Ei kerinnyt Uula uudestaan koettaa, sillä aamun sarastus oli heittänyt ensimmäiset valon säteet Hiipinän huipulle ja sieltä lienee jokunen heijastanut alas Lumi-Lokan luolaankin, koska luolan katossa oleva rako äkkiä sulkeutui; luolan väki korjasi kiireesti aterian tähteet varastokomeroihin ja sammutti kaikki soihtuvalot. Jokunen kiiltomato vain siellä täällä tuikehti ja niiden heikossa valossa asettautuivat luolan asukkaat levolle suoristautuen kylmälle kivialustalle. Kinkanokka oli viimeiseksi jalkeilla ja hänen silmänsä hehkuivat kuin kissan silmät, kun hän komero komerolta tarkasteli vankejansa katsahtaen sivumennen Uulaakin. Hetkistä myöhemmin nukkuivat kaikki muut paitsi Uula, jonka aivot olivat liiaksi kiihtyneet yön elämyksistä, ja orjaprinssit, jotka toivoivat hänen avullaan pääsevänsä vapaiksi.

Aivan haudanhiljaisuutta ei luolaan kuitenkaan tullut, sillä sivulta kuului maanalaisen puron solina ja jättiläisten kumea kuorsaus.

Kovasti säikähtivät Uulan vanhemmat Mikkelin päivän aamuna nähdessään porokarjansa ilman paimenta ja Päevi etunenässä laukkaavan vuorelta alas ja ahtautuvan tiheäksi rykelmäksi kodan ympärille. Mutta vielä suuremmaksi tuli heidän hämmästyksensä, kun Keron ukko löysi ajokkaan sarvista Uulan kultaristin.

— Voi poloista poikaa, vaikeroi hän — varmaankin on hänelle tullut joku onnettomuus.

— Niinpähän kävi kuin ennustin, lisäsi muori. — Miksikä hän vei porot
Hiipinälle, vaikka kielsin.

Mutta vaikeroiminen ei auttanut; sen tiesivät Keron vanhukset entisistä kokemuksistaan. Erämaa on armoton; se vie miehen, jolla ei ole pelastajaa ja vielä armottomampi on Hiipinän väki, jonka uhreiksi perintätietojen mukaan oli joutunut useita ihmisiä, vielä enemmän poroja. Siksipä ukko otti pyssyn olalleen sekä suopungin olkaukseen ja lähti tunturille poikaansa etsimään uskollinen ja viisas koiransa Killi kumppaninaan.

Hyvin tiesi ukko Hiipinän jäkälämaat; suoraan meni porojen yöllisille olinpaikoille ja tarkkanenäinen Killi vainusi heti suopungin silmukan, joka oli kiinni tuskin sormen levyisen halkeaman reunassa.

— Tämä on Uulan suopunki, mutta missä on mies. Suopunki ja mies kuuluvat yhteen. Mutta mitä ihmettä, suopunki on kuin pujottautunut vuoren halkeamaan.

Lappalainen koetti sitä vetää, mutta se ei tullut, se oli kuin kiinni naulattu.

Ukko teki ristinmerkin, kumartui maahan, asetti suunsa nuoran lähelle ja puhui puoliääneen:

— Uula, Uula, missä sinä olet?

— Täällä vuoren halkeamassa, täällä jättiläisen luolassa, kuului heikkoääninen vastaus. — Pelasta minut, isä, minä olen uteliaisuuteni tähden tänne joutunut.

— Mistä sinne pääsen?

— Et mistään päivällä. Mene kiireesti kotiin ja tule ensi yönä, silloin tämä railo on auki. Tule varovasti ja vedä minut täältä.

Isä palasi kotiin surren poikaansa ja miettien hänen pelastustaan. Uula mietti samaa asiaa koko päivän neuvotellen väliin orjaprinssien kanssa pilkkopimeässä, sillä luolaan ei yksikään päivänsäde ulottunut. On sanomattakin selvää, että Uula ei milloinkaan ollut viettänyt niin ikävää sunnuntaita. Iltapuoleen kasvoi jännitys, sillä jättiläiset herättelivät jo väkeään öiseen työhönsä.

Tuskin oli luolan katto jälleen auennut ja Lumi-Lokka alkanut työnsä ahjon ääressä, kun Uula tunsi nuoran värähtävän. Kun hän katsahti ylös, näki hän käden ylhäällä kuilun reunalla antavan merkkejä. Uula sitaisi köyden vyötäisilleen ja antoi vastamerkin, ja isä alkoi nopeasti vetää poikaansa ylös kuilusta. Ja tuossa tuokiossa Uula tunsi taas hengittävänsä raikasta ilmaa vapaan taivaan alla.

Ei kerinnyt Uula kiittämäänkään isäänsä pelastuksesta, sillä kiireesti lähtivät he juoksemaan tunturilta kotiaan kohti. He olivat jo kerinneet lähelle kotiaan, kun vuoresta alkoi kuulua kova jyrinä aivankuin ukkosilmalla.

— Jättiläiset siellä metelöivät, kun meni hukkaan hyvä lietsoja.

Lappalainen virkkoi: — Kumma juttu, vaikka vanhastaan on taru tuttu: Hiipinästä hiiden valtakuntaan tie on suorin kautta kultaluolan.

Usein sarastaissa syksyaamun näkyy Hiipinällä valkohaamu. Monesti on minun muiston aikaan poropaimen kadonnut kuin hautaan; luun ei murenetta koommin nähty. Maako nieli, taikka suohon lietty?

Viel' on ennustettu, että Herran voima hävittää sen luolan kerran.

LAHORLN PRINSSI.

Eräänä leppoisana talvi-iltana vähän sen jälkeen, kun olimme kuulleet sadun ihmeluolasta, istui vaari taas takkatulen loisteessa verkkoa paikkaamassa. Me, nuoriväki, kehimme hänet kohta keskellemme ja pyysimme:

"Vaari, kerro taas meille satu."

"Mistäpä minä aina uusia muistaisin. Luuletteko niitä olevan kuin lankaa kerällä, josta voi milloin hyvänsä keriä ja keriä, loppumattomiin. Ei, lapset; satujen lähteetkin kuivuvat."

"Kerro niistä jättiläisistä lisää. Miten kävi Lumi-Lokalle ja
Kinkanokalle, miten kävi sille komealle ihmeluolalle?"

Vaari kohenteli ensin tervaksisella säröksellä takkatulta ja heitti sen sitten liekkeihin, jotka ahnaasti alkoivat nuoleskella siitä tihkuvaa pihkaa.

— Tulkaa tänne lähemmäksi, niin koetan muistella. — Tämän sadun jatko vie meidät ensin kauas pakkasen mailta lämpimän ja rikkaan Intian maille; se johtaa meidät kelmeän kuutamon lumilta helteiseen etelän hehkuun ja kuurakukkasien maasta ikivihantiin lehtoihin, mutta kuljettaa meidät sitten sieltä takaisin. Kerron teille tarinan Lahorin prinssistä ja Revontulten prinssessasta; se kuuluu läheisesti edelliseen.

Näin se kuuluu:

Lahorin kaupungissa, rikkaassa Intiassa, eli kerran rohkea ja rikas prinssi, nimeltä Halmaheera. Hän oli sisarensa prinsessa Padnan kanssa perinyt isältään niin suuren omaisuuden, että hän olisi ollut maailman rikkain mies, jollei Haiderabadin maharadja olisi ollut vielä rikkaampi, juuri siinä seikassa piili hänen onnettomuutensa, ja se oli syynä hänen kansansa kärsimyksiin. Hän olisi hinnalla millä hyvänsä tahtonut tulla maailman rikkaimmaksi. Mutta minkä hän sille voi, että maharadja oli perinyt isältään enemmän: viisikymmentä arkullista jalokiviä — hän itse vain kolmekymmentä — kaksikymmentä elehvantin kantamusta kultaa — hän itse vain viisitoista. Ei hän sillekään mitään mahtanut, että Haiderabadin maharadjalla oli suurempi valtakunta ja enemmän alamaisia, jotka maksoivat sille enemmän veroja kuin mitä hän sai köyhiltä alamaisiltaan.

Halmaheera oli kuvankaunis mies: tummatukkainen, tummasilmäinen, solakka ja notkea kuin vuorikauris eikä liene lähimailla ollut häntä urhoollisempaa soturia. Hänen mieliurheilunaan oli tiikerien metsästys. Valkoisen norsun selässä ajaen ja alkuasukkaiden avulla hän ajoi pedot rautaverkkoaitauksiin ja pisti ne kuoliaaksi keihäällään. Huimaan metsästykseen tahtoi hän hukuttaa sielunsa kalvavan tuskan ja himon tulla maailman rikkaimmaksi, mutta mikään ei voinut antaa rauhaa. Hänellä oli loistava, marmorikivestä tehty linna, upean puutarhan ympäröimänä, ja sen pihalla solisivat suihkukaivot. Hän piti siellä usein suuria juhlia, joihin kutsui muita rikkaita ruhtinaita ja prinssejä. Mutta niistä ei ollut hänelle itselleen iloa. Päinvastoin kuuli hän usein vieraidensa kertovan kuin kiusaa tehden maharadjan satumaisista aarteista, kuuli mainittavan hänen vielä upeammasta linnastaan ja suuremmista verotuloistaan. Silloin kateus hänen sydäntään kipeästi kouristi. Ja juhlien jälkeen hän istui aina synkkänä suihkukaivollaan miettien, miten hän voisi tulla maailman rikkaimmaksi ja mahtavimmaksi hallitsijaksi. Usein hän sellaisten juhlien jälkeen kutsui kokoon neuvonantajansa, valtakunnan viisaimmat miehet ja kysyi heiltä neuvoa. Toiset kehoittivat häntä suurempaan säästäväisyyteen, mutta useimmat neuvoivat häntä korottamaan alamaistensa veroja kaksin-kolminkertaisiksi. Ja sen hän aina huomasi viisaimmaksi. Hän käski voutiensa kiskoa kansalta yhä suurempia veroja. Aluksi hän sai tosin enemmän kuin ennen, mutta sitä mukaa kuin kansa köyhtyi, vähenivät tulot vielä entisestään. Alamaiset tuskastuivat hänen hirmuhallitukseensa ja nousivat eri tahoilla kapinoimaan. Viimein hänen aikansa kului kapinain kukistamiseen.

Prinsessa Padna oli monessa suhteessa hänen vastakohtansa. Hän oli myöskin kaunis, niinkuin Intian prinsessat usein ovat, mutta luonteeltaan lempeä, uskonnollinen ja oikeamielinen. Kun prinssi Halmaheera kerran tapansa mukaan istui synkissä mietteissään, tuli Padna hänen luokseen, laski keveästi siron kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi:

— Veljeni, sinua vaivaa salainen suru, jonka aiheen minä kyllä tiedän, mutta minulla on keino, jonka avulla sinä siitä pääset.

— Mikä se on? kysyi prinssi.

— Vähennä kansalta verotaakkaa, jaa köyhille, joita valtakunnassamme on jo liian paljon, osa aarteistasi ja tee työtä kohottaaksesi alamaistesi hyvinvointia; niin tulet itsekin onnelliseksi.

— Keneltä sinä olet saanut noita hullun ohjeita?

— Nasarolta, pylväspyhimykseltä, joka on käynyt kovan itsensäkieltämisen koulun. Kahdeksantoista vuotta on hän seisonut korkean kivipatsaan päässä sateessa ja helteessä nauttien vain niitä armopaloja, joita ohikulkevat ovat joskus hälle kurottaneet. Hän on kuin elävä luuranko, mutta hänen hengenlahjansa ovat hyvät.

— Ha, haa, nauroi prinssi katkerasti — vai Nasarolta, tuolta kristityltä itsensäkiduttajalta. On sinullakin neuvonantajat!

Prinssi Halmaheera ei siitä parantunut, mutta sen sijaan prinsessa alkoi lievittää alamaistensa kärsimyksiä. Hän auttoi köyhiä ja kastijaosta huolimatta kävi sairaiden luona jakamassa lääkkeitä ja paransi elinkeinoja. Mutta kaiken tämän johdosta joutui hän veljensä epäsuosioon. Prinssi tuli siitä entistäkin ahneemmaksi.

Kun hän kerran istui yksin puutarhassaan, tuotiin hänen luokseen lähettilään pukuun puettu mies. Ja voitteko arvata, mistä hän oli kotoisin? Hän oli Lumi-Lokan lähettiläs, joka korppina oli lentänyt Intiaan asti viekottelemaan prinssi Halmaheeraa hulluun yritykseen.

— Armollinen prinssi, sanoi hän astuessaan esiin. — Minä olen kuullut valtakuntasi viisailta, että haluaisitte tulla maailman rikkaimmaksi, mutta että kukaan ei ole voinut Teitä oikein opastaa. Minä tietäisin keinon.

— Olette tervetullut linnaani, jos sen tiedätte, sanoi prinssi hätäisesti tervehtien. — Mikä on se keino?

Prinssi viittasi vartioille, että saavat poistua.

— Te luulette täällä, että Haiderabadin maharadja on rikkain mies, mutta se on suuri erehdys. Jättiläinen Lumi-Lokka Kuollan niemimaalla on monin kerroin häntä varakkaampi. Ja mikä ilo, hänen aarteensa voitaisiin valloittaa neuvojeni mukaan. Minä tiedän, että olette rohkea soturi. Te voisitte valloittaa aarteet ja sitten tietysti luovutatte osan minulle.

— Pelkuruus on minusta kaukana, kehui prinssi.

Sitten kuvaili vieras Lumi-Lokan luolan aarteita ja sen ihmeellisiä asukkaita, jotka meille ovat jo tuttuja Uulan näkemyksen kautta. Hän ei kuitenkaan kertonut mitään jättiläisten aarteiden todellisesta tarkoituksesta eikä niistä tuhansista ihmisistä, jotka hän oli viekotellut luolaan ja jotka viruivat siellä vankeina maanalaisissa komeroissa tai olivat muuten joutuneet ahneutensa tähden tuhon omiksi. Vieras neuvoi hyvin tarkkaan mitä tietä on Lappiin mentävä ja miten siellä luolassa taisteltava Lumi-Lokkaa ja hänen joukkojansa vastaan. Lopuksi hän virkkoi:

— Voittehan ottaa mukaanne seurueen, muutamia hoviherroja ja parikymmentä ratsastavaa sotilasta suojaksi, kun kuljette laajan Aasian maanosan poikki. Mutta muistakaa, valloitus on tehtävä yksin, ainoastaan nämä apunanne.

Muukalainen otti taskustaan kourallisen mustia höyheniä ja tarjosi ne prinssille.

— Mitä minä niillä teen? kysyi prinssi nauraen ja alkoi epäillä, että mies on hullu.

— Katsotaan…

Samassa hän nosti höyhentukon suunsa eteen ja puhalsi sen ilmaan. Voi ihmettä! Jokaisesta höyhenestä kasvoi silmänräpäyksessä korppi, oikea musta korppi. Ilma oli niitä aivan sakeanaan heidän ympärillään. Ronkkuen ja raakkuen lentelivät ne sinne tänne ja kohta niitä istui linnan katto ja puutarhan puut mustanaan.

— Vie pois lintusi, huusi prinssi peräytyen pari askelta.

— Luulin Teidän ylhäisyyttänne rohkeaksi mieheksi, sanoi vieras nauraen. Samalla hän läiskäytti kämmenellään polveensa ja siinä silmänräpäyksessä muuttuivat linnut jälleen höyheniksi kerääntyen vieraan käteen.

— Säilyttäkää näitä huolellisesti. Kun päästätte ne lentoon aarreluolalla, taistelevat ne puolestanne. Jos lyötte nämä höyhenet maata vasten, muuttuvat ne sotamiehiksi, jotka Teitä puolustavat, mutta eivät muualla kuin luolalla. Ja jos Teillä on vihamiehiä, niin antakaa hänelle osa näistä höyhenistä ja neuvokaa, miten ne muutetaan linnuiksi, mutta ei sitä, miten ne saadaan jälleen höyheniksi, niin saatte nähdä kuin hänelle käy; hänestä tulee pian rutiköyhä.

— Ah, saanko minä ne höyhenet, huokasi prinssi.

Vapisevin käsin otti prinssi Halmaheera höyhenet ja kätki ne norsunluusta tehtyyn lippaaseen.

— Minä tulen ensi vuonna osaani perimään, sanoi vieras ja jätti hyvästit.

Sen jälkeen prinssi valmisteli Lapinmatkaansa tulisella kiireellä. Hän valitsi seuralaisikseen viisaimmat hoviherrat ja urhoollisimmat sotilaansa. Hoviherrat pudistelivat epäillen päätään kuullessaan, että matkan päämäärä oli Kuollan Lappi. Kartoistaan näkivät he sen olevan kaukana Jäämeren äärillä. Mutta heidän täytyi totella. Sotamiehet eivät aavistaneetkaan kuinka hirvittävän kaukana se oli. Hän ei kenellekään muille kuin sisarelleen prinsessa Padnalle selittänyt matkansa todellista tarkoitusta. Jotkut arvelivat olevan kyseessä tavallista suuremman metsästysretken, toiset taas jonkunmoisen pyhiinvaellusmatkan. Mutta alamaiset olivat iloissaan päästessään joksikin aikaa vapaaksi ahneesta hallitsijastaan, varsinkin kun kuulivat, että prinsessa Padna jäi hoitamaan hallitusta siksi aikaa. Prinssiin eivät vaikuttaneet mitään sisarensa kiellot eivätkä varoitukset. Hän oli kuin tulisilla hiileillä toivoen vihdoinkin tulevansa maailman rikkaimmaksi ruhtinaaksi.

Prinssi pukeutui loistaviin, hopealla ja kullalla kirjailtuihin vaatteisiinsa, varusti suuren karavaanin ja otti mukaansa neuvonantajiaan ja aseistettuja sotilaita, joiden piti paluumatkalla suojella kallista aarretta, minkä hän aikoi valloittaa. Kuormakamelit kantoivat monta suurta kääröä tyhjiä säkkejä, joihin hän aikoi pakata Lumi-Lokan kalleudet. Sisarensa prinsessa Padna saatteli seuruetta lähimpään kaupunkiin ja varoitteli hyvästiä sanoessaan veljeään, ettei antautuisi liian suuriin seikkailuihin ja vaaroihin maallisen rikkauden tähden. Hoviherrat olisivat mielellään palanneet prinsessan kanssa kotikaupunkiinsa, mutta kukaan ei uskaltanut nousta vastustamaan prinssin tahtoa.

Mutta kohtalo tuli heille avuksi. Afganistanin rajoilla tapasivat he emiirin sotaväen osaston. Sen päällikkö pysäytti karavaanin ja vaati kiivaasti prinssiä palaamaan takaisin omalle maalleen.

— Te olette vakoojia, ärjyi hän. — Te olette tulleet tutkimaan, mistä sotajoukkonne voisi tunkeutua meidän maahamme. Vakoojille on lyhyt tuomio.

Suurilla lunnailla sai prinssi viimein ostetuksi miehensä vapaiksi ja sillä ehdolla, että heti kääntyvät rajalta takaisin. Prinssiä tämä kovin harmitti, sillä hän ei tavallisesti pyörtänyt takaisin suunnittelemaltaan retkeltä. Eikä hän itse nytkään palannut. Hän lähetti pääjoukkonsa kotiin, mutta itse hän aseenkantajansa seuraamana ja venäläiseksi kauppiaaksi pukeutuneena jatkoi matkaansa kiertoteitä. Hän otti matkaansa vain kolme kamelia, joista yksi kantoi tyhjiä säkkejä.

Matka sujui nyt onnellisemmin. He kiipeilivät korkeiden vuorijonojen poikki matalampia solapaikkoja etsiskellen, he vaelsivat laajojen ruohoarojen yli, ja kun tuli joki vastaan, etsivät he aina matalamman koskipaikan, minkä yli kamelit kahlasivat. He yöpyivät usein alkuasukkaiden huopatelttoihin tai kivi- majoihin ostaen näiltä paimentolaisilta maitoa ja lihaa, kun kotieväät loppuivat, mutta usein he saivat viettää yönsä omassa teltassaan nälkäisinä ja janoisina. Näin kulkivat he aina "Kysylkumin" eli punaisen hiekan erämaan keskelle, jossa heitä kohtasi suuri onnettomuus.

Vaellettuaan monta päivää polttavan kuumia heinäaroja ja hiekkakinosmaisemia, joissa ei hakemallakaan löytänyt vedentippaa kuivan kielen kostukkeeksi, vielä vähemmän juotavaksi ja joissa ei näkynyt ihmisestä jälkeäkään, tulivat he viimein eräänä iltana kosteampaan notkoon, jossa oli keitaan tapainen.

— Vihdoinkin saamme itse ja kamelimme juoda, huudahti prinssi.

— Tästä näkyy kulkevan oikea karavaanitie, lisäsi aseenkantaja. — Kenties saamme täällä ampua jonkun saiga-antiloopinkin eväittemme lisäksi.

Tuskin olivat he riisuneet kamelinsa syömään keitaan lähistön suolayrttejä ja piikkisiä pensaita ja tuskin olivat he saaneet telttansa pystytetyksi, kun taivaan rannalla näkyi hurjaa vauhtia lähestyvä ratsastajajoukkue, jonka jäljiltä nousi tomupilvi kuin savu ilmaan. Prinssi luki ainakin kaksikymmentä ratsumiestä, jotka nopeilla hevosillaan ajoivat heitä kohti. Kun joukko tuli lähemmäksi, näytti se olevan hampaisiin saakka aseistettu. Turkkilakit päässä, punainen viitta yllä, miekka hampaissa ja ratsupistooli kädessä läheni heitä julman näköinen joukko kuin taisteluun hyökäten.

Prinssi antoi merkin, että he olivat rauhallisia ihmisiä, mutta siitä ei ollut mitään apua. Ratsastajat saartoivat heidät ja vaativat antautumaan. Prinssi tunsi heidät turkkomanilaisiksi karavaanien ryöväreiksi ja tiesi, että heillä ei ole armoa. Sentähden komensi hän aseenkantajansakin hiekkakummun suojaan, josta he avasivat tulen hyökkääjiä kohti. Vimmatusti puolusti retkeilijämme itseään, ja kolme ryöväriä suistui taistelun tuoksinassa haavoittuneena ratsuiltaan. Mutta aseenkantajakin sai kuulan niskaansa eikä sen jälkeen liikauttanut jäsentäkään, ja prinssi itsekin sai miekaniskun olkapäähänsä; hänen oli siis ylivoiman edessä lannistuttava. Verenvuodosta pyörtyneenä joutui hän vihollisten vangiksi.

Kun hän tuli jälleen tajuihinsa, makasi hän suullaan hiekassa kädet selän taakse sidottuina. Haavoitettua olkapäätä särki hirveästi, kun hän koetti kääntyä katsomaan, mitä viholliset puuhasivat. Nähdessään vankinsa liikahtavan karjasi joukkueen päällikkö, hyvin mustaihoinen ja rokonarpinen mies:

— Tule heittiö näyttämään, miten tämä rasia avataan.

Miehet olivat jakaneet tasan koko prinssin omaisuuden, ja päällikkö piti juuri kädessään sitä norsunluista lipasta, jossa olivat taikahöyhenet. Taistelun tuoksinassa oli prinssi unhottanut koko taikakalun.

— Jos saan käteni irti, niin mielelläni siinä teitä autan, sanoi hän, ja vahingonilo hytkäytti hänen sydänalaansa.

Päällikkö selvitteli nuoran hänen käsistään, potkasi häntä komentaen avaamaan lippaan. Prinssi vihastui moisesta loukkaavasta käytöksestä, mutta nousi hammasta purren ylös, kaivoi taskustansa avaimen ja avasi lippaan. Päällikkö kourasi vihaisena lippaan sisältöä ja heitti höyhenet ilmaan. Hän nähtävästi toivoi lippaan sisältävän paljon arvokkaampaa tavaraa. Ryöväripäällikkö vallan kauhistui nähdessään joka höyhenestä kehittyvän korpin. Pian ronkkui niitä ilma mustanaan: tuhansin, kymmenin tuhansin parveili niitä ilmassa ja pian laskeutui niitä maahankin niin, ettei näkynyt paljon muuta kuin korppien päitä ja selkiä. Mutta enimmän kiehui niitä ryövärien ja heidän hevostensa ympärillä. Terävin nokin kuin keihäin iskivät ne ilmasta kuin haukat heidän päitään kohti. Toiset tähtäilivät iskunsa silmiin. Mutta prinssin ne jättivät rauhaan. Häntä jo melkein nauratti vihollistensa hätä, kun ne huutaen ja miekoillaan huitoen koettivat päältään karkoittaa raivoisia lintulaumoja. Monelta korpilta siinä katkesi siipi tai jalka, moni putosi maahan kuoliaana, monelta putosivat höyhenet, mutta joka höyhenestä syntyi aina uusi korppi. Ja lauma kasvoi täten kuin synti. Toinen suuri rykelmä kiehui hevosten ympärillä. Korskuen ja silmät kauhusta pyöreinä hyppivät ratsut pystyyn kiusanhenkien kynsissä. Taistelu kesti monta tuntia, mutta sitten väsyivät sekä hevoset että miehet ja joutuivat nälkäisten korppien saaliiksi. Kun ryöväreistä ja heidän ratsuistaan oli vain paljaat luurangot jäljellä, löi prinssi Halmaheera kämmenellään polveensa ja katso: samalla hetkellä muuttuivat haaskalinnut taas höyheniksi, jotka palasivat jälleen siihen norsunluiseen lippaaseen.

— Ahneus teidät petti, murisi prinssi noustessaan hiekasta, johon taistelun aikana oli kaivautunut. Mutta samalla hän huomasi, että itsekin ahneutensa tähden oli lähtenyt matkalle. Ihmeekseen huomasi hän, että hänen kamelinsa olivat aivan terveinä. Vaikka häntä vähän kauhistutti jäädä yöksi kammottavien luurankojen keskelle, ei hän voinut jatkaa matkaansakaan haavoitetun olkapäänsä tähden. Sitäpaitsi tahtoi hän kunnialla haudata aseenkantajansa, jonka ruumiiseen korpit eivät olleet koskeneet.

Prinssiä ei yöllä nukuttanut, sillä hän mietti, mitä oli hänen tehtävä: palatako kotiin vai jatkaa yksin matkaa. Toisinaan oli hän sillä päällä, että hän aamulla kääntää kamelinsa kotia kohti, tyytyy siihen, mitä hänellä on ja hallitsee valtakuntaansa. Mutta lopuksi tuli hän kuitenkin siihen päätökseen, että hänen täytyi päästä päämäärään. Ja tähän päätökseen vaikuttivat lippaaseen suletut taikahöyhenet, jotka olivat jo näyttäneet mahtinsa. Nyt hän ei enää aikonut jättää lipasta muiden tavarain joukkoon, vaan aikoi pitää sen aina lähettyvillä.

— Mikä salaperäinen voima piileekään tuossa höyhentukossa! Lippaaseen suljettuna se on vaaraton kuin synti, jota hillitään. Mutta vapaaksi päästessä se synnyttää lisää ja lisää leviten ja hävittäen kaiken, minkä kanssa joutuu kosketukseen. Minä voisin näillä höyhenillä valloittaa koko Venäjän valtakunnan, mietti prinssi.

Haudattuaan kelpo aseenkantajansa erämaan hiekkaan, lähti prinssi aamunkoitossa jatkamaan matkaansa pohjoiseen. Mutta hän ei ehtinyt kauas, kun näki taas edessään ratsujoukon, paljon suuremman kuin hävitetty ryövärijoukko oli. Aamuauringon kilossa välkähtelivät keihäät ja miekat, ja sen jäljeltä nousi pöly ilmaan, kun se ratsasti tulisilla hevosillaan. Prinssi huomasi, että oli turhaa muuten aikoakaan niitä vastustaa, jos ne ovat ryöväreitä kuin taikahöyhentensä avulla. Hän vei kamelinsa syrjään hiekkakinoksen suojaan ja otti lippaan käteensä. Kun ratsumiehet olivat tulleet lähemmäksi, tunsi hän ne venäläisiksi kasakoiksi, ja kun prinssi taisi jonkun verran venäjänkieltä, antautui hän puheisiin.

— Kauppias! huusi kasakkapäällikkö, oletko nähnyt matkallasi turkkomanilaista ryövärijoukkoa, se on tällä karavaanitiellä tehnyt paljon pahaa. Me olemme tulleet sitä takaa-ajamaan.

Halmaheera selitti yksin tuhonneensa koko joukon. Kasakat nauroivat luullen, että mies oli sekapäinen. He jatkoivat matkaansa, samoin prinssi. Mutta hän ei ehtinyt kauas, kun kasakat palasivat takaisin.

— Laskeudu alas kamelisi selästä, ärjyi kasakka uhaten aseellaan, me vangitsemme sinut, sillä sinä olet ryöväreiden päämies, sinun muukalainen muotosi ja puheesi sen ilmoittaa ja sitäpaitsi sinulla on heidän aseensa. Olet joutunut häviölle taistelussa meidän toisen joukkomme kanssa ja nyt aiot paeta.

Selitykset eivät auttaneet.

Puolikymmentä pitkätukkaista ja villinnäköistä kasakkaa hyppäsi alas ratsuiltaan ja hyökkäsi poloisen prinssin luo aikoen hänet kytkeä nuoriin. Silloin prinssi avasi norsunluisen lippaan, kourasi osan höyheniä käteensä ja puhalsi ilmaan. Tuulenpyörre hajoitti niitä lisää, mutta voi surkeutta, höyhenet eivät muuttuneetkaan korpeiksi, vaan hajosivat ja katosivat kuin tuhka tuuleen.

Prinssi olisi heittänyt ilmaan loputkin höyhenistä, mutta ei ehtinyt.

— Mitä sinä siinä taiot, huudahti kasakka lyödä sivauttaen häntä ratsupiiskallaan.

Prinssi ei ollut ikänään saanut sellaista kohtelua. Hän raivostui ja tempasi miekkansa terveeseen käteensä aikoen sillä puolustautua, mutta samalla singahti takaapäin nuora, jolla toiset kasakat vetäsivät hänet alas. Haavoittuneeseen olkapäähän koski kipeästi, mutta prinssi ei valittanut, kun kasakat sitoivat hänet kamelin selkään.

— Minä olen prinssi Halmaheera Lahorista, sanoi hän päällikölle loukatun ylimyksen äänin.

— Ha, haa, kuuletteko… Hän on prinssi, jolla on venäläisen kauppiaan puku ja kaupan turkkomanien aseita. Taidat olla matkalla itsensä tsaarin luo?

Sen jälkeen prinssi ei puhunut heille sanaakaan matkalla. Hammasta purren hän kärsi ruumiilliset tuskat, mutta enemmän rasitti häntä se tieto, että hänellä oli vain osa taikahöyheniä ja että hän ehkä tavallisin asein saa valloittaa Lumi-Lokan luolan, jos hänessä on siihen miestä. Matkan varrella kuuli hän kasakkain iloisina neuvottelevan, miten he tulisivat vangin kanssa menettelemään. He aikoivat viedä hänet suoraan Pietariin ja aikoivat ottaa urotyöstään palkinnon itseltään tsaarilta. Kasakkain puheen mukaan oli ryöväripäälliköstä luvattu viisisataa ruplaa.

Ratsastusmatkalla Kaspianmeren rannalle, jonne kasakat hänet veivät, katui prinssi ensi kerran, että oli lähtenyt turhanpäin kauniista valtakunnastaan. Hän valitteli tilansa surkeutta:

— Ah, siellä kotona minä olin maani ensimmäinen, täällä olen vain maantierosvo ihmisten mielestä.

Eikä hän ollut epätietoinen siitäkään, mikä häntä Venäjän pääkaupungissa odottaa. Ei mikään muu kuin hirsipuu, koska häntä luultiin ryöväripäälliköksi.

— Oi jospa pääsisin karkaamaan, oi jos Allah olisi minulle niin armollinen, rukoili Halmaheera. Hän oli nimittäin muhamettilainen.

Viimein saapuivat he Kaspianmeren rannikolle pieneen satamakaupunkiin. Pian levisi kaupungilla tieto, että kuuluisa ryöväripäällikkö Ifraim oli vangittuna ja haavoitettuna tuotu kaupunkiin. Kohta tungetteli koko kaupungin väki onnettoman Halmaheeran ympärillä, joka oli ketjuilla sidottu seinään kiinni. Vanhat eukot sormellaan osoittelivat ilkkuen:

— Parahiksi sinulle petomainen ryöväri. Kohta sinä kiikut hirsipuussa.
Venäjällä aina julkiset rosvot hirtetään.

Miehet huiskuttelivat miekkojaan hänen kasvojensa edessä juuri kuin olisivat tahtoneet karsia prinssin korvat pois päästä. Mutta muutamat nuoret neitoset ihmettelivät hänen hienoja kasvonpiirteitään, hänen henkeviä silmiään ja hänen siroja käsiään.

— Ovatko kaikki ryövärit näin kauniita? kysyi eräs heistä äidiltään.

— Eivät ole; hänhän onkin kuuluisa Ifraim.

Enin osa kasakoita jäi kaupunkiin. Vain päällikkö ja kaksi sotilasta lähti seuraavana aamuna viemään vangittua prinssiä Kaspianmeren yli Astrakanin kaupunkiin. Laivassa oli matkalla Venäjälle eräs intialainen kauppias. Prinssi sai tilaisuuden hänelle puhua muutaman sanan omalla kielellään ja kertoa kohtalostaan, mutta kauppias ei häntä uskonut. Sen verran auttoi hän kuitenkin maanmiestään, että pisti hänen käteensä linkkuveitsen, jota prinssi häneltä hartaasti pyysi. Kaupunkia lähestyessä sai hän veitsellä nuorat poikki ja hyppäsi laidan yli suoraan jokeen. Kasakat huomasivat heti karkaamisen ja nostivat kovan melun, mutta ennenkuin laiva saatiin pysähtymään, oli prinssi, joka oli erinomainen uimari, myötävirtaan sukeltanut pitkälle, ja hämärän verhoamalle rannalle ryömittyään hän pääsi rantapensaikon suojassa pakenemaan.

Prinssi Halmaheera henkipattona.

Prinssi tiesi, että seuraavana päivänä kasakat hälyyttävät koko kaupungin väen häntä etsimään. Hän hyvin tiesi, että kaupungin kasakka- ja poliisijoukoille oli hänen takaa-ajonsa mieluista ja vaihtelevaa urheilua, aivan kuin hänelle itselleen oli aikoinaan ollut tiikerin metsästys, sillä Astrakanissakin oli Ifraim kuuluisa mies. Yöllä, pimeän aikana piti hänen saada mahdollisimman suuri välimatka. Siksi hän juoksi pohjoista kohti minkä jaksoi päästäkseen pois meren ja joen lähistöltä, jossa oli tiheämpi asutus ja jossa aina oli suurempi vaara tarjolla joutua uudestaan kasakkain käsiin. Henkipattona juoksi hän auringon kuivattamaa heinä-aroa arviolta penikulman, kun kuuli pimeässä kavionkapsetta takanaan. Paremman piilopaikan puutteessa kätkeytyi hän vanhaan kuivuneeseen puron uomaan peittäen itsensä kuivalla aromullalla. Hetkistä myöhemmin ajaa karahutti siitä sivu kaksi kasakkaa keihäät valmiina, mutta he eivät pimeässä nähneet pakolaista. Vähän ajan perästä ratsastajat palasivat takaisin sivuuttaen hänet kauempaa. Ratsumiehet huusivat, ja kauempaa kuului vastaus. Halmaheera kuuli ainakin neljältä suunnalta ihmisääniä. Sen tähden päätti hän pysyä piilossaan koko yön ja seuraavan päivän.

Yö ei ollut aivan pimeä, sillä tähdet paloivat kirkkaina selkeällä taivaalla. Prinssiä ei nukuttanut omituisessa maavuoteessa, jossa hän oli kuin elävänä haudattuna. Silloin tällöin nosti hän aina päätään ja kuunteli. Arolla tuntui vallitsevan rauha. Mutta puoliyön tienoilla vaipui hän unenhorroksiin, josta hän heräsi sentähden, että joku kiskasi takin helmasta. Ja kun hän nosti päätään, näki hän ensin kaksi palavaa silmää ja sitten suden, joka kiskoi häntä takista. Halmaheera karjasi, mitä keuhkoista, lähti, ja löi petoa nyrkillään korvalle niin kovasti, että se puolipyörryksissä juoksi tiehensä eikä enää palannut.

Vasta seuraavana iltana lähti hän edelleen kulkemaan perin janoisena ja nälkäisenä. Monta päivää hän sitten kulki melkein autioita aroja. Hänen parhaana ravintonaan olivat sipulikasvien mukulat, joita arolla oli paljon, heinäsirkat ja maito, jota hänen täytyi joskus pyytää yksinäiseltä paimenelta janonsa sammuttamiseksi.

Pohjoisempana tuli hän metsäisemmille seuduille. Siellä oli enemmän marjoja, siellä uskalsi hän jo viettää yönsä talonpoikain majoissa, siellä sai hän myös jälleen ihmisten ravintoa. Mutta ihmisten epäluulo seurasi häntä kaikkialla.

— Mikä on tuo muukalainen, tuo ryysyinen mies? kyseltiin usein.

— Taitaa olla joku karkuri, ei hän osaa kunnolleen maan kieltäkään, oli useimmilla selitys valmiina.

Eräässä keskisen Volgan kylässä vaati kylänvanhin häneltä passia ja kun hänellä ei sitä ollut, piirittivät talonpojat hänet muutamaan mökkiin, jossa hän oli ollut yötä. Viime tingassa pääsi hän ikkunan kautta pakenemaan väistellen seipäillä varustettujen talonpoikien iskuja.

Näin joutui hän yhä pohjoisemmaksi. Halmaheera ei millään ehdolla halunnut palata kotiinsa samaa tietä, vaan mieluimmin meritse Euroopan ympäri, jos vain elävänä pääsee Vienanmeren rantaan. Matkan alkuperäinen tarkoitus: jättiläisen kultaluolan valtaaminen oli matkan vaivojen tähden jo melkein unohtunut. Prinssi olisi ollut valmis maksamaan suuren summan siitä, että olisi päässyt takaisin kotimailleen.

Eräänä kylmähkönä aamuna elokuun loppupuolella istui Rulkuriprinssi Vienajoen rannalla pienen kaupungin satamassa ja katseli, kuinka miehet lastasivat jauhosäkkejä matalapohjaisiin jokiproomuihin. Hänellä oli kylmä ja nälkä. Ja kun miehet alkoivat aterialle, täytyi hänen taas kerjätä leipää ja kalaa henkensä pitimeksi. Silloin hän ajatteli samaan tapaan kuin tuhlaajapoika ennen ja lausui hiljaa:

— Eikö minun alamaisillani ole kylläksi leipää, ja minä, maailman toiseksi rikkain mies, kerjään armopaloja.

— Miksi ette tee työtä? kysyi lastauksen johtaja.

Kulkuriprinssi ei voinut siihen mitään vastata.

— Tule tänne lastaamaan, niin elät omalla työlläsi, lisäsi mies.

Halmaheera mietti asiaa ja teki pieniä vertailuja:

— Minulla on kaksi tervettä kättä ja jalkaa, minulla on jo terve ruumis, terveet aistimet ja varmasti ainakin yhtä hyvät hengenlahjat kuin noilla toisilla. Minäkö siis eläisin heidän almuistaan? Minä näytän, että elän työlläni.

Ja kun miehet olivat syöneet ja alkaneet työnsä, tuli prinssi mukaan vyöryttelemään jauhokuleja proomuun. Eikä työ tuntunutkaan hullummalta. Kun prinssi oli urheiluilla voimistanut ja karaissut ruumistaan, heilahtelivat tavarakääröt keveästi hänen käsissään, vielä keveämmin kuin toisilla. Hän teki työtä uutterasti, niin uutterasti, että lastausta johtava viljakauppias antoi siitä kiitosmaininnan:

— Näen, että olet ennenkin tarttunut työhön. Mutta kyllä olikin prinssi illalla väsynyt ja yltä päältä jauhoissa kuin myllymies. Hän söi illalliseksi mustaa ruisleipää, suolattua Jäämeren turskaa ja joi Vienajoen vettä päälle. Häntä eivät odottaneet nyt koreat silkkivuoteet kuten Intiassa ennen, vaan hän laskeutui levolle toisten lastaajien viereen koivun lehdeksistä valmistetulle aluselle, joka oli valmistettu laudoista kyhätyn hataran parakin lattialle. Kylmän tähden miehet sulloutuivat lähemmäksi tosiaan, että olisivat toinen toistaan lämmittäneet.

Prinssi oli harvapuheinen työtovereilleen ja näytti itseensä sulkeutuneelta, sillä hänen ajatuksensa lensivät kotiin; hänen mielestään ei milloinkaan Lahorin linna ollut niin rakas kuin nyt muistellessa sitä kaukaisella maalla kurjissa oloissa.

Työ kesti kolme päivää. Silloin olivat proomut täynnä pulleita jauhomattoja, ja ne olivat valmiit lähtemään virran mukana Arkangeliin. Prinssi sai myös palkkansa: kolmekymmentä kopeekkaa päivältä. Ja hän oli siihen tyytyväinen, sillä ne olivat hänellä ensimmäiset ruumiillisella työllä hankitut rahat. Kun hän laski kuinka kauan häneltä menisi aikaa sellaisen omaisuuden ansaitsemiseen, kuin hänellä oli kotonaan, tuli hän sellaiseen tulokseen, että siihen menisi miljoonia vuosia.

Viljakauppias pyysi prinssiä mukaan jauhoproomuja laskemaan Vienajokea alas. Mielellään hän siihen suostui, koska hänen matkansa oli sinne päin. Lotjat lähtivät kuulumattomasti liukumaan tyyntä joen kalvoa päämääränään Vienanmeri. Viimeisellä niistä kulki Lahorin prinssi satamatyöläisenä lauhduttamassa liian suurta rikkauden himoaan.

Prinssi Halmaheeran matka Kuollan niemimaalle jatkui suuremmitta seikkailuitta. Se oli samanlainen kuin minkä kulkurin tahansa, joka rahatta joutuu vaeltamaan pitkiä matkoja.

Jätettyään hyvästit ystävälliselle viljakauppiaalle Arkangelissa ja saatuaan häneltä muutaman hopearuplan palkakseen, sai hän väliaikaisen lämmittäjän apulaisen paikan eräässä suuressa rahtilaivassa, joka oli matkalla Kantalahteen, Kuollan niemimaan tyvelle. Työ oli hikistä ja nokista. Hänen täytyi vuorollaan ajaa lapiolla pöliseviä kivihiiliä höyrypannun tulipesään. Kun hän jauhoja lastatessaan oli valkea kuin kalkittu, oli hän nyt musta kuin nokikolari. Ei varmaankaan prinsessa Padnakaan olisi häntä tuntenut siinä asussa, niin muuttaa ulkoasu ihmisen. Mutta täten hän sai ilmaisen matkan, vieläpä palkkaakin.

Kantalahdessa jäi hän pois laivasta, sillä hän oli kuullut, että Hiipinän tunturi on siitä jokseenkin pohjoiseen. Ja hankittuaan kauppalasta itselleen paremman vaatetuksen, lähti hän erään lappalaisen opastamana jalkaisin matkustamaan vuoren lähellä sijaitsevaan kolttakylään.

Halmaheera ihmeluolalla.

Oli Mikkelinpäivän aattoilta. Lahorin prinssi oli kohta matkansa päässä. Hänen takanaan lahden poukamassa nukkui sumun kätköön verhoutuva lappalaiskylä viheliäisine turve- ja puuhökkeleineen, mutta edessä kohosi jylhä Hiipinän tunturi, jonka harteille syksy jo oli heittänyt ensimmäisen, keveän lumivaipan, mutta alemmat rinteet, joita Halmaheera kapusi yhä ylemmäksi ja ylemmäksi, loistivat milloin kellertävin, milloin punertavin värivivahtein. Lapin maisema, joka siinä levisi hänen ympärillään, oli suuremmoinen, mutta hänellä ei ollut aikaa sitä ihailla.

Kun hän istuutui kallion äyräälle levähtämään, sykki hänen sydämensä rajusti, sillä korkeimman huipun sivulla näkyi jo selvästi lähettilään kuvaama rotko, josta aukenee käytävä ihmeluolaan. Siinä' istuessaan kertaili hän muistissaan kummallisen lähettilään neuvoa:

— Kun päivän viimeinen kajastus sammuu tunturien huipuilla Mikonpäivän aattona ja kun kuulet maan alta hiljaista jylinää, astu silloin rohkeasti luolan aukosta sisään ja kulje syvemmälle ja syvemmälle kultaisia käytäviä pitkin. Luola näyttää ensin autiolta, mutta kyllä siellä myöhemmin kuulet elämätä ja taitaa joku tulla puolustamaankin luolan aarteita, mutta tässä ovat sinun puolustajasi, oli lähettiläs sanonut antaessaan hänelle höyhentukon.

Puolet näistä höyhenistä ja niitä suojaavan lippaan oli hän saanut pelastetuksi. Lipas oli hänen povellaan, mutta hän oli epätietoinen siitä, oliko höyhenissä enää taikavoimaa.

Halmaheera istui kuin tulisilla hiilillä. Siinä hän vielä viimeisen kerran tarkasteli norsunluista lipastaan ja latasi pistoolinsa. Ja kun hetkistä myöhemmin tuli täydellinen pimeys, kuuli hän ylempää jyrinää aivankuin maanjäristyksessä. Silloin alkoi hän kiirein askelin nousta rotkoon.

Jyrkässä kalliorinteessä näki hän särmikkään luolan suun, mustan ja suuren kuin hirviön avatun kidan. Siihen hän astui, mutta vähän matkan päässä seisahti nähdessään edessään heikkoa valoa. Mitä se oli? Kallion seinämissä oli ensin harvakseen, mutta kauempana yhä tiheämmin valopisteinä kimmelteleviä kiiltomatoja, joiden valoa tuhannet jalokivet ja käytävän kullatut seinät heijastelivat.

— Ah mikä loisto, mikä ihana näky! kuiskasi hän ihmeissään.

Toisessa kädessään taikahöyhenet, toisessa ladattu pistooli hiipi hän yhä syvemmälle. Mitä kauemmaksi hän ehti, sitä valoisammaksi ja loistavammaksi kävi luola. Hän näki kultaisia pylväskäytäviä, huoneita rivittäin ja päällekkäin, jotka olivat täynnä kalliita jalokiviä ja metalleja. Hän näki suuren työpajan ahjoineen, alasimineen ja valinkauhoineen, mutta ei yhtään ihmistä eikä haltijaa. Kaikesta näkemästään tuli hän liikutetuksi ja lausui:

— Allahille olkoon kiitos, että hän on kuullut rukoukseni ja tehnyt minusta maailman rikkaimman miehen, minusta, joka olin jo köyhä.

Ja hän alkoi jo miettiä, miten saattaisi ne kalleudet Intiaan, mihin ne siellä omassa linnassaan asettaisi ja miten hän sitten kutsuisi kaikki Intian ruhtinaat, rajahit ja maharadjat niitä katsomaan. Eikä kukaan, ei edes Haiderabadin maharadja epäilisi enää, kuka on rikkain mies. Hänen maineensa kiirisi sitten yli koko maailman.

Mutta paljon kärsinyt, tulevasta onnestaan ennakolta iloitseva prinssi oli jo melkein unohtanut, että aarteilla voi olla omistaja, kun valot äkkiä sammuivat ja hän ei nähnyt metriäkään eteensä.

— Mitä tämä on? Minne katosi loisto ja rikkaus? Olenko elävänä haudattu?

Halmaheera kavahti pystyyn ja kun ei silmin nähnyt, aisteli hän ympäristöään heristetyin korvin. — Käytävän suulta päin kuului hiljaisia askeleita, sitten hän kuuli käheän äänen sanovan:

— Ken lienet ihminen, askeleesi ei milloinkaan johda tästä luolasta takaisin.

Halmaheera perääntyi pari askelta takaisin ja asettui seinää vasten selin. Samassa hän kuuli ääniä toisaalta, luolan peräholvista päin. Ensin kuului kuin tuhansien mehiläisten surinaa, sitten huilujen ja torvien soittoa ja marssin tahdissa lähestyviä askeleita. Soitto läheni ja samalla paisui yhä valtavammaksi. Halmaheera kuuli samalla kuinka hänen sivuitsensa marssi kuin pieniä sotajoukkoja saaden ilman virtailemaan luolan seiniä pitkin. Lopuksi kuuli hän raskaiden askeleiden jymistävän luolan kivilattiata.

— Puhaltaisinko höyhenet ilmaan, mietti prinssi, vai ampuisinko pimeyteen. Käsi käski, toinen kielsi. Ja prinssi Halmaheera totteli jälkimmäistä. Samassa syttyi kiiltomato loistamaan, syttyi toinen, kolmas… ja hetken perästä loisti luola entistä kirkkaammin.

Halmaheeran edessä seisoi sadoittain tonttuja piireihin järjestyneinä ja punahilkkojaan ilmassa heilutellen; heidän takanaan valkeaviittaiset maahiaiset, ja ahjon luona itse Lumi-Lokka valkeassa kulta- ja hopeakoristeisessa puvussaan ja kruunu päässä kuten kuninkaalla. Kinkanokka seisoi luolan suupuolella risaisissa vaatteissa kuten Uulan aikana.

— Ihminenkö täällä? huusi Lumi-Lokka, niin että korvat oli mennä lukkoon.

— Ihminen, ahneutensa tähden tänne joutunut, kähisi hänen puolisonsa.

— Viekää hänet vankeuteen, jylisi Lumi-Lokka.

Kaikki käänsivät nyt katseensa kalpeaan prinssiin, joka nyt ryhtyi viimeiseen taisteluun. Hän puhalsi höyhenet ilmaan — mutta voi surkeutta — niistä ei syntynyt yhtään korppia, vaan ne hajosivat ja hävisivät kuin tuhka tuuleen. Samassa kurottautui tonttujen yli Kinkanokan kuiva käsi, tarttui prinssin niskaan ja nosti hänet luolan perälle. Siellä noita-akka avasi rautaristikolla varustetun vankikomeron ja paiskasi onnettoman sinne.

— Ahneus pettää viisaankin, nauroi noita ilkeästi — lisäten hetkistä myöhemmin:

— Nyt sinulla ei ole enää linnaakaan, vieraat siellä isännöivät. Tämä on nyt sinun linnasi.

Halmaheera raivostui moisesta kohtelusta ja ampui laukauksen ilkeää noitaa vastaan, mutta voimatonna putosi luoti noita-akan vaatteista tekemättä naarmuakaan hänen ihoonsa. Hetkistä myöhemmin kaatui prinssi pyörtyneenä luolan kivilattialle, ja juhlat jatkuivat Lumi-Lokan luolassa samaan tapaan kuin silloin, kun Uula oli niitä katsomassa.

Prinsessa Padnan matka.

Huolestuneena veljensä viipymisestä meni prinsessa Padna tiedustelemaan pylväspyhimys Nasarolta veljensä kohtalosta.

— Lahorin prinsessa, huusi pyhimys hänelle kaukaa, — älä lähesty tätä kärsimysten pylvästä, sillä liian loistava on vaatetuksesi, liian paljon helmikoristeita on kaulallasi, liian ylpeä on käytöksesi.

Prinsessa Padna palasi kotiinsa, pukeutui paimentytöksi ja meni uudestaan pyhimyksen puheille. Nasaro, joka oli kaukonäkijä, kertoi hänelle prinssin seikkailuista samoin, kuin me olemme niistä kuulleet. Silloin oli Halmaheera Vienanmerellä höyrypannun lämmittäjänä.

— Voi veljeäni! valitteli sisar.

Viikkoa myöhemmin meni prinsessa Padna uudestaan pyhimykseltä tiedustelemaan veljensä kohtalosta.

— Huonosti on käynyt veljellesi. Mammonan ja ahneuden haltijahenget ovat hänet vanginneet eikä hän heidän luolastaan milloinkaan pääse vapaaksi omin voimin.

Prinsessa vaipui maahan. Hän itki kauan veljensä surullista kohtaloa ja kuivasi kyyneleensä hiuksillaan.

— Sinä ehkä voisit hänet pelastaa raamatun ja ristin avulla, joita nämä jättiläiset pelkäävät. Lappalaisukko Uula Kero voi sinut opastaa jättiläisten luolalle.

— Minä tahdon pelastaa veljeni, rakkaan veljeni jättiläisten kynsistä!

Pyhimys antoi sitten prinsessalle mustan, rautaisen ristin ja ohjeita, miten oli hänen matkustettava Kuollanniemimaalle ja miten siellä on koetettava masentaa jättiläiset. Prinsessa Padna kiitti ja meni kotiaan valmistuakseen matkalle.

Hän kutsui kokoon hoviherrat ja valtakunnan viisaat neuvonantajat ja käski heidän hallita maata sill'aikaa, kun hän pelastaa prinssi Halmaheeran kaukaiselta maalta. Kaikki lupasivat kunnialla täyttää tehtävänsä toimittaen prinsessan pitkälle matkalle.

Prinsessa Padna pyhimyksen neuvoa seuraten ja paimentytöksi puettuna läksi läheisimmästä satamasta laivalla aikoen meritse Kuollanniemimaalle. Hän pani kallisarvoiseen lippaaseen raamatun ja rautaisen ristin — prinsessa näet oli kristitty — mutta varoiksi täytti hän toisen matka-arkkunsa kullalla ja jalokivillä.

Monta kuukautta kesti matka Intianmerta, Punaista merta, Välimerta,
Atlanninmerta ja Pohjoista Jäämerta pitkin Kuollan kaupunkiin.
Sill'aikaa oli jo kerinnyt tulla talvi pohjoisiin maihin ja Kuollaankin.

— Tämä on kuoleman maata, jossa laaksotkin ovat verhoutuneet valkoisiin käärinliinoihin, huokasi prinsessa Padna astuessaan maihin.

Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt lunta. Häntä paleli hirveästi, vaikka hänellä oli paljon vaatetta yllään, sillä hänen maassaan on talvellakin kaksikymmentä astetta lämpöä. Hänen täytyi ostaa itselleen lappalainen puku: pehmeä poronnahkainen peski, poronkoipikengät ja lämmin poron vasikan nahkoista neulottu päähine. Niihin pukeuduttuaan oli hän kuin lappalaistyttö, mutta hienopiirteisempi, hennompi ja sielukkaampi. Hän oli kuin oikea Lapin prinsessa. Pahinta oli, että hän ei osannut maan kieltä. Hän kävi melkein joka talossa kyselemässä, kuka taitaisi puhua englantia tai ranskaa, joita eurooppalaisia kieliä prinsessa hyvin taisi, mutta ei löytänyt ketään sellaista. Viimein tuli hän takaisin laivarantaan ja kohtasi siellä vanhan kolttaukon, joka nuorena miehenä ollessaan oli ollut englantilaisen palveluksessa, ja hän lähti prinsessan tulkiksi ja oppaaksi.

Prinsessa Padna tuli kovin iloiseksi kuullessaan, että ukko oli monta kertaa eläissään käynyt Imandrajärvellä ja nähnyt satujen vuoren, korkean Hiipinän.

— Oletteko kuullut Hiipinän ihmeluolasta? kysyi prinsessa.

Oli ukko kuullut paljonkin. Uulan kertomus oli kaikille tunnettu. Ukko tiesi myöskin monta ylhäistä miestä uhmaten sinne menneen, mutta kukaan ei ollut sieltä palannut.

Ei kukaan Kuollankaupungissa voinut aavistaakaan, että ulkomaalainen lappalaisen pukuun puettu "nieda" (neiti) oli rikas prinsessa, kun hän kaupungin reunalla oppaansa kanssa osteli ajoporoja Imandran matkaa varten. Kukaan ei tiennyt, että hänen toisessa matka-arkussaan oli niin paljon kultaa ja jalokiviä, että hän olisi voinut ostaa koko kaupungin. Porokauppiaat vain ihmettelivät sitä, miksi hän aikoi matkustaa Hiipinän juurelle ja miksi hän kaikki ostoksensa maksoi puhtaassa kullassa.

Kolttaukko valjasti seuraavana aamuna kolme valkoista poroa syrjääniläisen saanikelkan eteen, istutti prinsessa Padnan taakseen ja itse istui eteen poroja ohjaamaan. Prinsessa ihmetteli, kuinka villin näköiset haarasarviset eläimet niin nöyrästi tottelivat ukon viittauksia, vaikka hänellä ei ollut hihnaa eikä suitsia; pitkällä kirjavaksi maalatulla vavalla ohjaili hän ajokkaitaan, miten tahtoi. Jos hän tahtoi eläimet laukkaamaan, nosti hän vavan pystyyn ja huusi: "haree, haree". Silloin nelistivät eläimet ja lumi pölisi pilvenä heidän ympärillään; jos hän tahtoi porot seisattumaan, heitti hän vavan lumelle. Ja kohta pysähtyivät ajokkaat; jos hän halusi kääntää kulkusuuntaa, viittasi hän vavalla siihen haluttuun suuntaan ja porot poikkesivat sinne.

Niin he matkustivat monta päivää, oikeastaan monta vuorokautta, sillä joulun aikana ei Kuollassa ole päivää ollenkaan. Vain muutamiksi tunneiksi he pysähtyivät lappalaisten turve- tai puumajoihin levähtämään ja syöttämään porojaan.

Tämä matka olisi toisissa olosuhteissa huvittanut etelän prinsessaa, mutta silloin vaivasi häntä suru veljensä kohtalosta ja epätietoisuus siitä, miten hän, heikko naishenkilö tulisi suoriutumaan tässä pelastustyössä.

Luonto oli suuremmoinen. Valkeita tunturien köyryisiä selkiä kohosi kaikkialla minne silmänsä vain loi; niiden välissä koivumetsän verhoamia laaksoja, järviä ja jänkiä, joiden yli levisi salaperäinen keskitalven hämärä, joka rajoitti näköpiiriä. Taivaalla tuikkivat valjut tähdet, joiden valoa liekehtivät ja hulmahtelevat revontulet himmensivät. Niitä katseli prinsessa ihmeissään, samoin hienonhienoja kuurakukkasia peskinsä kauluksella, kun pohjan pakkanen oli hänelle antanut lisäkoristeita. Vihdoin tulivat he suurelle järvelle.

— Tämä on Imantero eli Imandra, Kuollanniemimaan suurin järvi, ja tuolla jo häämöittää Hiipinäkin, tuumi ukko.

— Siellä, siellä on veljeni, kuiskasi prinsessa tuskin kuuluvasti. —
Tiedätköhän, että sisaresi tulee pelastamaan?

Vähitellen suurenivat ja selvenivät jättiläisten vuoren jylhät piirteet. Mutta kauan kesti ajaa, ennenkuin he saapuivat siihen kylään, jossa Uula asui.

Siitä oli jo kulunut monta kymmentä vuotta, kun Uula oli nähnyt ihmeluolan. Silloinen paimenpoika oli kasvanut täysimittaiseksi ja osittain jo vanhentunutkin. Pienenä mustapartaisena Lapin ukkona tervehti hän vieraita, kun prinsessa oppaineen hänen majansa eteen ajoi.

Ystävällisesti otti Uula vieraat vastaan, istutti prinsessan poron taljalle takkavalkean loisteeseen, keitätti teen ja poronlihaa sekä kestitsi parhaansa mukaan. Uula kertoi hänelle auliisti näkemiään ihmeluolalla ja mitä hän muilta oli kuullut. Hän tiesi, että Lokan luola on auki vain kaksi kertaa vuodessa, mikkelin ja pääsiäisen aikoina. Muulloin oli sinne turha yrittääkään.

Prinsessa Padna ei sitä uskonut, vaan jo seuraavana päivänä teki matkan tunturille löytämättä kuitenkaan mitään aukkoa vuoren rinteistä. Ei siis auttanut muu kuin jäädä odottamaan pääsiäistä.

Vaikea oli etelän rikkaan prinsessan asua niin vaatimattomassa asunnossa, kuin lappalaisen turvemaja on, mutta rakkaus antoi hänelle voimaa. Usein istui hän ulkona lumihangessa katselemassa jylhää vuorta ja talviyön taivasta. Joskus hän kuuli susilauman pitkän ulvonnan häiritsevän hiljaisuutta, välistä näki porolaumojen laukkaavan niiden edessä. Kun joulun jälkeen päivä alkoi sarastaa, teki hän poroillaan retkiä lähikyliin jaellen köyhille napaseutujen asukkaille tuomiaan aarteita. Hän paransi myös lääkkeillään monta sairasta. Kaiken tämän johdosta lappalaiset häntä rakastivat. He nimittivät hänet Revontulten prinsessaksi, koska hän aina öisin ihaili kauniita revontulia, joita ei etelässä nähdä.

Tulipa vihdoin pääsiäisen aatto, jolloin on jo hiukan kevättä ilmassa Kuollan Lapissakin. Kun Revontulten prinsessa valjasti poro-ajokkaitaan, tuli Uula häntä auttamaan ja sanoi:

— Nyt on aika hävittää Lumi-Lokan luola, sillä nyt se on auki samoinkuin muutkin luolat. Tänä iltana lähtevät kaikki noidat uuniluudilla ratsastaen etelään, sinne lähtee myös Kinkanokka apuriensa maahiaisten ja koirankuonolaisten kanssa. Vain jättiläinen tonttujen kanssa jää luolaan. Lähtisin mukaan, jollen tietäisi, että valloitus on yksin suoritettava.

Kun päivä oli mennyt mailleen, lähti prinsessa tunturille. Hän seisautti poronsa vähän alemmaksi ja kapusi hiihtäen sille paikalle, jossa luolan suu oli ollut. Kovin hän ihastui nähdessään edessään avonaisen luolan suun, mutta samalla kylmät väreet kulkivat hänen selkäänsä. Raamattu toisessa ja pyhimyksen lahjoittama risti toisessa kädessä astui hän aukosta sisään. Hän näki edessään saman kiiltomadoilla valaistun käytävän kuin veljensäkin, näki aarrekammiot ja itsensä Lumi-Lokan, joka huusi:

— Pakene, ihminen, tai olet kuoleman oma!

Mutta prinsessa ei paennut, vaan lähestyi rohkeasti ristiä kohottaen. Ja sitä mukaa kuin hän eteni, himmeni kulta ja hopea hänen ympärillään muuttuen mustaksi rautamalmiksi. Parkuen pakenivat tontut luolan syvimpiin sokkeloihin, ja itse Lumi-Lokka jäykistyi kuolleeksi kivipatsaaksi, mutta kiiltomadot tuikkivat vielä niin kauan kuin prinsessa oli luolassa.

— Missä on veljeni, prinssi Halmaheera, huudahti hän kauhuissaan.

Luolan perältä kuului heikko ääni:

— Täällä minä olen, sisareni.

Luolan peränurkkauksessa makasi luurangoksi laihtunut mies ryysyisissä vaatteissa. Vaivoin tunsi prinsessa hänet veljekseen.

— Allah sinua siunatkoon, sanoi prinssi syleillessään sisartaan.

— Älä puhu Allahista. Kristittyjen Jumala on sinut pelastanut minun käteni kautta. — Missä ovat muut vangitut?

— Kuolleet ovat kaikki tässä inhoittavassa pesässä, kun eivät ole saaneet ruokaa kun kerran viikossa.

Sisareensa nojaten jaksoi prinssi Halmaheera hädin tuskin astua ulos luolasta. Sitä mukaa kuin he etenivät luolan suuta kohti, sammui kiiltomatojen valo ja luolan seinät lähenivät toisiaan. Ja kun he astuivat sieltä ulos, oli vuori jo siltä kohdalta taas jälleen eheä.

Päästyään tunturin rinteelle, vapaan taivaan alle kohottivat he kumpikin kätensä korkeutta kohti kiittäen taivaan Herraa pelastuksesta. Juuri silloin loistivat revontulet kirkkaimmillaan kaareutuen sädekehän tavoin heidän ylitsensä ja heittäen tunturille punakellertävää hohdetta.

Kesti kokonaisen kuukauden, ennenkuin prinssi Halmaheera oli sikäli toipunut, että kykeni sisarensa kanssa matkustamaan kotimaahan Intiaan.

Kun Kinkanokka palasi matkaltaan, oli luolan suu visusti kiinni eikä auennut, vaikka hän kuinka olisi tuhlannut taikasanojaan ja huudellut ukkoaan Lumi-Lokkaa. Kylään kuului koko yön hiljaista surinaa, kun hän levottomana lenteli luolan luona kuin sijaton sielu vaikertaen:

Hoi Lumi-Lokka, huu-huu, jo aukasemaan tuu, tuu.

Mutta Lumi-Lokka ei tullut eivätkä tontutkaan, sillä heidän korvansa olivat jo kivettyneet. Yksinäiseltä sudelta, joka tunturin rinteellä nuuski poron jälkiä, kuuli noita, että luola oli hävitetty. Ja kun lumelle luolan eteen oli jäänyt prinssin kahleen kappale ja raamatun lehti, jossa oli prinsessan nimi, arvasi Kinkanokka, kuka on käynyt hänen pesänsä hävittämässä. Kaikkien manan voimain, kaikkien raatelevien petojen ja myrkyllisten käärmeitten kautta vannoi hän kostavansa prinssille ja prinsessalle. Sen tähden hän läksi vihaisena lentämään Intiaan päin.

Lahorin linnassa.

Mutta nyt on meidän hiukan seurattava elämää Lahorin linnassa.

Prinsessa Padnan lähdön jälkeen alkoivat hoviherrat hävittää linnan aarteita ja kiistellä keskenään, kuka heistä on suurin. He varmasti luulivat, että Halmaheera ja Padna eivät milloinkaan palaa matkaltaan Lahorin linnaan. Ja kun Kinkanokka oli Persian lähettilääksi muuttuneena heille valehdellut, että linnanhaltijat ovat kuolleet kaukaisella maalla, uskoivat hoviherrat sen todeksi ja tulivat entistä ahneemmiksi. He jakoivat kaikki linnan kullan, jalokivet, huonekalut ja kaiken muunkin omaisuuden keskenään ja lopuksi riitelivät siitä, kuka tulee maan hallitsijaksi.

Tätä yleistä sekasortoa hyväkseen käyttäen valloitti eräs naapurimaan rajah Lahorin maan, ja hoviherrat kaatuivat taistellessaan häntä vastaan. Rajah siirsi kalleudet omaan linnaansa.

Kun prinsessa Padna ja prinssi Halmaheera pitkän merimatkan jälkeen saapuivat valtakuntaansa, oli se vieraan hallitsijan käsissä ja linna ryöstetty. Mutta kun rajah oli kohdellut huonosti valloittamansa maan alamaisia, nousivat he heti kapinaan nähdessään prinsessa Padnan. Prinssi Halmaheera asettui päälliköksi ja urhoollinen soturi kun oli, ajoi hän vihollisen maastaan, mutta kaatui itse viimeisessä ratkaisevassa taistelussa maansa puolesta.

Prinsessa Padna hautautti veljensä Lahorin linnan puutarhaan lootuskukkasia kasvavan lammikon reunaan ja pystytti hänelle marmorisen patsaan, johon hän kaiverrutti kultakirjaimin:

Tässä lepää Lahorin prinssi Halmaheera, joka uskoi ihmisonnen olevan rikkaudessa, mutta joka ennen kuolemaansa huomasi elämänsä suuren erheen ja katui turhaan kulutettua elämäänsä.

Sen jälkeen prinsessa Padna hallitsi valtakuntaansa viisaasti alamaistensa rakastamana. Ikuinen nuoruus ja kauneus näytti pysähtyneen hänen kasvoillensa, sillä hänen silmistänsä heijasti revontulten hehkua, ja Pohjolan kesäyön unelmainen punerrus hohti hänen kasvoiltaan. Sentähden se prinssi, joka hänet näki, ei voinut häntä unhoittaa. Mutta kaikille kosijoilleen antoi hän rukkaset, sillä ei löytynyt ketään niin puhdassydämistä kuin hän. Kun hän viimein kuoli ja haudattiin veljensä viereen, muuttui hänen ruumiinsa lootuskukkaseksi.