylkesi nostaos kovat!
Oi nouse! Sa vastahan ottanet kait,
Kun rantojas käärmelaivoin
Nyt jumalat vanhat ja vanhat lait,
Väki pohjolan etsivi vaivoin!
Tulilaava miss' uhkuvi vuorista
Ja rannat on vaahtoisna vöinä,
Siell' äärellä maailman korskalla
Unelmoimme me talvisin' öinä."
Ekkehard oli tällävälin noussut alas ratsultaan ja sitonut sen kiini petäjään. Sitte hän astui kynnyksen yli sisään, Audifax arkana kintereillään. Metsänrouva viskasi neulottavansa kivelle, pani kätensä ristiin syliinsä ja tuijotti jäykästi sisäänastuvaa munkkia.
"Ylistetty olkoon Jeesus Kristus!" toivotti Ekkehard tervehdykseksi ja äskeisen manauksen torjumiseksi. Tahtomattaan hän sulki oikean käden peukalon käden sisään, siten vastustaakseen "pahan silmän" salaista mahtia; Audifax oli tiennyt kertoa, että noita-akka yhdellä ainoalla katseellaan voi kuivettaa kokonaisen ruohokentän.
Metsänrouva ei vastannut tervehdykseen.
"Mitä hyvää siinä teette?" kysyi Ekkehard puheen aluksi.
"Hametta korjaan", vastasi vanhus, "joka on käynyt repaleiseksi".
"Ettekö te myöskin etsi yrttejä?"
"Kyllä etsin. Oletteko lääkemies? Tuossa lattialla niitä on paljonkin, mitä laatua vain haluatte."
"En ole mikään lääkemies", sanoi Ekkehard. "Mitä te yrteillä teette?"
"Tarvitseeko teidän kysyä mihin yrttejä käytetään? Tietäähän jokainen teikäläisistäkin sen. Huonostipa kävisi sairaiden ihmisten ja eläinten ja huonosti turmaa torjuttaisiin ja lempeä lääkittäisiin, jollei yrttejä olisi."
"Ja te olette kastettu ihminen?" kysyi Ekkehard kärsimättömästi.
"Lieneväthän minut joskus kastaneetkin…"
"Ja jos kerran olette kastettu", huusi munkki ääntänsä korottaen, "ja luopunut perkeleestä ja kaikista hänen menoistansa, niin mitä sitte tuo merkitsee?" Hän osotti sauvallaan seinään kiinnitettyä hevosenkalloa ja kolhasi sitä niin lujasti, että se putosi alas ja särkyi palasiksi; valkoiset hampaat irtautuivat leuvoista ja juoksivat ympäri lattiata.
"Se on hevosenkallo, jonka nyt olette särkenyt", vastasi eukko huolettomasti. "Se oli nuori eläin, niinkuin vielä voitte nähdä hampaista."
"Ja hevosenliha maistuu teille?" kysyi Ekkehard.
"Eihän hevonen ole mikään saastainen eläin", sanoi metsänrouva, "eikä sen lihaa ole kielletty syömästä."
"Vaimo!" huusi Ekkehard ja astui aivan hänen eteensä, "sinä harjoitat velhoutta ja noitavehkeitä!"
Silloin nousi vanhus seisaalleen. Hänen otsansa vetäytyi syviin ryppyihin, ja kamalasti loistivat hänen harmaat silmänsä. "Te kannatte hengellisen miehen pukua," sanoi hän "ja sen vuoksi voitte minulle noin puhua. Teitä vastaan ei vanha metsänrouva saa mitään oikeutta. Muuten sanotaan sen olevan suuren solvauksen, minkä nyt sinkositte minulle vasten kasvoja, ja maanlaki tuomitsee solvaisijan…" Audifax oli tällä aikaa pelokkaana seissut ovella. Nyt hyppeli metsänrouvan korppi hänen luokseen, niin että hän säikähtyneenä juoksi Ekkehardin turviin. Lieden luona hän äkkäsi hakatun kiven. Sitä tutkimasta ei kaksikaankymmentä korppia olisi voinut häntä estää. Hän nosti vaatetta, jonka metsänrouva oli sille viskannut. Kuluneita kuvioita tuli siinä näkyviin.
Ekkehardkin suuntasi katseensa siihen. Se oli vanha roomalainen alttari. Kaukaa Aasian hekumallisista leiripaikoista Bodenjärven vieraanvarasta köyhille seuduille lähetetyt kohortit lienevät sen aikoinaan pystyttäneet näille kummuille; siihen oli kuvattu liehuvaan viittaan ja frygialaiseen päähineeseen puettu nuorukainen polvistuneeksi maahan kaadetun härän niskoille: se oli persialainen valonjumala Mithras, jonka vaipuva roomalaisusko oli kohottanut itselleen uudeksi jumalaksi, kun oli entisiin kyllästynyt.
Mitään kirjoitusta ei voinut kivessä keksiä. Kauvan katseli Ekkehard sitä. Paitsi erästä Rapperswylin luona turvesuosta löydettyä Vespasianuksen kultarahaa, joka oli jätetty luostariin, ja joitakuita sen aartehistossa säilytettyjä hiottuja kiviä, ei hän ollut nähnyt mitään muuta muistomerkkiä vanhalta ajalta; mutta hänen silmänsä aavisti kiven muodosta ja kuvioituksesta sen olevan mykän todistajan jostakin kadonneesta maailmasta.
"Mistä tuon kiven olette saanut?" kysyi hän. "Jo olette tarpeeksi minulta kysellyt", vastasi eukko uhkamielisesti, "ottakaa itse siitä selvää."
Kivi olisikin voinut kertoa yhtä ja toista, jos sille olisi puheenlahja ollut suotu. Sellaiseen kuluneeseen kuvaan liittyy hyvä palanen historiaa. Mitä se opettaa? Sitä, että ihmissuvut tulevat ja katoavat kuin lehdet, jotka kevät tuo ja syksy lakastuttaa, ja että niiden ajatteleminen ja puuhaaminen vie kehitystä vain vaaksan verran eteenpäin; sitte tulee toisia, jotka puhuvat toisilla kielillä ja luovat toisia muotoja; entiset pyhyydet joutuvat pilkanalaisiksi ja päinvastoin, uudet jumalat istuvat valtaistuimille … hyvä vain niille, jos istuimensa eivät ole pystytetyt kovin monien uhrien päälle…
Mutta Ekkehard tulkitsi kiven merkityksen omalla tavallaan.
"Tuota härän päälle polvistuvaa miestä te palvelette!" huusi hän kiivaasti.
Metsänrouva otti sauvansa ja leikkasi siihen veitsellään kaksi viivaa.
"Se on jo toinen solvaus minkä minulle syydätte!" lausui hän synkästi.
"Mitä minulla olisi kivikuvan kanssa tekemistä?"
"No sanokaahan sitte, mistä tuo kivi on tullut mökkiinne!"
"Koska meidän on käynyt sääliksi sitä", sanoi metsänrouva. "Sitä te keropäät ette ymmärrä. Kivi seisoi ennen tuolla ulkona kallionkielekkeellä omalla paikallaan, ja moni lienee ennen vanhaan polvistunut sen juurella; mutta nyt siitä ei kukaan enää välitä, metsän asujat ovat kuivanneet sillä puuomenia ja kiskoneet päreitä sen päällä milloin sattui, ja sade huuhtoi aikain kuluessa sen kuvia. 'Tuo kivi käy säälikseni', sanoi äiti-vanha, 'se oli ennen muinoin pyhä esine; mutta niiden luut, jotka siihen kuvattua miestä palvelivat, ovat jo kauvan sitte vaienneet, — ja liehuvaviittaista itseään varmaankin palelee'. Ja me otimme kiven mökkiimme ja asetimme sen tähän lieden ääreen, eikä meillä ole siitä ollut mitään vastusta. — Tiedämmehän millä mielellä vanhat jumalat nykyään ovat, eiväthän meidänkään jumalamme kelpaa enää mihinkään. Jättäkää kivi rauhaan!"
"Teidän jumalanne?" matki Ekkehard — "mitä ne ovat?"
"Sen kyllä tiedätte", sanoi eukko. "Tehän olette karkottaneet ne järven syvyyteen. Sinne alhaalle aaltojen alle kaikki on haudattuna, vanhan ajan aarteet ja vanhat jumalat; me emme näe niitä enää ja tiedämme vain paikat missä niitä ennen palveltiin, ennenkun frankki tuli maahan keropäät mukanaan. Mutta kun tuuli pudistaa vanhan tammen latvaa tuolla ulkona, kuuluu kuin ääniä ilmassa: se on niiden valitusta, — ja tuulisina öinä kohisee metsä kummasti ja käy valkoiseksi, käärmeet kipuavat puihin, ja vuorten yli käy henkien kulkue, jotka epätoivoisina katselevat muinaista kotiansa…"
Ekkehard teki ristinmerkin.
"Minä sanon minkä tiedän", lausui metsänrouva. "En tahdo loukata teidän Vapahtajaanne; mutta onhan hän tullut maahamme muukalaisena, ja te palvelette häntä oudolla kielellä, jota me emme ymmärrä. Jos hän olisi kasvanut meidän mannullamme, voisimme mekin hänelle puhua ja häntä palvella, ja ehkäpä olisivatkin silloin olot Alemanniassa aivan toisin."
"Vaimo!" huusi Ekkehard suuttuen, "me poltamme sinut…"
"Jos kirjoissanne luetaan", vastasi vanhus tyynesti, "että puut metsässä ovat luodut vanhojen eukkojen polttorovioiksi, niin olen minä jo tarpeeksi elänyt. Salama kävi äskettäin metsänrouvan mökissä" — hän osotti palanutta juovaa seinällä — "mutta salama säästi metsänrouvaa."
Hän lyykistyi jälleen lieden ääreen ja jäi istumaan jäykkänä ja liikkumattomana. Hehkuvat hiilet loivat väkeviä heijastuksia hänen ryppyisille piirteilleen.
"Hyvä on!" sanoi Ekkehard ja lähti tuvasta. Audifax oli iloissaan, kun jälleen näki sinisen taivaan päällänsä. "Tuolla ne istuivat", sanoi hän osottaen kallion huippua. "Minä käyn siellä katsomassa", lausui Ekkehard. "Sinä palaat Hohentwielille ja pyydät kaksi renkiä tulemaan tänne kirveineen ynnä lukkari Otfriedin, joka ottakoon laulukirjan ja stolan[19] mukaansa."
Audifax juoksi tiehensä. Ekkehard nousi ylös korkealle Krähenille.
Linnassa Hohentwielillä oli herttuatar tällä välin syönyt päivällistään.
Hän oli sen kuluessa alituisesti vilkuillut ympärilleen, aivan kuin
puuttuisi häneltä jotakin. Pian hän nousikin pöydästä. Jäätyään yksin
Praxediksen kanssa hän kysyi tältä:
"Miten sinua uusi opettajamme miellyttää, Praxedis?"
Kreikatar hymyili.
"Puhu!" lausui herttuatar käskevästä.
"Konstantinopolissa ennätin jo nähdä monta koulumestaria," vastasi
Praxedis vältellen.
Hadwig rouva heristi sormeaan. "Minä ajan sinut luotani halveksivan puheesi tähden", sanoi hän. "Mitä syytä sinulla on pilkata koulumestareja?"
"Anteeksi, ei se ollut niin pahasti tarkoitettu. Mutta nähdessäni tuollaisen kirjatoukan, joka aina kulkee mietteisiinsä vaipuneena ja vaivaa itseään kaivamalla kirjoistaan esiin sellaista, jonka me melkein muutenkin arvaamme tapahtuvaksi, joka on kasvanut kiini pergamentteihinsa ja silmäyksellään kunnioittaa vain kirjaimia eikä ympärillään olevia ihmisiä, — niin täytyy minun nauraa. Kun en tiedä, onko sääli siinä paikallaan, niin nauran. Ja sääliä hän ei tarvitsekaan, onhan hän viisaampi kuin me."
"Opettajan pitää olla totinen", virkkoi herttuatar, "se kuuluu hänelle niinkuin lumi alpeillemme."
"Totinen, aivan niin!" matki neitonen. "Tässä maassa, missä lumi peittää vuorenhuiput, pitää kaikkien olla totisia. Mutta olisinpa minä yhtä oppinut kuin herra Ekkehard, niin lausuisin teille ajatukseni. Minusta pitäisi leikistäkin jotakin oppia, naurusuin ja ilman raskaan työn nostamia hikikarpaloita otsalla; mikä on kaunista, sen pitää yhtaikaa miellyttää ja olla totta. Minun mielestäni on tieto hunajaa, jota moni voi koota omalla tavallaan; mehiläinen surisee kukankuvussa ja löytää sitä, mutta tällainen saksalainen tietoviisas on minusta kuin karhu, joka kömpelösti käy käsiksi mehiläispesään ja kourallaan ahmii hunajaa, — ja karhut eivät minua miellytä."
"Sinä olet kevytmielinen hupakko", sanoi Hadwig rouva, "ja haluton oppimaan. Miten sinua Ekkehard muuten miellyttää — tarkoitan, onko hän sinusta kaunis?"
Praxedis vilkaisi syrjästä rouvaansa: "Enpä tähän asti ole katsellut munkkeja heidän kauneutensa takia."
"Miksi et?"
"Olen pitänyt sitä tarpeettomana."
"Sinäpä annat tänään merkillisiä vastauksia", lausui Hadwig rouva ja astui akkunan luo. Tumman petäjikön takaa hän näki Hohenkrähenin kolkon kalliohuipun.
"Paimenpoika oli äsken täällä ja kertoi herra Ekkehardin pyytäneen väkeä sinne", mainitsi Praxedis.
"Koska ilta on kaunis ja päivänpaisteinen", sanoi herttuatar, "niin käske satuloimaan hevoset; käymme katsomassa mitä puuhaa he siellä pitävät. Taikka — unohdin sinun tullessamme Gallenin luostarista valittaneen, että satulassa istuminen sinua rasittaa — taidanpa sen vuoksi ratsastaa sinne yksinäni…"
Ekkehard oli Hohenkrähenillä tarkastellut yöllisen juomingin pitopaikkaa. Vähä oli siitä jälkiä jäänyt. Maaperä ja tammenrunko olivat värjäytyneet paikottain punertaviksi; hiilet ja tuhka näyttivät tulisijan paikan. Ihmetystä hänessä herätti tammen oksiin ripustetut pienet vahamukailut ihmisen eri ruumiinosista ja hevosen ja lehmän kuvat; ne olivat kiitosuhreja ihmisten ja eläinten parantumisesta. Taikauskoinen talonpoika silloin vielä toi antimensa mieluummin vanhalle isienpuulle kuin laaksossa olevaan kirkkoon.
Kaksi miestä lähestyi kirveet olallaan. "Meidät on lähetetty tänne", sanoivat he. "Hohentwieliltäkö?" kysyi Ekkehard. "Me olemme linnan työmiehiä; työpaikkamme on tuolla ylhäällä Hohenhöwenillä, missä savu kohoaa miiluhaudasta."
"Hyvä", sanoi Ekkehard, "minä kutsutin teidät tänne kaatamaan tuon tammen". Miehet katselivat hänen hämillään. "Joutukaa!" huusi hän, "ennen yön tuloa pitää sen olla kaadettuna."
Miehet astuivat kirveineen tammen juurelle. Suut ammollaan he katselivat ylvästä puuta. Toinen pudotti kirveensä maahan.
"Eikö paikka tunnu sinusta tutulta, Chomuli?" kysyi hän kumppaniltaan.
"Kuinka niin, Woveli?"
Miilunpolttaja viittasi auringonlaskuun päin, pani sitte nyrkitetyn kätensä suulleen ikäänkuin juodakseen siitä ja sanoi: "Joko ymmärrät?"
Silloin katsahti toinen Ekkehardiin ja virkkoi silmää vilkuttaen: "Me emme tiedä mistään mitään, Woveli!" "Mutta hän sen kyllä saa tietää, Chomuli", sanoi ensimmäinen. "Odotetaan, Woveli", sanoi toinen.
"Se on synti ja häpeä", jatkoi hänen toverinsa, "pitääkö meidän kaataa puu, joka jo kaksisataa vuotta on seissut tuossa ja juurellaan nähnyt monta hupaista helavalkeata. Minun sydämmeni ei myönnä sitä, Chomuli."
"Elä ole hullu", lohdutti toinen ja suuntasi ensimmäisen iskun puuhun, "meidän on pakko tehdä se. Mitä tuimemmin iskemme tammeen, sitä vähemmän aavistaa tuo kaapuniekka meidän olleen yöllisissä juomingeissa sen juurella. Ja entä sakkokillinki?! … Ihmisen pitää olla viisas, Woveli!"
Silloin välähti toisenkin aivoissa valo. "Niinpä niin, Chomuli, viisas pitää ihmisen olla!" sanoi hän ja iski jumalienpuuta oikein olan takaa, huolimatta siitä, että kymmenen päivää sitte oli ripustanut siihen vahakuvan kiitosuhriksi lehmänsä paranemisesta. — Lastut lentelivät ympärinsä, ja kumeasti kaikui metsä molempien hartevista iskuista.
Lukkarikin oli jo saapunut, stola ja laulukirja mukanaan. Ekkehard viittasi häntä seuraamaan itseään metsänrouvan mökkiin. Tämä istui yhä vielä jäykkänä lietensä ääressä. Äkäinen tuulenhenki lehahti tulijain kanssa ovesta sisään ja sammutti valkean.
"Metsänrouva!" huusi Ekkehard käskevästi, "pankaa tavaranne kuntoon, sillä teidän on lähteminen täältä."
Vanhus tarttui sauvaansa ja leikkasi siihen kolmannen rastin. "Kuka se on, joka minua jo kolmannesti häväisee", kysyi hän kumealla äänellä, "ja tahtoo ajaa minut pois äitini kodista kuin isännättömän koiran?"
"Schwaabin herttuattaren nimessä", jatkoi Ekkehard juhlallisesti, "tuomitsen minä teidät pakanallisen taikauskon ja yöllisen epäjumalanpalveluksen harjoittamisen takia menettämään kotinne ja kontunne ja kaiken olosijanne tällä maanäärellä. Teidän tuolinne olkoon aina teidän ovenne edessä, kulkea teidän pitää rauhattomana ilman vakinaista asuinsijaa niin kauvan kuin taivas pysyy sinisenä, niin kauvan kuin kristityt käyvät kirkossa, niin kauvan kuin haukka lentää kevätpäivinä, kun ilma kantaa sen molempia siipiä. Ja elköön mikään ystävällinen ovi teille avautuko, mikään liesi teitä lämmittäkö elköönkä mikään lähde teille vettänsä tarjotko, siksi kunnes olette puhdistanut itsenne saastastanne ja hankkinut itsellenne rauhan kolmiyhteisen Jumalan, elävien ja kuolleitten tuomarin kanssa."