Eksyksissä

Siellä sisällä istui Felix, kokoonkyyristyneenä pimeässä.

"Tule ulos", sanoi Ivar Lyth. "Tule ulos!"

Felix tuli ulos. Hän oli tuhkanharmaa kasvoiltansa pelästyksestä.

"Minkätähden istut sinä täällä?" sanoi isä.

Poika katsoi isää kasvoihin ja hän ymmärsi, että vaara oli tulossa.

"Minä rikoin lautasen", sanoi hän. "Ja äiti salpasi minut sisään rangaistukseksi."

Ivar Lyth kääntyi ympäri ja katsoi vaimoonsa. Ensi kerran näki hän vaimonsa juovuksissa ja käheä ähkynä pääsi häneltä.

"Onko se totta?" melkein huusi hän.

"Ei", vastasi Maria julkeasti. "Hän valhettelee myöskin."

"Miksi salpasit sinä hänet sisään?"

"Hän suututtaa minua, eikä se kuulu sinuun, miten minä kasvatan lapsiani."

Maailma musteni miehen silmissä, hän ei kuullut eikä nähnyt muuta kuin
Felix'in äänen, joka huusi:

"Älä lyö häntä, älä lyö, minä pyydän sinua, isä." Mutta raivous vimmastutti häntä ja hän löi naista puristetulla kädellä päin kasvoja. Hän näki veren vuotavan hänen nenästänsä. Hän kävi rohkeammaksi nähdessään verta. Hän tarttui vaimoa molemmin käsin olkapäistä ja lennätti hänet kumoon lattialle. Vaimo kirkui ääneen ja huusi apua. Mutta mikään ei voinut nyt pidättää raivoavaa miestä. Kuin olisi hän tyhjentänyt kaiken hätänsä ja surunsa, koko elämän tuskan ja häpeän noihin koviin lyönteihin, kuritti hän häntä nyrkillään katsomatta, mihin lyönti sattui. Toiset lapset syöksivät ulos. Mutta Felix seisoi jälellä ja kerjäsi ja pyysi hänen lakkaamaan.

Kun Ivar Lyth väsyi, kohosi vaimo jälleen ylös ja vihasta leiskuvin silmin tarkastelivat he toisiansa. Vaimo oli äkkiä tullut raittiiksi, nousi ylös ja osoitti ovelle.

"Sinä olet lyönyt minua", sanoi hän. "Minä otan teidät todistajiksi, että hän on lyönyt minua niin että verestymiä on noussut."

Silloin kääntyi Ivar Lyth ja näki, että oli unohtanut sulkea oven.
Kynnyksellä seisoi kolme naapurinvaimoa tarkastellen häntä inholla.

"Kyllä", huusivat he. "Me voimme todistaa, ja teemmekin sen."

Miehen voima oli tässä silmänräpäyksessä masentunut ja hän oli vaaraton kuin lapsi. Mitä naiset sitten sanoivat, ei hän kuullut. Hän istuutui vain ja käänsi heille selkänsä. Hän tunsi vain, ett'ei koskaan saisi oikeutta ja että kaikilla oli valta häneen. Hän olisi tahtonut mennä ulos, mutta ei voinut liikuttaa itseään.

Hän istui hiljaa ja kuuli naisten kauan seisovan ovella ja keskustelevan, mutta mitä he sanoivat, ei hän kuullut. Hän ymmärsi vain yhden seikan, nimittäin että nyt voisi hän vähemmän kuin koskaan suojella Felix'iä. Nyt oli hän joutunut huonon miehen huutoon, eikä hän voisi koskaan puolustaa ei itseään eikä muita.

Vaimo tiesi sen myöskin. Sillä hän teki asiasta pikaisen lopun ovensuussa seisovien naisten kanssa.

"Niin, nyt te olette nähneet, mitä täällä tapahtuu", sanoi hän. "Menkää nyt ja puhukaa se koko talolle."

Sillä sulki hän oven ja meni jälleen toimiinsa. Ivar Lyth'ille ei hän sanonut sanaakaan mutta minne mies sitten menikin, näki hän vaimonsa silmät tuijottavan vastaansa.

XXII.

Tässä tulee nyt vain muistaa, että tämä tapahtui talvisaikaan ja että talvi on pitkä sille, joka aina tekee työtä ja usein menee nälkäisenä sänkyyn. Se tapahtui heille kaikille nykyjään. Sillä vaimo osti etusijassa paloviinaa eikä hänellä ollut enään mitään syytä salata pahettansa.

Tänä talvena ei tapahtunut paljoa, joka olisi voinut kiintyä Ivar Lyth'in mieleen. Enimmäkseen oli se pieni tehtaanpyörä, jota hänen oli tapana ajatella, eikä hän koskaan itse ymmärtänyt, miten oli ensi kerran tullut huomanneeksi tämän pyörän. Se ei ollut yksikään noista suurista pyöristä, jotka heti pistävät silmään. Se kävi kahden suuremman välillä eikä Ivar Lyth tiennyt milloinkaan oikein, miksi se oli siinä. Pyörä kulki hyvin verkkaan, ja työmiehen sisässä tahtoi halusta jäätää, kun hän seisoi ja katseli sitä.

Tämän pyörän edessä on hän seisonut ja ajatellut, vieläpä hän on puhunut sen kanssa:

"Mitä teet sinä oikein siinä?" on hän kysynyt.

"Surr, surr", vastasi pyörä.

"Kuka on asettanut sinut sinne?"

"Surr, surr."

"Miksi kieput sinä ympäri?"

"Surr, surr."

"Mitä tarkoittaa sinun kieppumisesi?"

"Surr, surr."

"Etkö sinä koskaan kulu?"

"Surr, surr."

"Tuleeko uusi pyörä, kun sinä et enää kelpaa?"

Kuinka kaukana suuressa huoneessa Ivar Lyth olikin, saattoi hän kuitenkin aina nähdä tuon pienen pyörän. Kun hän tuli sen läheisyyteen, katsoi hän sitä ikäänkuin olisi tervehtinyt hyvää päivää ja työmiehestä tuntui toisinaan, että häneen itseen teki pahaa, kun hän näki sen pyörivän ja pyörivän eikä koskaan saavan rauhaa.

Mutta kului hyvin kauan ehkä useita vuosia, ennenkuin hän eräänä päivänä seisoi pyörän edessä ja sanoi ääneen itseksensä: "Tämähän olen minä."

Hän sanoi tämän niin lujaa, että kaikki olisivat kuulleet hänet, jos ei koneiden kalke olisi voittanut hänen ääntänsä. Ajatus löi häneen, painui kiinni ja hänen täytyi katsoa eivätkö hampaat olleet kuluneet. Hän arveli, että jos hän voisi nähdä yhdenkin tämän rattaan hampaan olevan epäkunnossa, ennustaisi se hänelle itselleen jotain, joka ehkä jonain päivänä täyttyisi.

Ivar Lyth oli seisonut siinä hyvin kauan ennenkuin hän ymmärsi, että se oli hän itse, joka kulki siellä sisällä ympyrässä. Mutta sitten kuin hän oli ymmärtänyt tämän, arveli hän, että kaikki muu kävi hänelle selvemmäksi. Hän ymmärsi, miksi hänen oli täytynyt muuttaa maalta, missä hän nukkui rauhassa ja kuuli hiljaisuuden akkunan ulkopuolella, kaupunkiin, jossa melu on niin ankara, että kukaan ei voi kuulla toisen ääntä. Hän arveli kuuluvansa sinne, missä kaikki heikot menehtyvät ja jossa ihmisiä on niin paljon, että heidän täytyy ahdistaa toisensa kuoliaiksi. Hän ymmärsi saaneensa vaimon, joka oli synnyttänyt hänelle lapsia ja että nämä tulisivat yhtä onnettomiksi kuin hän itse. Hän ymmärsi, että hänen pienen Felix'insä täytyi kärsiä pienenä kestääkseen suureksi tultuaan. Hän ymmärsi, että heidän kaikkein tulisi kärsiä nälkää, palella, vihata toisiaan ja joutua perikatoon vain senvuoksi, että suuri koneisto kävisi. Ympäri! Ympäri! Surr! Surr!

Että hän tarvitsisi niin monta aavistuksen ja ajatuksen kiertotietä, niin monta pitkää vuotta ainoastaan oppiakseen ymmärtämään, että oli koko elämänsä erehtynyt tiestä ja että hänelle ei ollut olemassa oikeata tietä! Että elämä voi tarvita niin pitkiä ja niin mutkallisia kiertoteitä!

Niin ajattelee hän ja jälleen näkee hän pienen pyörän edessänsä. Missä hän kulkikin, saattoi hän nähdä sen itseksensä, ja hän saattoi nähdä toverien ilmeet, kun he tarkastelivat häntä. He olivat näet viime aikoina alkaneet huomata, että Ivar Lyth oli hiukan "omituinen", ja he tiesivät, että tuon pyörän eteen oli hänellä tapana pysähtyä ja näyttää kummalliselta. Siellä seisoi hän silloin ja tunsi itsensä yhdeksi koneen keralla, jota hän oli asetettu hoitamaan ja jonka hän jätti vasta sinä päivänä, kun ruuvit erisivät ja se ihmeellinen tapahtui.

Pieni pyörä käy vielä, vaikka Ivar Lyth on poissa. Jälleen ja jälleen ajattelee hän sitä ja hänellä on halu kysyä siltä kuten muinoin:

"Etkö sinä koskaan väsy? Etkö sinä koskaan pysähdy?"

XXIII.

Niin meni talvi ohi ja tuli kevät. Sattumalta tuli kevät tänä vuonna aikaisemmin kuin tavallista. Ivar Lyth ei ollut odottanut sitä, tuskin edes ajatellut, että se tulisi. Kaikki oli käynyt hänestä niin yhdentekeväksi ja hän oli melkein onnellisin ollessaan tehtaassa. Rattaiden ja koneiden kalina esti häntä kuulemasta ääntä siitä maailmasta, joka eli paksujen tiilimuurien ulkopuolella. Hän kulki siellä ja hengitti pumpulinöhtää, jota lenteli ilmassa eikä hän odottanut mitään muuta.

Tähän aikaan ei hänelle tapahtunut mitään, joka olisi voinut muuttaa hänen asemaansa tai jollain tavoin tarttua hänen silloiseen elämäänsä. Hän näki vain, miten aurinko paistoi yhä lämpöisemmin voimatta herättää häneen itseen mielenkiintoa tai elämää. Kaikki meni kulkuaan ilman että hän näytti olevan mukana, ja samalla näytti hänestä kuin johdettaisiin häntä vasten tahtoaan jotain kohti, joka tapahtuisi ennemmin tai myöhemmin, jotain, jota hän ei itse jaksanut pidättää takaisin.

Ivar Lyth'in ja hänen vaimonsa välisen kohtauksen jälkeen olivat puolisot ensin lakanneet puhumasta keskenänsä. Mutta jo kun pari päivää oli kulunut, oli kaikki palannut vanhaan latuunsa. Ainoa eroitus oli, että Ivar Lyth nyt näki kaikki kodissa ja ymmärsi sen. Hänen ja vaimon välillä oli ainoastaan tukahutettu alakuloisuus, jonka pienimmätkin lapset tunsivat. Kun Ivar Lyth tuli kerran kotiin, kuuli hän portaissa nuorimman pienokaisensa — tytön — sanovan veljille:

"Isä on paha. Sillä hän lyö äitiä."

Hän pysähtyi, jotta ei näyttäisi kuulleen, mistä he puhuivat. Silloin kuuli hän Felix'in vastaavan:

"Isä ei tahdo ketään lyödä. Hän ei voinut sille mitään."

Ivar Lyth kulki ja ajatteli oliko hän voinut vai ei, vielä kun meni levolle, ja hän makasi kauan valveilla pimeässä ja kuuli, miten vaimo ja lapset nukkuivat hänen ympärillänsä. Harvoin on varmaan ihminen tuntenut syvempää epätoivoa kuin työmies tunsi kuullessaan nämä raskaat hengenvedot pimeässä. Ne täyttivät ilman ja hänestä tuntui että ne ryöstivät häneltä itseltä jotain, jota hän olisi tarvinnut hengittääkseen. Hän alkoi laskea toisten hengenvetoja. Hän laski kymmeneen tai kahteentoista, hämmentyi ja alkoi uudelleen. Vihdoin väsyi hän tähän ja alkoi sensijaan ajatella kaikkea muuta mahdollista.

Se, mitä nyt tapahtui, tuntui hänestä itsestä selittämättömältä, ilman että se kuitenkaan ihmetytti häntä. Hetkessä näki hän edessään torpan tuvan, jossa hän oli lapsena asunut ja hänestä tuntui kuin olisi hän nähnyt jälleen vanhan vaimon, kasvattiäitinsä. Vanhus tuli vuoteen luo ja vaikka Ivar Lyth koko ajan ymmärsi, että se oli mielikuvitusta, tunsi hän kuitenkin hänen taputtavan itseään päähän ja käskevän häntä nukkumaan.

"En voi", kuiskasi hän.

Vanhus nyökkäsi väsyneelle miehelle ja sanoi:

"Koeta, niin se kyllä käy."

"Ei", vastasi Ivar Lyth. "Se ei käy. Minä en voi koskaan enään nukkua."

"Miks'et?" sanoi vanhus.

"En tiedä", vastasi Ivar Lyth.

Samassa tuntui hänestä, kuin nojautuisi vanhus alas ja kuiskaisi hänelle, että hän lakkaisi ajattelemasta kaikkea mahdollista. Muutoin ei koskaan kävisi hyvin.

"Minä en voi", kähisi hän hänelle epätoivoissaan. "Minä en voi."

Ivar Lyth tunsi pimeässä kasvojensa vääntyvän tuskasta ja samassa tuntui hänestä, että vanhuksen kasvot kävivät niin sanomattoman surullisiksi ja synkiksi. Ne alkoivat kadota eikä Ivar Lyth voinut pidättää niitä. Häneen tarttui sanomaton tuska, että ne menisivät häneltä ja hän jälleen makaisi yksin pimeässä. Hän arveli tarvitsevansa nähdä niiden loistavan vastaansa yhtä ystävällisesti kuin äsken ja että jos ei niin kävisi, tapahtuisi hänelle onnettomuus, pahempi kuin kaikki, mitä hän oli tähän asti elänyt. Hän ei uskaltanut nousta ylös, hän ojensi vain kätensä, mutta näköhäiriö haihtui hänen silmistänsä ja pimeän läpi kuuli hän vaimon ja lasten nukkuvan.

Silloin tarttui häneen harvinainen tuska ja istuen ylhäällä sängyssä, vapisi hän koko ruumiiltaan itkusta, jota ei voinut hillitä. Kyyneleet virtasivat hänen silmistänsä ja hän tunsi kuin jotain raskasta olisi nostettu ja se olisi kadonnut. Mutta vielä oli se häntä niin likellä, että hän ikäänkuin makasi hiljaa ja pelkäsi sen jälleen tulevan takaisin. Silloin huomasi hän liikettä vierellänsä vuoteessa ja kuuli äänen, joka kysyi:

"Mitä teet sinä?"

Ensin ei hän voinut vastata, ja ääni toisti kysymyksensä.

"En mitään", sanoi Ivar Lyth hiljaa.

"Oletko sinä kipeä?" kysyi vaimo uudelleen.

"En tiedä", mumisi mies vastaukseksi.

Vaimo kohottautui sytyttääksensä tulen.

Mutta Ivar Lyth pidätti häntä. Hän ei tiennyt, mitä ajatteli tai mitä tahtoi. Hän piteli vaimoa käsivarresta ja puhui matalalla äänellä, jott'ei herättäisi lapsia.

"Anna minun nojata päätäni sinuun ja kierrä käsivartesi minun ympärilleni", sanoi hän vapisten.

Mitä vaimo ajatteli, ei ole helppo tietää. Mutta sanomatta sanaakaan vastaukseksi, teki hän niinkuin mies pyysi. Ja mies, joka vihasi ja halveksi vaimoansa sekä julkisesti että salaisimmissa ajatuksissansa, mies, joka ei voinut katsoa vaimoaan silmiin, ilman että hänen ruumistansa jääti, hän nojasi nyt päätänsä häneen ja vaimon käsivarret ympärillänsä nukahti hän kuin lapsi. Kun hän heräsi, makasi hän vielä pää vaimon olkapäätä vasten.

XXIV.

Ivar Lyth heräsi tuntien, että jotain inhoittavaa oli tapahtunut, ja hän lähti aikaisin ulos. Ensi kertaa moniin vuosiin meni hän tehtaalle ja ilmoitti esimiehelle olevansa sairas ja menevänsä etsimään lääkäriä. Ja kun tämä oli tehty, lähti hän yksin kaupungille ja harhaili kauan ympäri katuja tietämättä, minne aikoi.

Silloin juolahti äkkiä hänen mieleensä, että perhe oli sanottu irti asunnostaan ja muuttaisi huhtikuusta. Oli tuskin kuukautta jälellä ennenkuin se tapahtuisi, ja hän kiitti onneaan että oli tullut ajatelleeksi sitä. Ivar Lyth osti vuokra-luettelon ja kulki koko päivän ympäri katuja katsomassa huoneita. Hän koetti montaa eri paikkaa, mutta ei mistään voinut hän löytää, mitä etsi. Milloin oli asunto liian kallis, milloin jo vuokrattu. Mutta useimmin vastattiin hänelle heti, ett'ei hän voinut saada vuokrata sitä. Miksi ei? Kyllä, hänellä oli kolme lasta eikä isäntä tahtonut lapsia taloon. Ivar Lyth sai tämän vastauksen niin monta kertaa, että hän vihdoin vastasi omaan kysymykseensä: "Ei, isäntä ei tahtonut saada lapsia taloon." Hänestä tuntui kuin olisi hän tietämättään tehnyt jonkin rikoksen, joka asetti hänet muiden ihmisten ja heidän oikeuksiensa ulkopuolelle, vain siksi että oli noiden kolmen lapsen isä ja tahtoi hankkia heille katon pään päälle. Hän alkoi ajatella olisiko hän mahdollisesti liian huonosti puettu tai näkyikö hänen päältänsä, ett'ei hän ollut kuten muut ihmiset. Hän kävi nöyräksi ja myöntyväksi käytökseltään, kiitteli asian aiheetta niitä asuntoja, joita katseli ja sanoi hinnan olevan huokean. Mutta yhä osoitettiin hänet takaisin ja kun hän oli käynyt kaikkialla, missä tiesi huoneen olevan saatavissa, oli jo ilta ja mies oli kuoleman väsynyt.

Ivar Lyth'illä oli pari kruunua taskussa ja hän poikkesi kehnoon ravintolaan, jossa kuitenkin eivät ainoastaan työläiset vaan hienommatkin herrat tapasivat syödä ateriansa. Suuren huoneen perässä oli nimittäin toinen, hienommin kalustettu, jossa oli sanomalehtiä ja kaukopuhelin. Kun työmies istuutui pöydän viereen, näki hän, että sisällä istui eräs herra lukien sanomalehteä.

Ivar Lyth ei voinut nähdä toisen kasvoja, mutta sillä aikaa kun hän odotti ruokaansa, ajatteli hän varmasti tuntevansa vieraan. Sitten unhotti hän tämän ajatuksen jälleen juodessaan lasillisen olutta. Työmies oli niin väsynyt, että alkohooli heti nousi hänen päähänsä. Se lievitti kummallisella tavalla hänen ajatuskulkunsa raskautta, haihdutti kiihkon, joka kiehui kaiken ahdistuksen alla. Ivar Lyth tilasi uuden pullon ja juuri kun hän jälleen kaatoi lasiinsa, laski herra sisemmässä huoneessa pois sanomalehden ja Ivar Lyth sai nähdä hänen kasvonsa.

Se oli sama mies, joka kerran oli tuntenut mielenkiintoa tiedonhaluista työmiestä kohtaan ja tahtonut hankkia hänelle kirjoja ja sanomalehtiä. Hetkessä huomasi Ivar Lyth, että toinenkin oli tuntenut hänet ja ennenkuin hän oli ehtinyt malttaa mieltänsä, seisoi tohtori työmiehen pöydän luona ja molemmat miehet tervehtivät toisiaan. Tohtori istuutui entisen tuttavansa luo ja alkoi keskustelun.

Ivar Lyth tunsi itsensä alusta asti kiihoittuneeksi eikä hän tehnyt muuta kuin torjui itseään toiselta. Hän ikäänkuin ponnisteli vastaan, kun tämä tahtoi osoittaa hänelle ystävällisyyttä ja koetti uskotella itselleen, että tohtori oli tungetteleva ja ylpeä käytöksessään ja että hän vain osoitti alentuvaisuutta jotta hän, Ivar Lyth, tuntisi itsensä nöyryytetyksi. Mutta hän ei voinut kauan pitää kiinni tästä ajatuksenkulusta. Voimatta estää sitä, liukui Ivar Lyth vähitellen jälleen sen vallan alaiseksi, joka tällä miehellä aina oli ollut häneen. Hän ei voinut olla katsomatta tohtorin silmiin, jotka näyttivät hänestä vakavammilta kuin ennen. Hän katsoi hänen pukuaan, joka tuntui hänestä kuluneelta ja vähemmän herrasmaiselta ja vihdoin hiljeni keskustelu kokonaan heidän välillään. Ivar Lyth'in kielellä pyöri kysyä tohtorilta, minkävuoksi hän, joka oli niin hieno herra, kävi yksinään syömässä niin kehnossa paikassa. Mutta hän ei tullut sitä tehneeksi ja kun molemmat olivat vaienneet hetkisen, nousi Ivar Lyth, meni pöydän luo maksamaan ja sanoi menevänsä kotiin. Tohtori ei kuitenkaan näyttänyt tahtovan laskea seuraansa niin helposti. Hän pyysi Ivar Lyth'in istumaan vielä jonkun minuutin ja senjälkeen jatkoi hän:

"Minä tahtoisin mieluimmin pyytää teitä tulemaan minun kanssani kotiin.
Mutta ei ole nyt kuin oli ennen."

Ja kun Ivar Lyth ei mitään vastannut, jatkoi hän:

"Minä olen naimisissa ja vaimoni on juuri saanut lapsen. Muuten olisin pyytänyt teitä seuraamaan minua kotiin kuten vanhaan aikaan."

Ivar Lyth ei ollut vielä vapautunut omista epäluuloistansa ja hän oli puoliksi kahlehdittu niiden satunnaisuuksien ketjuun, jotka olivat vallinneet häntä koko viimeisen vuorokauden.

"Se ei tule kuitenkaan samaksi kuin vanhaan aikaan."

Hän sanoi kuitenkin tämän enemmän itsellensä kuin vastaukseksi toisen sanoihin. Mutta samassa hetkessä kuin sanat olivat sanotut, näki hän, miten tohtorin piirteet synkistyivät ja hän vastasi:

"Ei", sanoi hän. "Teillä on oikein. Ei koskaan enään tule kuten vanhaan aikaan."

Tässä silmänräpäyksessä tapahtui se omituisuus, että juuri tätä sanottaessa tuli Ivar Lyth ajatelleeksi ratasta alhaalla tehtaassa. Hän näki sen aivan selvästi surisevan silmiensä edessä. Se kulki ympäri hampaissaan ja samaan aikaan kaikui koko koneiston jyminä työmiehen korvissa. Hän istui hiljaa ja ikäänkuin näki ja kuuli kaiken tämän, joka oli niin kaukana, ja sillä aikaa kun hän koko ajan kuuli melun ja näki tuon pienen, pyörivän rattaan, kuuli hän myöskin toisen sanat ja vastasi tohtorin puheeseen.

"Ei koskaan tule niinkuin on ollut", toisti tohtori. "Mutta on kuitenkin lohdutus pettymyksissä ja suruissa omata koti ja lapsi."

"Niin", sanoi Ivar Lyth. "Niin kyllä."

"Se on totta", jatkoi tohtori hymyillen. "Teillä oli toinen mielipide vanhaan aikaan. Mutta sellainen muuttuu vuosien kuluessa ja kun kerran on koti — vasta silloin tietää, minkä arvoinen se on."

Ivar Lyth arveli olevan hyvin kummallista, ett'ei toinen voinut nähdä hänen läpitsensä mitä hän ajatteli. Hän arveli ajatusten polttavan hänen päässänsä kuin hehkuva rauta, niin että tohtorin hyvällä tahdolla olisi pitänyt nähdä hänen aivojensa läpi, mitä hän oikeastaan ajatteli. Mutta tohtori ei tietysti nähnyt mitään eikä ymmärtänyt mitään. Hän jatkoi puhettansa työmiehelle samalla ystävällisellä ja hyväntahtoisella äänellä, jota hän koko ajan oli käyttänyt ja hänen silmänsä olivat lempeät ja syvät niiden tarkastellessa Ivar Lyth'iä.

Ennen oli tohtorilla kuitenkin aina ollut tapana puhua asioista, jotka koskivat työmiestä tai joiden erityisesti piti kiinnittämän hänen mieltänsä. Tällä kertaa puhui hän sensijaan itsestänsä näyttäen tällöin mieheltä, joka on niin onnellinen, ett'ei voi pidättää itseksensä omaa onneansa. Hän ei katsonut arvollensa sopimattomaksi kertoa tästä onnesta köyhälle työmiehelle, jota ei ollut nähnyt moniin vuosiin. Asia oli niin, että tohtori oli kunnon mies ja tahtoi Ivar Lyth'ille hyvää. Heidän istuessaan siinä yhdessä kertoi hän koko elämästään kuluneina vuosina ja hän puhui työmiehelle aivan luonnollisesti kuin olisivat he olleet tasa-arvoisia.

Mutta siinä mielentilassa kun Ivar Lyth silloin oli, ei hän voinut mitään nähdä eikä mitään ymmärtää muuta kuin sen, mikä paloi ja hehkui hänen sisässänsä. Tohtorin sanoista käsitti hän tuskin muuta kuin sen, että hän oli nainut ja että hänellä oli lapsi, sekä että tämä huolimatta monista suurista vaikeuksista, teki hänet onnelliseksi. Ivar Lyth koetti turhaan taistella sitä liiallista kiihoitusta vastaan, jonka hän tunsi olevan valloittamaisillaan hänet. Häntä jääti sisäisesti ja käyttäen hyväkseen silmänräpäyksen vaikenemista keskustelussa, nojautui hän eteenpäin ja kysyi aivan perustelemattomasti:

"Pilkkaatteko te minua?"

Tohtori ei näyttänyt vihastuneelta, vain äärimmäisen ihmettelevältä ja hetkisen vaitiolon jälkeen sanoi hän:

"Miksikä minä teitä pilkkaisin?" Ivar Lyth ei tiennyt enään, mitä sanoi. Hän tunsi, miten veri syöksyi hänen päähänsä, hänen hengityksensä oli vähältä tukehtua ja hän joutui kuvaamattomaan raivoon.

"Miksikä?" puhui hän matalasti, jotta se ei kuuluisi myymäpöydän luo. Niin kiihoittunut kuin hän olikin, oli hänellä toki jälellä ajatus, ett'ei tahtoisi saada aikaan julkista häväistystä.

"Miksikä? Ja sitä kysytte te minulta. Te olette toista luokkaa kuin minä, toista rotua, toista kansaa. Te olette kulkeneet hienoissa vaatteissa, saanut hyvän kasvatuksen, syönyt hyvää ruokaa."

Tohtori keskeytti raivoavan miehen hymyilyllä, jonka tyyni ylemmyys mitä kiivaimmin lisäsi työmiehen katkeruutta.

"Tehän tiedätte siitä, mitä äsken sanoin, kuinka ankaraa minulla on ollut elämässä", sanoi hän. "Ehkä paljon vaikeampaa kuin teillä."

"Niinkö?"

Ivar Lyth puristi esiin jonkinlaista naurua, jonka luonnoton sointu sorahteli hänen omissa korvissansa.

Ja hän jatkoi:

"Te tiedätte aivan hyvin, mitä minä tarkoitan. Se, joka on kylläinen, ei ymmärrä nälkäistä. Ja minuun nähden olette te kylläinen. Te teeskentelette koettaessanne olla minun vertaiseni. Te tiedätte itse kaikkein parhaiten, että ette ole sitä. Te ja minä, herra tohtori — me olemme luonnosta tai kulttuurista, tai mikä perkeleen voima meidän kehityksessämme työskentelee, määrätyt olemaan kuolemanvihollisia. Me ja meidän lapsemme ja lapsenlapsemme. Me olemme perineet vihollisuuden isiltämme, herra tohtori. Teidän isänne panivat valtansa alle minun isäni. Teidän isänne kiepauttivat itsensä rikkauteen, arvoon ja valtaan. He ottivat itselleen vaimot, sulostuttivat elämän etsimällä sivistystä ja hankkimalla itselleen nautintoja. Minun isäni, herra tohtori — he saivat elää sillä, mikä jäi tähteiksi siitä, mitä teidän isänne olivat anastaneet. Sentähden olemme me molemmat huonompia kuin isämme kerran olivat. Sillä te ja minä — me emme ole mitään tehneet. Me olemme vain ottaneet vastaan, mitä muut ovat meille lahjoittaneet: toinen on kiittänyt Jumalaa siitä siunauksesta, minkä on saanut periä, toinen on kironnut kohtaloansa sentähden, että kirous on tullut hänen osaksensa. Yksi on määrätty kunniaan, herra tohtori, toinen häpeään. Niin kohtaavat nyt nämä jo ammoin kaukaisten isien pojat toisensa ja he koettavat kuvitella toisillensa tahtovansa toinen toisillensa hyvää. Toinen pelkää, ett'ei saisi pitää rauhassa hyvää perintöänsä. Toinen on niin kurja, että toivoo myöntyväisyydellä voivansa tulla nauttimaan joitakuita muruja rikkaan perijän pöydältä. Niin kulkevat he jonkun aikaa rinnan, sanovat toisillensa kohteliaisuuksia, käyvät hempeämielisiksi ja koettavat kuvitella itsellensä ja muille, että sovinnon päivä on tullut ja että rikas ja köyhä kauan sitten ovat ojentaneet toinen toisellensa kätensä sovintoon ja rauhaan. Mutta se ei tapahdu, herra tohtori, ei meidän eläissämme. Sillä viha elää, suuri kaunis viha, joka ei koskaan kuole, niin kauan kuin maa synnyttää onnettomuutta ja onnettomuus rikosta. Niin kauan kuin olen tuntenut teidät, olette te osoittaneet minulle niin kutsuttua hyvyyttä. Mutta se ei mahda sopia meidän kahden välillämme. Sillä minä olen aina tietänyt ja tuntenut pohjimmaltani vihaavani teitä. Niin kurja, huono ja kadotettu olen minä ollut elämässäni, että en ole voinut muuta kuin vaipua pohjaan ja lisätä niiden lukua, jotka ovat tuomitut kuolemaan, jotta muutamat saisivat elää. Mutta teidän ei pidä luulla minun koskaan olleen teidän ystävänne. Ei, kirous olkoon, ei koskaan. Minä sanon sen teille, niin herra ja tohtori kuin olettekin."

Tohtori istui hiljaa voimatta ymmärtää sanaakaan koko tästä kohtauksesta. Hän aavisti hämärästi näiden sanojen ja tämän kiivauden alla piilevän salaisen syyn. Mutta hän pysähtyi toisen ajatusjuoksuun, istui hetkisen hiljaa ja näytti miettivän jotain, jonka Ivar Lyth'in sanat olivat herättäneet hänessä eloon. Vihdoin sanoi hän äänellä, jonka tuskaa työmies ei voinut ymmärtää:

"Olisiko siis koko minun elämäni ollut kuvittelua?"

Tohtori oli nimittäin työväenystävä ja hän oli innostunut asiastaan. Ivar Lyth ymmärsi tehneensä vääryyttä. Mutta hän ei voinut kauempaa hillitä itseään.

"Teillähän on koti", sanoi hän pilkallisesti. "Teillä on poika. Menkää kotiin ja olkaa iloinen, että hän on täyttävä, mitä te niin kauniisti olette alkanut."

Vastaamatta sanaakaan nousi tohtori ja meni. Kun hän sulki oven luuli
Ivar Lyth varjon katoavan.

Jäätyään yksin, istui työmies yhä ja joi. Viimeisellä lantillansa tilasi hän paloviinaa. Hän otti sanomalehden käteensä, piti sitä kauan edessään kirjaimien tanssiessa hänen silmissänsä. Vihdoin alkoi se puutuminen, joka ensin oli vallannut hänet, väistyä ja hän saattoi eroittaa päällekirjoitukset muusta luvusta. Hänen silmänsä kävivät yhä kirkkaammiksi ja ilmoitusten joukosta luki Ivar Lyth takanaan olevan akkunan puolihämärässä seuraavaa:

Elämään väsynyt. Myöhään keskiviikkona tavattiin muuan mieshenkilö riippumassa kuolleena puussa Rosendahl'in metsässä Eläintarhassa. Kuollut tunnettiin muurarintyöntekijäksi, joka oli asunut Frejkadulla. Syyn itsemurhaan arvellaan olevan taloudelliset huolet.

Erääseen kirjaan oli elämäänsä kyllästynyt kirjoittanut:

"Olen ollut yli viidestäkymmenestä paikasta etsimässä huonetta perheelleni voimatta saada mitään. Minua surettaa, ett'en voi hankkia asuntoa perheelleni. Itse en minä sitä tarvitse, sillä hetken perästä olen hankkinut sen itselleni."

Ja eräälle paperilapulle:

"Sanon hyvästi vihollisilleni, sillä ystäviä ei minulla ole ainoatakaan."

Hitaasti luki Ivar Lyth viimeiset sanat yhä uudestaan ja uudestaan. Hän luki uudestaan koko ilmoituksen kunnes osasi sen ulkoa ja hän kertasi itseksensä sanat: ystäviä ei minulla ole ainoatakaan.

Ne seurasivat häntä vielä, kun hän väsyneenä ja mietiskellen astui ylös sen suuren kasarmin portaita, jossa asui. Hän arveli aina tietäneensä tämän:

Ystäviä ei minulla ole ainoatakaan

XXV.

Niin kului muutamia päiviä, joina Ivar Lyth'istä tuntui kuin ei kerrassaan mitään olisi tapahtunut. Hän ei muistellut silloin ylipäänsä mitään ajatelleensa, sanoneensa tai tehneensä. Mutta eräänä sunnuntaina heräsi hän ja näki auringon paistavan palomuurin valkoiseen seinään vastapäätä hänen asuntonsa ainoata akkunaa. Auringonloiste pisti häntä silmään valkoisella valollaan ja hän tunsi ehkä ensi kertaa koko elämässään tietävänsä, mitä hänen piti tehdä. Kuinka mahdotonta eikö kaikki ollut hänestä, kuinka raskasta kaikki oli ollut, kuinka sanomattoman kurjaa ajatella! Päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta! Ei mitään muutosta! Ei mitään valoa, ei mitään, joka olisi voinut hankkia vain silmänräpäykseksi päivää! Hänen siinä maatessaan ja ajatusten noustessa ja laskiessa hänen sisällänsä vierittäen toisiansa kuten meren aallot, lankesivat hänen silmänsä Felix'iin. Poika nukkui raskaasti ja Ivar Lyth näki, miten painuneet hänen silmäluomensa olivat, kun hän nukkui. Hän oli laihtunut. Mikä pieni, läpikuultava käsi olikaan se, mikä lepäsi peitteellä! Viime aikoina oli isä melkein unhottanut pojan, kuten oli unhoittanut itsensä ja oman elämänsä, niin, kaiken koko maan päällä.

Hän sulki hetkiseksi silmänsä jotta ei hänen tarvitsisi nähdä ja siinä maatessaan ja uinuessaan ajatteli hän, että nyt ei viipyisi kauan, ennenkuin poika saisi alkaa kuten hän itse. Poika, joka oli hänen silmäteränsä, hänen rakkaimpansa maan päällä, parhain ja kallein mitä hän tiesi, hän tulisi kerran samaan kiertokulkuun, olisi oleva kuin ratas, joka surrasi ympäri rajattomassa koneistossa. Felix ei ollut enään Felix, Ivar Lyth näki pojan melkein omassa olemuksessaan. Felix oli sidottu vaimoon, joka vaati paljon antamatta mitään, vaimoon, joka imi hänen voimansa, nieli koko hänen elämänsä ja antoi tämän elämän sirpaleet niille uusille lapsille, jota olivat hänen onnettomuutensa, kuten oli käynyt Ivar Lyth'ille itselle. Ehkä joi tämä vaimo myöskin? Oli mahdotonta, ett'ei hän joisi. Ivar Lyth näki kaiken tämän tanssivan kuin tulessa sulettujen silmiensä edessä.

Kuinka usein olikaan hän nähnyt saman näyn! Lukemattomia kertoja oli se sukeltanut esiin hänen sisimmästään ja kohottanut sitä kuumetta, jossa hän eli. Hän ei saattanut ymmärtää, mistä se tuli, että hän juuri tällä kertaa näki terävämmin kuin ennen. Kuin peloittava aaveolento kohosi se pimeästä ja uhkasi häntä. Näky tuli kuin vaara, kuin näkemätön voima, joka tahtoi hänelle pahaa. Kaikki tuska ja kammo, jota hän ennen oli tuntenut kävi tyhjäksi sen nimittämättömän kammon edessä, joka nyt tärisytti häntä. Tästä kammosta tuli ääni, joka oli vakoillut hänen sisässänsä, häirinnyt hänen päiviensä työtä ja öittensä lepoa, ja tämä ääni suli yhteen hänen sielunsa kanssa, ja hän luuli sen jossain kohden sisällänsä huutavan, että nyt täytyi hänen toimia. Hänen, joka koko elämänsä oli antanut johtaa itseään, hänen, joka masennettuna ja sorrettuna oli kulkenut, minne kohtalo oli vienyt, hänen täytyi nyt kohottaa kätensä taisteluun. Hänen täytyi työskennellä itse itsensä vapaaksi, hänen täytyi auttaa poikaansa. Poikaan ei onnettomuus saanut tarttua, hänen täytyi päästä pois, jotta ei köyhyys ja kurjuus saisi masentaa ja tukahuttaa häntä, kuten hänen isäänsä. Hetkessä tunsi Ivar Lyth nyt kyynelien virtaavan silmistänsä kuin olisi hän tahtonut itkeä koko elämänsä tuskan ja hänen sisässään tyyntyi samassa silmänräpäyksessä. Voiko kukaan ajatella tai ymmärtää tätä? Voiko kukaan muu kuin niin epätoivoisen onneton ihminen itse käsittää sitä ääretöntä kauheutta, jota tämä merkitsi, että hän nyt oli rauhallinen?

Ivar Lyth nousi istumaan vuoteelleen ja kaikkien nukkuessa hänen ympärillään tiesi hän, mitä tahtoi tehdä. Ett'ei hän ollut ymmärtänyt sitä ennen! Sehän oli niin selvää ja yksinkertaista. Tarvittiin vain yksi ainoa teko ja niin olisi kaikki hyvä.

Ivar Lyth oli oikeastaan kauan ajatellut tätä ja ensi kerran pitkästä ajasta tunsi hän jotain onnen tapaista. Hän ei tarvinnut nyt ollenkaan aikaa harkitakseen tai miettiäkseen tekoansa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän ajatellut kaikki ajatukset loppuun ja kaikki veivät ne hänet samaan päämäärään, jota ei kukaan muu kuin hän itse osannut ajatella tai aavistaa. "Jumala antaa kyllä sen minulle anteeksi", sanoi hän. Jumala antaa kyllä sen minulle anteeksi. Hän ei voi olla suomatta minulle tätä ainoata silmänräpäystä, jolloin minä olen vapaa kaikesta epäilyksestä ja tunnen itseni vahvaksi.

Ei ollut mitään ulkonaista syytä, miksi Ivar Lyth'in piti tulla ajatelleeksi tätä juuri nyt. Hän olisi voinut tehdä toisen päätöksen. Hän olisi voinut… Niin, minä en tahdo väsyttää kaikilla niillä hirvittävyyksillä, joita hänellä olisi ollut voima tehdä ja jotka olisivat vieneet hänet samaan tulokseen. Ei tullut myöskään mitään erityistä syytä pakoittamaan häntä toimimaan. Hän olisi voinut odottaa kuukauden tai vuoden. Hän olisi voinut myöskin tehdä sen paljon aikaisemmin. Mutta se oli kaikki, mitä minä ennen olen kertonut, kaikki, mikä oli kokoontunut saattaakseen hänen sielunsa sekasortoon, kaikki tämä puhkesi nyt, kuten laava puhkee ja särkee maankuoren, joka kauan on heilunut maanalaisen tulen painosta. Oliko se tämä, jota ihmiset vanhaan aikaan kutsuivat perkeleeksi?

Oli aikainen aamu ja kaikkien nukkuessa nousi Ivar Lyth ylös ja herätti poikansa. He menisivät ulos yhdessä, he, jotka kuuluivat yhteen elämässä ja kuolemassa. He lähtisivät katsomaan kevättä, poimimaan kukkia ja kuulemaan linnunlaulua. Oli kauan, kauan siitä. Niin omien ajatustensa masentama oli Ivar Lyth ollut, että hän ei edes ollut muistanut itsellään olleen tapana mennä ulos leikkimään pojan kanssa. Kuinka hän katuikaan sitä nyt! Kuinka julma arveli hän olleensa sentähden, että oli laiminlyönyt poikaa niin kauan. Poikahan oli tullut eräänä iltana —- siitä ei voinut olla enempää kuin kaksi viikkoa — ja kysynyt häneltä: "Miksi sinä et koskaan enään ota minua kanssasi ulos?" Ivar Lyth tuskin kuuli häntä. Hän vastasi vain olevansa väsynyt ja ett'ei voinut. Nyt katui hän sitä katkerasti, nyt, kun se oli myöhäistä. Hän näki silmiensä edessä pienen sillan, joka pisti veteen pajun alta, eikä hänen kätensä vapissut kumartuessaan herättämään poikaa.

Ivar Lyth oli hiipinyt pojan vuoteelle varpaillaan, jott'ei kukaan heräisi.

"Tst!" sanoi hän. "Jos voit pukeutua niin hiljaa, ett'ei kukaan kuule sinua, saat seurata isää ulos."

Teidän olisi pitänyt nähdä, miten poika hymyili isälle. Isä näki sen ja ajatteli: "Jos joku olisi nähnyt tuon, olisi hän ehkä voinut ymmärtää, ett'ei minulla ole sydäntä antaa hänen elää." Felix tuli niin iloiseksi, että hän tuskin saattoi hillitä ääntänsä kun hän kuiskasi takaisin:

"Miten sinä olet kiltti!"

Pukeutuessaan hiipi hän isän luo ja kuiskasi jälleen:

"Miksi et puhunut siitä eilen?"

"Eilen?"

"Niin, minähän kysyin sinulta eilen tahdoitko ottaa minut mukaasi."

Tosiasia oli, että Ivar Lyth ei ollut koskaan kuullut pojan kysymystä. Siihen määrään oli hän silloin ollut omien ajatustensa vanki, ett'ei edes ollut tiennyt pojan itseään puhutelleen. Nyt kävi hän melkein iloiseksi tästä tiedosta. Hänestä tuntui kuin olisi poika itse tietämättänsä ottanut osaa hänen suunnitelmaansa ja herättänyt sen.

"Miksi et sinä sanonut mitään?" toisti Felix.

"Minä tahdoin hämmästyttää sinut", vastasi isä.

Hän kuuli pojan nauravan lyhyttä hillittyä nauruansa. Kun Felix oli pukeutunut, kumartui hän ja otti pienet kenkänsä käteensä. Hän antoi isälle merkin olevansa valmis ja Ivar Lyth'in piti juuri kääntyä ottaakseen hattunsa, joka oli pudonnut lattialle, kun hän samassa tuli tuupanneeksi tuolia takanaan. Se kaatui ja hänen vaimonsa heräsi kolinaan. Hän istuutui suorana sängyssä ja tarkasteli heitä molempia.

"Minnekä te menette?" sanoi hän.

Ivar Lyth seisoi sanattomana. Hänestä tuntui kuin voisi hänen vaimonsa katsoa hänen läpitsensä ja kuin hänen ehdottomasti täytyisi ymmärtää, mitä hänellä oli tekeillä. Hän oli niin tämän ajatuksen läpitunkema, ett'ei hän siinä hetkessä voinut vastata hänelle ainoatakaan sanaa. Hän katsoi Felix'iin. Poika seisoi aivan hiljaa kengät kädessä. Näkyi selvästi, että hän oli aivan suunniltaan pelosta.

"Me voimme halusta jäädä kotiin, jos äiti tahtoo", sanoi hän.

Vaimo katsoi jälleen heihin molempiin ja alkoi nauraa.

"Aiotko sinä karata?" pilkkasi hän kääntyessään mieheen. "Ja ottaa aarteen mukaasi? Tee se! Et sinä kuitenkaan pitkälle pääse."

Samassa oli Ivar Lyth tointunut. Hän ymmärsi, ett'ei kukaan enään voisi estää häntä.

"Mene, Felix", sanoi hän ja työnsi hänet ulos ovesta.

Saatuaan pojan ulos kääntyi hän jälleen vaimoonsa:

"Niin", sanoi hän. "Minä aion karata. Ja minä aion ottaa mukaani hänet, jota sinä kutsut minun aarteekseni. Sinä et näe meitä koskaan enään, nyt tiedät sen."

"Suokoon Jumala, että olisi niin hyvin laita", vastasi vaimo.

Hän ei tarkoittanut, mitä sanoi. Mutta hänen mielensä kuohahti. Mies ymmärsi sen ja hän katsoi vaimoa silmiin.

"Huomena kadut sinä, mitä nyt olet sanonut", vastasi hän.

Sillä kääntyi hän ja lähti paiskaten oven lukkuun. Mutta kun hän tuli oven ulkopuolelle, ei hän voinut ensin nähdä Felix'iä. Hän huusi hänen nimeänsä. Mutta ei kukaan vastannut. Ivar Lyth kävi tuskaiseksi saamatta selvää miksi. Hän astui portaita alas, hiipi hiljaa eteenpäin kuin olisi hän pelännyt, että olisi saapuvilla joku, joka tahtoi häntä pidättää. Alhaalta kadulta löysi hän Felix'in. Poika tuli juosten häntä vastaan ja otti häntä kädestä.

"Oi, kuinka minä pelkäsin", sanoi hän. "Minä luulin, että sinä et koskaan tulisi."

Ivar Lyth kärsi nähdessään lapsen ilon ja koko se levollisuus, jota hän oli tuntenut, ennenkuin vielä oli ulkona, oli kuin poispuhallettu. Se kauhea levottomuus, joka edellisinä päivinä oli vallinnut häntä, tuli kaksinkertaisella voimalla takaisin. Jälleen luuli hän voiman, joka oli häntä itseään väkevämpi ja joka ei tahtonut päästää saalistaan ennenkuin se oli imenyt viimeisen veripisaran hänen suonistansa, vastustamattomasti vievän häntä eteenpäin. Ja samalla kertaa valtasi hänet suuri sääli lasta kohtaan, joka luottavaisena kulki hänen sivullansa ja piti hänen kättään kädessänsä. Se ei ollut samaa sääliä, jota hän tavallisesti tunsi. Se oli aivan toista. Se oli sen säälin kaltaista, jota muut ihmiset tuntevat. Ivar Lyth piti aivan yksinkertaisesti, että poika oli niin nuori ja niin hento. Hän oli omiaan elämälle ja auringolle. Hänen tuli elää ja olla onnellinen, tulla suureksi ja vahvaksi ja uurtaa itse uransa, joka olisi parempi kuin hänen isänsä oli osannut. Ivar Lyth tunsi sydämensä yhä hellenevän ja hän pusersi pientä kättä omaansa katsoen poispäin ja suurten kyynelien täyttäessä hänen silmänsä.

Mutta koko ajan tiesi hän kuitenkin, että se tapahtuisi, tiesi toimivansa juuri niinkuin oli päättänyt ja hän tiesi myöskin, ett'ei hänellä olisi voimia kääntyä ja jättää poikaa kotiin sillä aikaa kun itse menisi sitä tietä, josta ei kukaan palaa takaisin. Ivar Lyth kulki ja ajatteli, eikö hänen pitäisi kysyä Felix'iltä. Olisi mahdollista, että poika ajattelisi samalla tavoin kuin hän itse. Hän oli niin yksinäinen ja niin onneton — ja hän oli ikäänsä nähden vanha. Mutta Ivar Lyth ei löytänyt sanoja, hän jatkoi vain kulkuansa tietä pitkin pitäen pienokaista kädestä.

Niin vaelsivat he kumpikin ympäri eläintarhaa niin kauan, että aurinko nousi korkealle taivaalla ennenkuin kumpikaan tuli ajatelleeksi tarvitsevansa lepoa.

Ivar Lyth pani huomioonsa joka sanan, jonka Felix sanoi koko päivänä ja hän arveli, ett'ei koskaan ollut nähnyt häntä niin säteilevän iloisena. Erittäin iloitsi poika, kun he löysivät puolivalmiin linnunpesän ja seisoivat kauan ja katselivat, miten linnut lensivät edestakaisin vieden korsia pesään. Ivar Lyth ei koskaan arvellut huomanneensa, miten viisas hänen poikansa oli ja kuinka hyvin hän kaiken huomasi.

"Minä olen väsynyt", sanoi Felix. "Me olemme kulkeneet kauaksi."

Ja niin istuutuivat he. Felix ryömi ruohoa pitkin tullaksensa lähemmäksi linnunpesää peloittamatta poikasia. Hän tuli takaisin ja kertoi isälle, mitä oli nähnyt. Yht'äkkiä tuntui kun olisi poika tullut ajatelleeksi jotakin. Hän hiipi isän polvelle ja nojasi häneen kuten hän aina teki ollessaan surullinen tai ajatuksissaan. Ivar Lyth tunsi hänen pienen sydämensä lyövän ruumistaan vasten ja hänestä tuntui, että niin yksin ei hän milloinkaan ollut istunut lapsen kanssa. Oli kuin olisi maailma kuollut heidän ympäriltänsä, eikä mitään muuta ollut jälellä, ei mitään muuta kuin se suuri rauha, joka odotti. Työmiehestä tuntui melkein kuin ihmeeltä, että he vielä hengittivät. Niin hiljaista oli kaikki heidän ympärillänsä. He kuulivat vain linnunsiipien suhinan, kun ne lentelivät edestakaisin heidän päänsä päällä ja niiden lyhyen viserryksen, kun ne huutelivat toinen toistansa pesän reunalta.

Silloin kuuli Ivar Lyth pojan päätään nostamatta kysyvän häneltä:

"Miksi eivät ihmiset ole kuten linnut? Ne auttavat toinen toistansa pesän teossa, ne eivät noki toisiansa eivätkä kiistele tilasta."

Sinä hetkenä ei Ivar Lyth'istä tuntunut vähääkään kummalliselta, että lapsi saattoi tehdä sellaisen kysymyksen. Mutta hän tunsi olevansa hirvittävällä mielellä eikä tahtonut kauempaa istua hiljaa.

"Tule", sanoi hän. "Minä tahdon mennä."

Ihmetellen seurasi poika häntä. Mutta hän ei enään pitänyt isää kädestä. Hiljaa seurasi hän häntä tietä pitkin.

"Onko sinun nälkä?" kysyi isä viimein.

"On kyllä", vastasi Felix.

Hän ei näyttänyt ollenkaan ajatelleen mitään sellaista. Mutta Ivar Lyth'iin tuli äkillinen halu nähdä poika iloisena. Hän vei lapsen pieneen kahvilaan, joka oli auki. Siellä antoi hän pojan valita, mitä halusi. Hän sai kaikkea, mikä oli hyvää ja kallista ja isä istui ja iloitsi, miten hyvältä kaikki pojalle maistui. Hän osti pussillisen makeisia ja antoi hänelle ne, sillä hänen sydämensä vuoti yli reunojensa ja hän koetti kaikin tavoin osoittaa sitä. Ja jälleen menivät he ulos jatkaen matkaansa pitkin rantaa Kaivolahteen. Taas kulkivat he kauas pois ja taas alkoi poika puhua. Mutta hän ei ollut enään iloinen kuin ennen. Hän ei hymyillyt eikä hän huomannut, mitä oli nähtävää sen tien varrella, jota he kulkivat. Felix oli jälleen tarttunut isän käteen ja Ivar Lyth vapisi tuntiessaan pienen käden omassaan. Syy tähän oli se, että hän tiesi nyt paikan lähenevän. Koko ajan oli Ivar Lyth nähnyt tämän paikan silmiensä edessä. Se oli vanha, lahonnut silta, joka pistäytyy veteen. Sen alitse juoksee vesi mustana. Ivar Lyth oli kerran nähnyt erään vaimon noutavan sieltä vettä. Hän tiesi, että siinä oli syvää. Siitä asti kun hän oli lähtenyt kotoa oli yhä ja yhä tämä paikka väikkynyt hänen silmissänsä, mutta koko ajan oli hän kulkenut toiselle suunnalle, missä se ei ollut. Tietämättänsä oli hän nyt ohjannut askeleensa sinnepäin. Ja nyt näki hän paikan silmiensä edessä. Hän tiesi, ett'ei voisi kestää kauempaa nähdä pojan kulkevan niin tyynenä sivullansa eikä tuntea pienen käden puristavan omaansa. Hän rupesi vapisemaan voimatta hillitä sitä ja hän kärsi tuskia, joita ei ihmisvoimien luulisi voivan kantaa. Yht'äkkiä näki hän, että Felix oli huomannut hänen kiihtymyksensä.

"Mitä sinä ajattelet?" kysyi lapsi.

Ivar Lyth ei vastannut hänelle. Hän ei voinut vastata. Hän vain kiirehti ja tarttui lujemmin poikaa kädestä. Silloin irtautui poika hänestä ja katsoi häneen. On ihmeellistä, että lapsen kasvoilla voi olla sellainen ilme.

"Sinä ajattelet lähteä minun luotani. Minä tiedän, että sinä ajattelet sitä. Koko tämän talven olen minä sen ymmärtänyt ja minä olen rukoillut Jumalaa, että sinä et saisi lupaa tehdä sitä. Sinä et saa jättää minua yksin."

"Minä en koskaan jätä sinua yksin, Felix", vastasi mies.

Ja hän arveli, ett'ei koskaan ollut kenellekään antanut niin juhlallista lupausta.

Poika pysähtyi ja hänen kasvonsa näyttivät vanhan miehen kasvoilta.

"Lupaatko sen minulle?" sanoi hän.

"Kyllä, kyllä", vastasi isä. "Minä lupaan sen sinulle."

Samassa ei Ivar Lyth enään voinut hillitä itseään. He olivat paikalla ja hän näki sillan häämöittävän alhaalta veden rannalta. Hän näki pienen polun, joka vei alas sillalle, sen mustan veden luo, joka huuhteli sen reunoja. Ivar Lyth kumartui otti pojan käsivarsillensa, nosti hänet ylös ja juoksi hänen kanssansa siltaa kohden.

"Jumala olkoon meille kummallekin armollinen", mumisi hän.

Mutta kun Ivar Lyth seisoi nojaten mustan veden yli lensi kuin salama hänen päänsä läpitse se ajatus, että jos hän juoksisi hänen kanssansa veteen, voisi hän päästää pojan ja vaipua yksin pohjaan. Lapsi voisi pelastua ja niin jättäisi hän kuitenkin pienokaisen yksin. Ivar Lyth katsoi Felix'iin. Poika nojasi isän rintaan ja piti silmiään kiinni kuin ymmärtäisi hän kaiken. Silloin lähti Ivar Lyth sillalle. Hän kuuli karkeitten kenkiensä kolisevan lankkuja vasten ja hän kyykistyi. Sitten otti hän pojan syliinsä ja suuteli häntä kyynelten virratessa pitkin hänen kasvojansa. "Jumala siunatkoon sinua", kuiskasi hän. "Jumala siunatkoon sinua!" Vapisevin käsin irroitti hän lapsen käsivarret, jotka olivat hänen kaulallaan ja nosti häntä eteenpäin. Silloin aukaisi lapsi silmänsä, jotka selällään tuskasta tuijottivat isään.

"Mitä sinä teet?" huusi hän.

Ja Ivar Lyth oli vähällä hellittää kätensä. Hän vapisi kuin olisi hänet estetty täyttämästä aikomustansa.

Mutta kooten kaikki voimansa upotti hän lapsen veden alle. Hän näki hänen päänsä vaipuvan, näki veden, joka tasaantui sen ylitse käsiensä välistä. Hän tunsi pojan ruumiin, joka vääntelehti ja nytki ankarasta pitelystä. Lapsen kädet tarttuivat isän käsiin epätoivon voimalla, kuin olisi hän ristinyt ne ja rukoillut elämänsä puolesta. Mutta onnettoman miehen sisässä huusi ääni, joka oli toisen ja oli tullut nyt hänen omakseen: "Alas, alas, alas." Ja hän piteli poikaa alhaalla kunnes kaikki vastarinta oli loppunut ja hän vain tunsi pienen, kylmenneen käden, joka oli sulkeutunut hänen ranteensa ympäri, suonenvetoisen puristuksen. Silloin nosti hän viimeisine voimineen pojan ruumiin ylös sillalle ja tunsi, että se oli kuollut.

Ivar Lyth heittäytyi suullensa kuolleen ruumiin viereen ja itki pää poikansa rintaa vasten.

XXVI.

Kun Ivar Lyth jälleen nousi ylös, seisoi hän ja tuijotti, mitä oli tehnyt voimatta käsittää, että hän oli tehnyt sen. Mutta samalla kertaa tunsi hän kuin olisi kaikki, mitä hän ennen oli tuntenut, tehnyt tai elänyt, häipynyt tyhjiin. Hän, joka nyt seisoi siellä sillalla, oli toinen kuin se, joka juuri oli käynyt ja hautonut kaikkia niitä pahoja ajatuksia, jotka olivat tehneet Ivar Lyth'istä murhaajan.

Murhaaja!

Hän ei voinut ymmärtää olevansa murhaaja. Hän ei voinut ymmärtää mitään. Hän oli tänä hetkenä niin tyhjä sekä ajatuksista että tunteista, ett'ei hän mitään tuntenut, ei mitään ajatellut eikä mitään nähnyt. Jos joku nyt olisi tullut hänen luokseen, olisi hän mennyt häntä vastaan ja sanonut:

"Katsokaa! Se olen minä. Minä olen murhannut lapseni. Hän on tässä. Hän on hukutettu. Minä olen tehnyt sen."

Hän muisteli jälkeenpäin, että oli kävellyt hetken edestakaisin ruumiin vieressä ja puhunut ääneen itseksensä. Sitten alkoi hän pelätä, kun saattoi nähdä itsensä kulkevan siten edestakaisin, ja rupesi juoksemaan. Hän juoksi aivan ilman tarkoitusta tammimäen yli. Mutta kun hän oli hetkisen juossut, pysähtyi hän jälleen. Miksi juoksi hän oikeastaan? Ja mitä oli hän tehnyt? Eihän kukaan ollut nähnyt häntä. Mitä oli tapahtunut? Ei mitään. Mitä oli tapahtunut, oli siihen määrään poispyyhitty miehen muistista, ett'ei hän edes muistanut itse tekoa.

Miksi hän oli sen tehnyt, sitä ei hän tietänyt. Mutta Ivar Lyth kääntyi takaisin samaa tietä, jota oli kulkenut ja seisoi jälleen sillalla kuolleen lapsen vieressä. Koko hänen tietoisuutensa oli siihen määrään haihtunut, että hän ei silmänräpäystäkään tullut ajatelleeksi alkuaan menneensä sinne tappamaan itseään. Tätä oli hän ensin ajatellut. Tämä oli ollut hänen tarkoituksensa. Nyt oli Felix kuollut ja hän eli. Lopulta oli hän kuitenkin rikkonut valansa ja jättänyt hänet yksin. Mutta sitä ei hän tiennyt silloin. Se ajatus ei herännyt hänessä eloon ennenkuin vieraat kädet kantoivat pojan kuolleen ruumiin ylös portaita heidän kotiinsa. Nyt seisoi hän vain ja tuijotti kuolleeseen ruumiiseen ja näki, ett'ei se enään valunut vettä. Ivar Lyth ei pelännyt, että hänet keksittäisiin. Hän olisi päinvastoin tuntenut kuin huojennusta, jos sattumalta joku ihminen olisi tullut paikalle. Eikä hän olisi puolustanut itseänsä. Ah, ei! Nyt ei hän enään ollut kenellekään vaarallinen, lapsikin olisi voinut ottaa häntä kädestä ja johtaa, minne olisi halunnut. Mutta hänestä kävi inhoittavaksi seisoa ja katsoa tätä sammunutta elämää, ja hän arveli, että sen paikka ei ollut päivänvalossa. Koneellisesti nosti hän ylös ruumiin ja antoi sen pudota veteen. Silmänräpäyksen seisoi hän paikallaan ja näki veden kuohahtavan sen ympärillä. Sitten kääntyi hän jälleen ja kuuli itsensä valittavan kuin haavoitetun eläimen mennessään pientä polkua ylös suurelle maantielle. Hän kulki poikki maantien. Yht'äkkiä sai hän sen tunteen, ett'ei tahtoisi tavata ketään. Ja hän painui metsään, kulki raivaamattomia polkuja, nousi suurten kiviröykkiöiden yli, unohti, miksi kulki siellä ja lähti taas eteenpäin.

Sitten kadotti Ivar Lyth useiksi tunneiksi muiston siitä, mitä oli tehnyt. Todennäköisesti lienee hän tuntenut itsensä väsyneeksi ja asettunut lepäämään. Sillä kun hän jälleen tointui, makasi hän suuren tammen juurella ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli kääntyä ja katsoa Felix'iä. Ivar Lyth istui kauan maassa ja katseli ympärillensä. Viimein heräsi muisto siitä, mitä oli tapahtunut. Kukaan ei voi uneksia tai kuvitella, miltä sellainen herääminen tuntuu. Ivar Lyth heräsi kammon tunteeseen, niin hirvittävään, että hän vain ihmetteli, kuinka saattoi olla mahdollista, ett'ei hän kuollut paikalle. Hän tunsi itsensä samalla kertaa väsyneeksi kuin mitä hirvittävimpien ponnistusten jälkeen. Jos hän olisi tehnyt työtä kaksi vuorokautta lepäämättä, ei hän olisi voinut tuntea itseään väsyneemmäksi. Jälleen vaipui hän takaisin kuivalle ruoholle ja sulkiessaan silmänsä näki hän auringon olevan laskemaisillaan. Kun hän jälleen ne aukaisi, oli pimeä. Silloin nousi Ivar Lyth ylös ja hänelle tuli tuska. Niinkuin hän silloin juoksi, juoksee ihminen vain vaivaisen elämänsä puolesta. Hän tiesi vain yhden tien, tiesi koko maan päällä vain yhden paikan, jonne tahtoi tulla. Hän juoksi jälleen alas pienelle sillalle rannalla, asettui suullensa ja hapuili vettä. Oli tullut pimeä eikä hän voinut nähdä mitään. Mutta hän tunsi pojan ruumiin vedessä. Se oli tarttunut paaluun ja Ivar Lyth tunsi sen omin käsin. Omin käsin työnsi hän ruumiin irti paalusta. Hän tahtoi, että se ajautuisi pois, ett'ei kukaan enään saisi nähdä sitä. Hän tunsi, miten se kulki veteen niin kauaksi, että hän ei voinut saavuttaa sitä. Ja kun hän oli tämän tehnyt, alkoi hän jälleen juosta kuin olisi elämä kysymyksessä. Oli kysymyksessä enemmän kuin elämä. Oli kysymyksessä juosta pakoon tuomiota ja kadotusta ja Ivar Lyth juoksi kuin olisi nähnyt helvetin avoinna takanaan. Jos joku olisi kohdannut hänet silloin, kun hän mielipuolena kauhusta juoksi läpi mustan metsän, silloin olisi tämä pysähtynyt ja huutanut apua ja poliisia eikä mies olisi koskaan ennättänyt niin pitkälle kuin hän nyt ennätti.

Nyt ennätti Ivar Lyth kaupunkiin ja saadessaan nähdä lyhdyt, kävi hän rauhallisemmaksi. Hän alkoi ajatella ja miten hän ajattelikin, tapahtui kuitenkin, että hänen ajatuksensa saivat hänet kulkemaan harvempaan ja etsimään pimeyttä. Umpimähkään kulki hän kadulta kadulle. Hän valitsi huonoimmat ja pienempiliikkeiset kadut, mitä löysi, hiipi läheltä talojen seiniä peläten jokaista ihmistä, joka pimeässä kulki hänen ohitsensa. Tullessaan pienelle kadulle, jonka näki olevan tyhjän, alkoi hän jälleen saman toivottoman juoksun. Pojan pienien käsien kosketus kiirehti epätoivoisen miehen askeleita, hän tunsi ne kaulansa ympärillä, ranteissaan — kaikkialla. Hän tunsi koko ruumiillaan nämä pienet kädet, ne olivat kylmät kuin jää ja rukoilivat häntä lahjoittamaan heille elämän. Ivar Lyth'istä tuntui koko ajan kuin olisi joku kulkenut hänen jäljissään. Hän kuuli askelia, pieniä, lyhyitä, sipsuttavia askelia. Hän pysähtyi ja kuunteli. Hänen hampaansa kalisivat kauhistuksesta. "Kuka se on, joka kulkee? Kuka minua seuraa?" Hän istuutui penkille, mutta ei voinut pysyä hiljaa. Lakkaamatta täytyi hänen kääntyä. Lakkaamatta kuuli hän samat pienet, lyhyet, sipsuttavat askeleet. Tuskan valtaamana kulki hän edelleen. Hän ei ajatellut minne. Kulki vaan kuin olisi hän ollut tuomittu kulkemaan, yhä kulkemaan eikä koskaan saamaan lepoa, kulki tuon pitkän matkan yli hienojen korttelien pimeälle kadulle pohjoispuolella, jossa köyhäinkasarmit ovat riveissä kuin pimeät vankilat, vankilat, joihin vangit ovat sullotut yhteen talouskunnaksi. Siellä pysähtyi hän valkoisen palomuurin eteen ja näki valon lankeavan siihen. Hän katsoi ylös ja kaikkien pimeiden akkunain joukosta näki hän yhden, josta loisti valoa.

Silloin oli kuin olisi hän herännyt tainnoksista. Ensi kerran oli Ivar Lyth täysin selvillä ja täysin tietoinen, missä oli. Kauan seisoi hän katsellen valaistua akkunaa ja on mahdollista, että hän silmänräpäyksen ajatteli pitävänsä kääntyä takaisin ja kulkea toiselle taholle, jossa ei mikään valo palanut. Mutta samalla kertaa tiesi hän itse, ett'ei hän koskaan lähtisi sieltä. Missä tämä valo loisti, sinne täytyi hänen kulkea. Se veti häntä luoksensa, hän oli nähnyt sen loistavan muina iltoina, kun hänen tiensä oli yhtä raskas mutta vähemmän rikollinen. Se oli aina vetänyt häntä luoksensa ja teki nyt samoin. Ivar Lyth kyyristyi kokoon kuin kuulumattomasta painosta ja vitkaan ja vaivalloisesti laahusti hän ylös portaita siihen asuntoon, jossa hänellä oli vuode, mutta ei muuten mitään, jota hän olisi voinut tai tahtonut kutsua omakseen.

XXVII.

Kun hän astui ylös portaita ja seisoi lukkoa hapuillen, aukeni ovi ja huoneessa palavasta kynttilästä lankeavassa valossa näki Ivar Lyth vaimonsa, joka pukumissaan oli siellä sisällä. Hän istui valveilla ja näytti odottaneen miestä. Koko hänen ulkomuodostaan arveli mies lukevansa, että hän tiesi kaiken ja hänestä tuntui vain aivan luonnolliselta, että niin olisi laita. Hän astui sisään vaimonsa ohitse tervehtimättä, puhumatta. Mutta vaimo antoi oven olla auki ja katseli portaita alaspäin. Ivar Lyth tiesi kyllä, mitä tapahtuisi ja hän kyyristyi kokoon kuin lyöntiä peläten odottaessaan vaimon sanoja.

"Missä on Felix?" kysyi tämä.

"Etkö sinä sitä tiedä?" vastasi mies.

Hän oli niin vakuutettu vaimon tietävän sen, että hän tuskin oli uskoa häntä, kun tämä vakuutti vastakohtaa. Mutta kun vaimo ei tahtonut tyytyä ja jatkoi vakuuttamistansa, ett'ei mitään tietänyt, kävi Ivar Lyth kylmäksi ja tyyneksi kuin ei mitään olisi tapahtunut.

"Hän on kuollut", sanoi hän. "Minä itse olen tappanut hänet."

Ivar Lyth ilmoitti vaimollensa paikan, missä se oli tapahtunut, paikan, missä lapsen ruumis oli.

"Mene huomenna sinne katsomaan valhettelenko minä", sanoi hän. "Sitten voit ilmiantaa minut."

Kaikesta, mitä tässä on kerrottu, ei mitään ymmärtäisi, jos odottaisi, että Ivar Lyth nyt olisi voinut tuntea jotain säälin tapaista. Hän näki vaimon itkevän, kuuli hänen puhuvan epätoivoisia sanoja ja huomasi hänen pelkäävän häntä.

Mutta kaikki tämä luisui vaikutusta tekemättä hänen ohitsensa. Hän huomasi sen, minä voin sanoa, vain ulkonaisilla aistimilla. Oli kuin olisi kuori kasvanut kaiken ylle, mikä hänessä oli inhimillistä elämää. Ei mikään tunkeutunut enää syvemmälle, hänen sieluunsa. Kaikki upposi välinpitämättömään puutumiseen. Vaatteissaan kaatui hän unissaan vuoteelleen vaimon vetäytyessä mykän kauhistuksen valtaamana erilleen murhaajasta.

XXVIII.

Ivar Lyth ei lähtenyt kotoaan ennenkuin poliisi tuli viemään häntä vankeuteen. Hän istui hiljaa odottaen tätä eikä käynyt koskaan tarpeelliseksi panna häntä kahleisiin. Hän seurasi viejiänsä omasta vapaasta tahdostaan. Hän ei ylimalkaan tahtonut mitään muuta kuin taipua, taipua niin syvälle tomuun kuin ihminen voi ja hän olisi itse etsinyt oikeutta, jos olisi saanut odottaa kauemmin. Tämä odotus oli hänestä kuolemaa pahempi, sillä hän kaipasi rangaistusta. Hän kaipasi myöskin päästä paikkaan, jossa kukaan ei näkisi häntä eikä ravistaisi päätänsä hänen häpeällensä. Kun hän lähti, riippui hänen vaimonsa hänen kaulallaan ja itki. Pikku lapset, joita isä ei tuskin koskaan ollut hyväillyt eikä koskaan ajatellut, itkivät ja väistivät häntä. Ja silloin johtui Ivar Lyth'in mieleen niin kummallisesti, että kaiken tämän, mitä oli tapahtunut, ei ehkä koskaan olisi tarvinnut tapahtua, jos vain hän itse olisi ollut toisenlainen. Mutta se juuri oli asia. Hän oli se, mikä oli. Ja sentähden täytyi kaiken tämän tapahtua.

Mutta silloin ajatteli hän ensi kerran, mistä se tuli että hän aina oli vihannut vaimoansa, kauan ennenkuin mitään oli tapahtunut siitä, josta tässä on kerrottu. Ehk'ei vaimo ollut tuntenut samoin häntä kohtaan. Ehkä oli kaikki tämä, mikä hitaasti oli kasvanut ja musertanut hänet itsensä rikki ja kokoon, vain mielikuvitusta, ja kaikki, mitä hän oli tehnyt, oli pahatyö, kuten mies ampuu sumussa ja tappaa parhaan ystävänsä. Ehkä tuli se köyhyydestä? Mutta miljoonista köyhistä ei yksikään olisi toiminut kuten Ivar Lyth. Oliko hän sitten eroitettu kaikista muista? Oliko hän yksin paha ja oliko hän yksin väärässä? Kuinka saattoi hän samalla kertaa rakastaa ja murhata, samalla kertaa olla hellä ja kova, samalla kertaa kärsiä ja tehdä pahaa? Hän ajatteli tätä, kun häntä vietiin pois ja hän ajatteli sitä vielä istuessaan yksin ja odottaessaan tuomiotansa. Mutta enin ajatteli Ivar Lyth tätä, kun hänen piti astua esiin vastaamaan kaikkiin niihin kysymyksiin, joita vieraat ihmiset esittivät. Ne olivat samoja kysymyksiä, joita Ivar Lyth aina oli asettanut itselleen voimatta koskaan niihin vastata. Kuului kummalliselta hänen korviinsa kuullessaan muiden suusta nämä kysymykset eikä hän saattanut koskaan ymmärtää, miksi nämä ihmiset puhuivat hänelle. He puhuivat omaa kieltänsä ja hän omaansa.

Oikeussali oli aina täynnä ihmisiä, kun Ivar Lyth tuotiin sisään. Nämä ihmiset tunkeilivat, kohottautuivat varpailleen ja kumartuivat eteenpäin toinen toistensa ylitse nähdäksensä häntä. Hän ihmetteli, mitä iloa heillä saattoi olla hänen onnettomuutensa näkemisestä, mutta itse katseli hän heitä kuin olisivat he olleet kaukana poissa. Hän seisoi koko ajan tuomarin edessä katsellen omaa itseään sisimpiin ja hän toivoi tuomarin tietävän enemmän kuin hänen ja saattavan hänet ymmärtämään kaiken, mikä ennen oli näyttänyt hänestä hämärältä. Ivar Lyth kuunteli vapisten joka sanaa, minkä tuomari sanoi ja hän kuuli tämän pyytävän häntä olemaan rauhallisena, sillä hän luuli rikoksellisen pelkäävän rangaistusta. Ivar Lyth ei ollut koskaan ajatellut muuta kuin yhden rangaistuksen. Ei koskaan ollut hän ajatellut lakien olevan niin lempeitä, että ne sallisivat sellaisen syntisen kuin hän, elää. Hän kaipasi kuolemaa. Sillä verellänsä luuli hän velkansa voivan tulla sovitetuksi ja kaukaa kuuli hän toisinaan hennon äänen, joka kutsui häntä ja jota hän tahtoi seurata.

Mutta kuinka paljon hän kuulikin kaikkien niiden puhuvan, jotka tiesivät enemmän kuin hän itse, ei koskaan kuullut hän sanaakaan, joka olisi johtanut häntä ymmärtämään, miten hän oli tullut siksi, mikä oli. Mitä pitemmälle aika kului ja mitä useimmin häntä kuulusteltiin, sitä selvemmäksi kävi Ivar Lyth'ille, ett'ei kukaan tietänyt mitään. Kuinka vaipuneeksi hän itsensä tunsikin ja kuinka vähäpätöinen hän oli, huomasi hän kuitenkin yhdessä kohden olevansa kaikkien niiden kaltainen, jotka vartioivat häntä ja langettivat tuomion hänen rikoksestansa. Kukaan heistä ei tietänyt mitään.

Tämä oli ainoa, mikä vielä saattoi tuottaa yksinäiselle miehelle surua. Sielunsa sisimmällä halulla kaipasi hän saada kuulla, että hän yksistään oli tietämätön siitä, mitä kaikki muut ihmiset tiesivät. Niin hartaasti ei hän koskaan ole mitään toivonut, kuin hän toivoi, että ne korkeat herrat, jotka puhuivat hänelle ja kyselivät häneltä, miten kaikki oli käynyt, olisivat voineet ratkaista hänen nähtäväkseen sen suuren arvoituksen, joka oli koko hänen kohtalonsa. Hän itki vankeudessa ensi kertaa alkaessaan ymmärtää, että hänen elämänsä sammuisi häneltä itseltään ikuisesti pimeyteen.

Kun sitten kaikki oli ohitse ja vankilan ovi sulkeutui hänen ympärillensä, silloin arveli Ivar Lyth saaneensa levon. Täällä etsi häntä muuan pappi ja keskustellessaan hänen kanssaan avautui vangin sydän. Hän puhui papille niinkuin ei koskaan elämässänsä ollut puhunut ja pappi kuuli häntä, koska hän luuli tässä olevan sielun, jota hän voisi auttaa.

"Katsokaa ympärillenne, herra pastori", sanoi vanki. "Täällä ei ole paljon näkemistä. Vain neljä alastonta seinää, tuoli, pöytä ja vuode. Teistä tuntuu ehkä ihmeelliseltä, että ihminen voi tyytyä niin vähään. Mutta siinä ei ole enemmän kuin mitä minulla ennen on ollut ja kun minulla on ollut enemmän, en ole sitä halunnut itselleni.

"Ja täällä on se ajatus tullut minuun, että jos minä kertoisin teille yksin kaiken sen, mitä en saanut huulieni yli, kun noiden monien ihmisten silmät oikeussalissa tuijottivat minuun, niin tapahtuisi ehkä jotain kaikesta siitä, mitä minä monta vuotta sitten olen toivonut. Maatessani yksin pimeässä, olen toisinaan tuntenut kuin alkaisi minun sisässäni kirkastua. Onko se vain virvatulta, joka jälleen on viepä minut harhaan? Minähän tiedän yhtä vähän nyt kuin silloin kun olin lapsi ja istuin yksin ja ihmetellen kasvatusäitini vuoteen ääressä. Ja kuitenkin olen minä elänyt kokonaisen ihmisiän. Olenko minä elänyt ja kärsinyt miksikään hyödyksi edes minulle itselleni?

"Katsokaas, senvuoksi olen minä puhunut teille, herra pastori. Senvuoksi olen sanonut teille kaikki, mitä ei kukaan ihminen ennen ole kuullut. Minut on lapsena heitetty ulos kadulle. Kadulta tulin tehtaaseen. Otin vaimon ja sain lapsia. Ja kurjuus kasvoi minun sisässäni siksi kunnes tulin tänne, mistä en koskaan tule takaisin.

"Nyt tulen minä teidän luoksenne herra pastori, tulen kuin ihminen suurimmassa hädässään. Ja minä kysyn teiltä käsi sydämellä: Voitteko sanoa minulle, mitä ei kukaan muu ole voinut? Puhuuko Jumalan oma ääni teidän sisällänne? Voitteko muuttaa pimeyden valkeudeksi? Voitteko osoittaa minulle tien, jota minun tulee kulkea saadakseni sovituksen? Tai voitteko ainakin sanoa minulle, miksi minä tein kuolemansynnin omin käsin sammuttamalla lapseni elämän kylmään veteen?

"Jos voitte, niin sanokaa minulle, mitä tiedätte ja minä taivun tomuun niin syvälle kuin ihminen voi taipua. Mutta jos ette voi, niin unohtakaa silmänräpäykseksi, kuka minä olen. Unohtakaa, että minä olen vangittu heittiö ja te pappi. Katsokaa minua selvästi silmiin ja sanokaa: 'Minä en tiedä sitä.'

"Ja minä olen istuva täällä siksi kunnes kuolema tulee ja ikuinen yö valtaa minut kokonaan.

"Minä pyydän teiltä tätä. herra pastori, sen ainoan muiston kautta, jota maailmassa olen rakastanut. Minä ajattelen poikaani ja näen edessäni sen paikan, jonne painoin hänet. Minä tiedän, että hän ei saanut jäädä sinne, minne minä asetin hänet. Lokaiseen maahan laskettiin hän enkä minä saanut edes nähdä sitä. Mutta hänen tähtensä pyydän minä teitä, herra pastori — — hänen tähtensä olen minä ilmaissut teille elämäni:

"Sanokaa minulle totuus."

* * * * *

Jos tiedätte, mitä pappi saattoi vastata hänelle, lukijani, niin sanokaa se minulle. Itse en minä sitä tiedä.