Eksyksissä

EKSYKSISSÄ

Kirj.

Gustaf af Geijerstam

Suomentanut Fanny Davidsson

Alkuteos: Vilse i lifvet

Isak Julin, Tampere, 1912.

I.

On ihmiskohtaloja, jotka tuntuvat meistä niin kummallisen liikuttavilta, että me tahdomme pysähtyä niiden eteen ja pyytää tuntemattomilta voimilta anteeksiantoa. Tämä tunne, joka on syvempi kaikkea sitä, mitä kutsutaan sääliksi, sisältää samalla tietoisuuden, että meillä itsellämme on onnellisempi osa ja että kuitenkin meidän ja kysymyksessä olevan kohtalon välillä on side, joka täyttää meidät kammolla.

Mitä enemmän katselemme ja mitä enemmän opimme ymmärtämään ihmisiä ja ihmisten elämää, sitä varmemmin kiinnittyy katseemme kaikkeen arvoitukselliseen ihmiselämässä. Ja missä kuljemmekin maailmassa, tulemme silloin alati muistamaan, että tuo arvoituksellinen ja selittämätön hämmentää katseemme ja eristää kohtalomme.

Tämä kokemus saattaa minut ajattelemaan mitä tapahtuu, kun usva nousee merestä ja käärii kadut vaaleanharmaaseen verhoonsa. Kuljemme yksin eteenpäin ja kohtaamme olentoja, jotka vilahtavat ohi ja parin sekunnin aikana näkyvät selvästi kaasulyhdyn valossa. Sumu täyttää kaupungin aina partailleen asti ja upottaa kaikki ihmiset vaaleaan kätköönsä. Kuulemme ääniä sumun seasta. Kaikkialla ympärillä kuulemme näitä ääniä. Mutta mitä kuulemme, on vain paloja keskustelusta, irtikiskaistuja katkelmia siitä elämän leikistä, joka kulkee ympärillämme ilman että me voimme päästä sen perille. Mitä me näemme, on äkkiä ohihäämöittäviä kasvoja, jotka häviävät sumuun. Kun me kuljemme siellä, kuljemme me umpimähkään, ja vain muistomme siitä vähästä mitä tiedämme ja tunnemme estää meitä joutumasta harhaan.

Missä kuljenkin maailmassa, meren työntekijäin joukossa tai vuoren lasten, maaseudun etäisimmällä kulmalla tai suurkaupungin vilinässä — aina on minulla aihetta ajatella tätä havaintoa: liikkua eteenpäin sumussa ja nähdä arvoituksellisten kasvojen liukuvan ohitseni. Minä tiedän, että auringon noustua arvoituksellinen häviää. Mutta se aurinko, jota minä tarkoitan, sitä ei ole vielä kukaan elävä nähnyt ja siksi ikävystymme me vain aavistukseemme, kun veremme jähmettyy noiden kätkettyjen voimien puhjetessa, voimien, jotka kuten veripunaiset salamat, viiltävät läpi jokapäiväisen elämän harmaan ilmanrannan.

Olen aina tuntenut vetovoimaa sellaisiin ihmisiin, joiden elämä näyttää seisovan muiden ihmisten kokemuspiirin ulkopuolella. Olen tehnyt sen siksi, että katsellessani heidän kohtaloansa, olen tuntenut seisovani sen mahdollisuuden reunalla, jonka takana piilee vastaus sen sfinxin arvoitukseen, jonka ratkaisun me maksamme elämällämme. Ja kun etsin muististani joitakuita noita ihmisiä, joiden kohtalosta useimmat kääntyvät pois ehdottomalla väristyksellä, jonka he mitä pikemmin koettavat unhoittaa, näen edessäni yksinäisen miehen, joka lumipyryssä ja tuulessa ponnistelee eteenpäin eräällä Tukholman pohjoispuolisen työväenkorttelin leveällä poikkikadulla.

Tämän miehen yllä on työläisen puku ja hänen kasvonsa ovat kalpeat. Hän saattaa olla noin kolmekymmentäviisivuotias, mutta hän kulkee eteenpäin kumartuneena kuin olisi tyyten väsynyt jonkin raskaan taakan kantamisesta. Näen hänen pysähtyvän muutaman kaasulyhdyn luo ja vetävän henkeään tuulen vuoksi. Silloin näen, että hänen silmänsä ovat syvällä ja hänen kasvoillaan vaaleine partoineen ja epämääräisine piirteineen on ilme, joka on suljettu, mutta ei silti kova. Hän kääntyy jälleen ja jatkaa vitkallista kulkuaan ja hän katoo eräästä suureen kivitaloon vievästä ovesta, kivitalon, jonka useimmissa akkunoissa riippuvat rääsyiset verhot.

Muistan tämän vähäpätöisen seikan voimakkaasti kuin näyn, ja vielä, kun tiedän sen, voin tuskin uskoa, että se, mitä tiedän tämän miehen kohtalosta voi todellakin olla totta. Se kasvaa joksikin eriskummalliseksi ja uskomattomaksi, jonka edessä toivoisin voivani lieventää jonkunverran itse kauhua, jos ei juuri se tässä olisi kaikki.

Hän on mennyt pois siitä maailmasta, johon hän kerran kuului, eikä häntä tunneta enään muusta kuin siitä numerosta, jolla yhteiskunta pyyhkii pois unohdukseen määrätyt nimet.

II.

Tämä mies kuului niihin, joiden koko elämän täyttää taistelu kahden luonteen välillä, ja kummallista on, että hän aikaisin näyttää itse tajunneen sen. Minä koetan kertoa tästä taistelusta, mutta älkää pyytäkö, että tekisin sen kylmästi ja järjesteellisesti. Sitä en voi. Voin vain ottaa sen mitä tiedän ja kertoa sen niinkuin kerran olen kuullut sen.

Mitenkä minä sain sen tietää? Mitä olen kokenut sellaista, joka on vienyt minut tämän miehen elämäntarinan jäljille? Siitä tulee pitkä kertomus, joka ehkä kerrotaan toiste. Nyt näen minä vain edessäni kaksi väsynyttä silmää, jotka pyytävät minua ilmaisemaan, mitä tiedän.

On ihmisiä, jotka koko elämänsä tuntevat, että sen ihmisen, jonka maailma näkee, ulkokuoren takana, että sen elämän, jota he itse elävät, pinnan alla on jotain, joka uhkaa murtautua esiin ja millä hetkellä hyvänsä voi lyödä heidän elämänsä pirstaleiksi. Nämä ihmiset kuulevat usein äänen, joka puhuu lujaa heidän sisällänsä ja tämä ääni kehoittaa heitä kummallisiin tekoihin. Tämä ääni ei kauhista heitä. Sillä heille on tullut tavaksi kuulla sitä, mutta ei kuunnella sen kehoituksia.

Muta se ei kuole heissä. Se puhuu lujempaa ja lujempaa.

Ja vihdoin…

Mutta minä saan mennä kauas taaksepäin, jos tahdon löytää alun. Minun täytyy tehdä se, vaikka hyvin tiedän, että se teko, joka ratkaisi minun sankarini elämän, eli keskeneräisenä hänessä kauan ennen kuin se todella pantiin täytäntöön. Hänessä oli onnettomuuden merkki jo syntymästä, ja kehenkään ei sovi paremmin kuin häneen se käsitys, joka on yleinen Venäjällä, missä miestä, joka on tehnyt rikoksen, kutsutaan onnettomaksi. Olenpa vielä kuullut, että onneton ja rikoksellinen on venäjänkielessä sama sana, ja minä muistan, että kun monta vuotta sitten luin tästä, jo silloin ajattelin sitä miestä, josta tässä puhun. Pidin, että olisin suonut hänen sen kuulevan.

Luulen muuten, että mitä sitten tapahtui, alkoi, kun hän eräänä iltana istui yksin vuoteellaan ja ajatteli olevansa pakoitettu menemään naimisiin. Ehkä on se alkanut paljon aikaisemmin. Kun onnettomuus levittäytyi hänen yllensä, tiedän minä, että hän tunsi kuin olisi hän syntynyt ainoastaan senvuoksi, että tämä voisi tapahtua. Ja kun se nyt oli tapahtunut, oli hänen elämänsä lopussa ja hän sai rauhan. Ei sitä rauhaa, josta meidän uskontomme puhuu. Sillä se ei ollut häntä varten. Mutta sen rauhan, joka tulee, kun ihminen tuntee, että nyt ei voi enään tapahtua mitään, joka tuottaisi hänelle surua.

Viipyy kyllä hyvin kauan, ennenkuin voi päästä niin pitkälle. Eikä ole ketään, joka tietää tai voi tietää, kuinka tämä mies oli kulkenut ympäri ja pelännyt, että tuo hirvittävä hetki tulisi. Tehdä paha teko, se on seikka se. Mutta tietää tulevansa tekemään sen, tietää se niin varmasti, että on kuin koko elämä viittaisi siihen, se on pahempi. Se on helvetti jo elämässä. Mutta siitä helvetistä ei ole mitään katekismuksessa.

III.

Sanotusta luulee lukija varmaan, että mies, josta tässä puhutaan, menetti järkensä. Mutta niin ei ollut kuitenkaan laita. Hänen ymmärryksensä oli tavallisessa merkityksessä yhtä hyvä kuin jonkun muunkin, ja hänen ainoa puutteensa oli, ett'ei hän voinut ymmärtää itseään. Mutta tämä heikkous oli hänellä yhteinen koko maailman viisaiden miesten kanssa, ja hän erosi useimmista ehkä enimmän siinä, että kun hän vihdoin oppi tuntemaan itsensä, huomasi hän, että sen vähän, mitä hän tiesi, oli hän saanut maksaa elämällänsä.

Nyt tahdon minä kuitenkin kertoa, kuinka hänen elämänsä kului ja millaista hänellä on ollut. Ja alku on sellainen, että hän ei koskaan ollut tuntenut isäänsä. Hän tuli pääkaupungista ja muuan torpparin vaimo maalta tuli hänen äidiksensä. Oikeata äitiänsä ei hän koskaan nähnyt enempää kuin yhden kerran, ja se tapahtui silloin kun hänen kasvatusäitinsä oli lähtenyt hänen kanssansa tuon pitkän matkan Tukholmaan ilmoittaakseen köyhäinhoidolle, että hänen oikea äitinsä ei tahtonut maksaa lapsestaan. Hän ei ollut silloin enempää kuin viisivuotias ja hän ei tosin oikein ymmärtänyt, mitä kaikki oikeastaan koski. Mutta hän kuuli, mitä sanottiin. Mitä tapahtui, näki hän. Ja hän muisti kaiken kun oli kyllin vanha voidakseen ymmärtää. Siellä kohtasivat sillä välin toisensa hänen kasvatusäitinsä ja hän, jonka piti olla hänen oikea äitinsä, ja heidän piti antaa selvitystä toinen toiselleen. Ei pidä nyt kuvitella, että tämä niin kutsuttu äiti, joka oli käsketty sisään vastaamaan teoistaan, kuului niihin onnettomiin, jotka ovat tulleet huonojen miesten viettelemiksi ja sitten jätetyt pulaan. Hän kuului jo syntymästä niihin, jotka lopettavat kehruutuvassa, ja poika oli hänen kolmas lapsensa, jotka kaikki olivat eri miehistä.

Kaikkea tätä ei lapsi, kuten sanottu, voinut ymmärtää. Mutta poika saattoi nähdä, että hän seisoi suuren pöydän edessä ja että hänen kasvatusäitinsä oikeutetussa vihassa asetti hänet pöydälle näyttääkseen, että hän ei ollut kärsinyt puutetta, ja pyytääkseen toisia nyt auttamaan häntä pitämään huolta pienokaisesta. Pöydän ympärillä istui muutamia vanhoja herroja, ja he puhuivat vakavia sanoja vihastuneen kasvatusäidin kanssa. Niin tuli tuo toinen nainen sisään, jota poika ei koskaan ennen ollut nähnyt, ja muuan vanha herra ärjyi hänelle ja löi nyrkkiä pöytään. Poika tiesi, että tämä toinen oli hänen äitinsä. Sillä se oli sanottu hänelle, ennenkuin hän tuli sisään. Ja pienokainen vapisi kuin haavanlehti, kun hän ajatteli, että tämä nainen kenties tulisi ja ottaisi hänet luoksensa kotiin. Hän katsoi ja katsoi häntä, tuijotti lihavahkoon, inhoittavaan naiseen, joka otti vastaan jokaisen nuhteen niin tyynesti kuin olisivat luonnon äänet hänessä tykkänään sammuneet. Eikä poika koskaan unohtanut, että ilkein näky, mikä oli kohdannut hänen lapsensilmiään, oli tavata tämä äiti, jota hän ei koskaan enään tulisi näkemään.

Niin pieni kuin hän olikin, muisti hän myös jotain muuta: hän, joka oli hänen äitinsä, ei kertaakaan katsonut sille taholle, jossa poika seisoi. Ei kertaakaan saanut hän nähdä hänen silmiään. Kun poika lähti huoneesta, oli hän väsynyt koko ruumiiltaan pelkästä säikähdyksestä ja hän itki vuolaita kyyneliä sekä kauhusta että ilosta, kun hän sitten kasvatusäidin taluttamana kulki katua pitkin ja ymmärsi, että hän saisi jäädä hänen luoksensa.

Tämä on lapsuusmuisto, jota ei koskaan voi unhoittaa ja kukaan ei tiedä, mitä ajatuksia itää siinä, jonka huolettomasti potkaisee maailmalle nainen, jota hän olisi sylkenyt, jos olisi tavannut hänet vieraiden joukossa. Oliko ihmeellistä, jos hän ajatuksissansa vihasi tätä naista, jonka häpeämättömän himon hän näki olevan ainoan syyn syntymiseensä ja kaikkiin kärsimiinsä onnettomuuksiin? Oliko ihmeellistä, jos hän vihasi häntä siitä hetkestä asti, kun hän oppi, mitä tuo siunattu nimi äiti merkitsee, vihasi häntä niin syvästi, että hän saattoi toivoa voineensa antaa hänelle kuolemaan syntymällään.

IV.

Minä tiedän, että tämä kuuluu kovalta monen korvaan. Se sorahtaa kuin epäsointu siitä maailmasta, jonka me mieluimmin tahtoisimme unhoittaa. Ja kuitenkaan ei minun mielestäni ole mitään epäluonnollista siinä, että viha tähän äitiin saattoi sekaantua pojan ajatuksiin jo silloin kun hän leikki koivumäellä ulkopuolella sitä torppaa, jossa kasvatusvanhemmat asuivat. Ajatuksissaan saattoi hän kulkea hiljaa ja nauttia, kuu hän kuvitteli, että oli kohdannut äitinsä ja tehnyt hänelle jotain oikein pahaa. Hän ei tiennyt mitä pahaa tahtoisi tehdä hänelle. Mutta hän uskoi, että kun hetki saapui hän löytäisi tavan. Hän piti, että oli kylliksi, jos saisi nähdä tuon naisen itkevän. Ja on itsestään selvää, että sellaisia ajatuksia ei poika kertonut kenellekään.

Tulee myöskin kertoa, että tämä äiti ei ollut työläisluokan naisia. Hänen isänsä oli varakas käsityöläinen Tukholmassa ja hänen miehensä pankin kamreeri, joka oli nainut käsityöläisentyttären rahoista. Hän ei myöskään ollut sen pojan isä, joka kasvoi koivumäen luona olevassa torpassa. Naimisliitto ei nimittäin kestänyt kauempaa kuin että molemmat puolisot olivat ehtineet hävittää omaisuuden, jonka vaimo oli tuonut pesään. Ja kun heillä ei enään ollut varoja viettää sellaista elämää, joka oli tullut heille tavaksi, varasti mies kassasta. Mies pakeni Amerikaan. Ja kun vaimo oli yksin jälellä, jätti hän kaksi lastansa vanhemmillensa ja muutti asumaan erään kivenhakkaajan luo, jonka oli nähnyt kadulla ja johon oli rakastunut.

Eikö tämä kuulu kuin sadulta? Eikö tunnu kuin lukisi suurkaupungin salaisuuksista tai Baabeli-portosta? Mutta se ei ole kuitenkaan ihmeellisempää kuin että sellaista todella tapahtuu. Sillä tämä suuri kaupunki, jossa on niin paljon pimeitä koloja, niin paljon rikkautta, niin paljon kiihoittavaa iloa ja niin paljon vihlovaa hätää, se ärsyttää lapsiansa turmelemaan itseänsä, ja on samantekevää, muodostaako samppanja vai paloviina taustan tälle suurelle irstaisuudelle, joka on miljoonain ihmiselämäin salaisuus. Ettekö luule, että tämän voi ymmärtää, myöskin vaikka elämä-ikänsä olisi ollut köyhä työläinen. Luuletteko, että sitä on niin vaikea ymmärtää? Tämä nainen tuli rikkaasta kodista, joka ei koskaan ollut hieno. Hän oli oppinut, että kun piti "olla hauskaa" merkitsi se, että istuttiin savuisessa huoneessa, jossa kaikui hälinää ja naurua, jossa kaasu liehahteli ja kasvot hehkuivat viinistä ja väkiviinasta. Tässä huoneessa lauloivat huonot naiset säädyttömiä lauluja, ja sillä aikaa kun kaikkein silmät olivat suunnattuina esittäjalavalle, oli silmiä, jotka haastavina kiehäilivät nuoria tyttöjä nähdäkseen nauroivatko he kaksimielisesti laulun aikana. Huumautuneena tästä ilosta, joka suhisi hänen ympärillänsä, mutta jota hänen velvollisuutensa oli olla muka näkemättä, istui tämä nainen jo nuorena tyttönä sellaisissa paikoissa puolet iltoja, jolloin perheen tuli huvitella, ja kun sitten veri oli ruvennut kuohumaan, puudutettiin itsensä lopuksi ruoalla ja viinillä. Tätä teki hän nuorena tyttönä, ja sellaisessa paikassa näki hän ensi kerran miehensä. Ensimmäinen vaikutus, minkä hän teki häneen oli kun hän kuiskasi ujostelemattoman sanan hänen korvaansa muutaman aistillisen tanssin aikana, sanan, joka sai hänen omat silmänsä harson takana loistamaan. Ensimmäinen ilo, jota hän odotti avioliitolta oli päästä oikein pohjalta tuohon riehuvaan pyörteeseen, jossa huvi ei enään pysähtynyt pelkkiin sanoihin, ja jossa hän saisi maistaa kaikkea, mitä hän oli tietänyt olevan ja kaivannut sitten kuin oli kaksitoistavuotias lapsi.

Missä saattaisi tämä avioliitto viihtyä jos ei ulkoelämässä? Missä viettäisi se juhlahetkiänsä, jos ei kultaisessa kapakassa? Ja kuinka voisi olla päivää jona mies ei saattaisi tarjota hänelle silkkihametta ja vuokravaunua, samppanjaa ja kiillotettuja kenkiä, sulkia hattuun ja illallisia ensi luokan hotellissa, jalokiviä ja teatterilippuja? Kun varat kuivuivat, täytyi miehen ottaa, mitä hän ei voinut olla vailla. Sillä pyörre oli tarttunut häneen, kaunis nainen paljaine olkapäineen oli pakoittanut hänet siihen. Ja kun hänen miehensä oli poissa, eikä kukaan tahtonut maksaa hänen loistoansa, silloin otti hän yhden toistaan huonomman, kunnes hän vihdoin pysähtyi kivenhakkaajan luo, karkean työntekijän, saman, joka tuli hänen lapsensa isäksi. Tämä piti häntä kaksi vuotta. Sillä hän löi häntä ja sanotaan että sellaisten naisten rakkautta kuin hänen, lyönnit kiihoittavat.

Tämän naisen muisti lapsi nähneensä suuren pöydän edessä, jonka takana vanhat herrat istuivat ja tämä nainen oli hänen äitinsä. Kaiken, mikä koski häntä, sai hän vähitellen tietää ja mitä hän ei saanut tietää, sen arvasi hän. On mahdollista, että hänen syntyperästään jäi jälelle tuo jokin, joka teki, että hän aina tunsi nälkää ja janoa elää kuin säätyläismies. Kun hän istui kapakassa ja sai ryypyn, puristui hänen suunsa kokoon paremman juoman kaipuusta. Jos hän otti työläistyttöä vyötäisiltä, saattoi hän toivoa kuulla silkin kahisevan sormissansa ja tuntea kädet, jotka eivät ole olleet työssä, laskeutuvan kaulansa ympärille. Jos hän kadulla kulkiessaan näki hienojen vaunujen ajavan ohi, sai hän kuumeen ruumiiseensa, ja jos hän näki akkunarivien loistavan juhlapaikoissa, vaikeroi hän niiden nautintojen himosta, joita hän ei koskaan voinut saavuttaa. Ja kodissaan saattoi hän asettua vuoteelle ja uinahtaa päästäksensä näkemästä sitä kurjuutta, johon naisen kevytmielisyys oli hänet synnyttänyt.

Kenties tuli se himosta olla enempi kuin muut, kun hän itse otti itselleen nimen kutsuen itseään Ivar Lyth'iksi. Mahdollisesti tuli se myös siitä, että hän halusi päästä kaikesta mikä hänelle muistutti hänen vanhempiansa.

V.

Ivar Lyth'illä ei myöhemmin ollut paljon aihetta muistella äitiään. Oli muuta, joka kahlitsi häntä elämässä.

Kuitenkin saattaa näyttää ikäänkuin ei hänen koskaan olisi tarvinnut tuntea tätä kurjuutta sisässänsä, kun hän niin aikaisin tuli maalle ja sai elää toista elämää kuin pääkaupungin lapset elävät, kun he jätetään yksinään leikkimään syvän, umpeenrakennetun, likaisen talon perukoihin tai löyhkävän katuojan syrjälle. Mutta näytti kuin olisi hänen kohtalonsa jo silloin ollut toimessa. Sillä hänen kasvatusäitinsä kuoli, kun hän oli vain yhdeksänvuotias, ja kunta, jonka silloin tietysti tuli pitää huolta hänestä, muutti hänet takaisin kaupungin aitojen sisäpuolelle.

Tämä on kertomus ihmisestä, joka oli sidottu kohtaloonsa, eikä kukaan saata sanoa, minkävuoksi kävi niinkuin kävi. Hänen verensä täytyi ehkä tulla samaan kiehuntaan kuin hänen esi-isiensä ennen häntä. Se oli ehkä jonkinlaista ylpeyttä. Mutta hän ei laskenut kivenhakkaajaa eikä hänen perhettänsä esi-isiksensä. Hän tuli äitinsä perheeseen, heidän jälkiänsä tuli hänen kulkea, vaikka toisia vakoja.

Sillä päivä tuli, jolloin vanha torpparinvaimo makasi kuolinvuoteellaan, ja hänhän oli ainoa, joka milloinkaan oli välittänyt yksinäisestä lapsesta. Juuri ennenkuin hän kuoli, katseli hän poikaa ja itki, ja Ivarin sydän kävi niin raskaaksi. Kasvatusäiti lepäsi makuulavitsalla suoraan vastapäätä takkaa ja koivut siinsivät akkunasta. Jos vanha vaimo olisi elänyt, silloin olisi ehkä paljon käynyt toisin. Mutta hän kuoli, ehkä siksi että poika jäisi yksin, ja tämä tunne valtasi pojan jo silloin kun hän astui ulos huoneesta ja näki, että ei enään kukaan hänestä välittänyt. Ihmisiä tuli sisään ja he katselivat ruumista. He tulivat sisään ja menivät ulos jälleen, mutta kukaan ei puhutellut poikaa, joka nyt oli vieras. Hän istui sisällä eikä osannut ajatella. Hän piti vaan, että oli tullut jo vanhaksi ja sai ajatella itsensä elättämistä. Hetkeksi jäi poika yksin sisälle kuolleen kanssa ja silloin vasta hän alkoi pelätä. Mutta kuinka peloissaan hän olikin, ei hän saattanut olla astumatta kuolleen luo ja tunnustelematta kädellään sen painunutta poskea. Hänen mielensä kävi niin kummalliseksi, kun hän tunsi kylmyyden ja kun hän seisoi siellä ja katseli ryppyisiä kasvoja suljettuine silmineen ja kutistuneine suineen, silloin ajatteli hän selvästi ja selkeästi: "Kuinka voi suurella ihmisellä olla lupa kuolla pieneltä lapselta?" Ja niin meni hän ulos ja kyyristyi muutaman kiven viereen puuvajan taakse. Siellä istui hän ja mietti sitä, ett'ei kukaan koko avarassa maailmassa välittänyt hänestä. Linnut visertelivät auringonpaisteessa ja se vihlasi hänen korviansa. Muurahaiset ryömivät hänen jalkojensa ohi, hän istui ja tuijotti niitä, ja on mahdollista, että hän ajatteli tahtovansa olla muurahainen, joka ryömi maan sisään ja jota ei kenenkään tarvinnut nähdä. Oli sammalta maassa, harmaata ja kuivaa ja keltaisia kukkia kasvoi kimpussa ympäri kiveä. Ivar Lyth ei koskaan voinut unhoittaa tätä, joka tuntuu niin pieneltä, kun sitä kerrotaan. Hänen sydämensä oli täynnä surua ja huolta, ja hän ajatteli vain sitä, että oli yksin.

Ja niin hän olikin, sillä ei ollut ketään, joka olisi muistanut häntä. Kuolleen mies kulki hänen ohitsensa huomaamatta, että hän istui siellä, ja piika, joka tuli lypsyltä, kulki hänen ohitsensa. Hän istui paikallaan kunnes aurinko oli laskenut ja hänen oli nälkä. Mutta hän ei rohjennut ilmoittaa sitä. Sillä hän luuli, että toiset silloin muistaisivat hänet ja ajaisivat hänet heti pois. Hän hiipi vuoteelleen kun tuli pimeä eikä kukaan voinut nähdä häntä. Unta palvoen ajatteli hän, miten ei kukaan nyt enään tullut sanomaan hänelle hyvääyötä. Kun hän heräsi oli suuri, valkoinen päivä ja hän kuuli kukon kiekuvan. Mutta ei edes silloinkaan hän itkenyt. Se tuli hänen oppia vasta myöhemmin.

VI.

Niin oli maaelämä lopussa ja suuri kaupunki otti takaisin saaliinsa. Ivar Lyth pääsi orpopoikien kotiin. Hän sai oppia kuriin ja järjestykseen ja työhön, mutta myöskin tuntemaan, miten kaikki hänen ympärillänsä oli tyhjää. Jouluna oli kodissa juhla, hienoa väkeä tuli sinne näkemään, kuinka hyvin köyhillä pojilla oli kaikki. Köyhät lapset olivat puetut parhaimpiin vaatteisiinsa, saivat kahvia ja puuroa ja tanssivat suuren kuusen ja lahjojen ympärillä. Suuri, karkea puusepänvaimo, joka oli ollut herrasväessä piikana ja hänen miehensä, josta oli tullut lukija [Lukijat, muuan uskonnollinen lahko. Suom. muistutus.] ja joka oli pitänyt esitelmiä rukouskokouksissa, olivat kodin hoitajia.

Ei kenties ollut niinkään kummallista, jos useimmat pitivät tätä laitosta vähemmän kotina kuin vankilana ja Ivarin joulu-ilo sai leimansa siitä, että oli pakoitettu liian pienet kengät hänen jalkaansa. Pienissä kengissään tanssi hän kuten muutkin lapset kuusen ympärillä ja hieno herrasväki tanssi myöskin. Puuseppä oli kehoittanut lapsia näyttämään iloisilta ja kertomaan noille hienoille ihmisille, että heillä oli hyvä olla. Lapset tekivätkin niin, tuollaisella pikkuvanhalla vilpillisyydellä, joka on ominaista pienokaisille, joita on pidetty lujilla. Mutta Ivarin kengät likistivät hänen jalkojaan, joita rupesi tanssi pakoittamaan niin että silmiä hämärsi. Hän seisoi nurkassa ja itki ja eräs rouva huomasi hänet. Hän viekoitteli pojalta tiedon, miksi hän itki ja rouva oli varmaankin kiltimpi ja terävänäköisempi kuin muut, sillä hän istuutui ja veti kengät pojan jalasta. Puuseppä huomasi sen ja pari lasta kuuli, että hieno rouva sanoi hänelle jotain, joka kuului hyvin karvaalta. Illalla otti puuseppä Ivarilta lahjat, jotka tämä oli saanut ja antoi hänelle selkään opettaaksensa häntä paremmin pitämään arvossa yhteiskunnan hyvyyttä. Ivar itki koko yön ja päivää jälkeenpäin karkasi hän "kodista".

Kokonaisen viikon eli hän kadulla ja nukkui portailla ja ulkohuoneissa. Oli ihmetyö, että hänet keksittiin ennenkuin hän ennätti kuolla nälkään tai viluun. Mutta kotiin ei hän suureksi iloksensa saanut palata, sillä sen ovi ei ollut avoin todistetusti pahantapaisille karkureille. Siksi pantiin hänet täysihoitoon milloin yhden milloin toisen luo. Hän sai käydä kansakoulua ja oppiminen oli pojalle helppoa. Mutta välillä näki hän nälkää, eikä ollut mitään, mitä kadulla voi oppia, jota ei pienokainen olisi oppinut. Kummallista oli kuitenkin, että kadun opeilla ei ylimalkaan ollut mitään vaikutusta häneen. Kaikki, mikä houkutteli hänen ikätovereitansa neljäntoista, viidentoista vuotiaista tai aikaisemmin: tupakka, paloviina, tytöt, kaikki tämä oli hänestä yhdentekevää. Hän kulki kuin toisessa maailmassa ja eli omissa ajatuksissaan. Hän ei ollut parempi ikäisiänsä, eikä hän sitä itsekään koskaan arvellut, mutta hän oli toisenlainen.

Tähän aikaan oli hän kaikenlaisen armeliaisuuden esineenä. Nykyaikaan on niin paljon armeliaisuutta köyhiä kohtaan, että asianomaiset tuskin voivat välttää sitä. Mutta on mahdollista, että jos rikkaat tietäisivät, kuinka vähän köyhät kiittävät heitä heidän antimistaan, niin antaisivat he vähemmän. Köyhät eivät kiitä sellaisesta, he nauravat sitä. Mutta on luonnollista, että useimmat joka tapauksessa nauttivat lahjoista, vaikkakin ilman kiitollisuutta, koska jotakin on parempi kuin ei mitään.

Lukijata kentiesi kummastuttaa, jos minä kerron, että tämä poika ei koskaan, ei ainakaan lapsena, tuntenut niin voimakasta vihaa kuin kerran erästä pappia kohtaan. Oli keskitalvi ja paukkuva pakkanen. Noin neljä-, viisikymmentä lasta olivat kutsutut kaupungin eteläpuoliselle lähetystalolle, jossa he saivat ruoka-aterian ja jossa selitettiin raamattua. He astuivat sisään paleltuneina ja nälkäisinä ja heistä kaikista oli tuskin pari kolme syönyt kunnon ateriaa viime viikkoina. He olivat ehkä silloin tällöin pureskelleet palan leipää tai juoneet kupin kahvia, juuri niin paljon kuin tarvitsi pysyäkseen hengissä. Tämän tiesivät kaikki lapset, eikähän sellainen olekaan helppoa unohtaa. Kun he nyt tulivat sisään ja haistoivat ruoantuoksun, nousi se heidän päähänsä kuin humala. Ivariin vaikutti tämä ateria niin, että kun hän oli syönyt, istui hän ja pelkäsi vaipuvansa uneen. Niin voimakkaasti vaikutti se, että kerrankin oli saanut syödä kylliksensä.

Silloin nousi pappi ylös ja alkoi puhua köyhille lapsille. Hän tuli hienosta kodista mattoineen ja kauniine huonekaluineen, eikä hän ollut koskaan muuten kuin ehkä huvin vuoksi koettanut, mitä tahtoi sanoa, ett'ei saanut syödä kylliksensä. Hän katsoi tuohon suureen lapsilaumaan, hymyili äitelästi ja puhui kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, joka on kaiken hyvän lahjan antaja ja sitä lähinnä kiitollisuudesta kaikkia hyviä ihmisiä kohtaan, jotka tekevät hyvää maailmassa ja ovat maan suola. Hän puhui tästä niin, että ruoka nousi pojalle kurkkuun, ikäänkuin olisi se tahtonut tukahuttaa hänet. Hän häpesi, että oli köyhä, häntä ujostutti niin, että itku tyrehtyi hänen kurkkuunsa. Hän oli loukkaantunut kuin olisi häntä verisesti solvaistu, häntä ja kaikkia, jotka olivat köyhiä maan päällä. Ja hän arveli, että tahtoisi saada nousta ja vastata papille. Mutta hän ei tehnyt sitä. Hän vaikeni, kuin olisi jokin pakoittanut ajatukset turruksiin kaikkein noiden katseiden edessä, jotka kääntyivät häneen, ja kun pappi viimeksi kääntyi juuri Ivarin puoleen ja alkoi häneltä kysellä, kuten hän ennen oli tehnyt muutamille muille lapsille tutkiakseen olivatko he ymmärtäneet — silloin oli kuin olisi näkymätön voima ehkäissyt poikaa puhumasta, niinkuin hän tahtoi. Eikä siinä kylliksi. Viha sydämessään vastasi lapsi juuri niin kuin hän tiesi, että pappi halusi hänen vastaavan. Ja Ivar teki sen niin hyvin, että pappi kiitti häntä ja taputti hänen päätänsä. Ja poika istuutui punastuen häpeästä ja hypisteli lakkia kädessään.

Tämä keskenkypsyys osoittaa, mitä tottuminen saa aikaan. Sillä kun tämä tapahtui, oli Ivar kolmetoista vuotias.

VII.

Minä kerron, kuten olen kuullut ja niinkuin muisto siitä opettaa minua kertomaan. Ja senvuoksi menen minä nyt eteenpäin ajassa. Näen edessäni Ivar Lyth'in nuorena miehenä. Hänen poikavuotensa olivat ohi jättämättä hänelle paljon muistamista.

Siihen aikaan kun tästä on kysymys, kulki nuori mies tehtaasta tehtaaseen löytämättä milloinkaan työtä, jonka luokse olisi saattanut pysähtyä. Niin köyhä ja oppimaton kuin hän olikin, oli hänellä kuitenkin aina, kuten ennen on sanottu, jälellä jonkinlainen vaatimus parempaan. Tähän nähden ei hänellä ollut ainoastaan halu nauttia, joka lienee yhteistä useimmille, vaan myöskin tietää, ja senvuoksi luki hän parina vuonna ne ajat, jotka muut käyttivät huvituksiinsa. Kun köyhällä työläisellä on halu lukea, on liikuttavaa ajatella, kuinka hän lukee. Voin kuvitella itselleni, että se käy aivan toisin kuin joku muu ihminen, jolla aina on aikaa ja jolle kaikki kirjat ovat saatavissa, ottaa kirjan käteensä vain päästäksensä sen läpi. Hän ei luule mitään tietävänsä, kun hän alkaa, ja mitä enemmän hän lukee, sitä selvemmin hän näkee ja tuntee, että hän perimmältäkään ei mitään tiedä. On otaksuttavaa, että hän silloin lukee suuremmalla innolla kuin joku muu voisi sen tehdä, juuri senvuoksi että hänen täytyy taistella joka minuutti, jonka hän saattaa uhrata tälle tiedonetsinnällensä. Sillä työaika tehtaissa on pitkä, vielä pitempi oli se ennen, ja jos on raskasta työtä, ei ole aina niin hyvä säästää lepotunneistaan.

Ivar Lyth oli kuitenkin terve ja vahva eikä pariakymmentäparia vuotta vanhempi ja senvuoksi kävi se. On helpompaa meidän aikanamme kuin ennen oli, köyhän lainata kirjoja, kun arveltiin, että köyhän tuskin tarvitsi lukeakaan. Ja te ihmettelisitte, jos minä kertoisin teille, kuinka paljon Ivar Lyth luki ja mitä kirjoja hän luki. Mutta maksaa tuskin vaivaa luetella nimiä. On kylliksi kun sanon, että hän luki likipitäen, mitä muutkin sivistyneet ihmiset lukevat, se tahtoo sanoa, mitä sanomalehtien kautta tyrkytettiin hänelle. Tämä lukeminen täytti kuitenkin tyhjän paikan hänessä, ja että se jäi hedelmättömäksi, riippui jälkeenpäin sattuvista tapauksista.

Oli kuitenkin ihmeellistä kyllä, että hän tänä aikana saattoi lukea. Sillä Ivar Lyth oli, samoinkuin useimmat naimattomat työtoverinsa, perheessä asumassa, ja kun hänen öisin piti lukea, tapahtui se lattialla maaten kaasulampun valossa, joka oli varustettu verholla siten, että valo antoi lukijaan, mutta varjo levisi muuhun osaan huonetta.

On mahdollista, että itse se taistelun elementti, joka kätkeytyi kaikkeen tähän tiedon hankkimiseen, oli apuna lisäämässä hänen tarmoansa. Mutta hän ei olisi päässyt kauaksi, jos ei sattuma erityisellä tavalla olisi suosinut hänen pyrkimyksiänsä. Ja sattuma tuli hänelle avuksi ihmismuodossa, hienon ja sivistyneen miehen, joka seurusteli parhaimmissa piireissä ja työskenteli köyhien hyväksi niin puheessa kuin kirjoituksessakin. Jos minä mainitsisin hänen nimensä, tuntisitte te hänet tai ainakin tietäisitte, kuka hän oli. Hän oli useita vuosia vanhempi kuin tiedonhaluinen työmies ja hän asui yksin yliskamarissa eteläpuolella kaupunkia, ei kaukana sieltä, missä tällä silloin oli asuinpaikka huoneosakkaana.

Lyth tuli tuttavaksi tämän miehen kanssa sillä tavoin, että hän eräänä päivänä seisoi hänen vieressänsä kirjastossa ja hieno herra kuuli kuinka hän pyysi lainata kirjaa. Työmies näki, että vieras hätkähti ja tarkasteli häntä, kun hän kuuli kirjan nimen, ja kun Lyth silloin sai sen vastauksen, että kirjaa ei ollut, kääntyi hieno herra hänen puoleensa ja sanoi nimensä. Hän esitteli itsensä työmiehelle kuin olisi tämä ollut vertainen ja tämä tuli siitä niin hämmästyksiinsä, että hän ei ensin tullut sanoneeksi ainoatakaan sanaa. Vieras sanoi aivan tyynenä, että hänellä oli kirja ja halusta palvelisi häntä lainaamalla sen, jos tämä vain tahtoisi seurata häntä kotiin sitä hakemaan.

Työmies oli epäluuloinen, hän kulki koko ajan ja ajatteli, miksi tuo toinen oli kysynyt sellaista asiaa ja mikä hänen tarkoituksensa mahtoi olla. Molemmat miehet kulkivat yhdessä — ja vihdoin kysyi vieras seuralaisensa nimeä. Lyth häpesi, koska oli ollut epäkohtelias eikä heti ollut sitä ilmoittanut. Mutta toinen ei ollut mitään huomaavinansa, ja niin seurasivat he edelleen työmiehen koko ajan ihmetellessä, mitä toinen tahtoi häneltä. Lopuksi tulivat he erääseen taloon, joka sijaitsi muutaman sivukadun varrella. Tohtori avasi oven ja pyysi seuralaistansa astumaan sisään. Työmies huomasi tavanneensa merkillisen miehen, ja merkillisyys oli siinä, että hän ei mitään muuta tahtonut kuin auttaa häntä. Ensi iltana jäivät he istumaan tohtorin huoneeseen ja keskustelivat yli pari tuntia.

Tämä ensimmäinen kohtaus johti useampiin ja kahden vuoden aikana luki Lyth tohtorin kirjastosta kaikki kirjat, jotka olivat ruotsia ja joista saattoi olla hänelle jotain hyötyä. Lyth kävi usein tervehtimässä uutta ystäväänsä ja hänen kanssaan keskusteli hän kaikesta paitsi siitä, mikä koski hänen omaa elämäänsä. Tohtorin oli tapana leikillisesti sanoa, että Lyth'illä oli taipumusta tulla filosoofiksi, ja hän puhui yleensä työmiehelle paljon taipumuksista, joita ei kehitetä. Varmaa on, että onnellisempi kuin näinä kahtena vuotena ei Ivar Lyth koskaan ollut. Kun hän istui tohtorin työhuoneessa, unohti hän kaikki, mitä hänen muulloin oli tapana miettiä. Ja kun hän sitten seisoi työnsä ääressä saattoi ajatus tuollaisesta illasta, joka odotti, tehdä hänet iloiseksi ja tyytyväiseksi, silloinkin jos hän oli nälkäinen ja häneltä puuttui rahoja.

On luonnollista, että tohtori pari kertaa kysyi uudelta tuttavaltansa, miten tällä oli laita. Mutta joko vastasi hän vältellen tai suorastaan katkaisi kysymyksen sanomalla, ett'ei tahtonut vastata, niin antoi Lyth hänen kuitenkin ymmärtää, että hän ei toivonut mitään kysyttävän itsestään. Niin, hän vastasi kysyjälle kerran niin kitkerästi, että hän itse ihmetteli, ett'ei toinen suuttunut. Mutta tohtori näytti päinvastoin katuvan, että oli ollut tungetteleva ja molemmat miehet istuivat hiljaa hyvän aikaa tietämättä, mitä he tämän jälkeen sanoisivat toisillensa.

Oli nimittäin niin, että tohtori pelkästä hyvänsuonnista oli tullut kysyneeksi Ivar Lyth'in äitiä ja silloin nousi veri aina sankarimme päähän. Hän puri hampaitaan yhteen, jotta ei tulisi sanoneeksi mitään, joka haavoittaisi kysyjää enemmän kuin tarpeellista oli, ja kun he istuivat siinä, tuli Ivar Lyth kiinnittäneeksi huomiota nuoren tytön valokuvaan, joka oli oppineen pöydällä. Työmies tuli siinä ajatelleeksi rakkautta, naimista ja lapsia. Silmänräpäyksessä tuntui hänestä, kuin olisi koko hänen nuoruutensa ja lapsuutensa suru repinyt ja raadellut häntä ja hän sanoi yht'äkkiä ja odottamatta:

"Minä en koskaan tahtoisi mennä naimisiin."

Hän huomasi, että toinen hämmästyi, kun hänen sanansa tulivat niin jyrkästi. Mutta tohtorilla oli itsensähillitsemisen levollisuus, joka harvoin väisti häneltä ja senvuoksi vastasi hän vain:

"Ettekö?"

Hänen äänensä tuntui välinpitämättömämmältä kuin Ivar Lyth halusi, ja hän jatkoi senvuoksi:

"Jos minä menisin naimisiin ja saisin lapsen, olisi se pahinta, mitä osaisin itselleni ajatella. Minä luulen, että minä tappaisin lapsen, jos minulla sellainen olisi."

Tohtori kohottautui puoleksi keinutuolista ja katseli häntä.

"Sitä te ette tarkoita," sanoi hän.

Tästä tuli toinen vielä innokkaammaksi ja jatkoi senvuoksi:

"Kyllä, minä tiedän, että tekisin sen. Ehkä en heti, ehkä en moniin vuosiin. Mutta vihdoin tekisin minä sen kuitenkin."

"Ettekö te rakastaisi lasta, jos sellainen teillä olisi?" huudahti tohtori.

"Juuri senvuoksi tappaisin minä sen," vastasi Ivar Lyth.

Kun hän virkkoi nämä sanat, ei Ivar Lyth varmaankaan tarkoittanut niillä mitään. Tai hänen päähänsä ei ainakaan pälkähtänyt, että ne voisivat saada jonkin tarkoituksen. Ne tunkivat esiin hänen huuliltansa, kuin olisi joku toinen puhunut hänen suullansa. Hän ei ollut koskaan ajatellut mitään sellaista ja tuli kentiesi vastanneeksi siten vain senvuoksi, että toinen mitään tarkoittamatta oli herättänyt hänessä eloon ajatuksen hänen äidistänsä. Mutta hänen äänessään, hänen katseessaan, koko hänen olennossaan oli jotain samalla kertaa niin vihamielistä ja kamalaa, että tohtorin ehdottomasti täytyi kysyä itseltään, oliko tämä sama mies, joka vaatimattomana ja umpimielisenä tapasi tulla hänen luoksensa tyydyttämään tiedonhaluaan.

Molemmat miehet vaikenivat, ja Ivar Lyth sitaisi kädellä otsaansa kuin olisi hän tuntenut huimausta. Hänen silmiään todellakin hämärsi ja samalla hetkellä kuin sanat olivat sanotut, laskeutui hänen yllensä kammottava raskaus. Oli kuin olisi hänessä herännyt muisto, että juuri niin oli hän kerran ennen istunut. Juuri niin oli toinen puhunut ja hän oli juuri niin vastannut. Sanat soivat vielä hänen sisässään sellaisella voimalla, kuin olisivat ne vanginneet hänen tulevaisuuttansa ja sitoneet hänet väkevillä kahleilla johonkin, jota ei vielä ollut. Ne eivät kuuluneet hänen korviinsa varoituksena vaan lupauksena. Eikö se ole kummallista? Ja sillä aikaa kun hänen katseensa liukui yli kirjahyllyrivien, jotka olivat hänen edessänsä, vapisi hän tuskasta, joka silloin tuntui hänestä aivan tarkoituksettomalta.

VIII.

Tämä kohtaus vaikutti Ivar Lyth'iin niin ankarasti, että hän tästä päivästä alkaen vältti joutumista sen miehen pariin, jonka seura oli hänelle merkinnyt enemmän kuin kenenkään muun. En voi selittää sitä toisella tavoin kuin että hän tunsi jollain selittämättömällä tavalla paljastaneensa itsensä toiselle ja häpesi sitä. Hän oli tullut sanoneeksi jotakin, joka tuntui häpeältä jo pelkästään sanottunakin. Hän oli katkeroittunut itseensä, katkeroittunut toiseen, joka oli ollut hänen heikkoutensa todistajana ja samalla kertaa tunsi hän tulevaisuuden suhteen epämääräistä pelkoa, joka parina päivänä tuli häneen niin pian kun hän koetti olla yksin. Tämä pelko katosi sitten vähitellen ja hän käsitteli koko tunnetta mielikuvituksena. Mutta myöskin sitten kun hän oli päässyt tämän kummallisen mielentilan herraksi, ei hän saattanut uudistaa niitä käyntejä, jotka ennen olivat olleet hänen ilonsa.

Ehk'ei Ivar Lyth kuitenkaan olisi niin täydellisesti vieraantunut mainitun tohtorin seurasta jos ei yhdenaikaisesti tämän keralla olisi tapahtunut jotain muuta, joka täydellisesti käänsi hänen elämänsä suunnan. Kuten muistamme, asui Ivar Lyth tähän aikaan huoneosakkaana; se tahtoo sanoa, hänellä oli makuusija yötä samassa huoneessa kuin kokonaisella perheelläkin, ja tämä koti oli ainoa, jonka hän omisti.

Ivar Lyth oli alussa ainoa vieras, joka jakoi huonetta yhdessä perheen keralla. Mutta eräänä iltana talviaikaan tuli myöskin nuori tyttö sinne. Hän teki työtä samassa tehtaassa kuin Lyth ja vaikka hän ei koskaan ollut puhunut tytön kanssa, tunsi hän hänet kuitenkin heti. Hän kantoi kaikki mitä omisti ja mitä hänellä oli mukanaan raitaiseen pumpuliliiviin sidottuna ja kysyi, eikö hän voisi saada paikkaa vain yön yli. Hän kertoi, että siinä perheessä, missä hän oli ennen asunut, piti tyyssijaansa kaksi prostitueerattua. He olivat laahanneet miehiä kadulta sisään ja nuori tyttö oli muuttanut tästä kodista, jotta hänen ei kauempaa tarvitsisi kärsiä sellaista seuraa.

Ivar Lyth istui ajatuksissaan vuoteellaan ja kuunteli keskustelua, joka sukeusi nuoren tytön ja perheen kesken, ja hän tiesi koko ajan, että se oli hän, joka lopulta saisi päättää, hyväksyttäisiinkö hänen pyyntönsä vai ei. Hän oli nimittäin sopinut niin, että hän siitä hinnasta, minkä suoritti, saisi yksin asua perheessä ja hän tunsi vastenmielisyyttä ajatellessaan, että ahdasta tilaa jakamaan tulisi vielä yksi lisäksi.

Hän istui epäilevänä ja katsoi tyttöön, ja hän kuuli selvästi kuin olisi joku kuiskannut hänen sisässään: "sano ei! sano ei!" Mutta samalla kertaa tiesi hän, että kun tulisi kysymykseen, ei hän koskaan voisi kieltää, vaikka tahtoisikin. Ja samassa näki hän tytön suuret silmät, jotka olivat syvän pelokkaat kuin takaa-ajetun otuksen.

Ivar Lyth kääntyi poispäin. Hän ei voinut kestää näiden silmien katsetta eikä myöskään ajatusta, että se olisi hän, joka ajaisi hänet ulos yöhön. Hän mumisi hyväksymisensä: "vain tällä kertaa." Tyttö veti syvään henkeään, asetti nyyttinsä sivulle ja istuutui pää käsien nojaan.

Sinä iltana ei Ivar Lyth osannut lukea vuoteessaan. Hän riisuutui, ryömi nurkkaansa ja nukkui. Mutta vielä unessa vainosi häntä selittämätön levottomuuden tunne, ja kun hän heräsi, sattui hänen ensimmäinen katseensa tyttöön, joka oli saanut paikan itselleen lattialla lähellä ovea. Siinä oli suuri rako alapuolella ja Lyth tiesi, että siitä veti kylmästi. Hän oli itse maannut siinä ensin, vaikka hänen sitten oli onnistunut saada parempi paikka sisempänä huonetta. Tyttö nukkui vielä ja Ivar Lyth oli yksin valveilla. Hän saattoi nähdä tytön siinä, missä tämä nukkui, tarvitsematta kohottautua, ja hän tuli ajatelleeksi, että hän varmaan oli yksin ja hylätty kuten hän itsekin ja että kukaan ei välittänyt hänestä. Hän ei ymmärtänyt, että tämä ajatus juurtuisi häneen juuri katsellessaan tätä nuorta naista, jonka kanssa hän ei ollut vaihtanut sanaakaan. Hänellä oli vaalea tukka, joka putosi pehmeälle kaulalle ja hänen olkapäissään oli jotain lapsellista, joka melkein vietteli kyyneleitä nuoren miehen silmiin. Hän makasi kauan tuijottaen nuoreen tyttöön ja mitä kauemmin hän makasi ja ajatteli, sitä lapsellisemmalta, yksinäisemmältä ja hyljätymmältä tuntui tyttö hänen mielestänsä. Unissa tyttö kuitenkin lienee tuntenut, että joku tarkasteli häntä, sillä hän aukaisi yht'äkkiä silmänsä ja veti rääsyisen peitteen olkapäittensä yli. Kun Lyth meni työhönsä, makasi tyttö vielä hiljaa ja teeskenteli nukkuvansa.

IX.

Ivar Lyth kuljeskeli koko päivän ympäri tuntien että jotain ihmeellistä oli tapahtunut ja samalla peloissaan kuin uhkaavasta vaarasta. Hän ei voinut ymmärtää syytä tähän kummalliseen tunteeseen. Mutta se kasvoi ja kasvoi päivän kuluessa ja oli kuin olisi kaikki, mitä hän teki, ajatteli tai tunsi saanut suuremmat mitta-suhteet. Hänen levottomuutensa oli niin väkevä, että hän illalla kulki kiertotietä vain päästäkseen tulemasta liian aikaisin kotiin.

Hänestä näytti niin äärettömän tärkeältä saisiko hän nähdä jälleen tuon vaalean tukan ja nämä suuret silmät vai ei, melkein kuin vaikuttaisi se ratkaisevasti koko hänen elämäänsä. Hän ei tahtonut sitä. Koko voimallaan koetti hän upottautua siihen tunteeseen, että se oli hänestä mitä vastenmielisintä. Ja viha kiehui hänessä jo edeltäkäsin, kun hän vain ajattelikin, että hänen emäntänsä voisi rikkoa sanansa ja todellakin antaisi tytön jäädä.

Kun Ivar Lyth tuli takaisin, istui nuori tyttö kuitenkin jo paikallaan eikä mikään niistä tunteista, joita nuori mies edeltäkäsin oli koettanut loihtia esiin, tahtonut häntä nähdessä ilmaantua. Hän tunsi vain tukahutettua ahdistusta, aivan kuin ei olisi jaksanut asettautua vastarintaan vääryyttä vastaan. Ja tervehtimättä hiipi hän vuoteellensa.

Kukaan ei ollut kysynyt hänen mieltänsä ja Ivar Lyth koetti ensin nostattaa itsessään oikeutettua vihaa tätä loukkausta kohtaan. Ajatuksissaan kiihoitti hän itseään ja mietti koota kapineensa ja lähteä tiehensä. Hän heitti silmäyksen huoneeseen ja istui vuoteellaan hautoen ajatuksiaan.

Ei ole vaikeata ajatella, miltä sellainen huone näyttää maatapanoajan saapuessa. Koko huone on täysi likaisia vuoteita. Kukaan ei voi liikkua siellä sisällä. Jokainen istuu paikallaan väsyneenä, kokoonkyyristyneenä, jotta ei olisi tiellä. Takassa palaa kaasulamppu. Paikan isäntä kuorsaa jo ja vaimo on kenties juuri riisuutumassa mennäkseen sänkyyn. Kukaan ei välitä toisesta, eikä kukaan ujostele.

Sellaisesta sisustasta voisi kertoa paljon, joka ehkä useimmista lukijoista olisi vähemmän mieluista kuulla. Ivar Lyth istui tässä ympäristössä ja koetti kiihoittaa itseään vihaan senvuoksi, että isäntäväkensä oli rikkonut lupauksensa. Mutta keskellä näitä ajatuksia ei hän saattanut olla katsomatta sille taholle, missä nuori tyttö oli. Tyttö hommaili asettaen tavaroitaan järjestykseen ja kun hän oli sen tehnyt, otti hän esiin neulan ja lankaa ja asettautui korjaamaan hamettaan. Hän ei sanonut mitään, oli kuin olisi hän istunut yksin huoneessa. On luultavaa, että hän kuitenkin huomasi, miten nuori mies häntä katseli. Itse ei hän kuitenkaan voinut päästä siitä asiasta selville. Mutta kun hän istui siellä, tuntui hänestä äkkiä kuin he molemmat, nuori tyttö ja hän, koko ajan keskustelisivat toistensa kanssa. Hän pani merkille, että tytön hame oli kulunut ja hän veti siitä sen johtopäätöksen, että hän eli kunniallisesti. Hänellä oli paksu, vaalea tukka ja siniset silmät, hänen ihonsa oli heleämpi kuin työläisnaisilla on tavallista ja hänen suunsa oli punainen ja kaunis. Hän oli hauskan näköinen, mutta se seikka ei etusijassa viehättänyt nuorta työmiestä. Hänen ajatuksensa kulkivat toiselle suunnalle. Koko tytön käytös ja ulkomuoto panivat hänet jälleen ajattelemaan, että hän varmaankin lienee onneton ja yksinäinen. Aivan kuin ensimmäisenä iltana ahdisti häntä uudelleen se ajatus ja hän alkoi ihmetellä, mitä nuori tyttö ajatteli hänestä. Sillä aikaa oli emäntä ryöminyt vuoteeseensa ja nukkunut, ja koko ajan istui Ivar Lyth samassa asennossa ja hänen ajatuksensa työskentelivät lakkaamatta. Hän tunsi melkein kuin olisivat he, tyttö ja hän, istuneet valveilla pitääkseen toisilleen seuraa ja hän olisi ollut iloinen, jos tyttö olisi sanonut jotain. Mutta samalla kertaa miellytti häntä se, ett'ei hän mitään puhunut. Hän tunsi sydämensä oudosti heltyneen ja kun hän viimein meni vuoteeseensa, ei hän saattanut olla kääntymättä ja sanomatta hyvää yötä nuorelle naiselle ennenkuin nukkui.

Tämä oli ensimmäinen sana, jonka he kumpainenkaan siihen asti olivat lausuneet toisillensa. "Hyvää yötä", vastasi tyttö.

Ja Lyth'istä tuntui, että hänen suuret silmänsä kävivät ystävällisiksi, kun ne kääntyivät häntä kohti.

Tätä keksintöä seurasi tunne, että onni odotti häntä. Mutta samalla kertaa kirveli pelko hänen rintaansa. Mitä voimakkaimman vastenmielisyyden tunne levisi koko hänen ruumiiseensa, ja hän kärsi kuin olisi osannut katsoa sisäänsä ja kuin olisi ymmärtänyt koko elämän. Häneen tarttui merkillinen tuska, kuin olisi hän syöksynyt vaaraan sanomalla tuon pienen sanan "hyvää yötä", ja hän piti, ett'ei hänen koskaan olisi pitänyt lausua tytölle tuota pientä sanaa. Hän makasi kauan valveilla mietiskellen miksi oli tehnyt sen. Oli kuin olisi hän tässä sanassa huomannut alun koko elämäänsä, ja se sitoi häntä tyttöön ja tyttöä häneen, ennenkuin kumpainenkaan heistä edes tiesi toisen nimeä.

X.

Oli asia, joka tässä miehessä ennen muuta tuntuu lukijasta kummalliselta. Ulkonaisessa elämässään ja käytöksessään oli hän aina kuten kansa on useimmiten. Hän teki muistutuksitta työnsä tehtaassa ja niinä kymmenenä vuotena, jotka hän oli naimisissa ei hän koskaan muuttanut paikkaa. Hän ei käyttänyt väkijuomia enempää kuin muutkaan, eikä ollut ketään, jonka kanssa hänen olisi ollut vaikea tulla toimeen. Jos joku teki hänelle jotain pahaa, ei hän koskaan saattanut kostaa, ja jos joku oli kova ja ilkeä häntä kohtaan, oli se aina hän, joka väistyi. Tätä hän ei tehnyt siitä syystä, että olisi ollut sovinnollisempi tai parempi kuin toisetkaan, vaan senvuoksi, että hän ei voinut muuta. Viha ja kiukku olivat päinvastoin väijyksissä tämän harvinaisen miehen sisällä. Mutta hänen vihansa oli omituista laatua. Se ei leimahtanut liekkeihin, mutta se oli niin väkivaltaista että se syttyessään teki miehen sairaaksi. Hän on nähnyt punaisten pilkkujen hyppivän ympäri toinen toistansa pimeässä ja hän on usein pelännyt itseään. Muuten kuului hän niihin, joille elämä on ollut lujaa, eikä hän oikeastaan koskaan voinut ymmärtää, olivatko kaikki ne kummalliset ajatukset, jotka hallitsivat häntä, tulleet siitä, että hänellä oli ollut vaikeata, tai oliko hänellä ollut niin ankaraa senvuoksi, että hänen pahat ajatuksensa pitivät häntä vallassaan. Kaikki oli aina käynyt hänelle ylös ja alas ja eteen ja taaksepäin. Ei koskaan voinut hän sanoa saavuttaneensa päämaalia, johon oli pyrkinyt tai tulleensa lepoon ja rauhaan. Hän tunsi sen, kuin olisi joku estänyt häntä elämästä muiden ihmisten elämää, ja tämä joku tunsi onnettoman miehen itsessään aina siihen asti kuin tämä kummallinen, sisäinen kaksintaistelu oli lopussa, se tahtoo sanoa siihen päivään asti kuin tämä toinen päätti työnsä lyömällä hänet maahan.

Niin tunsi onneton koko elämänsä ajan ja oli kenties totta kun hän sanoi, että aina joku muu kuin hän itse oli johtanut hänen tekojansa ja että tämä toinen väijyi hänen sisällään. Tämä toinen ei myöskään koskaan päästänyt saalistansa. Kun hän oli onneton, kuiskasi ääni hänen sisässään: "tee se ja se." Ja se kehoitti häntä aina pahaan. Se lakkasi kuiskaamasta ja rupesi puhumaan. Se lopetti puhumisen ja huusi ääneen. Se huusi niin lujaa, että kidutettu mies toisinaan arveli, että ihmisten pitäisi kääntyä ympäri kadulla, kun hän kulki ohi. Se huusi hänen korvissansa kun tehtaan kangaspuut kalskuttivat hänen ympärillänsä. Se kirkui hänessä kun hän seisoi siinä elämänsä kohdassa, jolloin jokainen ihminen etsii onnea, ja se huusi kovempaa kuin koskaan, kun onnettomuus tuli ja painoi hänet maahan. Se oli aina saapuvilla tuo hirvittävä joku puhuvine äänineen, ja mies, joka kantoi sitä sisässään, tiesi kauan, että toinen viimein olisi väkevämpi.

Niin tapahtuikin ja sen vuoksi on hirvittävää ajatella, että kun hänen kohtalonsa mitta oli täysi, sanoi mies itse, että hän oli saanut rauhan. Hän tiesi myöskin, että silloin ei toisesta koskaan enään kuuluisi mitään. Mutta mitä hän kenties ei tiennyt oli, että tämä riippui siitä, että tuo toinen oli nyt muuttunut häneksi itseksi ja että se, mitä hän ennen oli kutsunut omaksi minäksensä, oli poissa.

XI.

Kului useita päiviä, joina Ivar Lyth ei uskaltanut katsoa nuoreen tyttöön eikä koskaan puhutellut häntä. Ainoa mitä hän ei voinut jättää oli toivottaa hyvää yötä. Tyttö vastasi, kuten oli tehnyt ensi kerralla, matalasti ja ilman minkäänlaista äänenpainoa. Mutta yhä kuvitteli mies, että naisen katse oli tullut ystävällisemmäksi aina sitä mukaa kun hän tottui siihen, että he molemmat vaihtoivat tämän ainoan sanan.

Vähitellen tulivat he aina vaihtaneeksi tämän tervehdyksen, tai miksi kutsuisin sitä, sitten kun toiset olivat nukkuneet. On ihmeellistä, mitä kaikkea voi kuvitella itselleen niin pienestä asiasta. Mutta on totta, että koko päivän kun Ivar Lyth seisoi työnsä ääressä, saattoi hän kuulla nuoren tytön äänen korvissansa. Kun tuli aamu kaipasi hän illan tuloa, jotta uudelleen saisi kuulla tämän ainoan sanan, ja kun hän makasi vuoteellaan, oli hänen tapana valvoa hetkinen, että se silmänräpäys, jota hän koko päivän oli kaivannut, ei äkin kuluisi ohitse. Mutta kun sana oli sanottu ja hän oli saanut kuulla tytön vastauksen, nukkui hän suloisen turvallisuuden tunteella, jota hän ei ollut tuntenut sitten kuin vanha kasvatusäiti laitteli peitettä hänen ympärillensä silloin kuin hän oli lapsi.

Varmaa oli, että Ivar Lyth ei koskaan elämässään tuntenut itseään niin onnelliseksi kuin tähän aikaan. Tämä tunne oli hänelle sekä uusi että omituinen. Hän saattoi nimenomaan käydä ja ihmetellä, mitä hänelle oikeastaan oli tapahtunut, niin kummallinen tunne täytti hänet hänen ollessaan mitä jokapäiväisimmissä askareissaan, kunnes hän yht'äkkiä muisti tuota vaaleata, sinisilmäistä tyttöä ja että hän vielä samana iltana kuulisi hänen sanovan hyvää yötä. Ajatus syöksähti hänen sieluunsa kuin kirvelevä pistos pelkästä ilosta.

On luultavaa, että Ivar Lyth hyvinkin kauan olisi voinut olla puhuttelematta tyttöä tai että hän ei edes olisi tullut ajatelleeksi jotain sellaista yrittääkään, jos ei tyttö eräänä iltana olisi tykkänään jäänyt pois asuinpaikastansa. Kun Lyth tuli kotiin, ei tyttöä ollut siellä. Hän häpesi kysyä häntä. Mutta hän tunsi kangistuvansa pelästyksestä, ja sanomatta mitään kenellekään kulki hän hänen vuoteensa ohi ja katsoi oliko tytön nyytti jälellä. Se oli todellakin siellä ja Ivar Lyth kääntyi hiljaa takaisin huonenurkkaansa.

Ihmeellistä kyllä ei hänen päähänsä koskaan pälkähtänyt ajatusta, että nuori tyttö aivan yksinkertaisesti syystä tai toisesta olisi ollut myöhästynyt, vaan hän tunsi itsensä heti vakuutetuksi siitä, että hän ei tänä iltana ollenkaan palaisikaan. Tästä huolimatta ei hän heti voinut tottua siihen, että niin todella oli laita. Vaikka hän luuli tietävänsä, että tyttö ei tule, meni hän siitä huolimatta ulos katsellakseen häntä kadulla, koko ajan pitäen silmällä sen talon porttia, jossa he asuivat. Välistä luuli hän hänen pienen vartalonsa häämöittävän kaasulyhdyn valossa ja väristys kulki hänen läpitsensä, kuin olisi tyttö tuntenut etäälle hänen ajatuksensa ja tullut senvuoksi, että hän pyysi häntä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä näki hän, että oli erehtynyt, ja katkeroittuneena jatkoi hän kulkuansa yhä toivoen tytön vihdoinkin tulevan.

Kun hän lopuksi huomasi, että kaiken todennäköisyyden mukaan tämä toivo raukeisi tyhjiin, valtasi hänet pettymys väsymyksen muodossa, kuin olisi hänellä ollut ääretön rasitus kestettävänä. Hän kulki kuin usvassa, jonka läpi hän vain vaivoin saattoi eroittaa ympärillensä, ja kun hän lopuksi meni jälleen sisälle, luuli hän yht'äkkiä, että tyttö oli tullut takaisin hänen huomaamattansa ja makasi nyt hyvässä rauhassa vuoteellaan. Ivar Lyth oli niin varma siitä, että hän jo katui tyhmyydessään lähteneensä ulos, jonka kautta hän oli kadottanut tilaisuuden kuulla hänen ääntänsä hänen toivottaessaan hyvää yötä, ja kuumeisessa kiireessä avasi hän oven. Ensimmäinen, minkä hän huomasi oli, että tytön vuode oli tyhjä. Mutta nuorin lapsi oli valveilla ja kirkui kuolemakseen sillä aikaa kun vanhemmat makasivat melun heitä silmänräpäykseksikään häiritsemättä.

Nyt vaihtui väsymys vihaksi ja riisuutuessaan luuli hän tietävänsä, että nuori nainen oli joutunut pahoille jälille. Kuinka saattoi tyttö uskaltaa jotain sellaista? Kuinka voi hän menetellä niin? Ivar Lyth oli vihainen kuin mies, jota nainen on pettänyt ja hän sääli itseään, joka oli luotu kärsimään. Hän kirosi itseksensä, hän kirosi tyttöä ja kaikkia naisia, joita oli kohdannut. Hän kirosi itsensä, kun oli ollut kyllin heikko antaakseen parin pyöreitä olkapäitä ja hyväilevän äänen hourata itseään. Hän luuli puhuvansa hänen kanssaan ja ajatuksissansa syyti hän silmät suut täyteen hänelle mitä herjaavimpia sanoja. Hän sanoi hänelle, miten hän oli tarrautunut hänen ajatuksiinsa makaamalla niin hiljaa ja levollisesti ja antamalla hänen katsella itseään ja sitten sanomalla hänelle hyvää yötä tuolla vilpillisellä, petollisella äänellä, josta oli tullut hänen onnettomuutensa. Nyt käänsi hän hänelle selkänsä, nyt kun hän tiesi, että hän ei ajatellut muuta kuin häntä. Niin pian kuin joku houkutteli, oli hän valmis menemään hänen luotansa ja kotoansa myyden itsensä juudaspenningeistä ensimäiselle, jonka tapasi kadulla. "Sinä olet köyhä", sanoi Ivar Lyth. "Sinä saat kentiesi mennä nälkäisenä vuoteellesi. Mitä teen minä sitten? Kuinka monta kertaa luulet tapahtuvan minulle sen, että panen maata kylläisenä? Mutta oletko sinä milloinkaan kuullut, että mies myy rakkautensa ostaakseen itsellensä leipää? Sellaista teette vain sinä ja sinun kaltaisesi, sillä sinä olet nainen ja täytät maailmaa onnettomilla lapsilla."

Tähän mielentilaan nukkui tuiki kiihoittunut ja rakastunut mies.

XII.

Kun hän heräsi, oli hänen mielentilansa muuttunut. Hän oli hellempi ja hän ajatteli useita kertoja, että hän hyvin mahdollisesti oli saattanut erehtyä. Mutta ei! Se ei ollut mahdollista. On vain yksi selitys, kun tyttö jää tulematta yöksi kotiin. Pois kaikki ajatukset, pois kaikki heikkous. Ivar Lyth oli tullut kadulle ja hän kulki tuimasti kylmässä tullaksensa työhönsä.

Oli kylmä aamu ja viileys huokui kuin höyry katujen ja talojen ympärillä. Työmies kulki ripeästi erästä kaupungin eteläpuolen katua, kun hän yht'äkkiä — juuri kun hänen piti kääntyä muutamasta kadunkulmasta — seisoi kasvot vastatusten nuoren tytön kanssa. Hän tunsi, miten kaikki veri virtasi hänen sydämeensä ja he pysähtyivät molemmat. Hän ojensi kätensä hänelle ja tervehti.

Tyttö otti hänen kätensä ja vastasi tervehdykseen. Silloin muisti Ivar Lyth äkkiä, ett'ei hän tiennyt tytön nimeä ja ainoastaan jotakin sanoakseen kysyi hän sitä häneltä.

"Maria Jansson", vastasi tyttö. Kun tyttö sanoi sen, hymyili hän ja lisäsi, että hän aivan hyvin tiesi, että hänen nimensä oli Ivar Lyth. Sen oli hän saanut tietää tehtaassa.

Nuorella miehellä ei ollut mitään vastaamista tähän muistutukseen. Hän kulki vain ja ajatteli, että hän itse ei mistään hinnasta maailmassa olisi voinut kysyä keneltäkään tytön nimeä ja sillä aikaa alkoivat he kulkea eteenpäin toistensa rinnalla. Ivar Lyth'iä hämmästytti, että nuoren tytön ääni nyt aamusarastuksessa kuului niin erilaiselta kuin sillä oli tapana hänen illalla sanoessaan hyvää yötä. Se kuului nyt kirkkaalta ja kylmältä. Hänen silmänsä olivat myöskin kylmät. Ivar Lyth piti, että tytöstä yht'äkkiä oli tullut kuin toinen ihminen. Kaikki mitä hän oli ajatellut ja tuntenut ja uneksinut — se oli vain jotain, mitä hän oli kuvitellut. Mihin oli joutunut yhteys niiden kummankin välillä? Oliko tyttö tosiaankin niin yksinäinen ja onneton, kuin hän oli ajatellut? Hän ei osannut saada selvää tunteistaan, mutta hän toivoi itsensä kauaksi pois. Nuori tyttö oli hänelle vieras, joka ei sopinut hänen elämäänsä, ja jonka kanssa hänellä ei ollut vähintäkään tekemistä.

Kaiken tämän tunsi hän niin selvästi ja kirkkaasti kuin minä sanon sen nyt; hän ei vain voinut pysyä kiinni siinä ajatuksessa. Luultavasti oli niin, että kaikki, mitä hän oli ajatellut näinä viime päivinä, piti häntä vielä kahleissaan, niin että hänen täytyi puhua sellaista, mitä hän ennen oli ajatellut, mutta nyt ei enään tuntenut. Tai myöskin oli hän vihastunut itseensä sentähden, että hän oli ajatellut niin paljon kaunista tytöstä, jota hän lähemmin ajateltuaan piti niin vähäpätöisenä. Varmaa on, että hän aivan äkkiä kysyi:

"Missä on Mari ollut yön?"

Samassa kuin hän oli sanonut ne sanat, katui hän. Mutta oli myöhäistä tehdä uudestaan, mitä oli tapahtunut ja tyttö jatkoi kulkuansa hänen rinnallansa katsomatta ylös.

"Minkätähden kysytte te sitä?" kysyi hän.

Mitä hän vastaisi? Mitä voisi hän vastata? Silmänräpäyksessä muisti hän kaikki, mitä oli ajatellut ja tuntenut useina päivinä, kaikki, mitä oli tuntenut viimeisenä yönä. Hän tuskin tiesi enään, että puhui toiselle. Oli kuin olisi hän ainoastaan jatkanut puhelua itseksensä. Tuokiossa oli hän sanonut hänelle, kuinka kaunista hänen mielestänsä oli ollut, kun hän oli sanonut hänelle hyvää yötä, ja kuinka hänellä oli tapana maata ja katsella häntä kunnes kaasulamppu sammutettiin. Kun hän puhui, kulki tyttö ja hymyili kuin olisi kuullut jonkun kertovan kaunista satua. Ivar Lyth piti hymyilyn kohdistettuna itseensä ja kenenkään pyytämättä kertoi hän Marialle, että hän ei koskaan ollut epäillyt häntä mistään pahasta, mutta että häntä surettaisi, jos hän olisi joutunut huonoille teille. Hän sanoi hänelle, että hän näytti liian hyvältä siihen ja kun he nyt lähestyivät tehdasta, kysyi hän, eikö tyttö tahtoisi odottaa häntä illalla, koska heillä oli sama matka kotiin.

Maria lupasi tämän estelemättä, eikä hän ottanut pahakseen, että Ivar Lyth oli ajatellut hänen voivan joutua harhapoluille. Sellainen epäluulo tuntui hänestä aivan luonnolliselta ja hän lupasi tyynesti, että hän illan tultua kertoisi hänelle, missä oli ollut.

Ivar Lyth ei, merkillistä kyllä, tullut onnelliseksi tästä lupauksesta. Hän päinvastoin kulki ja ajatteli, että hänen tulisi keksiä joku tekosyy pitääksensä itsensä loitolla. Koko päivän humisi ja jyskyi hänen aivoissansa kuin olisivat vieraat äänet varoittaneet häntä ja tahtoneet pidättää häntä. Mutta hän vastasi äänille ei voivansa rikkoa lupaustansa ja että jos hän löytäisikin tekosyyn siihen, ei tyttö uskoisi häntä. Hän vastasi edelleen, että hänen välttämättömästi täytyi saada vastaus kysymykseensä, ja jos hän ei tapaisi tyttöä, ei hän koskaan saisi tietää, missä hän oli ollut yötä. Tämä vastaus kielellään jätti hän työnsä samalla minuutilla kuin suuri kello löi ja meni ulos tapaamaan Mariaa.

Ivar Lyth sai odottaa kauan ja olisi moneen kertaan voinut lähteä tiehensä ilman että tytöllä olisi ollut syytä valittaa hänen puuttuvaa sanansapitäväisyyttä. Mutta Ivar Lyth odotti kuitenkin. Hän odotti kuin olisi hän ollut lumottu. Ja kun tyttö tuli, oli kuin sydän olisi seisahtunut hänen rinnassaan, ei ilosta, eikä rakkaudestakaan, vaan kummallisesta pelosta, joka seurasi häntä elämässä ja lamautti hänen koko tunnemaailmansa.

Maria tuli myöhempään sen vuoksi, että hän oli siistinyt itseään. Vieläpä oli hän kähertänyt hiuksensakin. Ivar Lyth näki sen heti ja lämmin veriaalto läikähti läpi hänen ruumiinsa. Hän kysyi näön vuoksi, aikoiko hän mennä kotiin, vaikka hän hyvin tiesi, että tyttö oli ajatellut hänen valmistavan hänelle hiukan huvia. Ja vähäisen keskustelun jälkeen sinne ja tänne lähtivät he pieneen kahvilaan.

Ivar Lyth istui ja kuunteli, kuinka Maria kertoi itsestään eikä hän osannut ollenkaan uskoa, että kaikki oli todellista. Sanat liukuivat hänen ohitsensa ja hän kuuli ne kuin unessa.

Maria kertoi sisarestaan, joka palveli hienossa talossa ja äidistään, joka oli tullut maalta heitä tervehtimään. Hän kertoi hyvästä paikasta, jonka hän itse oli jättänyt pikaisuudessaan sillä ajatuksella, että saisi jonkin paremman. Hän kertoi miten oli kulkenut palveluksesta palvelukseen ja joutunut yhä pahempaan ja miten hän viimein oli pitänyt itsensä onnellisena, että oli saanut paikan tehtaassa. Hän istui siellä ja kuunteli kaikkea ja katsoi hänen pieniin, kirkassilmäisiin kasvoihinsa, joita vaalea tukka ympäröi. Ja mitä kauemman tyttö kertoi, sitä enemmän sai hän takaisin ensimmäistä tunnettansa. Oliko se nyt siksi, että ilta oli tulossa, tai siksi, että hän kuuli tytöllä todellakin olleen vaikeata, kylliksi — kummallinen sääli heräsi nuoren työmiehen povessa. Hän olisi tahtonut ottaa tytön pään käsiensä väliin, suudella häntä ja sanoa jotain sellaista kuin "ihmisparat kaikki." Mutta hän ei tullut sitä tehneeksi. Hän istui vain ja kuuli hänen puhuvan, itkun kirvellessä hänen kurkkuansa kun hän ajatteli, kuinka vaikealta oli mahtanut tuntua tytölle, jolla oli ollut koti, joutua tehtaaseen. Oli kuin olisi tytöstä virtaillut taikaa hänen vereensä. Hänen kohtalonsa oli, että hänen tuli auttaa tätä naista oikealle tolalle elämässä. Hän oli tuskin rakastunut häneen silloin. Hänellä ei ollut mitään himoa hänen ruumiiseensa. Mutta ajatus, että se oli hän, jonka tuli auttaa tyttöä elämään parempaa elämää, syventyi hänessä joka sanalta, minkä tyttö sanoi. Kaikki, mitä hän kertoi, lisäsi hänessä sitä vaikutusta, että ihmiset olivat tehneet hänelle pahaa. Äiti oli herraskartanonkuskin leski ja hän sai eläkkeen herraskartanosta, joka sijaitsi muutamia penikulmia Tukholman ulkopuolella. Sisar palveli Östermalmen kaupunginosassa, muuatta perhettä jossa hänellä oli korkea palkka ja salaa sai lahjoja talonherralta. Mutta kukaan heistä ei kysynyt häntä, joka istui tässä ja kertoi kohtaloitansa ja vaikeuksiansa vieraalle miehelle. Hän oli yksin kuin eksyksiin joutunut lapsi ja Ivar Lyth arveli tahtovansa kantaa häntä väkevillä käsivarsillansa läpi elämän.

Itse istui tyttö ja hymyili hänelle kertoessaan. Hän ei näyttänyt ollenkaan ajattelevan, että oli onneton. Mutta tunne siitä valloitti miehen ja täytti koko hänen sielunsa.

Ja tämä tunne tuli kahta suuremmaksi tytön kertoellessa kaikesta niin iloisesti ja kevyesti hänen ollenkaan nähtävästi osaamatta käsittää, että hänellä olisi mitään pelättävää elämässä.