ALKU-OSA

Kesäruno alkaa. Tulevien tapausten näyttämö on jo hahmoutunut. Lehtevät rannat, harjut ja vetten pinnat ja niiden vaiheilla ihmisvaiston muovailemat ihmiskodot. Ja niissä ja niiden kesken, jälleen ihmisvaistoa kuvastellen, alati jatkuvaiset ihmisliikunnot, olot ja aivoitukset. Alati jatkuvaiset taivaan alla — niinkuin päivästä alati tulee ehtoo ja talvesta suvi. Nyt on taas muuan suvi ja suviehtoo. Korkeen Lyyli, nuori tytär, lähti juuri Malkamäestä. Siitä kertomus jo alkaa täysin innoin, sillä tämä ilta ei pääty tähän, ei läheskään. Mutta suviehtoona ei vielä näin aikaisin lähdetä suoraan, seisoskellaan ja viivyskellään, ei olla lähtevinään… Myöhemmin sitten, kun kesäyön henki jo vaimentaa kaikki liikkeet ja äänet, niin ettei pelin sointi eikä tanssin jymy kuulu etäämmälle, ennenkuin joku käy ovesta sisään tai ulos… Nyt seisoskellaan vielä pihamailla ja istuskellaan, katsellaan maailmoja ja taivaanrantoja. Niiden sävyssä on ikäänkuin jotain odottavaa tietoa.

* * * * *

Malkamäen talo ja kaunis, vaihteleva kulmakunta … nyt ollaan sielläpäin.

Talo on loivan laakson etelään-antavalla rinteellä, sen keskivaiheilla, yläpuolellaan hedelmätön mäki, jossa kasvaa pensaita ja yksi pihlaja. Pihlajan juurella kivi. Moniaalta päin tullen kiintyy katse luonnostaan pihlajaan ja kiveen. Kevätiltaisin leikkautuu niiden yhteiskuva jyrkkänä taivaanlakeen. Voi kuvitella, että kivi ja pihlaja katselevat silloin etelään päin, jonne pitkin vesistön sivua etenee laajapiirteinen harjanne. Jossain kaukana sen kupeella on rannan niemeke, jonka nenässä kaareutuvat ne halavapensaat. Niiden vaiheilla on jo toista kyläkuntaa, joka näkee niemekkeen sorjat pensaat samoin kuin Malkamäen tienoo pihlajan ja kiven.

Tienoolta toiselle rientää kesäinen tie monivaiheisena kuin hauska pakina. Yhdessä paikassa on kostea painanne, jossa rehevien palmumaisten saniaistyppäiden välissä lirisee kylmä vesi. Siinä notkea tie ikäänkuin lähestyy kulkijaa, ilmaisee näkevänsä hänen ajatustensa hypyn, tietävänsä hänen lähtönsä aiheen ja menonsa määrän. Mutta se ei ilku ujostelevaa kulkijaa, vaan iskee silmää samanmielisesti ja johdattaa hänet muina-miehinä ylemmäs, lähemmäs ensimmäistä harmaata tölliä…

Mutta kas, lauantain aurinko meni mailleen. Viilenee ja kostenee. Viikon kestänyt arki haihtuu pois, on pyhä-yö. Hiivitään Malkamäen tanhuville, sieltä yön kiihkeä runo pääsee alkuun. Nyt voi hyvin piillä, näin pyhä-yönä, ei nyt huomata. Tapahtuu kaikenlaista pientä siellä täällä pitkin yötä, ihmislasten ajatukset tanssivat polkkaa, kun heitä mennä vilittää mikä mitäkin polkua ja piennarta. Pian jossain tapellaan, mutta se ei kuulu laajalle eikä häiritse kesäyön leppeätä haltiaa eikä sen toimeliaita pikku henkiä, joiden luku on sama kuin puhjenneiden kukkien ja lehtien.

* * * * *

Malkamäessä on ruohoinen länteen viertävä pihamaa, jota alareunassa rajoittaa syreeniaita, varpusten mieluinen olinpaikka. Kahden päärakennuksen akkunarivit katselevat pihamaata. Akkunoiden sävystä voi nähdä, missä huoneissa asutaan.

Toinen rivi on vaalea, toinen punertava. Vaalea on ylempänä ja upeampi. Siellä asuu Olga, Malkamäen nykyisen isännän ja emännän tytär. Häntä on paras katsella salaa jostain pikku-rivin akkunan pielestä, kun hän astelee pitkin pihamaata. Silloin voi nähdä hänen silmänsä oikein, jollei hän satu aavistamaan, että häntä katsellaan. Hänen silmiensä väri lienee harmaa, mutta ripset ja luomikarvat ovat mustat. Niiden varjo on kuin aineeton harso, jonka taakse vahva ja koskaan hätääntymätön katse helposti vetää toisen heikomman katseen.

Kun Malkamäen tytär raitilla menee kahden poikasen ohi ja antaa katseensa osua heidän silmiinsä, ei heillä kahden jäätyään ole mitään sanomista toisilleen. Heti Malkamäkeen tultuaan hän kiinnytti itseensä Taaven, renkipojan, joka yleensä on olevinaan kovaa poikaa. Olga tunsi siihen halua, niinkuin terve ihminen joskus haluaa jännitellä käsivarsiaan. Mutta Taave itki jo kerran itsekseen eräänä iltana, kun tuon naisen soitonääni oli lakannut kuulumasta toiselta puolen pihaa. Taave oli samaan aikaan myös lukenut erään romaani-kirjan. Semmoinen oli pikkuinen Taave, joka osui Olgan näkyviin täällä Malkamäessä, niinkuin jokin salolla itsekseen syttyvä ja sammuva raikas luonnonilmiö. Silloin oli uuden isäntäväen tuliaiset. Siitä on kulunut kaksi keväistä kuukautta. Senjälkeen on tuo samainen nainen vaihtanut kevätasunsa kesäpukuun. Se tapahtui tänä aamuna.

* * * * *

Alkavan kesän ensimmäinen ilta ei voi torjua Malkamäen tanhuvilta eräitä aavistuksia. On ihmisluontoja, jotka jouduttuaan samaan ilmapiiriin eivät voi välttää voimien mittelyä… Ilmassa tuntuu sikiävän hillittömiä mielikuvia tulevista kuukausista, jolloin auringon voima kasvaa päivä päivältä ja sen vaikutukset ovat vastustamattomat. Mutta vallitsevan illan ilmeestä heijastuu myös samanlainen välkähdys kuin yöjalkaan aikovan nuorukaisen silmistä. Jos kysyt häneltä, mistä johtuu hänen mielensä hieno hurma, niin hän hymyilee muistuttaen nuorta petoa, eikä vastaa mitään. Hän näyttää salaa koettelevan jäntereitään ja nauttien vyöstään ja kellonperistään lähtee hän vihellellen alapihalle päin… Kaikki on hiljaista, mutta odottavaa. Malkamäen vanhanemännän poika Elias saapui äsken kanssa näille maille, tähän ilmapiiriin. Hänen nähtiin seisoskelevan ulkona senjälkeen kuin Korkeen tytär oli lähtenyt.

Ensimmäinen kesäyö

Malkamäen pihasta muutamien lehmusten vaiheilta alkaa talon tie ja kantaakseen jyrkkyyttä kaartuu se heti vasemmalle. Siinä kaarteen ohessa on vanha humalisto ja humaliston takaa pilkistää harmaan rakennuksen päätyikkuna. Rakennus on jotenkin vanhanaikainen kuusiruutuisine ikkunoineen ja pylväsportaineen. Sitä hallitsee Malkamäen vanha emäntä eli muori, Eliaksen äiti. Heti kun muori tänä iltapäivänä sai poikansa kotiin, tuli heidän luokseen tyttövieras, ja sillaikaa kun muori kiipeili ullakolla kaidetta hakemassa, syleilivät nuoret toisiaan alhaalla tuvassa.

Muorilla ei ollut aavistustakaan tästä kohtauksesta eikä niistä elämyssarjoista, joiden yhtymäkohdan se muodosti. Että tuommoinen kahdeksantoistavuotias kaunis tyttö on vaaleana huhtikuun yönä valvoskellut vuoteessaan ja katsellut tähteä ja semmoisessa aaltoilevassa ajattomassa hiljaisuudessa kuvitellut viereensä tuon saman nuorukaisen, joka nyt tässä hengittää samaa ilmaa hänen kanssaan; ken voisi semmoista ajatella nähdessään tytön kunnioittavan hymyn hänen puhutellessaan pojan äitiä. Malkamäen muori, joka salaa nautti oman poikansa komeudesta, tunsi hyviä tunteita myös orpanansa tytärtä kohtaan, ja antaessaan hänelle kaiteen ikäänkuin siunasi hänen kankaansa ja lupasi tulla sitä joskus katsomaan. Kuitenkin vaivasi muoria Lyylin lähdettyä jokin käsittämätön asia, vaikkei hän mitenkään voinut aavistaakaan, että se olisi tapahtunut tuon tytön tähden.

Ja ehkäpä se säteilikin häneen Eliaksesta. Sillä heti kun Elias äidin askeleet kuultuaan oli irroittanut käsivartensa Lyylin ympäriltä, valtasi hänen mielensä suloinen malttamattomuus. Hän katseli sivulta, kuinka Lyyli hiukan kalvenneena puhui äidille, ja hän halusi kiivaasti, että Lyyli heti lähtisi. Lyyli ei istunutkaan enää, vaan tarjosi epäröiden kättä äidille ja sitten Eliakselle. Kädenanti oli kuin vieraan, epäluuloisen ihmisen, josta mielellään pian eroaa. Elias kääntyikin pois ja meni kamarin puolelle.

Siellä hän heti istahti sohvalle ja jäi tuijottamaan ulos ikkunasta. Hän tunsi itse, kuinka hänen silmänsä hohtivat ja katseensa hajaantui jonnekin näkyväisen ohi, ikäänkuin välttääkseen hämärtyvän, pienen ympäristön ilmettä, tai pikemminkin antaakseen ympäristölle häiritsemättömän tilaisuuden katsella hänen sielunsa liikkeitä. Tässä tilassa ollen koko hänen sielunsa tuokiotila heijastui ympäröivän pienoismaailman esineistä takaisin hänen tajuttavakseen. Se on yksinäisyyden ihmeellinen ja ikuinen taikatyö: Ihmisellä on ollut jokin elämys, jota sielu jo kauan on tiedottomasti odottanut. Hetki on ohi ja sielu on päässyt tiedottomasta jännityksestään. Ihminen etsii yksinäisen paikan viillytelläkseen sieluaan, ja jo hetken perästä äskeinen elämys on tuon ympäristön taikaheijastuksen kautta liittynyt entisten elämysten sarjaan, ja ihminen katselee tuota lisääntynyttä sarjaa samoin kuin työntekijä karttuneita tuloksiaan. Siinä on lohdutus ja osanotto.

Näin yksinäisyydenhetkinä oli varjoisa kamari ja sen matalasta akkunasta näkyvä mäenvierikko paljoa lähempänä Eliasta kuin se salokulman tytär, jonka kuvio samaan aikaan eteni maiseman reunaa kohti. Tuvan sivuakkunasta sen olisi nähnyt, ja jostain sen joku lauantai-illan katselija näkikin. Mutta kamarissa liukui aika sekunti sekunnilta, ja poika istui sohvankulmassa tajuamatta muuta kuin oman mielensä käynnin. Oli viehättävää antaa illan näin kulua. Elämä ei ollut tyhjää. Eilen illalla hän oli kaupungin ulkopuolelta katsellut, kuinka tornit, katot ja puun latvukset ääriviivoillaan tavoittelivat ylhäistä kuulautta, lähtenyt taas palaamaan samaa kaupunkia kohden ja pitkin kaikuvia katuja tullut omalle ovelleen, seisahtunut siinä hetken kevään viimeisenä iltana ja todennut, että tyhjän kadun tasainen, etenevä kivitys siinä valossa omituisesti veti puoleensa, niinkuin nuorekas ja kevytmielinen kaupunkilainen — se oli eilisilta. Mutta maanpinta on tähän aikaan rikas. Jokaisesta kohdastaan se lähettää säteen ihmisen aistimiin. Ja iltahämyssä ei tiedä, mistä kaikki säteet saapuvat, ne täyttävät ilman. Niitulta nousee kosteaa usvaa, siellä poimuilee matala joki. Kauempaa ylhäältä katsoen siinä ei ole mitään erikoista, mutta jos menee sen mättäiselle äyräälle, laskeutuu rinnoilleen ja katselee sen vettä tuuman päästä, niin se näyttää jättiläismatelijan silmältä. Nouset ylös, joki on taas pelkkä joki, ja sormiisi on tarttunut lemuavaa rutaa. Siinä on kesäyön tuntua. Yhtään ihmisasuntoa ei näy, mutta tuossa tulee ränstynyt aita päin jokea. Tuntuu oudolta nyt ajatella, että joku ihminen on sen joskus tehnyt.

* * * * *

Oh, kuinka on hyvä olla! Tuollapäin on tyttö, joka haluaa, että minä kosketan häntä. Hän oli äsken täällä ja meni sinne. On kuin olisi ilmaan sille kohdalle jäänyt jotakin. Hän on tuolta kotoisin, hän on käynyt täällä asti, mutta ei tiedä, mitä on metsänrantojen takana. Ei se tiedä itseäänkään, ei kaulansa kaarta eikä käsivarsiaan. Jossain pensaan varjossa yöllä voin käydä häntä käsivarsista, istuttaa hänet viereeni mieleni mukaan… Niin, niin…

* * * * *

Kello tulee kymmenen. Istuttuaan kauan aikaa kotonsa katonharjalla Elias kapusi sieltä alas, seisahti tuvan nurkalle ja katseli etelään päin. Hänen aikansa oli jo tullut ja hän tunsi omituista hivelyä ruumiissaan, kun joku kohta hänen tajunnassaan alati kuiskasi: "Etkö jo lähde!" Mutta toinen kohta oli sanelevinaan: "Mihin minä sitten lähtisin … kuules vaan korpirastasta! Mitä kaikkea tässä hiljaisuudessa nyt liikkuu, vaikkei ole liikkuvinaan muu kuin korpirastaan kieli. Noissa rakennuksissa nukkuu ihmisiä, äsken näkyi muutamia naisia nousevan saunalta taloon päin hunnut päässä. Mitä tapahtuu nyt heidän unissaan? Joko äiti on mennyt makuulle? — Korkeen pihamaa — niin, se on semmoinen."

Malkamäen Taave oleskeli yksin pirtissä. Hän tiesi hyvin, ettei kukaan enää tulisi sinne, ja siksi hän antoi aatostensa viettää lauantai-iltaa, hykerrellen omassa vapaudessaan. Saunasta palattuaan hän loikoi sängyllä pää kyynärvarren varassa ja kuvitteli. Hän tiesi ettei kukaan tule, mutta hän odotti kumminkin kärsivällisesti, voimatta oikein itselleenkään tunnustaa, mitä tai ketä. Kello kävi seinällä käymistään, ja laaja pirtinovi pysyi liikkumatta kiinni ja näytti siltä, kuin se olisi yksityiskohtaisesti palauttanut esiin jokaisen kerran, minkä siitä oli joku kulkenut. Ripa näytti melkein odottavan, että siihen aivan ensi hetkessä joku tarttuisi. Siinä ovi yhä pysyi paikoillaan, mutta yön sävy syventyi. Taave tunsi hyvin, mitä hän nyt taas pian tulee tekemään, mutta viipyi kumminkin sängyllä hetkestä hetkeen. Tyhjän pirtin henki laajeni ja tuli lähemmäksi, alkoi kevyesti aaltoilla korvissa ja muistutella pikkupoikuuden aikoja. Ei tosin mitään tapauksia, mutta herätteli vain muuten senaikuisia tuntuja. Omituinen etova viattomuus täytti mielen, otti ikäänkuin haltuunsa koko miehen. Olgan kuva saapui. Se tuli ovesta hämärään pirttiin ja katsoi heti tänne sänkyyn, silmissään sanattoman yhteisymmärryksen hehku. Tänne, tänne: näin, näin.

Koko tätä seuraava hillitön mielikuvasarja yhtyi häiriintymättä tuohon viattomuuden vireeseen. Salaperäinen kuvitellun onnen sopusointu piti pitkät tovit loikovaa renkipoikaa lumoissaan. Sen onnen väri oli tummahko. Laajan laaksoalueen eräässä kohdassa on monihuoneinen talo, jonka laulava rastas näkee kaukaa harjulta kuusen latvasta. Talon pirtissä on paljon hämärämpi kuin ulkona taivasalla. Pirtin sopessa hengittää tällä hetkellä Taave-niminen olento, vaikkei sitä voisi luulla, kun katselee rakennusryhmää kaukaa ja korkealta. Sama Taave puhuu ja nauraa kyllä vielä joskus aika vuolaasti tanssipaikan tanhuvilla luulotellussa humalassa.

Mutta pirtin sopessa jatkui tunnelma, kesti aikansa ja alkoi lauhtua. Taaven tajuntaan valahti äkkiä käsitys kuvitelmien lapsellisuudesta, hän nykäisihe kärsimättömästi ja nousi lattialle liikkumaan. Ei oikein tiennyt mitä tehdä, mutta meni kumminkin sivuakkunan pieleen katselemaan. — Katsellaan nyt saatana-vie sitten kerran oikein, sähisi hän melkein ääneen ja tuijotti uhmaavan näköisenä toisen päärakennuksen yhteen ikkunaan. Mutta ikkuna ei sanonut mitä sen takana eli. Taaven toinen luonto vain oli koko ajan seisovinaan siinä hänen vieressään ilkkumassa. Hän tunsi ikäänkuin uhmaavansa sitäkin. Sitten hän taas kääntyi lattialle, ei tiennyt mitä tehdä, meni peräikkunan luo ja otti peilin, avasi suunsa ja katseli hampaitaan. Pani peilin pois ja alkoi hammasta purren jännitellä lihaksiaan ja tehdä tuimia iskuliikkeitä tyhjässä ilmassa. Naurahti… Yö oli jo kulunut myöhemmälle.

Sitten hän ihan vaistomaisesti rupesi pukemaan ylleen parempia vaatteitaan, tuntien siinä tekevänsä jotain hyvin tyhjänpäiväistä. Mihin hän oli menevinään? Olisi edes jossain tanssit.

Hän lähti, ja astui hyvin verkkaan ja häikäilemättä pitkin pihan sivua, luullen tuntevansa, kuinka häntä jostain katseltiin. Hän aivan oli näkevinään silmätkin, ei tarvitsisi muuta kuin katsoa sinnepäin… Ja hän katsoikin, koettaen näyttää yhtäkaikkiselta. Ei mitään…

Hän kulki yhtä hitaasti vanhan emännän ikkunain ohi, joissa jo oli täysi yön sävy, harras ja vaimentava. Ruoho oli kosteata, silmään osui joku yksinäinen kukka, jota ei ollut siinä paikassa päivällä huomannut. — Mahtoiko Elias olla sisällä, se tuli kyllä iltapäivällä kotiin, mutta… Hän oli aavistavinaan, että Elias on mennyt jonnekin, ja tunsi vähän aikaa itsensä jotenkin avuttomaksi ja syrjään jääneeksi. Mutta samassa hän näki, kuinka kaukana kylän laidassa erään töllin puodin päästä tuli esiin mies, hyppäsi aidan yli ja eteni vilkkaasti kylän laitaa kohden. Taaven mielessä sykähti iloisesti: siellä on tanssit jossain. Ja hän lähti nopein askelin ja itsekseen hymisten painamaan sinne päin…

Niin etenee nuorukaisia kesäyön hämyssä, mikä minnekin päin, ja puhelias korpirastas laulaa ääneen itsekullekin hänen aikeensa ja ajatuksensa.

Korpirastas laulaa vieläkin, ei ole vielä ihan sydänyö.

Se laulaa vehmaassa kuusistossa. Kuusten latvat ovat toinen toistaan ylempänä pitkin loivaa rinnettä, jonka pohjalla jossain on kostea ojanne. Ojanteessa alimpien puitten juurilla on kätköisä hämäryys, josta puut ikäänkuin pyrkivät ylöspäin, eivät tahdo tietää, mitä siellä juurilla on. Sillä ylhäällä kukkivien latvakruunujen tasalla asuu kaikilta taivaan rannoilta siihen saapuva kuulakka vaaleus. Siellä istuu rastas eräässä latvassa, ja kaikkien ylimpien oksien kerkät ja kävyt pitkin rinnettä saavat nähdä sen rosotäpläisen rinnan ja kurkun käynnin. Rastaan äänen alla leviää vehreä havujoukko, jonka seasta ojentuvat oksat niinkuin onnelliset, soreat kädet näytellen taivaan lakeudelle tulipunaisia käpyjään. Samalla ne muodostavat monikohtaisen pinnan, joka varjelee liialliselta huomiolta, sitä mikä piilee niiden sokkeloissa. Siellä on rastaan pesä, lähellä laulavaa urosta. Pesästä näkyy eräästä raosta naaraan höyheninen selkä ja kaksi kiiluvaa silmää.

Uroksen vuolas vikerrys ympäröi pesän ja emon turvallisuuden tunteella. Emon onni on sen alla tasaisena säilyvä lämpö ja ilmassa yhä selvemmin tuntuva yön syvyys. Niin kauan ei ole hätää, kun yö noin hievahtamatta kuultelee uroksen laulantoa. Keskeytymättömällä sanatulvallaan se ikäänkuin pidättelee paikoillaan koko ilmapiiriä, yhä vaihdellen lyhyitä kerskauksia ja pitempiä hyvänsuopia selittelyjä: — Tuleeko-vai, tuleeko-vai — kaikkien-hyvä-olla-on, kaikkien-hyvä-olla-on — mitää-mitää.

Pau … räh. Ovi lennähti auki. Soivan ja sohisevan ilmavirran mukana kierähti hämyiselle mäelle mies-sokelma, kolme poikaa, joista yksi pian erosi ja kaksi muuta tempautui pirtin taakse. Heidän todistajanaan ei siellä sinä hetkenä ollut muuta kuin unohdettu seinusta ja sitä vastapäätä katseleva ilmanranta.

— Ek-sinä tiedä, että sin'et isottele pikkupojille silloin kun on isoja miehiä.

Toinen ähki selkä seinää vasten sanomatta sanaa. Isku läjähti. Sähisevää sanattomuutta.

— No!

Pihamaalta rupesi kuulumaan joukkopuhelua. Toinen nakkasi irti ja sivahti nopeasti nurkan ohi pihaan, toinen hävisi seinustaa pitkin ulkohuoneitten varjoon ja sen tien pois, kuohumielin odottaen aamuyöltä korvaavia vaiheita.

Se oli vain lyhyt hievahdus avaruuden yhdessä pisteessä. Vaaleakatseinen yö valvoi syvissä haaveissaan, eikä huomannut sitä miksikään. Samalla hetkellä rastas tosin lakkasi kuin salavihkaa laulamasta, mutta sen oli aika muutenkin…

Mutta Taaveakaan ei haluttanut olla auttajansa näkyvissä, kun tämä palasi nurkan takaa. Huippukohta oli ohi. Jupakan aikana oli yksi ja toinen edennyt tanssipaikan tanhuvilta ja toisia juoksahti perässä. Taave meni omia teitään ja tuli Malkamäen pihaan jostain odottamattomalta taholta. Samaan aikaan riutui toisaalla tanssi, ja siellä olleen väkiryhmän jälkivaiheet alkoivat ja jatkuivat monien näkymättömien seikkojen määrääminä.

— Rastas lakkasi laulamasta, sanoi Elias.

— Kuuleeko tyttö? rastas lakkasi laulamasta.

Lyyli vastasi silmiään avaamatta:

— On sydänyö.

Niinpä niin. Nyt se jo on, sydänyö. Kiihkot ovat ohi.

Kun Lyyli silloin illalla palasi Malkamäestä, tuntui hänestä koko vainiomatkan siltä, kuin hänen tajunnassaan olisi vallinnut jokin outo tila, jota hän ei missään unelmiensa käänteessä ollut noina kevätkuukausinaan aavistanut. Tuomi kukki, koivun lehdet olivat jo isoja, tie kuivaa. Kaikki nämä seikat tuntuivat puhuvan yhteen, ja niihin liittyi voimakkain osa hänen omaa mieltään. Niinkuin ne kaikki olisivat jo ennakolta odottaneet tätä tällaista tilannetta ja nyt täysin eläneet siitä, että se siis tänä iltapäivänä tapahtui, että nyt päästään eteenpäin. Hänen oma mielensä oli ylinnä siinä riemussa. Jokin sisäinen miellyttävä kiehunta kiidätti häntä yhäti eteenpäin, kohden jotakin uutta elämystä, mutta hänen sisinkään ajatuksensa ei sillä hetkellä kuiskannut mitään katkonaisia sanoja siitä, missä ja millainen se elämys tulisi olemaan. Hän vain tajusi, ettei hän voi syödä eikä nukkua eikä mitään toimittaa, kaikki sellainen oli jäänyt entiseen elämään ja tuntui nyt pieneltä ja turhalta. Kumminkin veti kiihko häntä kotiin päin, pois Malkamäestä, ja mielikuvitus hyväili sitä tuttua harjupolkua, jolta näkyi Korkeen katot savupiippuineen ja pihamaa polkuineen. Oikeastaan hänessä vielä sykki sama odotus kuin viime viikkojen aikanakin, mutta tuo lyhyt kohtaus Eliaksen kanssa oli vain muuttanut odotuksen äänilajia. Kohtauksen yksityiskohdat eivät olleet hänen mieleensä kiintyneet, ja hän ikäänkuin salasi itseltäänkin, että sellaista oli ollutkaan. Kun hän peltoalueen laidassa katsahti taakseen, niin hän punastui.

Metsätiellä hän huomaamattansa hyräili jotain säveltä. Tie eteni hänen hehkuvan katseensa alaisena niinkuin jokin matala ja mielistelevä olento, sen ura syventyi puitten väliin, jossa varjoisa iltailma viileni. Rientävä tyttö oli yksin. Mutta kesken rientoansa hän sävähti ja seisahti ja tummat silmät tuijottivat hetken metsän pimentoon. Siinä oli ääneti vastatusten kaksi erilaistunutta luonnonkohtaa: ikuinen, ajaton metsä, jonka äärettömissä solumäärissä virtaili näkymättömänä kevään paisuttama alkuelämä; ja ihmislapsi, jonka veri niinikään sykähdellen tiedottomasti toisti tuhansien sukupolvien takaisia sykähtelyjä. Ihmisen noin seisahtaessa metsä ja ihminen katsovat toistaan silmäterään, taitse kaikkien kuluneitten aikakausien, joina ovat kauas, kauas toisistaan ja alkuperäisestä yhteydestään edenneet. Näin he joskus tapaavat toisensa, ihminen tajuaa vaistomaisesti sekä alkuperäisen yhteyden että tuon aikojen luoman pyörryttävän etääntymisen, ja häntä hipaisee kevyt kammontunne, rakkaudenriemussakin.

Lyyli jatkoi matkaansa ja tuli jo lähellä kotoansa olevan lähdeojanteen kohdalle. Siinä hän istahti kivelle. Ilmapiirin kotoisuus lauhdutti hänen mielensä virettä, niin että hän rupesi tuntemaan ja tajuamaan täsmällisemmin. Ajatuksessa vilahti hänen kotonsa, isänsä ja äitinsä ja koko sen elämän tuntu. Tuossa oli tölli tuon mäen takana. Ja Elias… Lyylin mielenkäynti oli tyyntynyt, se kohoili nyt ikäänkuin loivemmissa, lämpöisemmissä laineissa. Hän tunsi tasaista halua saada Elias vielä lähelleen ja hän ajatteli, kuvitteli suoraan, että he tapaavat myöhemmin jossain harjulla. Tämä kuvitelma vahvistui ja varmeni, viehätti ja toi mukanaan toisia omituisen hempeitä kuvitelmasarjoja, joiden kaikkien taustana oli Eliaksen henkilöpiirteet. Näiden kuvitelmien väikkyessä hänellä oli samanlainen tunne kuin rastasemolla pesässään: mitä syvin turvallisuus oli ympäröivinään hänet, kun hän painoi kasvonsa käsiensä kätköön. Kodon läheisyys poisti metsästä kaikki kammon väreet, jotain hyvää ja läheistä oli ulottuvinaan siihen aivan ohimon ja kämmenen rajaan asti, pyrkien osalliseksi hempeistä unelmista, jotka liikkuivat pimeässä suljettujen silmien ja sormien välissä. Lyyli viipyi samassa asennossa hetkisen vielä sittenkin, kun hän jo oli havahtunut unelmistaan ja poistamatta käsiä silmiltään koetti siitä kuvitella lähellään kukkivia linnunsilmiä, sammalta ja orastavia sanajalkatyppäitä, ja saada selville, mitkä ne sanat olivat, jotka alati toistuivat veden lirinässä. Sitten hän nousi ja lähti.

Korkeen pihamaalla vallitsi taas lauantai-ilta, sen näki parhaiten täältä ylhäältä. Kaivonvipu, haavat, aitan ovi näyttivät siistimmiltä: huomenna on pyhä. Kylästä tuova tie tuntui kätkevän käänteisiinsä iloisia aikeita. Lyyli tuli pihaan, portaille ja suoraan kamariin, jonne laski kaiteen sängyn päädyn taakse, liikuskeli hämärässä lattialla ilman tarkoitusta. Pirtissä kuuli hankkiuduttavan saunaan. Ehtoollinen oli juuri syöty.

— En minä pidä nyt saunalla väliä. — Ei minun ole nälkä.

Hän korjasi ruokia pöydältä, kävi pakarissakin ja asteli sitten aittaan päin, meni hitaasti sisälle ja jätti oven auki. Aika kului, liikuttiin vielä, jossain kolahti. Tyttö oli vuoteella pitkällään, äänet saapuivat korvaan avonaisesta ovesta, mutta mieli viivytteli unen ja toden välillä, hiljaisuuden, hyttysen soiton hyväilemänä. Laaksoista, niituilta lähti liikkeelle hieno, viileä kosteus ja täytti ihmeteltävän pian ja varmasti koko ilmapiirin, jossa ihmisaistin ei kumminkaan voinut havaita hievahdustakaan. Tyttö viipyi vuoteellaan ja mieli oli kuin sumua pajuisen ojanteen päällä; et havaitse kuinka sumu kasvaa, ja kuitenkin se nopeasti lisääntyy. Se lisäntyy sill'aikaa kun katsot muualle… Viileä kosteus on jo pitkän aikaa tuntunut tytön käsivarsissa, on jo pitkä aika siitä, kun pirtin puolella viimeksi kolahti. Tyttö nousee kuin toisen tahdosta istualleen ja näkee, että pirtin akkunaan on vedetty puoliverhot. Yö lienee jo pitkällä, kosteus tuo jo mukanaan lehtien lemua ja etäisten niittujen tuntua vuoteelle asti.

Tölli nukkuu syvässä unessa, mutta raolleen jäänyt aitanovi näkyy ylös harjulle pitkin polun aukeamaa. Se on kuin pieni, sykähyttävä seikka, onnenenne, joita joskus ilman syytä näyttää alkavan vilahdella ihmisen tiellä. Ja kun ihminen huomaa sellaisen enteiden leikin alkaneen, näkee hän niitä kaikkialla, ja lumoutunut mielikuvitus etsii ja sovittelee niille jotain merkitystä. Jokin suuri lintu humahtaa pensaasta lentoon. Se oli naarasteiri, joka pelästyi pesästään. Nyt sen lento lakkasi kuulumasta. Mitä se oli?

Aitanoven aukeama näkyy harjulle kahteen katsovaan silmään ja herättää heti vereksiä mielikuvia siitä, mitä on sen aukeaman takana. Onnellisesti kuljettuaan Malkamäestä tähän asti kaikkien suurten ja pienten kesäyön ilmiöiden ohitse, ylitse ja alitse; tähän asti, tuon kiven, tuon risun, noiden oksien ja tuon näköalan vaiheille, Elias vietti oudon maltillisesti pitkää, melkein kulumatonta hetkeä. Ken näkee aitanoven olevan raollaan, hän ei pitkästy niin kauan kuin vielä on iltayö. Hän antaa ovenaukeaman johdatella mielikuvitustaan.

Samaan aikaan Lyyli juuri uinaili aitassa vuoteellaan täysissä vaatteissaan. Mieluisa raukeus oli vaivuttamaisillaan hänet täyteen uneen, ja lisääntyvä viileys pani jäsenet kyyristymään. Mutta sitten hän äkkiä havahtui, niinkuin joku olisi sanonut, kuinka pitkälle yö jo oli edennyt päivän rajasta. Kun hän ponnahti istualleen ja näki ovesta pihamaan ruohon, käväisi hänen mielessään lyhyt surunvoittoisen autiuden tunne, niinkuin ennen pikkutyttönä. Se oli vain aivan lyhyt mielenailahdus, joka hävisi heti kun hän viileyden ajamana nousi seisaalleen ja meni ovelle. Mutta hänen mielensä vire oli muutenkin muuttunut. Hän näki kuin etäämpää kaikki äskeiset kuvitelmansa, kuinka hän vielä kohtaisi Eliaksen harjulla… Hän istahti kynnykselle… —Mitä kaikkea onkaan minun mielessäni liikkunut tänä iltana! Minähän tapasin jo Eliaksen, se kosketti minua, siitä on jo paljon aikaa kulunut, senjälkeen minä jo liikuin tuolla pirtissäkin; nyt on hyvä olla … ei se tänne tule… Kas kuinka pirtti näyttää omituiselta, kun on näin valoisa ja siellä nukutaan verhojen takana… Väinö on taas poissa…

Mutta yhtäkkiä tuntui kuin kuuma tuulenhenki olisi hivellyt hänen koko olemustaan. Hän nousi ja käveli veräjälle päin, näki jossain kaukana sumua ja kuuli korpirastaan laulua. Ja joka askeleella, minkä hän otti, vahveni hänen ympärillään kesäyön henki, ja vaikka hän oli niin tuiki tutulla maalla, tuntui joka askel vievän häntä yhä syvemmälle jonnekin outoon ja ihmeelliseen, josta jo kauan sitten oli häipynyt pois kaikki ajallinen: päivä ja auringonpaiste.

Hän ei ollut vielä huomannut Eliasta. Sillä Elias oli heti nähdessään tytön ilmestyvän aitan kynnykselle laskeutunut maahan istualleen ja alkanut ihmetellä ruohon lemua. Hänen ei tarvinnut katsella eikä ajatellakaan tyttöä, tyttö oli tuleva tänne kohta. Tyttö tulikin, ja niin he tapasivat toisensa niinkuin lukemattomina kesäöinä lukemattomat nuoret ihmisparit ovat toisensa tavanneet äsken heränneen lemmen hurmassa.

Sekä pojasta että tytöstä tuntui ihanalta ensi kerran häiriytymättä syleillä toisiaan. Mutta huolimatta ihanuudesta oli siinä kuitenkin jotain aivan toisenlaista, kuin he kumpainenkin olivat tällaisesta kohtauksesta ja kosketuksesta ennakolta kuvitelleet. Ne seikat, jotka heidän veriään nyt hurmasivat, olivat omituisen pieniä sivuseikkoja, jotka eivät milloinkaan olleet esiintyneet kuvitelmissa ja joiden olemassaolon he vasta tällä hetkellä huomasivat, kuten vaatteiden ja ihon tuoksu, käsivarren paine niskassa ja kaulassa, sormien paine leukaa vastaan. Poika ei ollut vielä milloinkaan suudellut naista muuten kuin mielikuvituksessaan nähdessään kaupungin kaduilla ja tanssiaisissa upeita kaunottaria. Tyttö tuskin tiesi sellaisesta mitään eikä ollut koskaan kuullut sellaista mainittavan poikien ja tyttöjen salaisista asioista puhuttaessa tai heistä niistä kiusoiteltaessa. Siitä syystä tulivat heidän nyt saavuttamansa kokemukset tässä kohden erilaisiksi. Poika harkitsi, että nyt hän sen tekee. Mutta kun hän sen oli tehnyt, oli hänen ensimmäinen tyydytyksensä tieto siitä, että hän nyt siis oli suudellut naista, että hän siis tiesi, millaista se oli, että tuossa nyt makaa tyttö, jota hän on suudellut. Tyttö taas ei alussa ymmärtänyt pojan aikeita, sitten hän aavisti hiukan sinnepäin ja vastusti vaistomaisesti. Mutta kun se sitten tapahtui, raukeni hänen koko olemuksensa sen suloon, ja hän tunsi samassa hetkessä muuttuneensa kuin uudeksi olennoksi, joka kokonaisuudessaan halusi keskittyä sulkeutuneiden silmäluomien alle ja siinä painautua pojan kaulan turviin, pyytämättä muuta kuin tuon kohdan kaulasta. Läheiset luonnonesineet tuntuivat nyt mitättömiltä ja kaukaisilta. Ajan ja paikan suhteet valahtivat erilleen hänen tajuntansa muusta sisällöstä, muuttuivat epämääräisiksi kuin unessa. Ne osat hänen ruumistaan, jotka koskettivat maanpintaa, tuntuivat ikäänkuin työntävän sitä pois yhteydestään, ja maanpinta taas painoi hänen ruumistaan ikään kuin vasten tahtoaan, kun ei voinut toisinkaan olla.

Nyt se tapahtui toisen kerran — — —

Poika ei sulkenut silmiään. Päinvastoin teroittuivat hänen aistimensa omituisesti tarkkaamaan kaikkia pienenpieniä yksityiskohtia. Korva kuulteli hetkisen rastaan jokerrusta, kunnes silmä vuorostaan alkoi erotella yhden ruohonlehden suonia ja senjälkeen tytön alahuulen hienoja uurteita. Kuluva hetki ei enää kiihoittanut hänen mieltään, hänen ajatuksensa oli niin selvä, että hänen teki mieli hymähtää, nähdessään tytön makaavan siinä hänen käsivarrellaan silmät kiinni. Mutta kun tyttö hiukan raotti silmiään, tunsi poika samassa kasvoilleen leviävän hurmanilmeen ja hymyilevänsä siihen tapaan, että hampaat näkyivät. — Tyttö, tyttö, kuiskasi hän, ja tyttö sai jälleen aiheen sulkea silmänsä.

Niin viettivät Elias ja Lyyli lempensä ensimmäistä kesäyötä harjun lappeella, puitten varjossa taivasalla, ja saivat kokea samanlaisia tunteita ja elämyksiä kuin lukemattomat muut nuoret parit samanlaisina kesäöinä. Mutta kumpikin he olivat siinä uskossa, että tällaista tapahtuu vain heille. Poika oli kuullut ja kuvitellut paljon tällaisesta kohtauksesta eikä voinut nyt torjua sisimmästään pientä ihmetystä sen johdosta, että toteutuvan lemmen sulo olikin niin yksinkertaista ja että sen päätekijöinä oli sarja aineellisia pikku aistimuksia, jotka olivat sitä laatua, ettei niitä kaikkia voinut edes itselleen sanoilla tulkita, ja tuntui melkein hienosti kiusalliselta, että oli ne kumminkin havainnut. Mutta siitä huolimatta hänellä oli samanlainen tunne kuin ihmisellä, joka on äkkiä rikastunut ympäristön sitä vielä aavistamatta. — "Tuossa on Lyyli ja se on minun. Se on ihmisen tytär, nuori — —" Siihen tapaan hänestä tuntui, ja kun hän sen tunteen valossa katsoi tytön muotoja, pyrki uusi lemmenvaihe jo alkamaan hänen itsensä sitä tahtomatta. Mutta kun hän havaitsi itsessään tämän, jäi hän pitkäksi aikaa liikkumatta tuijottamaan tytön hiusten ohi viereensä maahan. Ja siinä kuluivat hetket Elias-pojalta siihen asti, kunnes rastas lakkasi laulamasta. Silloin hän puhui joitakin sanoja ja se oli onneksi, sillä tyhjä pysähdys oli tulemaisillaan liian pitkäksi. Pojalle se jo tulikin liian pitkäksi, sillä hän ajatteli ja harkitsi ja teki havainnoita omassa itsessään. Ja kun hän havaitsi, että tuo hänen yhteen asentoon pysähtymisensä oli teennäistä, pelkäsi hän, että tyttökin sen havaitsee. Mutta tytön onni oli vielä ehjä, sillä hän ei harkinnut eikä tehnyt havaintoja, ei arvostellut onneaan, vaan antautui sille. Ikäänkuin onnea täydentääkseen vilahtelivat kevätkuukausien muistotkin nyt uudelleen hänen mieleensä ja tuntuivat vasta tässä yhteydessä saavan oikean merkityksensä, ne kuuluivat tämän hetken kokonaisuuteen.

Kaikkikokenut luonto oli läsnä kesäyön muodossa, niinkuin suuri rauhallinen katse, joka näkee, että kaikki käy juuri samoin kuin aina ennenkin. Korvallaan se kuuli juuri tällä hetkellä tappelun kahakkaa, mutta silmällään se katseli kahta nuorta. Kas, näytti siltä kuin tyttö olisi jollain näkymättömällä tavalla saanut aavistuksen tappelusta. Hän nousi istualleen ja sanoi:

— Nyt pitää lähteä jo —

Ja hetken päästä lisäsi hän hymyillen ja poikaa silmiin katsoen:

— kun rastaskin jo lakkasi laulamasta.

Hetken päästä on pieni paikka jo tyhjä, eilinen ilta on kaukana. On jo ollut lyhyt, valoisa yökin, jota tuskin on huomannutkaan se, joka ehtoolla liikkeelle lähti. Itään on ilmestynyt aurinko, kosteanpunainen, läikkyvä kiekko. Rivakasti käyden kädet taskussa ja hartiat hiukan kumarassa etenee jotain kyläntakaista suopellon sivua töllinpojan hahmo. Siitä on kolme tuntia, kun hän kuohumielin lähti tanssipaikasta. Nyt hän on laimea kasvoiltaan ja häntä vaivaa kirkastuva päivä, kun hän lähenee kotoaluettansa, mäkistä töllikulmaa. Kun hän hyppää aidan yli, värähyttää risahdus koko sädehtivää ilmaa. Hän tulee puodin taitse humaliston ohitse ja livahtaa luhtiinsa. On jo suuri päivä, vasikka ravistelee korviaan tarha-aidan takana. Siinä meni ovestansa sisään viimeinen yökulkija, nyt hänenkin vaatteensa jo riippuvat luhdin seinässä, kello tikittää liivintaskussa. Jostain raosta osuu varmaankin luhtiin rusopunainen valosuihku, niinkuin viimeinen saattaja yölliseltä retkeltä. Mutta poika kätkeytyy peiton alle ja sulkee ajatuksessaan koko retken kaikkinensa luhdin seinien ulkopuolelle, ikäänkuin kääriytyy tähän kuvitelmaan, hykertää ruumistaan unohtaakseen ja vajoo uneen.

Pikkulintujen karttuva helinä on kuin vihreiden alojen vastavaikutus auringon säteille. Käki kukkuu sunnuntaiaamua, ja kiiltorintaiset pääskyset sinkoilevat sinne tänne Malkamäen pihamaalla. Niitten vikinä tunkeutuu Taaven tajuntaan, hänen ajatuksensa raukenee, hän huomaa hajamielin katselevansa pihamaata, jonne aamu hiipii. Kun hän taas silmää ylärivin akkunaan, on siitä jo hävinnyt se öinen sävy, joka on häntä pidellyt tässä pirtinakkunassa siitä asti, kun hän tanssista palasi. Mutta nyt on akkuna kalsean näköinen, ikäänkuin haluton. —Mene jo maata, hulluparka.

Mutta vielä ovat jäljellä viimeiset säkeet tämän yön runoelmasta.

Malkamäen tytär Olga nukkuu vuoteessaan, kun ensimmäisen kesäyön jälkeen sunnuntaiaamu kirkastuu ulkona teillä, kedoilla ja vetten päällä.

Maisemat joutuvat auringon valtaan. Se oli jo taivaanrannan yläpuolella, kun viimeiset yökulkijat pujahtelivat pesiinsä, mutta se ei silloin vielä alkanut paistettaan, se vaan oli ilmestynyt sinne valmiiksi odottamaan yöelämän viimeisten liikahdusten asettumista. Sen jälkeen vasta alkavat ne salatut hetket, joita ei kukaan näe ja joina muutos tapahtuu. Sillä suvinen aamu ei tiedä mitään edelläkäyneestä yöstä, se on kuin eri henkilö, joka saapuu pitkin kirkastuvaa ja laajenevaa taivaankantta ja alkaa lausua tai laulaa aivan toisenlaista runoa kuin se oli, jota eilen illalla kuiskasi korvaasi kesäyö. Yön sisällys oli salaperäistä, täynnä monenlaisia näkymättömiä intohimoja, jotka saattoivat nuoret ihmislapset jättämään kotisoppensa, häviämään ulos seikkailuille sumun ja ruohon lemuun. Mutta sunnuntaiaamun runous on niin kirkasta ja korkeata, ettei sen tarvitse kätkeä mitään. Se ei kuiskaa mitään yksityisen korvaan, ei kiihoita tappeluun eikä hekumaan, jotka ovat hämärän ilmiöitä. Ne pyyhkiytyvät pois, kun aamu alkaa, aamu ei tunne niitä. Pieni, ruohoinen kohta harjun lappeella, lähellä Korkeen tölliä, näyttää kuultelevan taivaan äänetöntä aamusaarnaa, kun joku aikaisin herännyt aamun katselija sattuu liikkumaan siitä ohi. Harjun taakse paistaa aurinko tavallista tiiviimmin erään toisen asumuksen seinustalle, ohramaahan, ja mitään aavistamatta lämmittää ja kaunistaa niitä kiivaita jalanjälkiä, jotka siihen yöllä ovat ilmestyneet. Saman asumuksen pirtinakkunoiden läpi se jalosti kirkastaa kaikkialla hievahtamatta asuvan tomukerroksen. Moniaalla se myös osuu nukkuvien ihmisten kasvoihin ja saattaa heidät heräämään. Ihminen herää ja huomaa, että kaikki ennen häntä herännyt on antautunut aamun valtoihin, ja antautuu hänkin. Aamu kirkastaa yöllisen lemmenhurman kuvitelmat samalla tavalla kuin sen ruohoisen kohdan siellä harjun lappeella, ja valaisee yöllisiä kostotuumia samanlaisella valolla kuin niitä jalanjälkiä siellä seinustalla. Asumusten läheiset kummut ja mäet ovat aamuauringon valtapaikkoja, niiltä se hallitsee maisemia ja ikäänkuin katselee ja kuultelee, kuinka sen määräämä tunnelma aaltoilee ilmassa ja äänissä ja kaikkien kappalten pinnassa, ehtii kylistä kyliin, kirkosta kirkkoon, ja jo muutaman tunnin päästä virtailee monien urkujen alkusoitoissa.

Nyt on kello vasta kuusi. Nukkujan korvaan tunkeutuu pääskysten vikinää, mutta hän ei tajua sitä siksi, se liittyy hänen unensa ailahduksiin. Aurinko paistaa jo hänen kasvoihinsa, valaisee hänen tietämättään kahden etuhampaan kärkeä ja ylähuulen uurretta; niin että jos joku niitä nyt salaa katselisi, näkisi ne toisenlaisina kuin päivällä, ikäänkuin jostain verhosta paljastuneina… Nukkuja vetää syvään henkeään, huulet liikahtavat ja koholle kaartuneet ohimohiukset hyörähtävät.

Varhaisen aamun hiljaisuudessa täyttyi huone auringon säteillä. Valon sädehtiminen oli erittäin kiihkeä sileän oven pinnalla. Ovi oli jäänyt pienelle raolle, jonka kautta saattoi aavistaa, kuinka viereisessäkin huoneessa aamu paisteli… Sillä nukkujan silmät olivat nyt juuri auenneet; kas, ne näyttivät melkein sinisiltä tässä valossa. Huomaamatta omaa heräämistään, hän pysyi vielä paikoillaan, jäsenen hievahtamatta, vaistomaisesti tahtoen pysyttää haipuvaa unta tajunnassaan. Muuan poika oli äsken juuri liukuvinaan siitä ohi naljailevin ilmein. Mutta kuka ihmeellinen se oli, ja minkä sukkeluuden se sanoi mennessään? Ei palannut enää takaisin, hiljainen ympäristö vain tuttuine esineineen tunkeutui tajuntaan. Mutta hän viipyi yhä liikkumatta paikoillaan ja tuijotti ovenrakoon, josta näkyi kirkkaampaa valoa. Tuntui siltä, kuin se uni olisi häipynyt sinne ja sieltä jännittäisi hänen ajatustaan. Nyt tapahtuu jotain. Raosta pistäytyy esiin pieni, harmaa käpälä ja alkaa haparoida ylös ja alas. Vähän päästä ovi kevyesti narahtaa, käpälä pysähtyy, ja sen oheen ilmestyy hento, punertava turpa ja valkoinen rintatäplä. Se on kissa, pieni poikanen. Etukäpälä tavoittaa jo kauemmas, ja pyöristyneet silmät tähtäävät kauhistuneen näköisinä sängyssämakaajaa. Se näyttää kiihkeästi harkitsevan, uskaltaisiko vielä lähestyä, mutta kun sängystä näkyvät ihmiskasvot yhä pysyvät liikkumatta, vääntäytyy se rohkeasti sisälle ja seisoo kohta valoisalla matolla hiukan neuvottoman näköisenä, häntä kaarella. Kun ei vaaraa yhäkään näy, juoksahtaa se äänen kuulumatta peremmälle jääden kummastelemaan maton kuvioita, joita ei käpälä voi erottaa, vaikka se silmään paistaa kirkkaan punaisena. Viereinen kuvio pyrkii myös silmään, ja kun sitä katsoo, näkyy taampaa ikkunaverhon lieve, valkoinen säilikönkulma, näkyy kohta kohdan vieressä, tuntuu valon täyteinen ilma ja vaaraton vapaus. Hip-hei! ja niin perältä ovelle ja ovelta perälle ja hip-hei! Käpäläin tepastava ääni vaikenee yhtäkkiä, pysähdytään, peräydytään vähän, niinkuin kisaisi mukana joku näkymätön. Ja sitten taas äkkiä kauhistuneeseen pakoon.

Sängystä katselevat silmät hievahtamatta tätä menoa. Se on kuin sen äsken paenneen unen toimia.

Mutta aamu varttuu. Kissanpoika tyyntyy laukastaan, päästää näkymättömät kisatoverit menemään ja jää asiallisen näköisenä, kuin täysi-ikäinen kissa, istumaan keskelle lattiaa, katse kiintyneenä akkunanruutuihin. Yhtäkkiä se pari kertaa hyvin kiivaasti nuolaisee rintaansa, aivastaa, ja nuolaisee taas. Sitten sen silmät alkavat hitaasti painahdella kiinni, ja lopulta koko pikkukissa vaipuu matolle pitkäkseen. Siinä sitä sopii katsella. Se on keväällinen poikanen, se kasvaa joka päivä, minkä kesä lähestyy. Nyt se nukkui tuohon.

Huoneessa on taas uneliasta. Sängyssämakaaja kääntyy poispäin, hengähtää ja irroittaa palmikon olkapäänsä alta, niin että koko musta hiuspehko tulee näkyviin. Äskeinen uni ei enää palaa selvänä, mutta se väikkyy miellyttävän lähellä.

Myöhemmin sekä kissa että nainen heräävät ja alkavat liikuskella talossa.

Sunnuntai

Korkeesta menivät Ville ja Eliina kirkkoon ja Martta livahti pian senjälkeen kylään. Saima ja Väinökään eivät enää olleet sisällä. Lyyli hyräili yksin laakeassa pirtissä, jonka ilma oli täynnä auringon sunnuntaisäteitä. Saattoi melkein sisälläkin erottaa, kuinka ulkona seinustalla ruoho lemusi ja kasvoi. Vaikka oli hiljaista, pyrki korvakin osalliseksi muitten aistien ilosta, se luuli kuulevansa, kuinka päivä paistoi.

Koko aamun aina tähän asti oli Lyylin olo ollut niin vapaata ja tasaista, kuin ei mitään olisi yöllä tapahtunut. Hän oli häärinyt äidin apuna aamuaskareissa nopsemmin kuin koskaan, ja toisten kirkkoonlähtötunnelma oli lämmittänyt häntä, hän ikäänkuin havaitsi sellaisen tunnelman olemassaolon nyt vasta ensi kerran. Niin kauan kuin toisia oli näkyvissä, pyrki hänen huomionsa vaistomaisesti kiintymään kaikkiin pikkuseikkoihin, sielu pyrki täyttämään jokaisen silmänräpäyksen jollain, millä hyvänsä, siihen asti, kunnes hän sai olla vallan yksin. Sädehtivä sunnuntaiaamu tuntui maltillisesti, salaa muilta, yhdessä hänen kanssaan odottavan sitä hetkeä. Vielä oli koko yöllinen elämys painettuna sielun syvyyteen, josta sillon tällöin siinä hääriessä vain pieni pyre nousi pinnalle, ikäänkuin veikeästi muistuttaen, että tämä toimelias touhu on teennäistä, että sinä tyttö odotat vain koska pääset yksin ja saat antaa vapaasti tulvia esille sen, mitä nyt pidättelet syvyyksissä.

Kun sitten hiljaisuus alkoi, pyörähti Lyyli vielä pihalle ja silmäili, olivatko Väinö ja Saima todellakin edenneet pois pihan piiristä. Ei niitä kuulunut eikä näkynyt, pääskyset vain pitivät peliään sujahdellen avoimesta navetanovesta ulos ja sisään. Niiden äänestä ja lennosta saattoi havaita, että nekin pitivät olevansa yksin koko töllissä. Lyylin läsnäoloa ne eivät näyttäneet ottavan lukuun. Yksi istahti hänen kohdalleen räystäälle ikäänkuin sanoen, että katsele nyt sitten kerran läheltä pääskysen rintaa, tyttö. Ja tytöstä sen enempää piittaamatta näytti vain harkitsevan, millaisia kiemuroita taas lähtisi tekemään; oli kuin ilmameren kylvystä rannalle hetkeksi istahtanut lämmin olento.

Nyt Lyyli siis oli yksin. Mutta hän istahti vieläkin pirtinportaille ja katseli pääskysiä, tarkkasi niiden liikkeitä ja höyhenten metallikiiltoa niinkuin jotain hyvin tärkeätä seikkaa. Ei ollut kiirettä, hän tiesi nyt olevansa yksin ja milloin tahansa voivansa tehdä sen, minkä tiesikin vielä tekevänsä: mennä ja oikaista pirtin sängylle, kätkeä päänsä tyynyyn ja siinä ruumistaan huojutellen päästää viimeöiset tunteet uudelleen tulemaan ja ajatella sitä yhtä… Mutta nyt hän vieläkin vain katselee niemekkeen halavapensaita, kylää, ja sitten taas tätä omaa pihaa. Siinä sivussa käväisee mielessä töllin nimi ja hänen oma nimensä, ja kun hän samalla hetkellä katselee pihamaan polkua, näyttää se ikäänkuin jollain tavoin avuttomalta, liian tutulta… Nyt isä ja äiti rukoilevat kirkossa…

Tämä jälkimmäinen ajatus aiheutti outoudellaan hänen mielessään kevyen herpaannuksen, johon liittyi jokin käsittämätön suloisen äitelä tunne. Hän nousi ja meni pirtin sängylle pitkäkseen ja melkein ääneen hymisten tunkeutui yöllisten elämystensä kätköihin ja antoi kaikkien ajatustensa valtoimenaan syöksyä sen kuvan ympärille, josta ne koko aamun tähän asti olivat pysyneet erillään jonkin erikoisen tahdonosan ehkäiseminä.

Lyyli ja Elias eivät milloinkaan olleet puhuneet toisilleen mitään asiallista. Ollen kaukaisia sukulaisia olivat he kyllä tunteneet toisensa lapsuudesta asti, mutta he olivat tavanneet ani harvoin ja silloinkin aina vanhempainsa seurassa. Lapsena oli Elias joskus leikkinytkin Lyylin ja Väinön kanssa, joka oli hänen ikätoverinsa ja pikkupoikana jotenkin vilkas, mutta ujompiluontoinen Lyyli oli aina pyrkinyt jäämään katselijaksi — tummine silmineen. Isommaksi tultuaan näki Elias Lyyliä vielä harvemmin, sillä hän ei paljoa pysynyt kotomaissa kesäisinkään. Hän oli jo melkein unohtanut koko tytön, kun hän taas viime kesänä tapasi hänet kirkonkylässä eräillä vakavaluontoisilla juhlilla. He olivat silloin kumpikin äitinsä seurassa. Äidit rupesivat puhelemaan keskenään, mutta lapset, vaikka jo olivat täysiä ihmisiä, kulkivat toisilleen mitään sanomatta heidän perässään. Kuitenkin aiheutti se kohtaus kummankin mielessä lyhyen palauksen lapsuuden aikoihin, niinkuin sellaisen joskus aiheuttaa auringon kimellys jostain pilvenrevelmästä. Sitten kerran loppukesällä, kun pyhäpäivä oli oikein korea, lähti Malkamäen muori huvikseen Korkeen Eliinaa katsomaan ja Eliaskin lähti, ja silloin tapahtui, niikuin kai jo on kerrottukin, se mikä aiheutti tämän: että Korkeenkin hiljainen tytär nyt tuossa vuoteella yksinään tuuditteli mielensä onnellista kiihkoa. Mutta vieläkään he eivät olleet puhelleet muuta kuin joitakin aivan mitättömiä sanoja, joita kumpikaan ei sen enempää ajatellut eikä muistanut.

Eliaksen nykyinen kuva humahti siis Lyylin tajuntaan yhden yön kuluessa ilman valmisteluja, ilman häämöttävää lähentymistä. Eilen aamulla ei sitä kuvaa vielä ollut, oli vain sen kaipuu, joka sekin oli kuukausien kuluessa omaan itseensä jo melkein turtunut. Tänä aamuna herätessä tuntui heti, että kuva nyt on siellä, syvällä tajunnassa, että se on sinne yöllä tuotu, ikäänkuin jätetty hänen huomattavakseen. Hän huomasi sen, mutta otti esille nyt vasta. Nyt oli se hetki, tässä vuoteella.

Pojan ulkomuotoa ei tyttö saanut mieleensä palaamaan, mutta hänen näkymätön olemuksensa ympäröi ja täytti tytön olemuksen, niinkuin ilma täyttää monikohtaisen maanpinnan sopet. Tyttö kätki päänsä käsivarttensa suojaan, niin että hän vain aavisti lähellään sädehtivän auringonvalon, joka tällöin tuntui pojan lähestyvältä hymyltä. Koko viimeinen kohtaus seisoi ikäänkuin paikoillaan jossain, niinkuin koko tähänastisen elämän ansaittu saavutus. Jokin kohta tytön sielussa tuntui yhä toistavan sitä onnellista seikkaa, että tämä päiväkin on sunnuntai, oikea sunnuntai, ja että on suvi. Ei ole kiirettä, suven rikkaus karttuu, edessä on pitkä, pitkä sarja pelkkiä sunnuntaita, niinkuin pieniä, sädehtiviä aurinkoja alkaen täältä pihasta ja niin aina pitkin maisemia, joita myöten sunnuntaisin voi liikuskella, millon missäkin, ja istahtaa katselemaan vettä, kylää ja aurinkoa.

Tyttö ei kuitenkaan kuvitellut mitään uusia kohtauksia pojan kanssa, nuo suviset sunnuntait hän kuvitteli vain siitä vuoteelta käsin suoraan välittömästi jatkuviksi. Elämä oli valmis, hän tunsi kaiken saavuttaneensa, ei sellaista asiaa voisi toistaa. Kevätkuukausien, koko tähänastisen elämän kokooma jännitys oli suloisesti lauennut. Viime yönäkö se siis tapahtui? Viime yönä! Ja sellaista se siis oli, minkä tuleman piti! Poika pitää minua sylissään ja antaa suuta. Oooh … mm … mm … sellaista.

Tyttö huomasi oman kiihkonsa, niinkuin joku olisi akkunan takaa kurkistanut, ja akkunaan katsomatta korjaili asentoaan, niinkuin olisi vuoteella vain tavallista pyhäunta ottamassa. Sitten hän taas jatkoi äskeistä, kertasi mielessään kaiken viimeöisen, joka yön mukana oli poistunut jonnekin ihanaan saavuttamattomuuteen.

Ulkona edistyi sunnuntai ja mäessä viihtyivät mansikankukat, niinkuin hohtavat silmät, joita ei päivä häikäise. Pääskysten meno jatkui tunnista toiseen, ne kiitivät jättäen jälkeensä laulunvikerrystä kuin sävelporeilua ilmamereen. Taivas ja maa olivat sovussa keskenään, katselivat yhteisymmärryksin kaikkea olevaista. Ja ylinnä oli aurinko.

Tyttö nousi vuoteelta istualleen, ja silmät ilmaisivat, että hän oli äkkiä havainnut yksinolonsa. Katse oli käsivarsien kätkössä laajentunut ja äärimmäiset ohimohiukset olivat hienosti harittuneet. Siinä istuessaan hän näytti siltä, kuin olisi hetkiseksi jättänyt sielunsa ovet avoimiksi, niin että ulkoa tulvehtiva luonnontunnelma pääsi sinne sisälle. Sellaisena hetkenä kevenee ihmislapsen kohtalo, kun hän tuntee luonnon kanssa samalla tavoin, näkee kohtalonsa yhtenäisyyden kaiken muun kanssa. Olipa kohtalo tumma tai valoisa, niin se tällöin saa aina samanlaisen, hiukan surunvoittoisesti miellyttävän tunnearvon. Sen koki nyt tämäkin töllintytär, joka viime yönä oli ensimmäisessä lemmenkohtauksessaan. Poloinen töllintytär muuten, sillä hän eli nyt siinä kuvitelmassa, että tuo yö oli sisältänyt kaiken. Niinkuin sen olisikin pitänyt sisältää. Mutta tuo luonto, joka katseli tuolla ulkona, näki kaikki ikäänkuin kauempaa ja ymmärsi, että se yö oli tytöltä iäksi mennyt. Ja niinhän tyttö itsekin sen ymmärsi.

Juuri kun tyttö oli painumaisillaan liian syvälle hiljaisen hetken ajattomuuteen, saapuivat veli ja sisar, ja syntyi vapauttava rupattelu. Väinöllä näkyi olevan aavistuksia Lyylin viime yöstä, oli luultavasti lähestynyt kotoa samaan aikaan kuin Lyylikin meni aittaan. Tämä huomio ei ollut Lyylille vastenmielinen. Kun Saima meni ulkoa hakemaan vettä pulloon, pannakseen siihen kukkasia, katsoi Lyyli veljeään silmiin, ja kysyi missä tanssi oli.

— Linnassa vaan, vastasi Väinö kuin jollain uhalla. Ja hetken vaitiolon jälkeen lisäsi:

— Kallekin ropsi Vähänmäen Iivaria.

— Kas kun et sinä saanut? virkkoi Lyyli.

— Ne on eri miehet, jotka saavat, vastasi veli. Hetken päästä kysyi
Lyyli:

— Mistä Kalle Iivarille suuttui?

— Taave siellä ensin soitti suutaan Iivarin kanssa, kutitti Iivaria leuan alta, ja Iivari yritti antaa takaisin, mutta Kalle tuli ja vei sen pihalle.

— Vai oli Taavekin, sanoi Lyyli ja hymyili omituisesti. Väinökin hymyili merkitsevästi. Taave oli näet Lyylin vanha "sulhanen".

Tämä pieni keskustelu, jonka käänteet vain he kaksi ymmärsivät, palautti Lyylin taas nykyisyyteen. Sädehtivä sunnuntai jäi ikäänkuin sivulle, ja yöllinen kohtaus jollain lailla kalpeni hänen mielessään, vaikkei hän itse sitä tahtonut huomata, vaan koetti ravistaa sen hetkeksi kokonaan pois. Väinön puhe tuntui omituisesti ahdistelevan Lyylin taanoisia mielenliikkeitä. Heillä ei enää ollut mitään sanomista toisilleen. Väinö oikaisi sänkyyn makuulle ja Lyyli meni kamariin. Hän ei nyt taas ajatellut mitään erikoista, tunsi vain olonsa hyväksi.

Sunnuntai kului taas tyvenesti, ja Lyylin mieliala lähenteli samanlaista kuin hänellä oli ollut aamulla isän ja äidin kirkkoon hankkiessa. Mutta päivällispöydässä tuli jälleen puhe Lyylin eilisestä Malkamäessä käynnistä, ja äiti kysyi suoraan, joko Elias oli kotona. Lyyli vastasi vain kahdella sanalla, mutta sittenkin hän huomasi itsekin, että äiti kyllä erotti äänen sivusoinnun. Kun sitäpaitsi Väinö ilmeisesti tiesi asian, ei Lyyli koko aterian aikana katsonut ketään silmiin eikä sanonut mitään, koettaen näin pitää toisiakin äänettöminä. Ei tämäkään tilanne ollut hänestä millään tavoin vastenmielinen, mutta kuitenkin se aiheutti muutoksen hänen mielenkäyntiinsä, joka ei enää milloinkaan saavuttanut samaa sävyä kuin aamupäivällä hänen vuoteella maatessaan. Hänen päivän kuluessa kokemansa kosketukset toisten kotolaisten kanssa eivät voineet olla häiritsemättä viimeöisen kuvan ehdotonta ehjyyttä. Lyyli tunsi olevansa nyt jo toinen kuin aamupäivällä, ja kun ilta jälleen ehti, valtasi hänet kummallinen epäsointuinen ikävyys. Rakastetun kuva oli kuin liiaksi lämmennyt, mielikuvitus alkoi esitellä aivan uusia asioita. Yhtäkkiä hän huomasi ajattelevansa inhimillistä pariskuntaa ja kaikkea mitä siihen kuuluu. Tämä seikka tuntui nyt aivan oudolta ja ihmeelliseltä, kun se ensi kerran kuvastui hänelle tätä hänen sielunsa nykyistä taustaa vastaan. Hän tuli kuin tahtomattaan näin ensi kerran rinnastaneeksi nämä kaksi asiaa, ja huomasi ihmeekseen, että niillä oli aivan murtava vaikutus toisiinsa. Ihmisten avioliitto ei tähän asti ollut herättänyt hänessä sen erikoisempia ajatuksia kuin kylän talot tai metsän puut. Se ei millään tavoin kuulunut hänen maailmaansa. Kun lempi heräsi hänen sielussaan, ei hän tiennyt sille mitään nimeä, piti sitä vain oman sielunsa ihmeellisenä erikoisuutena jolla ei ollut mitään yhteyttä minkään ulkonaisen, kaikkein vähimmän ihmisten avioliiton kanssa. Nyt tapahtui vähässä ajassa suuripiirteinen muutos. Kuvitelma avioliitosta asettui hänen sieluunsa keskeiseksi lemmentunteen rinnalle, jonka sävyä se samalla paljon muutti. Ja Lyyli tunsi, että tämä muutos oli pysyväinen, ja että hän äkkiä, nyt vasta, oli kasvanut täydeksi ihmiseksi.

Ensin hän vaistomaisesti yritti ikäänkuin hiukan torjua tuota muutosta, mutta sitten hän jo antautui sille, ja hänen sielunsa voimat ottivat tapahtuneen muutoksen nojalla vähitellen uuden tasapainon.

Vaikka Lyyli aivan varmasti tiesi, ettei Elias tänä iltana tulisi, käveli hän kumminkin harjulle ja viihtyi siellä pitkät ajat. Eliaksenkin kuva oli nyt aivan toinen kuin taanoin. Se ei enää väikkynyt ilmassa jossain tässä lähellä. Lyyli katseli nyt harjulta Malkamäkeen päin, kuvitteli eteensä rakennuksen ja jossain sen vaiheilla hän oli näkevinään Eliaksen, rakkaan Eliaksen. Hän odotti jo Eliasta, ja kun hän tiesi, ettei tämä tulisi, tunsi hän ikävöivänsä häntä. Lyhyt tuskantunnekin näyttäytyi, pieni epäilys vilahti. Mutta se meni samassa ohi, ja jäljelle jäi vain voimakas jännitys sen johdosta, että kaikki nyt oli niin peräti toisin.

Kun hän laskeutui alas harjulta viritteli korpirastas taas kielensä kantimia. Sen ääni soi nyt Lyylin korvaan kuin jokin kaukainen, hiukan vieraantunut muisto. Muuan ihmisvaihe oli vuorokauden kuluessa alkanut ja loppunut.

Malkamäessäkään ei sunnuntai ollut kulunut ihan ilman tapauksia. Elias oli koko päivän muistellut viimeöistä retkeään ja jo päättänyt tänä iltana lähteä samoille teille. Mutta iltapäivällä kääntyi hänen mielenkiintonsa tilapäisesti toisaalle. Hän oli nähnyt Olgan jotenkin läheltä ja hiukan hämmästynyt tämän katsetta. Olgan katse oli erikoinen siitä syystä, että hän oli Eliaksen nähdessään heti muistanut sen aamullisen unensa, muistanut vielä nähneensä Eliaksen jo eilen illalla katolla istumassa, ja tunsi nyt heti häntä, outoa miestä kohtaan samanlaista hempeää tunnetta kuin sitä naljailevaa nuorukaista kohtaan aamulla unessaan.

Pudotettu orvokki

Samoihin aikoihin kuin Elias saapui Malkamäkeen, tunsi Malkamäen talon neiti Olga aikansa tulevan pitkäksi. Sellaista tunnetta hän ei ollut vielä ennen niin selvästi kokenut. Koko tämä Malkamäkeen muutto ja täällä olo oli muutenkin jotain erikoista, jonka tarkoituksesta ei Olga ymmärtänyt muuta, kuin että se omituisesti oli osunut yhteen erinäisten muiden vaiheiden kanssa. Maaliskuun lopussa isä oli kutsunut hänet pois kaupungista, suoraan tänne tuliaisiin. Hän oli silloin oleskellut pääkaupungissa ja tullut hiljakkoin tuttavaksi Bruniuksen kanssa… Täällä oli tuliaiset samana päivänä kuin hän saapui. Silloin oli täällä muutamia sukulaisiakin ja muuan vanhanpuoleinen herra, tuomari, jolle isä oli erikoisen huomaavainen ja nähtävästi odotti, että Olgakin olisi. Ja hän olikin huomaavainen. Hän luuli ymmärtävänsä, mikä oli tarkoitus, mutta kun hän näki, että asia joka tapauksessa oli aivan vaaraton, antautui hän seurustelemaan tuomarin kanssa. Tuomari ehdotti silloin, että he kaikki lähtisivät väentupaan katsomaan rahvaan tanssia, ja he lähtivät.

Taave renkipoika oli päivällä kyydinnyt Olgaa kotiin ja oli nyt pirtissä toisten joukossa. Olga huomasi seisovansa hänen rinnallaan tungoksessa… Mutta nyt on jo ruoho kasvanut niiden asioiden yli, silloinhan oli rekikeli ja hyvä olikin. Sellainen tuomarikin oli täällä heikkoine yrityksineen; hänellä oli mustanharmaa puku ja punertava paidanrinta, ne seikat olivat itsepintaisesti jääneet Olgan mieleen. Hän ikäänkuin näki niiden liikkuvan jossain, ja niiden sisällä oli jotain, jota sanottiin tuomariksi… Mutta sinä iltana oli ollut hyvin virkistävää tanssia Taaven, aivan oudon sisämaanpojan kanssa. He sopivat yhteen niinkuin vanhat tutut. Olgasta oli silloin koko ajan tuntunut, kuin he kaikki olisivat olleet jollakin huvimatkalla täällä metsien takana.

Mutta tänne jäätiin ja aika kului. Olga nukkui paljon, hän nukkui usein päivälläkin. Sellaisesta päiväunesta herättyä näytti keväinen maailma omituisen pehmeältä. Aurinko oli paistanut koko unen ajan ja jatkoi yhä paistamistaan, tosin hiukan riutuen iltaa kohden. Kun katsoi ulos, näki jossain vilahduksen talon töistä. Ja maanpinnan tarkoitukseton, älytön rikkaus lisääntyi; iltapäivällä unesta herättyä sen selvimmin huomasi. Uusia kukkia yhä ilmestyi mitättömimpiinkin paikkoihin, kukaan ei niistä välittänyt, eivät ne itsekään. Ne näyttivät kyllästyneiltä omaan oloonsa. Kesä oli ainoa, mitä ne saivat aikaan. Kesä kesän perään, mitäpä siinä oli. Olga oli viidenkolmatta-ikäinen. Hän ei ollut milloinkaan oikein kotiutunut minnekään, ja vaikka hän oli paljon ja mielelläänkin liikkunut ihmisten parissa, oli hänen oma eristävä voimansa kaikkialla luonut hänen ympärilleen näkymättömän piirin, jota lähemmäksi maailma ei päässyt; aina siitä asti kun hän viidentoistavuotiaana eräissä häissä oli tullut tarkemmin katselleeksi morsianta ja muita naisia… Mutta täällä ei ollut ihmisiä, ja tuo eristävä voima höltyi, hän tunsi ikäänkuin jääneensä jonnekin outoon pensastoon vieraitten kukkien keskelle auringon paisteeseen. Aika tuli pitkäksi. Ei tiennyt mihin ryhtyä käsillään tai aivoillaan. Kerran hän kuuli, että kissa oli navetassa saanut pentuja. Hän kantoi koko poikueen tänne sisälle ja katseli ja hoiteli niitä. Hän huomasi pitävänsä niistä, niiden sokeassa hapuilemisessa oli koomillinen asiallisuuden sävy. Niiden kanssa saattoi viettää pitkät ajat…

Unesta herättyään Olga lähti kävelemään. Lyhyt, sininen takki yllään ja punertava huntu päässä hän eteni pihasta tietä pitkin laaksoon päin. Taas oli päivä painumassa iltaa kohden; aamu oli kaukana, unen tuolla puolen. Hän oli kai uneksinut jotain, jota hän ei taas enää muistanut, mutta hänen unensa häive ikäänkuin viipyi vielä ympäröivissä maisemissa, joiden sävy sentähden oli kummallisen sekava, ikäänkuin ajaton. Tällaista sattui Olgalle usein, ja se lisäsi hänen yksinäisyydentunnettaan. Hänen sielullaan ei vielä ollut yhtymäkohtaa sen kauneuden kanssa, joka täällä upeili taivaan ja maan välillä. Hän oli yksin, mutta se ei kumminkaan tehnyt häntä surumieliseksi. Hän vain eli ja korkeintaan ihmetteli omaa elämistään. Joskus hän itsekseen koetti ratkaista kysymystä, aikoiko Brunius naida hänet. Ainakin sillä oli jotain mielessä silloin, kun se lupasi nyt kesällä käydä täällä. —Hänelle minä kyllä voin mennä, ajatteli Olga, jos hän vain käyttäytyy samalla lailla kuin tähän asti. Hänen naisenaan voisi olla turvassa, ihan täydessä turvassa kaikelta… Mutta sitä ennen minä tahtoisin itse nähdä sen asian … itse pitää sylissäni, turvassa … ihan nuorta, semmoista kuin Taave … mutta Taave ei sentään sovi … ei siitä tulisi mitään. — Mutta ihanaa mahtaisi kuitenkin olla, kun itse saisi olla sellaisen tapauksen valtiaana. Saisi ihan salaa itsekseen kokea, eikä sitten tarvitsisi olla hämillään…

Tullessaan tähän ajatuksensa kohtaan tuntui Olgasta hetken ajan siltä, kuin ympäröivä maisema nyt olisi lähentynyt häntä. — Niin, oikeastaan tämä täkäläinen yksinäisyys on viehättävääkin siitä syystä, ettei täällä milloinkaan tarvitse joutua hämilleen. Täällähän minä vasta olen ruvennut tällaisia ajattelemaankin… Mutta täällä tosiaan sopisi kokea kaikenlaista … vaikka: tulisiko maailma ja elämä niistä kokemuksista sen selvemmäksi?

Ja Olgasta tuntui tätä kysymystä harkitessaan, että hänen olonsa sittenkin jäisi ennalleen ja että Bruniuksen kanssa varmaan olisi paras.

Mutta kumminkin hän tahtoisi kokea sen toisenkin … ihan omin päin.

Taave äesti pellolla, sanoi hänelle päivää ja hämääntyi hiukan. Olgan mieli meni hyväksi, sillä hän tunsi olevansa väkevämpi Taavea ja vallitsevansa tilannetta. Tavallista tyytyväisempänä hän jälleen eteni Taaven vaiheilta, hyräili ja oli jo havaitsevinaan maisemassa jotain, joka kuului yhteen hänen mielialansa kanssa. — Tulee taas kesä, ja ehkäpä tämä kesä on erilainen kuin muut kesät.

Hän palasi sisälle ja alkoi soitella. Oli kuin aurinko olisi tänä iltana erikoisesti viivytellyt laskuaan. Se oli perjantai-ilta, päivää ennen Eliaksen saapumista. Myöhemmin vuoteessa unta odottaessaan hän suunnitteli värejä pukuihinsa, joita tulisi laittamaan kesän kuluessa. Kas, olipa se viehättävää ajankulua. Hän nukahti siihen huomaamattaan ja aamulla noustuaan hän meni pukukomerosta etsimään sitä pukua, jonka oli päättänyt ottaa ylleen tänä päivänä, violettia kesäpukua, jossa oli silkkimusta vyö ja käänteet. Vasta siellä hänelle selvisi, ettei hänellä sellaista pukua ollutkaan, hän oli tehnyt päätöksensä unessa. Tämä hauska elämys määräsi hänen mielensä vireen koko aamupäiväksi. Sitä muistutti kuin hymyillen sinervä pukukin, jonka hän sitten oli valinnut. Päivä oli lämmin ja tyven, ja iltapuolella Olga sai kuulla, että vanhan emännän poika oli tullut kotiin.

Kylvystä palatessaanhan Olga-neiti sitten illalla ensi kerran näki Eliaksen, kun tämä istui katon harjalla ja katseli etelään päin —Korkeen Lyylin jälkeen. Hänen suhteensa Eliakseen alkoi oikeastaan tästä tapauksesta, sillä hänen ajatuksensa askarteli jo koko sen illan Eliaksen seurassa. Hän oleskeli yliskamarissa, josta näki tielle. Mutta ainoa, jonka hän näki, oli Taave, joka puoli kymmenen aikaan meni kylille päin. Olipa hauskaa, että Taave meni. Ja vaikkei Olga sitten enää nähnyt ketään, ei hän ollut tyytymätön eikä ikävystynyt. Kaikki tuntui olevan paremmin kuin pitkiin aikoihin.

Sunnuntaina hän päivällisen jälkeen lähti kävelylle ja otti ensi kerran päivävarjon mukaansa. Vanha emäntä oli poikinensa ulkona tutkimassa, kuinka keisarinkruunut ja pionit versoivat.

Monet kauniit luonnonilmiöt, jotka kesän pohjalta kumpuilevat, ovat sinänsä lyhytikäisiä; sellainen voi tänään puhjeta, tulevan yön vallita ja huomenna kuihtua. Eliaksen ja Lyylin ensimmäinen harjukohtaus oli sellainen: nyt se jo huomaamatta tekee kuihtumista. On aika vielä kallistautua sitä kohden ennenkuin se vallan häipyy. Hyvästi sitten, ehjä kesäyö rastainesi. Monet pienoiskohtasi jäävät kutomaan muiston taideteosta.

Eliaksen ensimmäinen tunne hänen aamulla myöhään herätessään oli kaipuu Lyylin luo. Mutta se oli vain ikäänkuin unen jätteitä ja poistui ennen pitkää. Jäljelle jäi onnellinen tyytyväisyyden tunne. Hän viipyi vielä vuoteessa ja ajatteli yhä kiihtynyttä kevättään, joka nyt hänen raikkaassa mielessään väikkyi yhtenäisenä tunnelmana, niinkuin tämä kesäisen sunnuntaiaamun hetki. Tähän vuoteelleen hän aavisti koko ihanuuden, tuomenkukka ikkunanpielessä suorastaan nauroi sitä. Unenhäipeet olivat jo täysin huvenneet auringonvaloon. Eliaksen mieleen asettui ihmeellisen yksinkertainen ja täyteläinen tunnelma, jonka lähinnä saattaisi tulkita sanoilla: "minä elän maailmassa". Tämän tunnelman alkutekijät vilahtelivat somasti hänen tajunnassaan. — Kas, ajatteli Elias, minä olen monessa muodossa lukenut ja kuullut runoelmia elämän suloista ja olen niin tottunut niihin tapoihin, joilla niitä tulkitaan, että olen ihaillutkin vain tapoja, ja unohtanut, että runoelmien esineitä on olemassakaan. Mutta voisiko millään tulkita tätä, jota nyt tunnen? Elämän sulot ovat kaikkien runojen ikuinen ja saavuttamaton päämäärä. Ne seisovat iäti paikallaan sen saavutettavissa, joka siihen pystyy. Näin joskus voi joku ihmislapsi välittömästi aavistaa niistä jotakin. Minä aavistan nyt, mutta onko kukaan muu aavistanut näin kuin minä?

Kuvittelemalla koetti Elias tuoda siihen esille jonkun ihanimman teoksen, jonka hän oli omaksunut. Mutta hän ei voinut sitä kirkkaan aamuvalon tähden. Millään teoksella ei tuntunut olevan mitään yhteistä tämän tilanteen kanssa. — Nyt on vain maanpinta, jolla minä sijaitsen näitten seinien sisällä tässä vuoteella. Yläpuolella on taivas ja aurinko, ja siinä välillä on tämä tämmöinen elämä, jonka yleisilme näyttää itsessään niin perin selvältä. Se ikäänkuin on valmistamassa jotakin ja hymyilee ihmisille tämän kysyessä, milloin se valmistuu, kuinka pitkä on valmistumis-aika. — Aika, mikä se on? Ei semmoista ole. — —

Eliaksen tajunnassa vilahteli edelleen saman tunnelman alkutekijöitä.

Me olemme ihmisiä. Minä olen ihminen, ja Lyyli — Ihminen —

Elias lausui tämän sanan melkein ääneen itsekseen ja ajatteli samalla Lyyliä. Hän sai sellaisen mielikuvan, että hän tästäkäsin oli pitelevinään Lyyliä ilmassa jossain siellä Korkeessa päin ja tästä katselevinaan häntä sinne. Lyyli ymmärsi ja antautui hänen pideltäväkseen. — Sillä on ihmisen ruumis ja kaikki jäsenet, ja sen sielussa liikkuu ihmisen mieli, joka tavoittaa minua kohden. Jonain iltana minä taas menen sinne harjulle, ja me tapaamme toisemme sylityksin. Ehkä en sentään mene vielä tänä iltana. Siellä säilyy sykkivä sydän, hyvin säilyy.

Näin Elias ajatteli, ja jokin kohta hänen sielussaan oli sanovinaan, että hän sentään tänäkin iltana menee. Mutta hän käänsi huomionsa pois tästä hienosta ristiriidasta, jätti asian avoimeksi iltaan asti ja tuntien päättämättömyydestäänkin nautintoa nousi ylös vuoteesta ja meni alusillaan ikkunaan, aivan kuin olisi suorittanut jonkin tavanmukaisen aamutoimen. Päivä kuumotti ruudun läpi avointa rintaa ja ajatus pyrki uudelleen torkahtamaan.

Sellainen oli Eliaksen aamu. Mutta sydänpäivän ajan hän kuljeskeli ulkosalla tyvenen paisteen ympäröimänä ja antoi maisemien nyt sunnuntaisävyisinä vaikuttaa aistimiinsa ja herätellä tunnelmia. Hän näki kiven ja pihlajan ja lähti talon alapuolitse kiertäen niitä taas läheltä katsomaan. Ne ikäänkuin alenivat asemastaan, kun tuli niiden juurelle, silmä kiintyi vain kiven ja rungon jäkäliin ja yksityisiin oksiin. Mutta ympäröiviä aloja saattoi täältä katsella ikäänkuin salaa, ne eivät osanneet odottaa katselevaa silmää täältä kiven juurelta. Kas taloa, kas taivaanrantaa, kuinka ne sopeutuivat näköalaan niinkuin laineet aaltoilevaan pintaan. Eliaksesta tuntui, kuin hän seisoisi pienellä saarella, ja niin hän vielä kiipesi kivelle istumaan.

Siitä näki eteläiset metsänrannat kaukaisina ja hienonevina, ja ne vaikuttivat kuin jonkin auringosta valuvan sävelen pois häipyvät viimeiset soinnut. Kun niitä näin katseli korkealta vapaan ilman takaa, ei mielikuvitus voinut sinne asettua, välimatka vallitsi niin voimakkaasti katselijan tajuntaan. Sieltä ei olisi kuulunut ääni eikä näkynyt kasvojen ilme, enempää kuin täältäkään sinne, ja siksi tuntui Korkeen Lyylin kuvakin nyt omituisen etäiseltä, pieneltä avaruuden osalta vain, ikäänkuin Elias olisi katsellut Lyyliäkin — samoin kuin maisemaa — tämän sitä aavistamatta. Hetkeksi hän havahtui näkemään, mikä Lyyli oli: töllintyttö noitten salojen takaa. Kuinka tämä mieliala olikaan toisenlainen kuin se, jonka hän oli kokenut aamusella. Päivänpaiste hymyili neuvottomana, ja Elias sai halun palata kotiin. — Pitkä kesä on alussa ja minä vietän sen tuon talon piirissä … niin niin, Lyyli on sielläpäin, kyllä minä sen tiedän… Talossahan on myös neiti, olikohan se joku niistä, joiden näin eilenillalla palaavan saunasta… — Sunnuntai, eilisilta, rastaanlaulu, Lyyli… Minä kaipaan jotain, mutta mitä?

Vähäistä myöhemmin Elias istui tuvan seinustalla, ja muori tuli siihen kanssa "suvihuviin". Poika ei ihan varmaan tiennyt, oliko äidillä aavistusta hänen yöllisestä retkestään. Kun ei äiti mitään ilmaissut, kiiruhti poika olemaan hänelle hyväntahtoinen. Pionit ja keisarinkruunut nostivat maasta versovia kärkiään, ja äiti ja poika katselivat niitä hyvillä mielin. Neilikanvarret olivat jo pitkällä. Tällainen kukkien katseleminen oli ehkä ainoa tilanne, jossa poika tunsi rakastavansa äitiään tämän ollessa hänen näkyvissään. Hän ilmaisi sen pysyttelemällä lähellä äitiään ja kuuntelemalla hänen hyrähteleviä lausahduksiaan. Siinä tuli Eliaksen mieleen myöskin se, kuinka muori oli eilen hyvänsuopa Lyylille. — Päiväkin jo taas riutui pyhäiltaa kohden.

Kas nyt, talon neiti menee ohi ja tietä alaspäin. Sillä on päivänvarjo. Kas sen silmiä ja vyötäisiä. Nyt se sanoo päivää muorille. Menee edelleen. Onko se täällä koko kesän?

Mitenkä maailma äkkiä muuttui! Olinko minä äsken siellä kiven ja pihlajan tykönä? Mitä minä siellä tein? Olipa tämä päivä pitkä tähän asti!

— Oliko se talon tytär?

— Oli kyllä.

— Mikä sen nimi on?

— Ol— niin Olga kai se on.

Sekä äiti että poika koettivat itseltään ja toisiltaan salata tuon lyhyen kohtauksen heissä herättämää miellettä. Elias hiiviskeli sisälle tupaan, josta sopi nähdä, kuinka neiti meni tietä myöten laaksoa kohden, seisahtui, poikkesi tieltä ja poimi kukan, näytti katselevan, olisiko niitä siinä useampia, ja kun ei löytänyt, rupesi tekemään paluuta. Muori viipyi vielä pihalla, ja oli odotettavissa, että hän joutuisi puheisiin neidin kanssa. Neiti tuli heilutellen päivänvarjoaan ja yhä silmäillen pientareita niinkuin se tekee, joka on yhden kukan löytänyt ja etsii toista — tai on etsivinään.

Eliaksen mieleen tulvahteli villi varmuus jostakin, jota hän ei millään muotoa olisi voinut sanoilla selittää. Se varmuus tuli hiukan hämmentävänä, hänen itsensä sitä tahtomatta, ja sen aiheuttivat alhaalla tiellä liikkuvan neidin pikku käänteet ja liikkeet, päivänvarjon heiluttelu ja kukkien etsintä, joissa joku muu ei olisi havainnut mitään erityistä, mutta joista jokainen oli tälle katselijalle kuin lyhyt, kuiskaava lause. Elias meni tahallaan kamarin puolelle — samoin kuin eilen tähän aikaan erään toisen lähestyessä. —Kas nyt se toinenkin tuli tässä yhteydessä mainituksi. — Ihmeellinen asia oli, ettei Eliaksen nuori, kaunis suhde Lyyliin ollenkaan asettunut tämän hänessä nyt kuohahtelevan tunteen tielle. Se ikäänkuin pysyi jossakin sivulla semmoisenaan, koskemattomana, sillä ei tuntunut olevan mitään tekemistä tämän nykyhetkisen kanssa. Eliaksen sielussa ei mitään entistä luhistunut, siellä vain onnellisesti sikisi jotain uutta. Siksi ei Eliaksen tunne ollutkaan millään tavoin surunvoittoinen vaan riemullinen.

Onni kiiti eteenpäin. Siellä neiti jo kuului puhelevan äidin kanssa; tulivat sisään. Onnen tuli poltti, oli sunnuntai-ilta, ja kumpikin palava tunsi itsessään kuinka toinen paloi. Tuli oli sama ja yhteinen.

Kun Olga äsken oli päässyt muorin ja Eliaksen ohi, tunsi hän, ettei hänen kävelymatkallaan enää ollut mitään tarkoitusta, sillä hänen mielenkiintonsa jäi taaksepäin. Hän tunsi koko matkan, että pojan katse piti herkeämättä kiinni hänestä, niinkuin jokin venyvä säie, joka kyllä salli hänen edetä, mutta ei päästänyt irti. Eikä Olga pyrkinytkään. Vaistomaisesti hän poikkesi tienoheen ja poimi mitättömän orvokin. — Muuten on hyvä, mutta jos muori huomaa… Hetkisen askarrutti muori Olgan ajatuksia enemmän kuin hänen poikansa, hän ikäänkuin iski hengessään pojalle silmää: "niin niin, minä ymmärrän kaikki, mutta katsokaa, ettei äitinne huomaa".