Hänellä oli isänsä hymy, mutta nuoren tytön sielu oli sen pyhittänyt ja nuoren tytön kasvoilla se oli kirkastunut.
Jussa katsoi merelle ja näki sieltä Elnan katseen. Hän räpytti silmäluomiaan ja tunsi kummallista, ahdistavaa heikkoutta… Vihdoin hän sai povestaan helpoituksen huokauksen. Mitä se oli? — Hän melkein pelkäsi.
Rannalla, toisella puolen lahdenpohjukkaa näkyi merilappalaisten turvemökkejä kuin mustia, savuavia pilkkuja, likaisten polkujen välillä, jotka kulkivat lumiharjujen yli. Pari merilappalaista souti lahdenpohjukasta jäänreunaa pitkin, laskien siltaan. Niin likaisia ja surkeannäköisiä ihmisiä Jussa ei ennen ollut tavannut. Sarkatakit olivat kellanruskeat maksanrasvasta, ja kaulahuivit kiilsivät kovina liasta.
Jussa meni kyökkiin. Hän pysähtyi hetkeksi ovenpieleen, istuutui sitten lavitsalle. Kotona hän oli ollut sekä papin ja nimismiehen että kauppiaan kyökissä. Niin että hän tiesi miten olla. Mutta täällä oli kaikki niin juhlallisen suurta ja komeata. Täällä oli kaappi, jossa oli kahdeksan ovea; kotikylän papin kyökkikaapissa oli vain neljä ovea.
Piika antoi hänelle kahvia ja voileipää. Hän sanoi Elnan pyytäneen häntä tekemään sen.
Nauttiessaan tarjokkeita hän kuuli Hukan aivastavan ankarasti ruokasalissa ja sitten kakistelevan ja puhkuvan hyvillä mielin. Ja Hukan avatessa oven Jussa kumartui taaksepäin pilkistääkseen sisään, ja ehti nähdä suunnilleen yhtä paljon kuin oli nähnyt kotikylän papin ruokasalista.
— Sinähän syöt kuin pikku herra, sanoi Hukka, hymyillen leppeintä hymyään. Niin, ajatteli Jussa, en minä syökään ensikertaa suurellisten kyökissä.
— Kai sinä Jolline haluat mennä hartauskokoukseen tänä iltana. Sinä raadat niin paljon päivän pitkään, että sinun sietää päästä vähän ulos.
Tämä ei hämmästyttänyt Jollinea. Aamupäiväisen myrskyn jälkeen hän osasi odottaakin jotain ylimääräistä suosionosoitusta.
Hukka pyysi Jussaa mukanaan sisähuoneisiin. Mutta silloin Jussa tunsi, ettei hän enää ollut aseman herra. Hän ei päässyt selville, miten hän siellä sisällä suoriutui. Hän viivytteli ruokasalissa ja oli pyytämäisillään, ettei hänen tarvitseisi lähteä etemmäs. "Ei, tule sisään!" sanoi Hukka, työntäen hänet eteenpäin raskaitten oviverhojen välitse. Suuren ja komean kattolampun valo virtasi kuin salatusta lähteestä; tulta ei näkynyt ensinkään. Ja pöytien ja tuolien värit sulivat toisiinsa, — niin ettei Jussa saanut selville, mitä värejä ne olivat: ei niissä ollut punaista, ei keltaista eikä sinistä. Mutta siellä täällä välkkyi kulta ja hopea ja vaski. Näytti siltä, kuin seiniä ei oisi ollutkaan; Jussa vain aavisti niiden olemisen. Ja vielä huomaamattomammin yhteen sulautuvan ihanuuden hän näki eräässä sisähuoneessa.
Papin pikkupojat, jotka olivat Elnan vieraina, juoksentelivat tuolien ympäri, niin että melu kimposi kattoon saakka. Nuo pienet, lihavat, trikoopukuiset enkelit mellastivat ja pulittivat — näyttämättä vähintäkään kunnioitusta sitä pyhäkköä kohtaan, missä he olivat —, eivätkä edes arastuneet, kun Hukka hyssytti heille. Ja niin oli hassunkurista kuulla lasten pulittavan norjaksi!
Jussa oli joutunut istumaan pöydän ääreen. Hän siveli pöytäliinaa; tuntui siltä kuin olisi sivellyt varsan selkää. Hukka oli polvillaan erään suuren lasikaapin edessä ja puhkui, etsien "sitä pikku rasiaa", minkä hän tahtoi näyttää Jussalle; ja Elna oli ottanut käsille joukon kuvia ja merkillisiä esineitä, joihin Jussan silmät ja ajatukset eivät kuitenkaan voineet kiintyä. Elna oli niin lähellä häntä; hän tunsi Elnan hengityksen. Suurten, tummain kulmakarvainsa suojasta hän tähysi utuisin silmin Elnan rohkeasti nousevaa povea, joka kaartui pöydänsyrjään tuetun käsivarren yli. — Ja tyttö oli sentään aivan lapsi vielä!… Näky melkein lamasi Jussan… Jussa oli ennenkin nähnyt herras-naisia, kauniita, vaaleita, täyskasvuisia naisia; mutta jokaisen ruumis oli ollut niin kaukana noiden kummallisten vaatteitten suojassa, että ajatukset tuskin yltivät siihen: monien täytteitten ja paitojen viivat olivat kerrassaan eksyttäneet katseen. Hän oli tuskin liittänyt herrasnaisen käsitteeseen mitään naisellisen inhimillistä. Mutta kaikki kaukaiset, hämärät unikuvat sotkeentuivat äkkiä ja sulivat Elnan nuoriin muotoihin. Tuo kevyt, koruton pusero kohosi ja eli ja kiinnittyi kahdella kohtaa. Hame kaartui lanteiden yli, ja paljaalla, valkoisella kaulalla kuultava, punertava hohde ilmaisi läikkyvän veren lämpöä… Mutta tässä olikin hänen eteensä noussut nainen kirkastuksensa heleydessä. Valonkevyinen, solakka ja ryhdikäs, — vaatteissa, jotka verhosivat häntä kuin arat ajatukset. Tuokin palmikon nauharuusu oli kuin kauniin kukan lehti! Mutta kaikesta kauneinta oli hymy ja se viehkeän itsetiedoton ystävällisyys, mikä loisti pitkulaisista, puhdasviivaisista kasvoista…
* * * * *
Päivällinen tuulenkäännös sai illalla aikaan mylvivän myrskyn, joka kiskoi Jäämereltä korkeita vesivyöryjä ja löi ne rannan kallionyppylöitä vasten.
Suuri kainulais-tupa, jossa oli katto matalalla ja ikkunat pienet, oli tupaten täynnä väkeä.
Kaikki olivat sijoittuneet paikoilleen ja heidän äänettömyytensä oli synkkä. Heidät oli täyttänyt värisyttävä ahdistus, kun he odottelivat sitä kauhunhekumaa, mikä nyt tarjottaisiin heille; suomalainen veli Karjalainen aikoi nimittäin puhua tänä iltana.
Karjalainen nousi, laihana, tummana ja kookkaana. Hän nousi kuin ilmestys siitä kelmeästä valonhäiveestä, mikä levisi lampusta tuvan sakeaan ilmaan. Mustain silmien tavattoman voimakas katse siirtyi verkkaan seurakunnan yli, ja se vaikutti kaikkiin kuin äänetön raskaus rajuilman edellä. Hän risti kätensä ja sulki silmänsä, rinta kohoili voimakkaasti. Sitten hän alkoi sangen hiljaa ja verkalleen: "Isä meidän, joka olet taivaissa!"
Sanat kuuluivat kaukaiselta merenkohinalta. Tavut aaltoilivat, huokailivat —, vyöryivät hitaina, kumeina toisiaan vastaan, kun hän rukoili mielettömällä hartaudella, hervottomalla antaumuksella, aralla nöyryydellä. Ja kun hän kummallisen alakuloisella, pehmeällä äänenpainolla, jossa tuntui sydämen väristys, kerjäsi Jumalaa viidennessä rukouksessa: "Ja anna meille meidän syntimme anteeksi!" — silloin naiset herahtivat nyyhkytyksiin, ilman kauhistuksen tuskaa, vain epämääräiseen liikutukseen rauenneina. Mainingit Karjalaisen mahtavasta sielusta, sankariolennosta levisivät ulospäin, kuulijakuntaan, hervoittivat sen, paisuivat värisyttävän kylminä ja kuumina sen hermojen yli.
Karjalainen istuutui. Hän viritti virren, herkentyneet mielet liittyivät siihen, ja laulu kohosi ilmoille. Sen läpi kiiti pyörteenä hekuman tunne, ja ilma tuvassa väräjöi, niinkuin se olisi ollut elävää verta, jota aistillinen kiihko ja levottomuus vapisuttaa.
Peloittavia olivat ne sanat, jotka sitten alkoivat purkautua Karjalaisen rinnasta, niinkuin hän olisi ollut merihädässä. Kurjannäköiset merilappalaiset, joilla oli likaisenkellervät sarkavaatteet ja joiden leveillä, luisevilla kasvoilla oli naivi, pelästynyt ilme, huojuttivat yläruumistaan ja tähyilivät avuttomina ympärilleen. Kiihkomieliset, selkoselälleen avatut silmät, joissa oli Suomen metsien synkkyys, sekä naisten uikutus herpaisivat tähän saakka tyyninä pysyneet kalastaja-norjalaiset. Yli tämän kuoron, joka alkaen kuumina huokauksina ja puuskuvana itkuna kohosi vähitellen yksiääniseksi parkunaksi, kumisi Karjalaisen soinnukas ääni, ja silloin tällöin kuului Jäämereltä tulevan myrskyn ankara töytäys huoneen nurkissa, kun se vonkui läpi laakson ja riehui suurten autioiden lakeuksien yli. Ihmiset huusivat ja takertuivat kiinni toisiinsa. Karjalainen pysähtyi ja seisoi kuin jumala, katsellen miten ihmismadot kierivät tomussa.
Mutta muutamat olivat riettaita julkeassa, teeskennellyssä uskonhurmiossaan, kuten eräs nainen Jussan kotipitäjästä. Hän oli ensimäinen hyppimässä ja rämyämässä leveä kita ammollaan.
Karjalainen alkoi taas puhua. Hänen kasvonsa alkoivat seljetä. Huumaavalla riemulla ja äänenpainolla, joka imi voimansa kylläisestä sydämestä, lukee hän paksusta Raamatusta: "Sillä karitsa, joka on valtaistuimen keskellä, on kaitseva heitä ja johdattava heidät elämän vesien lähteille ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä". — Hän myhäili, hän hymyili, kuulijat myhäilivät, hymyilivät, ja ratkesivat nauruun. Muutamat hypähtivät ylös, tanssivat ja riehuivat mielettömyyden huimassa ilossa, kumosivat tuoleja, penkkejä ja lavitsoita, heittäytyivät riemusta ulvoen toistensa syliin, naiset ja miehet yhtenä rypäänä. Eräs nuori, lihava vaimo riehui kuin tanssiva velho. Housut valahtivat alle polvien. Hänen miehensä nykäisi häntä päällystakista: "Vedä housut ylös!" Mutta vaimo ei tajunnut mitään. Riiviöt hymyilivät toisilleen helakasti. "Daavidkin tanssi alasti Herran arkin edessä".
Ja kun tanssijat vähitellen lopen väsyivät ja laskeusivat pitkäkseen humalaisina, nousi kokouksen johtaja, sanoen: "Tunnustakaamme syntimme!"
Tuo lihava vaimo virkosi äkisti, kävi ripeästi käsiksi housuihinsa, kiskoi ne ylös ja työnsi tarjottimelle ainoan ainokaisen syntinsä: — — — "muuan matkaileva veli — — kun nyt on pitkämatkalainen ja lisäksi uskonveli, niin eihän ole aina niin helppoa — — —", ja hän kiitti synninpäästöstä mehevällä hymyllä, Jussan-puolelainen rämäkkä vaimo ei halunnut olla toista hitaampi, vaan kiiruhti kertomaan muutaman riettaan jutun.
Ja sitämukaa kuin monet ahdistetut omattunnot kevenivät, niin että vihdoin voitiin sanoa oltavan melkein puhtaita synnistä, alkoi mieliala kohota. Miehet hakkasivat tupakkaa nysiinsä, pakinoivat hevosista ja juttelivat Jumalasta. Naiset leiriytyivät Karjalaisen ympärille, ja yksi voitti toisensa moninaisilla, suloisilla tarinoilla Hengen melkein uskomattomista armotöistä kertojaa kohtaan. Hurmahenkiset ahmivat silavaa ja lohta ja hörppivät suuhunsa kahvikupin toisensa jälkeen.
* * * * *
Jussa oli aivan hämmennyksissään, kun hän myöhään illalla kulki asuntoonsa lahdenrantaa pitkin. Karjalainen oli suuri ja kaunis kuin profeetta, kun hän rukoili, kun hän lauloi, kun hän puhui, ja kun hän istui aivan vaiti… "Isä meidän joka olet taivaissa!" — Vieläkin humisivat tavut hänen korvissaan aalloten raskaasti ja hitaasti kuin ne laineet, jotka vaienneessa ilmassa vierivät hitaina, unisina lahden yli… Jospa hän joskus voisi puhua niinkuin Karjalainen! Niin, jospa hän voisi joskus tulla papiksi!… Seisoa kirkon korkean kuvun alla, korkealla saarnastuolissa, yksin, erillään joukosta, pitkässä, mustassa kaavussaan, valkoinen kaulus kaulassa, — kalpeana, rukoilevana, kaikkien katseiden hivellessä häntä.
Hän pysähtyi puutarhan portin luona. Vain yksi, ylhäällä katon rajassa oleva ikkuna loisti valoa. Hän näki jonkun varjon liikkuvan uutimen yli pari kertaa. Siitä heräsi hänessä hivelevä tunne ja ajatus, että Elna nyt meni maata ja sulki silmänsä, nuo ruskeat silmät, joiden katse oli niin painava. Ajatus tuli yhä mieluisammaksi, kuta kauemmin hän siinä seisoi. Ja kauan hän seisoi. Silmäluomet alkoivat vaipua kiinni, lopulta hän näki vain riutuvan valoviirun siitä hohteesta, minkä revontulet kokosivat suuresta, meressä loistavasta pallosta. Vielä kuuli hän rauhallisten maininkien sihisten vierivän lahdessa.
Pää vaipui karvaiselle peskin kaulukselle, ja Jussa uneksi, että Elnan hengitys lämmitti hänen kasvojaan ja että ruskeiden silmien verhottu katse liukui hiljaa häntä kohden… Hän heräsi juuri siinä hetkessä, jolloin hän aikoi tarttua tuohon katseeseen kädellään.
IV.
Eräänä kuumana kesäpäivänä istui Biettar Oula erään Hukan viisisoutuisen varjossa rannalla, ja pureskeli kuivattua poronlihaa, vahvistaakseen itseään pitkälle tunturiretkelle. Hän oli ostanut kokonaisen porokuorman kahvia ja sokeria sekä tarpeellista rihkamaa, — kuten ompeluneuloja ja lankaa, pienen padan ja hiukan saippuaa. Elle alkoi käyttää sitä viime aikoina yhä enemmän, — hienostuakseen.
Kun hän oli valmis, hän työnsi jäännökset parkitusta poronnahasta tehtyyn säkkiin, jonka hän sitten sitoi säkkisatulaan, ja aikoi juuri lähteä, kun Hukka tuli kaarrellen alaspäin, kiiruhtavin ja raskain askelin.
Äkätessään aamulla Biettar Oulan, Hukka oli laskenut oikean pattivalan, luvaten häväistä ja korventaa tämän. Mutta hän oli sen lykännyt ja lykännyt ja oli sillävälin touhunnut lepäämättä pihalla ja tuvassa ja purkanut kiehuvaa sappeaan oman väkensä yli: sitä hänen ei tarvinnut aristella. Äh, olisipa se tullut vuosi sitten! Silloin asia oli aivan veres, ja silloin hän olisi laskettanut kaksikymmentä ruostunutta rautakuulaa Biettar Oulan läpi, — sen kirotun sudensyötin… Me vanhenemme, ja ikä hieroo meistä pois intohimomme, rohkeutemme. Vielä puolikymmentä vuotta sitten Hukka ei koskaan epäröinyt, kun oli tarvis purkaa jäytävää närkästystään tai sanoa salattu totuus. Mutta nyt! Hän oli kuitenkin keksinyt selityskeinon leväperäisyyteensä. Järkevä ihminen, kuten Biettar Oula, — niin hän oli tänään tuuminut ja sanonutkin —, olisi tietysti ajanut takaisin kotiinsa tuon huikentelevaisen tyttölapsen, jos olisi sen sattunut näkemään, — ja olihan koko juttu jo vuoden vanha. Eihän sille mitään mahtanut, että tytönheilakka oli ollut kyllin huimapäinen, lähteäkseen pojan jälille tunturien taa…
Hukassa ei ollut nytkään mitään innostavaa kiihkoa, joka olisi hänet ohjannut Biettar Oulaa kohti, ainoastaan heikko toivo, että rohkea viha heräisi ratkaisevana hetkenä; koettaa sieti kuitenkin. Hän seisahtui, varjostaen kädellä katsettaan… Ehkä sentään oli parasta alkaa varovaisesti. "Biettar Oulahan siinä?"
Niin oli.
— Sinun karjasi on lännessä, tuntureilla?
— Niin, kolme penikulmaa täältä.
— Eikö ole vaikea kulkea niin tukevasti puettuna näin lämpymällä säällä? — Biettar Oulalla oli päällään kaksi sarkatakkia, ja suuri, sarkapäällystäinen neljän-tuulen-lakki oli täytetty haahkanuntuvilla… Mutta hänen ahavoituneilla, täysruskeilla kasvoillaan ei näkynyt hikipisarta; hänen kehittyneitten raajojensa lihakset olivat kiinteät ja lujat kuin jäntereet.
— Niin niin, — no onnea kotimatkalle!
Hukka oli tänään paljon touhunnut toteuttaakseen suuren päätöksensä, — ja tähän se sitten kuivi koko juttu! Hän istuutui hirrelle ja viipyi siinä kauan murheellisena ja nolona. Lopulta tuo vanha uros, tuo kerran niin häikäilemättömän rohkea ja itsevaltias Hukka puhkesi itkuun. Ei hän olisi uskonut näin mitättömäksi joutuneensa. Jumala paratkoon — eihän hän enää uskalla opettaa tunturilappalaisellekaan jänislaukkaa!… Oli niinkuin hän nyt vasta olisi huomannut, että käsiselät olivat alkaneet tummua ja niissä oli pyöreitä, ohutta karvaa kasvavia kuoppia, ja orvaskesi oli rypistynyt läskikerrosten kadottua. Hän oli parina viime vuonna usein puhunut pistäytyvänsä Arkangelissa vanhan ystävänsä konsuli Kokowstzeffin luona. Tänä vuonna hänen oli täytynyt lykätä se retki huonon terveydentilan takia ensi vuoteen. "Ja Herra tiennee, tuleeko siitä silloinkaan tosi!"
Ja vanhus itki hereästi. Hänet oli niin säälimättömänä yllättänyt ahdistava tunne siitä, että hän oli vaipumassa tyhjyyteen.
* * * * *
Biettar Oula oli ehtinyt ulos lehtimetsästä. Hänen vanha, tuttu polkunsa nousi jyrkästi tuntureille, harmaata, sammalpeittoista kivirinnettä myöten, missä vanhoja, homehtuneita luita paistoi auringonvalossa, vaalenneina ja puoleksi ohuen nurmen peitossa; — siinä olivat jäännökset eräästä venäjänpuolelaisesta rosvojoukosta, jommoisia muinaisina aikoina Venäjän-Karjalasta samoili lukuisasti lappalaisalueille ryöstäen ja murhaten.
Täällä tunturilla oli eräs sellainen joukko muuanna synkkänä syysiltana tavoittanut erään tunturilappalaisen ja pakoittanut hänet oppaakseen. Alamäki oli vaarallinen, sanoi lappalainen, ja senvuoksi heidän piti sitoa itsensä kiinni toisiinsa. Itse hän, soihtu kädessään, kulki edellä, ja joutuin, puolijuoksua. Mutta jouduttuaan aivan kallionjyrkänteelle, hän viskasi soihdun rinnettä alas, pujahtaen itse piiloon erään kiven taakse; karjalaiset riensivät soihdun jälessä, ja syöksyivät jyrkänteeltä kuoliaiksi.
Biettar Oula oli ehtinyt kauas tunturilakeudelle ja asteli nyt kesäyön viileässä auringonpaisteessa. Siellä täällä oli nurmitäplä, jolle viimevuotinen kuloheinä antoi harmaan vivahduksen. Kellervä ja harmaanviheriä jäkälä levisi tiheänä ja paksuna kivikkorinteitä pitkin ikuisen lumen peittämän tunturihuipun juurella. Puro luikerteli harmahtavien pajupehkojen ja yhteentakertuneiden, pyöreälehtisten vaivaiskoivujen välitse ja katosi muutamaan muuranrämeeseen.
Kuovi pyrähti lentoon harmaalta kivipaadelta, kalkutti pitkällä, alaspäin kaartuvalla nokallaan riuduttavan alakuloista ääntä, jossa kajaili lakeuden yksinäisyys, — ja laskeusi aroin, varovaisin siivenlyönnein toiselle paadelle.
Läheisten tunturihuippujen lumi hohti kullalta ja kaukaisemmat uivat kuin valkoiset joutsenet yön sädeloisteessa. Ja puhtaan taivaan väri oli syvä kuin meren.
Väliin kaikui rinteiltä ja rotkoista vesiputousten kaukainen kumina lakeuden ylhäiseen äänettömyyteen.
Biettar Oula kulki erään mutkittelevan halkeimen yli, ja kohta avautui hänen eteensä suuri alanne, minkä pohjalla lepäsi pieni, pitkulainen järvi. Aivan rannalla sijaitsi hänen purjekankainen kesätelttansa. Ohut, sininen savu kohosi teltan edessä palavasta pienestä nuotiosta. Taustalla, ikuisella lumiaavalla makoilivat porot päivää paistattaen, suloisesti nauttien rauhaa, jota hyttyset eivät häirinneet. Alempana, kuivalla sammalmättäällä, oli Aslak pitkänään, kädessään sauva ja koirat ympärillään.
— Atshe! Atshe! (Isä! Isä!), huusi pikku Andi, joka parastaikaa harjoitteli suopungin heittämistä pajupensaaseen. Elle istui nuotion ääressä, ommellen valkeita sarkahousuja Biettar Oulalle.
— Tervetuloa kotiin, Oulatsham! — No — — miten onnistui matkasi?
— Kiitos, hyvin vain! Biettar Oulalla oli paljon kerrottavaa istuessaan syömässä keitettyä, tuoretta lohenmullosta, ja Elle korjasi talteen ostokset. Biettar Oula kertoi sisämaan uutisia. Jussa oli matkustanut Suomeen erääseen suureen kaupunkiin, lukeakseen papiksi. "Hänestä tulee varmaan suuri herra", sanoi Elle. "Ja uskovainen hänestä voi myös tulla, kun hän ehtii kylliksi tutkia Jumalan sanaa. Ja olihan hän niin taitava suomessa".
Ja Nikko Nillen ämmä kuuluu olevan sairaana, tiesi Biettar Oula.
— Niinkö — vai niin! Kyllä Nikko Nille nyt kohta pakahtuu kärsimättömyydestä kuolinuutista odottaessaan… Ellei ämmä vaan virkoa taas, muista aiettaan mennä vielä kolmannelle.
— Minäpä haluaisin, sanoi Biettar Oula, "lähettää Nikko Nillelle pikaviestin tästä uutisesta, jos hän olisi lähempänä. Uutinen on sen arvoinen, että minä voisin sen takia ostaa hänen ystävyytensä makeineen karvoineen. Hän ehkä kuitenkin voisi hyljätä kavalan ajatuksensa, että muuttaisi etelään syksyllä ennen meitä ja pyyhkäisisi edestämme ne porot, jotka pääsevät muuttomatkalla pakoon meiltä. Hän on tullut pitkäkyntiseksi, Nikko Nille".
Biettar Oula taisi närkästyä moraalin puolesta, kun kunnon mies lankesi syntiin. Ja nythän oli sitäpaitsi valoisa kesä; hänen mielensä oli niin kevyt ja valoisa, ja hänen pahattyönsä melkein vuoden vanhat: Biettar Oula teurasti vain syksyllä tai talvella; silloin liha ja nahka olivat parhaimmallaan… Niin että Biettar Oula saattoi hyvin puhua pitkäkyntisistä ihmisistä näin kesällä, kun mieli oli valoisa ja kevyt.
Elle laski käsivartensa hänen hartioilleen, katsoi hyvin hämillään alaspäin ja sanoi: "Jospa voisit hyljätä rajut tapasi, Oulatsham!"
Biettar Oula hymyili; hänen oli tapana suoriutua Ellestä hymyilyllä, kun tämä herkesi puhumaan hänen "rajuista tavoistaan". Vahvempia sanoja hän ei oikein uskaltanut käyttää. Mutta tuo leppeä ilme sai Ellen niin hämilleen — ja aseettomaksi. Biettar Oula hiveli hänen soman täyteläistä selkäänsä. Ei kellään muulla tunturien naisella ollut niin kookasta, rehevää ruumista. Povi huokui lyhyen, väljän lapintakin alla.
— Katsohan! sanoi Biettar Oula. "Kas vain!… Millainen käsi sillä pojalla onkaan! Hän oikaisee suopungin juuri oikealla hetkellä. Se tarttuu pensaaseen kuin kärppä. Kas vain!… Pensas hosuu ja riitelee vastaan kuin vasikka… Kyllä ihmiset taitavat olla oikeassa, kun arvelevat, että Andista tulee tunturien paras mies".
— Matta mitä tulee tunturien ensimäisestä tytöstä? kysyi Elle ja vilkaisi häneen hymyillen puoleksi leikillään, puoleksi hämillään.
— Oh, älä siitä kovin murehdi! Sinähän olet aivan nuori vielä.
— Mutta muista, että Andi on kolmivuotias viime juhannuksesta. Ja minä olen vielä parhaissa voimissani. Olisihan kovin hyvä saada vävypoika jostakin kyläläisestä. Voisimme silloin asua oman vävymme luona, käydessämme talvella kylässä. Ja Biettar Oulan tytär kyllä saisi kosijoikseen kylän parhaat… Et tietysti halua miniää kylästä?
— Miniää kylästä! — Jo sellainen ajatuskin oli Biettar Oulalle vastenmielinen: mikä tunturilappalainen hakisi itselleen vaimon kylän tytöistä? — "Kyllä se sotkisi meidän telttamme navetaksi… Näyttäisi siltä kuin meillä olisi karjapiika istumassa teltassamme lavitsalla, — lavitsa sen tietysti pitäisi saada. Ja piru sitä vartioisi, ettei se jonakin arvaamattomana hetkenä tupsahtaisi nuotioon ja palaisi poroksi edessämme! — Sillä et kai suunnittelekaan, että Biettar Oulan poika lähtisi ajelemaan lantaa ja tekemään heinää parille likaiselle lehmälle!"
He istuivat katsellen poroja, jotka makailivat pienissä ryhmissä lumilakeudella. Niiden korvat huiskuivat tyytyväisesti, silmät tähystivät raukeasti varhaisen aamun viileässä päivänpaisteessa, ja leuat liikkuivat verkalleen niiden märehtiessä.
Yksi toisensa jälkeen ne nousivat ylös, venyttelivät ja oikoivat jäseniään ja laskeusivat alas lumitantereelta. Samassa hälyttivät koirat; mutta Aslak vain lateli tavalliset toransa, käänti kylkeä ja nukkui taas. Porot alkoivat muovailla uusia sarventynkiään, jotka vielä olivat verevät ja rustomaiset ja karvaisen nahan peitossa, — takoivat ja kolkuttivat niitä toisella takakoparalla tai kiveä vastaan ja käänsivät silmiään ylöspäin, tarkistaakseen sarvien muotoa.
Muori Biettar, joka oli nukkunut teltassa, pisti päänsä ulos teltan ovesta. "Hyvää huomenta, Oula! — Sinä olet palannut. Nyt saamme lypsää vaatimet!"
Kun aurinko oli suoraan idässä, menivät ihmiset maata, ja porot hajautuivat laitumelle.
V.
Nikko Nille oli aivan varmaan aikonut sovittaa niin, että hänellä olisi sopiva etumatka Biettar Oulan edellä etelään muutettaessa.
Mutta silläaikaa kun hän ja muut tunturilappalaiset hautoivat tuumiaan ja harjoittivat vakoilua, oli Biettar Oula eräänä arvaamattomana päivänä lyönyt kamansa kokoon ja lähtenyt teilleen, ennenkuin kuultiin hiiren hiiskausta.
Hän oli jäänyt syystiloille ainakin viisi penikulmaa kylästä pohjoiseen, erään laakson pohjoispuolelle, juuri sinne, missä mäntymetsä loppui ja tunturikoivu alkoi, erään puron luo ja aivan postimiesten polun alapuolelle.
Biettar Oula ei huolinut vältellä valtateitä eikä etsiä syrjäsoppeja — kuten porovarkaat.
Räntäiset ilmat olivat tätä nykyä, ja telttaa ympäröiviä puita verhosi märkä harso. — Eräänä iltapäivänä pysähtyi Nikko Nille teltan eteen, tervehtien hyvän päivän.
— Jumala antakoon! vastasi Biettar Oula, ottaen hänet sydämellisesti vastaan ja vieden hänet telttaan.
— Sinultakin on hävinnyt poroja muuttomatkalla, sanoi Biettar Oula, heidän istuutuessaan poronnahoille.
— Niin, niin on! Ja nyt minä kuljeksin etsimässä niitä naapurien porolaumoista.
— Minä näin, että yksi sinun poroistasi on minun karjassani.
Nikko Nille hämmästyi niin äkikseltään ja osasi sen niin huonosti salata, että Biettar Oula olisi loukkautunut, jos olisi nähnyt hänen ällistyneet kasvonsa.
Sillä totta puhuen Nikko Nille ei järin uskaltanut toivoa, että vieras poro, joka oli joutunut Biettar Oulan ylettyviin, näkisi vielä päivän valon.
Mutta Biettar Oulan kasvoilla pysyi tavallinen, rehellinen ilme, niinkuin hän olisi ollut tottunut puhumaan karjaansa joutuneista vieraista poroista.
Sillä kun yhdellä ainoalla poro-rehjalla saattoi kohentaa muutamilta puolilta hieman ontuvaa nimeään, niin voipa Biettar Oula kestää sen vaivan, että antoi suopungin jäädä liikuttamatta olalleen. Ja Elle hymyili aivan ihastuneena ja oli melkein yhtä hämmästynyt kuin Nikko Nille. Etua puolelta jos toiseltakin! — Ja muori Biettar oli aikeen hyväksynyt. Ensin hän kyllä oli sanonut, että se olisi hävyttömän julkea uhri kunniallisuuden alttarille; mutta kun hän kyllin ajatteli sitä, niin hän taipui arvelemaan, että hitunen hyvää mainetta ei myöskään pahaa tekisi. "No niin, anna elukan sitten olla!" oli hän sanonut.
Puhe kadonneitten porojen etsinnästä oli Nikko Nillelle oikeastaan syyn varjo, jotta hän voi tehdä kiitos- ja sovintovierailun Biettar Oulan luo. Biettar Oulahan ensimäisenä oli tuonut tuntureille tuon paljon lupaavan viestin ämmän taudista. Sitten oli mennyt päiviä ja viikkoja, ja eräänä onnen päivänä tuo tieto palasi suurempana takaisin, kuolinuutisena. Ja Nikko Nille punastui, kun se hänelle kerrottiin.
Niin että hän olisi hyvinkin mielellään suonut Biettar Oulalle ilon iskeä suonta yhdeltä hänen poroistaan. Mitä merkitsi hänelle yksi halpanen poro nyt, kun hän oli humaltunut adventtiajan suloisen hämäristä aavistetuista: kaikki hänen kokemattomat unelmansa ja kaipuunsa viittoivat häntä häitä kohden.
Nikko Nille säteili onnea ja kainoutta, istuessaan nauttimassa Ellen ja Biettar Oulan ylenpalttista vieraanvaraisuutta.
Elle vaihtoi kuivat saraheinät hänen kesäkenkiinsä [komager = pohja hylkeennahasta, kauto sekä varsi parkitusta poronnahasta], ja hänen kanssaan oli niin erinomaisen hauska jutella avomielisesti ja ystävällisesti. Nikko Nille oli voittanut Biettar Oulan ystävyyden. Ja eipä siltä — hyvä oli tietää porokin pelastuneeksi. Nyt hän jonakin päivänä lähtisi kylään — yhdessä kullan kanssa, niin yhdessä kullan kanssa! Sen salaisuuden hän uskoi Ellelle ja Biettar Oulalle — noin täydessä ystävyydessä.
Herra isä — kuinka hän soikaan hyvää niille molemmalle!
Hän kainosteli ilmaista onnentunteensa koko yltäkylläisyyttä; nyt hänellä oli varaa antaa heidän tuntea, että he elivät omasta takaa.
— Eira Marit onkin paras otettava koko pitäjässä, sanoi Elle.
— Ja sinun rinnallesi ei yksikään nuorimies pysty edes yrittämään, mitä omaisuuteen tai miehenmieleen tulee, sanoi Biettar Oula. "Sinä olet laintunteva ja otat osaa pitäjän asiain hoitoon".
Niin, Nikko Nille soi heille molemmille kaikkea hyvää! Soi täydestä sydämestään.
Mutta kun Biettar Oula sitten vei hänet porolauman luo, tuntui sen näkeminen kuitenkin kiertävän Nikko Nillen rintaan kiusallisen pahkuran.
Vähän ajan kuluttua he keksivät Nikko Nillen poron. Toisen korvan kärki oli katkaistu, ja toisen korvan ulkoreunassa oli kulmikas leikkaus.
Nikko Nille piteli viivytellen tervattua suopunkiaan, joka riippui oikealta olkapäältä vasemman kainalon alle. Mutta kun Biettar Oula ei näyttänyt haluavan käydä ottamaan kiinni poroa, täytyi Nikko Nillen vetää suopunki olaltaan. Hän vyyhtesi kauas ulottuvan nuoran sopivan pieniksi renkaiksi, hiipi lähemmä poroa ja heitti, mutta heitti ohi, — joutui hämilleen ja hermostui ja heitti ohi toisen kerran.
Silloin Biettar Oula otti suopungin, vyyhtesi sen loppuun saakka ja heitti, niin että viuhui vain, — ja siellä kaukana lauman keskellä kellistyi poro, niinkuin olisi saanut väkäkeihään ruumiiseensa. Hän veti sen luokseen siirtymättä jalkainsa sijoilta.
Nikko Nille tunsi taas jonkun pahkuran kiertyvän rintaansa. Mutta hänet valtasi liikutus, kun Biettar Oula itse lausui toiveenaan olevan saada kutsu häihin; sieltä kyllä lähtisi lahja, jollaista kukaan ei vielä ollut saanut.
Biettar Oula siis todellakin piti Nikko Nillen ystävyyttä jonkinarvoisena!
Nikko Nille soi hänelle kuitenkin kaikitenkin kaikkea hyvää!
VI.
Nikko Nille oli mennyt äskettäin ja hämärä oli jo tullut.
Teltan edessä paloi suuri, rätisevä nuotio. Muori Biettar pehmitti saraheiniä paksulla koivunuijalla. Alasimena oli paksu, litteä kivi. Biettar Oula koristeli poronsarvilusikkaa kukonkuvilla ja viivakiehkuroilla. Elle levitteli pehmitetyitä saraheiniä paljaalle kalliolle kuivumaan.
Alituiseen antaa Biettar Oula katseensa kiertää ympäröivän viidakon reunaa, — vanhan tavan mukaan.
Äkkiä hälyyttävät koirat. Hän komentaa niitä. Hän kuulee lahojen oksien taittuvan, ja pudonneet lehdet kahisivat. Puunrunkojen välitse vilahtelee kolme ihmistä, tullen postipolkua myöten. He poikkeavat nuotiota kohti. Biettar Oula saa kohta vihin kahdesta, — postimiehiä; mutta kolmas?
— Kas — kuolema ja kirous — eikö olekin Lasse! sanoi Aslak, vallan unohtaen nimittää häntä trondhjemiläis-seminaristiksi. Lassella oli musta hattu, — ja kalpea oli kuin mikäkin oppinut riiviö, — hänellä oli vyö vyötäisillä — kuten hurskaalla saarnamiehellä, eikä lanteilla, niinkuin epäilyttävät miehet pitävät; hänellä oli lyhyt leikkotukka, ja hän otti hatun päästään, tervehtiessään isäntäväkeä. Hän oli sanalla sanoen tuollainen, josta Hukka olisi sanonut: "rakastettava, hyviin tapoihin oppinut henkilö".
Sekä Biettar Oulaan että muihin vaikutti Lassen tulo kiusallisesti; sitäpaitsi he eivät vielä olleet häntä oikein odottaneet. Biettar Oula oli kyllä vannottanut hänellä tuiman valan, ettei hän koskaan sanoisi julki salaisuutta, mutta sentään…
Lassea kohdeltiin joka tapauksessa kaikella huomaavaisuudella. Biettar Oula antoi kuitenkin — postimiesten takia — sanoilleen sen vivahduksen, ettei hänellä ja Lassella ollut mitään keskinäistä; hän rupesi leikkisän pilkalliseksi Lassea kohtaan; mutta sanat tuntuivat enimmäkseen väkinäisiltä.
Lasse käytti taajaan norjalaisia sanoja ja käänteitä; kertoessaan, mitä hän oli tehnyt, hän sanoi norjaksi "jakkaran", "verkon", "teräsvanteen" ja "kaunokirjoituksen".
Postimiehet päättivät olla yötä täällä. Heillä oli vielä matkaa kolme penikulmaa karjamajoille, mistä he saivat soutaa edelleen jokea myöten kylään.
Postimiehet kertoivat syödessään uutisia suuresta maailmasta.
— Vadsön vouti on keskustellut Hammerfestin voudin kanssa. Puheenalaisena oli eräs pykälä, josta he olivat erimielisiä, ja hyvinpä he kuuluvatkin kuumenneen. Ne tuntevat kumpikin pykälänsä, mutta parempi kuuluu Vadsön vouti kuitenkin olevan.
— Mutta ei hänkään ole mitään asianajaja Lundan verroilla! sanoi Aslak. "Siinä on poika, joka osaa olla viekas ja oppinut! Eipä sitä pykälää, ettei hän taitaisi tarttua siihen… Mutta tyyris se onkin, jumaliste!"
Biettar Oula kertoi Nikko Nillen olleen siellä iltapäivällä. Mutta toisista ei kukaan tajunnut, mitä iloa postimiehillä oli siitä, että Nikko Nille aikoi ajaa heilansa kanssa kylään. Totta kyllä Nikko Nillen olentoon oli alkanut tarttua jotakin tavattoman hullunkurista, mutta sentään… Ei kai vaan ämmä enää noussut jalkeilleen? — Niin, eihän ollut taattua sekään…
Ristiin rastiin haasteltiin asiat; mutta väliin he istuivat ääneti, tuiottaen nuotioon ja mietiskellen puhelemiaan.
Punaiset liekit hulmusivat läpi turpean savupilven, mikä oli niin musta, että pilvinen, yöntumma taivas näytti vaalealta sen pitkän, levottomasti häilähtelevän kaaren takana. Tuulen viri puhalsi silloin tällöin tulikielekkeet leveiksi, röyhelöisiksi lehdiksi, jotka kohta taas oikenivat ylös ilmaan ohuina ja pitkinä, notkuivat lentoon valmiina, erkanivat, mutta sammuivat äkkiä omaan tuhoiseen tulisuuteensa. Tulenloimo levisi kauas ympäröivään viidakkoon, missä märät, mädät lehdet paistoivat esiin ohuen, niljakkaan lumen alta.
Väki meni telttaan ja paneutui maata lattialle, takan ympäri poronnahoista ja hienoista, notkeista koivunvarvuista tehdylle vuoteelle.
Pimeys tunkeutui nuotion hiilten yli, joista vielä välkähti joku elonleimaus. Viimeinen punainen pilkahdus hukkui riutuen yöhön.
Mutta kylmä-vetinen puro luikerteli ulisten kuin sokea koiranpentu pimeyden halki, kuohui lepoa löytämättä uomassaan, joka luisui mutkitellen ja valonarkana laaksonrinnettä alas.
Porot, joilla oli jo melkoisen tukevat talviturkit, lepäilivät pehmoisella sammalella. Erään pensaan alla loikoivat paimenet, pää ja kädet työnnettyinä peskin suojaan ja lämpimät, pitkäkarvaiset koirat vatsan ja jalkojen peitteenä.
VII.
Pimeä antaa verta valon kalpeihin ajatuksiin. Pimeässä välkkyvät pöllön silmät ja himo paisuttaa petojen suonia. Joka huokonen poreilee ydinmehua, jota tulvii kuumina helminä yli kaikkien hermojen…
Muori Biettar oli maannut valveillaan koko yön, sappi kiehuen, mieli myrtyneenä siitä, että Lasse nyt tulisi vaatimaan noita kuutta vaadinta. Kuinka hänen mielensä olikaan kuohunut, kun hän oli huomannut poikansa raukean epävarmuuden Lassea kohtaan! Hän ärtyi ja makasi nyt kiroillen ja älmentäen turkispeitteen alla.
Mutta sitten hän purskahti nauruun ja hänen täytyi pureksia peskinreunaa, ettei herättäisi muita… Laumassahan oli vielä kolme vierasta, merkitsemätöntä vasaa! Jos ei Lasse tyydy kun saa ne sekä lisäksi rehellisenä uhrina yhden vaatimen, niin matkustakoon takaisin seminaariinsa!… Piru kärventäköön muori Biettarin sisukset, ellei sitä vedetä nenästä, tuota mäyräköntystä, tuota vaadin-kiskuria!… Ja sillä vedolla kiertyy solmunuora, sen kaulaan, niin että siitä tulee iäksi muori Biettarin kuuliainen orja. Kyllä hän tuhoo sen, tuhoo!… Koettakoonpa vaan Elle mielensä mukaan pilata Biettar Oulan harjoittamaan tyttölapsen-hyveitä, — vaikka ei se vielä tähän päivään ole saanut turmelluksi muori Biettarin poikaa.
* * * * *
Postimiehet olivat lähteneet.
Lasse makasi vielä, nauttien olostaan. Tämähän oli hänen ensi päivänsä. Hän otti esiin rukouskirjan, jonka oli tuonut "seminaarista" ja alkoi lukea.
— Sanotaanko hartauskirjassa jotakin lupausten ja sopimusten rikkomisesta? kysyi muori Biettar.
Lasse katsoi kauhistuen häntä ja hänen katsantonsa oli säälittävän tuhma.
— Niin, ällistele tarpeeksesi, senkin pöllö! sähisi muori Biettar, heittäen kahvimyllyn takkaan, niin että säkenet suitsusivat savuaukosta. "Ei — jumaliste, vaikka olisit saada kolme sopulia kolmen vaatimen asemesta!" — Hän puhui koetteeksi vain kolmesta.
Aslak voi tuskin pidättää nauruaan. Hän oli ensin ajatellut, että muori Biettar tahtoi ottaa härkää kiinni sarvista; mutta Lasse siinä yhteydessä — "ottaa härkää kiinni sarvista" — näytti hänestä kovin hassunkuriselta.
— Minun pitää saada se, mikä minulle on luvattu, ynisi Lasse itkevällä äänellä.
— Luvattu?! — Sinäpä oletkin oikea mies puhumaan lupauksista! — O-ei! Ei sitä puhuta lupauksista jokaisen kulkiamen Pekan tai Paavon kanssa. — Mitä sinulle sitten on muka luvattu?
— Kyllähän itse tiedät.
— Mutta tiedätkö sinä, mitä minä sinulle lupaan? Minä ripustan sinut koivista tuohon mäntyyn ja annan pitkin pakaroitasi, sen minä lupaan, jos näytät yrittävänkään puhumaan vaatimuksistasi, hävytön sanasi-syöjä!… Jos olisin tiennyt, että sinä olit sellainen tomppeli oikeuden edessä, niin en ikinä olisi sopimuksiin käynyt sinun kanssasi!… Mutta minä annan liian suuren arvon itselleni, kohdellakseni sinua ansion jälkeen. Nouse jo ylös siitä ja tule minun kanssani karjan luo, että pääsen sinusta niin pian kuin suinkin! — Mutta syö ensin! — Tuoss' on konttiluu, tuoss' on lämmintä makkaraa, ja tuoss' on tuoretta, keitettyä nuoren poron selkälihaa. Syö ydintä ja verta ja lihaa, poika!
Lasse nousi koneellisesti seisomaan, söi ja rohkaistui ja suli.
Sitten he lähtivät.
Sekä Elle että Biettar Oula olivat olleet vaiti. Elle olisi mielellään varoittanut muori Biettaria houkuttelemasta Lassea tuhmuuksiin, mutta ei uskaltanut, — eikä viitsinyt, sillä se olisi ollut hyödytöntä.
Muori Biettar oli varhain aamulla neuvotellut poikansa kanssa aikeestaan, ja Biettar Oulasta se sillä hetkellä oli näyttänyt hyvältä. Mutta kun Lasse räväytti auki viluiset, surkeat silmänsä, niin Biettar Oulan valtasi raukea epävarmuus, ja silloin hän olisi mieluummin toivonut Lassen saavan nuo kuusi vaadinta, jotka hänelle oli luvattu; — niin olisi jutusta tullut suti puti puhdas — tavallaan. Mutta muori oli kuin kaksiterä-miekka, ja pojan piti peräytyä. Hänen mielensä ja tahtonsa oli lamautunut tänä yönä — vaikkei hän sitä oikeastaan tuntenut. Hän tunsi vain, että jotakin hänessä tapahtui.
Lasse, joka vielä oli sisäopinnoista heikko, hiestyi ja väsyi koettaessaan pysyä vanhan mankon kinterillä; tämä riensi kevyesti ja äänettömästi kuin huuhkaja, — hänen astuntaansa ei kuulunut ensinkään.
Karjan luo tultuaan muori Biettar puhui Lasselle näinikään: "Täällä on kolme vasikkaa, joita ei vielä ole merkitty; kaksi niistä on vaadin-vasoja. Nyt sinulla on valittavana kaksi osaa. Tahdotko ottaa nuo kolme vasaa ynnä yhden vaatimen lisäksi — tai haluatko jäädä aivan osattomaksi?"
Lasse, joka äkkiä oli joutunut pahimpaan pulaansa — päätöksen tekoon, ja nopean päätöksen —, hikoili yhä enemmän.
Mutta sitten, ikäänkuin peläten joutuvansa aivan osattomaksi tai olevansa pakoitettu tavoittelemaan oikeutta kaikenlaisten hankaluuksien uhallakin, hän kokosi kaiken tarmonsa ja vastasi myöntäen.
Mutta samassa putkahti hänessä kasvamaan pieni, kääpiönsitkas katkeruuden itu.
VIII.
Eräänä iltana Nikko Nille tulee kävellen kylän päätietä pitkin, ylpeänä ja liikutettuna. Hän käy hiukan kumarassa, oikea olkapää pystyssä, niinkuin luovisi kovaa tuulta vastaan. Se johtuu siitä, ettei hänen kumpikaan kätensä ole vapaa; toisella hän taluttaa hirvasta, — täällä kylällä ei enää ollut talvikeli —, ja toisella, oikealla, hän pitelee Eira Maritin esiliinan nipukasta. Ja Eira Marit on melkein yhtä hankala talutettava kuin hirvas. Nuoret tytöthän kovin kainostelevat, ainakin heidän pitää heittäytyä kainoksi. Mutta tällä kertaa Eira Marit ei näyttele. Hän vain punastuu ja astelee aivan horjuen, kun hän on pakoitettu ajattelemaan niin moninaista ja tuntemaan niin paljon: hänen pienet, uneliaat aivonsa eivät ole tottuneet pitkäkoipisiin ajatuksiin, ja hänen sydämensä sykkii mieluimmin tasaisesti hölkäten. Muutoin niin herkkävireiset naurulihakset ovat kuin halpaantuneet. Sillä hänen täytyy ajatella, että hän on pian jättävä isänsä ja äitinsä ja menevä Nikko Nillen vaimoksi… Istuva omassa teltassa, ommellen peskejä ja housuja ja kaikkea, mitä tarvitaan.
Ja nyt he ovat tuskin sadan askeleen päässä Jongon talosta… Oo Jumala! Ihmiset katsovat häntä kuin morsianta, naimisiin aikojaa ikään. Se on niin pyörryttävän juhlallista… On kuitenkin hyvä, että on näin pimeätä.
He ovat juuri lähtemässä laskeutumaan pientä mäennyppylää likellä Jongon taloa, kun Nikko Nille äkkiä pysähtyy ja vetää armaan puoleensa. Hän vapisee kuin haavanlehti; sillä hän uskoo aivan selvään nähneensä ämmän haamun kulkevan ikkunan ohitse valojuovan läpi ja edelleen navettarakennusta kohden.
— Mitä nyt? kysyy Eira Marit ja lenkosäärinen kun on, pysyy hän vaivoin tasapainossa sisäänpäin väärillä jaloillaan.
— Etkö sinä nähnyt häntä?
He seisoivat hetken henkeään pidättäen.
— Tuolla hän menee! kuiskaa Nikko Nille.
— Oo-h-oo Jumala! panee Eira Marit, tullen kuolonkalpeaksi.
He kiinnittävät katseensa erääseen polkuun, joka johtaa kirkkomaalle; nähtävästi aave on pyrkimässä jälleen hautaan…
Ei — ei häntä näy siellä…
No niin — Herran nimessä heidän täytyy käydä edelleen! — Kunpa he vain pääsisivät seinien suojaan niin pian kuin suinkin.
Mutta äkkiä he kuulevat äijän röhkäävän äänen halkomäeltä: "No mihin hittoon se hävisi? — Tuskin olemme saaneet arkkuun sen vanhan värttinän, ennenkuin se jo kimpoaa ylös!"
Äijän vihanpurkausta seurasi ihmisjoukon purskuva naurunhohotus, joukon, jonka ääriviivat vain häämöittivät pimeästä ja joka seurasi äijää, tämän koettaessa raahata suurta, ruumisarkunmuotoista laatikkoa rappujen luo.
— Nyt me hautaamme sitä kolmatta kertaa, jatkoi äijä. Mutta kun me nyt saamme sen sullotuksi arkkuun, niin me naulaamme kannen kiinni kuusituumaisilla ja luemme Isämeidän seitsemän kertaa oikeinpäin ja seitsemän kertaa takaperoisin. Ja sinä, Erkki, joka olet rohkea kuin kissa, sinä saat mennä kello kaksitoista tänä yönä kirkkomaalle ja hakea, kolme huuhkajan kokkaretta sen suuren koivun alta, jossa huuhkaja tavallisesti istuu, ja heittää ne, yhden kerrallaan, haudan yli ja sanoa joka kerta: "Nuku, Saara-ämmä, hu hu huu!"
Ja äijä hääräsi innoissaan ja etsi tuota Manalle niin vastahakoista ämmää. Hän oli tänään voidellut suunsa perusteellisesti porovarkaiden luona koilliskulmalla, ja siksi hän oli niin rohkea. Sellaisen aterian jälkeen hänen oli tapana tulla kylän lounaiskulmalle ja silloin hän oli täynnä kiivautta porovarkaiden syksyöisten teurastusjuhlien takia, luultavasti siksi että hänen omaatuntoaan kipristeli, kun hän oli syönyt sellaista lihaa. Mutta tänä iltana hän ei joutanut pitämään parannussaarnoja.
— Piru vieköön! kuului ämmän käheä ja kiukkuinen ääni navetan takaa. Hänen hoippuvat liikkeensä olivat usuttaneet muutaman ärtyisen pukin hänen kimppuunsa.
Äijä juoksi hätään ja pelasti ämmän miehekkäästi pukin rynnäköistä.
— Tuo pukki on sidottava haudan viereen seisomaan vartiana kahdeksan päivän ajan! hän huusi. "No — etkö halua jälleen arkkuun siitä? — Tai tahdotko ensin hyvästellä Nikko Nillen?"
Mutta ämmä löylytti äijää sauvallaan. Hän, jolta suurella huolella oli salattu huhu hänen omasta kuolemastaan, kaahotti ilosta loistaen Nikko Nillen syliin, ja levittäen suunsa mitä muikeimpaan hymyyn, sanoi: "Sinäkö se, poikani?!… Hyvää päivää, hyvää päivää!"
Joskin asiain oikea laita pian oli selvinnyt Nikko Nillelle, niin ei hän sentään vielä ollut tointunut kauhistuksesta, nähdessään niin ilmielävän aaveen, kuin koskaan voi nähdä; — mutta hän ei voinut muuta kuin tarttua sen käteen. Siinä oli ruumiin tuntu, ja hän hikosi. Eira Marit sitävastoin ei ensinkään tahtonut tarttua ämmän käteen. Hän vain vapisi ja huohotti eikä tiennyt miten olla. Muuan luotettava nuori mies vakuutti hänelle, ottaen häntä kaulasta, ettei ämmä koskaan ollut kuollutkaan, vaan oli tähän hetkeen asti ollut ehkielävä. Vihoviimein alkoi hänen huohotuksensa vaimentua. Äkkiä iskeytyi kämmen kuin mekaaninen läppä suulle, ja kikatus kiersi ulos sieramista.
* * * * *
Pari viikkoa myöhemmin tuli kylälle muuan metsästäjä, joka muutamia päiviä oli oleskellut eräässä karjamajassa tuntureilla, ja kertoi seuraavaa:
Eräänä iltana, kun hän makaili sänkylaverilla ja oli uneen vaipumaisillaan, niin, ehkäpä jo nukkuakin, hän kuuli pikkulapsen itkua ulkoa. Majassa oli sysipimeä. Hän makaa ja kuuntelee ja katsoo oveen päin. Siellä alkaa loistaa pieni pilkku; se suurenee suurenemistaan, ja lopulta se muuttuu pikkulapsen näköiseksi… Hän huomaa silloin että se on äpärä, salaa synnytetty lapsi, joka etsii äitiään ja tahtoo saada kristillisen kasteen ja kristillisen nimen.
Hän ristii kätensä ja sanoo: "Sinun nimesi olkoon Nilas. Nilas! Minä kastan sinut Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!" — ja hän heitti kolme kupillista vettä sen päälle.
Ja äpärä katosi ja kävi autuaaseen lepoon.
Tästä lähti sellainen huhu, että Eira Marit oli tehnyt salaa lapsen. Hän ei varmaankaan ollut viime aikoina ollut yksin peskissään, sanottiin. Mutta eräs viisas ja kunnioitettava vaimo todisti, että kaikki tämä oli ilkeätä juorua. Ja hän puhui totta. Eira Marit ei ollut sellainen. Ei Nikko Nillekään.
IX.
Jussa oli tullut eilen.
Hän oli ollut poissa monta vuotta. Hänen nimensä oli nyt Juhani; mutta kotosalla ei kenenkään päähän pälkähtänyt kutsua häntä muuksi kuin Jussaksi.
Matkan viimeiseen osaan — Inari-järveltä saakka — oli mennyt kerrassaan kahdeksan päivää.
Keli oli näet kehnontunut; parilla viime penikulmalla hänen oli enimmäkseen pitänyt kantaa suksiaan olalla.
Olikinhan jo toukokuu puolivälissä. Tänään hän oli uskaltautunut joen rannalle asti. Hänellä oli paha tunne siitä, että hän esitti täällä kotona kummallista muukalaisen osaa. Kunpa hän vain pääsisi ensimäisten päivien ohi!…
Oli ollut saakelin ilkeätä esiintyä Helsingissä harvinaisuutena, ja tästäpuoleen häntä kidutetaan täällä kotona pitämällä hänestä suurta ääntä! Kirotun paha oli olla puolivälinilmiö.
Ja jumaluusopin ylioppilas Juhani Jongo ei huomannut ensinkään, ennenkuin oli laskenut tepsivän, kotoisen kirouksen. Hän oli niin äkeissään, ettei edes katunut syntiään.
Mutta hänen verensä kuohui hillitöntä vauhtia, kun hän äkkiä huomasi erään naisen, joka tuli häntä kohden. Jussa oli tuntenut hänet, ennenkuin silmä ehti eroittaa koko hänen olentonsa.
Tuntui niin kumman raskaalta tuo muistonmaininki, joka nyt vyöryi tulvien hänen sieluunsa…
Kaikki irtautui hänessä, ja hän kiiti virran mukana… Hänen silmänsä sai kiinnekohdakseen naisen kengänkäret, jotka etsivät rapakkojen väliltä kuivaa jalansijaa.
— Pyydän saada tervehtää teitä, neiti Norum! — Te tuskin muistatte minua; mutta minulla on kerran ollut kunnia jutella kanssanne. — Hän sanoi sen suomeksi.
— Ettenkö muistaisi teitä! — Neiti hymyili iloisesti. — "Ei muuten ole ensinkään kaunista, että arvelette minun unhoittaneen teidät".
— Ja te olette eksynyt tänne tuntureille?
— En, — ei minun täällä-olossani ole jälkeäkään eksymisestä. Minä olen pienestä pitäen toivonut saavani tulla tänne. Ja tänä kevännä pyysivät täkäläinen pappi ja hänen rouvansa kirjeellisesti minua käymään vierailemassa heidän luonaan. He ovat niin rakastettavia, maailman miellyttävimpiä ihmisiä he ovat! Ja minä viihdyn niin hyvin täällä. Täällä on niin ihana ilma, niin raikas ja kevyt!… Ja pappilassa on kaksi lasta, poika ja tyttö. Nekös ovat suloisia ja hauskoja!… Niin, minä olen täällä kerrassaan uudesti syntynyt. Eikö teistäkin näytä siltä? — Hän hymyili. — Oletteko kuullut sellaisia kysymyksiä!… Niinkuin te tietäisitte, millainen minä olen ennen ollut!
Hänen eloisuutensa hämmästytti ja rauhoitti Jussaa. Ja missä oli katseen totinen ilme?…
On kohtauksia, joita salainen juhla seuraa, ja juhlailoon sisältyy niin paljon…
— Mutta minkätähden aiotte suomalaiseksi papiksi, herra Jongo?
— Suoraan sanoen, sitä en tiedä itsekään.
— Minusta teidän olisi pitänyt ruveta norjalaiseksi papiksi… Mutta jos te tulette papiksi suomalaiseen rajapitäjään, niin minä tulen kuulemaan teitä.
— Niin, luvatkaa se minulle! — Silloin minä saarnaan vain teille, yksistään teille!
— Ja sitten teidän pitää saarnata suomeksi, ei lapiksi…
Kivikirkkohan siellä on — rajapitäjässä?
— Niin.
— Hyvin pienessä laaksossa, joka ulottuu aivan aution lakeuden reunaan asti?
— Aivan niin!
— Ja koko laaksossa tuskin asuu muuta elävää ihmistä kuin pappi?
— Ei, — ei ketään muuta.
Neiti katsoi maahan. Sitten hän nosti katseensa, — aivan vitkaan, ja antoi sen liukua Jussan silmiin. "Se on varmaan ihmeellistä… Mutta miten luulette tulevanne toimeen siellä?"
— Se on sen ajan huoli! — Minä en ole vielä pappi.
— Mutta teidän täytyy tulla papiksi sinne, — joka tapauksessa!
Hänen katseensa häilähteli kuin metsän hämärä.
Useimmat ihmiset pienenevät, kun tuttavuuden yksinkertaiset värit ovat imeneet pois ensimäisten juhlallisten vaikutelmien loisteen…
Sitten Jussa kysyi: "Minkätähden minun teistä pitäisi tulla papiksi juuri sinne?"
— Niin — — —. Minä sanon teille — — —, minä olin etelässä pari vuotta. Siellä ihmiset olivat niin valoisia, toisenlaisia kuin täällä. Ilma ja maa ja kaikki oli valoisampaa ja toisenlaista kuin täällä. Ja kun minä nyt muistelen teitä siltä ajalta, jolloin näin teidät Lafjordissa, niin minusta tuntuu, että teidän pitää olla pappina juuri siinä hiljaisessa laaksossa, joka ulottuu autioon lakeuteen asti — — Ja myös on minusta tuntunut aina, että Biettar Oulan pitäisi olla yksi teidän kuulijoistanne…
— Aina, — sanotte te?
— Niin, sanoi neiti, punastuen äkkiä. — "Mutta milloin te aiotte tulla vierailulle pappilaan? Pastori ja hänen rouvansa puhuivat teistä tänään. He mielellään tervehtisivät teitä… Mutta kyllä minun nyt täytyy lähteä. Minä olen tehnyt kierroksen pitkin joenrantaa ja katsellut jokea. Katsokaas, kuinka se on tulvillaan!"
Hän sanoi hyvästit ja lähti.
Jussa jäi katselemaan häntä. Hänen nuori vartensa näytti leikkivän, täynnään vapaata elämäniloa.
Jussa oli joutunut keskelle kevään houkuttavaa levottomuutta, hänen aistinsa olivat äkkiä alkaneet hehkua. — — — "Siellä — — siellä etelässä — ihmiset olivat valoisampia ja toisenlaisia kuin täällä"… Vielä kerran hän tuli näkyviin — kirkonmäellä; hänen tukkansa välkkyi kultaiselta auringon kaukaisessa loisteessa. Niin solakka ja niin valoisa ja niin suoraryhtinen!… Ne ihmiset — niiden valkeitten talojen asukkaat, joita kuumottaa etelässä pitkin rannikkoa, ulottuen pitkinä riveinä etelän linnaan asti, — ja nämä ihmiset, — näiden synkkien metsien ja autioitten lakeuksien asujamet! — Siellä ihmiset olivat valon liitossa ja laskivat alaisikseen maan ja ilman, täällä ihmiset pakenivat pimeän turviin ja häviöönsä…
Mutta Jussa oli nuori ja suuri ja väkevä, ja hänen sieramensa paisuivat, kun hän hengitti vapauttavan kirpeätä maantuoksua. Ilma oli täynnään auteretta ja juoksevan veden läheistä ja kaukaista solinaa.
Tämä kevät tulee kuin kuumeuni jonakin varhaisena aamuhetkenä. Aurinko riisuu maan räikeän alastomaksi, sen kuuma henkäys kohtaa jokaista paljasta täplää ja sulattaa elämään juurten mehut kuohkeutuvan mullan alla, se täyttää koko ilman riehuvalla juhlahumulla ja kaiken elävän toivolla ja tahdottomalla hurmiolla.
Jussa kulki joenrantaa ylöspäin, matalaan koivumetsään.
Pitkäkarvainen lehmä, jonka hauraita luita peitti poimukas nahka, nuuski ja imeksi ahnaasti paisuvia silmuja ja nuoria lehviä. Sen suurissa, raukeissa silmissä loisti orastava eläimen halu. Se lakkasi pureksimasta, katsoi suoraan ilmaan ja antoi katseen kauan viipyä autereessa… Ja sitten se alkoi ammua minkä jaksoi.
Pitkulaisia lammikoita tulvehti niityiltä jokeen, laskien kellerviä vesisuihkuja alas jyrkän hietaäyrään yli. Silloin tällöin lohkesi märänkiiltävä paakku maata, pudota loksahtaen hietikkoon, vieri rannalle kasaan ja loiskutti sameita vesipyörteitä sinivihreää jäänreunaa vasten.
Valkoisia vesiputouksia välkkyi laaksonrinteitten metsistä; sillä vuorokauden läpeensä kylpivät lakeuksien lumet auringonpaisteessa ja sulivat kuohuviksi puroiksi.
Tukinhakkaajia näkyi metsäkukkuloilla, ja rauhan ääni kajahteli autereisessa, kevättuntuisessa ilmassa.
X.
On yö — mutta valo ja auringonpaiste väräjää yli lakeuksien. Ja on värähtämättömän hiljaista. Vain Jussan suksi suhajaa kevyesti jääkuorta vasten.
Jussa hiihtää erästä kylän yläpuolella olevaa niittynientä pitkin.
Lumi peittää sitä vielä eteläpuolista metsänreunaa myöten.
Täytyy puhdistaa pyssynpiippu. Hän työntää sen lumeen ja laukaisee; lumen alla jymähtää lyhyt, tukahdutettu paukaus. Vanha uuninputki oli vähällä lyödä poikki hänen solisluunsa. Viidakoista kuuluu kiivaita, tiheitä siiveniskuja, ja pari jänistä kiitää vihurina metsän laidassa. — Hän oli herättänyt sentään eläimiä ja lintuja niiden tiloilta.
Hän ampuu riekon, ja hänen verensä kuumenee laukauksen kiihoittavasta jylystä, ja lumelle tippunut punainen veri herättää hänessä eloon vanhan verenhimon; poikasena hän oli Biettar Oulalta oppinut juomaan tuoretta eläimenverta. Hän painaa riekon suulleen, pusertaa sitä ja imee suuhunsa veren. On niinkuin viinin ensimäinen lämpö virtaisi kiihoittavana suoniin ja saisi silmät loistamaan. Joka pensas, mäki ja tunturi ja kaikki eläimet ja linnut tervehtävät häntä muistoilla, eikä mikään, ei mikään ohjaileva katse kiellä hituistakaan hänen vapaudestaan — Jumalan kiitos!… Hän ampuu vain ruutipanoksia viidakoihin, istuen paljaalla mäellä keskellä niittyjä ja pureksien pihkaa. Aamutervehdys teille kaikille, meille kaikille!
Jänis loikkaa ohi. Sitä vastaan tulee ruutipanos, se peräytyy tehden pilvihypyn, mutta saa vastaansa uuden latingin ja juoksee suoraan Jussaa kohti, pysähtyy ja istuutuu takasilleen. Jussa pistää suuren, pehmeän pihkapallon pyssyyn ja ampuu sen suoraan jäniksen turpaan; jänis keikahtaa nurin, päristelee, pudistelee päätään ja loikkii pois. Jussa nauraa hohottaa. "Anteeksi! — Olisitpa voinut tehdä tempun kehnomminkin, olisitpa kyllä voinut!"…
Hän on saapunut pienelle joelle, joka virtaa erään syrjälaakson läpi.
Äänettömästi kuin petoeläin hän pujoittautui viidakon läpi, erästä mäkeä ylöspäin. Joen suulla, lammikoissa voi piillä sorsia tai harmaahanhia.
Mutta siellä ei ollut mitään.
Ison joen jäällä sinervässä lumisohjussa näkyvät tiheät jäljet ilmaisevat hänelle, että Biettar Oula äskettäin on lähtenyt pohjoiseen. Ei kenenkään toisen karja kulje niin laajana ja taajana.
Jussa makaa viidakossa, miettien monenlaisia asioita.
Ympärillä kiimaiset riekot kukertavat käreällä äänellä. Jussa matkii hempeätä naarasta. Ja urokset tulevat kumarassa, siivet syleilyyn avattuina eivätkä arkaile hänen suurta ruhoaan; sillä kiima ajaa heitä kuin metsäpalo… Suuret urokset rientävät haistellen naarasten jälkiä ja käyvät toisiaan kurkkuun lemmenkateuden verenhimoisella mielettömyydellä…
Tuolla ryntää jäälautta rantaa vastaan, ja jääpuikot kalisevat kuin metallipalat toisiinsa.
Yhä valaa aurinko ohuen kultaisen harson mäkien ja tunturien rinteille. Elna!… Kevätyö on täysi valoa ja suhinaa. Kaihojen tulva virittää aistit… Miksi huojuu mäki, miksi keinuu maa? — — — Elna! Elna! "Kivikirkko autiolla lakeudella." Sinä sanoit sen autereisin silmin, verenkuulto otsallasi!… Minun tukkani on suuri ja musta, ja papinkaapu on kuin musta varjo, joka irroittaa minun pääni saarnastuolista, se irroittaa minut kansastani, maailmasta… Elna! Jos voisin tempaista luokseni ajan, sen ajan, joka on niin kaukana, niin sinä tulisit mukana!… Astu sinä vain maan pintaa, Elna, niin se keinuu enemmän — — —. Minä en kestä tätä, minun rintaani polttaa, minun katseeni hukkuu sumuun… Elna! Minä en kestä tätä. Aurinko nousee hitaasti, ja aika sulaa minun ruumiini, minun sieluni! Herra, Jumalani, minä en kestä tätä — — —.
Jonkun eläimen askelet rapisevat lumikuorella. Jussa tarttuu pyssyynsä. Susi juosta hölkyttää syrjälaaksosta päin — kuono poronjäljissä.
Jussa painaa pyssynperän poskelleen, katse tutkii eläimen turkin värejä, suupielten nykäyksiä ja väkevien silmien kovaa loistoa… Laukaus pamahtaa, ja susi kiitää kammon vauhdilla lammikon yli.
Jussa juoksee jälkeen, ryntää vettä pärskyttäen lammikon yli, ryömii jäälle ja ajaa suksilla sutta takaa. Hän jännittää joka lihaksen, hiki pusertuu ihosta ja tekee märäksi hänen ruumiinsa. Vauhti sekä eläimen suuri, punainen kita kiihoittaa häntä veriseen intohimoon. Suden jälkiin jää lumelle veritäpliä, se ontuu toista jalkaansa. Se suuntaa silmänsä taaksepäin ja kiristelee valkoisia, vahvoja hampaitaan häntä kohti.
Piru vie sinun hampaasi! Kyllä tunnen sinut ja sinun sukusi!
He kiitävät erään niemen vierustaa jäätä pitkin; jääpinta viiltää terävästi suksenpohjia, ja suden kiivaasti huokuvista keuhkoista syöksyy harmaana sauhuna lämmin hengitys.
Susi nousee maihin pohjoisrannalle. Jussa harppaa muutamia askeleita suksilla pehmeän rantasaven yli, — jättää sukset siihen ja juoksee suden jälkeen rinnettä ylös. Usein hän kadottaa sen näkyvistään, ja keuhkot takovat ylen ankarasti rinnassa! Mutta sudenkin täytyy hiljentää vauhtia: haavaa pakoittaa, ja veri vähenee nopeasti. He ponnistelevat ylöspäin jyrkkää, kivikoista tunturirinnettä, — kun vihdoin suden täytyy pysähtyä erääseen syvänteeseen. Jussa lataa pyssynsä aika ruutipanoksella sekä kotona valetulla lyijykuulalla. Sitten hän menee aivan suden viereen, jonka kidasta pursuaa vaahtoa ja jonka silmät kipenöivät. "Nyt minä ammun sinut!"
Susi ammottaa suutaan, mutta ei saa alaleukaansa enää takaisin ylös: kuula on musertanut sen. Jussa menee ja istuutuu kahareisin karvaisen otuksen päälle ja työntää pitkän puukkonsa sen rintaan.
Kädet vapisevat raukeudesta, ja hiki kirvelee silmiä, kun hän nylkee sutta, palaen eläimellisestä saaliinhimosta.
Sitten hän ryömii kukkulan laelle. Siellä hän heittää kaikki vaatteet päältään, vääntää ne ja levittää aurinkoon kuivamaan.
Hän istuu sudennahka yllään ja katsoo laakson yli. Tuolla missä joki tekee äkkikaarroksen karjamaja-niemen kohdalla olevien hieta- ja soramatalain ympäri, se on aivan vapaa jäästä. Hän tuntee joka majan, hän on käynyt kaikissa. Hän muistaa ne laitumet, joilla tavallisesti on enin mustikoita ja juolukoita, — ja ne mäenrinteet, mitkä syksyisin ovat tulvillaan veripunaisia puolukoita. Hän muistaa kaikki polut, jotka kaartelevat mäkien ympäri. Tuossa syvässä kuopassa, poukaman yläpuolella, hän on niin monena aamuna nähnyt lohen välkkyvän hopeankiiltävänä verkossa. Ja kaikki avaran lakeuden töyräät ja harjut ja tuvat hän tuntee. Hän on ollut täällä joka paikassa…
— No — eikö Biettar Oula ole ehtinyt etemmäs?
Hän näkee pohjoisessa parin pensaita kasvavan mäennyppylän välistä nousevan savua. Nopeasti hän vetää vaatteet ylleen ja rientää matkaan.