— Mainion urhoollisia koiria, kun on kysymys pikku kojootista, mutta eivätpäs uskaltaneet käydä ison suden kimppuun viime yönä.
Aivan kuin vastaukseksi näihin äänettömiin moitteisiin, tokaisi nuori
Penroof:
— Minä luulen, pojat, että vanhalla Billyllä oli viime yönä mukanaan kokonainen liuta susia.
— Minä näin vain yhdet jäljet, murahti King.
Tällä tavalla luiskahti käsistämme koko lokakuu. Kaiket päivät seurasimme ratsain epäselviä jälkiä koirien perässä, jotka joko hukkasivat ne tai pelkäsivät niitä. Ja yhä edelleen saapui viestejä susien tekemistä vahingoista. Toisinaan tiedon toi joku cowboy, toisinaan löysimme itse raadot. Muutamat susista myrkytimme, vaikka sitä pidetäänkin sangen vaarallisena silloin, kun ajoon käytetään koiria. Kuukauden lopulla joukkomme oli masentunut ja säitten pieksemä, hevoset olivat lopen uupuneita, koirien jalat rikki ja niiden määrä vähentynyt kymmenestä seitsemään. Ja vain yhden harmaan suden ja kolme kojoottia olimme tähän mennessä tappaneet, kun taas Pahanmaan Billy oli repinyt ainakin tusinan verran arvokkaita koiria ja lehmiä. Kun jotkut pojista päättivät luopua koko puuhasta ja lähteä kotiin, käytti King tilaisuutta hyväkseen ja lähetti heidän mukanaan kirjeen, jossa hän pyysi apua, muun muassa kaikki koirat, jotka karjatilalta suinkin liikenivät.
Jouduimme odottamaan pari päivää, joiden aikana lepuutimme hevosiamme, ammuimme hiukan riistaa ja valmistauduimme kovaan ajoon. Toisen päivän iltamyöhällä tulivat uudet koirat, kahdeksan kaunista eläintä. Lauma oli nyt viisitoistapäinen.
Sää oli muuttunut koleaksi, ja sudenpyytäjien riemuksi maa oli aamulla lumen peitossa. Se lupasi varmaa menestystä. Koirien ja hevosten oli nyt vilpoinen juosta. Lähettyviltä oli edellisenä yönä kuultu ison suden huuto, ja koska maassa oli nyt lunta, otus ei voinut meitä enää pettää, kun kerran pääsisimme sen jäljille.
Olimme jalkeilla jo ennen päivänkoittoa, mutta ennen kuin ennätimme lähteä, ratsasti leiriin kolme miestä. Penroofin pojat palasivat takaisin. Sään muuttuminen oli saanut heidät toisiin ajatuksiin. He tiesivät, että lumen tultua meitä saattoi ehkä onnestaa.
— Muistakaa nyt, että tällä kertaa meille kelpaa vain Billy, sanoi King, kun nousimme hevosen selkään. — Jos sen saamme, niin koko joukkio on pian raivattu. Seuratkaa siis jälkiä, joiden läpimitta on kolmetoista ja puoli senttiä!
Ja jokainen merkitsi ratsupiiskansa kädensijaan tai rukkaseensa tarkan kolmentoista ja puolen sentin mitan voidakseen tarkistaa jäljet osuessaan niille.
Jo tunnin kuluttua yksi pyyntimiehistä, joka oli ratsastanut länteen päin, antoi merkin. Ensimmäinen laukaus tarkoitti: "Kuunnelkaa", sitä seurasi tauko, jonka aikana ennätti laskea kymmeneen, sitten kuului kaksi perättäistä laukausta, jotka merkitsivät: "Tulkaa tänne."
King kokosi koirat ja ratsasti oikopäätä kallionharjanteelle, jolla ratsumies odotti. Kaikki olivat nyt toiveikkaita. Tähän mennessä oli nähty vain pienten susien jälkiä, mutta nyt oli vihdoinkin tavattu isot, lähes neljätoistasenttiset jäljet. Nuoren Penroofin teki mieli hihkaista riemusta ja lähteä ratsastamaan täyttä laukkaa. Tuntui kuin olisi tavoittanut leijonan tai löytänyt kauan pakoilleen onnensa. Metsämies ei tiedä mitään innostavampaa kuin verekset jalanjäljet, jotka johdattavat hänet otuksen luo, jota hän pitkän aikaa on ajanut turhaan takaa. Kuinka Kingin silmät kiiluivatkaan, kun hän tuijotti jälkiä!
9
Siitä tuli rankka ratsastus. Ajo venyi paljon pitemmäksi kuin olimme odottaneetkaan, ja se oli hyvin monivaiheinen, sillä jälkien loputon nauha kertoi yksityiskohtaisesti, mitä susi oli tehnyt edellisenä yönä.
Se oli kierrellyt tietotoimiston ympäri ja lukenut uutiset, pysähtynyt sitten tutkimaan vanhaa kalloa; tässä se oli poikennut syrjään ja hiipinyt varovasti vastatuuleen tutkimaan jotain, joka sitten osoittautuikin vanhaksi peltitölkiksi; tuossa se oli vihdoin noussut matalalle kukkulalle, istahtanut ja päästänyt ilmeisesti kutsuhuudon, koska sen luo oli eri tahoilta saapunut kaksi sutta. Siten otukset olivat yhdessä laskeutuneet jokilaaksoon, josta karjalla oli tapana etsiä myrskyllä suojaa. Nyt kaikki kolme olivat juosseet peräkanaa puhvelin kallolle; tuolla ne olivat eronneet kukin omaan suuntaansa ja yhtyneet taas tässä — mutta voi, mikä näky: kaunis lehmä revittynä ja silleen jätettynä. Se ei näyttänyt olleen niiden makuun. Kas vain, puolentoista kilometrin päässä oli toinen tapettu lehmä. Niiden mässäilystä ei ollut näköjään kulunut kuuttakaan tuntia. Nyt jäljet taas hajaantuivat, eivät kuitenkaan kauaksi, ja lumi kertoi selvästi, kuinka sudet olivat ruvenneet hangelle nukkumaan. Koirien niskakarvat pörhistyivät, kun ne haistelivat niiden makuusijoja.
King oli saanut pidetyksi koirat rauhallisina, mutta nyt ne olivat hyvin kiihdyksissä. Tulimme kukkulalle, jolla sudet olivat kääntyneet meihin päin ja paenneet sitten täyttä laukkaa —- niin kertoivat jäljet — ja nyt näkyi selvästi, että ne olivat seuranneet meitä täältä ylhäältä eivätkä enää olleet kaukana.
Koiralauma pysyi hyvin koossa, koska vinttikoirat, joilla ei ollut saalista näkyvissä, hääräilivät vain toisten koirien joukossa tai juoksivat takaisin hevosten luo. Etenimme niin nopeasti kuin pääsimme, sillä sudet pitivät kiirettä. Ratsastimme ylös laakioille ja alas rotkoihin pysytellen aivan koirien kintereillä, vaikka maasto oli mahdollisimman vaikeakulkuista. Rotko rotkon jälkeen, tunti tunnin perään, ja yhä nuo kolmet jäljet karkasivat eteenpäin; vielä tunti, eikä muutosta, ei muuta kuin loputonta kiipeämistä, luisumista ja ponnistelua läpi pensaikkojen, yli louhikkojen oppaana vain etäinen koirien haukunta.
Ajo suuntautui nyt alas matalaan jokilaaksoon, jossa ei ollut lunta juuri ensinkään. Hyppiessämme ja poukkoillessamme kukkuloita ja karauttaessamme uhkarohkeasti yli vaarallisten rotkojen ja livettävien kallioiden tunsimme, ettemme enää kauankaan kestäisi. Päästyään tasaiselle ja kuivalle maaperälle koirat hajaantuivat, toiset lähtivät ylös, toiset alas ja toiset suoraan eteenpäin. Miten King kirosikaan. Hän tiesi heti, mitä se merkitsi. Sudet olivat hajaantuneet ja hajottaneet koiralauman. Kolme koiraa ei mahtaisi yhdelle sudelle mitään, neljä ei kykenisi tappamaan sitä ja kaksi taas menettäisi henkensä ilman muuta. Ja kuitenkin tämä oli ensimmäinen rohkaisu, jonka olimme saaneet, sillä se merkitsi, että sudet olivat ahtaalla.
Karautimme eteenpäin pysäyttääksemme koirat ja hakeaksemme niille oikeat jäljet. Mutta se ei ollut helppoa. Koska maa oli täällä lumeton ja täynnä koirien omia jälkiä, epäonnistuimme yrityksissämme. Emme voineet muuta kuin antaa koirien itsensä valita ja pitää ne sitten valitsemillaan jäljillä. Jatkoimme ajoa entiseen tapaan, vaikka koko ajan epäilimmekin, että olimme väärillä jäljillä. Koirat juoksivat hyvin, liiankin hyvin. Se oli paha merkki, sanoi King. Itse emme onnistuneet näkemään jälkiä, koska koirat sotkivat ne ennen kuin tulimme kohdalle.
Kolmen kilometrin perästä ajo taas suuntautui ylös lumen peittämille maille. Saimme nähdä suden, mutta mieliharmiksemme olimmekin vain pienen otuksen jäljillä.
— Sitä minä jo ajattelinkin, ärähti nuori Penroof. — Koirat olivat niin innokkaita, ettei niillä voinut olla vakavia aikomuksia. Kumma, kun ei ollut jänis.
Kilometrin päässä susi oli pysähtynyt pajupehkossa. Kuulimme sen päästävän pitkän ulvahduksen, avunhuudon, ja ennen kuin ehdimme paikalle, King näki koirien kavahtavan taaksepäin ja hajaantuvan. Muutaman hetken päästä pajukon toisesta laidasta syöksyi pieni harmaa susi ja hyvin isokokoinen musta susi.
— Jumaliste, eikös se vain kiljunutkin apua, ja Billy palasi sitä auttamaan — siinä vasta susi! huudahti sudenpyytäjä. Sydämeni lämpeni, kun ajattelin uskollista sutta, joka ei halunnut pelastua ystävänsä kustannuksella.
Seuraava tunti oli taas ankaraa maastoratsastusta, mutta olimme nyt lumenpeittämällä ylängöllä. Kun koiraparvi taas hajaantui, ponnistimme kaikki voimamme ja saimmekin ne pysymään isoilla kolmentoista ja puolen sentin jäljillä, jotka minun mielessäni olivat saaneet jo runollista hohdetta.
Ilmeisestikin koirat suosivat enemmän kahden pienemmän suden jälkiä, mutta saimme ne lopulta oikealle tolalle. Taas puolen tunnin ankara urakka, ja kun sitten ties kuinka monennen kerran nousin isolle laakiolle, näin kaukana edessäpäin vilauksen Vartiovuoren mustasta sudesta.
— Hurraa! Pahanmaan Billy! Hurraa! huusin tervehdykseksi ja muut yhtyivät huutoon.
Vihdoinkin olimme sen jäljillä, joille se itse oli meidät opastanut. Koiratkin yhtyivät iloomme haukkumalla äänekkäämmin, vinttikoirat päästivät ulvahduksen ja säntäsivät suoraan sitä kohti, ja hevoset korskuivat ja juoksivat ravakammin jännityksen tartuttua niihinkin. Musta susi vain oli hiljaa, ja nähtyäni kuinka iso ja voimakas se oli ja ennen kaikkea sen pitkät ja mahtavat leuat, ymmärsin miksi koirat pitivät enemmän niistä toisista jäljistä.
Pää ja häntä oikoisenaan se laukkasi poikki lumen. Kieli roikkui pitkällä ja sillä oli nyt totinen hätä. Pyytäjät tapailivat revolveriaan, vaikka susi oli vielä kolmensadan askelen päässä — he olivat lähteneet vuodattamaan verta, eivät urheilemaan. Mutta tuokion kuluttua susi taas katosi näkyvistä lähimmän kanjonin kätköön.
Kumpaan suuntaan se lähtisi nyt kanjonista? Ylös vuorelleenko vai alas parempaan suojaan? King ja minä arvelimme sen lähtevän ylöspäin, joten riensimme harjannetta pitkin länteen päin. Muut taas ratsastivat itää kohti odottaen vain otollista ampumistilaisuutta.
Pian olimme ratsastaneet kuulomatkan ulkopuolelle. Olimme erehtyneet — susi oli lähtenytkin alaspäin, mutta laukauksia ei vain kuulunut. Kanjonin saattoi ylittää siltä kohdalta. Pääsimme toiselle puolen ja käännyimme sitten täyttä laukkaa takaisin tarkastellen lumesta suden jälkiä, kukkuloilta sen liikkuvaa hahmoa tai kuulostellen tuulesta jotain elonmerkkiä siitä.
Satuloiden nahat narahtelivat, hevoset puhkuivat, niiden kaviot kapsahtelivat.
10
Palasimme siihen kohtaan, josta susi oli lähtenyt alas, mutta emme nähneet siitä merkkiäkään. Ratsastettuamme kevyttä laukkaa itään päin parin kilometrin verran King äkkiä huusi läähättäen:
— Tuolla se on!
Edessämme lumella liikkui tumma pilkku. Lisäsimme vauhtia. Hangelle ilmestyi toinen musta pilkku ja kolmaskin, mutta ne eivät pitäneet kiirettä. Viidessä minuutissa olimme niiden luona ja tapasimme kolme omaa vinttikoiraamme. Ne olivat kadottaneet riistan näkyvistään ja samalla niiden mielenkiinto oli hävinnyt. Nyt ne hakivat meitä. Emme nähneet jälkeäkään takaa-ajettavista emmekä metsästyskumppaneistamme. Mutta kiiruhtaessamme seuraavalle harjanteelle pöllähdimme äkkiarvaamatta jäljille ja seurasimme niitä niin lujaa kuin Billy olisi ollut jo näkyvissä.
Tiellemme osui toinen kanjoni, ja hakiessamme sopivaa ylityskohtaa sen pohjapensaikosta kuului koirien hurjaa mekastusta. Rähinä kasvoi ja siirtyi rinnettä ylöspäin.
Karautimme kilpaa reunamaa pitkin toivoen näkevämme riistan. Koirat ilmestyivät vastakkaiselle rinteelle. Ne eivät olleet enää laumana vaan pitkänä jonona. Viiden minuutin kuluttua ne nousivat kanjonin reunalle, ja niiden edellä oli iso musta susi. Se loikki pää ja häntä matalalla kuten ennenkin. Sen jäsenet uhkuivat voimaa, leuoissa ja niskassa sitä oli kaksinkertaisesti. Mutta sen hypyt olivat nyt mielestäni lyhyemmät ja menettäneet joustavuutensa. Koirat pääsivät vähitellen ylimmälle harjanteelle ja nähtyään suden ne päästivät vaimean haukahduksen, nekin olivat melkein lopussa.
Nyt näkivät vinttikoiratkin jo saaliin, ja ne jättivät meidät rynnäten alas kanjoniin ja ylös sen vastakkaista rinnettä niin rajusti, että varmaan uupuisivat ennen aikojaan. Ratsastimme edelleen etsien turhaan paikkaa, mistä olisi päässyt ylitse.
Kuinka sudenpyytäjä raivosikaan, kun ei kyennyt seuraamaan koiraparvea, jonka näki kiitävän näkyvistä juuri ajon ratkaisuvaiheessa. Hän kiukutteli, mutta ratsasti yhä ylemmäksi, kunnes kivikkoinen ja vaikeakulkuinen kanjoni oli ylitetty. Lähestyessämme isoa tasalakista vuorta kuului etelästä päin taas koirien vaimeata haukuntaa, joka voimistui siirtyessään korkean Vartiovuoren puolelle. Hillitsimme hevosiamme eräällä mäellä ja tähyilimme lumelle. Kaukana lähestyi pilkku, sitten useita, ei laumana vaan hajanaisena jonona, ja toisinaan kuului vaimeata haukuntaa. Ne lähestyivät meitä, mutta hyvin hitaasti, sillä ainoakaan niistä ei enää juossut kunnolla. Ensimmäisenä nilkutti julma lehmäntappaja ja kaukana sen perässä vinttikoira, toinenkin, ja vielä etäämpänä muut koirat nopeusjärjestyksessä. Niiden juoksu oli jo hidasta ja jäykkää, mutta sinnikkäästi ne pysyttelivät takaa-ajettavansa perässä.
Monen tunnin ankara ponnistus oli tehnyt tehtävänsä. Suden ei ollut onnistunut karistaa koiria jäljiltään. Sen viimeinen hetki oli tullut, sillä sen voimat olivat lopussa, koirilla niitä oli vielä vähän jäljellä. Kompuroidessaan vuoren juurella ne tulivat jonkin aikaa suoraan meitä kohti.
Emme voineet päästä niiden luo, joten katselimme niitä vain henkeä pidättäen ja kateellisina. Ne olivat nyt niin lähellä, että tuuli kantoi korviimme heikkoa haukuntaa. Iso susi kääntyi jyrkälle rinteelle, joka ilmeisesti oli sille hyvinkin tuttu reitti, koska se ei luiskahdellut. Sydämeni heltyi, sillä olihan se palannut auttamaan toveriaan. Hetkeksi meidät valtasi sääli, kun näimme sen tähyilevän ympärilleen ja kiskovan itseään jyrkänteelle päästäkseen kuolemaan omalle vuorelleen.
Se ei voinut enää paeta, sillä sen kimpussa oli viisitoista koiraa, joilla vielä miehet jälkijoukkonaan. Se ei kävellyt, se hoiperteli ylöspäin, ja perässä seuraava koirajono paransi nyt hiukan vauhtiaan ja läheni sitä. Saatoimme kuulla niiden läähättävän; haukkumaan ne tuskin olisivat pystyneetkään hengästymiseltään. Eläimet jatkoivat tuimaa nousuaan yhä ylemmäksi; ne kiersivät erään vuorenpolvekkeen, nousivat muuatta pengermää, joka kapeni ja jyrkkeni, kunnes pudottautui muutamia metrejä kanjonin yläpuolelle leviäväksi kielekkeeksi. Jonon kärjessä olevat koirat seurasivat aivan suden kintereillä, sillä se oli jo niin uupunut, että ne eivät enää pelänneet sitä.
Tällä kapeimmalla kohdalla, jossa yksikin harha-askel tiesi loppua, iso susi kääntyi. Se seisoi päin koiraparvea etujalat harallaan, pää painuksissa ja häntä hieman koholla, tummat niskakarvat pystyssä, välkkyvät hampaat paljastettuina ja ääntä päästämättä, mikäli saatoimme kuulla. Sen jalat olivat tosin rasituksen heikentämät, mutta niska, leuat ja sydän yhä voimissaan. Tällä kohtaa kaikkien koiranystävien olisi parasta sulkea tämä kirja, sillä nyt koko koiralauma ryntäsi eteenpäin, sitten ylös, sitten alas, viisitoista yhtä vastaan, nopeimmat ensimmäisinä. Tummaharja otti ne vastaan sitä mukaa kuin ne ilmestyivät. Silmä tuskin erotti, mitä sitten tapahtui, mutta samoin kuin vesivirta, joka kalliolle ryöpytessään pärskähtää joka taholle, samoin tämä koirien virtakin vieri jonona alas polkua. Heikko hyökkäys, vastahyökkäys, haava: Fangon hurtan jalat pettävät, ja se on mennyttä. Dander ja Coalie käyvät hyökkäykseen ja koettavat puraista; rynnistys, lyhyt kamppailu ja molemmat suistuvat kapealta polulta. Vuorossa on nyt siniläikkä, jonka takana ovat valtava Oskari ja peloton Tige, mutta kun tappelun rähäkkä on ohi, seisoo susi edelleen yksin kallionseinämää vasten. Isot koirat ovat hävinneet. Nyt käyvät jäljellä olevat koirat hyökkäykseen takimmaisten pakottaessa etumaiset etenemään alas surman suuhun. Viiltäen, purren ja ravistellen se ottaa koirat vastaan ja syytää nopeusjärjestyksessä toisen toisensa jälkeen alas ammottavaan kuiluun, jossa terävät kivenlohkareet ja puunkannot täydentävät työn.
Viidessäkymmenessä sekunnissa kaikki oli ohi. Virta oli pärskähtänyt kallioon, Penroofin koiralauma oli pyyhkäisty pois ja Pahanmaan Billy seisoi taas yksin vuorellaan.
Hetken se odotti, tulisiko vielä muita. Ei tullut enää, sillä koko lauma oli saanut surmansa. Odottaessaan se vetäisi henkeä, korotti äänensä ensimmäisen kerran kohtalokkaan kamppailun aikana ja päästi heikon mutta pitkän voitonulvonnan. Laskeuduttuaan seuraavalle kielekkeelle se katosi näkyvistä erääseen Vartiovuoren kanjoniin.
Tuijotimme mykistyneinä. Käsissämme olevat rihlat olivat unohtuneet. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, lopullisesti. Emme liikahtaneet ennen kuin susi oli kadonnut. Tapahtumapaikalle ei ollut pitkältikään: menimme sinne jalkaisin katsomaan, oliko jokin koirista pelastunut. Yksikään ei ollut enää hengissä. Emme voineet tehdä mitään — emme sanoa mitään.
11
Viikon kuluttua King ja minä ratsastimme takaisin Chimney Potiin.
— Ukko on saanut tarpeekseen. Hän möisi koko roskan, jos saisi ostajan. Kaikki konstit on jo käytetty, sanoi King.
Aurinko laski Vartiovuoren taa. Oli jo hämärä, kun saavuimme Dumontin tilalle vievään tienhaaraan. Silloin kiiri alhaalla jokitasanteella matala ulvonta, johon korkeampiääninen kuoro vastasi. Emme nähneet mitään, mutta kuuntelimme tarkkaan. Laulu toistui, susien metsästyshuuto. Se hälveni, yön rikkoi toinen terävä ja lyhyt haukahdus, hyökkäysmerkki, kuului mylvintää, mutta se katkaistiin lyhyeen.
Hevosta läimäyttäessään King sanoi kolkosti:
— Se on Billy, se on laumansa kanssa saalistamassa, ja siinä meni taas nauta.
POIKA JA ILVES
1
Hän oli tuskin viidentoista, mutta harvinaisen innokas metsämies vasta-alkajaksi. Kaiken päivää oli Caygeonullin järven ylitse saapunut metsäkyyhkyjä. Istahtaessaan lepäämään pienen raivion ympärillä törröttäviin kelopuihin, jotka olivat muistona joskus raivonneesta metsäpalosta, ne suorastaan houkuttelivat käyttämään pyssyä. Poika oli kuitenkin seuraillut niitä tuntikausia turhaan. Ne tuntuivat tietävän tarkalleen, kuinka pitkälle vanhanaikainen kivääri kantoi, sillä hän ei päässyt kunnolla edes ampumamatkan päähän, kun ne jo nousivat lentoon viuhtoen siipiään kiivaasti. Lopulta parvi hajaantui mataliin vihreihin puihin, joita kasvoi lähteen ympärillä lähellä hirsimökkiä. Sen suojissa Thorburn alkoi varovaisesti lähestyä lintuja. Hän huomasi yhden kyyhkyn muista erillään, tähtäsi sitä pitkään ja laukaisi. Melkein samanaikaisesti kajahti kova pamaus ja lintu putosi hengettömänä maahan, Thorburn hyökkäsi valtaamaan saalista samalla haavaa kuin muuan solakka mies astui näkyviin ja nosti sen maasta.
— Hei, Corney, sinä otit minun lintuni!
— Sinun lintusi! Tuonnehan ne sinun lintusi lensivät. Kun näin niiden äsken laskeutuvan tänne, ajattelin että oli parasta pudottaa yksi luodikolla.
Tutkittuaan kyyhkyä tarkkaan he totesivat että siihen oli osunut sekä pyssynluoti että haulipanos. Erämiehet olivat ampuneet samaa lintua. Asia kuitattiin naurulla, vaikka sillä oli vakavakin puolensa. Pojan korpikodissa oli niukalti ammuksia ja ruokaa.
Irlantilais-kanadalainen Corney, joka oli sadankahdeksankymmenen sentin mittainen komea nuorimies, lähti sitten tovereineen kohti hirsimökkiä, missä niukka toimeentulo ja kaiken ylellisyyden puuttuminen herätti vain hilpeyttä. Sillä vaikka Coltit olivat syntyneet ja kasvaneet Kanadan takamailla, he eivät olleet kadottaneet irlantilaisten tunnettua sydämellisyyttä ja sukkeluutta.
Corney oli suuren perheen vanhin poika, ja hänen vanhempansa asuivat Petersayssa, neljäkymmentä kilometriä etelämpänä. Hän oli vallannut maata Faneboukista rakentaakseen itselleen oman kodin veistämistään hirsistä. Kaksi vanhempaa sisarta, vakaa ja luotettava Margat sekä hilpeä ja sukkela Loo hoitivat hänen talouttaan.
Thorburn Alder vieraili parhaillaan heidän luonaan. Hän oli juuri parantunut ankarasta taudista, ja hänet oli lähetetty tänne korpeen siinä toivossa, että hän karaistuisi ja saisi samanlaista elinvoimaa kuin oli hänen isäntäväessäänkin.
Coltin mökki oli veistämättömistä hirsistä, ilman lattiaa ja siinä oli turvekatto, jolla kasvoi reheviä ruoho- ja kukkamättäitä. Ympäröivä korpimetsä oli puhkaistu kahdesta kohtaa: toisesta johti alkeellinen tie etelään, Petersayhin, toisesta avautui näkymä kimmeltävälle järvelle, joka vyörytteli laineitaan mukulakivistä rantaa vasten. Vastakkaisella rannalla, kuuden kilometrin päässä, häämötti lähimmän naapurin talo.
Heidän päiväohjelmassaan ei ollut paljon vaihtelua. Corney nousi aamunkoitteessa sytyttämään tulen lieteen, herätti sitten sisarensa ja ruokki hevoset aamiaista odotellessaan. Kello kuudelta ateria oli syöty ja Corney lähti töihinsä. Kun lähteeseen osui erään kelohongan varjo, tiesi Margat keskipäivän koittaneen ja lähti noutamaan raikasta vettä ruokapöytään. Loo puolestaan kiinnitti valkoisen rievun salon kärkeen merkiksi Corneylle, joka palasi kesannolta tai heinäniityltä punakkana ja työn ryvettämänä, oikeana miehisen tarmon perikuvana.
Thor saattoi liikkua ulkosalla koko päivän, mutta iltaisin, kun oli aika kerääntyä pöydän ääreen, hän saapui järveltä tai eteläiseltä harjulta syömään illallista, joka olisi yhtä hyvin voinut olla aamiainen tai päivällinen, sillä ateriat samoin kuin päivätkin olivat toistensa kaltaisia. Niillä tarjottiin sianlihaa, leipää, perunoita ja teetä, toisinaan munia, joita pienen hirsitallin vaiheilla elävät kymmenkunta kanaa luovuttivat, ja riistaeläinten lihaa, tosin harvoin, sillä Thor ei ollut tottunut metsästäjä eikä Corneylta riittänyt sanottavasti aikaa muuhun kuin maatöihin.
2
Mahtavan lehmuksen päivät olivat päättyneet kuten puiden yleensä. Kuolema oli ollut kuitenkin jalomielinen, sillä se oli antanut puulle kolme ennakkovaroitusta: olihan se jo lajinsa suurin, sen lapset olivat täysi-ikäisiä ja sen sisus oli ontto. Talvimyrsky, joka sen nujersi, katkaisi rungon ja paljasti onkalon, joka sillä oli sydämen sijasta. Keskellä päivänpaisteista aukiota lojui nyt pitkä ontto puunrunko, joka näytti ilveksestä ihanteelliselta kodilta sen ollessa etsimässä suojaista pesäpaikkaa pian ilmestyvälle poikueelleen.
Se oli vanha ja laiha, sillä vuosi oli ollut ilveksille ankara. Edellisenä syksynä jänisrutto oli pyyhkäissyt pois niiden pääravinnon. Runsasluminen talvi ja kova hankiainen olivat sitten tappaneet peltopyyt melkein sukupuuttoon, ja pitkä kostea kevät oli puolestaan tuhonnut vähälukuiset poikueet ja pitänyt lammikot ja purot niin runsasvetisinä, että kalat ja sammakot olivat olleet turvassa ilvesten teräviltä kynsiltä.
Näistä koettelemuksista ei naarasilveskään ollut suoriutunut heimolaisiaan paremmin. Sen pennut, jotka olivat nälkiintyneitä jo ennen syntymäänsä, olivat sille kaksinkertainen rasitus, koska ne vaativat ajan, jonka se olisi muuten voinut käyttää saalistamiseen.
Pohjolan jänis on ilveksen mieliruokaa. Eräinä vuosina naarasilves olisi voinut tappaa niitä vaikka viisikymmentä samana päivänä, mutta nyt se ei nähnyt ainoatakaan jänistä. Rutto oli tehnyt työnsä hyvin.
Eräänä päivänä se sai kiinni punaoravan, joka oli livahtanut onttoon puunrunkoon ja joutunut satimeen. Toisena päivänä jäi haiseva mustakäärme sen ainoaksi ravinnoksi. Kolmas päivä tuotti täydellisen pettymyksen, ja pennut vinkuivat surkeasti jäätyään vaille luonnollista ruokaansa ja juomaansa.
Kerran ilves näki ison mustan eläimen, joka lemusi vastenmieliseltä mutta tutulta. Nopeasti ja äänettömästi se loikkasi sen kimppuun. Se iski saalistaan kerran kuonoon, mutta piikkisika veti päänsä piiloon, sen häntä lennähti pystyyn, ja toistakymmentä pientä pistävää okaa tunkeutui ilvesemon käpälään. Se kiskoi ne hampaillaan irti, sillä jo vuosia sitten se oli tutustunut piikkisikaan, ja vain kova ahdinko oli nyt pakottanut sen iskemään kyntensä siihen.
Sinä päivänä se sai pyydystetyksi vain sammakon. Samoillessaan seuraavana päivänä saalistuspuuhissa kaukana korvessa se kuuli omituisen kutsuäänen, joka oli sille aivan outo. Ilves läheni ääntä varovaisesti tuulen alapuolelta ja erotti monta uutta hajua sekä lisää outoja ääniä. Kun se tuli metsäaukean laitaan, kirkas ja kova huuto kaikui uudestaan.
Raivion keskellä oli kaksi valtavaa piisamin tai majavan pesää, paljon isompia kuin se oli konsanaan nähnyt. Ne oli tehty osittain puusta ja sijaitsivat kuivalla töyräällä eivätkä vedessä. Ympärillä asteli joukko peltopyitä, tai niiltä ne näyttivät, mutta olivat vain isompia ja väriltään punaisia, keltaisia tai valkoisia.
Ilvestä värisytti kiihko, jota ihmiset olisivat sanoneet kuumeeksi. Ruokaa oli vaikka millä mitalla! Kokenut metsästäjä painui matalaksi, ja rinta maassa kiinni, kyynärpäät selkää korkeammalla se alkoi taitavasti hiipiä lähemmäksi. Sen oli saatava yksi noista peltopyistä mihin hintaan hyvänsä. Nyt oli käytettävä kaikki keinot, yhtäkään erehdystä ei saanut tapahtua. Hyökätessä oli oltava varma saaliista, ettei se pyrähtäisi lentoon, menipä vaanimiseen kuinka monta tuntia tai päivää tahansa.
Metsänrajasta oli vain muutama loikkaus suurelle rotanpesälle, mutta ilvekseltä kului kokonainen tunti tuohon lyhyeen matkaan. Se hiipi matalana kannolta pensaan luo, puunrungon takaa heinämättään suojaan peltopyiden huomaamatta sitä lainkaan. Ne olivat parhaillaan syömäpuuhissa, ja isoin linnuista päästi taas raikuvan huudon, jollaisen ilves oli ensiksi kuullut. Kerran ne tuntuivat vainuavan vaaran, mutta pitkän kuulostelun jälkeen niiden pelko haihtui. Ne olivat jo melkein ulottuvilla, ja ilves värisi pyynti-innosta ja nälästä. Se tarkkaili erityisesti muuatta kauempana näkyvää valkoista lintua, joka oli kerrassaan houkuttelevan värinen.
Rotanpesä oli paljaalla aukiolla. Ympärillä oli korkeita rikkaruohoja, joiden keskeltä törrötti kantoja tuhkatiheään. Valkoinen lintu kuljeskeli ruohojen takana, ja kovaääninen punainen lensi taas pesäkummun harjalle laulamaan. Ilves painui vieläkin matalammaksi. Ääni kuulosti aivan hälytyshuudolta mutta ei ilmeisestikään ollut hälytys, koska valkoinen jäi paikalleen. Sen höyhenet loistivat edelleen ruohojen lomasta.
Ilves oli nyt päässyt raivion reunaan. Painautuen litteäksi kuin tyhjä nahkasäkki se lähti sitten hiljaa matelemaan pölkyn taakse, joka ei ollut sen niskaa paksumpi. Tuon pensastupsun suojiin kun pääsisi, silloin voisi huomaamatta siirtyä ruohikkoon ja pystyisi jo hyvin loikkaamaan. Ilves saattoi tuntea jo lintujen hajun, se oli voimakasta elävän lihan ja veren hajua, joka värisytti ja sytytti silmiin hehkun.
Peltopyyt raapivat ja nokkivat edelleen. Punainen lensi taas keon harjalle, mutta valkoinen pysytteli maassa. Vielä viisi äänetöntä, hitaasti liukuvaa askelta, ja ilves oli ruohojen takana, joiden lomasta valkoinen lintu hohti. Se mittasi välimatkaa, tunnusteli jalansijaa, huiskaisi takajaloillaan oksat tieltä ja vihdoin loikkasi. Valkoinen lintu ei ennättänyt edes huomata loppunsa aiheuttajaa, sillä kohtalokas harmaa varjo painui sen ylle, jokin nopea ja hirvittävä teki työnsä. Ja ennen kuin toiset linnut ehtivät edes huomata vihollisen ilmestymistä tai pakoa, ilves oli jo kadonnut valkoinen pyristelevä lintu hampaissaan.
Päästäen tarpeettoman karjahduksen, joka ilmaisi synnynnäistä julmuutta ja riemua, ilves loikki metsään ja kiiti mehiläisen tavoin suoraa päätä kotiin. Uhrin lämmin ruumis oli lakannut jo värähtelemästä, kun rosvo kuuli äkkiä edestäpäin raskasta astuntaa. Se loikkasi puunrungolle. Saaliin siivet sokaisivat sen silmät, joten se laski linnun maahan pidellen siitä kiinni käpälällään.
Ääni läheni, pensaat taipuivat ja näkyviin astui poika. Kokenut ilves tunsi ihmisten rodun ja vihasi kaikkia siihen kuuluvia. Se oli vahtinut heitä öisin ja seurannut heitä, se oli itse saanut paeta heitä ja kärsiä heidän vuokseen. Hetkisen molemmat seisoivat vastakkain. Peto murahti varoituksen, josta uhkui myös uhmaa ja taisteluhalua, tarttui lintuun ja loikkasi rungolta pensaiden suojaan. Kotipesälle oli parin kilometrin matka, mutta se ei pysähtynyt syömään, ennen kuin aurinkoinen aukea ja iso lehmus olivat näkyvissä. Sitten matala murahdus kutsui poikaset nauttimaan herkullista liha-ateriaa.
3
Kaupungissa kasvaneena Thor ei aluksi uskaltanut mennä kauaksi metsässä, vaan pysytteli kuulomatkan päässä Corneyn kirveeniskuista. Mutta päivä päivältä hän vaelsi yhä etäämmälle pitäen sammaltuneiden puunrunkojen sijasta oppainaan aurinkoa, kompassia ja maiseman korkeita kohtia. Hän halusi mieluummin oppia tuntemaan metsäneläimiä kuin tappaa niitä. Mutta luonnon ystävä on läheistä sukua urheilijalle, joten Thorillakin oli aina pyssy toverinaan.
Raivion ainoa mainittavan arvoinen eläin oli lihava murmeli, jonka pesäkolo oli kannon alla sadan metrin päässä mökistä. Aurinkoisina aamuina se lojui kannolla paistattamassa päivää, mutta elämä metsässä vaatii alituista valppautta. Murmelikin oli aina varuillaan, ja turhaan Thor koetti sitä ampua tai pyydystää satimeen.
— Kuulkaapas, eiköhän nyt alkaisi olla aika saada vähän tuoretta lihaa, sanoi Corney eräänä aamuna.
Hän otti seinältä kiväärinsä, vanhanaikaisen pienireikäisen luodikon, ja ladattuaan sen huolellisesti aidon pyssyniekan tapaan hän tuki piipun ovenripaan ja laukaisi. Murmeli tupsahti selälleen ja makasi hievahtamatta. Thor riensi paikalle ja toi voitonriemuisena saaliin huutaen:
— Suoraan pään läpi yli sadan metrin päästä! Corney hillitsi tyytyväisen hymynsä, joka nyki hänen suupieliään, mutta hänen kirkkaat silmänsä loistivat hetken entistä kirkkaampina.
Hän ei ollut tappanut vain tappamisen vuoksi, vaan sen takia, että murmeli oli alkanut hävitystyönsä hänen viljapellossaan. Sen lihasta perhe sai pari kunnon ateriaa, ja Corney näytti Thorille, miten sen nahka oli muokattava. Talja pantiin vuorokaudeksi uuniin lehtipuun tuhkaan. Se irrotti siitä karvat. Sitten vuotaa liotettiin kolme päivää saippuavedessä, ja kun se oli kuivunut, sitä muokattiin käsin, kunnes se oli muuttunut valkoiseksi ja lujaksi nahaksi.
Thor ulotti retkeilynsä yhä etäämmälle tutustuakseen luonnon tapahtumiin, jotka ennakko-odotuksista huolimatta tuottivat hänelle aina yllätyksen. Välistä ei moneen päivään sattunut mitään. Sitten oli taas päiviä, jotka olivat täynnä tapahtumia. Metsälläolon erikoisuus ja ikuinen viehätys onkin juuri tässä arvaamattomuudessa.
Eräänä päivänä Thor oli mennyt kauas harjun toiselle puolen, jossa hän ei ollut ennen käynyt, ja joutunut aukiolle, jossa virui valtava lehmuksen runko. Kokonsa vuoksi se painui hänen mieleensä. Hän porhalsi aukeaman ohitse päästäkseen järvelle, joka sijaitsi paria kilometriä lännempänä. Parikymmentä minuuttia myöhemmin hän hätkähti, kun hänen katseensa osui isoon mustaan otukseen, joka oli hemlock-kuusen oksanhaarassa noin yhdeksän metrin korkeudessa maasta. Karhu! Vihdoinkin tulikoe, jota hän kaiken kesää oli puolittain jo odottanutkin mietiskellen kuinka tuo arvoituksellinen toinen minä menettelisi moisessa tilanteessa. Hän seisoi hievahtamatta, oikea käsi sukelsi taskuun ja poimi sieltä kolme, neljä raehaulia, joita hän piti mukanaan tarpeen varalta. Hän pudotti ne pyssyyn lintuhaulipanoksen päälle ja työnsi vielä vanutukon pitämään niitä paikoillaan.
Karhu ei ollut liikahtanut eikä poika voinut nähdä sen päätä, mutta hän tarkkaili sitä huolellisesti. Se ei ollut mikään suuri karhu, ei, pikemminkin pieni, oikeastaan hyvin pieni — poikanen vain. Poikanen! Mutta silloinhan lähistöllä on myös emokarhu! Thor silmäili ympärilleen hiukan pelokkaana. Mutta kun hän ei nähnyt jälkeäkään toisesta otuksesta, hän ojensi pyssynsä ja laukaisi.
Hän hämmästyi, kun otus läjähti maahan kuolleena. Se ei ollutkaan karhu, vaan iso piikkisika. Hän tutki ruumista ihmetellen ja pahoillaan, sillä hän ei ollut halunnut tappaa noin vaaratonta luontokappaletta. Sen hullunkurisessa kuonossa hän havaitsi pari, kolme pitkää naarmua, joista päätellen sillä oli ollut muitakin vihollisia.
Kääntyessään hän huomasi jotain punaista housuissaan ja näki sitten oikean kätensä vuotavan verta. Huomaamattaan hän oli satuttanut sen pahasti eläimen piikkeihin. Hän oli harmissaan, kun joutui jättämään saaliin. Kerrottuaan Loolle siitä tämä sanoi, että oli ollut synti jättää otus nylkemättä, koska hän tarvitsi talveksi nahalla päärmätyn lakin.
Eräänä toisena päivänä Thor oli lähtenyt liikkeelle ilman asetta, sillä hän aikoi kerätä vain muutamia harvinaisia kasveja, joita oli nähnyt erään aukion lähellä. Hän tunsi paikan maassa lojuvasta lehmuksenrungosta. Saapuessaan aukiolle hän kuuli omituista ääntä. Sitten hänen silmänsä osuivat kahteen rungolla liikkuvaan esineeseen. Hän nosti oksaa ja näki nyt selvästi valtavan ison ilveksen pään ja hännän. Eläin tuijotti häntä vihaisesti muristen, ja sen käpälän alla puunrungolla lojui valkoinen lintu, joka osoittautui yhdeksi heidän kallisarvoisista kanoistaan, kun hän vilkaisi siihen toistamiseen. Kuinka hurjalta ja julmalta peto näyttikään! Kuinka Thor inhosi sitä! Hän melkein kiristeli hampaitaan suuttumuksesta, kun suuren tilaisuutensa saatuaan olikin täysin aseeton. Hän oli vähän peloissaankin ja tuumi mitä tekisi. Ilves murisi yhä äänekkäämmin ja sen töpöhäntä heilui kiukkuisesti vähän aikaa. Sitten se tarttui hampaillaan saaliiseensa, loikkasi puunrungolta ja katosi näkyvistä.
Sateisen kesän vuoksi maa oli kaikkialla pehmeätä. Niinpä nuori erämies innostuikin seuraamaan jälkiä, joita kuivana aikana ei edes kokenut metsästäjä olisi pystynyt huomaamaan.
Eräänä päivänä hän keksi metsässä siansorkan tapaisia jälkiä. Niitä oli helppo seurata, sillä ne olivat vereksiä. Kaikki muut jäljet rankkasade oli huuhdellut näkymättömiin paria tuntia aikaisemmin. Noin kilometrin päässä ne johdattivat hänet avoimen kuilun luo. Päästyään sen partaalle hän näki jotain valkoista häivähtävän sen ylitse. Samassa hänen terävät nuoret silmänsä erottivat peuran ja täplikkään vasan, jotka katselivat häntä uteliaina. Hän tuijotti niitä hämmästyneenä suu auki, vaikka oli seurannutkin niiden jälkiä. Emo kääntyi, kohotti hätälipuksi valkoisen häntänsä ja loikki kevyesti tiehensä vasa kintereillään. Puunvesoista ne selvisivät vaivattomalla hyppäyksellä, mutta milloin puu oli korkea, ne kyyristyivät ja kissamaisen notkeasti solahtivat oksiston alitse.
Hän ei saanut enää toista tilaisuutta ampua niitä, vaikka näki useamman kerran samat kaksoisjäljet — ainakin hän luuli niitä samoiksi —, koska jostakin selittämättömästä syystä tässä koskemattomassa erämaassa oli peuroja siihen aikaan paljon niukemmin kuin myöhempinä vuosina, jolloin uudisraivaukset levisivät kaikkialle.
Hän ei tavannut niitä sen koommin yhdessä, mutta emon hän arveli nähneensä kerran. Se kulki metsässä nuuhkien ilmaa ja haistellen maasta jälkiä. Se oli hermostunut ja levoton ja etsi ilmeisesti jotakin. Thor muisti keinon, jonka Corney oli opettanut hänelle. Hän kumartui varovaisesti, otti maasta leveän ruohonlehden, sovitti sen peukaloidensa väliin ja puhalsi sitten tällä yksinkertaisella soittimella lyhyen, kimeän määkäyksen, joka muistutti selvästi vasan huutoa. Vaikka kuusipeura oli pitkän matkan päässä, se tuli heti loikkien lähemmäksi.
Thor sieppasi pyssynsä aikoen surmata otuksen, mutta se havaitsi hänen liikkeensä ja seisahtui. Peuran harja kohosi hiukan ja se nuuhki ja tarkasteli häntä kysyvästi. Nuo isot lempeät silmät liikuttivat poikaa ja pidättivät hänen kättään. Peura astui arastellen lähemmäksi ja vainusi vaaran. Oitis se loikkasi ison puun taakse ja oli kadonnut, ennen kuin sääli oli häipynyt pojan mielestä.
— Eläinparka, sanoi Thor itsekseen, se on varmaan menettänyt vasansa.
Poika kohtasi ilveksen salolla vielä kerran. Puoli tuntia sen jälkeen kun hän oli tavannut yksinäisen peuran, hän lähti ylittämään pitkää harjua, joka oli mökiltä muutama kilometri pohjoiseen. Sivuutettuaan aukeaman, jossa virui iso lehmuksen runko, hän näki äkkiä ison kissanpoikaa muistuttavan eläimen, joka nakitti häntä viattomasti. Hän kohotti tapansa mukaan oitis pyssynsä, mutta kissanpoikanen vain kallisti päätään ja katseli häntä pelottomasti. Sitten alkoi toinen pentu, jota hän ei ollut huomannutkaan, kisailla ensimmäisen kanssa tapaillen käpälällään sen häntää ja viekoitellen veljeä painimaan.
Katsellessaan pentujen kisailua Thorilla ei ollut enää halua ampua niitä, mutta sitten hän muisti julistaneensa sodan koko rotua vastaan. Hän oli jo nostamaisillaan pyssynsä, kun aivan läheltä kuuluva hurja murina sai hänet hätkähtämään. Vajaan kolmen metrin päässä seisoi poikasten emo näyttäen suurelta ja raivoisalta naarastiikeriltä. Nyt oli kerrassaan mieletöntä ampua penikoita. Hermostuneena poika pudotti muutaman raehaulin pyssyynsä ärisevän murinan noustessa ja laskiessa, mutta ennen kuin hän oli valmis ampumaan, peto oli jo tarttunut johonkin jaloissaan olevaan. Poika näki vilaukselta valkotäpläistä ruskeaa — se oli äskettäin surmatun peuranvasan veltto ruumis. Sitten ilves poistui näkyvistä pennut kintereillään. Hän ei nähnyt sitä ennen kuin koitti aika, jolloin kummankin henki oli vaakalaudalla.
4
Kuusi viikkoa oli kulunut tavallista rataansa. Nuori jättiläinen liikuskeli eräänä päivänä askareissaan harvinaisen hiljaisena. Hänen kauniit kasvonsa olivat perin vakavat, eikä hän laulanut rahtuakaan sinä aamuna.
Hän ja Thor makasivat heinäkupojen päällä tuvan nurkassa. Sinä yönä poika heräsi monta kertaa kuullessaan toverinsa valittavan ja heittelehtivän unissaan.
Aamulla Corney nousi tapansa mukaan ja kävi ruokkimassa hevoset, mutta sisarten valmistellessa aamiaista hän heittäytyi uudestaan pitkäkseen. Hän nousi työläästi ja lähti taas töihinsä, mutta palasi varhain kotiin. Hän värisi kauttaaltaan. Oli kuuma kesäpäivä, mutta häntä ei vain saatu pysymään lämpimänä. Muutaman tunnin kuluttua tapahtui käänne, ja Corneyn kuume kohosi korkealle. Silloin perhe tiesi, että hän oli saanut takamaitten pelätyn kuumetaudin. Margat kävi keräämässä sylillisen pipsissewa-yrttejä valmistaakseen teetä, ja Corneyta kehotettiin juomaan sitä runsaasti.
Mutta kaikista yrteistä ja lääkitsemisistä huolimatta nuoren miehen tila paheni pahenemistaan. Kymmenen päivän kuluttua hän oli laihtunut ankarasti ja täysin työkyvytön. Eräänä hyvänä hetkenä, joita taudissa oli aina välillä, hän virkkoikin:
— Kuulkaas nyt, tytöt, en taida kestää enää kauempaa. On parasta, että lähden kotiin. Tänään olen siksi voimissani, että pystyn ajamaan ainakin osan matkaa. Jos voimani loppuvat, lepään vankkureissa, kyllä hevoset vetävät minut kotiin asti. Äiti parantaa minut viikossa tai parissa. Jos teiltä loppuu muona, ennen kuin palaan takaisin, lähtekää ruuhella Ellertoneille.
Niinpä tytöt valjastivat hevoset, ja vankkurit täytettiin puoliksi heinillä. Heikkona ja kalpeana Corney lähti ajamaan pitkää epätasaista tietä. Toiset tunsivat olevansa kuin yksinäisen saaren asukkaita, joiden ainoa vene on viety.
Tuskin puoli viikkoa oli kulunut, kun Margat, Loo ja Thor sairastuivat vielä ankarampaan kuumeeseen. Corney oli ollut sentään joka toinen päivä parempana, mutta näillä kolmella ei ollut ainoatakaan 'hyvää päivää'. Ennen pitkää korpikoti muuttui todelliseksi kurjuuden pesäksi.
Viikon päästä Margat ei enää kyennyt nousemaan vuoteesta, ja Loo saattoi enää töin tuskin kävellä mökin ympäri. Hän oli urhea tyttö ja täynnä kujemieltä, ja hän se piti yllä heidän rohkeuttaan. Mutta hänen hilpeä pilailunsa kuulosti kaamealta, kun näki hänen kalpeat ja riutuneet kasvonsa. Aikaisemmasta sairaudestaan huolimatta Thor oli sittenkin heistä voimakkain, ja hän autteli toisia ja valmisti joka päivä yksinkertaisen aterian. Onneksi he kykenivät syömään enää vain rahtusen, sillä ruokaa oli vähän ja Corneyn tuloon vielä viikko.
Pian Thor oli ainoa, joka jaksoi pysytellä jalkeilla, ja kun hän eräänä aamuna laahusti leikkaamaan päivittäistä pikku viipaletta kallisarvoisesta sianlihasta, hän havaitsi kauhukseen, että koko kimpale oli kadonnut. Jokin eläin oli ilmeisesti varastanut sen pienestä laatikosta, jota säilytettiin mökin varjonpuoleisella seinustalla suojassa kärpäsiltä. Nyt heillä oli enää vain leipää ja teetä.
Thor oli aivan epätoivoinen, kunnes hänen katseensa osui tallin vaiheilla liikuskeleviin kanoihin. Mutta mitä se hyödytti? Näin heikkona hän olisi yhtä hyvin voinut ryhtyä pyydystämään peuraa tai haukkaa. Äkkiä hän muisti pyssynsä, ja kohta hän oli jo kynimässä lihavaa kanaa kattilaan pantavaksi. Hän keitti sen kokonaisena, koska se oli helpoin valmistustapa, ja kanakeitto oli ensimmäinen todella ruokahalua kiihottava ravinto, jota he olivat maistaneet moneen päivään.
Kolme kurjaa vuorokautta he pysyttelivät hengissä kanan avulla. Kun se oli syöty, Thor tarttui taas pyssyynsä. Se tuntui nyt paljon raskaammalta kuin ennen. Poika ryömi tallin luo, mutta hänen kätensä vapisivat ja hän oli niin heikko, että ampui monta kertaa harhaan, ennen kuin sai lintuun osuman. Nyt oli jäljellä enää vain kolme haulipanosta. Luodikon oli Corney ottanut mukaansa.
Thor oli ihmeissään, kun kanoja oli jäljellä enää vain kolme tai neljä kappaletta. Niitähän oli ollut toistakymmentä. Kolme päivää myöhemmin hän teki uuden yrityksen. Nyt hän näki vain yhden kanan, ja siihen meni hänen viimeinen panoksensa.
Siitä lähtien elämä muuttui kauheaksi painajaiseksi. Aamulla, jolloin Thor tunsi voivansa paremmin, hän valmisti hiukan ruokaa ja asetti pölkylle, kunkin makuusijan pääpuoleen, täyden vesisangon. Se oli siinä yötä varten, jolloin he heittelehtivät kuumeen kourissa. Horkka alkoi pelottavan täsmällisesti kello yhden tienoissa ja värisytti ruumista päästä jalkoihin, kalisutti hampaita ja kylmäsi sisältä ja päältä. Mikään ei tuntunut lämmittävän — tulikin menetti tyystin voimansa. Ei voinut muuta kuin maata ja täristä ja kärsiä hitaan jäähtymiskuoleman kaikki tuskat ja hakkautua palasiksi. Sitä kesti kuusi tuntia, ja tuskia lisäsivät vielä kauheat kuvotukset. Illalla kello seitsemän tai kahdeksan tienoissa tapahtui käänne. Ruumista alkoi silloin polttaa kuume, jota jäävuoretkaan eivät olisi kyenneet viilentämään. Siinä vaiheessa halusi vain vettä, vettä, ja sitä joi juomistaan aina kello kolmeen tai neljään asti aamulla, jolloin kuume hellitti. Vasta silloin, lopen uupuneena pääsi vaipumaan uneen.
— Jos teiltä loppuu muona, lähtekää ruuhella Ellertoneille, oli veli neuvonut viimeiseksi. Mutta kuka heistä pystyi siihen? Heitä esti nälkäkuolemasta enää vain kanan puolikas. Kolme loputonta viikkoa kesti tätä hirveätä kärsimystä. Se jatkui samanlaisena, pahenikin kun potilaat heikkenivät — muutaman päivän päästä ei poikakaan kykenisi enää nousemaan vuoteesta. Kuinka sitten kävisi?
Epätoivo vallitsi mökissä ja jokainen huusi sisimmässään: — Hyvä
Jumala! Eikö Corney saavukaan?
5
Sinä päivänä, jolloin Thor oli ampunut viimeisen kanan, hän kantoi kaiken aamua vettä, jotta sitä riittäisi kaikille kolmelle kuumeen ajaksi. Puistatukset kaatoivat hänet vuoteeseen tavallista aikaisemmin, ja horkka yltyi ankarammaksi kuin koskaan ennen.
Hän joi vähän väliä ahnaasti pääpuolessaan olevasta sangosta. Vaikka hän oli kantanut sen täyteen vettä, se oli melkein tyhjä, kun kuume hellitti kahden tienoissa aamulla ja hän vaipui uneen.
Harmaassa aamunkoitteessa hän heräsi omituiseen ääneen, veden loiskeeseen, joka kuului aivan läheltä. Kääntäessään päätään hän näki kaksi hehkuvaa silmää vajaan metrin päässä kasvoistaan, jokin peto lotki vettä sangosta hänen vuoteensa vieressä.
Thor tuijotti kauhistuneena, mutta sulki sitten silmänsä luullen näkevänsä unta. Kysymyksessä oli tietysti painajainen: tiikeri väijymässä Intian viidakossa. Mutta loiske jatkui. Hän kohotti katseensa, aivan oikein, se oli yhä siinä. Hän koetti äännähtää, mutta sai kuuluviin vain korinaa. Iso karvainen pää tärisi, hehkuvien silmien alapuolelta kuului tuhahdus, ja eläin pudottautui etujaloilleen ja siirtyi huoneen poikki pöydän alle. Thor oli silloin täysin valveilla; hän kohottautui verkalleen kyynärpäilleen ja huusi heikosti:
— Hys!
Hehkuvat silmät välähtivät pöydän alla ja harmaa hahmo tuli esiin. Tyynesti se asteli permannon poikki ja liukui alimmaisen hirren alitse, siitä missä oli entisen perunakuopan aukko, ja katosi jäljettömiin.
Mikä se oli? Sairas poika ei tiennyt varmasti, mutta ilmeisesti se oli jokin hurja petoeläin. Hän oli täysin lamautunut ja vapisi pelosta.
Yön hän nukkui levottomasti vuoroin vaipuen levottomaan uneen, vuoroin hätkähtäen hereille ja ruveten taas etsimään hämärästä noita kammottavia silmiä ja isoa harmaata, liikkuvaa hahmoa. Aamulla hän epäili, että kaikki oli ollut vain kuumehouretta, mutta yritti silti jotenkuten sulkea kellarinaukkoa parilla halolla.
Vaikka sairaiden ruokahalu oli melkein olematon, he hillitsivät sitäkin, koska jäljellä oli enää vain palanen kanaa, ja Corney ilmeisesti otaksui heidän käyneen Ellertonien luona ja saaneen sieltä ruokaa riittämiin.
Kun kuume sinä yönä laski ja Thor makasi uupuneena, hän havahtui taas tuvasta kuuluvaan ääneen, kuulosti siltä kuin joku olisi murskannut luita. Hän katsoi ympärilleen ja näki pöydälle kavunneen ison eläimen häämöttävän pientä ikkunaa vasten. Thor karjaisi ja koetti heittää tungettelijaa kengällä. Otus loikkasi kevyesti maahan ja livahti tiehensä aukosta, joka ammotti taas avoimena.
Tällä kertaa hän tiesi, ettei se ollut unta, ja sen tiesivät tytötkin. Hekin olivat kuulleet äänen, ja lisäksi kana, heidän viimeinen ruoanrippusensa, oli tipotiessään.
Sinä päivänä Thor-rukka tuskin kykeni nousemaan vuoteesta. Sairaiden tyttöjen säälittävä valitus sai hänet kuitenkin liikkeelle. Lähteen luota hän löysi muutaman marjan ja jakoi ne toisten kanssa. Hän suoritti tavanmukaiset valmistelut horkan ja janon varalta, mutta ryhtyi vielä toisiinkin varokeinoihin. Vuoteensa viereen hän asetti vanhan atraimen, ainoan käyttökelpoisen aseen nyt kun pyssy oli käynyt hyödyttömäksi, sekä männyn juuresta tehdyn soihdun ja muutaman tulitikun. Hän tiesi nälkäisen pedon saapuvan uudestaan. Koska se ei enää löytäisi ruokaa, hänestä oli päivänselvää, että se kävisi käsiksi elävään saaliiseen, joka makasi täysin avuttomana.
Vielä kerran hän telkesi aukon haloilla, ja yö kului entiseen tapaan, kuitenkin ilman hurjaa vierasta. Sinä päivänä he saivat tyytyä jauhoihin ja veteen. Keittämiseen Thorin täytyi käyttää osa sulkulaitettaan. Loo yritti heikosti laskea leikkiä. Hän sanoi olevansa jo niin kevyt, että pystyi lentämään, mutta yrittäessään nousta jalkeille hän ei päässyt vuoteensa laitaa pitemmälle. Suoritettiin samat valmistelut kuin ennenkin, ja yö kului rauhallisesti, mutta varhain aamulla Thor heräsi taas veden loiskeeseen, ja siinä hänen vuoteensa vierellä olivat jälleen nuo hehkuvat silmät, suuri pää sekä harmaa vartalo, joka häämötti ikkunasta kajastavassa aamunkoitteessa.
Thor ponnisti kaikki voimansa päästääkseen kovan karjahduksen, mutta tuloksena oli vain heikko parahdus. Hän nousi vaivalloisesti ja huusi:
— Loo, Margat! Ilves on taas täällä!
— Jumala auttakoon sinua, me emme voi, kuului vastaus.
— Hys, tiehesi siitä!
Thor koetti taas karkottaa petoa. Se loikkasi ikkunan ääressä olevalle pöydälle ja ärjäisi vaarattoman pyssyn alla. Thor luuli sen aikovan hypätä lasin läpi, kun se kääntyi hetkeksi ikkunaan päin, mutta se pyörsikin ympäri ja tuijotti poikaan; hän erotti selvästi sen kiiluvat silmät.
Thor kohosi hitaasti vuoteen laidalle ja rukoili apua, sillä hän tunsi, että jommankumman henki oli nyt kysymyksessä. Hän raapaisi tulta ja sytytti juurisoihtunsa pidellen sitä vasemmassa kädessä. Oikealla hän tarttui vanhaan atraimeen ja aikoi ryhtyä taisteluun, mutta oli niin heikko, että hänen täytyi käyttää asetta sauvana.
Iso peto seisoi yhä pöydällä, mutta kyyristyi hiukan aivan kuin loikatakseen. Sen silmät hehkuivat punaisina soihdun valossa. Lyhyt häntä liikkui puolelta toiselle ja murina voimistui. Thorin polvet tärisivät vastakkain, mutta hän ojensi aseensa ja rynnisti voimattomasti kohti petoa. Se hypähti samassa, mutta ei hänen kimppuunsa, kuten hän ensin luuli — soihtu ja pojan pelottomuus olivat tehonneet eläimeen —, vaan hänen päänsä ylitse. Se putosi maahan hänen takanaan ja livahti heti vuoteen alle.
Thor oli pelastunut vain toistaiseksi. Hän sovitti soihdun seinänrakoon ja tarttui sitten atraimeen molemmin käsin. Hän tiesi nyt taistelevansa elämästään. Hän kuuli tyttöjen rukoilevan heikolla äänellä. Hän näki vain hehkuvat silmät vuoteen alla ja erotti pedon murinassa terävämmän sävyn sen valmistautuessa taisteluun. Suurin ponnistuksin hän tavoitti lujan jalansijan ja työnsi atraimen kaikin voimin vuoteen alle.
Se osui johonkin hirttä pehmeämpään; kuului hirvittävä murahdus. Poika heittäytyi koko painollaan atraimen varaan. Peto ponnisteli päästäkseen häneen käsiksi. Hän tunsi sen hampaiden ja kynsien raapivan aseen vartta, ja vastustuksesta huolimatta ilves pääsi lähemmäksi, sen voimakkaat käpälät ja kynnet tapailivat jo häntä. Thor ei jaksaisi pidättää sitä kauan. Hän ponnisti vielä kerran, voimia liikeni hitusen enemmän kuin edellisellä kerralla, peto horjahti, kuului murinaa, rusahdus ja vastus tuntui äkkiä väistyvän. Laho atrain oli äkkiä katkennut. Peto hypähti esiin, syöksyi häntä kohti, meni koskettamatta ohitse ja painui oikopäätä lattian poikki ja sitten ulos aukosta sen koommin palaamatta.
Thor kaatui vuoteelle ja menetti tajuntansa.
Tietämättä kuinka kauan oli maannut tajuttomana hän heräsi kirkkaaseen päivänvaloon kuullessaan äänekkään, hilpeän huudon:
— Hei, oletteko te kaikki kuolleet? Loo! Margat!
Hänellä ei ollut voimia vastata, mutta ulkopuolelta kuului kavioiden kopsetta, sitten raskaita askelia, ovi lensi auki ja sisään astui Corney yhtä komeana ja reimana kuin ennenkin. Mutta mikä kauhu ja hätä sävähtikään hänen kasvoilleen, kun hän tuli äänettömään mökkiin!
— Kuolleet? hän voihkaisi. — Kuka on kuollut? Missä te olette? Thor?
Kuka teistä on kuollut? Loo? Margat?
— Corney, Corney, kuului heikosti vuoteesta. — He ovat tuolta sisällä. He ovat hirveän kipeitä. Meillä ei ole mitään syötävää.
— Voi, mikä hölmö olen ollut! Corney hoki hokemistaan. — Olin varma että kävisitte Ellertoneilla hakemassa mitä tarvitsette.
— Meillä ei ollut aikaa siihen. Sairastuimme kaikki kolme heti kun olit lähtenyt. Sitten tänne tuli ilves ja söi suuhunsa kanat ja kaiken muunkin mitä talossa oli.
— No niin, kyllä se on sen saanut maksaakin, sanoi Corney viitaten verijuovaan, joka ulottui multalattian poikki seinäaukolle.
Hyvä ravinto, hoito ja lääkkeet paransivat heidät pian. Kun tytöt paria kuukautta myöhemmin tarvitsivat uutta pesusaavia, sanoi Thor:
— Minä tiedän onton lehmuksen, joka vetää varmasti kokonaisen härkätynnyrin.
Hän lähti Corneyn kanssa aukealle, ja katkaistuaan lehmuksen rungosta tarvitsemansa pätkän he löysivät sen pohjukasta kahden pikku ilveksen ja niiden emon kuivuneet raadot, ja ilvesnaaraan kyljessä oli varresta katkennut atraimen terä.
PIKKU SOTAHEVONEN
Mustahäntäjäniksen tarina
1
Pikku Sotahevonen tunsi itse asiassa kaupungin kaikki koirat. Ensinnäkin sen kauhean ison ruskean koiran, joka oli ajanut sitä monta kertaa takaa — siitä tosin pääsi eroon pujahtamalla lauta-aidan reiästä. Toinen kiusankappale oli muuan pieni toimelias koira, joka mahtui sen perässä reiästä ja jonka se nolasi hyppäämällä kuusimetrisen vuolaan ja jyrkkäreunaisen kastelukaivannon poikki. Koira ei siihen hyppyyn kyennyt. Se oli varma lääke tätä vihollista vastaan. Pojat sanovat vieläkin sitä paikkaa "Jaakon hypyksi". [Yhdysvaltain länsiosissa elävän mustahäntäjäniksen nimenä on Amerikassa "jack rabbit".] Mutta muuan vinttikoira osasi hypätä vielä paremmin kuin mustahäntäjaakko, se näet hyppäsi aidan yli, kun ei mahtunut sen raosta. Se oli koetellut monta kertaa Pikku Sotahevosen rohkeutta, eikä tämä voinut muuta kuin lähteä nopeasti puikkelehtimaan pakoon, kunnes pääsi osagipensasaidan suojiin, ja siihen taas vinttikoiran täytyi heittää takaa-ajo. Näiden lisäksi kaupungissa oli vastuksena kokonainen liuta isoja ja pieniä rakkeja, mutta niistä pääsi helposti eroon avomaalla.
Lähiseudulla oli jokaisessa talossa koira, mutta vain yksi, jota
Sotahevonen todella pelkäsi. Se oli pitkäkoipinen, vihainen musta
hurtta, nopea ja sinnikäs otus, joka oli saattanut monta kertaa Pikku
Sotahevosen melkein perikadon partaalle.
Kaupungin kissoista se ei paljon piitannut, vain kerran tai pari ne olivat sitä hätyyttäneetkään. Muuan valtava kollikissa, joka ylvästeli monilla voitoillaan, oli eräänä kuutamoyönä hiipinyt sen ruokapaikalle. Kun Sotahevonen näki mustan kiiluvasilmäisen otuksen, joka oli juuri hyökkäämäisillään sen kimppuun, se nousi takajaloilleen aina varpaitten viimeistä nipukkaa myöten ja nosti viisitoista senttiä pitkät korvansa täyteen mittaan. Sitten se päästi äänekkään kurahduksen — se oli sen karjahdusyritys —, loikkasi viisitoista metriä eteenpäin ja putosi kissan päälle upottaen siihen terävät takakyntensä. Kolli pakeni kauhuissaan mokomaa kaksijalkaista jättiläistä.
Jaakko oli turvautunut monesti ennenkin menestyksellisesti samaan temppuun, tosin se kahdesti oli tuottanut sille surkean pettymyksen, silloin näet, kun se hyppäsi poikastansa kanssa liikkuvan emokissan kimppuun ja sai paeta henkensä edestä, ja silloin kun se erehdyksessä hyppäsi skunkin niskaan.
Vinttikoira oli kuitenkin Sotahevosen vaarallisin vihollinen. Sen kynsissä se olisi voinut kohdata loppunsa, ellei olisi sattunut erästä ihmeellistä seikkailua, josta se suoriutui onnellisesti.
Sen oli tapana aterioida yöllä, koska silloin vihollisia oli vähän liikkeellä ja niiltä oli helppo piiloutua. Eräänä talviaamuna se viivytteli liian kauan alfalfa-aumalla. Kun se oli palaamassa hangen yli mielityyssijaansa, se pahaksi onnekseen sattui tapaamaan kaupungin ulkopuolella juoksentelevan vinttikoiran. Alkavassa päivänvalossa oli mahdotonta piiloutua avoimella hangella. Oli vain juostava eteenpäin pehmeässä lumessa, joka haittaa enemmän jäniksiä kuin koiria.
Eteenpäin siis — kaksi hyväkuntoista juoksijaa! Kuinka ne kiitivätkään poikki lumen! Ja joka kerran kun niiden vikkelät jalat koskettivat maata, kuului pieni puhahtava ääni. Sinne ja tänne, mutkitellen ja väistellen kävi ajo. Kaikki edut suosivat koiraa — tyhjä vatsa, kylmä ilma, pehmeä lumi — jota vastoin jänikselle teki haittaa äskeinen vankka ateria. Mutta sen jalat kävivät niin vikkelästi, että samalla haavaa näkyi tusinakin pieniä lumentuprahduksia. Ajo jatkui aukealla maalla; läheisyydessä ei ollut ainoatakaan ystävällistä pensasaitaa, ja koira esti taitavasti kaikki yritykset päästä muidenkaan aitojen suojiin. Jaakon korvat alkoivat menettää ylpeän pystyn ryhtinsä; se oli varma merkki siitä, että sen henki alkoi loppua tai sydän uupua, kunnes nämä liput äkkiä taas puikahtivat pystyyn, aivan kuin se olisi käden käänteessä saanut uusia voimia. Sotahevonen ponnisti nyt kaikki voimansa ja loikki aukean niityn poikki itään päin yrittämättäkään saavuttaa pohjoisessa olevaa pensasaitaa.
Vinttikoira oli aivan perässä. Viidenkymmenen askelen päässä Jaakko hyppäsi syrjään harhauttaakseen rajua vainoojaansa, mutta seuraava käännös johdatti sen taas itään päin. Tällä tavoin mutkitellen se suunnisti kohti lähintä taloa, jossa oli hyvin korkea lauta-aita ja siinä kananreikä ja vahtina toinen vihattu vainolainen, se iso musta hurtta.
Ulompi pensasaita pidätti hetken vinttikoiraa, niin että Jaakko ennätti hyökätä kananreiästä pihaan ja piiloutua sen toiseen päähän. Vinttikoira pyörähti matalalle portille, hyppäsi sen yli kanojen joukkoon. Ne pakenivat kaakattaen ja siipiään räpytellen ja niihin yhtyivät määkivät lampaat. Niitä vartioiva iso musta koira juoksi hätiin, ja Sotahevonen pujahti reiästä, josta oli tullut sisäänkin. Kanatarhasta kuului raivokkaan vihaista koiranhaukuntaa, johon yhtyi ihmistenkin huutoja.
Sotahevonen ei saanut koskaan tietää, miten kaikki päättyi, mutta merkillistä oli, ettei Newchusenissa asustanut nopea vinttikoira häirinnyt enää koskaan sen rauhaa.
2
Hyvät ja huonot ajat vuorottelivat ja sitä pidettiin luonnostaan lankeavana. Viime vuosina Kaskadon valtio oli kuitenkin aiheuttanut mustahäntäjaakoille sarjan merkillisiä nousu- ja laskukausia. Ennen vanhaan niiden täytyi käydä loputonta taistelua lintuja ja petoeläimiä vastaan, kylmää, kuumaa ja ruttoa vastaan ja kärpäsiä vastaan, joiden pistokset aiheuttivat niille ilkeän taudin, ja kuitenkin ne olivat pitäneet puolensa. Mutta vasta farmareiden maahanmuutto aiheutti täydellisen mullistuksen niiden elämässä.
Koirat ja pyssyt, joita seudulle oli virrannut kosolti, hävittivät jaakon vihollisia, kojootteja, kettuja, susia, mäyriä ja haukkoja, niin paljon, että jänikset lisääntyivät muutamassa vuodessa valtavasti. Mutta sitten tuli rutto ja teki lopun niistä. Ainoastaan voimakkaimmat ja karaistuneimmat kestivät sen. Jonkin aikaa mustahäntäjaakot olivat harvinaisia, mutta sitten tapahtui muutos. Osagipensasaitoja istutettiin kaikkialle ja ne tarjosivat niille uuden suojan. Jänisten pelastuminen riippui sen jälkeen pikemmin niiden älystä kuin nopeudesta. Kun koirat tai kojootit ajoivat niitä takaa, viisaimmat niistä pujahtivat pienestä pensasaidan raosta toiselle puolelle ja ehtivät paeta sillä välin, kun vihollinen etsi itselleen isompaa läpikulkuaukkoa.
Kojootit eivät olleet pekkaa huonompia, vaan kehittivät vastajuonen ajamalla saalista yhteisvoimin. Se tapahtui siten, että toinen kojooteista asettui aidan tälle puolen, toinen sen tuolle puolen, ja jos jänis sitten yritti 'pensasaitatemppuaan', kumpikin ajoi sitä omalta taholtaan ja tavallisesti ne saivat sen kiinni. Jäniksellä ei ollut muuta neuvoa kuin pitää tarkoin silmällä aidan takana olevaa kojoottia ja välttää senpuoleista peltoa ja sitten turvautua mainioihin jalkoihinsa päästäkseen eroon tämänpuoleisesta vihollisesta.
Niinpä mustahäntäjänikset olivat taas lisääntymään päin oltuaan aikaisemmin milloin runsaslukuisia, milloin vähissä, milloin melkein olemattomissa. Ne jotka olivat lopuksi selviytyneet kaikista ankarista koettelemuksista, kykenivät menestymään sielläkin, missä niiden esivanhemmat tuskin olisivat eläneet yhtäkään vuodenaikaa.
Ne eivät suosineet isojen karjatilojen laajoja ja aukeita laidunmaita, vaan farmien mutkikkaita ja joka puolelta aidattuja peltoja, jotka olivat niin pieniä ja liki toisiaan kuin ison, harvaan asutun kylän viljelykset.
Yksi näistä vihanneskylistä oli levittäytynyt Newchusenin rautatieaseman ympärille. Mustahäntäjänisten uusi valiorotu kansoitti alueen puolentoista kilometrin säteellä.
Niiden joukossa oli pieni jänisrouva, jota sanottiin "Kirkassilmäksi", koska sen silmät huomasi aina ensimmäiseksi, kun se nökötti harmaassa pensaikossa. Se oli hyvä juoksija ja erityisen taitava petkuttamaan kojootteja pensasaidoissa. Se teki pesänsä aukealle laitumelle, joka oli koskemattomalla entisaikojen preerialla. Siellä se synnytti ja kasvatti poikasensa. Yksi niistä oli samanlainen kirkassilmä kuin sekin. Sillä oli hopeanharmaa turkki ja hiukkanen emon sukkelaa älyä; toisessa taas yhdistyivät emon parhaat ominaisuudet niin onnistuneesti, että vain aavikon uusi metsäjänisten suku pystyi kehittämään sellaisen yksilön.
Tämän jäniksenpoikasen seikkailuja olemme tässä seuranneet; se juuri sai myöhemmin kilpakentillä Pikku Sotahevosen nimen ja saavutti sittemmin maailmanmaineen.
Se elvytti henkiin sukunsa vanhat taidot ja keksi niille uusia käyttötapoja ja omaksui myös uusia menetelmiä taistellessaan vihollisiaan vastaan.
Jo aivan pienenä se teki keksinnön, joka olisi ollut kunniaksi jopa Kaskadon viisaimmalle jänikselle. Sitä ajoi kerran takaa kurja keltainen koirapahanen, josta se oli turhaan koettanut päästä eroon puikkelehtimalla pelloilla ja talojen välissä. Se on kyllä hyvä keino silloin, kun pakenee kojoottia, koska maanviljelijät ja koirat auttavat usein tietämättään jänistä ryhtyessään ahdistamaan kojoottia. Mutta nyt tämä temppu ei tepsinyt ensinkään, sillä koira pysytteli sen kintereillä aidalta aidalle. Sotahevonen, joka oli silloin vielä alaikäinen ja täysin kokematon, alkoi väsyä. Sen korvat eivät enää olleet pystyssä, vaan viipottivat taaksepäin ja vaipuivat aika ajoin aivan lerpalleen, kun se pujahti pienestä pensasaidan reiästä. Se huomasi kuitenkin heti, että sukkela vihollinen seurasi oitis perässä. Keskellä peltoa oli karjalauma, jossa oli pieni vasikkakin.
Luonnonvaraisilla eläimillä on omituinen vaisto turvautua hädän hetkellä vaikka vieraaseen, jos tarve sitä vaatii. Takana tuleva vihollinen tietää varmaa kuolemaa, jäljellä on kuitenkin pieni mahdollisuus, että muukalainen onkin ystävä. Epätoivoissaan Sotahevonen tarttui tähän viimeiseen oljenkorteen ja säntäsi lehmien luo. Lehmät olisivat varmasti säilyttäneet tylsän välinpitämättömyytensä, jos kysymyksessä olisi ollut vain jänis, mutta koiria ne vihasivat sydänjuuriaan myöten. Kun ne siis näkivät keltaisen rakin loikkivan suoraan kohti, niiden turvat ja hännät kohosivat heti pystyyn. Ne pärskivät vihaisesti, sulkivat sitten rivinsä ja hyökkäsivät koiran kimppuun sen lehmän johtamina, jolla oli vasikka. Jaakko piiloutui matalan piikkipensaan alle. Koira poikkesi suunnastaan käydäkseen vasikan kimppuun, niin ainakin lehmä luuli ja ajoi koiraa takaa niin hurjistuneena, että se töin tuskin pelastui hengissä niityltä.
Se oli vanha, koettu keino, joka oli kaiketi peräisin jo niiltä ajoilta, jolloin puhveli ja kojootti näyttelivät lehmän ja koiran osia. Jaakko ei sitä milloinkaan unohtanut, ja se pelasti monta kertaa sen hengen.
Jaakko oli sekä väriltään että voimiltaan harvinaisuus.
Eläinten värillä on kaksi tarkoitusta, joista jompikumpi on vallitseva: toinen sulattaa ne ympäristöön ja auttaa niitä piiloutumaan — sitä sanotaan suojaväriksi; toisen ansiosta ne tarpeen vaatiessa erottuvat hyvin ympäristöstään — sitä sanotaan houkutusväriksi. Mustahäntäjänikset ovat siinä suhteessa merkillisiä, että niillä on molemmat väritykset. Istuessaan pesässään, harmaassa pensaikossa tai heinikossa ne pitävät näkyvillä korviensa, päänsä, selkänsä ja kylkiensä harmaan värin ja sulautuvat ympäristöönsä niin hyvin, että ne erottaa vasta aivan läheltä. Se on niiden suojaväri. Mutta heti kun jänis huomaa, että lähestyvä vihollinen on keksinyt sen, se hyppää ylös ja karkaa pakoon. Se välittää enää vähät koko valepuvusta ja harmaa värisävy katoaa saman tien. Salamannopeasti se vaihtaa pukua: korvat ovat nyt lumivalkoiset ja mustakärkiset, sääret valkoiset, häntä musta läiskä keskellä hohtavaa valkoista. Se on nyt mustan ja valkoisen kirjava jänis. Se on tiedotusvärissään.
Kuinka kaikki tapahtuu? Sangen yksinkertaisesti. Korvan etupuoli on harmaa, tausta mustan ja valkoisen kirjava. Mustan, valkohuippuisen häntänsä sekä jalkansa jänis koukistaa alleen ja istuu niiden päällä. Istuessaan se venyttää alaspäin myös harmaata viittaansa, joka kuitenkin heti hiukan kutistuu, kun eläin hypähtää ylös. Tällöin valkoiset kohdat ovat näkyvissä, ja sen väri, joka aikaisemmin oli kuiskannut: "Olen vain multakokkare", tiedottaakin nyt suureen ääneen: "Minä olen mustahäntäjänis!"
Miksi se tekee näin? Miksi pelokas eläin juostessaan henkensä edestä julistaa tällä tavoin nimensä koko maailmalle sen sijaan että koettaisi piiloutua? Siihen täytyy olla jokin pätevä syy, sillä muuten jänis ei koskaan tekisi niin. Selitys on se, että jos hätyyttävä eläin sattuu olemaan samansukuinen, toisin sanoen jos kysymyksessä on väärä hälytys, toinen korjaa erehdyksensä heti, kun pakenija näyttää tunnusvärinsä. Jos taas paon aiheuttaja on kojootti, kettu tai koira, nämä näkevät paikalla, että se onkin jänis eivätkä hukkaa aikaa sen takaa-ajoon. Ne päättelevät: "Sehän on mustahäntäjänis, jota ei koskaan voita juoksukilvassa." Ne luopuvat ajosta, ja se tietysti säästää jänistä turhilta jalkavaivoilta ja huolilta.
Mustat ja valkoiset läiskät ovat mustahäntäjänisten lajitunnus ja lippu. Heikoilla yksilöillä ne pyrkivät olemaan sameat, mutta parhailla ne eivät ole vain suuremmat, vaan tavallista kirkkaammatkin. Pikku Sotahevonenkin, joka pesässä istuessaan oli aivan harmaa, paistoi kuin kekäle ja lumi väläyttäessään uhmaansa ketulle tai nahanväriselle kojootille ja hypellessään vaivattomasti niiden edellä ensin mustavalkoisena jänönä, sitten pienenä valkoisena läikkänä ja lopulta ohdakkeenhahtuvana, ennen kuin etäisyys sen nielaisee.
Monet farmarien koirista olivat oppineet seuraavan läksyn: "Harmahtavan jäniksen saa vielä napatuksi, mutta tuota kirkkaan mustavalkoista on turha yrittää." Jonkin aikaa ne tosin jaksoivat pysytellä Sotahevosen perässä, mutta senkin tämä salli tapahtua vain huvikseen tai verrytelläkseen. Voimien karttuminen houkutteli sen usein etsimään moista ajoa pelkän jännityksen vuoksi ja antautumaan seikkailuihin, joita toiset lahjattomammat karttoivat.
Jaakolla kuten muillakin luonnonvaraisilla eläimillä, oli oma elinpiirinsä, jota se piti kotinaan ja jonka ulkopuolelle se harvoin eksyi. Se ulottui viitisen kilometriä kylän keskustasta itään päin. Ympäri tätä aluetta sillä oli joukko pesiä eli makuuksia, joiksi niitä paikkakunnalla sanottiin. Ne olivat vain jonkin suojaavan pensaan tai heinäpehkon alla olevia kuoppia, joissa oli pehmusteena ruohoa ja tuulen tuomia lehtiä. Ne olivat silti tarkoituksenmukaisia. Muutamat niistä olivat kuumia ilmoja varten; ne sijaitsivat pohjoissuunnassa ja olivat tuskin kummempia kuin varjoisat painanteet. Kylmillä ilmoilla se käytti pesänään syviä, suojaisia kuoppia, jotka antoivat etelään päin. Kosteiden ilmojen pesät taas olivat ruohokattoisia ja länttä kohti. Jossakin niistä se vietti päivät. Yöllä se lähti sukulaistensa kanssa ruoanhakuun kisaillen ja kirmaillen kuutamoöinä kuin koiranpenikka, mutta piti tarkoin varansa, että ennen auringon nousua oli pesässä, joka sopi senkertaiseen säähän.
Farmien tienoot olivat turvallisinta maastoa jäniksille. Pensasaitojen lisäksi sinne oli äskettäin ilmestynyt myös piikkilanka-aitoja, jotka muodostivat mainioita esteitä ja loukkuja mahdollisten vihollisten tielle. Parhaat herkut olivat kuitenkin kylän lähellä olevilla vihannesfarmeilla, mutta siellä väijyivät myös pahimmat vaarat. Joitakin tasankojen vaaroista ei tosin tarvinnut pelätä, mutta sen sijaan ihmisten, pyssyjen, koirien ja läpipääsemättömien aitain uhka oli siellä paljon suurempi.
Ne jotka tunsivat Sotahevosen, eivät kuitenkaan hämmästelleet, kun se teki pesänsä keskelle vihannespuutarhurin melonimaata. Siellä sitä ympäröivät monet vaarat, mutta monet harvinaiset ilotkin, ja aidassa oli kymmeniä reikiä paon varalle ja ainakin puolisataa keinoa päästä pälkähästä jälkeenpäin.
3
Newchusen oli noita Lännen tavallisia kyliä. Kaikkialla näki uutteria yrityksiä rumentaa ympäristöä, ja siinä olikin onnistuttu erinomaisesti. Kadut olivat viivasuoria ilman mutkia tai kaunistuksia, talot halpoja ja kehnoja, laudoista ja tervapaperista kyhättyjä hataria rakennuksia, jotka eivät olleet edes rehellisen rumia, vaan yrittivät olla parempia kuin todella olivatkaan. Yhdellä oli muka kaksikerroksisen rakennuksen pettävä julkisivu, toisen seinä jäljitteli tiilipintaa, kolmas oli olevinaan marmoritemppeli.
Mutta yhdessä suhteessa kaikki olivat samanlaisia; ne olivat rumimpia rakennuksia, joita koskaan on käytetty ihmisasunnoiksi, ja jokaisesta saattoi lukea omistajan salaisen ajatuksen: kunhan nyt kestäisi vuoden tai pari, sitten muutetaan jonnekin muualle.
Pitkät varjoisat puuistutukset olivat kaupungin ainoana kaunistuksena, vaikka niitä ei alunperin ollut siksi tarkoitettu. Puut oli tosin taitavasti pilattu valkaisemalla rungot ja leikkaamalla niiden latvukset, mutta ne olivat silti rakastamisen arvoisia — niissä oli elämää ja kasvua.
Ainoa rakennus, joka kaupungissa hitusenkaan viehätti silmää, oli viljasiilo. Ei se yrittänytkään olla kreikkalainen temppeli eikä sveitsiläismaja, se oli vain jykevä, karu, rehellinen viljasiilo. Jokaisen kadun päästä näkyi preeria taloineen, tuulimyllypumppuineen ja pensasaitoineen, joita oli pitkät rivit. Ainakin niissä oli jotain mielenkiintoista. Nämä harmaanvihreät, tiheät, vankat ja korkeat osagipensasaidat olivat täynnä keltaisia, appelsiinin näköisiä hyödyttömiä hedelmiä, jotka olivat täällä kuitenkin vielä ilahduttavampia kuin sade erämaassa, sillä pensaiden pitkissä sitkeissä oksissa riippuvat kauniit pallot muodostivat pehmeiden vihantain lehtien kanssa yhdistelmän, joka miellytti kyllästynyttä katsetta.