KOIVU JA KUHANKEITTÄJÄ

Nuori koivu kasvoi kerran järvenrannikon rehevässä lehdossa. Sillä oli sametinhieno, valkea tuohi kuin neitosen hipiä, puhtaanvihreät lehdet, jotka etelätuulessa niin iloisesti lepattivat ja tuuhea lehvistö, joka tarjosi vilpoisan varjon sen juurella istuvalle. Ken sen näki, lausui ääneen ihastuksensa, että ihanampaa koivua ei ole koko metsässä, tuskin koko maassa. Ja koivu tiesi itsekin kauneutensa, sillä se oli usein kuvajastaan kurkistellut järven peilikirkkaasta pinnasta ja tullut siitä ylpeäksi ja hiukan tyytymättömäksi kohtaloonsa.

Minkä tähden lienee Luoja minua rankaissut, kun täytyy ikänsä seisoa tässä samassa paikassa, syrjäisen sydänmaan järven rannalla. Ei minua moni täällä kohtaa eikä näe kauneuttani, en tänne saa monesti tietojakaan muusta maailmasta. Vain muuttolinnut mulle joskus tarinoivat, ja etelätuuli haastelee lemmen salaisuuksiaan. Miksi ei Luoja luonut minua edes linnuksi! Olisi ihanaa liidellä taivaan korkeuksissa, nähdä laajalti maailmaa ja oppia tuntemaan paljon toisia puita sekä muita kasveja ja eläimiä. Toista se olisi kuin tämä ikuinen paikallaan seisominen. Mutta minkäpä sille teen, kun Luoja on minut ankkuroinut maahan, valitteli se kerran syksyllä.

Tuli sitten kevät, ja koivu oli juuri saanut lehtensä hiirenkorvalle. Uteliaana se katseli muuttolintujen paluuta, kun ne parvi parven perästä riensivät pohjoista kohti. Toiset laskeutuivat levähtämäänkin järven rantapuihin ja silloinkos oli riemua koivumme ympärillä. Silloin unohti koivukin hetkiseksi kalvavan ikävänsä.

Eräänä aamuna laskeutui ilmasta kaksi koreata lintua nuoren koivun oksille. Toinen oli melkein kullankeltainen, siivet vain olivat mustat, toinen enemmän yksivärinen. Ne hyppivät oksalta oksalle, kierrellen ympäri ja näyttivät jotain etsivän. Viimein ne pysähtyivät erään oksan latvaan, ja se koreampi lintu kuului sanovan:

— Tähän rakennamme kotimme, armaani.

— Ihanampaa seutua ja komeampaa pesäpuuta tuskin löydämme. Kannatti lentää tänne saakka, sanoi toinen.

Linnut olivat kuhankeittäjiä. Ja se koreampi alkoi niin suloisesti vihellellä ja kujerrella, että koivu ihan värisi ihastuksesta, ja se toinenkin lintu liikutettuna kallisti päätään väristellen siipiään ja pyrstösulkiaan.

Sitten ryhtyivät linnut ahkeraan työhön. Ne kantoivat nokassaan naavoja, juuria ja jouhia, joista kutoivat koivunoksan haaraan sievän, padan muotoisen pesän. Ja koivu seurasi mielenkiinnolla niiden työtä, kun ne nokallaan neuloivat pesää, sovittelivat sen sisälle pehmikkeitä ja taputtelivat niitä jaloillaan. Koivu melkein unohti itsensä katsellessaan tämän lintuparin puuhia, ja se oli itsemielessään varma siitä, että onnellisempaa lintuparia ei ole maailmassa. Kun pesä oli valmis, lepäsi toinen lintu siinä yönsä, mutta toinen istui ylemmällä oksalla ja varsinkin illoin ja aamuin päästi se ilmoille sellaisen säveltulvan, että koivukin lumottuna sitä kuunteli. Se lauloi oman kodin ylistystä. Sen laulu lienee liikuttanut kalastajankin hellempiä tunteita, koskapa hän laskettuaan verkkonsa koivun kohdalle käänsi airot veneeseen ja istui kauan liikkumatta.

Koivu oli koko ajan tekeytynyt mykäksi, mutta nyt se ei enää voinut vaieta.

— Minä olen nähnyt, että te olette linnuista onnellisimmat. Mielelläni suon teille suojaa lehvistöni varjossa. Mutta yhtä teiltä pyytäisin. Tahtoisin tietää, että elättekö aina yhtä iloista elämää ja onko teillä koskaan huolia?

— Paljonkin, vastasi kuhankeittäjä. — Saat tänä kesänä itse nähdä, että elämämme ei ole aina ruusujen ja kukkaisten päällä käymistä, niinkuin laulustani voisi päätellä.

Ja koivu seurasi sitten tarkasti lintuparin elämää edelleen.

Eräänä aamuna, kun naaraslintu lensi pois pesästä ravintoa etsimään, näki koivu pesän pohjalla kirjavan munan, toisena aamuna kaksi, kolmantena kolme ja niin edelleen, kunnes pesässä oli niitä kuusi. Silloin asettui naaras niiden päälle levitetyin siivin ja makasi siinä täsmälleen kolme viikkoa; ainoastaan kerran päivässä se käväsi vettä noukkimassa. Toinen lauloi usein ylemmällä oksalla ja näytti siltä kuin lintupari olisi jotain odottanut. Ja kun lintuemo eräänä aamuna nousi pesänsä reunalle, olivat munat muuttuneet untuvapeitteisiksi poikasiksi. Tyhjät munankuoret nakkeli emo pois pesästä. Poikaset piipittivät ja aukoivat keltaisia suitaan. Ne tahtoivat ruokaa. Silloin molemmat linnut läksivät ruoanhakuun ja kun ne palasivat, oli niillä nokassa matoja ja hyönteisiä, joita ne pistelivät poikasten avattuihin suihin. Koivu huomasi, että sen jälkeen ei enää uroslintukaan joutanut laulamaan. Aika meni ravinnon haussa nälkäisille poikasille.

— Miksi ette enää laula? kysyi kerran koivu kuhankeittäjältä.

— Emme kerkiä. Näethän, että meillä on kiire, meillä on perhehuolia.
Emme jouda itse syömäänkään.

Eikä siinä kyllin, että lintuvanhempien piti ruokkia lapsiaan, niitä täytyi myös suojella vihollisilta.

Kerran eräänä heinäkuun iltana, kun oli jo vähän hämärä, istui koivun latvaan suurisilmäinen lintu, pöllö, joka ahnaasti katseli ympärilleen keksiäkseen saalista. Emo makasi hiljaa pesässä poikasiaan lämmittämässä oman ruumiinsa lämmöllä, kun huomasi vaaran ja hypähti aivan pöllön eteen. Se suurisilmäinen kummitus alkoi emoa tavoitella terävin kynsin mutta emo väisti iskut ja vietteli vihollisen perässään kauas poikasien lähettyviltä. Henkeä pidättäen seurasi koivu kuhankeittäjäemon notkeita väistöjä ja vihollisen harhaan osuneita iskuja. Tuntui oikein hyvältä, kun emo jonkun ajan perästä tuli vahingoittumattomana takaisin.

Toisen kerran nuolihaukka koetti tavoitella koreahöyhenistä koiraslintua, mutta sekin hyökkäys meni hukkaan. Kovin hengästyneenä ja peloissaan palasi se pesäänsä.

— Minä en haluaisi olla lintu, tunnusti silloin koivu kuhankeittäjälle.

— Ei tämä vielä mitään ole niihin vaaroihin verraten, joita meillä on muuttomatkoilla. Harva meistä sieltä takaisin tulee.

— Mutta miksi te lähdette muuttomatkoille?

— Etkö sitä tiedä? Nälkä ja kylmä ajavat meidät pois, kun täällä ei ole talvella toukkia syödäksemme. Jos eläisimme siemenistä kuin nuo käpylinnut, niin tänne jäisimme talveksikin, sillä ei ole meistä kauniimpaa maata kuin tämä Suomi on eikä kauniimpaa pesäpuuta kuin sinä, koivuista sorein. Älä tule itserakkaaksi jos sanon, että niin valkokuorista puuta kuin sinä olet, en nähnyt matkoillani.

Alkoi tulla syksypuoli. Kuhankeittäjän pojat olivat saaneet kasvaa rauhassa pesässään, kun koivun tuuheat lehvät suojelivat niitä vihollisen silmältä. Niistä oli tullut iloisia vekkuleita. Jo uskalsivat ne nousta pesän reunalle istumaan siipiään räpyttelemään ja tarkastelemaan ympäristöä. Koivunkin täytyi niitä lehvillään hosua, kun vanhemmat olivat ruokaa hakemassa ja varoittaa, että pysykäähän vielä kotona. Ja poikaset tottelivat vielä vähän aikaa, vaikka niitä kovasti halutti maailmalle. Mutta eräänä aamuna ne kaikki pyrähtelivät emonsa perässä lentoon. Puusta puuhun ne ensin lentelivät, mutta sitten uskalsivat nousta ylemmäksikin, ja koivu kuuli niiden haastelevan ylhäältä.

— Ah, kuinka suuri ja ihana onkaan tämä maailma, ah, kuinka tuntuu hauskalta päästä itse liikkumaan ja näkemään ja tuntemaan.

Nämä iloiset pikku kuhankeittäjät eivät olleet ennen aavistaneetkaan, että maailma on niin monipuolinen.

Ja koivulle tuli taas ikävä, kun ei päässyt sinne korkeuksiin. Mutta sen ei tarvinnut kauan istua, kun ilmasta kuului suhinata, aivankuin pieni tuulispää olisi lähestynyt.

— Herra varjele, mitä nyt on kuhankeittäjille tapahtunut, kerkisi koivu sanoa kun samassa syöksyi koko kuhankeittäjän poikue sen lehvistöön turvaa hakemaan, Samassa syöksyi ilmasta se suurisilmäinen pöllö ja nappasi kynsiinsä pienimmän, joka ei kyllin nopeasti kerinnyt lehvien varjoon. Se kerkisi vain pari kertaa piipittää, kun pedon terävät, koukkuiset kynnet puristivat sen kuoliaaksi.

Kuhankeittäjän perhe oli pakahtua surusta, ja koivustakin tuntui niin pahalta semmoinen petomaisuus.

Kun koivun lehdet jo olivat kellastuneet, jättivät kuhankeittäjät hyvästit ystävälliselle pesäpuulleen ja liittyivät suureen muuttoparveen, jonka koivu näki katoavan eteläisen taivaanrannan taakse.

Seuraavana päivänä puhkesi rankkasade ja rajuilma, joka puisteli koivusta kaikki lehdet. Koivu ihan värisi kylmästä kun pohjoisviima piiskasi ilmaa sen hienoilla virvoilla. Vain muutamia kuivia ja kellastuneita lehtiä jäi sen latvaan. Kun järvi sen jälkeen tyyntyi, tuo solakka solkikoivu ei tahtonut tuntea kuvajastaan omakseen, niin paljon se oli muuttunut. Koivu ei kehdannut sitä kauan katsoakaan.

— Oletpa sinä nyt kaunis! ilkkui sille teeri syysaamuna makeasti nauraen, mutta sen pulleat, nuoret urvut kelpasivat sille aamiaiseksi.

— Ilkeä lintu, ajatteli koivu. — Kostaisin mielelläni tuolle lyyräpyrstölle, jos voisin.

Ja koivun mieli kävi entistä apeammaksi. Sen oksista hikoili öisin kirkkaita kyyneleitä, jotka aamuisin putosivat maahan.

Talvi oli sentään vähän onnellisempaa aikaa, sillä pakkanen hyysi mahlan sen suoniin, jäykistytti oksat tunnottomiksi ja koristeli ne kuurakukkasin. Eikä sitä tuulikaan monesti muokannut, eivät myöskään eläimet sen oksia ravistelleet. Vain kerran kävi valkea metsäkana sen urpuja maistelemassa ja joskus pakkastiainen heikolla nokallaan hakkasi kuorta. Mutta lauhalla ilmalla aavisteli se jo kevättä ja alkoi odotella kuhankeittäjien paluuta.

Vihdoin taittui talvi ja vaihtui kevääksi. Mahla alkoi virrata koivun suonissa notkeana kuin nuori veri, etelätuuli toi sille terveisiä lämpimämmiltä mailta tanssittaen sen notkeita ritvoja kevään iloisissa karkeissa, ja katso, kohta alkoivat urvut aueta niissä hiirenkorvalle.

Usein katsoi koivu taivaalle, että eivätkö ne jo tule.

— Ovatkohan ne menneet toisiin metsiin, tehneet pesänsä toisiin puihin ja pettäneet lupauksensa? — — Niin käy usein maailmassa.

— Eivät, eivät, huudahti koivu hetken perästä vastaten omaan kysymykseensä.

Sillä ilmasta laskeutui koivun lehville kolme koreata lintua, kolme kuhankeittäjää. Sitä iloa, sitä jälleennäkemisen riemua on vaikea kuvailla. Linnut toivat terveisiä kaukaisilta mailta, ja koivu taas kertoi kokemuksiaan ja omia elämyksiään. Ja linnut virittivät sitten hymnin Suomen keväälle ja valkotuohiselle koivulle, jonka vertaista ne turhaan olivat etsineet etelän aarniometsistä. Väleen siinä kului kirkas keväinen ilta ja yökin laulaessa.

Kalastaja-ukko laski taas ruuhensa koivun alle, istui purtensa perälle ja alkoi onkia. Mutta ahvenet saivat iltikseen vedellä hänen kohojaan, sillä mies istui syvissä mietteissään muistellen omaa nuoruuttaan ja kuunnellen kuhankeittäjän sulosäveleitä.

— Minne ovat joutuneet sinun toiset poikasesi, kun vain yksi palasi muuttomatkalta, kysyi koivu kuhankeittäjältä seuraavana päivänä.

— Se on surullinen tarina, älä muistuta minua koskaan siitä enää, mutta nyt voin tässä kertoa sydämeni suuren surun:

— Toiset poikaseni kuolivat, lausui lintuemo huokaisten. — Ensimmäisen tappoi haukka menomatkalla Liivinmaalla, toinen lensi metsästäjän verkkoon Italiassa ja minun piti katsoa kuinka julmuri käänsi lapseltani niskat nurin, kolmannen nieli myrkyllinen käärme Atlasvuorilla ja neljäs lensi sumussa sähkölankoihin paluumatkalla.

— Onhan siinä surua yhden vuoden osalle.

— Minä en tahtoisi olla lintu, sanoi koivu ottaen osaa lintuemon suruun. — Mieluimmin olen koivu ja tyydyn kohtalooni.

Sen jälkeen ei koivu koskaan valittanut kohtalonsa kovuutta. Sen ja kuhankeittäjäin välit tulivat entistä lämpimämmiksi.