Tällaisesta kaupungista on päästävä pois niin nopeasti kuin suinkin, ajatteli muuan matkustaja, joka lopputalvesta huomasi joutuneensa seudulle pariksi päiväksi. Hän kyseli kaupungin nähtävyyksiä. Vierasta ei kuitenkaan kiinnostanut valkoinen täytetty piisami, joka oli kaapissa 'alhaalla saluunassa', ei vanha Baccy Bullin, jolta intiaanit olivat nylkeneet päänahan neljäkymmentä vuotta takaperin eikä piippu, jota Kit Carson oli kerran polttanut, vaan lähti preerialle, joka oli vielä lumen peitossa.
Lukuisten koiranjälkien joukosta hän keksi ison mustahäntäjäniksen jättämän painalmuksen. Hän kysyi ohikulkijalta, oliko kaupungissa jäniksiä.
— Ei, en luule. En ainakaan ole nähnyt niitä, vastasi tämä. Samoin vastasi eräs mylläreistä, mutta pieni poika, jolla oli sanomalehtipino kainalossaan, sanoi:
— Ihan varmasti. Preerialla niitä on vaikka kuinka paljon, ja niitä tulee virtanaan kaupunkiinkin. Ja sitten on se iso junkkari, joka oleksii Si Kalebin melonimaalla — se on kamalan iso ja mustan ja valkoisen kirjava kuin shakkilauta! Hänen sanansa saivat vieraan suuntaamaan retkeilynsä itää kohti.
Se 'kamalan iso' oli juuri Pikku Sotahevonen. Se ei asunut vakituisesti Kalebin melonimaassa, vaan kävi siellä silloin tällöin. Tälläkin kerralla se oli muualla. Koska oli virinnyt raaka itätuuli, se pysytteli länteen päin avautuvassa pesässään, joka oli Madison Avenuelta suoraan itään. Sieltä jänis seurasi vieraan lähestymistä. Niin kauan kuin mies pysyi näkyvissä tiellä, Jaakko oli aloillaan, mutta tie kääntyi ennen pitkää pohjoiseen ja mies poikkesi sattumalta siltä ja tuli suoraan jänöä kohti. Nyt Jaakko aavisti ikävyyksiä. Samalla hetkellä kun mies siirtyi polulta, se hyppäsi pesästään, pyörähti ympäri ja lähti viilettämään preerian poikki suoraan itään päin.
Vihollistaan pakeneva jänis hyppää tavallisesti pari, kolme metriä yhdellä loikkauksella ja suorittaa viiden tai kuuden loikkauksen jälkeen tiedusteluhypyn, ei eteenpäin, vaan korkealle ylös päästäkseen näkemään heinien ja pensaitten ylitse. Tyhmä nuori mustahäntä tekee tiedusteluhypyn joka neljännelläkin askelella ja menettää siten paljon aikaa. Älykäs jänö hypähtää vain joka kahdeksannella tai yhdeksännellä askelella. Mutta Jaakko Sotahevonen sai paetessaan kaikki tarvitsemansa tiedot, vaikka ei hypähtänytkään kuin joka kahdennellatoista askelella, ja jokaisella loikkauksellaan se teki taivalta kolmesta neljään metriin. Vielä toinenkin yksilöllinen piirre näkyi sen jäljissä. Sen serkku, valkohäntäjänis, kivertää juostessaan häntänsä tiukkaan selkää pitikin, niin ettei se kosketa lumeen. Mutta mustahäntäjaakon häntä roikkuu alaspäin tai on taakse ojentunut, ja sen huippu on käppyrässä tai suorana yksilöstä riippuen. Muutamilla se sojottaa suoraan alas, jolloin se usein jättää jälkien taakse ohuen juovan. Sotahevosen pikimusta häntä oli harvinaisen pitkä, ja jokaisella loikkauksella se jätti lumeen pitkän viirun, niin pitkän että se yksin riitti ilmaisemaan, mikä jänis oli jättänyt jäljet.
Jotkut jänikset eivät olisi suuriakaan piitanneet miehestä, jolla ei ole koiraa mukanaan, mutta Sotahevosella oli kirveleviä muistoja kaukotappajasta. Se lähti pakoon vihollisen tultua parinkymmenen metrin päähän ja viiletti selkä matalana kaakossa päin olevalle pensasaidalle. Sen takana se kiiti kuin matalalla lentävä haukka, kunnes kilometrin päässä tuli vastaan sopiva pesä. Siihen se asettui lepäämään, kun oli ensin noussut takakäpälilleen ja tarkastanut ympäristön.
Kauan se ei levännyt. Parinkymmenen minuutin kuluttua sen megafonikorvat, jotka olivat lähellä maata, kuulivat säännöllistä ääntä, ihmisaskelten töminää, ja pystyyn kavahtaessaan se näki miehen lähestyvän pesäänsä ja miehellä oli kädessään kiiltävä keppi.
Sotahevonen loikkasi ulos ja kohti aitaa. Se ei tehnyt ainoatakaan tiedusteluhyppyä, ennen kuin rautalanka-aita erotti sen vihollisesta. Tosin se oli turhaa varovaisuutta, sillä mies ei ollut huomannut jänöä.
Sotahevonen mennä viiletti edelleen matalana ja vihollista tähyillen. Se tiesi nyt miehen olevan jäljillään ja ilmeisesti sen vaisto, joka oli peräisin sukupolvien takaa, jolloin oli ollut vaikeuksia näätien kanssa, kehotti sitä tekemään kaksoisjäljet. Se loikki suoraan etäämpänä olevalle aidalle, seurasi sitä viitisenkymmentä metriä ja palasi sitten omia jälkiään takaisin ja juoksi uuteen suuntaan, kunnes saapui toiseen pesäänsä. Se oli ollut liikkeellä kaiken yötä ja olisi mielellään levännyt säkenöivän auringonpaisteen ajan, mutta tuskin se oli ennättänyt saada tyyssijansa hieman lämpimäksi, kun jo tuttu töminä ilmaisi vihollisen taas lähestyvän, ja sen oli riennettävä pakoon.
Juostuaan kilometrin verran se seisahtui pienelle kummulle ja näki miehen taas tulevan, jolloin se rupesi tekemään ihmeellisiä äkkikäännöksiä ja mutkittelevia jälkiä, jotka olisivat pettäneet useimmat takaa-ajajat. Sitten se juoksi kilometrin verran mielipesänsä ohi, palasi siihen toiselta puolelta ja rupesi makuulle varmana siitä, että vihollinen oli nyt lopultakin karistettu jäljiltä.
Mies viipyikin nyt kauemmin matkalla, mutta ennen pitkää alkoi taas kuulua tuttuja tömähdyksiä.
Jaakko havahtui, mutta pysyi vielä paikoillaan. Mies tallusti jälkiä pitkin ja oli jo sadan metrin päässä, mutta kun hän läheni lähenemistään, Jaakko hyppäsi huomaamatta pesästään ja keksi äkkiä, että tarjolla oli harvinainen tilaisuus, joka tosin vaatisi siltä lisäponnistuksia. He olivat kulkeneet laajaa ympyrää Sotahevosen kotipiirin ympäri ja olivat nyt tuskin kilometrin päässä talosta, jossa oli musta koira. Siellä oli se siunattu lauta-aitakin mainioine kananreikineen. Siihen liittyi miellyttäviä muistoja, koska Sotahevonen oli kokenut sen vaiheilla monia voittoja ja nolannut kerran vinttikoirankin.
Ilmeisesti nämä muistot eikä halu saada viholliset toistensa kimppuun, panivat Sotahevosen loikkimaan avoimesti hangen yli aidalle, jota tuo iso musta koira hallitsi.
Kananreikä oli kiinni, ja ymmälleen joutunut Sotahevonen tähyili ympärilleen löytääkseen toisen aukon, kunnes huomasi julkisivulla portin selkoselällään ja koiran pihanpuolella sikeässä unessa. Kanat kyyhöttivät höyhenet porhollaan pihan lämpöisimmässä nurkkauksessa. Kissa asteli parhaillaan varovasti aitalta keittiöön päin, kun Sotahevonen seisahtui portille.
Vainoojan musta hahmo oli parhaillaan laskeutumassa valkoista preerianrinnettä: Jaakko loikkasi äänettömästi pihaan. Pitkäkoipinen kukko, jonka olisi pitänyt hoitaa omia asioitaan, päästi kovan kiekaisun nähdessään jänön hyppäävän lähelleen. Päivää paistattava koira kohotti päätään ja nousi; Jaakko oli nyt hirvittävässä vaarassa. Se kyyristyi matalaksi ja muutti itsensä harmaaksi mättääksi. Se teki sen taitavasti, mutta ellei kissaa olisi ollut, se olisi kai joutunut surman suuhun. Tietämättään ja tahtomattaan tämä pelasti sen. Musta hurtta oli astunut kolme askelta Sotahevoseen päin, vaikka ei vielä tiennytkään jäniksen olevan pihassa, ja sulki siten sen ainoan pakotien. Kissa tuli silloin nurkan takaa, hyppäsi ikkunalaudalle ja pudotti kukkaruukun. Tämä kömpelyys rikkoi aseellisen puolueettomuuden, joka oli vallinnut kissan ja koiran välillä. Kissa pakeni aitalle päin, ja totta kai karkuun juokseva vihamies lennättää aina koiran sotapolulle. Molemmat syöksyivät kyyristyneen jäniksen ohi kymmenen askelen päästä. Heti kun ne olivat sivuuttaneet Jaakon, tämä kääntyi ja kiitosta sanomatta syöksyi ulos portista ja lähti kiitämään kovaksi tallattua tietä pitkin.
Talon emäntä pelasti kissan. Miehen ilmestyessä portista makasi koira taas pihalla entiseen tapaan. Hänellä ei ollut pyssyä, vaan tukeva keppi, jota joskus sanotaan koiranlääkkeeksi, ja se esti koiraa syöksymästä äskeisen uhrinsa vihollisen kimppuun.
Tähän jäljet päättyivät. Juoni onnistui, olipa se sitten suunniteltu tai ei, ja jänis karisti kannoiltaan kiusallisen takaa-ajajansa.
Seuraavana päivänä vieras lähti uudelleen etsimään Jaakkoa, mutta löysi vain sen jäljet. Hän tunsi ne hännän viirusta, pitkistä hypyistä ja tiedusteluloikkauksista, joita oli harvassa, mutta jälkien vieressä seurailivat pienemmän jäniksen jäljet. Tuolla ne olivat tavanneet; tässä ajaneet leikillään toisiaan takaa, koska missään ei näkynyt tappelun merkkejä; tässä syöneet ja istuneet yhdessä päivänpaisteessa; tässä leikkineet rinnakkain ja tässä kisailleet lumessa. Jäljistä saattoi tehdä vain yhden johtopäätöksen: oli niiden paritteluaika. Mustajänispariskunta, Pikku Sotahevonen ja sen mielitietty, olivat kisailleet yhdessä.
4
Seuraava kesä oli mustahäntäjänisten onnen aikaa. Typerä laki oli luvannut tapporahat haukoista ja pöllöistä, ja siitä oli ollut seurauksena näiden siivekkäiden poliisien yleinen verilöyly. Nyt alkoivat mustahäntäjänikset lisääntyä niin suunnattomasti, että ne uhkasivat hävittää koko maan.
Lain uhreiksi joutuneet maanviljelijät sekä ne, jotka olivat sen laatineet, päättivät silloin panna toimeen suuren ajometsästyksen. Seudun asukkaita kehotettiin saapumaan määrättynä aamuna maakunnan pohjoiselle valtatielle, koska koko tienoo aiottiin haravoida vastatuuleen ja ajaa jänikset tiheällä rautalankaverkolla ympäröityyn valtavaan tarhaan. Koiria ei saanut ottaa mukaan, koska niitä oli mahdotonta pitää kurissa, ei liioin pyssyjä, koska ne olisivat olleet vaarallisia ison joukon käsissä. Kaikilla miehillä ja pojilla oli kuitenkin aseinaan pari pitkää keppiä ja pussillinen kiviä. Naiset tulivat ratsastaen tai rattailla ja heillä oli metelin aikaansaamiseksi mukanaan räikkä, torvi ja peltikannu. Rattaiden perään oli sidottu naruun peltiastioita, taikka kiinnitetty päreitä pyörän pienoja vasten, niin että ajettaessa saatiin syntymään suorastaan korvia vihlovaa meteliä. Koska jäniksillä on ihmeen herkkä kuulo, saattaa melu, joka ihmisestä tuntuu vain tuskastuttavalta, ne kerrassaan suunniltaan.
Oli mainio sää. Kahdeksan aikaan aamulla annettiin lähtökäsky. Ajorintama oli aluksi noin kahdeksan kilometriä ja joka kolmenkymmenen tai neljänkymmenen askelen päässä oli mies tai poika. Vaunut ja ratsastajat joutuivat pakostakin pysyttelemään yksinomaan teillä; mutta ajajain kunnia-asiana oli ajaa vaikka mistä ja pitää rintama ehjänä. Edettiin suurin piirtein neliömäisen alueen kolmelta sivulta. Jokainen ajomies piti niin pahaa meteliä kuin suinkin kykeni ja pieksi kaikkia tielle osuvia pensaikoita.
Osa jäniksistä loikki esiin. Toiset kääntyivät rintamaan vastaan, mutta saivat heti sellaisen kivisateen niskaansa, että monet niistä tuupertuivat. Yksi tai pari pääsi läpi ja pelastui, mutta suurin osa säntäili ajajien edellä. Aluksi nähtiin vain vähän jäniksiä, mutta ennen kuin oli viittakaan kilometriä kuljettu, niitä juoksi kaikkialla. Kun oli edetty kahdeksan kilometriä — siihen kului noin kolme tuntia — molemmat siivet saivat käskyn vetäytyä keskustaan päin. Miesten välimatkaa kavennettiin, kunnes se oli vain kolmisen metriä, ja koko ajorintama kääntyi nyt aitausta ja sen kahta pitkää johdetta kohti. Kun kummankin siiven päät tulivat johteen kohdalle, apaja oli täydellisesti saarrettu. Ajajat marssivat nyt nopeasti; kymmenittäin jäniksiä tapettiin, kun ne juoksivat liian lähelle hätyyttäjiään. Niiden ruumiita lojui joka puolella, mutta silti ne näyttivät vain lisääntyvän. Ja loppurynnistyksessä, ennen kuin uhrit oli saatu aitaukseen suljetuksi, vajaan hehtaarin suuruinen piiritetty ala oli täynnä ryntäileviä, hyppiviä ja loikkivia jäniksiä. Ne laukkasivat uupumatta ja etsivät aukkoa, mistä pääsisivät pakoon, mutta järkkymätön ihmismuuri kävi sitä taajemmaksi, mitä enemmän kehä pieneni, ja lopulta koko lauma ahdistettiin veräjästä tiiviiseen tarhaan. Jotkut jäniksistä kyykkivät tyhminä sen keskellä, toiset ryntäilivät pitkin aitausta, toiset koettivat piiloutua nurkkiin tai toistensa alle.
Entä Pikku Sotahevonen, missä se oli tämän aikaa? Ajajat olivat hätyyttäneet sitä edellään, ja se oli ollut ensimmäisiä, jotka joutuivat aitaukseen.
Jänisjahdin järjestäjillä oli kuitenkin omat merkilliset suunnitelmansa. Kaikille muille paitsi terveille ja hyväkuntoisille jäniksille tarha oli kuolemanloukku, ja siellä oli vaikka millä mitalla niitä, jotka olivat sairaita. Ne jotka kuvittelevat, että luonnonvaraiset eläimet ovat aina virheettömiä ja täydellisiä, olisivat hämmästyneet nähdessään, kuinka paljon ontuvia, raajarikkoja ja sairaita oli aitauksen neljässä tai viidessä tuhannessa jäniksessä. Se oli kuin roomalaisten voitto: huonot vangit oli tuomittu teurastettaviksi ja valioyksilöt säästettiin areenaa varten. Areenaako? Niin juuri. Kilpa-ajokenttää varten.
Tarha oli jo etukäteen rakennettu sellaiseksi, että sen seiniä kiersi rivistönä vähintään viisisataa pientä laatikkoa, joihin juuri mahtui yksi jänis.
Ajon loppuvaiheessa syöksyivät nopeimmat mustahännät ensimmäisinä tarhaan. Toiset niistä olivat nopeita mutta tyhmiä: sisälle tultuaan ne alkoivat heti mielettömästi juosta ympäri tarhaa. Toiset sen sijaan olivat nopeita ja viisaita: ne keksivät heti pienten laatikkojen tarjoaman kätkön — kaikki ne olivatkin jo täynnä. Näin yksinkertaisella ja helpolla keinolla, joka tosin ei ollut täysin luotettava, saatiin valituksi viisisataa nopeinta ja viisainta jänistä. Näiden viidensadan oli määrä juosta kilpaa vinttikoirien kanssa. Jäljelle jäänyt neli tuhatpäinen, aaltoileva lauma teurastettiin armotta.
Viisisataa pientä laatikkoa, joissa oli viisisataa kirkassilmäistä jänöjaakkoa, pantiin samana päivänä junaan, ja näiden mustahäntien joukossa oli Pikku Sotahevonenkin.
5
Jänikset eivät paljon sure vastoinkäymisiään, ja tuskinpa laatikkoihin suljetut mustahännätkään olivat sen kummemmin järkyttyneitä, kun verilöylyn meteli lopulta päättyi. Kun ne saapuivat suuren kaupungin lähellä olevaan kilpa-ajopuistoon ja laskettiin varovasti yksitellen ulos laatikoistaan — roomalaiset vartijat pitivät tarkkaa huolta vangeistaan, joista olivat vastuussa — ei mustahännillä ollut valittamisen aihetta. Niille annettiin iso aitaus ja paljon hyvää ruokaa, eikä vihollisista ollut haittaa.
Heti seuraavana päivänä alkoi niiden koulutus. Avattiin parikymmentä pientä porttia, joista pääsi suurelle kentälle, itse puistoon. Kun koko mustahäntälauma oli viilettänyt sinne, ilmestyi poikaparvi, joka ajoi meluten ja hoilottaen jänikset takaisin pikku aitaukseen, jota sanottiin satamaksi. Muutaman päivän kuluttua mustahännät oppivat puikahtamaan luukuista satamaansa, milloin turvallisuus sitä vaati.
Sitten alkoi opetuksen toinen vaihe. Koko lauma ajettiin sivuovesta polulle, joka kiersi puiston kolme sivustaa ja päätyi toiseen aitaukseen. Se oli lähtöaitaus. Sen veräjä avattiin ja jänikset ajettiin areenalle, toisin sanoen puistoon. Siellä oli väijyksissä poikia ja koiria, jotka lähtivät ajamaan niitä takaa kentän poikki. Koko jänisarmeija poukkoili pakoon, joku nuoremmista teki jopa entisaikojen tiedusteluhypynkin, mutta ensimmäisenä viiletti matalana uljas mustan ja valkoisen kirjava jänis, jonka moitteettomat raajat ja kirkkaat silmät olivat jo satamassa herättäneet huomiota. Se johti nyt laumaa kevyesti juosten ja jätti sen yhtä kauas taakseen kuin toiset olivat jättäneet haukkuvan koiraparven.
— Katsokaas mokomaa, sehän on kuin pieni sotahevonen! Huusi renttumaisen näköinen irlantilainen tallipoika. Siitä pitäen sitä sanottiinkin Pikku Sotahevoseksi. Radan puolivälissä jänikset muistivat sataman ja lähtivät pyyhältämään sitä kohti kuin kinosten yllä kiitävä lumipilvi.
Niiden toisena läksynä olikin oppia juoksemaan suoraa päätä satamaan heti kun olivat päässeet lähtötarhasta. Viikossa kaikki oppivat sen ja olivat valmiit Ajometsästysseuran suurta alkajaiskokousta varten.
Tarhan hoitajat ja sivullisetkin tunsivat nyt Pikku Sotahevosen. Sen erotti hyvin väreistään, ja pitkäkorvainen lauma, joka kiiti sen kanssa, tunnusti sen johtajakseen. Miehet puhuivat ja löivät vetoa siitä samalla tavoin kuin koiristakin.
— Saa nähdä, antaako Dignamin ukko Minkien juosta tänä vuonna?
— Sehän on selvä, mutta minä veikkaan, että Pikku Sotahevonen ottaa siltä ja toisiltakin luulot pois.
— Lyön vetoa kolme yhtä vastaan, että minun vanha Jenini saa Sotahevosen kiinni jo ennen kuin se pääsee isoon aitaukseen, kerskaili muuan koirankasvattaja.
— Ja minä lyön sen vedon dollareissa, sanoi Mickey, ja vielä enemmänkin. Panen likoon koko kuukauspalkkani, ettei yksikään koira koko joukosta pyöräytä Sotahevosta kertaakaan ympäri matkan varrella.
Näin miehet väittelivät ja löivät vetoja, mutta päivä päivältä yhä useampi heistä alkoi uskoa jäniksiä juoksuttaessaan, että olivat Sotahevosessa tavanneet ihmeellisen juoksijan. Olisi ainoalaatuista nähdä vinttikoiravalioiden ajavan takaa jänistä, joka juoksisi lujaa ja mutkittelematta koko matkan lähtöpaikalta aitaukseen ja satamaan saakka.
6
Ensimmäinen kilpailupäivä valkeni kirkkaana ja lupaavana. Lähtöasemalla kuhisi kaupunkilaisia. Varsinainen kilpailuväki oli mieslukuisena paikalla. Siellä täällä näkyi koirankasvattajia, jotka taluttivat hihnasta vinttikoiriaan, kuka yhtä kuka kahta. Koirilla oli yllään vaipat, jotka eivät kuitenkaan onnistuneet kätkemään niiden jänteviä raajoja, pitkää käärmemäistä kaulaa, siroa päätä ja hermostuneen eloisia, keltaisia silmiä. Niissä yhtyivät synnynnäinen voima ja inhimillinen kekseliäisyys, ne olivat ihmeellisimpiä juoksijakoneita, joita koskaan on luotu lihasta ja verestä.
Kasvattajat vartioivat niitä kuin jalokiviä, hoitivat niitä kuin lapsia ja pitivät tarkoin silmällä, etteivät ne päässeet poimimaan maasta mitään pilaantunutta syötävää tai haistelemaan outoja esineitä, ja he estivät vihollisia lähestymästä niitä. Kilpailukoirien puolesta lyötiin suuria vetoja, mutta taitavasti asetettu naula, tohtoroitu lihankappale, jopa taiten sekoitettu hajukin on joskus tehnyt mainiosta nuoresta juoksijasta untelon kuhnustelijan, joka on saattanut omistajansa perikadon partaalle.
Koirat esiintyvät kussakin luokassa parittain, sillä jokainen kilpailu on kaksinkamppailu. Ensimmäisen luokan voittajat yhdistetään sitten uudelleen pareiksi. Jokaisessa erässä lasketaan jänis lähtötarhasta, jonka lähellä molemmat kilpailevat koirat ovat odottaneet kahleisiin kytkettyinä. Heti kun jänis on päässyt kunnolla matkaan, miehen on laskettava koirat yhtaikaa sen perään. Kentällä seuraa punapukuinen palkintotuomari hevosen selässä ajoa. Jänis muistaa opetuksen ja kiitää katsomon nähden aukean kentän poikki kohti satamaa. Koirat seuraavat sen perässä. Heti kun toinen niistä alkaa saavuttaa uhkaavasti, jänis pettää sen hyppäämällä syrjään. Se koirista, joka pakottaa jäniksen väistämään, saa siitä aina pisteen, ja tappaessaan jäniksen se saa loppupisteen.
Toisinaan koira saa tapetuksi jäniksen jo sadan metrin päässä lähtökohdasta — mustahäntä on silloin ollut tavallista huonompi — enimmäkseen se tapahtuu suuren aitauksen edessä. Joskus jänis kuitenkin pyyhältää avoimen puiston poikki melkein kilometrin verran ja tehtyään sivuhyppäyksen pelastuu satamaan.
Jäniksen kohdalla kilpailu päättyy neljällä eri tavalla: se joko tapetaan heti tai se pääsee nopeasti satamaan tai ensimmäisenä olleet koirat vaihdetaan uusiin, jotta ne eivät saisi sydänhalvausta joutuessaan kuumalla ilmalla pitämään liian monta minuuttia yllä hirvittävää vauhtia, tai sitten jänistä odottaa ladattu ampuma-ase, jos se jatkuvilla sivuhypyillään on välttänyt koirat ja saattanut ne vaaraan.
Koska Kaskadossa puijataan ja harjoitetaan petosta ajometsästys- ja hevoskilpailuissa, on välttämätöntä, että tuomari ja koirien lähettäjä ovat ehdottoman luotettavia.
Kilpailun aattopäivänä muuan timanteilla koristautunut mies tapasi Irlantilais-Mickeyn — sattumalta. Ei hänen nähty muuta ojentavan kuin sikarin, mutta se oli vihreässä kääreessä, joka oli otettava pois ennen sytyttämistä. Ja hän sanoi:
— Jos olette huomenna koirien lähettäjänä ja Digmanin Minkie sattuisi joutumaan alakynteen, niin — se tietäisi toista sikaria.
— Totisesti, jos minä olisin lähettäjä, niin voisin tehdä semmoisen tempun, ettei Minkie saisi ainoatakaan pistettä eikä sen kilpakumppani liioin.
— Niinkö? Timanttimies näytti kiinnostuneelta. Hyvä on — järjestäkää sitten asia, niin saatte kaksi sikaria.
Koirien lähettäjä Slyman oli aina toiminut rehellisesti, ja tiedettiin yleisesti, että hän oli torjunut halveksivasti monet tarjoukset. Useimmat uskoivat häneen, mutta oli kuitenkin joitakuita tyytymättömiäkin, ja kun muuan mies, jolla oli paljon kultakolikoita, kääntyi johtajan puoleen ja esitti vakavia ja pätevästi perusteltuja syytöksiä, oli pakko pidättää lähettäjä toimestaan tutkimuksen ajaksi. Mickey Doo oli sen vuoksi hänen sijallaan.
Mickey oli köyhä eikä kovin turhan tarkka. Hänellä oli nyt tilaisuus ansaita vuoden palkka yhdessä hetkessä eikä tarvinnut edes tehdä vääryyttä vahingoittamalla koiria tai jäniksiä.
Mustahännät olivat toistensa näköisiä. Senhän jokainen tietää, oli siis valittava vain oikea jänis.
Karsintakilpailut olivat päättyneet. Viisikymmentä mustahäntää oli juossut ja saanut surmansa. Mickey oli suoriutunut tehtävästään tyydyttävästi; kaikki koiraparit oli lähetetty moitteettomasti. Hän oli edelleenkin lähettäjänä. Nyt tuli loppukilpailu, jossa kamppailtiin maljasta ja suurista vetorahoista.
7
Sirot solakat koirat odottelivat vuoroaan. Minkie kilpakumppaneineen oli ensimmäinen. Kaikki oli tähän saakka käynyt rehellisesti, eikä voi väittää, että jatko olisi ollut epärehellistä. Mickey saattoi laskea radalle minkä jäniksen halusi.
— Numero kolme! hän huusi apulaiselleen.
Pikku Sotahevonen lähti matkaan loikaten kevyesti puolitoista metrisiä maata viistäviä hyppyjään. Se katseli vauhkona puistoon kerääntynyttä outoa ihmisjoukkoa ja teki hämmennyksissään korkean tiedusteluhypyn.
— Hoi! karjaisi lähettäjä ja hänen apulaisensa kolisteli kepillä aitaa. Sotahevosen hypyt pitenivät lähes kolmimetrisiksi.
— Ho-hoi! Nyt ne olivat jo kolme tai kolme ja puoli metriä. Kun Sotahevonen oli päässyt kolmenkymmenen askelen päähän, päästettiin koirat — toisten mielestä ne olisi voitu päästää jo kahdenkymmenen askelen päästä.
— Ho-hoi-ii! Ja Sotahevonen loikki viisimetrisiä hyppyjä eikä niissä ollut ainoatakaan tiedusteluhyppyä.
Mainioita koiria! Kuinka ne mennä pyyhälsivätkään, mutta niiden edellä kiisi Sotahevonen kuin valkoinen merilintu tai pakeneva pilvenhattara. Ohi katsomon. Entä koirat, lyhensivätkö ne välimatkaa? Lyhensivätkö muka! Se piteni! Vähemmässä ajassa kuin menee tämän kertomiseen, tuo mustan ja valkoisen kirjava ohdakkeen höytyvä oli liitänyt satamaan, pujahtanut ovesta, joka oli kuin entisaikojen kananreikä. Vinttikoirat pysähtyivät, ja katsomo remahti jyrisevään pilkkanauruun, Pikku Sotahevoselle sen sijaan osoitettiin suosiota. Kuinka Mickey nauroi ja Dignam sadatteli ja sanomalehtimiesten kynät rapisivat!
Seuraavana päivänä kaikki lehdet julistivat lihavin kirjaimin: "Mustahäntäjäniksen ihmeellinen voitto. 'Pikku sotahevosen' nimellä tunnettu jänis nolasi täydellisesti kaksi kilparadan kuuluisinta koiraa", jne.
Koiramiesten kesken syntyi kiivas väittely. Koirat olivat olleet tasaväkiset, koska kumpikaan ei voittanut. Minkie ja sen kilpakumppani joutuivat juoksemaan uudestaan, mutta oli liian kuuma, eikä niistä enää ollut maljan voittajaksi.
Seuraavana päivänä Mickey tapasi timanttimiehen — sattumalta.
— Maistuisiko sikari, Mickey?
— Kernaasti. Ne ovat totisesti niin hyviä, että ottaisin niitä vaikka kaksi. Kiitoksia, herra.
8
Pikku Sotahevonen oli siitä pitäen irlantilaispojan ylpeys. Koirien lähettäjä Slyman oli palautettu kunnialla virkaansa ja Mickey alennettu taas jänisten lähettäjäksi, mutta se suuntasi hänen kiinnostuksensa yhä enemmän koirista jäniksiin tai oikeastaan vain Sotahevoseen. Se olikin ainoa suurapajan viidestä sadasta jäniksestä, joka oli saavuttanut kuuluisuutta. Moni oli päässyt tosin puiston päähän ja saanut koettaa uudestaan seuraavana päivänä, mutta ainoastaan Sotahevonen juoksi koko radan tekemättä yhtään syrjähyppyä. Kilpailut tapahtuivat kahdesti viikossa, ja joka kerralla neljä- tai viisikymmentä mustahäntää sai surmansa. Areena oli jo kuluttanut loppuun melkein kaikki apajan viisisataa jänistä.
Sotahevosen oli juostava joka päivä ja aina se pääsi satamaan. Mickey oli haltioissaan suosikkinsa lahjakkuudesta. Hän kerrassaan rakastui juoksijaansa ja jankutti kaikille, että koiralle oli vain kunniaksi hävitä sellaiselle mustahännälle kuin Sotahevonen.
Jänis pääsee harvoin edes radan päähän, mutta kun Sotahevonen onnistui siinä kuusi kertaa tekemättä ainoatakaan syrjähyppäystä, alkoivat sanomalehdet julkaista uutisia:
"Pikku Sotahevonen juoksi taas tänään radan päästä päähän.
Asiantuntijain mielestä se osoittaa koirien rappeutumista."
Kuudennen kerran jälkeen innostus valtasi kaikki jänisten hoitajat.
Mickey, joukon ylikomentaja, oli suorastaan hillitön ihailussaan.
— Olkaa nyt reilu ja laskekaa se irti, hän sanoi jänisten omistajalle. Siihen sillä on oikeus. Se on ansainnut vapautensa siinä missä joku amerikkalainenkin, hän lisäsi vedoten johtajan isänmaallisuuteen.
— Olkoon menneeksi, Mickey. Jos se selviää radasta kolmetoista kertaa, niin voit viedä sen takaisin sinne missä se on syntynytkin, vastasi johtaja.
— Hyvä niinkin, mutta eikös kymmenessä ole jo tarpeeksi?
— Ei käy. Sen on otettava vielä luulot niiltä uusilta koirilta jotka ovat tulossa.
— Sovittu, kolmetoista kertaa ja sitten se on vapaa.
Niihin aikoihin saapui uusi erä jäniksiä. Yksi niistä oli melkein samanvärinen kuin Pikku Sotahevonen, mutta ei läheskään yhtä nopea. Erehdysten välttämiseksi Mickey otti suosikkinsa kiinni, pani sen pehmustettuun lähetyslaatikkoon ja ryhtyi merkitsemään sen korvia junailijan reikäsaksilla. Sakset olivat terävät ja leikkasivat ohuesta korvalehdestä selvän tähden. Mickey tuumaili:
— Nyt saat tähden jokaisesta ajosta, jonka olet voittanut.
Hän leikkasi riviin kuusi tähteä. — Siinä ne nyt ovat, Sotahevonen. Olet takuulla vielä vapaa jänis, kun tähtiä on kolmetoista, niin kuin meidän lipussa oli silloin, kun päästiin vapaiksi.
Ennen kuin viikko oli päättynyt, Sotahevonen oli voittanut uudetkin vinttikoirat, ja sillä oli tähtiä niin paljon, että ne kiersivät koko oikean korvan ja osan vasentakin. Ja kun toinen viikko oli kulunut, kaikki kolmetoista juoksua oli juostu, ja Sotahevosella oli viisi tähteä vasemmassa ja seitsemän oikeassa korvassaan. Sanomalehdet saivat uutta kirjoitettavaa.
— Hurraa! huusi Mickey riemuissaan. — Nyt olet vapaa, Sotahevonen!
Kolmetoista on aina ollut onnenluku. Se ei ole vielä koskaan pettänyt.
9
— Kyllä, kyllä, minä myönnän, että lupasin, sanoi johtaja. — Mutta sen täytyy juosta vielä yhden kerran. Olen lyönyt sen puolesta vetoa uutta koiraa vastaan. Ei se siitä kärsi, kyllä se hyvin suoriutuu. Kuules nyt, Mickey, älä rupea hankalaksi. Vain yksi kilpailu nyt iltapäivällä. Koirat juoksevat kaksi ja kolme kertaa päivässä, miksei sitten jänis?
— Nepä eivät juoksekaan henkensä kaupalla.
— Joutavia.
Tarhaan oli tuotu paljon uusia jäniksiä, isoja ja pieniä, hiljaisia ja sotaisia. Kun Sotahevonen oli sinä aamuna syöksynyt satamaan, muuan iso ja pahansisuinen koiras oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja käynyt sen kimppuun.
Jonakin toisena hetkenä Sotahevonen olisi tömäyttänyt sitä päähän niin kuin kerran muuatta kissaa, ja suoriutunut siitä minuutissa, mutta nyt siihen kului monta minuuttia, ja sitä itseäänkin riepoteltiin pahanpäiväisesti, joten sillä oli sinä iltapäivänä vaivoinaan pari jäykistävää ruhjevammaa. Haavat eivät tosin olleet pahoja, mutta alensivat kuitenkin sen vauhtia.
Lähtö oli samanlainen kuin aikaisemmissa kilpailuissa. Sotahevonen mennä vilisti edellä matalana, korvat pystyssä ja viima viheltäen kolmessatoista tähdessään.
Minkie ja Fango, muuan uusi koira, loikkasivat innoissaan sen perään, ja lähettäjien ihmeeksi välimatka alkoi kaveta. Sotahevonen menetti etumatkaansa, ja juuri katsomon edessä vanha Minkie pakotti sen poikkeamaan syrjään. Koirankasvattajat hurrasivat, sillä kaikki tunsivat juoksijat. Viisikymmentä askelta kauempana Fangon onnistui saada se kääntymään, ja ajo suuntautui nyt takaisin lähtöpaikalle. Siellä seisoivat Slyman ja Mickey. Sotahevonen juoksi mutkitellen, vinttikoirat tekivät hyökkäyshyppyjä, mustahännän näytti olevan mahdotonta päästä pakoon. Juuri kun loppuisku näytti olevan lähellä, Sotahevonen oikaisi suoraan Mickeytä kohti ja oli samassa hänen sylissään hyvässä turvassa miehen torjuessa tuimilla potkuilla vimmastuneita koiria.
Tuskinpa Sotahevonen tunsi, että Mickey oli sen ystävä; se oli vain vaistomaisesti hakeutunut hädän hetkellä puolueettoman sivullisen, ehkäpä ystävänkin luo, ja sillä kertaa sattui niin onnellisesti, että hyppy osui oikeaan.
Penkeiltä puhkesi suosionosoituksia, kun Mickey riensi takaisin suosikkinsa kanssa. Mutta koiramiehet esittivät vastalauseita. Ajo ei ollut heidän mielestään rehellinen; he vaativat ratkaisua ja vetosivat johtajaan. Tämä oli lyönyt vetoa Sotahevosen puolesta Fangoa vastaan. Hän oli harmistunut ja määräsi uuden kilpailun.
Tunnin lepo, siinä kaikki mitä Mickey pystyi järjestämään Sotahevoselle. Sitten sen oli lähdettävä uudestaan matkaan Fango ja Minkie kintereillään. Se ei näyttänyt enää yhtä kankealta kuin edellisellä kerralla ja juoksi melkein entiseen tapaan. Mutta vähän matkan päässä katsomosta Fango käännytti sen, ja sitten Minkie teki saman tempun, niin että se poukkoili edestakaisin välttäen töin tuskin vihollisensa. Sitä kesti monta minuuttia.
Mickey huomasi, että Sotahevosen korvat alkoivat vaipua. Uusi koira hyppäsi. Mustahäntä joutui väistäessään melkein sen alle, mutta takana oli jo toinen koira vastassa. Nyt sen molemmat korvat vaipuivat pitkin selkää. Mutta koiratkin olivat lujilla. Niiden kieli roikkui suusta, kita ja kyljet olivat vaahdossa. Sotahevosen korvat nousivat taas pystyyn. Sen rohkeus näytti palaavan sitä mukaa kuin koirat lamaantuivat. Se syöksyi kohti satamaa, mutta suora hyökkäys soveltui mainiosti koirille: sadan askelen päässä se taas käännytettiin, ja sen täytyi uudestaan turvautua epätoivoiseen mutkittelemiseen. Koiramiehet pelkäsivät nyt eläintensä puolesta ja päästivät radalle kaksi verestä koiraa, jotka varmasti ratkaisisivat kilpailun. Mutta siihen ne eivät pystyneet.
Sotahevonen ponnisti kaikki voimansa. Se oli jättänyt ensimmäisen parin kauas jälkeensä ja oli jo melkein satamassa, kun toinen pari saavutti sen.
Nyt ei ollut muuta pelastusta kuin mutkittelu. Sotahevosen korvat laskeutuivat, sydän paukutti kylkiluita vastaan, mutta sisu sillä oli entisellään. Se syöksähteli villisti sinne ja tänne. Koirat tömähtelivät toistensa yli ja olivat vähän väliä saavuttamaisillaan sen. Toinen niistä onnistui jopa näykkäisemään poikki pitkän mustan hännänpään, mutta ei silti tavoittanut jänistä.
Sotahevonen ei kuitenkaan päässyt satamaan, onni oli sitä vastaan. Se ahdistettiin päin katsomoa, jossa tuhatkunta naista oli seuraamassa ajoa. Kilpailuaika oli lopussa. Jälkimmäinen koirapari oli näännyksissä, kun Mickey tulla porhalsi mielettömästi kiljuen. Hän sadatteli ja raivosi:
— Senkin kirotut hurtat! Saastaiset pedot ja pelkurit! Hän hyökkäsi vimmastuneena koirien kimppuun aikoen kurittaa niitä.
Virkailijat huusivat ja juoksivat hätiin ja raastoivat kentältä raivoavan Mickeyn, joka syyti miesten ja koirien niskaan kaikki solvaukset, mitä suinkin muisti tai keksi.
— Reilua peliä muka! Missä on teidän reilu pelinne, senkin valehtelijat, saastaiset petturit, verenhimoiset pelkurit!
Hänet oli raastettava väkisin areenalta. Viimeiseksi hän näki kentällä neljä vaahtoavaa koiraa, jotka hyppelivät vaivaisesti heikon ja uupuneen jäniksen perässä, sekä tuomarin, joka hevosensa selästä viittoili pyssymiehelle.
Portti rämähti kiinni Mickeyn perässä, ja samassa kuului kentältä laukaus, hurjaa meteliä, mieletöntä koirien ulvontaa, ja siitä hän päätteli, että Pikku Sotahevosen osaksi oli tullut neljäs vaihtoehto.
Koko elämänsä Mickey oli ollut koirien ystävä, mutta hänen käsityksensä rehellisestä pelistä oli nyt saanut pahan kolauksen. Häntä ei laskettu kentälle, eikä hän niiltä sijoiltaan edes pystynyt näkemään sinne. Hän juoksi satamaan katsomaan ja tuli sinne samanaikaisesti kuin Pikku Sotahevonen nilkuttavana ja korvat raukeasti lerpallaan. Hän arvasi heti, että pyssymies oli ampunut ohi tai osunut väärään juoksijaan. Katsomon eteen näytti kertyneenkin paljon väkeä seuraamaan, kuinka kaksi miestä kantoi haavoittunutta vinttikoiraa, toista joka läähätti maassa, hoiti parhaillaan eläinlääkäri.
Mickey vilkaisi ympärilleen, sai käteensä pienen jänislaatikon, asetti sen yhteen sataman nurkkaukseen, ajoi uupuneen mustahäntäpoloisen varovasti siihen, sulki kannen, kiipesi sitten kenenkään huomaamatta aidan yli ja pötki tiehensä.
Siitä ei ollut enää vahinkoa, sillä hän olisi joka tapauksessa menettänyt paikkansa. Hän lähti vaeltamaan poispäin. Lähimmällä asemalla hän nousi junaan, matkusti sillä muutaman tunnin ja saapui jänisten kotiseudulle. Aurinko oli jo aikoja sitten laskenut, ja yön tähdet kattoivat preerian, kun Mickey Doo avasi laatikkonsa maatalojen, osagiaitojen ja alfalfa-maiden keskellä ja laski hellävaroen Sotahevosen vapaaksi.
Hän naurahti samalla itsekseen ja sanoi: — Totisesti, vanha Irlanti on taas ylpeä, kun saa laskea kolmetoista tähteä vapauteen.
Hetken aikaa Sotahevonen katseli ympärilleen epäröiden, loikkasi sitten kolme tai neljä pitkää hyppyä ja vielä yhden tiedusteluhypyn nähdäkseen joka suunnalle. Sitten se paljasti kirkkaat mustavalkoiset värinsä, nosti pystyyn kunniamerkein koristetut korvansa ja loikkasi vaivoin saavuttamaansa vapauteen jäntevämmin kuin koskaan ennen ja häipyi synnyintasankonsa yöhön.
Se on nähty sen jälkeen monta kertaa Kaskadossa, ja siellä on järjestetty vielä useita jänisten ajometsästyksiä, mutta se näyttää nykyään osaavan aina pujahtaa pakoon. Niiden tuhansien jänisten joukossa, jotka on piiritetty ja ajettu tarhaan, ei ole sen jälkeen enää nähty Pikku Sotahevosen tähtilippukorvia.
SNAP
Kertomus bullterrieristä
1
Pyhäinmiesten päivän illanhämyssä näin sen ensi kerran. Varhain aamulla olin saanut opiskelutoveriltani Jackilta seuraavan sähkösanoman:
"Ettemme unohtaisi toisiamme, lähetän sinulle erinomaisen pennun. Ole sille kohtelias; se on viisainta."
Olisi ollut Jackin tapaista lähettää helvetinkone taikka ilmielävä haisunäätä ja sanoa sitä pennuksi. Odotin siksi uteliaana lähetystä. Kun se tuli, huomasin että sen kylkeen oli tekstattu "Vaarallinen", ja jos laatikkoa vähänkin kosketti, kuului sisältä terävää murinaa. Kurkistaessani rautalankaristikosta näin, ettei se ollut tiikerinpentu, vaan pieni valkoinen bullterrieri. Se koetti puraista minua tai ketä tai mitä tahansa, joka liian äkkinäisesti tai epäkunnioittavasti lähestyi sitä, ja se murisi äkäisesti vähän päästä.
Koirilla on kahdenlaista murinaa: toinen kumpuaa syvältä rinnasta ja on kohtelias varoitus; toinen ääni tulee suusta ja on paljon korkeampi — viimeinen sana ennen hyökkäykseen ryhtymistä.
Terrierin ärhentely oli tätä jälkimmäistä lajia. Olin koiramies ja luulin tuntevani koirat perinpohjin. Lähetin pois kantajan, otin esiin yleisaseeni, joka oli samalla linkkuveitsi, hammaspuikko, vasara, kirves ja hiilikauha — se oli liikkeemme erikoisuus — ja kohotin rautalankaverkkoa. Ja minäkö muka tunsin koirat! Se pikku riiviö murisi vimmatusti joka kerta kun kopautin aseella, ja kun käänsin laatikon kyljelleen, se hyökkäsi oikopäätä kimppuuni. Ellei sen jalka olisi takertunut verkon silmään, se olisi voinut purra minua pahastikin sääreen, sillä se ilmeisesti paneutui kaikkeen työhön koko sydämellään. Mutta minä hyppäsin pöydälle karkuun ja koetin puhua sille järkeä.
Olen aina uskonut puheen vaikuttavan eläimiin. Luulen niiden käsittävän ainakin jonkin verran mistä on kysymys, vaikkeivät sanoja ymmärräkään. Mutta tämä koira piti minua ilmeisesti vain teeskentelijänä ja halveksi kaikkia yrityksiäni. Ensiksi se asettui pöydän alle ja vahti tarkkaan, yrittäisikö jostain päin sääri laskeutua maahan. Olin varma, että olisin voinut hallita koiraa katseellani, mutta nyt en pystynyt siihen sijaintini tai oikeammin koiran sijainnin vuoksi. Olin siis jäänyt vangiksi.
Olen aina pitänyt itseäni kylmäverisenä ihmisenä; itse asia olen rautatavaraliikkeen edustaja, eikä meitä kylmäverisyydessä voita muut paitsi ehkä ne nokkavat herrasmiehet, jotka myyvät vanhoja vaatteita. Niinpä sytytin sikarin istuessani siinä pöydällä jalat ristissä niin kuin räätäli, sillä aikaa kun tuo pikku tyranni sen alla vahti sääriäni. Otin esiin sähkösanoman ja luin: "Erinomainen pentu. Ole sille kohtelias; se on viisainta." Luulen kuitenkin, että kylmäverisyyteni pikemminkin kuin kohteliaisuuteni aiheutti sen, että murina lakkasi puolen tunnin kuluttua.
Tunnin päästä se ei enää iskenyt kiinni sanomalehteen, jota työnsin varovasti reunan yli tunnustellakseni sen mielialaa. Luultavasti sen mielestä alkoi haihtua raivo, jota se oli tuntenut äskeistä vankilaansa kohtaan. Niinpä se kolmatta sikaria sytyttäessäni asteli valkean ääreen ja kävi siihen maata unohtamatta silti minua — en tosiaankaan voinut syyttää sitä välinpitämättömyydestä. Se katsoi minuun toisella silmällään ja minä molemmilla sen töpöhäntää. Jos se olisi kerrankin heilahtanut, olisin tiennyt voittaneeni, mutta se ei liikahtanut. Sain kirjan käteeni ja pysyttelin pöydällä, kunnes sääreni olivat kankeat ja tuli palanut melkein loppuun. Kymmenen aikaan illalla huone alkoi jäähtyä, ja puolta tuntia myöhemmin valkea sammui.
Pyhäinmiesten päivän lahjani nousi ylös, haukotteli, oikoi itseään ja käveli sitten vuoteeni alle, josta se löysi turkismaton. Astuin hiljaa pöydältä lipaston luo ja siitä uunin editse vuoteeni kohdalle, riisuin nopeasti päältäni ja sukelsin peiton alle mestarini ilmaisematta vastalausetta.
En ollut vielä nukahtanut, kun kuulin hiljaista rapinaa ja tunsin jotain tupsahtavan vuoteeseeni ja sitten jaloilleni ja säärilleni; Snapilla oli kai ollut vuoteen alla kylmä ja se oli päättänyt hakea parasta, mitä talo saattoi tarjota.
Se käpristyi jalkojeni päälle sillä tavoin, että minun oli epämukava olla. Yritin muuttaa asentoani, mutta jos vähänkin liikutin varvastani, se iski siihen kiinni niin ärhäkästi, että vain paksut villaiset vuodevaatteet pelastivat minut elinkautisesta raajarikkoisuudesta.
Liikuttelin jalkojani tunnin verran — hiuskarvan kerrallaan — ennen kuin sain ne sellaiseen asentoon, että saatoin nukkua. Mutta heräsin monta kertaa yön kuluessa vihaiseen murahdukseen. Olin kai uskaltanut liikauttaa varvastani luvattomasti, vaikka yhden kerran se luullakseni murisi vain sen takia, että kuorsasin.
Aamulla olin aikeissa nousta ylös ennen kuin Snap. Se sai näet nimekseen Snap. Toisille koirille on vaikea keksiä nimeä, toisten takia ei tarvitse lainkaan nähdä sitä vaivaa, koska ne ristivät itse itsensä.
Olin valmis nousemaan jo seitsemältä, mutta Snap vasta kahdeksalta, ja kahdeksalta siis noustiin. Sillä ei ollut mitään miestä vastaan, joka sytytti tulen. Minun ei edes tarvinnut nousta pöydälle pukeutumaan. Lähtiessäni huoneesta aamiaiselle huomautin:
— Snap, ystäväni, jotkut isännät saisivat sinuun piiskalla toisenlaisia tapoja, mutta minä luulen tietäväni paremman keinon. Lääkärit suosittelevat nykyisin nälkäkuuria. Koetetaanpas sitä.
Vaikka tuntuukin kenties julmalta, jätin sen koko päiväksi ruoatta. Tosin jouduin maalauttamaan oven siltä kohdalta, jota se oli raapinut, mutta illalla se suostui nöyrästi ottamaan vähän ruokaa.
Viikon kuluttua olimme hyvät ystävät. Kun se nyt makasi vuoteessani, se salli minun liikuttaa jalkojani iskemättä niihin tosissaan hampaitaan. Nälkäkuuri oli tehnyt ihmeitä: kolmen kuukauden kuluttua olimme sanalla sanoen mies ja koira. Snap todisti sähkösanoman lähettäjän olleen oikeassa.
Se ei tuntenut lainkaan pelkoa. Kun pieni koira tuli sen lähelle, se ei suonut sille vähintäkään huomiota. Tavatessaan keskikokoisen koiran, se nosti töpöhäntänsä pystyyn, käveli sen ympäri, raapi halveksivasti takajaloillaan maata ja katseli taivaalle tai etäisyyteen, mutta ei erehdyksessäkään vastaantulijaan, ja ilmaisi vain toistuvilla murahduksillaan huomanneensa sen. Ellei toinen lähtenyt heti liikkeelle, alkoi taistelu, joka karkotti vieraan hyvin nopeasti. Toisinaan Snapkin sai selkäänsä, mutta eivät edes ikävät kokemukset pystyneet istuttamaan siihen varovaisuutta.
Ajellessamme kerran vaunuilla koiranäyttelyn aikoihin sattui Snap huomaamaan elefanttimaisen bernhardilaiskoiran, joka oli ulkoilemassa. Sen iso koko sytytti pennun pikku rinnassa sellaisen innostuksen, että se loikkasi vaunujen ikkunasta hieromaan tappelua ja taittoi säärensä.
Pennun syntymälahjoista puuttui kai kokonaan pelko, mutta pippuria se oli sen sijaan saanut ylimääräisen annoksen. Se erosi kaikista tapaamistani koirista. Se ei esimerkiksi juossut tiehensä, jos joku poika yritti heittää sitä kivellä, vaan ryntäsi pojan perään, ja jos rikos uusiutui, Snap otti oikeuden omiin käsiinsä. Senpä vuoksi kaikki kunnioittivatkin sitä.
Ainoastaan minä ja toimiston ovenvartija ymmärsimme sen ansiot, ja vain meillä oli kunnia olla sen henkilökohtaisia ystäviä. Arvostin sen ystävyyttä kuukausi kuukaudelta yhä enemmän, ja juhannuksen aikaan eivät edes Carnegien, Vanderbiltin ja Astorin rahat yhteensä olisi riittäneet ostamaan neljännesosaakaan pienestä Snap-koirastani.
2
Vaikka en ollutkaan varsinainen kauppaedustaja, lähetettiin minut kuitenkin syksyllä matkalle, jolloin Snap ja taloudenhoitajani jäivät kaksistaan kotiin. Siitä oli hyvin onnettomat seuraukset, sillä Snapissa se synnytti ylenkatsetta ja taloudenhoitajassani pelkoa sekä kummassakin vihaa toisiaan kohtaan.
Möin kosolti piikkilankaa pohjoispuolen valtioihin. Kirjeet lähetettiin minulle kerran viikossa, ja taloudenhoitajaltani sain useita valituksia Snapista.
Saavuttuani Mendozaan, Pohjois-Dakotaan, tapasin siellä erinomaiset rautalankamarkkinat. Asioin etupäässä suurten liikkeiden kanssa, mutta kävin myös karjatiloilla tiedustelemassa omistajien mielipidettä eri malleista. Näillä matkoilla tapasin Penroofin veljesten lehmäpaimenet.
Nykyisin ei tarvitse oleskella kauankaan karjankasvattajien parissa kuulematta ehtimiseen tuhoista, joita pettämättömän ovelat sudet aiheuttavat. Ne ajat ovat menneet, jolloin niitä voitiin myrkyttää joukoittain. Ne tekivät nykyisin karjatilojen tuloihin suuren loven.
Penroofin veljekset olivat useimpien vireiden lehmänkasvattajien tapaan luopuneet pyydystämästä susia myrkyillä ja raudoilla ja yrittivät ajaa niitä erirotuisilla koirilla saadakseen vähän huviakin tästä vitsauksensa hävittämisestä joka oli käynyt välttämättömäksi.
Kettukoirat eivät menestyneet, koska olivat liian arkoja tappelemaan. Isot dogit olivat taas liian kömpelöitä, eivätkä vinttikoirat pystyneet ajamaan riistaa näkemättä sitä. Jokaisella rodulla oli jokin auttamaton vika. Lehmäpaimenet arvelivat kuitenkin, että sekaparvi saattaisi onnistua ajossa.
Kun sitten eräänä päivänä sain kutsun osallistua mendozalaisten sudenajoon, minua huvitti tavattomasti juuri koiraparven kirjavuus. Joukossa oli useita sekarotuisia, mutta joitakuita erinomaisen jalojakin yksilöitä, varsinkin muutamat venäläiset susikoirat olivat varmaan maksaneet paljon rahaa.
Hilton Penroof, vanhin veljeksistä, joka toimi "jahtimestarina", oli tavattoman ylpeä niistä, koska hän odotti suurta menestystä.
— Vinttikoirat ovat liian arkanahkaisia tappelemaan sutta vastaan, tanskandogit taas liian hitaita, mutta kun venäläiset ryhtyvät puuhaan, niin kyllä karvat pöllyävät.
Vinttikoirat oli siis tarkoitettu takaa-ajajiksi, tanskalaiset selustaturvaksi ja venäläiset varsinaisiksi taistelijoiksi. Mukana oli vielä pari, kolme kettukoiraa, joiden piti tarkkavainuisina löytää jäljet, mikäli riista häviäisi näkyvistä.
Oli kaunis näky, kun sinä lokakuun päivänä lähdimme ratsastamaan Pahanmaan laakioille. Ilma oli kirpeän raikas, ja vaikka olikin myöhä vuodenaika, maa ei ollut vielä jäätynyt eikä lumen peitossa. Hevoset olivat virkkuja ja näyttivät kerran tai pari minulle, kuinka cowboyn ratsu yrittää vapautua ajajastaan.
Koirat olivat hyvässä ajovireessä, ja saimme tasangolla liikkeelle pari harmaata pilkkua, joita Hilton väitti susiksi tai kojooteiksi. Koirat seurasivat jälkiä äänekkäästi haukkuen, mutta illalla vain haava erään vinttikoiran lavassa osoitti niiden olleen sudenajossa.
— Kuule, Hilt, noista sinun ihmeellisistä vinttikoiristasi ei näytä olevan mihinkään, sanoi nuorempi veli Garvin. Mutta tuon pienen mustan dogin puolesta uskaltaisin lyödä vetoa vaikka koko joukkoa vastaan, niin sekarotuinen kuin se onkin.
— En käsitä mistä kenkä nyt puristaa, murahti Hilton. — Vinttikoirien kynsistä ei pitäisi päästä pakoon ainoankaan kojootin, saatikka sitten suden. Ja nuo kettukoirat seuraavat vaikka kolmen päivän vanhoja jälkiä. Tanskandogit taas päihittävät vaikka harmaakarhun.
— Osaavathan ne ehkä juosta ja vainuta jälkiä ja päihittää harmaakarhun, myönsi isä, mutta totuus on, etteivät ne halua käydä suden kimppuun. Koko kirottu koiralauma pelkää, ja noissa elukoissa on raha ihan hukkaan heitettyä.
Miesten nuristessa minä ratsastin tieheni ja jätin heidät.
Ajon epäonnistumiseen näytti olevan vain yksi selitys. Koirat kyllä olivat nopeita ja voimakkaita, mutta ne ilmeisesti pelkäsivät sutta eivätkä uskaltaneet käydä sen kimppuun, ja sen takia se joka kerta pääsi pakoon. Ajatukseni kiisivät pelottomaan pikku koiraani, joka viime vuoden oli ollut petitoverinani. Kuinka toivoinkaan, että se olisi ollut täällä. Nuo kömpelöt koirajättiläiset olisivat silloin saaneet johtajan, jonka rohkeus ei olisi pettänyt koetuksen hetkellä.
Seuraavassa pysähdyspaikassani Barokassa sain tukun sanomalehtiä ja kaksi kirjettä taloudenhoitajaltani. Ensimmäisessä hän kertoi että "se petomainen koira mellastaa huoneessani aivan häpeämättömästi", ja toisessa vielä hätääntyneemmässä hän vaati, että se oli heti toimitettava pois.
— Voisinhan tosiaan pyytää lähettämään sen junalla Mendozaan, ajattelin. Sehän on vain kahdenkymmenen tunnin matka. He näkisivät sen varmaan mielellään. Paluumatkalla voin poiketa hakemaan sen.
Tapaamisemme ei poikennut ensimmäisestä niin paljon kuin olisi luullut. Snap hyppeli minua vastaan, oli vimmatusti purevinaan ja murisi silloin tällöin, mutta se oli syvää rintamurinaa, ja hännäntöpö heilui kovasti.
Penroofit olivat olleet monessa sudenajossa viime käyntini jälkeen ja olivat hyvin harmistuneita, kun huono onni jatkuvasti oli vainonnut heitä. Koirat löysivät kyllä suden melkein aina, kun oli lähdetty liikkeelle, mutta ne eivät saaneet sitä hengiltä, eivätkä miehet päässeet koskaan loppuvaiheessa niin lähelle, että olisivat keksineet syyn siihen.
Ukko Penroof päätteli, ettei "koko kehnossa joukossa ollut ainoatakaan, jolla olisi ollut edes jäniksen sisua."
Olimme seuraavana aamuna liikkeellä jo päivän koittaessa — samanlainen jono oivallisia hevosia ja mainioita ratsastajia, isoja, sinisiä, keltaisia ja täplikkäitä koiria, kuten edelliselläkin kerralla, mutta yksi lisä oli sentään joukossa: pieni valkoinen koira, joka pysytteli aivan vieressäni. Ja kaikki koirat jopa hevosetkin, jotta tulivat liian lähelle, saivat yllätyksekseen maistaa sen hampaita. Koko maassa ei kai ollut miestä, hevosta tai koiraa, jonka kanssa se ei olisi riidellyt, lukuun ottamatta sitä bullterrieriä, jonka Mendozan hotellinpitäjä omisti. Se oli ainoa, joka oli vielä sitäkin pienempi, ja ne näyttivät olevan oikein hyviä ystäviä.
En milloinkaan unohda senkertaisia metsästysmaisemia. Olimme juuri yhdellä noista tasalakisista vuorista, joilta avautuu silmien eteen kokonainen kuningaskunta, kun Hilton, joka oli tutkinut aavaa maisemaa kaukoputkellaan, huudahti:
— Nyt keksin sen. Tuolla se menee kohti Kalliopuroa. Ettei vain olisi kojootti.
Vinttikoirat olisi nyt ensimmäiseksi saatava näkemään saalis. Se ei ole suinkaan helppoa, sillä ne eivät osaa käyttää kaukoputkea, ja maa kasvoi marunapensaikkoa, joka oli korkeampaa kuin koirat.
Mutta Hilton kehotti: "Hyppää, Dander" ja kurkottui satulastaan ojentaen samalla jalkansa eteenpäin. Dander hyppäsi ketterästi sille ja samantien satulaan ja yritti säilytellä tasapainoaan hevosen selässä. Hilton osoitti sormellaan.
— Tuolla se on, Dander, hae, hae! Katsos, tuolla alhaalla.
Koira katsoi kiinteästi siihen suuntaan, jonne isäntä osoitti, näytti keksivän saaliin, hyppäsi maahan ulvaisten ja ryntäsi matkaan. Muut koirat seurasivat sitä yhä pitemmäksi venyvänä jonona, ja me ratsastimme perässä niin nopeasti kuin pääsimme. Menetimme kuitenkin paljon aikaa, sillä maa oli täynnä kuruja ja mäyrän koloja. Olisi ollut uhkapeliä ratsastaa täyttä laukkaa tässä marunan peittämässä louhikossa.
Jäimme kaikki jälkeen ja minä tietysti hännänhuipuksi, koska olin vähiten tottunut satulaan. Näimme montakin kertaa vilaukselta koirat, jotka välillä kiitivät tasangolla, välillä katosivat rotkopaikkoihin tai kuruihin noustakseen taas toisella puolella näkyviin. Dander-niminen vinttikoira oli tunnustettu johtaja, ja eräälle harjanteelle noustessamme näimme äkkiä koko ajon — täyttä laukkaa kiitävän kojootin ja koirat neljäsataa metriä jäljempänä, mutta välimatkaa kiristäen. Kun näimme ne uudestaan, makasi kojootti kuolleena ja koirat istuivat läähättäen sen ympärillä kahta kettukoiraa ja Snapia lukuun ottamatta.
— Eivät ennättäneet tappeluun, huomautti Hilton vilkaisten viimeiseksi jääneisiin kettukoiriin. Sitten hän ylpeänä hyväili Danderia. — Näettekös nyt, en sittenkään tarvinnut penikkaanne.
— Kymmenen isoa koiraa ei tarvitse paljonkaan sisua pikkuisen kojootin nujertamiseen, huomautti isä ivallisesti. — Odotahan kun päästään harmaan jäljille.
Seuraavana päivänä olimme taas liikkeellä, halusin kerrankin nähdä loppuottelun.
Eräältä laakiolta näimme harmaan pilkun. Liikkuva valkoinen pilkku on antilooppi, keltainen kettu ja harmaa pilkku joko susi tai kojootti — hännästä näkee kumpi näistä. Jos kiikari näyttää, että häntä riippuu, silloin kysymyksessä on kojootti, pystyssä oleva häntä sen sijaan kuuluu vihatulle sudelle.
Danderille näytettiin taas saalis ja se johti entiseen tapaan kirjavaa laumaansa, johon kuului vinttikoiria, susikoiria, kettukoiria, tanskandogeja, bullterrieri ja hevosmiehiä. Näimme ajon vilaukselta. Susi se varmasti oli, joka pakeni koirien edellä. Minusta kuitenkin tuntui, etteivät ensimmäiset koirat juosseet nyt yhtä nopeasti kuin kojootin perässä. Mutta kukaan ei saanut tietää, miten ajo oikein päättyi. Koirat palasivat luoksemme yksitellen, emmekä sen koommin nähneet sutta.
Ajomiehet eivät nyt säästäneet ivallisia huomautuksia ja moitteita.
— Pihkana vieköön mokomat tutisijat, tuhahti isä harmistuneena. — Kyllä ne seurata osaavat, mutta kun susi kääntyy päin, niin nämä sen kun pää viidentenä jalkana kotiinpäin.
— Entä missä on se voittamaton, peloton ja ihmeellinen sisupussi? kysyi Hilton pilkallisesti.
—- En tiedä, vastasin. — Tekisi mieleni väittää, ettei se ole vielä nähnytkään sutta. Mutta lyön vetoa, että jos Snap sen kerran näkee, niin ajo päättyy vain kuolemaan tai kunniaan.
Seuraavana yönä sudet repivät monta lehmää aivan karjakartanon lähellä, ja se kiihotti meidät lähtemään uudelleen ajoon.
Se alkoi melkein samoin kuin edellinenkin. Myöhään iltapäivällä keksimme vajaan kilometrin päässä harmaan otuksen, jolla oli häntä pystyssä. Hilton kutsui Danderin satulaan. Minä otin opin onkeeni ja kutsuin Snapin omaan satulaani. Sen sääret olivat niin lyhyet, että sen täytyi hypätä monta kertaa ennen kuin siitä tuli mitään, mutta lopulta se kipusi ylös käyttäen jalkaani hyväkseen. Minä sain hokea "hae, hae" jonkin aikaa ennen kuin se keksi riistan, mutta sitten se lähti vinttikoirien perään sellaisella tarmolla, että se lupasi hyvää.
Ajo ei tällä kertaa suuntautunut jokivarren pensasryteikköihin, vaan korkealle laakiolle, syy siihen selvisi myöhemmin. Olimme nousseet yhdessä laakiolle ja sieltä näimme kuinka Dander parhaillaan oli suden kintereillä ja puraisi sitä kinttuun. Susi kääntyi tappelemaan, näimme eläimet selvästi. Koirat saapuivat paikalle joko kaksittain tai kolme kerrallaan ja alkoivat piirissä haukkua sutta, viimeisenä hyökkäsi esiin pieni valkoinen Snap. Se ei hukannut aikaa haukkumiseen, vaan hyökkäsi suoraa päätä suden kurkkuun, mutta ei tavoittanut sitä, sen sijaan se näytti saavan otteen kuonosta. Nyt ne kymmenen isoakin koiraa kävivät kiinni, ja parin minuutin kuluttua susi oli hengettömänä.
Olimme ratsastaneet rivakasti nähdäksemme loppunäytelmän, ja vaikka välimatkaa olikin vielä melkoisesti, näimme ainakin sen, että Snap oli pitänyt sähkösanomassa esitetyn lupauksen, samoin kuin senkin, mitä minä olin puhunut sen puolesta.
Nyt oli minun vuoroni kehaista, enkä jättänyt tilaisuutta käyttämättä.
Snap oli näyttänyt niille miten sitä pitää, ja viimeinkin olivat
Mendozan koirat saaneet kaadetuksi suden ilman miesten apua.
Kaksi seikkaa vähensi jonkin verran voitonriemua: ensinnäkin susi oli nuori, tuskin muuta kuin penikka — sen vuoksi se oli valinnut maastonkin niin tyhmästi; toiseksi Snap oli haavoittunut, susi oli näet purrut sitä pahasti lapaan.
Ratsastaessamme ylpeänä saattona kotiin päin huomasin sen ontuvan vähän.
—- Tänne, Snap. Se yritti kerran tai pari hypätä satulaan, mutta ei onnistunut. — Hei, Hilton, nostakaa se tänne minulle.
— Kiitoksia paljon. Saatte kyllä itse hoitaa kalkkarokäärmeenne, hän vastasi, sillä kaikki jo tiesivät, ettei ollut turvallista koskea siihen.
— Hei, Snap, iske kiinni, sanoin ja ojensin sille ratsastuspiiskani.
Se pureutui siihen, ja niin nostin sen satulani eteen ja vein kotiin.
Hoidin sitä kuin pientä lasta. Se oli näille karjaihmisille näyttänyt miten täytetään ajokoiralauman heikko kohta. Kettukoirat olkoot vain erinomaisia, vinttikoirat nopeita ja venäläiset ja tanskalaiset hyviä tappelijoita, mutta niistä ei ole mihinkään, elleivät ne omista samanlaista sisua kuin bullterrierit.
Karjamiehet oppivat sinä päivänä, kuinka susia on ajettava. Sen toteatte, jos joskus satutte käymään Mendozassa, sillä nyt siellä on jokaisessa hyvässä ajokoiralaumassa yksi bullterrieri, mieluimmin vielä jokin Snapin ja sen hotellinpitäjän koiran jälkeläisistä.
3
Seuraava päivä oli Pyhäinmiesten päivä, Snapin saapumisen vuosipäivä. Ilma oli selkeä, kirkas eikä liiaksi kylmä, maassakaan ei ollut lunta. Miehillä oli tapana viettää päivää metsästelemällä, ja tietysti ensimmäisellä sijalla olivat sudet. Kaikkien pettymykseksi Snap oli haavansa takia huonossa kunnossa. Se makasi tapansa mukaan jalkojeni juuressa, johon jäi verinen tahra sen haavasta. Siitä ei ollut taistelijaksi, mutta koska meidän piti jatkaa susijahtia, se houkuteltiin erääseen ulkorakennukseen ja teljettiin sinne. Sitten lähdimme matkaan, mutta minua ahdisti koko ajan epäonnistumisen tunne. Minä tiesin, ettei ajosta tulisi mitään ilman minun koiraani, mutta silti en aavistanut kuinka hullusti se lopulta päättyisi.
Samoilimme parhaillaan Kaalopuron laakealakisilla vuorilla, kun marunapöheikön läpi poukkoili valkoinen pallo ja Snap ilmestyi hetken päästä hevoseni viereen muristen ja hännäntypykkäänsä viuhtoen. En voinut lähettää sitä takaisin, koska se ei ottanut kuuleviin korviinsa sellaista käskyä — ei edes minulta.
Sen haava näytti pahalta, joten kutsuin sitä, ojensin sille ratsupiiskani ja sain sen hyppäämään satulaan.
— Kas niin, tuumin, siinä olet nyt hyvässä turvassa, kunnes pääsemme kotiin.
Niin tosiaan ajattelin, mutta en ottanut huomioon mitä Snap ajatteli. Hiltonin huuto "huhuu" ilmaisi, että hän oli nähnyt suden. Dander ja sen kilpaveikko Riley juoksivat molemmat tähystyspaikalle sillä seurauksella, että törmäsivät toisiinsa ja lennähtivät marunan keskelle selälleen.
Mutta Snap oli katsonut tarkkaan ja nähnyt suden, vieläpä melko lähellä, ja ennen kuin oikein tajusinkaan, se hyppäsi satulasta ja loikki ristiin rastiin marunain ylitse ja alitse kohti vihollista ja johti jonkin aikaa koko koiralaumaa. Ei tietenkään kauan, sillä isot vinttikoirat keksivät pian liikkuvan pilkun, ja lauma venyi tavanomaiseksi jonoksi ja ryntäsi tasangolle. Ajo näytti alkavan lupaavasti, sillä sudella oli vain vajaan kilometrin etumatka. Koirat olivat innoissaan.
— Ne ovat kääntyneet Harmaakarhun rotkoon, huusi Garvin. — Tätä tietä pääsemme niiden edelle.
Käännyimme ja ratsastimme Hulmerin kukkulan pohjoisrinteen ympäri, mitä vastoin ajo näytti kiertävän etelärinteen.
Ajoimme laukkaa Setririnteelle ja olimme juuri tulossa toista puolta alaspäin, kun Hilton huusi:
— Peijakas, sehän on tuossa!
Hän hyppäsi satulasta, heitti ohjakset ja juoksi eteenpäin. Minä tein samoin. Suuri harmaa susi hoippuroi aukean poikki meitä kohti. Sen pää roikkui matalalla, samoin häntä, ja viidenkymmenen askelen päässä seurasi Dander kiitäen kuin haukka, ja se eteni kaksi kertaa nopeammin kuin susi. Hetken kuluttua koira oli sen rinnalla ja puraisi, mutta hypähti taaksepäin, kun susi kääntyi sitä kohti. Ne olivat nyt aivan alapuolellamme, tuskin viidenkymmenen askelen päässä. Garvin veti esiin revolverinsa, mutta kohtalokkaalla hetkellä Hilton pidätti häntä:
— Älä vielä, katsotaan miten siinä käy.
Muutaman sekunnin päästä seuraava vinttikoira saapui ja sitten loput nopeusjärjestyksessä. Jokainen oli tullessaan täynnä tappelunhalua ja vimmaa ja valmis oikopäätä käymään suden kimppuun ja repimään sen kappaleiksi, mutta vuoron perään ne vetäytyivät syrjään ja hyppivät ja haukkuivat turvallisen matkan päästä. Muutaman hetken kuluttua tulivat kookkaat kauniit venäläiset koirat. Epäilemättä niillä etäällä ollessaan oli ollut vakaa aikomus hyökätä suoraa päätä vanhan suden kimppuun, mutta sen peloton ryhti, jäntevä rinta ja kuolemaa uhoavat leuat herättivät niissä niin suurta pelkoa jo ennen kuin ne olivat sen lähelläkään, että nekin liittyivät piiriin, jonka keskellä peloton rosvo kääntyi puoleen ja toiseen valmiina käymään joko yksityisen hyökkääjän tai koko joukon kimppuun.
Nyt saapuivat vantterat tanskandogit, joista jokainen oli yhtä painava kuin susikin. Kuulin niiden raskaan hengityksen kiristyvän uhkaavaksi murinaksi, kun ne syöksyivät kiihkoissaan eteenpäin repiäkseen suden kappaleiksi. Mutta kun ne näkivät voimakasleukaisen, julman ja pelottavan vihollisensa uupumattomana ja valmiina tappelemaan viimeiseen hengenvetoon asti, vihollisen, joka ei varmastikaan kuolisi yksin, äkillinen kainous lamautti nuo kolme isoa tanskalaista, kuten se oli lamaannuttanut toisetkin. Mutta kuulin äänestä, ettei niiden rohkeus ollut lannistunut: "Täytyy ensin vetää henkeä, eihän tässä nyt sutta pelätä, ei toki." Ne tiesivät varsin hyvin, että jompikumpi taistelijoista haavoittuisi, mutta vähät siitä, oli vain haukuttava vielä kovemmin, jotta into kasvaisi.
Kymmenen ison koiran hyppiessä äänettömän, vastarintaan asettuneen suden ympärillä kahisivat vastakkaisella puolella marunat, ja äkkiä niistä ponnahti esiin lumivalkea kumipallo, joka kasvoi pieneksi bullterrieriksi. Sieltä tuli Snap lauman vihonviimeisimpänä ja niin ankarasti läähättäen, että henki oli juuttua sen kurkkuun. Se tuli aukion poikki ja liittyi heti piiriin, joka oli kerääntynyt pelätyn karjantappajan ympärille. Epäröikö se? Ei hetkeäkään. Se juoksi ulvovan koiramuurin läpi kohti paikkakunnan pelättyä tyrannia ja kävi suoraan sen kurkkuun. Harmaa susi iski sitä kahdellakymmenellä käyräsapelillaan. Mutta pikkuinen tuskin väisti, se hyökkäsi oitis uudestaan. En oikein tiedä mitä sitten tapahtui. Näin vain temmeltävän koiralauman. Olin keksivinäni pienen valkoisen Snapin riippumassa suden kuonossa. Koirat hyppivät yhtenä mylläkkänä, emmekä voineet niitä auttaa mitenkään. Mutta eivät ne meitä tarvinneetkaan. Niillä oli johtaja, jonka rohkeus ei pettänyt tuokioksikaan. Kun kamppailu hetken päästä oli ohi, makasi maassa oikea jättiläissusi ja sen kuonossa riippui pieni valkoinen koira.
Olimme seisoneet vajaan viidenkymmenen metrin päässä valmiina auttamaan, mutta liian myöhään saimme siihen tilaisuuden. Susi oli kuollut, ja minä kutsuin Snapia, mutta se ei liikahtanut. Kumarruin sen yli.
— Hei, Snap, selvä on, olet tappanut sen.
Mutta koira oli aivan hiljaa, ja nyt näin sen ruumiissa kaksi syvää haavaa. Koetin nostaa sitä.
— Päästä irti, kelpo hurtta, kaikki on nyt ohi.
Se murisi heikosti ja päästi viimein suden. Jämerät karjamiehet polvistuivat sen ympärille. Vanhan Penroofin ääni värisi, kun hän mutisi:
—- Olisin antanut vaikka kaksikymmentä sonnia, kunhan se vain olisi jäänyt henkiin.
Nostin sen syliini, kutsuin sitä, silittelin sen päätä. Se ärähti hiukan jäähyväisiksi ja nuolaisi kättäni. Se olikin sen viimeinen ärähdys.
Se oli murheellinen kotiinpaluu. Meillä oli kyllä valtava sudennahka, mutta voitonriemusta ei merkkiäkään. Hautasimme pelottoman sankarin kukkulalle karjakartanon taakse. Penroofin kuultiin silloin mutisevan:
— Oli sillä totisesti sisua! Kirkasta rohkeutta! Ei käy karjanpitokaan ilman sisua.