WINNIPEGIN SUSI
1
Kohtasin Winnipegin suden ensimmäisen kerran vuonna 1882 suuren lumimyrskyn aikoihin. Maaliskuun keskivaiheilla lähdin kulkemaan St. Paulista Winnipegiin varmana siitä, että olisin perillä neljänkolmatta tunnin kuluttua. Mutta kuningas Myrsky oli suunnitellut toisin ja lähetti matkaan raskaasti kuormatun itätuulen. Se syyti maahan lunta raivokkaan hellittämättömänä ryöppynä tunnin toisensa jälkeen. En milloinkaan ennen ollut nähnyt sellaista myrskyä. Koko maailma hukkui lumeen — kieppuvaan, purevaan, pistävään, tuiskuavaan lumeen — ja ison puhkuvan veturin oli pakko pysähtyä pienten, höyhenenkeveiden, tahrattoman puhtaiden kiteitten käskystä.
Monta voimakasta kättä lähetettiin lapiomaan noita pehmeästi kumpuilevia nietoksia, jotka sulkivat tiemme, ja tunnin kuluttua veturi pääsi liikkeelle takertuakseen etäämpänä uusiin kinoksiin. Se oli ikävää työtä, jota jatkui päivät ja yöt läpeensä, sillä juuri kun oli kaivauduttu läpi kinosten, juututtiin kohta taas kiinni, ja koko ajan lumi kieppui ja tanssi ympärillämme yhä sakeampana.
— Kaksikymmentäkaksi tuntia Emersoniin, sanoi junailija, mutta lähes kaksi viikkoa lapioimme lunta, ennen kuin pääsimme Emersoniin ja poppeleiden maahan, jossa kasvillisuus estää lunta kinostumasta. Siitä lähtien juna kulki nopeasti, sillä poppeleita oli yhä enemmän. Ajoimme kilometrikaupalla halki metsien ja joskus poikki aukeiden. Kun lähestyimme St. Bonifacea Winnipegin itäliepeillä, kiidimme pienen viitisenkymmentä metriä leveän aukion poikki, ja sen keskellä oli ryhmä, joka kuohutti mieltäni syvästi.
Näkösällä oli iso hurttalauma, jossa oli isoa ja pientä, mustaa, valkoista ja keltaista koiraa, ja ne lainehtivat sinne ja tänne piirintapaisessa, jonka sisäpuolella pieni keltainen koira makasi liikkumattomana; piirin ulkopuolella törmäili ja haukkui valtava musta koira pysytellen kuitenkin liikehtivän rintaman takana. Ja aivan piirin keskellä ja sen mielenkiinnon kohteena oli iso tuikea susi.
Susiko? Leijonalta se näytti. Se seisoi ypöyksin, päättäväisenä ja tyynenä harja pystyssä ja sääret tanakasti harallaan ja vilkuili puoleen ja toiseen ollakseen valmiina, tulipa hyökkäys miltä taholta hyvänsä. Sen suu oli kuin ylenkatseellisessa irvessä, mutta itse asiassa se kai ärisi vihamielisesti ja näytti hampaitaan. Lauma hyökkäsi sen kimppuun ties kuinka monennen kerran johtajanaan suden näköinen koira, joka olisi totisesti saanut hävetä. Mutta suuri harmaa otus hyppi edestakaisin purren puremistaan kammottavilla leuoillaan; niiden loksuna oli ainoa ääni, joka yksinäiseltä tappelijalta pääsi. Sen sijaan moni sen vihollisista päästi kuolinulvahduksen toisten heittäytyessä taaksepäin, mikäli siihen vielä kykenivät. Susi pysytteli paikallaan kuin kuvapatsas, lannistumattomana ja vammoitta, halveksien niitä kaikkia.
Nyt olisin totisesti suonut junan juuttuvan lumikinokseen, kuten niin usein ennenkin, sillä harmaa susi oli valloittanut sydämeni. Olisin halunnut lähteä auttamaan sitä. Mutta nietosten peitossa oleva aukio vilahti ohi, poppelien rungot peittivät näköalan ja me kiidimme kohti määränpäätä.
Siinä kaikki mitä näin, ja se oli kovin vähän. Mutta ei kulunut viikkoakaan, kun jo tiesin että minulla oli ollut onni nähdä keskellä kirkasta päivää outo ja merkillinen otus, itse Winnipegin susi.
Outo oli sen tarinakin, se oli näet susi, joka eli mieluummin kaupungissa kuin maalla ja ohitti lampaan tappaakseen koiran sekä metsästi aina yksin.
Koska olen varma, että monet kaupunkilaiset eivät tunne le Garouta, ihmissutta, joksi sitä muutamat sanoivat, kerron sen tarinan, vaikka tiedän sen olevan hyvinkin tuttu useille paikkakuntalaisille.
Pääkadun mahtava kauppias oli tuskin kuullut siitä ennen kuin teurastamolla esitetyn loppunäytöksen jälkeisenä päivänä, jolloin sen iso ruho vietiin eläintentäyttäjä Hinen liikkeeseen. Siellä se täytettiin ja lähetettiin myöhemmin Chicagon maailmannäyttelyyn. Valitettavasti se sittemmin tuhoutui tulipalossa, joka vuonna 1896 hävitti Mulveyn latinakoulun maan tasalle.
2
Pelimanni Paul, hauskannäköinen puoliverinen tyhjäntoimittaja, joka mieluummin metsästeli kuin teki työtä, samoili eräänä kesäkuun päivänä vuonna 1880 pyssyineen Kildovanissa Red Riverin rannoilla. Hän näki silloin harmaan suden ilmestyvän eräästä törmässä olevasta onkalosta, ampui otusta umpimähkään ja saikin sen. Sitten hän lähetti koiransa luolaan varmistuakseen siitä, ettei siellä ollut toista täysikasvuista sutta. Ryömittyään itse sinne hän löysi hämmästyksekseen ja suureksi ilokseen kahdeksan nuorta sutta, hänellä oli siis yhdeksät tapporahat, kymmenen dollaria kappaleelta. Paljonko se oli? Varmasti ihan omaisuus.
Hän käytti keppiä lujasti ja tappoi keltaisen rakkinsa avustamana kaikki pennut yhtä lukuunottamatta. Uskottiin näet tuottavan onnettomuutta, jos tappoi poikueen sukupuuttoon. Paul lähti siis kaupunkiin mukanaan elävä pentu sekä emosuden ja seitsemän pennun päänahat.
Kapakanomistaja, jolle päänahoilla lunastetut dollarit kertyivät, sai ennen pitkää eloon jääneen pennunkin. Vaikka se kasvoi kahleisiin kytkettynä, sille kehittyi rinta ja leuat, joiden veroisia ei ollut yhdelläkään kaupungin koiralla. Sitä pidettiin pihassa huvittamassa vieraita, mikä tapahtui tavallisesti sillä tavoin, että sen kimppuun usutettiin koiria. Ne purivat ja repivät sudenpennun monta kertaa puolikuoliaaksi, mutta se toipui aina. Kuukausi kuukaudelta yhä harvempi koira halusi käydä sen kimppuun. Sen elämä ei olisi voinut olla enää tylympää. Siinä oli vain yksi valopilkku: ystävyys, joka kehittyi sen ja kapakanomistajan pienen Jim-pojan välille.
Jim oli itsepäinen ja sisukas pojanviikari. Hän mieltyi suteen, koska se oli tappanut koiran, joka oli purrut häntä. Jim alkoi ruokkia sutta ja taputella sitä, ja susi puolestaan salli hänelle vapauksia, joita ei kukaan muu olisi uskaltanut yrittää.
Jimin isä ei ollut mikään mallikelpoinen kasvattaja. Tavallisesi hän hemmotteli poikaansa, mutta saattoi toisinaan raivostua ja lyödä häntä armottomasti aivan mitättömistäkin asioista. Poika oppi pian ymmärtämään, ettei häntä piesty sen vuoksi, että hän oli tehnyt väärin, vaan siksi, että oli suututtanut isänsä. Jos hän siis kykeni pysyttelemään poissa näkyvistä, kunnes isän kiukku oli lauhtunut, hänellä ei ollut enää sen jälkeen mitään vaaraa. Livistäessään eräänä päivänä pakoon isäänsä hän juoksi suin päin suden koppiin, jolloin hänen harmaa kumppaninsa, joka oli äkkiarvaamatta herätetty unestaan, meni oviaukolle, näytti molemmat hammasrivinsä ja ärähti isälle:
— Koetaskin koskea häneen.
Jos Hogan olisi voinut ampua suden, hän olisi tehnyt sen arvelematta, mutta koska luoti olisi yhtä hyvin voinut osua poikaankin, hän jätti molemmat rauhaan ja nauroi puolen tunnin kuluttua koko jutulle. Siitä pitäen pikku Jim pakeni aina vaaran uhatessa suden pesään, ja toisinaan tiedettiin hänen olleen pahanteossa vain siitä, että hän pujahti hurjan kahlevangin turviin.
Hogan käytti periaatteesta vain halpaa työvoimaa. Niinpä baarimikkona oli kiinalainen. Koska tämä oli arka ja hiljainen olento, Paul des Roches sorti häntä. Kun Paul eräänä päivänä humalassa ollessaan huomasi, että Hogan oli poissa ja kiinalainen hoiti yksin baaria, hän vaati tältä velaksi juotavaa, mutta Tung Ling noudatti saamiaan ohjeita ja kieltäytyi antamasta. Hänen koruton selityksensä, "hoono mees, ei maksa", ei suinkaan auttanut asiaa, vaan sai Paulin hoipertelemaan takaisin baariin kostoaikeessa. Taivaan poika olisi voinut saada ankarasti selkäänsä, ellei pikku Jim, joka sattui olemaa lähettyvillä, olisi pitkällä kepillä kammennut pelimannin sievästi kontalleen. Paul kompuroi jaloilleen ja vannoi tappavansa Jimin. Mutta poikapa oli lähellä takaovea ja pakeni kiireen vilkkaa suden koppiin.
Huomatessaan että pojalla oli suojelija, Paul otti seipään ja alkoi piestä sillä sutta turvallisen välimatkan päästä. Harmaa peto raivosi kahleissaan, ja vaikka sen onnistui välttää monta iskua ottamalla seiväs hampaihinsa, se sai silti ankaran löylytyksen. Mutta samalla Paul huomasi että Jim, jonka kieli ei suinkaan ollut joutilaana, haparoi hermostunein sormin kahleita päästääkseen suden irti, ja arvasi hänen siinä pian onnistuvan. Se olisi tosiaan jo tapahtunutkin, ellei susi olisi pitänyt kahleita niin kireällä.
Urhea Paul tunsi pelon väristyksiä ajatellessaan, että olisi kohta raivoon ärsyttämänsä pedon armoilla.
Hän kuuli Jimin maanittelevan:
— Hiljaa nyt, hukka, hellitä vähän, niin saat sen kohta. Hellitähän nyt, kiltti hukka.
Se riitti. Pelimanni pakeni ja sulki visusti perässään kaikki ovet.
Tällä tavoin Jimin ja hänen suosikkinsa ystävyys yhä vahvistui; ja samalla kun suden synnynnäiset voimat karttuivat, se antoi joka päivä näytteen leppymättömästä vihastaan, jota se tunsi kärsimystensä aiheuttajia, väkijuomille haiskahtavia miehiä sekä kaikkia koiria kohtaan. Vuosien mittaan tämä ominaisuus, samoin kuin sen rakkaus lasta — jopa kaikkia lapsia — kohtaan vain vahvistui, niin että siitä näytti tulevan sen elämän vallitseva voima.
3
Näihin aikoihin, syksyllä 1881, valitettiin Qu'Appellen karjakartanoissa yleisesti, että sudet olivat lisääntyneet maakunnassa niin runsaasti, että ne aiheuttivat suuria tuhoja karjoille. Myrkystä ja raudoista ei ollut apua, ja kun Winnipegin kerhoon saapui muuan saksalainen aatelisvieras ja ilmoitti tuoneensa mukanaan koiria, jotka vapauttaisivat nopeasti maakunnan susista, kuunneltiin häntä erittäin kiinnostuneesti. Karjamiehet ovat innokkaita urheilijoita, ja heitä viehätti suuresti ajatus jahtikoirakennelin perustamisesta, varsinkin kun se samalla hyödyttäisi heitä.
Saksalainen esitti pian heille näytteeksi kaksi uhkeata tanskandogia. Toinen niistä oli valkoinen, toinen sinertävä ja mustapilkkuinen, jälkimmäisen harvinaisen julmaa ulkonäköä täydensi vielä omituinen valkoinen silmä. Nämä valtavat otukset painoivat kumpikin lähes yhdeksänkymmentä kiloa. Lihakset niillä oli kuin tiikerillä, ja saksalaista uskottiin empimättä, kun hän väitti, että nämä kaksi jo yksistään pystyisivät voittamaan suurimmankin suden. Tällä tavoin hän kuvasi niiden ajotapaa:
— Niille ei tarvitse muuta kuin näyttää jäljet, niin ne seuraavat niitä vaikka ne olisivat jo päivän vanhat. Niitä on mahdotonta eksyttää. Pian ne löytävät suden, vaikka se kuinka mutkittelisi tai piilottelisi. Sitten ne hyökkäävät sen kimppuun, sininen koira käy sen kinttuun kiinni ja nakkaa sen tällä tavoin — saksalainen heitti ilmaan vehnäleivän — ja ennen kuin se edes ehtii pudota maahan, valkoinen iskee kiinni sen päähän ja toinen häntään, ja sitten ne vetävät sen poikki, noin vain.
Se kuulosti hyvältä; kaikki olivat joka tapauksessa innostuneita kokeiluun. Koska paikkakuntalaiset arvelivat, että Assiniboine-joen rantamilta onnistuisi helposti tavoittamaan suden, pantiin ajo toimeen. Mutta he etsivät kolme päivää turhaan jälkiä ja alkoivat jo luopua koko hommasta, kun joku huomautti että Hoganin kapakassa oli kahleissa susi, jonka voisi saada tapporahan hinnalla. Tosin se oli vasta vähän yli vuoden vanha, mutta kelpaisi kyllä näyttämään, oliko koirista mihinkään.
Suden arvo kohosi äkkiä Hoganin silmissä, kun hän sai kuulla asian merkityksen, sitä paitsi hänellä oli 'omantunnon epäilyksiä'. Epäilykset kuitenkin katosivat, kun hänen esittämäänsä hintaan suhtauduttiin suopeasti. Hänen ensimmäinen huolensa oli saada pikku Jim pois tieltä, ja siksi tämä lähetettiin asialle mummonsa luo. Sitten susi ajettiin koppiin, joka naulattiin kiinni. Koppi nostettiin vankkureille ja lähdettiin ajamaan kuivunutta joen uomaa aukealle preerialle.
Koiria tuskin jaksettiin pidätellä, sillä vainuttuaan suden ne olivat heti täynnä tappeluintoa. Niinpä tarvittiin monta väkevää miestä pitelemään niiden kahleita. Vankkurit ajettiin kilometrin päähän ja vastahakoinen susi häädettiin kopistaan. Aluksi se näytti säikähtyneeltä ja jurolta. Se koetti vain päästä näkyvistä yrittämättäkään purra. Huomatessaan kuitenkin olevansa vapaa se lähti hätyyttävien huutojen saattelemana juosta hölkyttämään kohti etelää, jossa maasto näytti epätasaiselta. Samalla hetkellä koirat laskettiin irti, ja ne syöksyivät vimmatusti haukkuen nuoren suden perään. Miehet rohkaisivat niitä huudoillaan.
Heti alusta alkaen oli selvää, ettei sudenpoikasella ollut pelastumisen mahdollisuutta. Koirat olivat paljon nopeampia kuin se. Valkoinen juoksi kuin vinttikoira. Saksalainen oli suunniltaan innostuksesta nähdessään sen lentävän preerian poikki ja ihan silmissä lähenevän sutta joka sekunnilla. Moni tarjoutui lyömään koirien puolesta vetoa, mutta ei löytänyt vastalyöjää. Ainoat vedot, jotka hyväksyttiin, koskivat vain koirien keskinäistä paremmuutta. Nuori susi juoksi nyt nopeasti, mutta kun puolitoista kilometriä oli mennyt, valkoinen koira oli jo sen takana — aivan kintereillä.
Saksalainen huusi:
— Katsokaa tarkkaan, nyt näette kuinka susi lentää ilmaan.
Hetken juoksijat olivat rinnakkain. Molemmat hyppäsivät syrjään, mutta kumpikaan niistä ei lentänyt ilmaan, sen sijaan valkoinen koira lavassaan ammottava haava kierähti nurin niskoin — se oli poissa pelistä, ellei vallan tapettu. Kymmenen sekunnin kuluttua mustalaikkuinen saavutti suden. Tämäkin yhteenotto oli yhtä nopea ja melkein yhtä salaperäinen kuin ensimmäinen. Eläimet tuskin koskettivat toisiaan. Susi ponnahti notkeasti syrjään, ja sen pää heilahti niin salamannopeasti, että sitä tuskin erotti. Täplikäs koira horjahti ja sen kyljestä vuoti verta. Miesten usuttamana se hyökkäsi uudelleen, mutta sai toisen haavan, joka opetti sen pysyttelemään sudesta erillään.
Nyt kasvattaja toi neljä vielä valtavampaa koiraa. Nämä päästettiin irti, ja miehet seurasivat perässä nuijat ja lassot aseinaan auttaakseen niitä suden lopettamisessa. Siinä samassa aukion poikki kuitenkin tuli pieni poika ratsastaen ponilla täyttä laukkaa. Hän hyppäsi maahan, tunkeutui joukon läpi ja kietoi kätensä suden kaulaan. Hän kutsui sitä "omaksi sudekseen" ja "rakkaaksi kelpo hukaksi", ja susi nuoli hänen kasvojaan ja heilutti häntäänsä. Sitten poika kääntyi miehiin päin ja sanoi läpi kyyneltulvansa — mutta se mitä hän sanoi, ei siedä painomustetta.
Hän oli yhdeksänvuotias, mutta pikkuvanha ja kieltämättä myös hyvin tuhma pieni poika. Hän oli elänyt ja varttunut kehnon kapakan ilmapiirissä ja oppinut nokkelasti törkeydet, joita siellä viljeltiin. Hän kirosi heidät kaikki moneksi sukupolveksi eteenpäin eikä säästänyt edes omaa isäänsä.
Jos aikuinen mies olisi päästellyt yhtä törkeitä ja loukkaavia sanoja, hänet olisi ehkä lynkattu, mutta kun niiden käyttäjänä oli pieni poika, metsästäjät eivät oikein tienneet mitä tehdä, mutta päätyivät lopulta siihen, mikä oli viisainta. He rupesivat nauramaan suureen ääneen, eivät toki itseään, vaan saksalaista, jonka ihmeelliset koirat keskenkasvuinen susi oli peitonnut.
Jimmie työnsi nyt likaisen, kyynelten tahriman nyrkkinsä aitoon pikkupojan taskuunsa ja onki marmorikuulien ja purukumin, tupakan, tulitikkujen, pistoolin panosten ja muun luvattoman kaman seasta pienen pätkän purjelankaa ja sitoi sen suden kaulan ympärille. Hän lähti ratsastamaan kotiin päin ponillaan sutta taluttaen ja vieläkin vähän nikotellen. Saksalaiselle ylimykselle hän sinkosi vielä viimeisen uhkauksensa ja kirouksensa:
— Kahdesta centistä minä, hitto vieköön, usuttaisin sen kimppuunne.
4
Jimmie sairastui alkutalvesta kuumeeseen. Susi ulvoi pihassa surkeasti kaivatessaan pientä ystäväänsä ja lopulta se pojan pyynnöstä laskettiin sairaan huoneeseen, jossa tämä iso villi koira — sitähän susi oikeastaan on — vartioi uskollisesti ystävänsä vuoteen vieressä.
Kuume oli aluksi näyttänyt lievältä, niinpä kaikki säikähtivät, kun äkkiä tapahtui käänne pahempaan, ja kolme päivää ennen joulua Jimmie kuoli. Ei kukaan surrut häntä haikeammin kuin susi. Iso harmaa peto vastasi surkeasti ulvoen kirkonkellojen soittoon saattaessaan jouluaattona vainajaa St. Bonifacen hautausmaalle. Pian se palasi kapakan pihaan, mutta kun sitä yritettiin taas panna kahleisiin, se loikkasi lauta-aidan yli ja katosi.
Myöhemmin samana talvena vanha sudenpyytäjä Renaud muutti sievän puoliverisen tyttärensä Nineten kanssa jokivarteen ja asettui asumaan pieneen hirsimökkiin. Hän ei tiennyt mitään Jimmie Hoganista ja hämmästyi sen vuoksi melkoisesti tavatessaan St. Bonifacen ja Fort Garryn välillä suden jälkiä ja merkkejä joen kummallakin puolen. Kiinnostuneena, joskin hiukan epäuskoisena, hän kuunteli Hudson Bay Companyn miesten kertomuksia isosta harmaasta sudesta, joka eleli niillä seuduin ja kävi öisin kaupungissa asti, ja kuinka se oli kiintynyt erityisesti St. Bonifacen kirkon lähimetsiin.
Kun sinä vuonna taas jouluaattona soitettiin kelloja, kuten oli soitettu Jimmillekin, kuului metsästä yksinäistä, surumielistä ulvontaa, joka sai Renaudin melkein vakuuttuneeksi siitä, että jutuissa oli perää. Hän tunsi suden ulvonnasta, milloin se kutsui apua, milloin lauloi rakkaudesta tai valitti yksinäisyyttä tai esitti taisteluhaasteen. Tämä valitti yksinäisyyttään.
Pyytäjä meni joen rannalle ja ulvoi vastauksen. Etäältä metsästä erkani varjomainen hahmo ja lähestyi jään poikki miestä, joka istui pölkyllä liikkumattomana kuin puunrunko. Se tuli aivan lähelle, kaarteli ja haisteli häntä, sitten sen silmät leimahtivat, se murisi kuin koira, joka on hieman vihoissaan, ja hiipi takaisin yöhön.
Siitä Renaud tiesi, ja ennen pitkää useat kaupunkilaisetkin tulivat tietämään, että heidän kaduillaan asusti suuren suuri harmaa susi, jota ennen pidettiin kahleissa Hoganin kapakan pihassa. Se oli koirien hirmu ja tappoi niitä, milloin vain sai tilaisuuden, ja jotkut väittivät, vaikka sitä ei voitu milloinkaan todistaa, että se oli tappanut muutaman puoliverisenkin, joka oli ollut juopotteluretkellä.
Tämän Winnipegin suden minä siis näin metsässä sinä talvisena päivänä. Halusin silloin mennä auttamaan sitä, mutta myöhemmin tulin toisiin ajatuksiin. En tiedä miten silloinen taistelu päättyi; susi on kuitenkin nähty monta kertaa jälkeenpäin, mutta sen sijaan ei kaikkia koiria.
Se poikkesi siis elämäntavoiltaan tyystin muista susista. Vaikka se olisi voinut asustaa vapaasti metsissä ja preerioilla, se valitsi mieluummin alituisen vaaran kaupungissa, jossa joka viikko oli menettää henkensä ja jokaisesta päivästä selvisi vain uhkarohkeudella tai etsimällä tilapäisen kätköpaikan vaikkapa puisten katukäytävien risteyksessä. Miehiä vihaten ja koiria inhoten se raivasi taistelemalla jokapäiväisen tiensä. Se karkotti rakit matkoihinsa taikka tappoi ne, milloin niitä oli vain yksi tai muutama. Se ahdisti juopuneita, karttoi pyssymiehiä, oppi välttämään pyydykset, jopa myrkytkin — emme osaa sanoa millä tavoin, mutta se tunsi ne, koska kulki niiden ohi kerta kerran jälkeen tai osoitti niille vain susimaista ylenkatsetta.
Winnipegissä ei ollut katua, jota se ei olisi tuntenut, ei poliisia, joka ei olisi aamuhämärissä nähnyt sen nopeasti liikkuvaa varjomaista hahmoa, kun se oli menossa jonnekin, ei koiraa, joka ei olisi kyyristynyt ja nostanut niskakarvojaan, kun kaikkitietävä tuuli toi viestin, että vanha ihmissusi liikuskeli lähettyvillä. Sen ainoa polku oli sotapolku, koko maailma oli sen vihollinen. Mutta sen synkissä, puoleksi tarumaisissa teoissa oli yksi toistuva, miellyttävä piirre — ihmissuden ei tiedetty koskaan tehneen pahaa lapsille.
5
Ninette oli erämaiden kasvatti kuten intiaaniäitinsäkin, mutta harmaasilmäinen, kuten normandialainen isänsä. Hän oli kuusitoistavuotias suloinen tyttö ja ikäisekseen oikea kaunotar. Kuka tahansa maakunnan varakkaimmista ja vakaimmista nuorista miehistä olisi ottanut hänet vaimokseen, mutta koska naisen sydän on arvaamaton, hän rakastui tietysti Paul des Rochesiin, tuohon puoliveriseen tyhjäntoimittajaan. Hauskannäköinen pelimanni, joka tanssi hyvin ja soitti taitavasti, oli haluttu vieras kaikissa kemuissa, mutta hän oli armoton juoppo ja kuiskailtiinpa sellaistakin, että hänellä oli jo vaimo Etelä-Kanadassa.
Renaudilla oli siis täysi syy kieltäytyä antamasta hänelle tytärtään, kun hän tuli kosimaan, mutta kiellosta ei ollut apua. Ninette ei tahtonut luopua rakastetustaan, vaikka olikin kaikessa muussa isälleen kuuliainen. Sinä samaisena päivänä, jona isä oli lähettänyt pelimannin tiehensä, lupasi tytär tulla tapaamaan häntä metsään, virran toiselle rannalle. Se kävi helposti päinsä, koska Ninette oli harras katolilainen ja jään poikki oli lyhyempi matka kirkkoon kuin sillan kautta.
Kävellessään lumisen metsän halki kohtauspaikalle Ninette huomasi, että iso harmaa koira seurasi häntä. Se näytti ystävälliseltä, eikä lapsi (sillä lapsi hän vielä oli) pelännyt ensinkään, mutta kun hän tuli siihen kohtaan, missä Paul odotti häntä, harmaa koira meni edelle ja murisi rintaäänellä. Paul vilkaisi siihen, tunsi sen valtavaksi sudeksi ja pötki pakoon — semmoinen pelkuri hän oli. Perästäpäin hän sanoi juosseensa hakemaan pyssyään. Hän varmaan unohti, missä se oli, koska kiipesi lähimpään puuhun etsimään sitä.
Ninette juoksi sillä välin jään poikki kotiin kertomaan Paulin ystävälle, missä vaarassa tämä oli. Kun puusta ei löytynytkään ampuma-asetta, urhoollinen rakastaja kyhäsi keihään kiinnittämällä puukkonsa oksaan ja onnistui sohaisemaan sillä Garoun päähän tuskallisen haavan. Vihainen peto ärisi pelottavasti, mutta pysytteli sen jälkeen matkan päässä ja osoitti selvästi aikovansa odottaa, kunnes mies tulisi alas. Mutta apujoukkojen saapuessa se muutti mieltään ja meni matkoihinsa.
Pelimanni Paulin oli helpompi selittää asia Ninetelle kuin toisille. Tytön sydämessä hän oli yhä ensimmäisellä sijalla, mutta isän kanssa niin toivottoman huonossa väleissä, että he päättivät karata heti, kun Paul palasi Fort Alexanderista, jonne hänen piti lähteä ajamaan komppanian koiravaljakkoa.
Aseman päällikkö oli hyvin ylpeä koiravaljakostaan — kolmesta suuresta eskimokoirasta, joilla oli tuuheat kippurahännät. Ne olivat isoja ja voimakkaita kuin vasikat ja yhtä vihaisia ja hillittömiä kuin merirosvot. Pelimanni Paulin piti ajaa niillä Fort Garrysta Fort Alexanderiin tärkeä tavaralähetys. Hän oli taitava, toisin sanoen armottoman julma valjakon ajaja. Reippaasti hän lähti aamulla alas joelle naukattuaan sitä ennen välttämättömät viskiryyppynsä. Hän arveli viipyvänsä poissa viikon päivät ja palaavansa sitten taskussaan kaksikymmentä dollaria, joilla hankkisi varusteet suunniteltua karkumatkaa varten. Ja niin valjakko pyyhälsi alas joen jäätä pitkin. Isot koirat tekivät taivalta nopeasti vaikka ärtyisinä Paulin läiskytellessä pitkää ruoskaansa ja huutaessa:
— Allez, allez, marchez!
Kiireesti sivuutettiin törmällä nököttävä Renaudin mökki, ja piiskaansa läiskytellen ja reen perässä juosten Paul heilutti jäähyväisiksi kättään Ninetelle, joka seisoi ovella. Vihaisten koirien vetämä kuorma juopuneine ajomiehineen katosi nopeasti mutkan taa, eikä pelimanni Paulia nähty sen koommin.
Illalla eskimokoirat palasivat yksitellen Fort Garryn asemalle. Ne olivat hyytyneen veren tahrimat ja täynnä haavoja. Mutta kumma kyllä, ne eivät olleet vähääkään nälissään.
Miehet lähtivät seuraamaan jälkiä ja löysivät tavarakääröt. Ne lojuivat jäällä vahingoittumattomina. Reen jäännöksiä löytyi hajallaan parin kilometrin matkalla jokea ylöspäin, ja melko lähellä kääröjä tavattiin pelimannin vaatteiden riekaleita.
Koirat olivat ilmeisesti tappaneet ajomiehensä ja syöneet hänet.
Aseman johtaja oli kovin järkyttynyt tapauksesta. Se ehkä maksaisi hänelle koirat. Hän kieltäytyi uskomasta selostusta ja lähti itse tutkimaan todisteita. Hän otti Renaudin mukaansa. Kun he olivat noin viiden kilometrin päässä onnettomuuspaikalta, Renaud osoitti isoja jälkiä, jotka seurasivat reen perässä joen itärannalta länsirannalle. Hän kulki niitä taaksepäin kilometrin verran itärantaa pitkin ja pani merkille, kuinka otus oli kävellyt koirien kävellessä ja juossut silloin kuin nekin. Ennen kuin hän palasi johtajan luo, hän mutisi itsekseen:
— Iso susi… se on koko ajan kulkenut reen perässä.
He seurasivat nyt jälkiä siitä, mistä ne lähtivät joen poikki länsirannalle. Kolmen kilometrin päässä Kildonanin metsästä susi oli lakannut laukkaamasta ja kävellyt reen jäljille, seurannut niitä jonkin askelen ja palannut sitten metsään.
— Paulilta on pudonnut tähän jotain, ehkä jokin käärö, ja susi on tullut haistelemaan sitä. Se on seurannut vähän matkaa — nyt se tiesi, että valjakkoa ajoi sama juoppo, joka sohaisi sitä päähän.
Kilometrin päässä laukkaavan suden jäljet tulivat jään yli reen perään. Miehen jäljet katosivat, sillä ajaja oli nyt hypännyt kuormalle ja ruoskinut koiria. Tässä hän oli leikannut irti kääröt, koska tavarat olivat jäällä hajallaan. Onpas piiska saanut koirat laukkaamaan! Nyt näkyi lumella pelimannin puukko. Hän oli varmaan pudottanut sen yrittäessään torjua sutta. Ja tässä — mitä ihmettä! Suden jäljet katoavat, mutta reen jäljet kiitävät yhä eteenpäin. Susi on hypännyt rekeen! Koirat laukkaavat kauhuissaan yhä kovemmin; mutta niiden takana reessä pannaan kosto toimeen. Silmänräpäyksessä se on tehty. Molemmat putoavat reestä. Suden jäljet palaavat itärannalle metsän suojaan. Reki kääntyy länsirannalle, jossa se vajaan kilometrin päässä tarttuu juureen ja särkyy.
Lumesta Renaud vielä näki, kuinka koirat valjaihinsa sotkeutuneina olivat tapelleet keskenään, purreet itsensä irti ja lähteneet eri teitä hölkyttämään kotiin päin. Välillä ne olivat kerääntyneet äskeisen sortajansa ruumiin ympärille ja tehneet siitä selvän.
Se oli raskauttavaa koirille, mutta tappoon ne todettiin syyttömiksi. Sen suoritti ilmeisesti susi, ja ensimmäisestä järkytyksestä selvittyään Renaud huokasi helpotuksesta ja sanoi:
— Se oli Garoun työtä. Se pelasti tyttöseni Paulin kynsistä. Susi on aina ollut hyvä lapsille.
6
Tämä tapaus oli syynä siihen suureen ajometsästykseen, joka järjestettiin joulupäivänä täsmälleen kaksi vuotta pikku Jimin hautajaisten jälkeen. Näytti siltä kuin kaikki maakunnan koirat olisi haalittu kokoon. Nuo kolme eskimokoiraakin olivat mukana — aseman johtaja piti niitä aivan välttämättöminä — samoin tanskandogit, vainukoirat, kaikenkarvaiset talonvahdit ja muut piskit. Aamu meni St. Bonifacen itäpuolella olevien metsien haravoimisessa, mutta mitään ei löydetty. Sitten saatiin puhelimitse tieto, että etsityt jäljet oli nähty lähellä Assiniboinen metsää, kaupungista länteen päin, ja tuntia myöhemmin ajo oli Winnipegin suden vereksillä jäljillä.
Kirjava lauma koiria, ratsastajia, jalkamiehiä ja poikia seurasi hellittämättä jälkiä. Koiria Garou ei pelännyt, mutta miehet olivat vaarallisia, sillä heillä se tiesi olevan pyssyjä. Se lähti juoksemaan Assiniboinen tummaa metsänrantaa kohti, mutta välillä olevaa aukeaa hallitsivat ratsumiehet, jotka hätistivät sen takaisin. Se ravasi Colony Creekin rotkoa pitkin välttäen luodit, joita jo lensi sen perään. Se pyrki piikkilanka-aidalle. Ylitettyään sen Garou pääsi vähäksi aikaa eroon ratsumiehistä, mutta yhä sen täytyi pysytellä rotkossa, joka suojeli sitä luodeilta. Koirat alkoivat nyt saavuttaa pakenijaa.
Tuskin susi oli muuta pyytänyt kuin saada jäädä yksin koirien kanssa, ja vaikka niitä olikin neljä- tai viisikymmentä yhtä vastaan, se olisi tyytynyt tähän ylivoimaan. Koirat olivat piirittäneet sen jo kokonaan, mutta yksikään niistä ei uskaltanut käydä sen kimppuun. Muuan hoikka koira, joka luotti nopeuteensa, juoksi lopulta sen rinnalle, mutta sai Garoulta sellaisen sivustaiskun, että käpertyi maahan. Ratsumiesten oli pakko tehdä pitkä kierros, mutta ajo suuntautui nyt kohti kaupunkia, josta juoksi lisää koiria ja miehiä yhtyäkseen otteluun.
Susi kääntyi kohti teurastamoa, jonka se tunsi hyvin, ja ampuminen oli lopetettava lähellä olevien talojen ja koirien takia. Nämä olivat tosiaan jo niin kintereillä, että saattoivat piirittää ja estää sen jatkamasta pakoaan. Susi etsi paikkaa, mistä saisi selustaturvan loppukamppailun alkaessa, ja nähdessään katuojan yli johtavan puisen sillan se juoksi sen alle, kääntyi ympäri ja pidätti koiralaumaa matkan päässä. Miehet hakivat kankia ja repivät sillan. Se hyppäsi ulos tietäen nyt, että sen oli kuoltava, mutta se oli valmis siihen ja halusi vain taistella kunniakkaasti loppuun asti. Ensimmäisen kerran tämä varjomainen koirien surma, St. Bonifacen aavemainen ääni, ihmeellinen Winnipegin susi, seisoi nyt kirkkaassa päivänvalossa kaikkien vihollistensa nähtävänä.
7
Kolmen pitkän taistelujen vuoden jälkeen se uhmasi nyt yksinään lähes puoltasataa koiraa ja niiden pyssyniekkaisäntiä odottaen niitä yhtä rohkeasti kuin kerran talvisessa metsässä. Se irvisti taas samalla tavalla, kimmoisat kyljet kohoilivat aavistuksen verran, mutta kellertävänvihreiden silmien hehku pysyi järkkymättömän vakaana.
Koirat kävivät sen kimppuun, mutta niitä eivät johtaneet metsien isot eskimokoirat — ne tunsivat ilmeisesti vastustajansa kyllin hyvin — vaan kaupunkilainen bulldogi. Kuului monien jalkojen tepastusta. Koiralauman ulvontaan sekoittui ajoittain matalaa murinaa, punaiset leuat välähtivät, hyökkäys tyrehtyi hetkeksi ja julma, jyhkeä rosvo seisoi taas yksinään jalat harallaan.
Kolmasti ne yrittivät ja kolmasti ne lyötiin. Rohkeimmat niistä makasivat sen ympärillä. Ensimmäiseksi kaatui bulldogi. Vahingosta viisastuen koirat tulivat nyt varoviksi ja pysyivät kauempana, mutta suden tanakka rinta ei vielä osoittanut vähäisintäkään heikkouden merkkiä. Kärsimättömästi odotettuaan se astui muutaman askelen eteenpäin ja siten, onneton, antoi pyssymiehille toivotun tilaisuuden. Kolme pyssyä pamahti, ja vihdoinkin Garou sortui lumeen. Siihen päättyi sen taistelijan tie.
Se oli tehnyt valintansa. Sen elämä oli lyhyt ja täynnä nopeasti kiitäviä tapahtumia. Monien rauhallisten vuosien tarinan se eli kolmessa vuodessa, joiden jokainen päivä oli taistelua elämästä. Se kulki omaa tietään, uutta tietä, joka oli uljas ja lyhyt. Se joi maljansa yhdellä siemauksella ja särki sen, mutta jätti jälkeensä kuolemattoman nimen.
Kukapa voi nähdä Winnipegin suden sisimpään? Kuka osoittaa sen vaikuttimet? Minkälainen pakko sitoi sen paikkakunnalle, jossa sitä loputtomasti ahdistettiin? Se ei voinut johtua siitä, ettei sillä olisi ollut muualla elintilaa, sillä maata riitti silmänkantamattomiin, ravintoa oli yllin kyllin ja tienoot tuttuja sille aina Serkirkiin asti. Eikä kostokaan voinut olla sen vaikuttimena. Yksikään eläin ei uhraisi koko elämäänsä kostolle, sellaista ilkeämielisyyttä on vain ihmisessä. Eläinkunta hakee rauhaa.
Jää siis vain yksi side, joka saattoi sitä pidättää, mutta se onkin vaikuttimista voimakkain — mahtavin voima maan päällä.
Winnipegin sutta ei ole enää. Sen viimeinen jäännös tuhoutui oppikoulun palossa, mutta vielä tänä päivänä St. Bonifacen kirkon suntio vakuuttaa, että kun jouluaattona soitetaan kelloja, kuuluu aina alakuloista outoa suden ulvontaa metsittyneeltä hautausmaalta, sata askelta siltä paikalta, johon he kätkivät pikku Jimin, ainoan olennon maan päällä, jolta susi sai osakseen rakkautta.
TARINA VALKOISESTA POROSTA
Malja! Malja! Norjan malja!
Myllytontun laulu laulakaa!
Kun minä piilen
niin Norjan onni
valkealla hirvaalla
ratsastaa, hirvaalla ratsastaa.
ELINPIIRI
Kolkko, musta, syvä ja kylmä on Utrovand, pitkä jäinen, veden täyttämä uurre, maapallon halkeama, Norjan korkeiden vuorien poimu ja toisen vuoren tukkima, hyistä vettä tulvillaan, yhdeksänsataa metriä meriemoaan korkeammalla eikä silti lähempänä isäänsä aurinkoa. Sen ilotonta rantaa kiertää kituliaiden puiden vyöhyke, jonka toinen pää kohoaa korkealle tunturilaaksoon riutuen siellä vesoiksi ja sammaliksi, jollaiseksi se muuttuu myös järveä saartavien, kolmesataa metriä korkeiden graniittikallioiden puolivälissä. Siinä on puuraja, siihen loppuu metsän kasvu. Koivu ja paju lannistuvat viimeiseksi tässä pitkällisessä taistelussa vilua vastaan. Vaivaiskoivupensaikoissa elämöivät räkättirastaat, kirviset ja riekot, mutta niitä ei tapaa enää ylhäällä tunturin laella, jota hallitsevat vain kivenlohkareiden varjot ja vinkuva tuuli.
Höifjeldin kolea, aaltoileva laki on rosoinen ja kivikkoinen, täynnä lumipälvien peittämiä kuoppia ja syvänteitä. Täällä salpaavat katseen etäisten tuntureiden lumiset huiput, jotka kohoilevat, aaltoilevat ja hohtavat yhä valkoisempina, kunnes pohjoisessa kohoavat autereiseksi ja häikäiseväksi Jotunheimeniksi, jättiläisten kodiksi, jonka jäätiköt ja lumipeite eivät koskaan sula.
Puuttoman alan laajuus todistaa kouriintuntuvasti, minkälainen voima on lämpö. Joka asteelta, minkä auringon lämpö alenee, alenevat elämän muodotkin. Laaksojen etelärinne on aina karumpi kuin pohjoinen. Mänty ja kuusi ovat jo aikoja sitten väistyneet, pihlaja niiden jälkeen, vain koivu ja paju jaksavat kiivetä rinteen puoliväliin. Sen jälkeen kasvaa enää vain maassa matavia kasveja ja sammalta.
Itse laki on harmaan vihreätä poron jäkälikköä, jonka karhunsammalmättäiköt toisin paikoin värjäävät lämpimän kellerväksi ja auringonpaiste suojaisissa sopukoissa syventää ruohonvihreäksi. Kallionlohkareet, joita on kaikkialla, vivahtavat hentoon sinipunervaan. Niitä kirjavoittavat milloin harmahtavat röyhyreunaiset jäkäläläikät, milloin oranssin vivahteiset pölyjuomut tai mustat kauneuspilkut.
Koska kivi säilyttää hyvin lämpöä, ympäröi jokaista lohkaretta pieni vyöhyke lämpöä vaativia kasveja, jotka eivät muuten viihtyisi näin korkealla. Täällä kasvavat koivun ja pajun kääpiömäiset muunnokset. Ne pureutuvat ystävällisesti kallioon, kuten ranskalainen vanhus talvella lietensä ääreen, ja levittävät oksansa kiveä pitkin eivätkä koleaan ilmaan. Kolmisenkymmentä senttiä kauempana näkyy viileä kanervavyöhyke. Sen jälkeen on niin kylmää, että vain harmahtava jäkälä menestyy.
Vielä kesäkuussa ovat kaikki notkopaikat lumen peitossa. Mutta valkoiset pälvet hupenevat ja täyttävät jääkylmät purot, jotka laskevat järveen mikä mitenkin. Lumipäivissä ei näy minkäänlaisia elämänmerkkejä, ei edes "punaisen lumen" häivähdystä. Niitä ympäröivä rengas paljasta maata osoittaa kuitenkin, että elämä ja lämpö kuuluvat erottamattomasti yhteen.
Puurajan ja lumirajan välinen alue on autiota harmaanvihreää, lumen pälvittämää maata, jossa ei tapaa enää lintujakaan. Tämän vyöhykkeen yläpuolella talvi ei enää hellitä otettaan. Kauempana pohjoisessa lumi- ja puurajat siirtyvät yhä alemmaksi, kunnes puuraja on meren tasalla. Vanhassa maailmassa tätä puutonta aluetta sanotaan tundraksi, uudessa maailmassa hedelmättömäksi maaksi. Se on kaikkialla poron kotimaata ja jäkälän valtakuntaa.
1
Se lensi edestakaisin kuohuissa, milloin veden alta, milloin päältä, kun vaadin, porokarjan johtajalehmä, kulki keväisen törmän ohi.
— Malja! Malja! Norjan malja! se lauloi ja vielä jotakin "valkeasta porosta ja Norjan onnesta", ikään kuin sillä olisi ollut selvänäkijän lahjat.
Kun vanha Sveggum rakensi myllypatonsa alemmalle Höifjeldille, aivan Utrovandin kohdalle, ja pani myllynkivensä pyörimään, hän luuli olevansa puron haltija. Mutta joku oli ennättänyt ennen häntä. Ja pyrähti edestakaisin puron kuohuissa ja lauloi lauluja, jotka sopivat hyvin paikkaan ja hetkeen. Se hyppi rattaan siiveltä toiselle ja teki paljon sellaista, joka Sveggumin mielestä tiesi vain onnea, olipa se mitä hyvänsä. Muutamat väittivät, että Sveggumin onnentuoja oli myllytonttu, jolla oli ruskea takki ja valkoinen parta ja joka asusti maalla tai vedessä, miten sitä milloinkin halutti. Useimmat Sveggumin naapureista näkivät kuitenkin vain koskikaran, pienen linnun, joka saapui joka vuosi ja kisaili purossa tai sukelteli sen syvässä suvannossa. Ehkä kummatkin olivat oikeassa, sillä muutamat vanhat ihmiset sanovat myllytontun voivan esiintyä joko ihmisen tai linnun hahmossa. Muut linnut eivät vain pystyneet elämään sillä tavoin kuin tämä pikkuinen lintu, joka lauloi lauluja, joita ihmiset eivät koskaan olleet laulaneet Norjassa.
Se näki ihmeellisiä asioita, sellaisia joita ihminen ei ollut koskaan nähnyt. Räkättirastas rakensi pesäänsä ja sopuli imetti poikasiaan aivan sen silmien edessä. Ja ne silmät olivat tarkat. Niillä näki, että musta pilkku Seeletindin rinteellä oli poro, joka oli melkein karvaton, vaikkei ihminen sitä erottanutkaan, ja senkin näki, että vihertävä lieju Vandrenilla oli vihanta kaunis laidun, oikea pitopöytä.
Ihminen on kovin sokea ja tekee itsensä vihatuksi. Mutta koskikara ei tehnyt kenellekään pahaa, eikä sitä kukaan pelännyt. Se vain lauloi, ja sen lauluun sekoittui toisinaan leikkiä ja ennustusta, ehkä hiukkanen ylenkatsettakin.
Riippakoivun latvasta se saattoi nähdä myllypuron virtaavan Nystuenin kylän ohitse ja katoavan viimein Utrovandin synkkään veteen. Korkealla lentäessään se näki pohjoisessa paljaiden tunturinlakien yli aina Jotunheimeniin saakka.
Oli suuren heräämisen aika. Kevät oli saapunut jo metsiin. Laaksot kuhisivat elämää, uusia lintuja tuli etelästä, talvella nukkujat heräilivät unestaan ja pian näyttäytyisivät tuntureilla porotkin, jotka olivat talvehtineet alempana metsissä.
Taisteluitta ei pakkasherra luovuta seutuja, joita se on niin kauan hallinnut. Suuri taistelu oli käynnissä, mutta aurinko pääsi hitaasti ja varmasti voitolle ja ahdisti sen takaisin Jotunheimeniin. Se pysähtyi jokaiseen notkoon yrittämään vastarintaa tai hiipi takaisin yön turvissa kärsiäkseen vain uuden tappion. Tuimasti se iski, sillä se oli kuin itsepintainen taistelija. Armottomasti kamppaillessaan se halkaisi ja hajoitti iskuillaan monta graniittikalliota, niin että niiden lihanvärinen sisusta paljastui ja hohti nyt lämpimän värisenä harmaiden paasien keskellä, joita oli rinteellä sikin sokin kuin Thorin karjaa. Niitä näkee jokaisella taistelutanterella milloin enemmän milloin vähemmän. Suletindin rinteellä niitä oli hajallaan valtava joukko lähes kilometrin matkalla. Mutta, kas kummaa, nehän liikkuivat! Ne eivät olleetkaan paasia, vaan eläviä olentoja.
Ne vaelsivat säännöttömästi, mutta silti samaan suuntaan: vastatuuleen. Notkokohdissa ne katosivat näkyvistä, mutta ilmestyessään seuraavan kerran rinteelle ne olivat jo paljon lähempänä ja erottuivat selvästi taivasta vasten. Niillä oli haarasarvet ja tunsimme ne poroiksi, jotka käyskentelivät kotolaitumillaan.
Lauma eteni meihin päin syöden lampaiden tapaan ja roukuen kuin vain porot osaavat. Löydettyään hyvän jäkäläpaikan porot seisoivat siinä kunnes se oli paljaaksi syöty, juoksivat sitten kapsahtelevin kavioin hakemaan uutta laidunta. Sen vuoksi lauman muoto vaihtui alituisesti. Mutta yksi poro, iso jalomuotoinen vaadin, oli aina eturintamassa. Muuttelipa ja hajaantuipa karja miten paljon tahansa, se oli aina lauman kärkijoukossa. Tarkkailija olisi huomannut, että se määräsi lauman liikehtimisvauhdin ja oli itse asiassa sen johtaja. Isot hirvaat, samettipintaisten sarvien kantajat, tunnustivat hiljaisesta sopimuksesta sen määräysvallan. Jos joku itsenäisyyden puuskassaan koetti johtaa laumaa muualle, se huomasi piankin olevansa yksin.
Iso vaadin oli samoillut viikon, pari lauman kanssa pitkin puurajaa siirtyen päivä päivältä yhä ylemmäksi tuntureille, jossa maa oli jo paljasta ja tuuli vienyt kärpäset mennessään. Vaikka laidun siirtyikin ylemmäksi, lauma palasi aina auringon laskiessa metsän suojiin, sillä eläimet pelkäävät kylmää yötuulta niin kuin ihminenkin. Mutta nyt olivat kärpäset vallanneet metsän, ja kun lisäksi kivikot tunturien rinteillä olivat jo tarpeeksi lämpimiä yöpymiseen, ei metsävyöhykkeeseen enää palattu.
Tuskinpa eläinlauman johtaja tietoisesti ylvästelee asemastaan, mutta silti sille on epämieluisa yllätys, ellei sitä seurata. Mutta on aika, jolloin eläinkin etsii yksinäisyyttä. Vaadin oli ollut kaiken talvea terve ja hyvässä kunnossa, mutta nyt se oli haluton ja laahusti pää painuksissa päästäen lauman ohitseen.
Toisinaan se seisahtui tyhjää tuijotellen, ja sen suusta riippui pureskelematon jäkälätukko, sitten se havahtui ja riensi taas lauman kärkeen. Mutta sen hajamielinen tuijotus ja yksinäisyyden kaipuu lisääntyivät. Se kääntyi lähteäkseen alas vaivaiskoivikkoon, mutta koko lauma kääntyi sen mukana. Se seisoi pää painuksissa alallaan kuin veistos. Toiset kulkivat sen ohi ruokaa hamuillen ja roukuen. Se jäi seisomaan jähmettyneenä tunturin kupeelle. Kun kaikki olivat häipyneet, se lähti hiljaa liikkeelle, astui muutaman askelen, katsoi ympärilleen, oli muka syövinään, nuuhki maata, katsoi lauman perään, tähyili tuntureita ja lähti sitten alaspäin metsien suojiin.
Vilkaistessaan kerran erään harjanteen yli se näki toisenkin porolehmän, joka vaelsi yhtä levottomana kuten sekin. Mutta iso vaadin ei välittänyt seurasta. Se tunsi, että sen oli kätkeydyttävä jonnekin, vaikka se ei tiennytkään minkä vuoksi.
Se seisoi alallaan, kunnes toinen oli mennyt menojaan, poikkesi sitten sivuun ja kulki varmoin askelin ja epäröimättä, kunnes Utrovand alkoi näkyä. Nyt se saapui pienelle purolle, joka pyöritti vanhan Sveggumin jauhinkiviä. Se kahlasi kirkkaan puron yli padon yläpuolelta, sillä erehtymätön vaisto neuvoo villieläintä jättämään virtaavan veden itsensä ja sen välille, jota se karttaa. Toisella rannalla, joka oli jo paljaana ja hieman vihannoi, se jätti kohisevan puron taakseen ja lähti pujottelemaan mukuraisten runkojen lomitse. Rinteen laelle päästyään se pysähtyi, katseli puoleen ja toiseen, kulki kappaleen matkaa ja palasi takaisin. Ja tänne, missä lämpimänsävyiset kivenlohkareet sulkivat sen suojiinsa ja koivut olivat kevätviitoissaan, se halusi jäädä lepäämään. Se ei kuitenkaan levännyt, vaan seisoskeli levottomasti liikehtien ja hätisteli kärpäsiä sääristään välittämättä vähääkään mehukkaasta ruohosta. Se luuli olevansa piilossa koko maailmalta.
Koskikaralta ei jää mikään huomaamatta. Se oli nähnyt vaatimen eroavan laumasta. Koskikara istui mahtavalla kivenjärkäleellä ja lauloi aivan kuin se olisi jo odottanut tätä hetkeä ja tiennyt, että kansan kohtalo saattoi kääntyä sen johdosta, mitä tapahtui tässä syrjäisessä kurussa.
Malja! Malja! Norjan malja!
Myllytontun laulu laulakaa!
Kun minä piilen
niin Norjan onni
valkealla hirvaalla
ratsastaa, hirvaalla ratsastaa.
Norjassa ei ole haikaroita, mutta siitä huolimatta makasi tunnin kuluttua ihmeellinen pikku vasa vaatimen vieressä. Emo suki sen nuttua, nuoli ja hoiteli sitä ylpeänä ja onnellisena, aivan kuin se olisi ollut ensimmäinen poronvasa, jonka se oli koskaan synnyttänyt. Sen kuukauden aikana laumassa syntyi ehkä satoja vasoja, mutta tuskin ainoatakaan tämän näköistä, sillä se oli lumivalkoinen; ja laulaja kaiutti kirjavalta kiveltään:
Onnea, onnea nyt,
valkea hirvas on syntynyt,
niin kuin se olisi tiennyt etukäteen, mitä osaa tämä valkoinen vasa näyttelisi isoksi vartuttuaan.
Mutta tapahtui vielä toinenkin ihme. Tuskin oli kulunut tuntiakaan, kun syntyi toinenkin pieni vasa, tällä kertaa ruskea. Ihmeellisiä asioita tapahtuu ja tarpeen vaatiessa on tehtävä vaikeitakin ratkaisuja. Kun porovaadin kaksi tuntia myöhemmin johdatteli poispäin valkoista vasaansa, ei vastasyntynyttä ruskeaa enää ollut, oli vain litteiksi tallattuja riekaleita, joissa oli vasan karvoja.
Emo oli viisas: parempi yksi voimakas kuin kaksi heikkoa vasaa. Muutaman päivän kuluttua porovaadin johti taas laumaansa, ja sen rinnalla juoksenteli valkoinen vasa. Vaadin otti huomioon sen vähäiset voimat ja hiljensi koko lauman vauhtia. Se sopi hyvin toisillekin porolehmille, joilla oli vasoja.
Iso väkevä ja viisas vaadin oli voimansa tunnossa, ja valkoinen vasa oli parasta sen elämässä. Usein se juoksi emonsa edelle tämän johtaessa laumaa. Kun Rol eräänä päivänä kulki ohi, hän nauroi ääneen nähdessään pienen valkoisen vasan johtavan suurta riuskaa porolaumaa, jossa oli vanhoja ja nuoria, lihavia lehmiä ja sarviniekkoja hirvaita.
Niin porot tulivat tuntureille koko kesäksi.
— Siksi ne menevät, että haltijat, jotka asuvat siellä missä musta kuikka nauraa, opettaisivat niitä, sanoi Alalaakson Leif, mutta Sveggum, joka oli aina elänyt porojen parissa, sanoi:
— Emät niitä opettavat niin kuin meitäkin. Syksyllä vanha Sveggum huomasi liikkuvan lumipälven kaukana suolla. Kun porot kerääntyivät Utrovandin partaalle juomaan, näki myös vedenhakija vasan, sillä se heijastui selvästi tyyneen vedenpintaan toisten porojen hukkuessa tunturien tummaan varjoon.
Moni sinä kesänä syntynyt pikku vasa oli eksynyt aavoille soille ja jäänyt sille tielleen, sillä toiset niistä olivat heikkoja, toiset houkkia, jotkut sortuivat muuten vain, sillä se on luonnon laki, ja muutamat kuolivat, koska eivät ottaneet opista vaarin. Mutta valkoinen vasa oli niistä voimakkain, ja koska se oli myös viisas, se otti oppia emostaan, joka oli lauman viisain. Niin se oppi tietämään, että kivenlohkareiden päivänpuolella ruoho on hyvänmakuista, mutta kuoppien pimennoissa arvotonta, vaikka olikin samannäköistä. Se tiesi, että oli lähdettävä heti liikkeelle, kun emon sorkat alkoivat kapsahdella, ja milloin koko lauman sorkat paukkuivat, oli vaara tarjolla ja sen pysyteltävä emonsa rinnalla. Tämä paukkuva ääni ajaa saman asian kuin telkän siipien vihellys: se pitää lauman koossa. Se oppi niittyvillan nuokkuvista hahtuvatupsuista tietämään, missä oli vaarallinen suo. Riekon kova kaakatus tiesi, että lähellä oli kotkia, jotka olivat vasalle yhtä vaarallisia kuin linnullekin. Se sai tietää, että pienet sudenmarjat olivat myrkyllisiä, että sääskien hyökkäystä oli parasta paeta lumipäiville ja että emon haju oli ainoa täysin luotettava. Se huomasi myös kasvavansa. Sen laihat kyljet ja pitkät vasankoivet alkoivat saada oikean muotonsa, ja ne pienet kuhmut, jotka olivat ilmestyneet sen päähän kolmen viikon ikäisenä, muuttuivat teräviksi, koviksi tapeiksi, joilla piti otteluissa hyvin puolensa.
Useita kertoja porot olivat vainunneet ahman, pohjolan pelätyn murhamiehen. Eräänä päivänä, jolloin vaarallinen haju äkkiä tuntui hyvin voimakkaana, loikkasi kalliopaadelta ärisevä iso tummanruskea möykky ensimmäisenä käyskentelevän valkoisen vasan kimppuun. Salamannopeasti se huomasi kiitävän, pörröisen, läähättävän otuksen, jonka hampaat ja silmät kiiluivat julmasti. Hillitön kauhu nosti vasan karvat pystyyn. Sen sieraimet värisivät pelosta, mutta ennen kuin se lähti pakoon, siinä heräsi toinen tunne: viha rauhanrikkojaa kohtaan. Tämä tunne pyyhkäisi pois kaiken pelon, pönkitti sen raajat ja käänsi sarvet hyökkäysasentoon. Ruskea peto putosi murahtaen nuoren poron piikkeihin. Ne tunkeutuivat syvälle ahmaan. Jysähdys oli kuitenkin niin luja, että valkoinen vasa sortui maahan ja olisi ehkä saanut surmansa, ellei alati valpas emo olisi hyökännyt pedon kimppuun ja voimakkaampana ja paremmin aseistettuna olisi seivästänyt sitä maahan. Valkoinen vasakin kävi sen kimppuun vihan hehku äsken niin lempeissä silmissään. Vielä senkin jälkeen, kun ahma oli enää karvakasa ja emo poistunut syömään, se raivokkaasti korskuen työnteli piikkejään vihattuun otukseen, kunnes sen lumivalkoinen pää oli punainen vihollisen verestä.
Vasa osoitti, että härkämäisen tyynen kuoren alla saattaa piillä taisteleva peto. Pohjolan miesten tavoin se oli kömpelö ja tanakkatekoinen, tyyni ja jäykkä sekä hidas suuttumaan, mutta se näki punaista vihastuessaan.
Kun porot sinä syksynä kerääntyivät järven rannalle, lauloi koskikara vanhaa lauluaan:
Kun minä piilen niin Norjan onni valkealla hirvaalla ratsastaa, hirvaalla ratsastaa,
aivan kuin se olisi jo odottanut tätä hetkeä. Sitten se katosi, kenenkään tietämättä minne. Vanha Sveggum oli nähnyt sen lentävän läpi virran kuohujen, kuten linnut ilman halki, tai kävelevän syvän myllypadon pohjalla samoin kuin riekko kalliolla. Vaikka se siis poikkesi tavoiltaan tyystin muista linnuista, väitti ukko sen lähteneen vain etelään talvehtimaan. Mutta mistäpä vanha Sveggum olisi sen tiennyt, kun ei osannut lukea eikä kirjoittaakaan.
2
Kun porolauma keväisin vaelsi metsistä Sveggumin ukon myllyn ohi Utrovandin kolkoille rannoille, koskikara oli paikallaan laulamassa valkeasta suurhirvaasta, josta vuosi vuodelta tuli yhä ilmeisemmin lauman johtaja.
Ensimmäisenä keväänä se oli vain hiukan jänistä kookkaampi. Mutta kun se syksyllä tuli juomaan, sen selkä kohosi jo korkeammalle kivenjärkälettä, jonka kohdalla Sveggumin puro laski Utrovandiin. Seuraavana vuonna se tuskin mahtui kulkemaan vaivaiskoivun alitse, ja kolmantena vuonna sai koskikara, joka istui kirjavalla paadellaan, katsella sitä ylös- eikä alaspäin, kun se kulki ohitse.
Sinä yönä Rol ja Sveggum lähtivät tuntureille kokoamaan villiintynyttä karjaansa ja valitsemaan ajokkaat voimakkaimmista poroista, joihin suurhirvas kuului ilman muuta. Se oli lumivalkoinen ja muita korkeampi ja kookkaampi, sen rintakarvat viistivät maata ja itse rinta oli kuin hevosen ja sarvet kuin myrskyssä kasvanut tammi. Se oli karjan kuningas, ja siitä saattoi helposti tulla koko tokan kuningas.
Porojen kuten hevostenkin kesyttäjiä on kahdenlaisia. Toinen taltuttaa ja opettaa eläintä ja saa siitä virkun ja ystävällisen auttajan, toinen nujertaa sen ja saa uppiniskaisen orjan, joka on aina valmis kapinoimaan ja purkamaan vihaansa. Moni Lapin ja Norjan mies on saanut hengellään maksaa poronsa rääkkäämisen, ja Rolin elämän katkaisi hänen oma pulkkaporonsa. Mutta Sveggum oli sävyisäluontoinen. Hänen osakseen tuli valkean suurhirvaan opettaminen. Se kävi hitaasti, sillä poro loukkaantuu vapautensa rajoittamisesta, mutta ystävällisyys eikä pelko taltuttaa sen lopulta. Kun se oli oppinut tottelemaan ja veti kilpailussa ylpeästi ahkiotaan, oli kaunista nähdä, kuinka tämä iso lempeäsilmäinen valkea ajokas harppoi sieraimet huuruten alas Utrovandin pitkää lumista rinnettä. Lumi ryöppysi sen edessä kuin vesi laivan keulassa, niin että reki, ajaja ja eläin olivat kuin yhtä kiitävää valkoista pilveä.
Tulivat sitten joulumarkkinat. Jäällä pidettiin kilpa-ajot, Utrovand oli kerrankin täynnä hyörinää ja synkät tunturit kajahtelivat iloisista huudoista. Ensin olivat porokilpailut, joissa saatiin monta aihetta remakkaan nauruun. Rol oli itse mukana nopeimmalla ajokillaan. Se oli parhaassa iässä oleva viisivuotias, kookas ja tumma poro. Mutta liian innokkaana hän hoputti säälittä juroa uljasta orjaansa, kunnes se kesken kilpailun — juuri kun oli voittamaisillaan — kääntyi ympäri saatuaan julman lyönnin. Rolin täytyi kumota ahkionsa ja suojautua sen alle, kunnes poro oli purkanut kiukkunsa siihen. Hän hävisi kilpailun, ja voittajaksi tuli nuori valkoinen suurhirvas. Sen jälkeen se voitti kahdeksankymmenen kilometrin kilpa-ajon järven ympäri. Sveggum ripusti sen valjaisiin pienen hopeatiu'un jokaisesta voitosta, niin että se nyt juoksi ja voitti tiukujen iloisesti soidessa.
Sitten juoksivat hevoset — ne olivat laukkakilpailut, poro kulkee vain ravia — ja kun Balder, voittajahevonen, oli saanut nauhansa ja sen omistaja rahapalkinnon, Sveggum tuli hänen luokseen kaikki voitot kädessään ja sanoi:
— Terve, Lars, sinulla on hyvä hevonen, mutta minun suurhirvaani on vielä parempi. Pannaan kummankin voitot yhteen, ja se saa summan, kenen ajokki voittaa.
Poro juoksijahevosta vastaan — moista kilpailua ei ollut ennen nähty!
Pistoolin pamahtaessa ne lähtivät.
— Hoi, Balder! (maiskutus). Hohoi! Balder! Ja kaunis juoksija ampaisi täyteen vauhtiin. Hitaampaa ravia harppova suurhirvas jäi jälkeen.
— Hoi, Balder! Hohoi, suurhirvas! Kuinka ihmiset huusivatkaan, kun laukkaava hevonen pidensi yhä välimatkaa! Mutta se oli pian saavuttanut nopeutensa rajan, poron vauhti taas parani sen kiitäessä yhä nopeammin ja nopeammin. Hevosen etumatka ei enää lisääntynyt. Puolitoista kilometriä oli juostu, ja ero alkoi pienentyä. Hepo oli rynnistänyt alussa yli voimiensa, mutta suurhirvas alkoi vasta lämmetä. Se harppoi tasaisesti ja lisäsi yhä nopeutta. Sveggum kannusti sitä huudoillaan: "Hoi, suurhirvas, nopeammin, nopeammin" tai puheli sille ajohihna löyhällä.
Käännekohdassa kilpailijat olivat kylki kyljessä. Sitten hevonen liukastui jäällä, vaikka sitä ohjattiin taitavasti ja se oli hyvin kengitetty. Siitä pitäen se rupesi hidastamaan, aivan kuin olisi pelännyt, ja suurhirvas pyyhälsi sen edelle. Hevonen ajomiehineen oli vielä pitkän matkan päässä, kun valtava huuto kajahti Filefjeldissä ilmoittaen, että suurhirvas oli katkaissut maalinauhan ja voittanut. Ja tämä kaikki tapahtui ennen kuin valkoinen poro oli saavuttanut vielä edes täyttä kuntoaan ja nopeuttaan.
Samana päivänä koetti Roikin ajaa suurhirvaalla. Lähtö sujui hyvin valkoisen poron totellessa auliisti jokaista nykäystä, ja sen lempeät silmät olivat riippuvien luomien verhoamat. Mutta raaka kun oli, Rol löi sitä täysin aiheettomasti. Hetkessä kaikki muuttui. Poro hiljensi vauhtia ja harasi jaloillaan, kunnes seisahtui kokonaan. Luomet kohosivat ja se muljautti silmiään — niissä paloi nyt vihreä liekki. Kolmasti se puhalsi ilmaa sieraimistaan. Rol huusi, mutta vaistosi vaaran, kumosi nopeasti pulkan ja meni sen alle piiloon. Hirvas kääntyi ja hyökkäsi ajoneuvon kimppuun haistellen ja kuopien lunta sorkillaan. Mutta pikku Knute, Sveggumin poika, juoksi paikalle ja kietoi käsivartensa poron kaulaan. Raivo haihtui poron silmistä ja se salli lapsen taluttaa itsensä takaisin lähtöpaikalle. Pidä varasi, ajaja! Porokin "näkee punaista".
Filefjeldissä ihmiset näkivät ensimmäisen kerran valkoisen poron. Parin seuraavan vuoden aikana se tuli kautta maakunnan kuuluksi Sveggumin suurhirvaana, ja kaikkialla puhuttiin sen ihmeellisistä saavutuksista. Kahdessakymmenessä minuutissa se kiidätti vanhan Sveggumin Utrovandin ympäri, ja siitä kertyi taivalta peninkulman verran. Kun lumivyöry hautasi alleen koko Holakerin kylän, kiidätti hirvas Opdalstoleen avunpyynnön. Juostuaan paksussa lumessa kuusikymmentä viisi kilometriä se palasi seitsemän tunnin kuluttua mukanaan ruokaa ja tieto nopeasta avusta.
Kun uhkarohkea nuori Knute Sveggumsen putosi Utrovandin heikkoihin jäihin, valkoinen poro kuuli hänen avunhuutonsa ja tuli pelastamaan, sillä se oli lempeäluonteinen ja tuli aina kutsuttaessa.
Se veti voitokkaasti hukkuvan poikasen rannalle, ja kun he kulkivat myllypuron poikki, lauloi taikalintu:
Onnen tuo, onnen tuo,
valkea hirvas onnen tuo.
Sen jälkeen lintu katosi kuukausiksi. Se sukelsi luultavasti johonkin vedenalaiseen luolaan viettämään talvea syöden ja herkutellen, vaikka Sveggum ei sitä oikein uskonutkaan.
3
Kuinka usein kuningaskuntien kohtalo onkaan uskottu lasten käsiin, jopa jonkin linnun tai nelijalkaisen eläimen huomaan! Naarassusi imetti Rooman valtakuntaa. Ja kerrotaan, että peukaloinen nostatti Oranian armeijan nokkiessaan murusia rummun kalvolta ja teki siten Englannissa lopun Stuartien vallasta. Ihmekö sitten, että uljaan porohirvaan huomaan uskottiin Norjan kohtalo ja myllyrattaan haltijan ennustelut toteutuivat.
Pahat ihmiset joilla oli petos sydämessään, kylvivät eripuraisuutta norjalaisten ja ruotsalaisten veljesten välille. "Alas unioni!" -huudosta tuli hyvin suosittu.
Voi mielettömiä kansoja! Olisittepa tulleet Sveggumin myllylle ja kuulleet, miten haltija lauloi rattaan siivellä:
Korppi ja leijona päättivät
käydä karhun kimppuun.
Vaan karhu se kalusi niiden luut
kun ne matkalla riitelivät.
Kaikkialla Norjassa oli kansalaissodan, vapaussodan, uhkaa. Pidettiin salaisia ja julkisia kokouksia, joissa aina oli joku rahalla voideltu liukaskieli suurentelemassa koettuja vääryyksiä ja lupaamassa mahtavan ulkovallan apua heti, kun he näyttäisivät, että aikoivat todella taistella vapauden puolesta. Kukaan ei julkisesti maininnut tätä valtaa. Se ei ollut tarpeellista; se arvattiin ja tiedettiin kaikkialla.
Todelliset isänmaanystävätkin alkoivat uskoa puheisiin. Heidän maansa oli kärsinyt vääryyttä. Nyt oli saatu auttaja hankkimaan sille oikeutta. Miehet, joiden kunnia oli ollut tahraton, rupesivat tämän vallan asiamiehiksi. Valtio kaivettiin täyteen maanalaisia käytäviä ja miinoja; yhteiskunta oli sotkeutunut salaliittojen verkkoon.
Kuningas, joka toivoi vain kansansa parasta, oli voimaton. Hän oli rehellinen ja vilpitön mies, mutta miten vastustaa näitä kaikkialle levinneitä salahankkeita? Hänen omat neuvonantajansa olivat väärän isänmaallisuuden sokaisemia. Näiden harhaanjohdettujen, saati sitten yhteisen kansan, mieleen ei varmaan koskaan juolahtanut, että he ajoivat ulkolaisen asioita.
Vain yksi tai pari taattua ja valikoitua miestä, jotka perivihollinen oli ostanut, tiesi todellisen tarkoituksen. Heidän johtajansa oli Borgrevinck, Nordlandin entinen maaherra. Hän oli suurkäräjien jäsen ja harvinaisen lahjakas mies, joka johtajaksi syntyneenä olisi jo aikoja sitten päässyt pääministeriksi, ellei olisi sekaantunut eräihin epäilyttäviin juttuihin ja menettänyt kansan luottamuksen. Koska ei ollut saanut haluamaansa tunnustusta eikä onnistunut kunnianhimoisissa pyrkimyksissään, hän oli myrtyneenä heti valmis yhteistoimintaan, kun vieraan vallan asiamies suoritti tunnusteluja. Aluksi hänen isänmaanrakkautensa vaati tyynnyttelyä, mutta suunnitelmien kehittyessä sekin kävi tarpeettomaksi, ja luultavasti hän oli ainoa koko laajalle levinneestä salaliitosta, joka oli valmis kukistamaan unionin vieraan maan hyväksi.
Valmisteltiin suunnitelmia, armeijan upseereja johdettiin harhaan ja taivutettiin salaa kapinan puolelle juttelemalla kauniisti "maan kärsimästä vääryydestä". Borgrevinckistä tuli joka siirron jälkeen yhä eittämättömämmin toiminnan johtaja, kunnes hän riitaantui "pelastajan" kanssa korvauksesta. Oltiin kyllä valmiita antamaan suunnattomia rikkauksia, mutta ei lainkaan kuninkaallista valtaa. Erimielisyys kasvoi. Borgrevinck kävi edelleenkin kaikissa kokouksissa, mutta yritti entistä tarmokkaammin keskittää vallan omiin käsiinsä. Edistääkseen kunnianhimoisia aikeitaan hän oli valmis tarpeen vaatiessa liittymään jopa kuninkaan puolueeseen. Pettämällä kannattajansa hän ostaisi oman pelastuksensa. Mutta sitä varten hän tarvitsi todisteita. Hän alkoi sen vuoksi koota allekirjoituksia maan itsenäisyysjulistukseen, joka itse asiassa oli verhottu tunnustus maanpetoksesta. Monet johtajista hän oli houkutellut allekirjoittamaan asiakirjan ennen Laersdalsorenin kokousta. Sinne kokoontui alkutalvesta parikymmentä isänmaanystävää, joista toiset olivat huomattavassa virka-asemassa ja kaikki eteviä ja vaikutusvaltaisia miehiä. Siellä, ahtaassa tunkkaisessa vierashuoneessa, he suunnittelivat, pohtivat, kyselivät. Siellä lausuttiin julki monet suuret toiveet ja tehtiin mahtavia tulevaisuudensuunnitelmia.
Ulkona talviyössä makasi iso valkoinen poro aidan vierustalla. Se oli valjastettu reen eteen ja nukkui hangella pää kyljelle taivutettuna tyynen härkämäisenä, mitään ajattelematta. Sisällä huoneessa istuvien pohdiskelijoiden vai tämän härkämäisen hangella nukkujanko luulisi pystyvän ratkaisemaan kansan kohtalon? Kumpi oli israelilaisista voimakkaampi, kuningas Saulin parrakas neuvosto vai huoleton paimenpoika, joka Betlehemissä nakkeli kiviä puron yli?
Laersdalsorenissa kävi taas kuten ennenkin: Borgrevinckin kaunopuheisuuden houkuttelemina kaikki pistivät päänsä silmukkaan, uskoivat henkensä ja maansa hänen käsiinsä ja pitivät tätä petollista hirviötä jopa uhrautuvan isänmaanrakkauden enkelinä. Kaikkiko? Ei, eivät toki kaikki. Vanha Sveggum oli ollut myös mukana. Hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Sen vuoksi hänen ei tarvinnut kirjoittaa nimeänsäkään. Kirjoja hän ei osannut lukea, mutta sen sijaan ihmissydämiä. Kokouksen hajaantuessa hän kuiskasi Axel Tanbergille:
— Onko hän itse pistänyt nimensä paperiin? Ja ajatuksesta hätkähtäen
Axel vastasi:
— Ei ole.
— Minä en luota siihen mieheen, sanoi silloin Sveggum. — Niiden pitäisi saada tietää siitä Nystuenissa.
Mutta miten toimittaa tieto perille, siinä pulma. Borgrevinck oli juuri lähdössä Nystueniin nopeilla hevosillaan.
Sveggum iski silmää ja nyökkäsi suurhirvakseen, joka seisoi aitaan kytkettynä. Borgrevinck hyppäsi rekeensä ja lähti viivyttelemättä matkaan, sillä hän oli tarmokas mies.
Sveggum irroitti valjaista kaikki tiu'ut, päästi poron irti ja istuutui pulkkaan. Läiskäyttäen ajohihnaa poron selkään hänkin suuntasi kulkunsa kohti Nystuenia. Nopeat hevoset olivat ennättäneet kauas edelle, mutta ennen kuin ne olivat nousseet itäiselle vaaralle, Sveggumin täytyi hidastella jo poroaan, ettei se törmäisi näkyviin. Hän pidätteli sitä, kunnes oli käännyttävä metsään ennen Maristuenia. Siellä hän poikkesi tieltä ja hoputti poroa juoksemaan pitkin tasaista jokivartta. Se tiesi tosin kierrosta, mutta oli ainoa keino päästä huomaamatta edelle.
Valkoisen hirvaan leveät, kantavat lumikengät puhkoivat hankea säännöllisin välein, ja se puuhkutti vakaasti kuin "Nordland" Hardangerin vuonossa. Ylhäältä vasemmalta, tasaiselta tieltä, kuului kulkusten kilinää ja Borgrevinckin ajomiehen huutoja, sillä tämä oli saanut käskyn ajaa lujaa.
Matka Nystueniin oli tasaista maantietä pitkin lyhyempi kuin epätasaista jokilaaksoa myöten, mutta kun Borgrevinck neljän tunnin kuluttua saapui sinne, hän näki väkijoukossa tervehtivän samat kasvot, jotka hän vastikään oli nähnyt Laersdalsorenissa. Hän ei ollut niitä huomaavinaan, vaikka mikään ei yleensä välttänyt hänen katsettaan.
Nystuenissa kukaan ei halunnut kirjoittaa nimeään julistukseen. Joku oli varoittanut heitä. Asia oli vakava ja saattoi kääntyä tuhoisaksi näin tärkeällä hetkellä. Tätä ajatellessaan hänen epäluulonsa kohdistuivat yhä enemmän Sveggumiin, tuohon vanhaan houkkaan, joka ei ollut osannut kirjoittaa edes nimeään Laersdalsorenissa. Mutta miten Sveggum oli ennättänyt tänne ennen kuin hänen omat nopeat hevosensa?
Nystuenissa oli sinä yönä tanssit. Ne olivat tarpeen kokouksen salaamiseksi. Niiden aikana Borgrevinckille kerrottiin nopeasta valkoisesta porosta.
Nystuenin kokous oli epäonnistunut valkoisen poron takia. Borgrevinckin piti päästä Bergeniin ennen kuin siellä kuultaisiin asiasta, muuten kaikki oli menetetty. Oli vain yksi keino päästä sinne ennen muita. Ehkä Laersdalsorenista oli jo lähetetty sana. Mutta Borgrevinck saattoi vielä päästä Bergeniin ajoissa ja pelastua, vaikkapa koko Norjan hinnalla jos niikseen tuli, mikäli hän lähtisi matkaan valkoisella suurhirvaalla. Häntä eivät pidättäneet mitkään kiellot. Hän ei ollut niitä miehiä, jotka luopuvat aikeistaan, vaikka hänen tällä kertaa täytyikin käyttää koko vaikutusvaltansa, ennen kuin vanha Sveggum suostui.
Suurhirvas nukkui rauhallisesti vajassa, kun Sveggum tuli sitä ottamaan. Se nousi hitaasti takajaloilleen, oikoi ensin toista sitten toista etujalkaansa, käpersi häntänsä tiukkaan selkää pitkin, karisti heinät suurista sarvistaan kuin oksakimpusta ja seurasi verkkaisesti Sveggumia kireälle jännitetyn kuljetushihnan perässä. Se oli niin uninen ja hidas, että Borgrevinck potkaisi sitä malttamattomana. Poro korskahti vastaukseksi ja Sveggum varoitti vakavasti Borgrevinckiä, mutta tämä suhtautui kumpaankin yhtä halveksivasti.
Valjaiden kilisevät tiu'ut olivat taas paikoillaan, mutta Borgrevinck vaati ne poistettaviksi. Hän halusi matkustaa kenenkään kuulematta. Sveggum halusi välttämättä päästä suosikkiporonsa matkaan, ja hän saikin nousta perässä seuraavaan hevosrekeen, jonka ajajalle isäntä antoi salassa merkin, että tämän piti viivytellä.
* * * * *
Mukanaan paperit, jotka tiesivät monelle harhaan johdetulle miehelle kuolemantuomiota, sydämessään häijyt aikeet ja valta niiden toteuttamiseksi sekä käsissään Norjan kohtalo Borgrevinck pönkitettiin lujasti valkoisen hirvaan ahkioon. Päivänkoitossa hän lähti toimittamaan kehnoa asiaansa.
Sveggumin käskystä valkoinen porohirvas lähti matkaan parilla loikkauksella, jotka keikauttivat Borgrevinckiä taaksepäin pulkassa. Mies suuttui, mutta nielaisi kiukkunsa huomatessaan hevosen jäävän jälkeen. Hän läiskytteli ajohihnaa huudellen, ja poro alkoi juosta tasaista, joutuisaa ravia. Sen leveät kaviot naksahtivat kahdesti joka harppauksella. Sieraimistaan, jotka olivat vaakatasossa, se vauhdin tasaannuttua puhalsi jäätävään aamuilmaan säännöllisiä huurupilviä. Ahkio leikkasi syvän viilloksen lumeen, joka pöllysi yli miehen ja pulkan, kunnes ne olivat valkoisenaan. Ja kuningasporon isot häränsilmät vilkkuivat tyytyväisinä ja voitonriemuisina, kun hevosten kulkuset kuuluivat takaapäin yhä heikommin.
* * * * *
Ylpeän Borgrevinckin oli pakko ihailla jaloa eläintä, joka edellisenä iltana oli tehnyt hänelle kepposet. Sen nopeus palveli nyt hänen tarkoituksiaan, sillä hän aikoi mikäli suinkin mahdollista päästä perille monta tuntia ennen hevosia.
Ylä- ja alamäet taittuivat yhtä vaivattomasti, ja hyvä vauhti kohensi ajajan mielialan. Lumi natisi herkeämättä pulkan kölipuun alla, ja sen narina kiitävän peuran kavioiden alla oli kuin jättiläishampaiden rousketta. Nystuenin mäestä Dalekarliin oli tasaista maata. Borgrevinckin viilettäessä kylän ohi aamuhämärässä sattui pikku Kalle kurkistamaan ikkunasta. Hän näki ison valkoisen poron valkoisine pulkkineen ja ajajineen, aivan kuin jättiläistarinoissa, ja taputti käsiään huutaen:
— Hyvä, hyvä!
Mutta kun isovaari näki vilaukselta tämän valkoisen ihmeen, joka ajoi ilman tiukuja, hän tunsi selkäpiissään kylmänväreitä ja sytytti kynttilän, jota hän sitten piti ikkunassa, kunnes aurinko oli noussut korkealle, sillä ohi oli ajanut Jotunheimenin hirvas.
Mutta poro juosta viiletti edelleen ajomiehen läiskytellessä ajohihnalla ja ajatellessa vain Bergeniä. Hän löi valkoista ajokasta hihnan päällä. Valkohirvas korskahti kolme kertaa ja loikkasi kolmasti, sitten se kiihdytti vauhtia. Ja kun he ohittivat Dyrskaurin, jonka reunalla jättiläinen istuu, näkyi laella pilvihattu, joka ennusti myrskyä. Hirvas tiesi sen. Se haisteli ja katseli pilveä huolestuneena, jopa hiljensi hieman vauhtiakin, mutta Borgrevinck kiljui ajokkaalleen, vaikka se vielä kulki nopeammin kuin yksikään toinen poro, ja löi sitä kerran, kahdesti, kolmasti ja kerta kerralta kovemmin.
Pulkka pyyhälsi eteenpäin kuin vene laivan vanavedessä, mutta nyt oli valkohirvaan silmissä veren hehkua, ja Borgrevinckillä oli täysi työ pysyttää ahkio tasapainossa. Kilometri toisensa jälkeen jäi taaksepäin, kunnes Sveggumin silta ilmestyi näkyviin. Oli puhjennut kova myrsky, ja haltijakin oli saapuvilla.
Mistä se siihen nyt ilmestyi? Kukaan ei tiennyt, mutta kirjokivellä se vain hyppi ja lauloi:
Norjan onnesta, kohtalosta,
myllytontusta, hirvaasta.
Valkohirvas ajajineen tuli pitkin mutkittelevaa maantietä ja kaarsi myllylle päin. Kuullessaan äänen sillalla poro niuhisti korviaan ja hiljensi vauhtia. Borgrevinck iski äkäisesti poroa. Punainen liekki leimahti sen häränsilmiin. Se korskui vihaisesti ja ravisti isoja sarviaan, mutta ei pysähtynyt kostamaan iskua. Tehokkaampi kosto odotti Borgrevinckiä.
Poro kiiti eteenpäin kuin ennenkin, mutta nyt Borgrevinck ei kyennyt enää hillitsemään sitä. Ainoa ääni, jota poro totteli, oli jäänyt jälkeen. Se karkasi tieltä ennen siltaa. Pulkka lensi kumoon, mutta nousi taas pystyyn; Borgrevinck olisi pudonnut ja saanut surmansa, ellei olisi ollut kiinni köytetty. Loppu oli määrätty toisenlaiseksi, ja tuntui pikemminkin siltä kuin Norjan kirous olisi istunut pulkassa aivan tietyssä tarkoituksessa. Runneltu ja ravisteltu Borgrevinck tuli uudelleen näkyviin. Haltija hypähti sillalta kevyesti valkohirvaan päähän ja sarvista kiinni pitäen tanssi ja lauloi vanhaa lauluaan ja uuttakin sen jatkoksi:
Nyt vihdoin onnen päivän nään, pois Norjan kirous pyyhitään!
Borgrevinck kauhistui ja raivostui. Hän löi poroa vielä kovemmin kuin ajaessaan syvässä lumessa ja yritti turhaan hillitä sitä. Hän oli pelosta suunniltaan. Viimein hän sai kaivetuksi esiin puukkonsa katkaistakseen hurjistuneen poron jalkajänteet, mutta kavion isku sinkautti aseen hänen kädestään. Tiellä oli ajettu vielä hitaasti verrattuna tähän menoon, sillä nyt poro ei enää ravannut, vaan loikki mieletöntä laukkaa Borgrevinck-raukan maatessa pulkassa omasta vaatimuksestaan köytettynä ja täysin avuttomana, karjuen, kiroten ja rukoillen. Poro ryntäsi huuruavana ja silmät verestäen rosoista ylämäkeä louhikkoiselle Höifjeldille, jota lumituisku lakaisi. Se nousi tunturin huipulle kuin myrskylintu aalloille ja kiiti aukeain poikki kuin vettä viistävä pääsky. Se seurasi jälkiä, joille emo oli ensimmäiseksi ohjannut sen horjuvat askelet. Tätä tuttua reittiä myllypadon nurkkauksesta ylös tunturille se oli kulkenut viisi vuotta — tietä jota valkosiipinen riekko pyrähtäen lentää, samaa tietä jolla valkoisina hohtavat tunturit lähestyvät ja salpaavat taivaan.