XI.
Koirat olisivat varmaan hävittäneet hänet, ellei Biettar Oula olisi juossut väliin ja uhannut niitä suksisauvalla sekä laskettamalla ryöpyn heliseviä sadatuksia.
— Hm — eikö elämiste Jussa?! Ja oletpa patvinut!
— Totta tosiaan, eikö olekin Jussa! huusi Aslak ja kävi tervehtimään häntä hyvin liikutettuna. "Joko tuota lienet päähän asti lukenut?"
Jussan täytyi vastata, että paljon oli vielä vajaa.
— Jaa… sittenpä ei taida jäädä sitä asiaa, jota sinä et taitaisi!
No kyllä aina jotakin jää, arveli Jussa.
Biettar Oula kertoi, että heidän oli täytynyt väliaikaisesti leiriytyä tähän, kun vaatimet olivat alkaneet poikia aikaisemmin kuin oli odotettu. Nyt hän oli väkineen valvonut jo kaksi vuorokautta läpeensä. Sillä on vaatimia, jotka eivät ymmärrä tapahtunutta ihmettä, vaan katsovat hangella makaavaa pientä otusta vihamielisin silmin ja tallaavat sen kuoliaaksi, ellei samaa hetkeä käytetä hyväksi ja pakoiteta emä haistelemaan vasikkaansa, niin että sen äidinsilmät avautuvat. Tuon pienen, hennon vesan haju täyttää äkkiä emän rinnan kuumalla äitiydentunteella. Vasikkaa nuollaan ja se saa imeä tuoretta, rasvaista maitoa suuhunsa. Hetken kuluttua se on valmis juoksemaan emänsä kanssa ja teutaroimaan hangella.
Biettar Oula vei Jussan telttaan.
Elle tarjosi vieraalle poronkieltä ja ydintä ja kaikkea muuta hyvää.
Ja sillävälin Biettar Oula tutkaili Jussalta Suomen lakeja. Hän oli jo useita vuosia toiminut kunnallislautakunnan jäsenenä, ja hän antoi selvän esityksen kihlakunnan "busjetista" — raha-asiain tilasta. Vieläpä moitteettomalla virallisella kielellä.
… "Sitten me — kunnallislautakunta — olemme ajatelleet koettaa saada lännestä muuttamaan pari rikasta porolappalaista tänne meidän pitäjäämme. Meillä täytyy olla henkilöitä, jotka voivat saada kunnallis-busjetin tasapainoon". Hän pysähtyi, kiinnittääkseen huomion tuohon käänteeseen ja nauttiakseen siitä. — "Sillä täältä alkavat vanhat tunturilappalaisperheet olla hävinneet ja köyhtyneet".
Hän oli viime vuosina pysytellyt kerrassaan erillään lähimäistensä poroista. Mutta tunne, että oli sekä nimeltään että kyvyltään huomattu kansalainen, oli vielä siksi veres, että hänen joskus täytyi hätkähtäen kysyä itseltään, eikö tämä ollut vain unen petosta. Hän nautti nähtävällä ylpeydellä uusista aineksista itsessään — niinkuin nuori nainen, joka ensi kertaa kantaa sisällään elävää olentoa.
Ja hänen kääntymisensä oli käynyt näinikään:
Kun Nikko Nille epäonnistuneella kihlajaisretkellään kylään toi mukanaan sen ihmeuutisen, että hän oli löytänyt yhden kadonneista poroistaan elävänä ja täysikuntoisena Biettar Oulan karjasta, niin se sai aikaan sellaisen hämmästyksen, että koilliskulmalaiset eivät tahtoneet sitä mitenkään uskoa. Mutta Nikko Nille vakuutti kiihkeänä ja hellittämättä, että Biettar Oula itse oli ensinnä ilmoittanut hänelle, missä poro oli. Ja jälkeenpäin tuli kumoamattomaksi totuudeksi, että Biettar Oula nyt oli pohjiaan myöten rehellinen mies.
Kun hän sitten talvemmalla itse tuli kylälle ja sai päin naamaansa uuden maineensa, joka loisti puhtauttaan, niin hän tuskin tunsi enää itseään. Hän nauroi partaansa — aluksi. Mutta häntä kismitti nähdä itsensä tuossa valaistuksessa. Oli todella ylentävä tunne, kun näki itseään pidettävän rehellisenä miehenä. Ja mitäs, jospa hän todella olikin sellainen! — Turhamaisuus huumasi hänet siihen määrin, että hän aivan vakavasti päätti ryhtyä sisäiseen puhdistumiseen.
Ja silloin hänen edistyksensä alkoi; hänen ennestään laahaava puhetapansa tuli yhä sirommaksi, ja Biettar Oula päätyi kunnallislautakuntaan. Ja hänestä pidettiin ääntä, niin ettei sillä tahtonut olla rajoja.
Saarnamiehet riitelivät siitä, kenen oli kunnia hänen kääntymyksestään, mutta toiset väittivät, että Elle sen oli saanut aikaan…
— Mutta miten vanha ystävä Nikko Nille jaksaa? kysyi Jussa.
— Hm, hymyili Biettar Oula. Hänellä oli taipumuksia tulla onnettomaksi, tiedäthän. Hänen ämmänsä kuoli vasta pari vuotta sitten, ja silloin hän oli hävittänyt kaiken omaisuutensa. Hän varasti poroja kuin susi ja joutui kuritushuoneeseen. Ja nyt hän yrittelee vähäistä kalastusta rannikolla. Sehän on kaikkien köyhtyneitten tunturilappalaisten viimeinen porsaanreikä. Niin niin! Eipä juuri muutoin olisi voinut käydäkään. Miestähän vainosi huono onni. Meiltä hän saa silloin tällöin teuraselukan. Sillä säälittäähän mies, joka on kokenut parempiakin päiviä.
— Ei hän siis lopultakaan saanut Eira Maritia?
— Ei, tyttö meni toiselle ja saa lapsen joka vuosi, — kilpaa parasten vaadinten kanssa.
Siihen Ellen täytyi hymyillä, — hänellä oli avarassa sylissään kolmas lapsensa, jota hän imetti ylen rehevästä rinnastaan. Hän hymyili veitikkamaisesti ja punastuen: vertaus kutitti hänen tajuaan naisen elämäntehtävästä.
— Ja tuossa on Lassekin, sanoi Biettar Oula, kun Lasse tulla kyyhötti teltan ovesta ja heittäytyi poronnahalle. "Hänestä on tullut aivan kelpo mies. Se poika se on hoitanut hyvin poronsa! Hänestä on nyt vuosien kuluessa tullut hyvävarainen mies".
Jussaan vaikutti vastenmielisesti, se, että Biettar Oula alentui imartelemaan Lassea. Mutta Lasse nautti kiitoksesta, kasvoillaan mitä vaateliain ilme.
Biettar Oulan alituisessa huomaavaisuudessa häntä kohtaan oli sietämättömän ilmeinen levottomuus — selvä pyrintö saada Lassen kasvoille vakiintumaan tyytyväinen, säyseä sävy.
Jussan entinen sääli Lassea kohtaan muuttui vahvaksi vastenmielisyydeksi; sillä hänen surkeassa, sääliä rukoilevassa katsannossaan hän näki nyt verettömän, kelmeän pahansuopuuden, jota Biettar Oulan taltuttava rakastettavuus ei pystynyt kukistamaan. Oli tuskallista nähdä, miten karhumaisen voimakasta Biettar Oulaa ahdisti painajaisena tämä keskentekoinen ihmisluonnos, jonka varhain vanhennut iho ja kuiva ruumis näyttivät olevan tavallista halvempaa ainesta.
Jussa valmistihe lähtöön. Mutta Biettar Oula sekä pikku Andi, joka nyt näytti pitkältä isänkin rinnalla, veivät hänet ensin karjan luo ja ottivat kiinni suuren hirvaan.
— Tämän saat kiitokseksi käynnistäsi, sanoi Biettar Oula. "Ja jos sinä tulet papiksi rajapitäjään, niin minä tulen kuulemaan, kuinka sinä julistat Jumalan sanaa".
XII.
Kotimatkallaan Jussa näki korppien kaartelevan kivirinteellä sudenraadon ympärillä; ne rääkyivät käheästi ja alituiseen, mutta eivät uskaltaneet laskeutua aivan alas, sillä ne olisivat helposti joutuneet ketun hampaisiin.
Joki oli tulvillaan ja jää oli murtunut monin paikoin. Täältä hän ei päässyt sen yli, vaan hänen täytyi kiertää pohjoisrannan niemille.
Kun hän illemmalla seisoi eräällä mäellä vastapäätä kylännientä, oli jää jo liikkeellä.
Hän näki ihmisiä niemenpäässä — Elna niiden edessä valkovaippaisena. Hänen tukkansa kimalsi kultaisena ilta-auringon paisteessa. Jussa huiskutti sudennahkaa. Ne huiskuttivat vastaan. Elna tuli aivan joen äyräälle ja huiskutti; papinrouvan piti tarttua häntä vaippaan, ettei hän putoisi veteen.
Jäälautat pusertuivat kohisten toisiaan vastaan ja kohottivat korkealle valkeita jääjauhemuureja. Patouma karttui ja vauhti väheni. Summattomat patoutuneet vesiröyköt olivat peittäneet alleen joen hietarannan, ja niemen niityiltä näkyi tällä puolen vain muutamia pajupensaita. Mutta ylempänä niemen kainalossa oli avoin vesi, missä purjehti jokunen jäälautta, silloin tällöin tarttuen kiinni pohjaliekoihin. Kylänniemen muulloin korkeata, jyrkkää äyrästä näkyi nyt vain verrattain matala kaista vedenpinnan yllä.
Eräs pitkä ukko-jäälautta raivautui verkkaan, mutta itsetietoisen varmasti röykkiön läpi, ja syöksi kärkensä sirpaleiksi sitä töyrästä vasten, jolla Jussa seisoi; ylös rannalle heittyi valkeina massoina heliseviä jäähileitä. Yläpää alkoi painua kylännientä kohti, — ja siinä virui jättiläinen, siltana joen yli. Vesi avautui alempana parissa paikassa ja kuohui mustina pyörteinä.
Jussa sitoi sukset jalkoihinsa ja laski menemään viivana yli jääsillan. Poro oikoi eteenpäin niin että irtain jääsohju roiskui suksenkärkien molemmin puolin.
— Mutta Herra Jumala, Jongo, miten te säikäytitte meitä! sanoi Elna.
"Miten te keksittekin tuollaista ilmeisesti hengenvaarallista?!"
— Näyttääkseni kuntoani — tietysti! — Ja sitten hän kuiskasi suomeksi ja leikkisällä äänensävyllä: "Ja suoraan puhuen: jos te ette olisi seisonut täällä, niin —".
— Niin mutta te ette saa enää koskaan panna henkeänne vaaralle alttiiksi minun tähteni. Toisin sanoen — —.
— Ei, neiti, ei se useammin tapahdukaan. Jussa kuuli itse äänensä äkkiä tulevan kovaksi; tuskallinen värähdys veti hermoja kireälle, eikä mielinyt päästää otettaan.
— Toisin sanoen — — —; ja hämmennyksessään Elna ei keksinyt selittävää ja sovittavaa sanaa.
— Ette kai aikone sanoa sentapaista, että toisin sanoen toinen asia on, jos minä saan teiltä erityisen suostumuksen pannakseni henkeni vaaralle alttiiksi teidän tähtenne?
Tämä raaka huomautus lannisti Elnan kerrassaan, juuri siksi, että hän itse niin sydämestään katuen tunnusti lausuneensa tyhmyyden.
Jussa sanoi hyvästin, nykäsi poron eteensä voimalla, jonka tuo kiihkeä kiepaus hänen sielussaan oli vetänyt kireälle, — ja meni.
XIII.
Elna ja Jussa istuivat niemellä kylän yläpuolella. He istuivat pajupensaitten suojassa, joita kasvoi niityn reunalla. Jokirannan leveä, matala hiekkareunus hohti auringonpaisteessa; pienet kissankulta-hiutaleet välkkyivät niinkuin se olisi ollut oikeata kultaa.
Hyvinvoivat mettiäiset pörisivät veltosti pajupensaitten keltaisten urpujen ympärillä ja nurmen kissankellojen yllä. Kesän iltapäiväaurinko heitti valonhäiveen puiden varjoonkin.
Jussa tunsi syvää tarvetta kiittää Jumalaa kesästä sekä neidosta, joka makasi kasvot hänen rintaansa vasten, ja jonka sielun kuuma kiintymys oli avannut kesän hänen mieleensä.
Mutta tähän suloiseen hiljaisuuteen hiipi arka nyyhkytys tytön rinnasta. Onnen ensimäinen oras on hento ja vilunarka kuin kukkanen. Se haavoittuu vilusta ja viimasta ja kuolee päivänpaisteeseen…
Jussa ei oikein tiennyt, miksi Elna itki; mutta häneen koski tämän väristys, ja hänen äänensä oli sumea, kun hän kysyi tytöltä: "Miksi olet niin surullinen, Elna?"
— Et saa pahastua siitä, rakas Juhani!… Minun täytyy sinulle sanoa jotakin. — Hänen hiljainen itkunsa muuttui taas araksi nyyhkytykseksi. — "Minusta tuntuu, että sinä joskus olet niin etäällä minusta, ja silloin minua aina niin ahdistaa!" — ja hän painautui Jussaan kiinni, niinkuin olisi pelännyt heidän välillään olevan tyhjän tilan.
Jussa ei aluksi voinut vastustaa mitään. — Häneen oli tullut jotakin jyrkkää. Heidän keskustelunsa olivat ennen olleet suruttomia, keveän välittömiä kuin valoisain öiden herkät unelmat.
— Sinulla on ikävä, Elna?
— Niin — en tiedä oikein… Rakas Juhani, älä suutu minuun! — Hän kävi Jussaa kaulaan ja katsoi häntä silmiin: "Kuinka tummat sinun silmäsi ovat, Juhani!… Lupaa minulle, ettet koskaan ole paha minua kohtaan! — Muistatko kuinka minä ensi kerran puhuin sinun kanssasi? — Muistatko että minä sanoin niin kovin haluavani päästä tänne, — vaikka minä melkein pelkäsin, minä pelkäsin tätä maata — ja ihmisiä, sellaisia kuin Biettar Oula… Myöhemmin en niin usein sitä ajatellut, — en ennenkuin keväällä tapasin sinut, — Juhani… salli minun sanoa se — en minä tuntenut ainoastaan iloa nähdessäni sinut jälleen. Pelkokin heräsi minussa, tuo lapsuuspäivien kummallinen pelko. Mutta se selvisi minulle täysin vasta silloin, kun sinä ajoit jään yli ja suutuit minulle eräistä sanoistani, jotka minä tulin ajattelematta lausuneeksi. Sinun silmiisi tuli niin peloittavan kova kiilto. — Ei minua pakoittanut pyrkimään sinun luoksesi vain katumus siitä, että olin pahoittanut sinua… Minun oli silloin niin paha olla! — Ei minua pakoittanut vain katumus… Sinä olit — niin en minä tahdo verrata sinua käärmeeseen; mutta minä olen kuuluit tai lukenut pikkulinnuista, jotka lentävät suoraan käärmeen kitaan, — vaikka pelko pidättääkin heitä. Mutta ehkäpä pelko juuri ajaakin ne tuohon hirmuun. Minä en pelännyt enkä pelkää sinua, en niin. Mutta tuska, tuska, Juhani! Se ei jättänyt minua, ei antanut hetken rauhaa! Mutta sinä olit paha silloin kun jätit minut —; minä olin ehkä naurettava ihmisten nähden, mutta en minä siitä välittänyt. Papinrouva koetti puhua järkeä minulle. Järkeä! Mitä minä järjestä välitin! Silloin tällöin minä näin vilahduksen sinusta, ja aina minusta näytti, että sinulla oli ympärilläsi jotakin, jota minä en oikein osaa selittää. Niin, se oli jotakin tästä yksinäisyydestä; se sai minut ikäänkuin merikipeäksi".
Ja hän painautui taas väristen Jussaan. "Ja kuitenkin — kuitenkin minä rakastan sinua toivottomasti! Ehkä minun tuskani tuleekin siitä, — ja siitä, että sinä joskus olet niin äärettömän kaukana minusta!… Kunpa sinulla ei olisi ympärilläsi tuo hirveä autius!"
Hän vaikeni. Mutta Jussa ei halunnut sanoa mitään.
Heräät näkemään ihmeellisen kauas ympärillesi, kun elämänvirtasi äkkiä tyrskähtää routakerrokseen.
Jussa ajatteli Elnaa. Hänen juurensa olivat rodussa, joka oli maailman kaunein ja vyöryi kuin majesteetillinen virta yli maanpiirin, ja hallitsi sitä valoisina jumalina. Ja hän ajatteli Jäämeren-läheisten synkkien erämaametsien yksinäisiä majoja ja savuttuneita tupia ja ihmisiä, jotka niissä asuivat. Hän itse oli syntynyt pimeänä syysiltana, hänen äitinsä oli silloin nyhtämässä jäkälää tuolla metsämäellä. Heidän oli täytynyt jäädä yöksi sinne, ja pimeyttä saivat hänen silmänsä ensimäiseksi imeä itseensä… Oliko meri vyörynyt pusertavan raskaana Elnan silmiin?
— Juhani! — Rakastatko minua? Oo, sinun täytyy rakastaa minua!… Muistatko kuinka minä kerran vihdoin tapasin sinut täällä metsässä? Minä toivoin olevani kaukana täältä, ja sitä kai sinäkin toivoit. Mutta me emme päässeet toistemme ohi. Sinä olit niin suuri ja voimakas ja synkkä, kun sinä äkkiä ilmestyit viidakosta! Muistatko kuinka minä vapisin, kun sinä tartuit minun käteeni? Kyynelet tulivat minun silmiini; en minä itkenyt, — mutta se vaikutti minuun niin hirveän äkillisesti.
— Minä näin sinut, Elna, sen päivän edellisenä yönä. Varhain aamulla sinä kylvöit aamukasteessa papin puutarhan nurmikolla. Sinulla oli ylläsi sinertävä vaippa.
— Näitkö todella minut?! — Etpä tehnyt silloin kauniisti, Juhani. — Hänen kasvoilleen ja kaulalleen virisi punainen rusotus, ja hän hymyili yht'aikaa hämillään ja nauttien.
— Sinä olit kaunis, Elna, seisoessasi hetken katsoen suoraan aurinkoon. Sinun tukassasi ja sinun sinervällä vaipallasi välkkyi kastepisaria.
— Olinko minä kaunis? — Rakasta minua, Juhani! Sinun täytyy rakastaa minua!
Hänen hihansa olivat työntyneet ylös. Jussa tunsi valtasuonen lyönnin siinä valkoisessa käsivarressa, joka kiertyi hänen kaulansa ympäri, ja hän näki vaalean naisen nuoren ruumiin huokuvan keveän kesäpuvun sisällä.
— Aurinko ja ilma oli niin lämmin sinä yönä; minä en osannut nukkua. Minä ajattelin sinua ja lämpenin yhä siitä. Minun täytyi kylpeä aamukasteessa, se oli niin ihanan viillyttävää.
Sitten he taas vaikenivat.
— Sinä ehkä vihaat minua, Juhani?
Ei Jussa siihenkään vastannut. Sensijaan hän kysyi: "Millaiseksi olet ajatellut meidän suhteemme? Sano minulle, Elna!"
— Suhteemme! Suhteemme!… Niin, tosiaan — emmehän ole siitä koskaan puhuneet. Voitko sitä ymmärtää?! Miksi emme ole koskaan siitä puhuneet?
— Kai siksi, ettei meidän välillämme koskaan ole ollut mitään suhdetta. Ja tuskin koskaan tulee.
Elna tuskin itsekään huomasi, että hänen rinnastaan nousi vapautumisen huokaus. "Mutta minä tahdon viedä sinun rakkautesi mukanani, kun lähden täältä, — koko sinun rakkautesi, Juhani!"
Mutta kumartuessaan tavoittamaan Jussan katsetta, hän tempautui kiivaasti taaksepäin: Jussan silmiin oli tullut teräksenkova loiste.
— Juhani!
— Matkustatko sinä jokea myöten, Elna?
— Kyllä! — Enkö ole sitä jo sanonut sinulle?
— Et, — et ole sanonut… Et ole sitä sanonut minulle ennen. Etkä olisi nytkään sanonut, ellen minä itse olisi sitä kysynyt sinulta… Mieleeni juolahti kysyä sitä.
He vaikenivat. Elna nyki hermostuneesti ruohoa.
Sitten hän sanoi: "Vouti kuuluu olevan kesäloman matkoilla etelässä". — Vai niin! — Seurasi kiduttava vaiti-olo. Sitten Jussa sanoi: "Hän asuu jokisuulla. Minä olen nähnyt hänet vain kerran. Kerran vuosia sitten, kun hän oli vähällä tuomita Biettar Oulan, — hänet, jonka sinä kerran sanoit lumoavan metsän vain kulkemalla sen läpi".
— En minä matkusta jokea myöten häntä tavatakseni.
Mutta Jussa ei vastannut mitään.
— Juhani! huudahti Elna, ojentaen pelokkaana kätensä hänelle. "Sinä et saa olla paha minulle! Sinä et saa olla paha tällaiselle tyttöraukalle!"
— Jos sinä pelkäät minua, niin saat mennä. Ja sydämellinen kiitos seurastasi, Elna! — Hän pusersi Elnan kättä lämpimästi. "Pahasta välttyy parhaiten pakenemalla sitä".
Elna vaipui hänen syliinsä kiihkeästi itkien. "Ei, — ei voi olla totta, että meidän nyt on erottava ainiaaksi, — ei ainiaaksi, Juhani!… Auta minua, Jumalani! Minä en voi elää sinutta, Juhani! En voi. Minun sieluni nääntyy, ja minä kuihdun nuorena, elävänä. — Älä katso noin minuun! Ole hyvä minulle, Juhani!"
Hän vaipui maahan, silmät sulkien. "Anna minun suudella sinua vielä kerran!… Tunnustele, kuinka minun sydämeni lyö!… Minä luulen olevani sairas. Älä ole minulle paha!… Oh ei, on aivan turhaa vaatia sinulta sellainen lupaus. — — Hivele myös minun otsaani!… Kiitos!… Kaulus on kiinni; minä aukaisen sen itse… Sinun hengityksesi lämmittää niin ihanasti minun rintaani!… Kiitos, Juhani, kiitos siitä, että olet hyvä minulle!"
* * * * *
Jussa istui taas yksin. Ja hän istui kauan.
Paha ajatus ja kova sana syöpyy rakastavaan ihmiseen kuin hullun eläimen purema. Häntä kalvaa polttava sovinnon jano; mutta kohta kun se tuntuu lähenevän, hän vetäytyy arkana takaisin…
Jussa havahtuu, kuullessaan sauvointen kolinaa veneenreunaa vasten.
Hän katsoo ylös.
Tuolla alempana toisella puolen sauvoo mies ja nainen venettä niemenkären ympäri ylöspäin leveätä, tasaisesti juoksevaa jokea. He ovat juuri päässeet siihen, missä ulkoneva hietasärkkä kapenee niemenkären alapuolella, kohoten ja jyrkentyen ylöspäin samalla.
Mies, jolla on valkea paita ja nivusilla punainen kudottu vyö, seisoo hoikan, matalapohjaisen ja korkeakeulaisen veneen perässä; veneen uusi runko paistaa auringossa ohuen, kuultavan tervan läpi punaiselta. Nainen seisoo kokassa. Hänen hyvin lyhyt, juovikkaasta patjanpäällys-kankaasta tehty nuttunsa on edestä märkä rinnoille saakka. He soutavat tahdikkaasti, vetävät kaikki kolme tarkkaan laskettua otettaan pitkin valkeita, sileitä, pitkiä sauvoimiaan sekä työntävät harjaantuneiden voimien painolla, niin että virta kuohuu kokassa, ja aallot hyppivät sihisten rannan sorassa.
Hietasärkästä kaikuvat heidän äänensä, sauvointen säännölliset iskut veneenreunaan sekä kiiltäväin läkkiastiain räminä. Heillä on matka karjamajoille.
Pääskyset ovat kaivaneet pesäreikiä hietasärkkään, aivan rehevän kanervikon reunaan, joka riippuu siihen kietoutuneista koivun- ja katajanjuurista. Pääskyset suhahtelevat sisään ja ulos ja mässäilevät sääski- ja kärpäsparvien kimpussa.
Veneen nostattamat aallot särkevät joenäyrään, metsän ja tunturiharjanteen kuvastuksen, joka värähdellen sukeltaa loistavan sinervään veteen.
* * * * *
Seuraavana päivänä Jussa kulkee alaspäin kylää, joka lepää kesän hiljaisuudessa. Lapset ja vanha väki ovat karjamajoilla. Tukinuittajat ja turskanpyytäjät eivät vielä ole kotiutuneet merenrannikolta. Lohenpyytäjät ovat lähteneet ylemmä jokea.
Naiset istuvat paljain jaloin avointen ikkunain ja ovien ääressä, kehräävät villaa ja kutovat sarkaa. Tuulotetuista ja pestyistä seinistä kaikuvat äänet sekä kangaspuiden hilpeä helske. Välistä leyhähtää tuuli ja niittyjen heinä karehtii auringon välkkeessä.
… Kääntyisikö hän kuitenkin takaisin sanomaan Elnalle hyvästi?
— Oh ei…
Hän makoilee niemellä kylän yläpuolella, ruohikossa. Hän ei ole joenäyräältä etempänä kuin että voi nähdä joen, jos nousee ylös… Nyt hän kuulee aironlyöntejä. — Mitäs jos hän menisi rannalle sanomaan Elnalle hyvästi? — Oh ei…
"Soutakaa rantaan!" hän kuulee Elnan sanovan kyytimiehille. Jussa juoksee etemmäs metsään ja piiloittautuu.
Vähän ajan kuluttua tulee Elna joenäyräälle, tähystää hetken jännittyneenä siihen paikkaan, missä Jussa on maannut… ja juoksee taas alas.
XIX.
Vuosien kuluessa Lasse tuli yhä vaateliaammaksi. Ei hän kyllä koskaan uhannut; hänen ärtymyksensä siitä, että hänet oli kuitattu kolmella vasalla ja yhdellä kehnolla vaatimella, ei koskaan jaksanut kokoutua sellaiseen voimainponnistukseen, jonka olisi täytynyt purkautua vimmaiseen kiukkuun. Tämä häneen syöpynyt katkeruus oli voimatonta, mutta sen pohjalla hän kuitenkin — ja juuri sentähden — sai säilytetyksi kylmäkiskoisuutensa Biettar Oulaa kohtaan. Muori Biettar oli kyllä pitänyt hänet rajoissa niinkauan kuin oli hyvässä voinnissa. Mutta sitten kun hän alkoi raihnastua, pääsi Lasse väljemmille tiloille, ja hänen niljakasta myrkkymieltään kutittivat yhä muistot ämmän hävyttömästä omavaltaisuudesta, painaen oman erikoisen leimansa hänen koko katsantoonsa, kaikkiin hänen toimiinsa, jotka hän suoritti tympeällä, koneellisella kuuliaisuudella.
Ja hänellä, jolle ei koskaan ennen elämässä oltu suotu valtaa vieraaseen ihmiseen, hänellä ei ollut varaa hellittää hiukkaakaan otettaan Biettar Oulasta. Jos hänessä olikin alkuaan ollut hiven ihmisrakkautta, niin se kuoli tähän koiranpuremaan, — ainakaan Biettar Oulaa kohtaan sitä ei enää ollut. Nyt hän oli rautana vahvimman miehen kaulassa, minkä tunsi; ja nyt hän puristaa! Ja vähitellen hän alkoi itsekin käsittää, että juuri tuo veretön, tummanharmaa, jota hänessä voitiin vain aavistaa, mutta joka ei koskaan näkynyt pinnalla, — että juuri se oli puristimena. Ja sensuuntaiset lahjansa hän käytti parhaansa mukaan.
Tämä hänen olemuksensa esti Biettar Oulaa ajoissa käymästä häneen käsiksi. Siinä oli jotakin, minkä Biettar Oula oli toivonut ajan mukaan häviävän. Hän ei ollut tottunut mairitteluun eikä pikkumaiseen, epäluuloiseen vaanimiseen. Hän oli tottunut halveksimaan kateutta ja muuta sellaista.
Mutta Biettar Oula ei ollut muistanut sitä, mitä hänessä oli tapahtunut Lassen ollessa poissa.
Idun nykyiseen heikkouteensa Lassea kohtaan hän sai jo käräjäkuulustelun aikana. Hänelle oli pistävä piikki, että oli joutunut niin likelle pakollista väärän valan tekoa. Silloin hän oikeimmiten ensi kerran teki tuttavuutta pelon kanssa. Ja jo ensi yönä heräsivät pieninä pistoksina pahat aavistukset, että Lassesta koituisi hänelle tukala vastus. Sittemmin hän puhalsi ne pois. Tyhmiä kuvitelmia! Mutta — joskus hän kuitenkin unohtui seisomaan hiirenhiljaa ja miettimään tätä Lassen kohtaa.
Lasse tuli — ja pistokset lisääntyivät, melkein Biettar Oulan tietämättä.
Tämä epäilysten koverrustyö jatkui vuosikausia hänen sisällään.
Mutta kun hänen maineensa sitten äkkiä muuttui — sekin hänen tietämättään —, ja hän nousi arvosta toiseen ja päätyi lautakuntaan —, silloin hänestä tuli valpas, varovainen, herkkätuntoinen, vieläpä epäluuloinenkin. Ja silloin hän alkoi tajuta, kuinka hirveän paljon Lassen pahat silmät ja niljakas olento olivat tuhonneet hänen vastustusvoimaansa. Hän oli menettänyt kaiken itsehillitsemisvoiman ja tajun keinojen vaikutuksesta: hän tuhlasi Lasselle lahjoja ja naurettavia huomionosoituksia — vaikka hänellä oli enemmän kuin tarpeeksi kokemusta siitä, ettei enkelinkään hyvyys pystynyt Lassen läpäisemättömän paksuun jäisen tunteettomuuden kuoreen, — päinvastoin liitti uusia kerroksia siihen.
Hän tuli neuvottomaksi ja väsyi, haparoiden etsiessään keinoja Lassen kurissa-pitämiseksi. Vihdoin tapahtui Biettar Oulalle jotain eräänä yönä.
Hän oli kauan valvonut makuullaan; viime aikoina häntä oli alkanut vaivata unettomuus. Nyt hän makasi aivan jäykkänä, joka lihas jännitettynä. Silloin hän alkoi tuntea hitaita värähdyksiä, — ne olivat niinkuin seinäkellon hiljaista kehräystä, kun se alkaa lyödä —, ja äkkiä hän tunsi väkevän nykäyksen, silmien ohi vilahti valo, — oliko se salama? Hän nousi, laski käden sydämelleen vakuuttautuakseen että eli vielä, — tuiotti ympärilleen… Kyllä hän oli teltassa, — ja Elle huokui rehevänä, rauhallisin henkäyksin hänen vieressään…
Seuraavana yönä hän makasi samaten ja odotti tuskallisena, että edellisen yön tapaus uudistuisi. Mutta hän koetti maata silmät sulettuina: ehkä uni sentään ehtisi ennen… Silloin hän näkee harmaan pilkun; eikö hän makaa silmät sulettuina? — Kyllä… Mutta hän näkee kuitenkin harmaan pilkun pimeässä, kappaleen matkan päässä silmistään… Äkkiä se siirtyy likemmäs, muuttuen samassa Lassen kasvoiksi, — niissä silmät verestävät ja ne ovat kuihtuneemmat ja harmaamman verettömät kuin koskaan… Hetken päästä ne muuttuvat Biettar Oulan omiksi kasvoiksi, yhä ollen kuihtuneet ja verettömät…
Hän nousi ähkien. Elle heräsi: "Mitä nyt, Oulatsham?"
Biettar Oula ryömi Ellen peiton alle ja kätki kasvonsa tämän syliin, pelokkaana ja vavisten kuin pieni lapsi…
Näihin aikoihin palasi hänen muistiinsa myöskin eräs vanha elämys. Siitä oli jo monta monituista vuotta, eikä hän ollut sitä koskaan ajatellut. Mutta nyt se tuli, ei vain muistona, vaan tuoden mukanaan koko pusertavan voimansa… Hänelle tuli jälleen halu repiä Ellen sieramia, puristaa häntä reidestä ja hän kuvitteli mielessään, kuinka voudin luut ruskaisivat, jos hän… Mutta sitten hän pelästyi: hän ei voinut vakuuttautua siitä, että hän itse suoriutuisi voittajana taistelusta. Hänen ajatuksensa rohkeus horjui joka hetki, — ja seuraukset nostivat päätään ilkeinä kuin aaveet… Oh ei! Hän toivoi voivansa välttää sellaista…
Olkoon! — — Vouti oli ottanut Hukan tyttären Jussalta. Kaikki ihmisethän olivat kertoneet, että Elnasta tulisi Jussan vaimo… Kuka tiennee! — — —
XV.
Eräänä syksynä he majailivat karjoineen muutaman tunturijärven rannalla, lähes kymmenen penikulmaa etelään kylästä.
Eräänä iltana vaikenivat paimenten joikaukset.
Vanha muori Biettar makasi viimeisillään.
Porojen liikunta teltan ohi ilman paimenten tavallisia huutoja kuulosti niin synkältä — niinkuin aaveitten huounta —, ja vahvensi hetken vakavuutta.
— Etkö voi joikua vähääkään! — Girjes! Hus! — Muori hosui sauvallaan ja raapi paksukarvaisia poronnahkoja, joihin hän oli kiedottu.
Andi — pikku Andiksi häntä vieläkin kutsuttiin — istui takan toisella puolen. Joka kerta kun tuoreilta käryävien koivunoksien savu tuprusi kokoon, hän katsoi ohi padan. Mutta isoäidin silmät kiilsivät niin jäykkinä mustaa teltanseinää kohti. Nyt aikoi Andi koettaa olla katsomatta enempää. Ja hän istui nurpolla nenin ja surkeannäköisenä, eikä hänen silmiinsä noussut kyyneleitäkään.
Elle istui käsissään Uusi Testamentti ja virsikirja.
Revontuli-kielekkeet värähtelivät suuria kaarroksia tehden taivaalla.
— Nyt taivas palaa! — Paetaan! — Ja muori Biettarin silmät tähystivät ylös savuaukosta.
— Sotke veri lumeen, Oula!… Hävitä kaikki jäljet! Osaatko muuttaa merkin? — Etkö? — Leikkaa sitten korvat pois!
Biettar Oula kalpeni. Nämä sanat olivat aina olleet äidin suussa, joka kerta kun he entisaikoina olivat teurastaneet muiden poroja.
— Lue Testamenttia, Elle!
Elle lehteili kylmin sormin likaista kirjaa. Mutta savu karvasteli silmiä ja valo oli heikko, eikä Elle ollut kirjaan kajonnut rippiaikansa jälkeen.
— Etkö edes voisi hiukan rukoilla? Jaa — mutta… ei hän keksinyt yhtään rukousta, jonka olisi osannut ulkoa.
— Mutta sano hänelle joku Jumalan sana! Kunhan hän vaan tapaisi jonkun!
— Emmekö veisaa virren, Elle?
— Vain "Herra, Luoja taivasten". He taisivat sen kumpikin hyvin.
Mutta vain yhden värsyn.
— Minusta meidän pitäisi se laulaa uudelleen, sanoi Biettar Oula. He lauloivat sen neljästi ja heidän sydämensä lämpeni.
Kunpa he nyt osaisivat sanoa vielä jonkun Jumalan sanan!
Elle alkoi "Isämeitää". Ei hän kyllä kaikkea ehtinyt muistella; mutta enimmät hän sentään sai sanotuksi…
— Jeesus, kuului hiljaa muorin huulilta.
Ja juuri kun Biettar Oula avasi teltan oven, noutaakseen hiukan puita, veti vanha muori Biettar viimeisen henkäyksensä; samalla puhalsi kylmä syksyn viima lakeudelta hänen vuoteensa yli.
— Eikö hän sanonut Jeesus?
— Sanoi!
— — —
Ei ollut vielä rekikeli, ja hankalata oli saada ruumis kuljetetuksi kylälle.
Pari päivää kuoleman jälkeen laskettiin muorin maalliset jäännökset ahkioon ja haudattiin ylemmäs eräälle kivikkorinteelle.
Hänen vanha palvelijansa Aslak luki hautausluvun virsikirjasta. Sitten hän rakensi kivistä korkean kummun ruumiin yli, jotta pedot eivät kävisi sitä syömässä.
XVI.
Oli ollut roskailmat jonkun aikaa. Ja kun kylmeni, niin lumisohju hyytyi jääksi jäkälän yli. Eläinten oli hankala löytää paljaita paikkoja ja ne harhailivat yltympäri tuntureilla järven seutuvilla.
Eräänä muori Biettarin kuoleman jälkeisenä päivänä Biettar Oula ja Lasse seisoivat teltan ulkopuolella. Lassen piti lähteä paimeneen, mutta vitkasteli tapansa mukaan viimeiseen asti.
Vihdoin Biettar Oula sanoo: "Näetkös nuo porot tuolla kukkulalla järven toisella puolen? — Olisi ehkä paras ajaa ne järven eteläpäähän. Siellä on parempi paimentaa".
Jaa — niin — täytynee kai hänen se sitten tehdä… "Kai jää on jo niin vahva, että minä pääsen siitä yli".
Biettar Oula puri hampaansa yhteen. Ajatukset, joita hän viime päivinä oli hautonut, olivat äkkiä toteutumaisillaan, vieläpä ennenkuin hän oli ehtinyt oikein läheisesti tottua niihin.
— Kyllä, kyllä, aivan varmaan. Ääni petti; hänen täytyi niellä sanat.
Lasse alkoi mennä jään yli. Askeleet tuoreessa lumessa pitenivät pitenemistään. Biettar Oula seisoi katsellen. Jäältä kuului lyhyitä kumahduksia, jonkun kerran pitkällistä ratinaakin… Biettar Oulaa värisytti.
Lasse lähestyi jo toisella puolen kohoavaa jyrkkää kallioseinää… Silloin juoksee Biettar Oula alas rantaan ja koettaa vetää henkeä huutaakseen Lasselle, että hänen täytyy kääntyä takaisin, — — — mutta ääni ei pääse kurkusta, — hän lysähtää kokoon ja saa esiin huudon samassa hetkessä, jolloin jää murtuu… Lakki jäi kellumaan aukkoon, ylös kohoilevat poreet sitä pyörittelivät hiljakseen… Ja sitten kaikki pysähtyi. Kallioseinän alla oli vettä syvältä.
XVII.
Huuhkaja on avaruuden hiljaisia. Se on ylevä yksinäisyydessään, ja sen lähestyminen ihmisten ilmoille tietää pahaa. Sillä se tulee muistuttamaan ihmistä: "muistathan sen rikoksen!"
Biettar Oula, joka nyt oli alkanut arkoa ihmisiä eikä koskaan saapunut telttaan ennen myöhää yötä, istui eräänä iltana hämärissä erään korkean kivikkorinteen reunalla, joka laskeutui jyrkästi jokea kohti. Pimeys oli jo täyttänyt laakson; mutta myöskin lakeudella valo kokoontui yhä enemmän läntisen tunturiharjanteen ylle kellanvihreäksi, ja välimatkat kaikkialla lyhenivät.
Biettar Oula on kivikkorinteen reunalle koonnut suuren kasan kuivia, tervaisia honganjuuria. Kammotus voi tulla, ja tuli on hyvä turva, kun pimeys peittää lakeuden…
Kuuluu kumea, pitkä "huhuhuu". Biettar Oula nostaa silmänsä ja näkee säihkyvän silmäparin korkealta, rinteen reunalla kasvavan tuultentuivertaman hongan latvasta…
Huuhkaja siellä on. Ja sen ääriviivat piirtyvät, suurina kuin kotkan, yönharmaata taivasta vasten. Se istuu järkähtämättömän hiljaa, mahtavaan höyhenpukuun kietoutuneena. Tasainen rinta loistaa harmaalta kuin kuolleen kuultava iho, ja ihmisennäköisten kasvojen hehkuvat silmäterät tähyävät hellittämättä jyrkänteen reunalla istuvaa suurta olentoa. Huuhkaja kääntää hiukan päätään ja silmäterien viistosäteet värähtävät vähän — ja kaikki liikunta lakkaa taas, niin että miestä alkaa ahdistaa…
Hänen rintansa täyttää vapistuttava halu rikkoa tämä autio kuolonhiljaisuus suuren eläimen pauhaavalla mylvinällä… Mutta rinnasta ei lähde mylvinää, ja hänen täytyy vaieta…
Vihdoin huuhkaja nousee siivilleen ja liitää aavemaisen ääneti laakson sumeaan yöhön…
Se on kuolon kutsu. Kolmannen kerran se tulee seurassaan ikuisen pimeyden herra…
Lakeudelta kuuluu kohua. Siellä tulee syysmyrsky.
Biettar Oula hoippuu juurikas-kasan luo. Hän raapaisee tulitikulla tulta housuistaan, kipinä syttyy pimeyteen ja tuikahtelee hänen tärisevien kämmentensä välissä… Hän sytyttää kasan… Syysmyrsky tulee ja hulmuttaa nuotionliekit suurina, kiivaina aaltoina valtavasti paisuvia savupilviä kohti, joihin heiastuu punainen loimotus. Nuotion ahjossa paukkuu ja säkenöi, ja koirain ulvonta laakson toiselta puolen viiltää surkeana pimeyden läpi…
Tulen loimo kajastuu kauas laakson ylle tummuuteen ja pyyhkii myös jyrkkää rinnettä, joka näyttää häilyvän kostean välkkyvänä syvällä pimeydessä.
Biettar Oula hyppii ja huitoo rovion ympärillä, veri kiertää suloisen levottomana suonissa… "Jää on vahva", kuiskaa hän myrskyyn, joka ulvoo laakson puiden yllä ja viheltää kuin huilu jyrkänteen ohuissa, kuivissa pensaissa…
Se valittaa huojuvassa metsässä ja huokuu pimeydessä.
— Minä olen tappanut hänet, kuiskaa hän myrskyyn, ja hulluus hehkuu hänen silmissään, kun hän ryntää edes takaisin häilyvien liekkien läpi… Hän pysähtyy kuuntelemaan. "Nyt minun sanani purjehtivat myrskyn mukana". — Hän painaa korvansa maata vasten ja kuuntelee. "Kunhan ne vaan eivät tapaa ketään!… Hys!"
— Nyt ne räpyttelevät erääseen ikkunaan!… "Kenet sinä olet tappanut? — Kenet sinä olet tappanut, Biettar Oula?" — Mutta Biettar Oulan sanat eivät puhu enempää. Ne vain makaavat lattialla, ja kun vouti sytyttää tulitikun, ei hän näe useampia sanoja kuin "minä olen tappanut hänet"… Mutta seinällä hän näkee sanat "jää on vahva". Ne ovat paukahtaneet siihen niin kovaan, että säkeniä sinkoilee ympärille…
Silloin Biettar Oula kuiskaa myrskyyn:
"Jos sinä annat minut ilmi, niin minä vedän ytimen sinun luistasi!"…
Väki, jolla oli teltat laakson toisella puolen ja jonka koirain ulvonta oli herättänyt, seisoo kauhuissaan katsellen hulmuavien liekkien ympärillä riehuvaa olentoa.
Äkkiä rovio putoaa alas jyrkänteen reunalta ja ahjo hajoaa pitkin rinnettä ja sammuu pitkänä juovana pimeyteen. Vyöryvän kivilohkareen jyminä kaikuu ukkosena jyrkänteeltä, ja jää murtuu ja vesi kuohuu ja särkee peitteensä mylvähtäen, ja sen huounta leviää värähtelevinä aaltoina jään alitse ja ylitse, kaarena ylt'ympäriinsä, hukkuu tuolla, mutta herää jälleen kauempana, palaa takaisin lähtökohtaansa nostaen ilmoille uusin voimin suuren, parkuvan ärjynän. Tuo kuollut vesi, joka äsken päilyi niin raukean tyynenä jään alla, nousee kuin tukehtuva ja riehuu hengästyneenä, kunnes vähitellen raukenee jälleen… Sitten kaikki vaikenee. Mutta vielä kerran kuuluu alempaa viiltävä suhina, — ja viimeisen, värjyvän kaiun vanavedessä saapuu rinteeltä uusi ääni, johon aaltojen huounta sammuu, nousee hurjaksi huudoksi, yllyttäen koirat ulvomaan mukanaan, ja syytää myrskyn tohinaan jumalattomia sanoja…
XVIII.
Myöhään eräänä talvi-iltana istui Jussa ikkunan ääressä, katsellen ulos. Suuren kivikirkon ympärillä pistää lumesta siellä täällä esiin vinoja puuristejä. Hanki ulottuu melkein kirkon kapeisiin ikkunoihin saakka ja sitä on katolla paksuna peitteenä.
Koivut koettavat kiivetä laaksonseinämää ylöspäin; mutta lumi ikäänkuin painaa ne alleen maahan, ja hanki saa kietoa syliinsä koko matalan, piiloon kutistuneen harjanteen ja lakeuden.
Talvitie, joka kulkee pienen laakson läpi, on myös puoleksi lumen peittämä. Niillä parilla perheellä, jotka asuvat kauempana kirkon pohjoispuolella, ei ole monesti asiaa ihmisten ilmoille. Melkein kaikki Jussan seurakuntalaiset asuvat nimittäin alempana, suuren rajajoen varrella, peninkulmien laajuisella alueella.
Niin hän on istunut joka ilta viime syksystä alkaen, jolloin hän tuli tähän virkaan, — kuulostanut ääniä, halunnut kiihkeästi särkeä hiljaisuuden omalla äänellään, mutta ei ole koskaan tullut tehneeksi sitä…
Kun sitten tuo pakahduttava huutamisen halu jälleen palaa, käy hän avaamassa ruokasalinoven, kuullakseen vanhan suomalaisen palvelijattaren laulavan kyökissä hengellisiä lauluja. Kuten vanhat, kuluneet virka-huonekalut, niin hänkin on joutunut perintönä papilta toiselle, joista jok'ikinen on täällä ollut vain vierailemassa.
Hetken kuluttua hän jälleen menee ikkunan ääreen istumaan.
Vanha Marja on mennyt maata, ja täysikuu on juuri kohoamassa harjanteen takaa.
Ja Jussa istuu vielä pieniruutuisen ikkunan ääressä.
Kirkon suuresta varjosta erkanee äkkiä esiin pieni kieleke, joka liikkuu nykäyksittäin eteenpäin maata pitkin yli lumen, kadoten sitten tornin pitkään varjoon.
Jussaa ahdistaa näky.
Kirkonaidan vieressä seisoo eräs mies, pannen liekaan poroa. Hän sitoo sukset jalkoihinsa ja suuntaa kulkunsa suoraan pappilaa kohti.
Tuo pitkä, kömpelö olento tulee aivan ikkunan luo.
Jussa nousee.
Mies pysähtyy ja katsoo sisään. Huurteisten kulmakarvojen alta hehkuu katse, jonka Jussa luulee tuntevansa.
Jussa koettaa avata kiinnijäätyneen ikkunan; mutta mies viittoo kieltäen. "Hys!" — Hän painaa kasvonsa kokonaan ikkunaan… "Oletko yksin, Jussa?" kuiskaa hän.
— Olen. Biettar Oulahan siellä?… Mene ovelle, minä tulen päästämään. — — —
Biettar Oulan nyyhkytykset olivat vähitellen muuttuneet hereäksi, hillityksi itkuksi. Sanat nytkähtelivät ylös kurkusta; ne painuivat ja nousivat jälleen, nostaen samalla näkyviin hänen elämänsä suurta, märkivää ajosta. Tuo suuri, voimakas mies ei ollut itkenyt lapsuudestaan saakka, ja hänen itkunsa oli nyt sitä väkivaltaisempi ja tuskallisempi…
— — — "Minä olin huutamaisillani häntä kääntymään takaisin; mutta niinkuin jokin olisi salvannut minulta hengen rintaani, minä olin tukehtumaisillani… Ja paha ajatus se varmaan tukahdutti hänen äänensä… Ajatus, minun paha ajatukseni se tappoi hänet! — Aina minä tähän samaan johdun, jos kuinka koetan syitä vainuta!… Enkä minä enää kauemmin voinut kestää. En voinut, Jussa! Minun täytyi tulla tänne. En uskaltanut mennä oman papin luo. Ja sinuthan minä olen tuntenut pienestä pitäin".
He olivat sammuttaneet lampun, ja kuu paistoi hänen kalpeille, kuihtuneille kasvoilleen, hänen istuessaan lattialla, nojaten päätä Jussan polviin.
— Et sinä siksi, että sinun syntisi — tämä sinun paha ajatuksesi, josta puhuit — sellaisenaan olisi pahempi kuin meidän syntimme ja ajatuksemme useimmiten, — et sinä siksi ole kärsinyt niin paljon. Vaan siksi, että sinun mielesi oli sairas silloin, koko sinun sielusi oli hellä ja arka, ja jokainen ajatus iti omassatunnossasi kuin rikkaruohon siemen mehevässä mullassa… No niin, synti olkoon synti! — Mutta ole vakuutettu siitä, että se synnin hirmu, joka sinua on hävittänyt, se on nostanut sinua Jumalan puoleen, niinkuin ankara hyökyaalto, joka huuhtoo hukkuvaa ihmistä ja kuljettaa sen rantaan… Etkö itsekin tunne nyt olevasi likempänä Jumalaa?
Kyllä. — Biettar Oula tunsi. Kun hän lähemmin ajatteli, niin hän huomasi varmasti olevansa tiellä Jumalan luo.
Ja he laskeusivat polvilleen ikkunan pieleen ja rukoilivat Jumalaa.
— Ja luuletko, että minä nyt voin nauttia Herran-ehtoollista?
— Juuri nyt sinä voit.
Jussa vaihtoi päälleen papinpuvun, ja molemmat läksivät kirkkoon…
Biettar Oula laskeutui polvilleen alttarin eteen.
Suuressa, synkässä kirkossa paloi vain alttarilla kaksi kynttilää. Kylmä tuulenhenki kiersi alttarille, leyhytti liekkejä ja muutti harmaaksi huuruksi papin sekä Biettar Oulan lämpimän hengityksen. Suuri, autio, korkeakaarinen temppeli kaikui papin selkeästä, hillitystä äänestä, kun hän lausui asetussanat. Yön vakavuus, yksinäisen miehen sielunhätä sekä toimituksen pyhyys herätti sielua ja lämpöä hänen sanoihinsa.
Ja kun kuuluivat sanat: "Niin hän otti myös kalkin", niin Biettar
Oulan kasvoja valaisi tyyni selkeys…
— — —
Jo ennen aamunkoittoa lähti Biettar Oula. Hän ajoi joen jäätä ylöspäin.
XIX.
Jussa sai äkkiä heränneen papin maineen. Hän kasvatti runsaan, mustan tukkansa pitkäksi, ja joka sunnuntai näyttivät hänen kasvonsa yhä laihtuneen ja kalvenneen ja ikäänkuin loistavan salattua, kalvavaa iloa, minkä synnytti hänen yksinäinen elämänsä autiossa seudussa. Hänen tyyni, sydämellinen hyvyytensä ihmisiä kohtaan, joita hän joskus tapasi, sai kyllä heidät viihtymään hänen lähellään, mutta he eivät kuitenkaan tunteneet siinä tuttavallisuuden vapautta: hänen katseestaan ja olennostaan loistava itseensä painunut erakkuus ei koskaan vetänyt oikein lähelle…
Mutta eräänä sunnuntaina — oli kevätpuoli — seurakunnasta näytti, että hän kerrassaan horjui levottomuudesta, salatusta levottomuudesta. Mitä hänelle oli tapahtunut? Hänen sanansa olivat hillittömät, usein kovat, eivätpä aina aivan kristillisetkään; hän puhui asioista, joista ihmiset eivät mitään ymmärtäneet, ja se herätti mielipahaa. Papin ei pitäisi kopeilla sillä, että tiesi hiukan enemmän kuin oppimaton rahvas. Papit, jotka olivat oikeansuuntaisia ihmisiä, eivät koskaan alentuneet sellaiseen…
Jussa oli kuullut jotakin Elnasta.
Tuo epämääräinen huhu, joka oli saanut uudelleen heräämään hänen juurevat nuoruusmuistonsa, kaiveli hänen sisuksiaan, niin että hän horjui kuin humalainen ja saarnasi seinille: — se käänsi esiin muistojen etäisimmät sopet, pudisteli rauhaa saamatta joka solua, — koska hän ei itse tiennyt, voiko tuohon huhuun mitään perustaa. Oli liian monta mahdollisuutta…
— — — Elnan miehen oli pitänyt yksin matkustaa etelään. Elna ei ollut ehtinyt valmiiksi — — —.
Oli levinnyt tarina tuosta yhden-yöllisestä melusta ja räikinästä. Tunturilappalaiset olivat kuulleet sanojakin, jotka olivat kohdistuneet voutiin, ja pahoja sanoja. Ne tulivat myös voudin korviin, ja kun hän muisti Biettar Oulan tavattoman suuren, synkän olennon, niin häntä ahdisti. Tämä sekä se seikka, että monien talvien raskas pimeys ja monet virkistysryypyt olivat heikentäneet hänen ruumiinsa ja sielunsa terveyttä, pakoittivat hänet matkustamaan etelään ennenkuin oli edes saanut uuden viran. Mutta Elna ei vielä ollut ehtinyt valmiiksi…
Niin kerrottiin.
— — —
Seuraavana sunnuntaina Jussa seisoo saarnastuolissa puhuen kuuromykästä, jolle Herra lahjoitti kuulo- ja puhekyvyn.
Kerran hänen katseensa sattui oven pielessä istuvaan naiseen, ja hän alkaa hapuilla sanoja; kun hänen silmänsä toisen kerran kääntyvät naiseen, niin häntä värisyttää epäilevä aavistus: nainen on lappalaispuvussa, mutta…
— — — Hän keskeyttää, puristaa kiinni huulensa, pusertaa käsikirjaa kämmentensä välissä ja tuiottaa valkoisiin hakasiin…
Sitten hän kertoi seuraavaa:
— Eräässä kohdin suuren maailmanmeren äärellä menee jyrkkään kallioseinämään vedenalainen luola, — kukaan ei tiedä, kuinka kauas.
Pakoveden aikana voi nähdä sen tihkuvan ja vihreältä välkkyvän ontelon etääntyvän kauas tummaan sumuun, ja mainingit kuolevat kaukaisena kohuna sen sisään.
Nousuveden aikana nielu on kokonaan veden alla; mutta aina kun mainingit vyöryvät takaisin, tyhjenee nielun yläpuoli tyrskien ja sihisten, — kunnes uusia mainingeita kohoo ja kuohuva nielu imee sisäänsä veden ja kaiken lähellä olevan irtaimen.
Tarinan mukaan tällä ontelolla oli ihmeellinen vaikutus kuuromykkiin.
Eräs pitkämatkainen muukalainen, joka lapsena oli tullut kuuromykäksi, saapui sinne eräänä päivänä, turvautuen viime keinoon, ihmeeseen.
Ei kukaan tiennyt oikein, mistä hän oli. Mutta eräs vaalea, nuori nainen sanoi, että hän oli itäisiltä rämeikkö-ylängöiltä…
Tuo vieras mies soutaa ihmeitätekevän vesinielun luo.
Laineet heittivät venettä edes takaisin; ja sitten ontelo vetää voimakkaasti henkeä, niin että kylmät ilmavirrat nousevat värisyttäen läpi kuuromykän keuhkojen, hänen kielensä siteet laukeavat, hän päästää huudon, riemuhuudon tuon imevän nielun äärellä, hänen korvansa aukenevat ja hän kuuntelee pyörryttävän ilon valtaamana meren hyökyjä ja kääntää veneen poispäin ontelon kuohuista.
Hän soutaa takaisin. Ja kun hän nousee maihin ja on juopunut avautuneiden aistiensa riemusta, hän kohtaa tuon vaalean, nuoren naisen. "Minä voin puhua, ja minä voin kuulla!" — ja hän aikoo syleillä naista, sillä hänen mielensä on niin kiitollinen koko maailmaa kohtaan. Mutta nainen torjuu hänet luotaan: "Poistukaa, mies! — Mitä se minuun kuuluu, osaatteko te puhua ja kuulla vai ettekö!"
Hän tahtoi sanoa: "Ei, ei! — Te olette oikeassa. Pyydän anteeksi; en tarkoittanut pahaa tällä". — Mutta samassa hänen kielensä taas jäykistyi: hän ei voinut mitään sanoa.
Eivätkä hänen korvansa enää mitään kuulleet. Mutta ne ainoat sanat, mitkä ne olivat kuulleet senjälkeen kun äidin ääni viimeksi soi tuohon lapsensieluun, jonka kuurous oli vieroittaa pois elämän suuresta laulusta, — ne sanat olivat: "Poistukaa, mies! Mitä se minuun kuuluu, osaatteko te puhua ja kuulla vai ettekö!"
Tuo pitkämatkainen mies souti uudelleen vedenalaisen luolan luo, mutta tällä kertaa surumielin. Ei värähdyttänyt rohkea toivo hänen kielensä jäykkiä siteitä eikä soinut riemuiten hänen korvissaan. Meren kohina vain pelotti häntä. Ei tapahtunut mitään ihmettä, eikä hänellä ollut voimaa pidättää venettä imevästä ontelosta.
Nielu ahmasi hänet.
Ja minkä nielu vie, sen se pitää.
Se on kuoleman uskollinen liittolainen, ja rankaisematonna kuin kuolema se työntää ylös kuvustaan pirstoutuvat jäännökset — pitkin väliajoin — ilman kiirettä…
Jussa risti kätensä. "Jumala armahtakoon sen kuuromykän sielua!
Amen". —
— — —
Kun Jussa lähti sakastista, istui tuo vieras nainen jo reessä — kaukana tiellä.
Hän piti itse suitsia. Hevonen oli lähdön innossa; mutta nainen pidätti sitä.
Jussa seisoi liikkumatonna rappusilla. Käsi vavahteli, pyrkien karvalakkia kohti. Mutta hän ei jaksanut nostaa sitä, ja hän raukeni sielunsa voimattomuudesta…
Nainen katsoi taakseen.
Leuka painui painumistaan olkapäätä vasten, mutta katse pyrki Jussan luo, ehkäpä hänen verensäkin veti sinne; hän kalveni… Hevonen nykäisi. Nainen ojensi ohjat kuskille. "Aja joutuin!"
Vasta kun he kääntyivät joen jäälle, laukesi naisen mieli värisevään huokaukseen, ja nykäykset kiersivät kuin vihurit suun ympärillä.
— Aja joutuin!
Vauhdin herättämän mielihyvän yli sykähti silloin tällöin ahdistava tunne, että kannaksilla tuli ikäänkuin Jussan varjo, hänen ajatuksensa. Vielä kerran huuhteli aisteja houkuttelevan kammon huimaus ja halu tuntea sen miehen syleily, joka kulki yksinäisyys vaippana ympärillään… Jospa Jussa tuleekin perässä?… Elnan täytyi katsoa taakseen. Aina uudestaan hänen täytyi katsoa taakseen; tuo arvoituksellinen epävarmuus salpasi uudelleen hänen hengitystään…
Mutta sitten hän taas havahtui. "Aja joutuin!"
… Aurinko vieri pilviharson taa, levittäen punerruksen lumihiuteille, joita alkoi leijailla alas ensin harvakseen, sitten yhä tiheämpään; — mutta nyt ei aurinko enää jaksanut tunkeutua niiden verhon läpi… Elna istui vaipuneena kokoon karhuntaljojen alle… Hänen pienen, vaaleakutrisen poikansa ei enää tarvinnut kysellä, milloin he matkustaisivat isän luo. Herra Jumala, hän oli niin säälinyt miestään, kun "se alkoi" syksyllä, — syksyllä, jolloin Juhani tuli ja purki padon muistojen tieltä. Mutta Elna ei siihen mitään mahtanut! Ja hän oli usein itkenyt, kun ei siihen mitään mahtanut…
Lahti ja meri tulivat näkyviin.
Kyyneleet sulattivat lumihiuteet hänen poskiltaan. "Juhani! Minä en siihen mitään mahtanut! Jumala minua auttakoon, minä en paremmin ymmärtänyt"…
Ja hän muisti, mitä hänen äitinsä oli kuolinvuoteellaan kirjoittanut hänen muistikirjaansa. Se oli kirjoitettu goottilaisin kirjaimin.
— Jos sinua, lapseni, elämässä kohtaa suuri pettymys — ja yksi on kaikista pettymyksistä suurin —, niin älä usko, että jo ensimäisen katkeruuden tuska on surua.