Päästyään pintehestä lapintiira kirkasi kiukuissaan, hypähti lentoon pudottaen samalla valkean läjän karhun naamalle.

Eläimet eivät oikein tienneet hurratako albatrossille tai nauraa lapintiiran kujeelle.

Kolmantena tuli perille salangani, neljäntenä nuolihaukka ja sitten palasi niitä rykelmissä, jonka tähden ei saatu selvää niiden saapumisjärjestyksestä. Karhu jakoi jalomielisesti muuttolinnuista tulevan kunnian jalopeuran kanssa.

— Eläköön Eurooppa ja Afrikka! mylvivät norsut.

Pökkäyskilpailut.

Pituuslennon jälkeen eläimet kerääntyivät tasoitetun aukean ympärille pökkäyskilpailuja katsomaan. Niihin kisoihin ilmoittautui vain lampaan- ja vuohensukuisia eläimiä, sellaisia lujakalloisia, joiden haarattomat, ontot sarvet ovat taapäin kääntyneet. Kettu järjesti kilpailijat kahteen riviin, vastakkain ja noin neljän metrin päähän toisistaan. Joukossa nähtiin meidän kaikkien hyvä tuttu jäärämme, jonka sarvista joskus saa aikamoisen muksauksen; siellä oli myös hoikkasarvinen vuohipukki, vahvasarvinen vuorivuohi, aasialainen Marco-Polon lammas ja useita muita pökkäysmestareita. Kaksi aina kerrallaan sai koetella voimiaan. Ensimmäisenä parina olivat lammas ja vuohi.

Kilpailujen ylituomarit kiipesivät kunniaistuimelleen. Karhu antoi merkin. Kuului kova lasaus aivan kuin kahta lautaa olisi yhteen lyöty, ja sen jälkeen kuului kuin tahdissa jymäys toisensa perästä, kun jäärä ja vuohi vuoroin perääntyivät, vuoroin iskivät otsaluunsa ja sarvensa vastakkain, niin että molempien silmissä taivaan tähdet leiskahtelivat, mutta kumpikaan ei antanut perään.

— Hei, hei, hei! huusivat eläimet innoissaan.

Jäärä kokosi kaikki voimansa viimeiseen iskuun — — —.

Yhä vimmatummin puskivat eläimet. Katselijoista näytti siltä, että molemmat alkoivat tyrmistyä ja vuohen toinen silmä muurautui melkein kiinni. Silloin tuli ratkaisu. Jäärä kokosi kaikki voimansa viimeiseen iskuun ja antoi vastustajalleen sellaisen täräyksen, että vuohen toinen sarvi muljahti irti ja sen alta paljastui verinen tolho eli verisarvi. Vuohiparka lysähti aivan pyörtyneenä kentälle.

— Jäärä voitti, ilmoitti karhu.

— Vuohi on, kuten amerikkalainen sanoo, "knock out", lisäsi harmaakarhu.

Vuohi kannettiin syrjään. Jonkun ajan perästä se virkosi pyörtymyksestään ja kysyi ketulta:

— Voitinko minä?

Salaneuvos kettu painoi päänsä alas, kohteliaasti tekeytyi pää kallellaan osaaottavan näköiseksi siinä määrin kuin naamansa salli ja sitten pudisti päätänsä.

Häpeissään meni vuohi eläinlaumaan varoen arkaa verisarveaan kolahduksilta.

Toisena parina vuorivuohi ja Marco Polon lammas alkoivat koettaa kallojaan. Viimemainittu, Keski-Aasian vuorimaiden kasvatti, oli hirvittävän suurisarvinen ja antoi vastustajalleen heti ensi iskulla sellaisen täräyksen, että vuorivuohi päätään ravistellen poistui näyttämöltä.

— Aasia voitti! kiljui tiikeri silmät säihkyen ja niin vimmatusti, että vuoret kaikuivat.

Kun muut kilpailijat katsoivat parhaaksi poistua näyttämöltä peläten tuon aasialaisen oinaan hirmuisia iskuja, asetti kettu molemmat voittajat vastakkain. Jäärä ja Marco Polon lammas katselivat toisiaan kyräten, sillä he tiesivät ratkaisevan hetken lähenevän, jolloin Aasian ja Euroopan maine on kysymyksessä.

— Muista, jäärä, että olet Euroopassa kasvanut! huusi karhu.

Karhu vihelsi merkiksi, että saavat alkaa koetuksen. Kuului loksahdus, toinen, kolmas… säännöllisin väliajoin. Kumpikaan ei antanut perään. Silmä kovana, sarvet tanassa ja vihankiukussa maailman parhaat pökkääjät iskivät siinä yhteen, kunnes jäärä sai niin kovan iskun silmäänsä, että pyörtyi kentälle.

— "Knock out!" huusi harmaakarhu.

— Aasia voitti! totesi karhu.

Mutta tiikeri ja muut Aasian eläimet nostivat vuorostaan niin kovan metelin, että pauhina kuului monen peninkulman päähän; sellaista ei kuulla edes ihmisolympialaisissakaan. Se häiritsi tulosten kuuluuttamista, ja sentähden salaneuvos järjesti kiireen vilkkaa seuraavan kilpailun.

Puskusilla.

Lampaiden ja vuohien voimannäytteet olivat kuitenkin lasten leikkiä siihen verrattuna, mitä ohjelmassa seurasi. Sen jälkeen kävivät nimittäin piisonihärät, visentit, Kapinpuhvelit, sonnit ja hirvet koettelemaan niskalihaksiensa jäykkyyttä ja sarviensa terävyyttä.

Tuskin olivat pökkääjät päässeet sivulle siirtymään, kun ketun kehoituksesta karhu jo kuulutti:

— Puskijat heti kentälle!

Mainitut suuret sarvipäänisäkkäät astuivat piirin keskelle asettuen vastakkain seuraavassa järjestyksessä: piisoni — visentti ja sonni — Kapinpuhveli. Hirvi jäi odottamaan, koska peura ja muutkaan hirvet eivät uskaltaneet tulla sen kanssa puskusille.

Harmaakarhu esitteli:

— Piisoni, rannattomien preerioiden valtias, ei ole ennen puskusilla löytänyt vertaistaan, lukuunottamatta junan veturia, jonka kanssa se myös on koetellut voimiaan. Huonosti on käynyt sonnille, joka on uskaltanut käydä sen kanssa kamppailuun, huonosti myös metsästäjälle, jonka luoti ei ole piisonia heti tappanut. Katselkaa sen vahvaa eturuumista, jäykkää niskaa, teräviä ja koukkuisia sarvia. Kuka uskaltaa käydä sen kanssa puskusille?

— Visentti uskaltaa, huusi karhu. — Eurooppa on myös kasvattanut lujaniskaisia eläimiä. Visentti eli ennen Liettuan metsissä ja Kaukasian vuoristoissa, mutta nyt sitä on vain vähän jäljellä.

Karhu löi etukäpälänsä yhteen ilmoittaen siten, että ensimmäinen pari saa yrittää.

Mutta härät eivät hätäilleet. Luontoaan kiihdyttääkseen mörisivät ne paikoillaan, nuuhkivat maata ja kuopivat jaloillaan sammalia, niin että ne tuiskuna pölisivät eläinten ympärillä. Silmät muljahtelivat ilkeästi, ja valkea vaahto pursusi suusta, kun ne hitaasti ja kyräten lähenivät toisiaan ja sopivan matkan päähän päästyään sarvet tanassa iskivät yhteen. Sarvet ristissä ja otsakamarat vastakkain seisoivat molemmat eläimet työntäen toisiaan taapäin, niin että jokainen lihas oli jännittyneenä kuin kanteleen kieli, vaikka eivät suinkaan kaikki huomanneet, minkälaiset voimapanokset tuolloin olivat pelissä. Visentin pää muljahti sivulle; sitä tilannetta käytti piisoni hyväkseen iskien sarvensa vastustajansa rintapäähän. Vaikka visentti painaa puolisen tonnia, nosti piisoni vastustajansa puoleksi ilmaan ja hieroi käyriä sarviaan yhä taaemma sen rinnuksiin. Samalla täytyi visentin perääntyä voittoisan hyökkääjän edessä. Hyvää onneaan se sai kiittää, että äkillisellä hyppäyksellä pääsi vapaaksi ja että kerkisi laukata syrjään, kun piisoni uudisti rajun hyökkäyksensä.

Eläimet olivat jännittyneinä seuranneet ottelua, mutta sen päätyttyä ne huusivat, vihelsivät ja luikkasivat kuin hullut. Harmaankarhun riemulla ei ollut rajoja. Se tanssi kahdella jalalla ja huusi:

— Pohjois-Amerikka voitti, voitti, voitti — — —

Kun korvia särkevä melu oli vähän heikennyt, antoi karhu merkin uudelle parille. Härkä ja Kapinpuhveli kävivät silloin kilpasille.

— Seis! kiljasi leijona. Täällä on ollut tapana esitellä kilpailijat arvoisalle yleisölle; ei kai tämänkään parin suhteen poiketa käytännöstä.

— Esittele omasi, minä omani, sanoi karhu.

— Kapinpuhveli elää Etelä-Afrikan ruohosavanneilla ja metsiköissä suurina laumoina. Se on pahasisuinen ja vahva eläin. Moni mustaihoinen neekeri ja valkoinenkin metsästäjä on sen sarvissa saanut heittää henkensä. Ja tunnustaa täytyy, että me leijonatkin kernaammin kierrämme sitä kuin käymme sen kanssa kamppailuun.

— Tämä sonni, vaikka onkin kasvanut ihmisen navetassa, ei ole kooltaan ja voimiltaan maatiaismullikoiden kaltainen, niiden, joiden lihalla minä välistä herkuttelen, sanoi karhu. — Tämä on oikea ayrshiresonni, joka on vasikkana tuotu Suomeen Skotlannista. Aika jukuripää se on ja teräväsarvinen. Koetelkoon nyt voimiaan villin puhvelin kanssa.

Karhu viittasi käpälällään.

Sonni alkoi möristä ja kuopia maata, mutta rajupäinen Kapinpuhveli ei välittänyt mitään niistä valmisteluista, vaan syöksyi koko voimallaan vastustajaansa kohti iskien sarvensa sonnin lapaan. Tämä sydämystyi moisesta menettelystä ja sysäsi sivuiskulla sarvensa puhvelin lapaan. Kumpikin koetti sarvillaan viiltää toisen lapalihaksia ja niitä tavoitellen joutuivat taistelijat paikallaan pyörimään kuin pyörremyrsky. Se oli töminää, jota satojen eläinten huudot säestivät.

— Afrikka vai Eurooppa? kuului susi ulvovan väliin.

Kapinpuhveli oli voimakkaampi ja rajumpi. Se iski sonnin kylkeen niin syviä haavoja, että verenvuodon heikentämänä sen täytyi keskeyttää ja antaa voitto puhvelille.

Silloin leijona kiljui äänensä käheäksi, ja norsut äänekkäin toitotuksin kehuivat Kapinpuhvelin urotyötä.

Hirvi huomasi vasta viimehetkessä, että sen sarvet olivat vielä pehmeät ja keskenkasvuiset, eivätkä vielä sopineet taisteluun. Sen tähden oli hirven luovuttava koko yrityksestä.

Mutta kahden voittajan välillä oli vielä ratkaistava, kumpi on väkevämpi, piisoniko vai Kapinpuhveli. Kun karhu käski niiden ratkaista välinsä, kävi humaus eläinten parvessa ja arveluita kuului puoleen ja toiseen. Harmaakarhu ja leijona olivat niin hermostuneina, että hyppäsivät alas kunniaistuimeltaan muiden eläinten sekaan ollakseen lähellä kilpailijoita.

Kapinpuhveli oli pitkän elämänsä aikana oppinut sen, että usein on parempi itse hyökätä vihollista vastaan kuin odottaa sen hyökkäystä. Sitä tapaa se nytkin käytti. Häntä suorana ja sarvet ojona se laukkasi piisonia kohti aikoen sen lävistää terävillä aseillaan. Mutta ensikerran eläessään lienee puhveli niin perinpohjin pettynyt. Heti ensi hyökkäyksellä tarttuivat sen sarvet käyriin piisonin sarviin niin lujasti, etteivät mitenkään päässeet irti. Pahinta oli, että piisoni, joka oli vahvempi, alkoi tanssittaa puhvelia aivan armottomasti; se vuoroon peräytti takaperin, vuoroon veti eteenpäin, välistä väänsi oikealle, välistä vasemmalle, toisinaan se nosti päätä ylös, toisinaan painoi maata kohti, miten milloinkin halusi.

Möyryten ja häntäänsä leiskuttaen koetti Kapinpuhveli seisauttaa sitä hoijakkaa, mutta turhaan; preerioiden valtias tanssitti sitä mielensä mukaan.

Harmaakarhu nauroi sille makeasti, mutta jalopeura huitoi vihaisesti häntäänsä.

Viimein Kapinpuhveli väsyi peräti ja lysähti maahan. Sen kiukku oli talttunut ja puhkuttaen, kieli ulkona se makasi voittajansa edessä, joka ei myöskään voinut voitostaan iloita, sillä sarvet olivat tarttuneet lujaan. Aina viisas salaneuvos kettu, mielevä Mikko Repolainen pelasti neuvokkuudellaan tämänkin tilanteen. Se kutsui avuksi kaksi norsua, jotka syöksyhampaillaan väänsivät sarvia yksi yhtäälle toinen toisaalle. Ja pian puhvelin sarvet nuljahtivat erilleen piisonin sarvista.

Silloin vasta amerikkalaiset nostivat aito intiaanikarjunnan, säestäjinään mölyapinat, jotka sanoivat olevansa voittajan kanssa saman mantereen asukkaita.

Piisoni oli päivänsankari ja amerikkalaisten ylpeys.

Juhlat Tapiolassa.

Iltapäivällä ei enää kilpailtu, sillä Mielikki metsän emäntä ja ukko Tapio olivat kutsuneet eläimet yhteiseen illanviettoon Tapion linnaan, jonka monitorninen harja näkyi Jauritunturille. Kun puskemiskilpailu oli päättynyt, kuului tunturilla niin sorea soitto, että kaikki eläimet, itse kuninkaatkin heristelivät korviaan ja katselivat ympärilleen saadakseen selville, mistä se kuului. Kukaan ei osannut aavistaakaan, että Tapiolan ihanat immet, metsän kautokenkäiset keijukaiset olivat kätkeytyneet kivien taa ja siellä simapilliään soittelivat herättääkseen huomiota. Silloin kuin kaikki oli pelkkänä korvana, nousi Nyyrikki, Tapion poika, suuren kiven päälle puhumaan näin:

— Tapio, minun isäni ja Mielikki, minun äitini, ovat monta päivää valmistaneet juhlia teitä varten. He tahtoisivat kerran nähdä kaikkien maanosien eläimiä luonaan ja kestitä vierainaan. Tulkaa siis heidän luokseen täksi illaksi.

— Me tulemme kaikin, huusivat eläimet kuorossa.

Ei näet kukaan tahtonut olla pahoissa väleissä metsänhaltiain kanssa, joilla oli suuri vaikutusvalta eläinten kohtaloihin, vaikka niillä olikin oma kuninkaansa. Oli myöskin paras aika yhteisten juhlien pitämiseksi, koska vielä oli ratkaisematta, kuka oli eläinten kuningas; sehän aiottiin ratkaista painimalla vasta seuraavana päivänä.

Suurena olympialaiskulkueena vaelsivat eläimet kuninkaiden johtamina Tapion linnalle, ei juhlallisen hiljaisena hautajaissaattueena, vaan iloisesti keskustellen, nauraen ja laulaen. Sini- ja punarintasatakielet, laulurastaat, leivoset, peipposet ja uunilinnut livertelivät parhaan taitonsa mukaan; käet kukkuivat ja väliin kurjet luikauttelivat. Mutta harakat, varikset, korpit ja räkättirastaat saivat pitää koreasti suunsa kiinni. Sellaista kulkuetta ei sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana oltu Lapin tuntureilla nähty.

Entäpä itse linna? Kuinka juhlallinen se oli sinä iltana! Kultaisena katto loisti, hopeaisena ikkuna hohti, ja ilta-auringon purppurapuna loi hohdettaan syvimpäänkin soppeen. Siitä näki, että metsänhaltiat olivat mielissään ja vieraat tervetulleita.

Tapio emäntänsä Mielikin ja tyttärensä Tellervon kanssa tuli portaille vieraita tervehtimään. Mielikin kasvot loistivat paljaana hymynä, ja Tapio nauraa hörähteli vanhanmiehen naurua kuninkaita tervehtiessään virkkaen:

— Olipa se meille suuri kunnia, että jalopeura, tiikeri, puuma, harmaakarhu ja muut vieraiden maiden kuuluisat eläimet ilahduttavat meitä läsnäolollaan. Olkaa niinkuin kotonanne: syökää, juokaa ja levätkää.

Tervehtiminen kesti kauan, niinkuin ainakin suurissa kutsuissa. Ja taisipa Mielikin kämmen heltyä kättelemisestä, Tellervon jalat kipeytyivät niijaamisesta, sillä kuka vain voi, se kättä käpsähytti; eivät kuitenkaan norsut, jotka vain kärsällään kättä koettelivat, eivätkä hevoset ja puhvelit, joilla on kovat kaviokynnet; viimemainitut vain päätään nyökäyttivät ja häntäänsä heilauttivat. Kun gorilla paiskasi leveän kämmenensä Tapion käteen ja sitä lämpimästi puristi, pääsi ukolta huuto:

— Elähän kuomaseni niin kovasti purista!

Kun oli ensin katseltu ja ihaeltu linnan eri huoneita ja komeroita, ja kun sinipiiat salaisesta kätköpaikastaan olivat soittaneet taikapillejään, joiden vaikutuksesta eläimet joutuivat hyvälle mielelle unohtaen kaikki riitansa, käski Nyyrikki vieraat aterialle.

Kullekin eläinlajille oli hankittu mieleistään ruokaa: petoeläimille saavittain lihaa, ruohoa syöville oli varattu makeita ruohoja, oraville kuusen ja männyn käpyjä, jäniksille haavan kuorta ja apinoille astioittain metsämarjoja mesimarjoista alkaen. Kirkkaissa puroissa porisi raikasta vettä, ja ammeittain oli simaa kannettu sammalpeitteiselle pihalle janoisten juotavaksi.

Eikä eläimiä tarvinnut kehoittaa syömään ja juomaan, sillä usealla oli näköä haittaava ja suolia kurniva nälkä, koska ne olivat saaneet melkein syömättä rehkiä.

— Mistä olet saanut näin makeata lihaa? kysyi leijona Tapiolta syödessään.

— Enhän minä itse tapa mitään eläintä, mutta taitamattomat metsästäjät haavoittavat niitä, sellaiset raanaeläimet kätken minä itselleni. Turhaan niitä metsästäjät hakevat; ne korjaan minä, kun ne kuolevat.

— Käypikö ihminen usein täällä kiveliössä?

— Ei hyvin usein, eikä hän täältä mitään saa silloin, kun Mielikki kerää metsän eläimet suojiinsa. Me tapionväki olemme eläinten suojelijoita.

Syönnin jälkeen eläimet lepäsivät Tapiolan linnan tarjoamilla sammalvuoteilla. Käki kukkui, sadat laululinnut visertelivät linnan harjalla ja puissa merkiksi siitä, että eläinkunnassa ja Tapiolassa oli suloinen rauha ja sovinto.

Pieni välikohtaus keskeytti kuitenkin eläinten unen. Gorilla oli ahminut liiaksi Lapin lakkoja, mustikoita ja mesimarjoja, ja sen vatsa alkoi arveluttavasti turpua. Ähkien ja ruumistaan käännellen se makasi sammalikossa hampaitaan kiristellen, kun poltot vatsassa yhä lisääntyivät, eikä se oudossa ympäristössä tuntenut yhtään lääkekasvia. Mutta kun hätä on suurimmallaan, on useinkin apu lähinnä. Kun gorillan vatsa oli paisunut tynnyrin kokoiseksi, tekeytyi kettu lääkäriksi.

— Onko talossa nuoraa? kysyi kettu Nyyrikiltä.

Olihan linnassa juurista tehtyä köyttä. Sitä kettu kiersi gorillan vatsan ympärille ainakin kaksikymmentä kierrosta, asetti sitten puukalikan yhden kierroksen alle köyden mutkaan ja alkoi kalikkaa kiertäen kiristää gorillan vatsaa kuin vannehdittavaa astiaa. Se auttoi; illansuussa oli sairas jo jokseenkin terve.

Eläimet viettivät seuraavan yönkin Tapion linnassa kooten voimia seuraavan päivän kilpailuihin.

Uintikilpailut Petsamonvuonossa.

Seuraavana aamuna eläimet nousivat virkeinä ja iloisina pehmeiltä sammal- ja naavavuoteiltaan. Aamu oli säteilevän kirkas, tuskin poutapilven hattaraakaan taivaalla. Ilma oli lämpimämpi kuin edellisenä päivänä. Laululinnut tekivät parastaan huvittaakseen kaukaisia vieraita. Leivoset ja tunturileivoset kiirivät korkealla taivaan autereessa, josta ei niitä näkynyt, ääni vain kuului; sinirintasatakielet kilpailivat niiden kanssa metsikössä, laulurastaat ja uunilinnut Tapion linnan harjalla.

— Oi, jospa aina olisi luonnossa ja eläinkunnassa näin suloinen sopu ja rauha! huokasi peipponen. — Katsokaa, miten tuolla kotka istuu kyyhkysen ja leijona lampaan vieressä. Minä luulen, ettei tämä rauha enää kauan kestä.

— Nyt olisi katkottava haukoilta kynnet ja koukkuinen nokka, etteivät ne enää koskaan voisi tehdä meille pahaa, sanoi uunilintu.

— Ja ilveksiltä ja näädiltä olisi leikattava kynnet ja hampaat, lisäsi orava, joka oli kapsahtanut linnan katolle tanssimaan sukulaisensa lento-oravan kanssa.

Puheen keskeyttivät kurjet, jotka karhun käskystä kajauttivat ilmoille raikkaan aamutervehdyksensä kiveliön asukkaille, ja sen jälkeen mölyapinat nostivat niin kamalan karjunnan, että selkäpiitä karmi. Hännästään honganoksissa kiikkuen ja johtajansa viittauksia totellen parkuivat ne kuorossa, niin että Tapion linnan seinät tärisivät.

Mölyapinat olivat ainoat tyytymättömät, koska Lapin marjat huonosti sopivat heidän ravinnokseen, ja he muistelivat alinomaa herkkupöytiään Brasilian metsissä.

Karhu, harmaakarhu, jalopeura, puuma ja tiikeri tulivat Tapiolan takakamarista ulos, haukottelivat, venyttelivät jalkojaan ja köyristivät unen pois selkärangastaan. Sitten keräsi kukin johtaja karjansa ympärilleen. Kun karhu oli lyhyesti kiittänyt Tapion väkeä ystävällisestä kestityksestä, esitti leijona eläköönhuudon.

— Eläköön metsänhaltia Tapio perheineen!

Ei milloinkaan ennen oltu kiveliössä kuultu sellaista äänen pauhinaa, kun sadat eri eläimet yhtäaikaa kiristivät äänijänteitään. Kolttalappalainen, joka oli noin penikulman päässä järvellä kalastamassa, jätti pyydyksensä kokematta ja kiirehti kotiaan luullen maailmanlopun tulevan.

Sitten eläinten monimuotoiset laumat lähtivät liikkeelle ja suuntasivat kulkunsa Petsamonvuonoa kohti, sillä yhteisen päätöksen mukaan oli kilpailtava aamupäivällä pituusuinnissa ja iltapäivällä Jauritunturilla painissa.

Jääkarhu toimi oppaana, sillä kenelläkään muulla eläimellä eivät meriasiat eivätkä merenrantamaisemat olleet niin selvillä. Ei Nyyrikkikään, tuo tieto- ja taitoniekka Tapion poika viitsinyt lähteä alastomille tuntureille eikä viileään Jäämeren henkeen; Tellervo, Tapion tytär jäi niin ikään kotitanhuilleen kiveliöön.

Kun oli viisi tuntia kuljettu aukeita tuntureita tai koivikkoisia laaksokuruja, välkkyi edessä suuri meri, Pohjoinen jäämeri, jylhän alastoman kalliorannan alla. Peilikirkas, auringonkilon kirjailema ulappa levisi silmänkantamattomiin, taivaanrantaan sulautuen. Etäämpänä meren selällä ei näkynyt mitään elämää, mutta rannan lähellä, Petsamovuonon suulla, valaat suihkuttelivat korkeita höyrypatsaita; siellä leijaili myös merilintuja lukemattomin laumoin, ja kaikenlaisia hylkeensukuisia eläimiä loikoili ja kieriskeli rantakallioilla.

Merieläimet odottivat jännittyneinä uintikilpailua, josta valaat olivat kertoneet. Lähetit olivat meren eläimiäkin koolle kutsuneet, ja siksipä vuonossa oli semmoisiakin eläimiä, joita ei kukaan Jäämeren asukas ollut ennen nähnyt.

Kun maaeläimet olivat saapuneet rannalle, päästivät merieläimet ilmoille tervehdyshuutonsa: valaat mölisivät, mursut mylvivät kuin sata vihaista härkää ja hylkeet luikkasivat kurkun täydeltä.

Maaeläimet vastasivat samalla mitalla.

Jääkarhu komensi merieläimet riviin rannan lähelle; ja kun maaeläimetkin olivat asettuneet aivan rantaäyräälle, piti jääkarhu seuraavan puheen.

— Minä jääkenttien kuningas ja Jäämeren valtias olen kutsunut kansani koolle jaloon kilpailuun, nimittäin näyttämään näille maaeläimille miten meressä liikutaan ja näyttämään ihmisellekin, että vain merieläimet ovat oikeita uimareita. Näissä olympialaisuintikilpailuissa saatte näyttää nopeuttanne. Se on kilpailun voittaja, kuka ensin käypi täältä Heinäsaarella.. Kotkat ja kalasääsket seuratkoot ilmassa ja katsokoot, että jokainen kilpailuun ilmoittautunut käypi matkan perillä. Asettukoot siis kaikki kilpailijat tänne toiseen riviin.

Merenpintaan syntyi melkoinen aallokko, kun suuret vesieläimet heilauttelivat väkeviä pyrstöjään. Vain viisi kilpailijaa asettui jääkarhun eteen, nimittäin Grönlanninvalas, pottivalas, sinivalas, mursu ja sinihai.

Uteliaina katselivat maaeläimet näitä merien jättiläisiä, varsinkin valaita. Kaikilla niillä ruumiinmuoto ja raajat paljon poikkesivat maaeläinten vastaavista muodoista. Sukkulan muotoinen ruumis, lyhyet raajat, paljas tai hyvin lyhytkarvainen iho olivat niille kaikille ominaisia.

— Saanen luvan esitellä kilpailijat, virkkoi jääkarhu.

— Grönlanninvalas on suurin sekä maan että meren eläimistä; se vastaisi painossa kahtatuhatta ihmistä tai kahtasataa härkää; pituutta sillä on kaksikymmentäneljä metriä. Grönlanninvalas on mainio uimari. Senhän näkee jo ruumiinmuodostakin.

— Taitaa puhua loruja, tuo valkea jääkarhu; eihän sillä ole edes takaraajoja, epäili tiikeri.

— Eihän ihmisenkään laivoissa ole airoja, ainoastaan potkuri, mutta kovasti ne silti menevät. Onhan valaalla eviksi muuttuneet eturaajat, joilla se ohjaa kulkuaan ja viisi metriä leveä pyrstö, jolla se potkii eteenpäin nopeammin kuin ehkä mikään muu merieläin.

— Toinen kilpailijoista on pottivalas, kotoisin Tyynenmeren ja Atlannin ulapoilta. Se siis paremmin kuuluisi Austraalian, Afrikan ja Etelä-Amerikan eläinten kuninkaiden alamaisiin, mutta minä olen saanut tehtäväkseni esitellä kaikki merieläimet, sillä maaeläimillä on yleensä hyvin vähän tekemistä merieläinten kanssa.

— Pottivalas on lähes Grönlanninvalaan kokoinen, ainakin kaksikymmentä metriä pitkä. Se on hyvä uimari ja sukeltaja. Ihminen vainoaa sitä alinomaa kuten Grönlanninvalastakin, saadakseen kuoria sen nahkan alta vahvan ihrakerroksen ja ammentaa sen suurista pääonteloista kallista öljyä. Mutta pottivalas ei läheskään aina anna henkeään ilman taistelua. Toisinaan siinä ihminenkin häviää.

— Kuningas jääkarhu, saanko luvan kertoa erään kohtauksen pottivalaan ja ihmisen välisestä taistelusta? kysyi albatrossi.

— Kerro! kehoitti jääkarhu.

— Seurailin kerran norjalaista valaanpyyntilaivaa. Laivan kapteeni näki kaukoputkellaan, kuinka pottivalasperhe sukelteli suoraan edessä. Laiva alkoi niitä seurata ja kun se pääsi lähelle, ammuttiin laivasta omituisella kanuunalla köyteen sidottu väkäkeihäs eli harppuuni valasemon selkään.. Silloin valaat sukelsivat syvyyteen, mutta laivasta juokseva nuora merkitsi sitä, että keihäs oli lujasti kiinni valaan selässä. Jonkun ajan perästä täytyi valaiden nousta hengittämään meren pinnalle. Sitä odotellessa laivasta laskettiin vene mereen, ja kaksi miestä oli siinä keihäät ojossa valmiina antamaan valaalle surmaniskun. Mutta kuinkas kävi? Kiukustunut ja haavoittunut eläin puraisi veneen mäsäksi, ja miehet hukkuivat. Harppuunista valas ei kuitenkaan päässyt irti, vaikka toinen valas auttaakseen toveriaan puski turvallaan laivan kylkeen niin kovasti, että siihen tuli paha vuoto. Hetkistä myöhemmin, kun lentelin laivan ympärillä, näin kuinka muutamat laivamiehet tappoivat väsyneen valaan ja kuinka he kappaleiksi silvottuna nostivat sen laivaansa.

— Ihminen on pahin pedoista! huudahti hirvi.

— Niin on, todistivat toiset eläimet.

— Kolmas kilpailija on sinivalas. Se on täällä Jäämerellä kotonaan, sillä täällä se on syntynyt ja kasvanut. Se on nykyisin maailman, pisin eläin, noin kolmenkymmenen metrin mittainen, mutta painossa se ei voita Grönlanninvalasta. Suiposta, sukkulamaisesta muodosta päättäen pitäisi sinivalaan tulla uinnissa maailmanmestariksi. Saa nähdä, miten käy?

— Neljäs on — — —

Nyt vasta jääkarhu huomasi, että kilpailijain riviin oli tullut kömpelöruumiinen ja hidas eläin, mursu, sentähden lause keskeytyi.

— Mitä sinä, mursu, ajattelet, kun tulet muka kilpailemaan nopeusuinnissa. Sinähän olet kuokkamies, merenpohjan tonkija, etkä ennätysmies. Kilpauinti on toista kuin jäälautoilla auringonpaisteessa makaileminen.

— Mies on hävinnytkin, sanoi mursu. — Minä edustan hylkeitä.

Jääkarhu ei viitsinyt kinastella, vaan antoi kilpailla tuon tuhatviisisataa kiloa painavan köntyksen, jolla on kaksi suurta torahammasta yläleuassa, eikä ole siis ulkomuodoltaankaan pikauimarin näköinen.

— Viides ja viimeinen on sinihai, kotoisin lämpimistä meristä. Sitä sanotaan myös ihmishaiksi, koska se mielellään parvissa seuraa laivoja ja haukkaa suuhunsa ihmisiäkin, jos he sattuvat mereen putoamaan tai menevät uhkarohkeasti uimaan liian kauas rannasta. Suikea muoto ja joustava, vahva pyrstö osoittavat, että se on vesieläimistä nopeimpia.

— Anna jo lähtömerkki niille "kaloillesi", kiljui tiikeri, jota kylmä
Jäämeren ilma oli alkanut värisyttää.

— Etkö, hölmö, vielä tiedä, että ainoastaan sinihai on kala, valaat ja mursu ovat lämminverisiä, eläviä poikasia synnyttäviä nisäkkäitä, oikaisi jääkarhu.

Kun kaikki kilpailijat olivat rivissä valmiina, löi jääkarhu kämmeniään yhteen lähtömerkiksi, ja samassa porhalsivat uimarit matkaan. Kuin sotalaivojen suikeat torpeedot ne lähtivät halkomaan merta: ensin pintaa pitkin, niin että vesi edessä vaahtosi, ja valtavat sivuaallot levisivät kunkin kyljistä saattaen tyynen merenpinnan karehtimaan, etäämpänä painuen syvemmälle näkymättömiin. Pitkien väliaikojen perästä nousivat valaat ja mursu huokaisemaan ilmaa, ja silloin vahva vesihöyrysuihku kohosi ilmaan.

Rannalla maaeläinten keskuudessa syntyi levotonta liikehtimistä, sillä karhu muisti, että eihän siellä Heinäsaarilla ole ketään, kuka panisi merkille, käyvätkö kaikki perillä. Jääkarhukin hätääntyi sitä kuullessaan, mutta Mikko Repolaisen taas pelasti tottumattoman kilpailunjärjestäjän pahasta pälkähästä.

— Lokit lentäkööt heti Heinäsaarille, istukoot rantakalliolla niin kauan, että kaikki viisi kilpailijaa käyvät näyttäytymässä saaren rannalla ja tulkoot sitten suoraan tänne.

— Menkää, menkää, lokit! kiirehti jääkarhu.

Kirkuen lähtivät lokit, tiirat ja raiskat lentää lekuttelemaan albatrossin johdolla samaan suuntaan kuin uimarit olivat menneet. Mutta rannalla ja vuonon perällä meressä odottavat eläimet ihmetellen katselivat toisiaan. Merieläimet ihmettelivät maaeläinten rumaa ja lyhyen löntterömäistä ruumista, pitkiä raajoja ja karvapeitettä. Enimmän oli ihmettelemistä valkealaikkuisella Grönlanninhylkeellä, joka oli syntynyt pohjoisnavan yli leviävän jääkentän reunalla. Kukapa siellä olisi nähnyt maaeläimiä, jossa oli vain jäätä ja merta.

Toiset merien asukkaat näyttelivät "maanmoukille" konstejaan ja voimistelutemppujaan ajankuluksi. Mustan- ja valkeankirjavat, noin viiden metrin pituiset miekkavalaat kimmahtelivat ilmaan kuin salakat kuturannalla, ja silloin maiskahti vesi kuin laudalla olisi sitä lyöty. Mutta mahtavimman aallon nosti kuitenkin suuri uurteisvalas, posauttaessaan vettä leveällä pyrstöllään.

Kalaa kaikennäköistä parveili rantavesillä rauhallisesti uiden ja hopeisia kylkiään välkähytellen. Siinä merilohen venkaleita, turskia, sillejä, suurisilmäisiä meriahvenia, vihaisia merikissoja, latteamuotoisia paltaita sekä maariankaloja, villakuoreita ja — minkä nimellisiä lienevät oudommat olleetkaan.

Vesilinnut olivat kerääntyneet tiheiksi parviksi. Oli haahkoja, merimetsoja, meriteeriä, koisoja, hanhia ja joutsenia; oli alleja, jotka vuoronperään hokivat "a, a, aalli, a, a, aalli", oli myöskin kyömynokkaisia lunneja ja piikkinokkaisia kiisloja eri parvina.

— Katsopa veliseni, mikä on tuo valkea pilvi, tuolla vuonon suulla? sanoi maakarhu jääkarhulle — se väliin nousee ja väliin laskee lähelle merenpintaa, toisinaan se laajenee, toisinaan kapenee ja minä olen kuulevinani siitä melua.

— Jo tulevat! huudahti jääkarhu, jolla on kauas kantavat silmät. —
Lokkiparvi seuraa ilmassa etumaisen kohdalla.

Eikä kauan tarvinnut katselijain odottaa, ennenkuin sinivalas tulla porhalsi maaliin nostattaen jälkeensä korkeat aallot. Aivan sen vanavedessä tuli Grönlanninvalas ja hiukan jäljempänä pottivalas ja sinihai, mutta mursua ei vielä näkynyt eikä kuulunut.

Eläköönhuudot, valtavammat Imatran pauhinaa tärisyttivät ilmaa. Äänen pauhina ja meteli oli niin voimakas, että pienemmiltä eläimiltä korvat menivät lukkoon. Ja ken olisi innostukseltaan voinut panna merkille, hän olisi kyllä huomannut, että merieläimet eivät paljoa äänen voimassa jääneet jälkeen maaeläimistä. Suuriäänisimmät niistä olivat mursut, nuo "jäämeren mölyapinat", jotka mylvivät vallan kamalasti, kun heidän kotiseutujensa kasvatit veivät voiton. Karhu alkoi juuri pitämään kiitospuhetta nopeille meren jättiläisille, kun eläimet yllätti ihmeellinen näky. Vuonon keskelle nousi merenpohjasta suuri punakattoinen, lasista tehty linna, suurempi kuin Olavin linna, ja muodoiltaan vielä kauniimpi. Sen ympärillä sateenkaaren värit loistivat utuisessa ilmassa. Ja linnan portaille astui vedenhaltija, itse Ahti puolisonsa Vellamon keralla. Tulivatpa linnasta myöskin vaaleapukuiset vedenneitoset ja istuivat alimmille portaille sitomaan seppeleitä vihreistä merilevistä. Kun ne olivat valmiit, otti Ahti taikakanteleen poikkipuolin polvilleen ja soitteli niin ihanasti, että kaikki eläimet henkeään pidättäen kuuntelivat.

Kun hän lopetti soittonsa, kutsui hän kaikkia meren eläimiä luokseen linnansa edustalle katsomaan, kuinka voittajat seppelöidään. Heti tyhjenikin vuonon perä, kun kaikki vesieläimet kilvan riensivät kristallilinnalle asettuen siellä kauniiseen kaareen. Jääkarhukin ui sinne muiden mukana ja asettui Ahdin jalkojen juureen kuin uskollinen koira.

Rannalle ei näkynyt, miten voittajat seppelöitiin, sillä heti merieläinten lähdettyä sakea sumu täytti vuonon perän. Se pakotti maaeläimet heti paluumatkalle; ja kiirekin alkoi jo olla, koska vielä viimeinen ja tärkein ohjelmannumero, paini, oli suorittamatta.

Kun Suomen karhu voitti painimestaruuden ja tuli eläintenkuninkaaksi.

Jauritunturille palattuaan eläimet lepäsivät hetkisen auringonpuoleisilla rinteillä aivastellen sieraimistaan pois Jäämeren kylmänkostean ilman vaikutuksia. Pahin nuha oli tullut orangille, tuolle Borneossa, päiväntasaajan kohdalla kasvaneelle metsäeläimelle, joka oli hartaasti odottanut painia antaakseen Afrikan gorillalle "päihin". Sen täytyi nyt kuumeen tähden luopua kilpailusta. Ei ollut leijonakaan aivan terve, mutta sillä kova sisu voitti sairauden.

Eläimet olivat hiukan levottomia tulevasta ratkaisusta. Salavihkaa kuiskailtiin ja ennusteltiin, kuka tuli suoriutumaan painissa Voittajana. Orava oli varma siitä, että karhu voittaa mutta jänis epäillen pudisteli pitkiä korviaan. Norsut olivat niin varmoja leijonansa voitosta, että olisivat lyöneet sen puolesta kuinka suuren vedon hyvänsä. Piisoni taas oli harmaankarhun voitosta varsin vakuutettu. Mutta kukaan ei uskaltanut lujasti, kaikkien kuullen lausua arvostelujaan.

Mikko Repolainen nykäsi karhua karvoista pyytäen tulemaan vähän syrjemmälle.

— Kuulehan, kuomaseni, kun nyt lähestyy ratkaiseva hetki, jolloin Euroopan ja Suomen maine on kysymyksessä, niin nämä loppukilpailut olisivat viisaasti järjestettävät, puheli kettu. — Kun sinä olet näiden kilpailujen järjestäjänä, niin anna muiden maanosien kuninkaiden ensin keskenään kilpailla ja väsyttää toisensa ja käy sitten sinä viimeisen voittajan kanssa kamppailemaan.

— Se on viisas neuvo, minä seuraan sitä tarkalleen, sanoi karhu ketulle silmää iskien.

Kun kurjet olivat huutaa helähyttäneet tavanmukaisen alkajaishuutonsa, nousi karhu kahdella jalalla kivelle lausuen:

— Arvoisat olympialaiskisojen osanottajat! Viimeinen kilpailu on käsissä. Nyt käyvät kuninkaat keskenään kilpailemaan painissa, suomalaisessa sylipainissa. Kuka siinä voittaa, hän olkoon kaikkien maanosien eläintenkuningas.

— Hän olkoon kaikkien maiden eläintenkuningas, kertasi eläinten kuoro.

Karhu kuulutti edelleen:

— Kilpailujärjestys on seuraava: Ensin painivat parina leijona ja gorilla, joka välttämättömästi haluaa olla voimamiesten joukossa, toisena parina harmaakarhu ja tiikeri; näiden kilpailujen voittajat ratkaisevat sitten välinsä, sekä voittaja käy viimein minun kanssani otteluun voiton seppeleestä. — Hyväksytäänkö ehdotus?

— Hyväksytään, hyväksytään! huusivat eläimet.

Katsojat kerääntyivät raivatun kentän ympärille, suuremmat lähemmäksi, pienemmät taakse, mutta osa pikkueläimistä kapusi isompien selkään ikäänkuin olisivat olleet ratsumiehiä. Niinpä ahma istui kaikessa rauhassa hirven selässä, orava ilveksen, kärppä karhun ja apinat norsujen "lautasilla".

— Ensimmäinen pari esiin! huusi karhu.

Gorilla ja leijona lähestyivät toisiaan varovin, hitain askelin, kumpikin vastustajaansa epäluuloisesti kyräten. Gorilla käveli kahdella jalalla melkein suorana lyöden silloin tällöin hirmuisilla nyrkeillään rintaansa ikäänkuin se olisi ollut rumpu; leijona hiipi matalana ja pitkänä kuin kissa vaaniessaan. Sen silmät iskivät tulta, mutta jonkunmoista epävarmuutta oli kuitenkin liikkeissä, mikä lienee johtunut siitä, että leijona ja gorilla kotimaassaan karttavat toisiaan. Lähelle päästyään leijona kapsahti takajaloilleen ja kiersi käpälänsä gorillan lanteiden ympäri; samoin gorilla kiersi pitkät eturaajansa leijonan ympäri.

Leijona on luonteeltaan tulinen, silloin kuin tosi on edessä. Vallan vimmatusti se reuhtoi gorillaa puoleen ja toiseen kiljaisten välistä sen korvaan. Taisipa painin tuoksinassa sen kynnetkin painautua liian syvälle vastustajan selkälihaksiin, koska gorilla irvisti pahasti, murahti vihaisesti ja puristi sitten petoa niin kovasti, että leijonan silmät pullistuivat ja hengitys oli salpautua.

— Kas niin, gorilla! Näytä sille ryövärille, että et ole linnunluista ja sammakon kudusta kokoonpantu, huusi leopardi, jolla oli leijonalle vanhaa kaunaa.

Gorilla koetti keikauttaa leijonaa taapäin, mutta ei saanut kumoon. Päinvastoin ote siinä löyhtyi ja leijona sai paremman asennon. Seuraavassa tuokiossa leijona tanssitti vastustajaa niin armottomasti ja pitkään, että apinan jalat väsyivät ja se keikahti kumoon aivan selälleen leijonan alle.

— Eläköön leijona! huusivat eläimet.

Harjaansa pudistellen ja mahtavin askelin käveli voittaja kunniaistuimelle.

— Toinen pari esiin, kuulutti karhu.

Tiikeri ja harmaakarhu astuivat ympyrään. Vaikka tiikeri Intian viidakoissa ja harmaakarhu Pohjois-Amerikan metsissä ovat kruunaamattomia itsevaltiaita ja tekevät mitä tahtovat, tuntui niistä kummastakin oudolta käydä otteluun, kun ei tuntenut vastustajan voimia. Varovasti nekin lähestyivät toisiaan, mutta tiikerin raju luonto heräsi, kun se näki vastustajansa kiukkuisen katseen. Pitkällä loikkauksella se hyppäsi harmaankarhun eteen, kiersi käpälänsä sen vahvan ruumiin ympäri ja koetti kaikin voimin keikauttaa otson kumoon, mutta pahaksi onneksi luiskahti jalka kiveltä, ja tiikeri lankesi omaan heittoonsa. Harmaankarhun voitto oli näin ollen liian helppo.

Pohjois-Amerikan eläimet huusivat äänensä sorruksiin.

Karhu ei antanut aikaa levähdykseen, vaan komensi heti voittajat matolle. Silloin leijona ja harmaakarhu kävivät käsirysyyn. Leijona koetti aluksi vanhaa temppuaan, nimittäin vastustajansa väsyttämistä. Se väänsi vuoroon sivulle, vuoroon koetti nostaa ilmaan, mutta harmaakarhu oli kuin maahan iskeytynyt tervasjuurikka.

— Näytä sille amerikkalaiselle, että olet Afrikasta kotoisin, mylvi
Kapinpuhveli; — näytä, että yksin sinä olet oikea eläinten kuningas.

Mutta toisin kävi. Harmaakarhu sai vastustajastaan hyvän otteen ja löi leijonan maahan, niin että tanner tömähti.

Eläimet eivät uskaltaneet iloita entisen eläintenkuninkaan häviölle.
Amerikan eläimet vain jonkunverran hurrasivat.

Vihaisesti häntäänsä punoen ja häpeissään meni leijona norsulaumaan katsahtamatta ympärilleen.

— Meidän välimme on vielä ratkaisematta, huusi karhu voittajalle.

Suomatta hengähdysaikaa tarttui otso samassa harrnaankarhun vyötäisille ja hyökkäsi rajusti eteenpäin; sitä ei harmaakarhu voinut kestää, vaan kellahti kumoon muutamassa sekunnissa.

Euroopan eläimet nostivat hirveän intiaanikarjunnan.

— Eläköön karhu, eläinten kuningas! kuului joka taholta.

Mutta tiikeri, leijona, harmaakarhu, puuma ja dingo eivät tahtoneet kauan olla pörrökarvaisen pohjolan karhun hallittavina, vaan kokosivat laumansa ja lähtivät paluumatkalle tyytymättöminä koko olympialaisiin kisoihin ja varsinkin karhun edesottamisiin.

Eikä sen koommin ole pidetty eläinten olympialaisia. Vain ihmiset niitä viettävät.

KAKSI JÄTTILÄISTÄ

Vaari, kerroppa minulle jännittävä satu!

Tämän pyynnön tein taas eräänä tuiskuisena talvi-iltana, kun olin jo läksyni lukenut enkä tiennyt, miten saisin ajan nopeimmin kulumaan. Saman pyynnön olin hänelle tehnyt satoja kertoja ennen milloin paremmalla, milloin huonommalla tuloksella. Ja minä olin vähitellen kehittynyt huomaamaan, koska ukko oli kertomatuulella, koska hän herkimmin aukaisi satulippaansa, josta loppumattomat tarujen langat juoksivat?- ainakin meidän lasten mielestä loppumattomat, sillä meillä oli se käsitys, että vaari olisi voinut hyvin päästä sadunkertojaksi itse Harun-ar-Rashidin hoviin, jos siihen aikaan olisi elänyt.

Vaari oli juuri nuottaa kutomassa takkavalkean loisteessa. Hän kiinnitti kävyn kudokseensa, otti lankavyyhdin verkkopöydän laatikosta ja virkahti hymyillen:

— Jos tulet vyyhteä pitämään, niin olkoon menneeksi. Istahdamme vain satuvenhoon ja viilettelemme ensin vaikkapa Hiipinätunturille; sieltä nyt alkavat tarujen langat juosta kilvan tämän kerittävän rihman kanssa.

— Missä on Hiipinä?

— Kuollan niemimaalla, Imandra-järven itäpuolella. Se on kohtalaisen salamyhkäinen satujen vuori, jota he kunnioittavat ja kammoavat. Poropaimen ei mielellään jää yksin sen liepeille ja sivuuttaessaan tuon mahtavan, kesälläkin lumilakisen tunturin, tekee hän ristinmerkin. Ja Imandraa porolla ajellessaan, varsinkin pimeällä, katsahtelee hän huolestuneena aavemaista tunturia ikäänkuin odottaen sieltä jonkun tulevan.

— Miksikä he sitä pelkäävät?

— Syynä lienee eräs tarina vanhoilta ajoilta, joka on siellä kulkenut polvesta polveen ja kodasta kotaan. Kerron sen tässä illan kuluksi: — Hiipinässä oli muinoin suuri, moniosainen luola, jonka käytävä johti erääseen syvään rotkoon; mutta muutamina syysöinä aukeni sen kattoon myös leveä rako aina tunturin laelle saakka. Sen reunalta näkyi silloin kaikki luolan osat kummallisine asukkaineen ja satumaisine rikkauksineen, mutta aamun ensimmäisten valonsäteiden langetessa tunturille sulkeutui railo, ja suuret kivilohkareet siirtyivät kuin näkymättömien käsien kuljettamina luolan suulle, niin että kulkija ei siinä nähnyt vuoren rinnettä kummempaa.

Mutta kerran, kerran saatiin kuitenkin luolan salaisuus selville aivan sattumalta.

Nuori poropaimen Uula Kero oli kerran Mikkelin päivän aattona vanhempiensa varoituksista huolimatta vienyt laumansa Hiipinälle. Pimeän tultua oli hän tehnyt pienen nuotiotulen koivunrisuista, kääriytynyt peskiinsä ja asettunut nukkumaan nuotion loisteeseen. Vielä kerran oli hän kohottanut päänsä kuulostamaan, mutta kun hän kuuli vain liekkien lipajamista, tunturituulen hiljaista huminaa varvikossa ja poron kellon kalkahtelua, niin kohta

paimen nukkui makehinta unta, vaikk' ol' alla jätin valtakunta. Heräs' yöllä jylinään ja pauhuun, mutt' ei tullut siitä pakokauhuun, vaan hän kohta nousi kuulostamaan, onko ehkä susi tullut laumaan…?

Porot polki jäkälien kukkaa, näkynyt ei ilvestä, ei hukkaa. Hiljentyi taas kaikki; tähdet paloi kirkkahasti, revontulet valoi tunturille ihmevaloansa, kuunkin sirppi siinti radaltansa. Vaiti istui loukussansa haukka… Uula: — Unta lienen nähnyt, houkka.

Hän painautui uudestaan sammalvuoteelleen, mutta hetken kuluttua nousi hän taas istualleen kuiskaten:

— Mitä tunnen? Täriseekö vuori, halkeileeko kallioiden kuori? Tunturissa jylisee ja jyskää. Suu nyt poikki, henget täällä ryskää. Kohinalla ukkosmyrsky tuulen pajan palkeet lietsovan ma kuulen.

Ihmeissään Uula istui ja kuuli edelleen, kuinka vuoreen halkesi rako aivankuin pakkasella heikkoon jääkuoreen. Siten auenneesta railosta heijastui taivaalle kirkas valo kuin palavasta pätsistä. Silmiänsä hieroen Uula nousi ja aikoi ottaa selon siitä, mistä valo loisti. Hiljaa, tuskin kuuluvin askelin konttasi hän kuilun reunalle, jonne päästyään puheli itsekseen:

— Vaiti suu ja sydän! Hiiden kuilun reunamalta katson alas, hullu! Mitä kuulen, mitä näen, siitä sanan takertavat kieleen kauhut manan. Näin hän kuiski, äyrähältä kurkki; jättiläisten mailta tiedot urkki.

Jättiläisen Lumi-Lokan luola loisti kaikessa komeudessaan. Minne vain silmänsä loi, näki kullan ja hopean hohdetta, timanttien tuiketta ja selittämättömän koreita värivivahduksia. Luolan keskiosa oli' laajin ja komein; siinä oli pajan sisustus: ahjo, jossa hirmuiset palkeet hehkuttivat hiiliä puhaltaen niihin myrskyn voimalla; lattialla oli suuri rautainen alasin ja sen vieressä hirmuisen suuri vasara, lisäksi oli siellä valtavan iso valinkauha täynnä sulaa kultaa, jota jättiläinen juuri kaateli rautaisiin muotteihin. Kilisten valuivat muotista kultarahat kuin loppumattomana virtana alasimen juurelle, josta ne kannettiin sivuluolien varastoholveihin.

Mutta jos työkalut olivat suuret, niin suuri oli käyttäjäkin. Jättiläinen oli ainakin keskikokoisen kirkontornin korkuinen. Hänellä oli kaksi saavinpohjan suuruista silmää, paria metriä pitkä nenä ja suu niin avara, että siitä varmaan lehmän hieho olisi luiskahtanut alas kuin muikku ihmisen kurkusta. Ja samassa mittasuhteessa olivat hänellä muutkin ruumiinosat kehittyneet. Jalkateräkin oli niin suuri, että tavallisen kokoinen mies olisi voinut jättiläisen kenkää käyttää sänkynään.

Uula ihmetteli, että jättiläinen ei ollut nokinen niinkuin sepät ja metallin valajat tavallisesti, vaan hänellä oli hohtavan valkoinen iho. Päässään kantoi hän kultaista, jalokivin koristettua kruunua, saman värinen oli haarniskakin, mutta säärystimet olivat hopeanhohtoiset. Sanalla sanoen, uljas oli Lumi-Lokka kuninkaallisissa varustuksissaan.

Hänen ympärillään hääri laumoittain punaviittaisia ja punahilkkaisia tonttuja, jotka pienillä koreilla kantoivat valmiit kultarahat varastoihin sekä valkoviittaisia maahisia, jotka yhtenään juoksuttivat raakaa malmia ulkoa ahjon viereen. Mutta palkeen vipuvarressa ponnisteli kuusi kalvakkaa prinssin pukuun puettua miestä. He raatoivat yhtenään kuin kaleeriorjat; hiki valui virtanaan heidän hiuksistaan ja syvälle kuoppiinsa painuneista silmistä hehkui voimaton viha, kun he välistä katsahtivat alasimen ääressä työskentelevää kiduttajaansa. Uulakin huomasi, että he eivät olleet alkuaan maanalaista väkeä, mutta miten olivat nuo prinssiparat luolaan joutuneet, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.

Kun Lumi-Lokka oli kaatanut kaiken sulatetun metallin muotteihin, täytti hän kohta kauhansa uudestaan malmilohkareilla ja alkoi taas ahjossa sulattaa. Silloin Uula tarkasteli muita luolan osia.

Uula ei ollut aluksi huomannut, että keskiluolaa valaisivat paitsi hehkuva ahjo, myös seinustalla kultapatsaiden päihin kiinnitetyistä kupeista nousevat tulisoihdut, joita eräs pitkäpartainen, nokinaamainen tonttu hoiteli, kiipeillen milloin minkin kupin reunalle rautapuikolla hämmentämään palavaa ainetta.

Keskiosaan johti pitkä holvikäytävä, jonka kohdalla ei ollut katossa rakoa vuoren päälle. Holvi oli paljon hämärämpi kuin keski-osa, sillä sitä valaisivat vain tuhannet kiiltomadot, jotka pieninä tähtinä loistivat lattialla ja seinissä.

Uulan niitä ihmetellessä saapui käytävää pitkin toinen jättiläinen ajaen edellään raskaita taakkoja kantavia maahisia. Vaikka hän näytti lyhyemmältä kuin Lumi-Lokka, täytyi hänen kulkea kumarassa holvikäytävän kohdalla. Hänellä oli kädessään pitkä piiska, jolla hän huitoi nääntyneitä maahisia. Kun saattue tuli keskiluolaan kajahuttivat tontut kuorossa:

— Kinkanokka tulee, terve Kinkanokka!

Samassa lakkasivat kaikki muut työnsä paitsi lietsovat orjaprinssit.
Lumi-Lokkakin jätti valinkauhansa hiillokselle ja suoriutui hetkeksi.

— Tervetuloa eukkoseni, sanoi hän jylisevin äänin. — Oletko saanut metallia kerätyksi?

— Etkö näe ukkoseni, etten tyhjänä tule, mutta enemmän ja enemmän pitäisi kuitenkin saada; se on ikuinen intohimoni. Vähän on meillä vielä kultaa kasassa.

Kinkanokka oli laiha, tihrusilmäinen, terävänenäinen akankääkkänä, joka isosti muistutti noita-akkaa. Hänellä oli kuivan luisevat sormet kuin petolinnulla ja niissä oli pitkät ja käyrät kynnet. Hänen pukunsa oli kuin kerjäläisen vaatetus: risainen, likainen, paikkailtu ja monivärinen. Tuskin tiesi minkälaista vaatetta se alkujaan oli ollut. Päässä oli hänellä poronkoivista tehty lakki ja jaloissa kallokkaat. — Hänen äänensä oli kuiva kuin ruisrääkän ja ruikuttava kuin itaran ihmisen, eikä hän näyttänyt ollenkaan pitävän hiljaisuudesta.

— Minusta näyttää, että täällä tuhlataan ja laiskotellaan! Mihin tämä mässäys johtaa? Tuolla prinssit, entiset kuninkaan kakarat ovat muka lietsovinaan, vaikka palkeista ei tule ilmaa enempää kuin kääpiön keuhkoista, mutta kyllä minä saan työnhalun teille, te laiskimukset.

Hän kohotti ilmaan pitkän piiskansa ja sivalteli sillä kalvakoita prinssejä, joiden kädet olivat palkeen tankoon kiinni sidotut. Ruoska vingahteli ilmassa niin ilkeästi, että Uulankin selkäpiitä karmi. Sitten kääntyi eukko tonttujen puoleen ja uhkaili:

— Samallaiset sivaukset saatte tekin, tontut, laiskuudestanne. Täällä on vielä varastoon kantamattomia kolikoita kasoittain, täällä on sulattamattomia malmimurusia lattia luokonaan. Mitä luulette tästä tulevan? Entäpä täällä — kynnen kokoinen leivän murunen ajelulla. Mikä tuhlaus ja mässäys! Minä näen, että te minun poissaollessani näpistelette ruokaakin. Ettekö muista, että varastoihin ei saa koskea, ennenkuin minä tulen jakamaan. Tästä saatte senkin itikat.

Hän nosti hirmuisen piiskansa ilmaan, mutta samalla lankesivat kääpiöt maahan kasvoilleen kuin yhtenä miehenä ruikuttaen:

— Armoa Kinkanokka, armoa!

— Älä lyö noita pikku raukkoja! kielsi Lumi-Lokka. He kyllä ovat parhaansa koettaneet. Eivät he itse ole ruokavaroissa käyneet, vaan minä annoin heille ja muillekin vähän ravintoa, kun viivyit niin kauvan eukkoseni. Me söimme täällä välipalan. Minäkin nielaisin kokonaisen poron, mutten muistanut, että sillä on sarvet. Tuntuvat pistelevän vatsassani.

— Olikohan se minun porojani, kuiskasi Uula kuilun reunalla.

Sillävälin purkivat maahiset kantamuksiaan lattialle ahjon viereen ja siihen kasaantui aikamoinen röykkiö kiiltävää malmia.

— Vai syöneet! jahkaili Kinkanokka laskien piiskansa maahan. — Ja me saamme vain nälkäisinä juosta pitkin Lapin tuntureita etsimässä vuorien aarteita. Nämäkin tuomiseni kaivoin Ivalojoen hiekkatörmistä; siellä on vieläkin kultaa. — Mutta onko kummempaa, luolan katto on taas auki (Kinkanokka killisteli railoa kohti) ja samalla vetäisi Uulakin päänsä pois kuilun reunalta, ettei noita näkisi häntä.

— Täytyyhän joskus luolaa tuuleuttaa ja laskea savun haiku pois. Minä tahdon elää terveenä.

— Ja tuhlata lämpöä taivaalle, lisäsi eukko yhä tirkistellen ylös ja sieraimet levällään nuuskien ilmaa. — Sieltä tuntuu tulevan ihmisen hajua, sanoi hän hetkisen kuluttua.

— Enpä tiedä Hiipinällä ihmisen käyneen moneen aikaan. Nenäsi valehtelee, vaikka onkin terävä.

Uulaa alkoi jo pelottaa, vaikka hän oli jo näkymättömissä kiven takana.
Hän supatteli itsekseen:

— Mitä teen mä? Poisko hiljaa hiivin porokarjaan; sieltä tuulen siivin kiidän kotiin, pyydän taaton mukaan, näytän hälle mit' ei ennen kukaan nähnyt ole niemimaalla Kuolan, näytän hälle jättiläisen luolan.

Mutta Uulan uteliaisuus voitti hänen pelkonsa. Kaikki se, mitä hän oli nähnyt ja kuullut, veti häntä vastustamattomalla voimalla kuten kynttilän liekki kärpästä puoleensa. Ja hänen täytyi vaarasta välittämättä taas pistää päänsä kallion reunan yli kurkistelemaan.

Luolassa oli sillä välin tilanne muuttunut: tontut olivat nousseet maasta ja ryhmissä seisoen odottivat he jotakin; Lumi-Lokka ja Kinkanokka näyttivät hiljaa keskustelevan, mutta orjat lietsoivat vihan vimmassa, niin että hiilet ahjosta lentelivät ympäristöön.

Onnettomuudeksi irtautui Uulan kyynärpään alta kiven mukula ja putosi aivan jättiläisten eteen. Koko luolan väki kääntyi katsomaan ylös, että mikä sen kiven pudotti ja nähtyään vilaukselta ihmisen kasvot, Lumi-Lokka huusi, niin että luola tärisi:

— Ihminen, ihminen!

— Ihminen, kristitty ihminen, kertasi tonttujen joukko kuorossa.

Lumi-Lokka nenäänsä nyrpistellen:

— Nenässäni tuntuu tuore liha, rinnassani raivo, ihmisviha. Kinkanokka, kynnelläsi koukkaa tänne alas poikahoukka.

Kinkanokka:

— Sanoinhan mä äsken neuvon, kuoma, suljettava oisi luolan uoma. Joku kurkki äyrähällä koron, karhun haju ollut ei, ei poron. Sieraimeni äskettäin jo haisti, että siell' on oiva ihmispaisti.

Silloin Uula nousi ja alkoi pimeässä juosta, mutta jalat eivät tuntuneet kannattavan; polvet vapisivat, ja niistä tuntui tarmo vuotaneen pois. Hän lankeili sileällä tunturilla ja hänestä tuntui kuin luola olisi vetänyt häntä niinkuin magneetti rautaa puoleensa. Hän oli jo kuitenkin pääsemäisillään omalle nuotiolleen, kun kuuli suhinata ilmasta ja samalla tunsi hän koukkukynsien tarttuvan peskin kaulukseen. Ja kauhukseen hän näki takanaan Kinkanokan kipenöivät silmät. Läähättäen sanoi noita hänelle:

— Ken sä oot, mi äyrähältä kurkit? Mitä näit sä, sano, mitä urkit? Manalaanko ennen kuolemaasi halus on, sä pölkkypää ja aasi. Aarteheni näitkö? Koura niskaan, kuiluhun sun kohta täältä viskaan.

Ja niin lensi noita kuin suuri haukka varpunen kynsissään, ja ennenkuin Uula ennätti mitään ajatellakaan, seisoi hän jo luolan pohjalla jättiläisten edessä tonttujen ja maahisten ympäröimänä.

— Ken sa oot? karjui Lumi-Lokka.

    — Paimen olen pienen porotokan,
    tiennyt en ma ennen luolaa Lokan.

— Kuinka uskallat tulla urkkimaan meidän luolaväen asioita? kysyi
Kinkanokka.

— Korkeimman suojeluksess' olen siksi pelkäämättä vuorta polen. Armoa en sulta ano, noita musta; kirousta kylvät, etkä lohdutusta.

Lumi-Lokka nyrkkiään heristellen:

    — Mikä röyhkeys ja mikä uhma?
    Etkö tiedä kuka oon, sa tuhma?

Uula urhoolliseksi tekeytyneenä seisoi suorana kuin tikku jättiläisen edessä ja silmiin katsoen sanoi:

— Vaikka oletkin jättiläinen, voimasi ovat heikot väkevän rinnalla. Päästä minut porokarjaani, muuten peittoan selkäsi ja toimitan, että tämä koko luolasi häviää tomuksi. Valtaa sull' ei, ken ei itse anna, ken ei sua suosi, uhrit kanna.

Kinkanokka kynsiään heristellen kähisi Uulalle:

    — Voimihisko luotat, miehen muru?
    Tässä aukee sulle kuolan kuru.

Uulan rohkeus kasvoi hetki hetkeltä. Hän tiesi, että hätätilassa pelko vain pahentaa tilannetta ja että parempi on silloin tekeytyä urhoolliseksi. Hän karjui Kinkanokalle minkä kurkusta läksi:

— Tuki suusi, taikka pilkka sattuu kohta omaan nilkkaan.

Siinä silmänräpäyksessä Lumi-Lokka tarrasi Uulan takinkaulukseen ja kantoi hänet erääseen luolan sivukomeroon, jossa oli ristikoilla varustettu ovi.

— Et ikinä pääse näiden seinien sisältä, sanoi jättiläinen. — Voisin sinut nyt syödä illallisekseni, mutta lietsojat alkavat jo väsyä ja tarvitsen uutta työvoimaa; siksi saat elää. — Ja onhan sinulla porokarja; siitä saan useamman illallisen, huomautti hän lopuksi.

— Porokarja on isäni, siihen ei saa koskea, ja minua syytöntä suojelevat korkeammat voimat.

Jättiläinen palasi ahjonsa luo. Uula käveli ensin levottomana häkissään miettien pelastuskeinoja, mutta kun niitä ei näyttänyt ilmaantuvan, alistui hän hetkeksi kohtaloonsa ja tarkasteli, mitä luolassa tapahtui. Siihen olikin hyvä tilaisuus, kun ristikkojen läpi näki selvästi luolan keskiosaan.

Tämän välikohtauksen jälkeen jatkui ahjon luona työ tulisella vauhdilla. Kauha toisensa perään sulatettiin ja valettiin. Ja Kinkanokka oli kaikkialla kiirehtimässä, milloin ruoskalla, milloin uhkauksilla. Mutta puoliyön tienoilla Lumi-Lokka heitti valinkauhansa ahjolle ja samalla muutkin lakkasivat työstään.

— Nyt juhlitaan tämä loppuyö, sanoi Lumi-Lokka käskevästi.

Vastahakoisesti näytti Kinkanokka siihen esitykseen taipuvan, mutta antoi kuitenkin käskyn tontuille ja maahisille alkaa juhlavalmistukset. Lattialta kannettiin pois valamaton malmi ja rahat, työkalut siirrettiin erityiseen komeroon, ahjo sammutettiin ja sen sijalle asetettiin soihtuja; orjaprinssit vapautettiin raskaasta työstään ja saivat mennä koppeihinsa levähtämään. Näiden valmistusten aikana pääsi Uula keskusteluun erään orjaprinssin kanssa, jonka asunto oli aivan hänen komeronsa vieressä.

Tervehdittyään valitti prinssi Uulan kovaa kohtaloa. Hänen mielestään ei Uula milloinkaan pääsisi ihmisten ilmoille, vaan häntä odottaisi ainainen orjan työ jättiläisten varastojen kartuttamiseksi. Mutta kuultuaan, että Uula oli vain uteliaisuutensa tähden luolaan joutunut, peruutti hän ennustuksensa ja sanoi Uulalla olevan eräissä tapauksissa karkaamisen mahdollisuuksia.

— Jos olisit tullut tänne ahneutesi tähden niinkuin me kuusi kuninkaallista prinssiä, niin ei olisi enää paljon toiveita. Et taida tietääkään, että jättiläisillä on toinenkin nimi: Kinkanokka on oikeastaan Ahneus ja Lumi-Lokka Mammona. Eivät he ole aina täällä, vaan vaeltelevat vuoron perään ympäri maailmaa. Varsinkin heidän lähettiläänsä ovat aina matkoilla etsimässä uusia uhreja. Näitä jättiläisiä jumaloidaan siellä maan päällä, mutta me tunnemme heidät tarkemmin.

— Ettekö voi neuvoa minulle mitään pelastuskeinoa? kysyi Uula.

— Tiedän ainakin yhden, mutta me emme ole saaneet välineitä siihen. Niinkuin näet, ulottuu luolan katossa oleva rako meidän koppimme kohdalle, sen läpi näkyy vähän vapaata taivasta, jota emme ole, kolmeenkymmeneen vuoteen nähneet kuin muutamia kertoja tuon saman raon kautta. Näethän sieltä tähden vilkuttavan meille. Jos olisi pitkä nuora, niin voisit heittää sen silmukan kuten lasson kiinni äyrämän reunaan ja kiivetä sen avulla ulos tästä rotanluolasta. Ja sitten voisit vetää meidätkin yksitellen ylös.

— Poromiehellä on aina suopunki eli lasso mukana, sanoi Uula vetäen sileän ja pitkän suopunkivyyhden peskinsä alta.

Orjaprinssi ei ollut uskoa silmiään nähdessään nuoran, jota monta kymmentä vuotta oli toivonut.

— Pane piiloon, pane piiloon, vielä ei ole sopiva aika.

Ja Uula kätki nuoransa uudestaan peskinsä laskoksiin.

Luolassa alkoi juhla. Lumi-Lokka ja Kinkanokka asettuivat keskilattialle seisomaan ja tontut maahisten kera pyörivät piirissä heidän ympärillään laulaen. Säestyksestä huolehti käytävää pitkin humiseva tuuli, joka varsinkin kultapylväikössä valittavasti, mutta hiljakseen ulvahteli. Uula kuuli tonttujen kuoron laulavan:

Hei nyt, tontut, laulakaamme vuoren alla; juhlatanssit tanhutkaamme lattialla! Pyöri, pyöri piiri nopsa, kenkä kopsa! Riemun aik' ei riitä; nauttikaamme siitä. Kilvan Lumi-Lokkaa kiittäkäämme.

Tontut kultalankaa kerii vuoren alla; ihmiskunnan hukka perii kaikkialla; tuskaa kiertyy kultakankaan joka lankaan. Siispä riemuitkaamme, huomenna jo saamme alkaa taaskin työn jälkeen juhlayön. Riemumme on murhe ihmiselle.

Jättiläiset kertasivat kaksi viimeistä säettä käsiään hykerrellen:

— Ilomme on murhe ihmiselle.

Uula kuiskaili:

Laulu tuo on julma — eikö totta? Jättää sit' en voi ma huomiotta. Ihmisvihollisten luola, tämä, pahojen on voimain synnyttämä. Hengen kahlehia Lokka takoo ihmiselle. — Tässä paimen vakoo…

— Hiljaa, nuori mies! Jättiläisten juhlaa ei saa häiritä, muuten meille tulee siitä ikävyyttä. Et ole vielä tainnut maistaa Kinkanokan ruoskaa, jolla hän välistä kurittaa koko maailmaa. Minun selkääni kirvelevät vielä piiskan jäljet, puhui orjaprinssi ristikon läpi. — Meidän pitää hiljaa seurata tapahtumia suuriin syöminkeihin saakka, sitte saat koettaa onneasi. Nyt seuraa ohjelmassa aarteiden kirkastaminen. Muistan nämä seremoniat jo ulkoa, kun olen jo kolmenakymmenenä vuonna joka mikkelinyö niitä seurannut.

Tanssi taukosi. Kinkanokka viittasi kädellään nurkkaan päin, ja kohta kiiti sinne joukko tonttuja, jotka kantoivat sieltä suuren padan keskilattialle asettaen sen matalien patsaiden päälle. Muudan maahinen kaatoi siihen öljyä ja sytytti sen palamaan. Kohta kohosi padasta sinisenvihreä liekki niinkuin viinavalkea, jolloin luolan väki asettui piiriin padan ympärille. Lumi-Lokka viittasi kädellään varastoihin päin, ja sieltä tontut kohta kantoivat korillisen vanhoja vaski-, kulta- ja hopearahoja ja -kappaleita.

— Aarnitulet puhdistakoot pois kuonan ja ruosteen aarteistani, sanoi Lumi-Lokka heitellen lantteja milloin yksitellen, milloin kahmaloittain pataan.

Joukossa oli myös paljon muistorahoja ja -esineitä, joita jättiläinen hypisteli hetkisen käsissään selittäen niiden menneisyyttä.

— Tässä ovat ne hopeapenningit, joilla Juudas Iskariot möi mestarinsa — ja mies poloinen meni sitten ja hirtti itsensä, sanoi jättiläinen hymyillen.

— Tässä on se kultapuikko, joka kerran valettiin erään itämaisen kuninkaan kurkkuun. Oli nähty, että tämä kuningas halusi koota kultaa ja jotta hän kuollessaan saisi sitä tarpeeksi, sulattivat viholliset tämän metallimöhkäleen ja kaasivat valinkauhasta avattuun kitaan, jossa se varmaan kihisi ja puhisi ennenkuin se jähtyi tämmöiseksi. Pahaksi onneksi kuningas ei tietänyt, että Kuollan niemimaalla on Lumi-Lokan valtakunta, jossa on maailman suurin aarreaitta. Jos hän sen olisi tiennyt, niin olisi hän tehnyt sotaretken tänne ja nyt kauniisti istuisi tuolla rautahäkissä ja päivät lietsoisi palkeitani niinkuin prinssit, jotka ahneus myös ajoi tänne.

— Tässä taas on mitättömän näköinen hopearaha, mutta tämänkin tähden on mies lyönyt toverinsa kuoliaaksi. Tämäkin on veren hinta.

— Entäpä tämä, sanoi hän ottaen korista pienen jalokivillä varustetun sormuksen. Kadulla käyvää nuorukaista kiihoitti tämän kiilto kultasepän akkunasta niin, että hän seuraavana päivänä teki varkauden ja sai rautaiset renkaat kalvosimiinsa. Ihminen näet pyrkii kaikin voimin kantamaan kultakahleita, mutta saa usein rautaiset niiden sijaan, vaikka edelliset voivat usein olla yhtä tuskalliset.

Hetken aikaa esiteltyään ja kerrottuaan vanhoja muistoja kaatoi Lokka koko korin sisällyksen pataan. Siitä hulmahti silloin korkealle luolan kattoon yltävä vihreä liekki. Vähän perästä näki hän taas tonttujen kauhalla ammentavan padasta kirkkaita rahoja ja kantavan takaisin varastoihin.

— Nyt alkakoon ateria. Tuolla vuoren rinteellä on lappalaisen porokarja ja sen paimen on tuolla kopissa. Tontut ajakoot sisälle kymmenen parasta porohärkää, vähempi ei riitä, ja maahiset valmistakoot niistä aterian.

— Minä menen mukaan, sanoi Kinkanokka ottaen seinustalta piiskansa.

Sill'aikaa kun porojen noutajat olivat ulkona, siivottiin lattia, ja pata siirrettiin pois. Hetken perästä kuului luolan suulta melua ja poronkavioiden raksutusta. Läähättäen laukkasi käytävää pitkin kymmenen lihavaa porohärkää tonttujen juostessa kintereillä ja Kinkanokan huitoessa ilmaa hirmupiiskallaan. Kauhistuneena näki Uula, että hänen lempiajokkaansa Päevi tuli edellä aivan jättiläisen eteen. Uula ei malttanut vaieten sitä katsella.

— Päevi, Päevi, sanoi hän kuuluvasti.

Kuultuaan äänen Päevi ryntäsi Uulan häkin luo ja hetken ajan kerkisivät ystävykset katsella toisiaan oven rautaristikkojen läpi ihmetellen kumpikin, että olivat joutuneet sellaiseen paikkaan. Kyyneleet kihosivat Uulan silmiin nähdessään lumivalkean ja viisaan lemmikkinsä vapisevan pelosta ja tietäessään. että se hetken kuluttua joutuu jättiläisten herkkupaloiksi. Mutta tässä suuressa hädässä selkeni hänelle salaman nopeudella eräs keino, mitä hän heti koetteli pelastaakseen lempiajokkaansa; hän sivalsi kaulastaan kultaisen ristin, pujotti sen Päevin sarveen huudahtaen:

— Kotiin, kotiin… haree, haree…!

Samassa ajokas syöksyi huimin laukoin jättiläisten välistä ja ennen kuin ne mitään kerkisivät tehdä, kiiti se käytävää pitkin luolan suulle kaataen mennessään puolitusinaa tonttuja ja maahisen, joka koetti sitä pidättää. Eivätkä tontut ulkonakaan saaneet vangituksi raisua poroa, joka suoraa päätä nelisti isäntänsä kotiin.

Luolassa syntyi semmoinen melu ja hälinä, että korvat oli mennä lukkoon. Jättiläiset syyttelivät ensin toisiaan ja sitten tonttuja moisesta varomattomuudesta, ja Kinkanokka tuli viimein Uulan kopin ovelle ja huusi:

— Senkin heittiö, sinä se ajoit poron täältä, mutta odotahan, kyllä tulet saamaan siitä rangaistuksen. Täältä ei ole ennen yksikään elävä päässyt pakoon.

Vähitellen meteli tyyntyi. Maahiset teurastivat porot ja keittivät lihaa suuressa padassa. Kun keitos oli kypsynyt, alkoi ateria, jonka aikana tuotiin lientä prinsseillekin pienillä kupeilla, mutta Uulalle ei annettu mitään. Juuri kun jättiläiset nieleskelivät suuria liharaajoja, viittasi viereisessä kopissa majaileva orjaprinssi Uulalle merkin ja Uula kohta käsitti, että nyt oli koetettava pelastautua.

Uula viihtesi nopeasti suopunkinsa aivan kuin aikoessaan heittää sen poron sarviin ja singautti nuoran sellaisella vauhdilla ylöspäin luolan katossa olevan raon kautta, että silmukka lensi halkeaman äyrään yli vuoren rinteelle ja tarttui siellä kiven särmään. Prinssit seurasivat heittoa vapisevin jäsenin, koska hekin toivoivat Uulan kautta pelastuvansa.

— Kiipeä heti, heti! kiirehtivät he kuiskaten.

Uula koetti kiivetä, mutta nuora oli liian ohut ja Sileä; se luisti kourissa, ja luolan seinämässä ei ollut kylliksi ulkonemia, joista olisi voinut ponnistaa jaloin. Kymmeniä kertoja turhaan yritettyään väsyi Uula viimein ja jäi hengästyneenä istumaan luolan lattialle nuoran jäädessä riippumaan raon reunalta aina luolan pohjalle saakka.