Ja millainen ihana johdanto tähän korkeaan poutakauteen hänellä, Eliaksella on ollut. Koko Lyyli-vaihe näkyy kuin jostain metsien takaa suunnattoman mielenkiintoisena ja alkuperäisenä, hän näkee sen jo muuttuneena paikkakunnan tulevien ihmispolvien kansankertomukseksi. Kuinka Malkamäen kauniilla pojalla oli täällä Malkamäessä sen- ja senlaiset vaiheet. — Mutta Korkeessa oli tytär tummasilmä, joka synnytti hänelle lapsen… Elias eli jo vallan siinä kaukaisessa tulevassa ajassa, ja siksi häntä ihanasti hurmasi ajatus siitä, että Korkeen tytär saa lapsen… Tragiikka on aina hienointa nautittavaa…

Tämmöistä oli tämä ilta juuri siihen aikaan, jolloin pieni, musta elävä alkoi syvimmin katkeroitua, kun aurinko laski. Eliaksen elämyskokoomus oli suuri, mutta niin herkkä, että hän varoi siihen liikoja koskemasta. Oli vahinko, ettei vuoteessa enää sopinut hyräillä… Mitä hän olikaan äsken hyräillyt? — "— tämän pojan torpanmaa". —Mutta kun on valmistunut viettämään yön nukkumatta, niin uni tuleekin, niin ettei huomaakaan. Elias nukkui aamuun asti. Ja huomispäivänä osuvat taas yhteen vangitun ja vanginneen, elävän ja Eliaksen erilailla kuluneet ajat.

Tänä aamupäivänä Elias tunsi aivan erikoista halua syventyä kukkasmaailmaan, ihan kuin se olisi nyt yhtäkkiä jostain syystä tullut erinomaisen tärkeäksi ja tämä päivä olisi ennakolta määrätty sitä varten. Hän tunsi pakottavaa halua saada yleensä jotakin aikaan siihen mennessä, kunnes päivän valta oli ehtivä korkeimmilleen; jotakin, mistä tuntisi tyydytystä, tuollaista, että on saanut jotain valmiiksi… Heti noustuaan hän ryhtyi katselemaan huonekasveja, pelargoneja ja verenpisaroita ja ajatteli: — Tuossa nuo nyt kasvavat astioissaan. Pelargonia kasvatetaan vain oksista juurruttamalla, tuokin on jostain toisesta otettu oksa. Voisi ajatella kaikki ne pelargonit, jotka ovat sellaisessa peräkkäisessä suhteessa toisiinsa, asetetuiksi yhteen paikkaan sitä suhdetta kuvaavaan ryhmään. Millainen valtava kuvaelma siitä syntyisi. Siellä täällä olisi aukkoja: ne ovat väliltä pois kuolleita yksilöitä. Ja kaikkien tällaisten huonepelargonien alku löytyisi jostain kaukaisesta maasta; joitain vaiheita myöten tuokin pelargoni johtaa siihen … tuokin törröttäisi jossain kohdassa sitä ryhmää. Onko kukaan muu koskaan tullut tällaista ajatelleeksi? —(Kello on jo kymmenen.)

— On hievahtamaton pouta, kun astun ulos tuvasta. Tahdon tuijottaa kaikkiin noihin maanpinnan kasveihin, että oikein näkisin, mitä ne ovat. Tuossa on ruismaan laita. Nämä äärimmäiset korret näen ihan selvästi, näen korren jokaisen solmun ja lehtitupen ja ylinnä tähkään johtavan osan, joka on kova ja umpinainen. Tähkän eri okaita en enää oikein erota, vaikka tähkä pysyykin hievahtamatta, ikäänkuin odottaen, että näkisin okaiden määrän. Erotan ajatuksissani maasta kämmenen kokoisen alan ja voin sanoa, että siinä kasvava olkimäärä on kymmenen ja viidenkymmenen välillä. Mutta jos minulta äkkiä kysytään, millä välillä on koko vainion olkimäärä, niin sanon: sadan tuhannen ja sadan miljoonan välillä; enkä edes tiedä, olenko sanonut oikein. Ja kuitenkin näen joka ainoan oljen. — Mutta jos tuolta sadan sylen päästä poistetaan yksi olki, niin en sitä huomaa. — En, mutta jos sieltä poistetaan satatuhatta olkea, niin huomaan sen selvästi. Olisipa hauska nähdä, kuinka monennen oljen poiston jälkeen minä sen huomaisin. —Sellainen on ruismaa, ja sen sisältä katselee minuun sinisiä, uteliaita silmiä. Ruismaa on meri, ja nuo siniset ovat sen meren eläviä. Ne aivan ilmeisesti tuntevat tyydytystä siitä, ettei koko tuo sekava kasvijoukkio, joka joka taholta ympäröi ruismaata ja pientareita myöten tunkeutuu sen keskellekin, pääse tavoittamaan niitä, noita sinisiä silmiä. Sellainen on ruismaa ja sen sinisilmät. — (Nyt on puolipäivä.)

— Katselisinko nyt takkiaisia ja lehmuksia, tummanvihreitä väkeviä kasveja. Olen aivan näkevinäni niiden rungoissa kulkevat putkijänteet ja kuinka niissä neste virtaa hamaan lehtisuonten haaroihin asti. Lehdet ovat toimettoman näköisiä, mutta niiden alapinnalla on suurenmoisia kaksoisovia, jotka johtavat viheriään valtakuntaan. Niillä ovilla liikkuu sama ilma, jota minä hengitän ja joka liikkuessaan voi huvikseen kaataa suuren puun. Lehden viheriässä valtakunnassa valmistetaan vallan näppärästi salaperäisiä aineita auringonvalosta, joka saapuu niin ja niin kaukaa ilmattoman alan takaa, ja suoloista, jotka saapuvat aivan pimeitä teitä myöten maan pinnasta. Rungon sisällä on todellakin ihan pimeä. Mutta ihmeellisintä on se, että tuossa on hengetön maanpinta ja tuosta lähtee elävää tuoksua. Missä kulkee ehdoton raja kuolleen ja elävän välillä? Takkiainen ja lehmus ovat ylpeitä sisällyksestään. Ne ikäänkuin viittaavat — (Kello on yksi) — viittaavat lähtemään ylemmäksi, jollekin ylävämmälle paikalle ja sieltä yhdistämään samaan katselmukseen ilman, auringon ja pilvet. Minä menen heinämaata pitkin, hermoni värisevät, kun ennakolta tiedän, mihin askeleeni vievät, ne kuumenevat, kun tiedän kuinka tänään käy.

Elias tulee kalliolle, mutta ei nyt kiipeä männyn oksalle, vaan asettuu maahan. Hän on paljain päin ja avojaloin. Kuuman avaruuden yleiskuva tungettelee hänen tajuntaansa, mutta siellä on vastassa toiset voimat. Näiden sisältä ja ulkoa päin tulevien voimien välillä syntyy tainnuttava jännitys. Aurinko paistaa ja punalatvaiset pilvet uhkaavat jo jyrinälläkin. Mutta heinämaata pitkin, violetin kellokukkapälvekkeen vaiheilla, tulee jotakin. Avaruuden yleiskuva turkuttaa itseään viimeisen kerran. Kaksi sudenkorentoa on tarttunut yhteen, he lentävät aivan läheltä ohi, niin että ihokilvet natisevat. Alhaalla keto-aukeamalla lehottelee kaksi perhosta, niinkuin kaksi sinistä kukanlehteä, jotka ylikyllästynyt poudan henki on temmannut irti hypiteltäväkseen. Jossain aidaksella on sisilisko päivänpaisteessa. Lähellä koivun latvaa on yksi lehvä kellastunut… Tämä on kesää.

Ihmissielut yksinään ja suhteissa toisiinsa — mitä ne ovat?

On mahtava kuviteltu vuori. Vuoren pinnassa on lukemattomia luolansuita, joita tutkiessasi et paljon viisastu; ne johtavat pimeyteen ja useimmista ei mahdu sisäänkään muuta kuin tuskin kätesi. Mutta kuvittele, että on taikaside, jonka silmillesi sidottuasi pääset ja mahdut sisälle luoliin. Siellä otat siteen pois ja näet erään ihmissielun avarat alat; alkupuoli voi olla ahdastakin, mutta kauempana kyllä laajenee, eikä käytävien haaroilla ole loppua. Ja jos jossain seisahdut, oitis siinä paikassa laajenee ilman mitään sopusuhtaa, mihinpäin vain katsot, niin ulottuu. Eikä voi antaa mitään nimeä niille seikoille, joita näet. Tulet ulos, otat pois siteet, ja edessäsi on tavallinen, ehkäpä varsin tylsän näköinen luolan suu. Ja aivan lähellä sitä on toinen. Teet sinne samanlaisen matkan ja siellä on kaikki samanlaista ja erilaista — kuten koivut metsässä. — Mutta kun luolia on noin taajassa, niin kuinka niiden kaikkien rajattomat alat mahtuvat tuohon vuoreen? Eivätkö ne sisälly toisiinsa? — Sitä en tiedä. Vuori on kumminkin kaikkien ihmissielujen yhteys ja luolat ovat yksityisiä sieluja. — Mutta jos kuvittelisi louhivansa hajalle tuollaisen luolan — ilman silmien sidettä. — Mitä siitä selviäisi? Luolahan häviäisi sitä myöten kuin louhisit.

* * * * *

Se mikä äsken liikkui kellokukkapälvekkeen vaiheilla, on nyt saapunut kallion juurelle.

* * * * *

Korkeen Lyyli — se tyttö siellä — lopettelee muuten juuri näinä hetkinä sitä usein mainittua kangastaan, ja se pieni elävä siellä kellokukan kuvussa on lakannut odottamasta vapautumistaan ja kuvittelee elävänsä sillä, että katselee kaukaista vormunkukintoa. Se on asettunut aivan kellon laidalle. — Mutta mitä nyt?! Elävä ehtii nähdä jotain suurta ja valkoista lysähtävän vormun vaiheille, vormu heilahtaa kerran, valkoinen järkkyy vielä maassakin, vilahtaa jossain ne kauhistavan tutut eiliset silmät ja sitten — niin, sitten sai pienen, mustan elävän puolesta tapahtua mitä hyvänsä. Elävä mykeltelee jossain kauhistavan suloisessa, valkoisessa, pölyävässä ainejoukkiossa. Se yrittää vaistomaisesti sipaista siipiään, mutta putoo samassa jonnekin, putoo samanlaiseen, valkoiseen, pölyävään tuoksuvaan. Taas heilahtaa ja taas värähtää jonnekin. Mitä oli koko vuorokauden vankeus tämän rinnalla. Kun ehtisi sieltä jonnekin…

Kyyristyköön mielikuvitus kahden silmäparin väliin, niin ettei mitään muuta näy kuin nuo silmäparit, joista toiset silmät ovat vaaleanruskeat ja toisten pitäisi olla harmaat. Ruskeat silmät katsovat harmaisiin aivan oudosti, sillä ne näkevät niiden harmaudessa ennen näkymättömiä mustia pisamia, niinkuin hienoja reikiä. Harmaat silmät näyttävät nyt jonkin oudon luontokappaleen silmiltä, ne ilvehtivät omasta salaisesta nautinnostaan, ja läheisestä suusta kuuluu neljä kauhistavan tavallista sanaa. Sanojen ilmeinen tarkoitus on tehdä toiseen samanlainen vaikutelma kuin jos näkisi jonkun tutun ihmisen sivumennen nostavan vuoresta kallion ja laskevan sen järveen. Sanat täyttivätkin sen tarkoituksensa.

Ja ikäänkuin sanojen vaikutusta täydentääkseen lähestyi ukkonen. Ukkonen lähestyi peloittavasti vaatteita, jotka joku oli unohtanut kedolle… Oli paljon muutakin, jota ukkonen nyt tullessaan ei voi sivuuttaa: kukkaset ja niissä asuvat pienet elävät, koko äärimmilleen kehittynyt poutakausi…

Rajuilma

Kaikki oli vaiennut ja aitan pimeydessäkin saattoi tuntea, että ulkonakin jo oli pimeä, sellainen hiukan tyly pimeys, joka näin illalla myöhään saattaa sisältää syksyn ajatuksia jo heinäkuun lopulla. Oli tosiaan niin hiljaista tällä hetkellä, ettei se voinut ennustaa mitään hyvää; ukkonen väijyi vielä jossain harjun takana. Pilvet olivat kuin jotain väkeä, joka synkän näköisenä vielä näin myöhään toimitti käskettyä tehtävä-sarjaa, ottamatta huomioonsa maan päältä jostain niihin suunnattua kysyvää katsetta. Ei voinut arvioida, milloin uusi rupeama räjähtäisi, mutta tämän alkaneen pimeän aikana se tulee tapahtumaan. On seisovassa ilmassa sellainen tuntu, että jokin vielä odottaa ansaitsemaansa rangaistusta, odottaa nöyränä ja totisena, sillä pilvien alta ei pääse minnekään. Odottavan seurana ovat kaikki pimeät talot ja kummitusmaiset puut ja pensaat…

Tunne nukkuvien läheisyydestä voi yksinään valvovalle olla hyvin erilainen, riippuen hänen omasta mielentilastaan. Kuinka kaunis olikaan se tunnelma, joka eräänä viime huhtikuun yönä vallitsi Korkeen tuvassa, kun Lyyli yksinään mieluisasti valvoi ja kuunteli toisten hengitystä ja siinä uskalsi ajatuksissaan sanoa sen nimen, jonka mieleentuoma kuva oli kuin luotu liikkumaan siinä kuulakassa yössä, kun haapa kukki ulkona ja Lyyli valvoi sisällä nukkuvan sisarensa vieressä. Silloin hän ei olisi ollenkaan tahtonut nukkua, mutta nukkui kumminkin omaan tiedottomaan hymyynsä ja toisten hengityksen juhlalliseen tasaisuuteen. Nyt tänä pilvisenä yönä kolmekymmentä päivää jälkeen juhannuksen ovat asiat tuiki toisin. Lyyli, sama Lyyli on elossa ja makaa nytkin yksinään valveilla aitassa. Hän ei nyt kuule toisten hengitystä ja hänestä tuntuukin siltä, kuin eivät toiset hengittäisikään; kuin ne tämän yöhetken ja hänen, Lyylin vuoksi pidättäisivät hengitystään —ikuisesti. Niinkuin olisi aivan selvää, ettei tästä enää minnekään päästäisi, ettei enää aamu valkene. Kaikki ovat kuolleet, hän, Lyyli, yksinäinen on unohdettu tänne. Hänen ei ole annettu kuolla, sillä hän ei ole kuoleman arvoinen, kuolema ja hän ovat kaksi seikkaa, jotka eivät ollenkaan tunne toisiaan. Kyky kuolla, se oli se liikuttava, hellyyttä herättävä ominaisuus, joka etenkin tällä hetkellä niin selvästi liittyi isän, Saiman, äidin, Väinön olemukseen. Heillä on edessään kuoleman tyven ilta, kaikilla ihmisillä, he kaikki nukkuvat hengittämättä hänen, Lyylin ympärillä, kun hän näin hiljaa valvoo ja näkee jonkin epämääräisen nimettömän kuvan lähestyvän itseään siitä maailmasta, jolle tämä kuoleman käynti on samaa kuin ensimmäiset kevään värähdykset. Tämä on jo sellainen tulevaisen kevätyö, ulkona on vahva, harras, pilvinen pimeys ja haapojen täysi-ikäiset lehdet ovat kuin kohoova joukko herkkiä henkiä, jotka vartioivat tätä oudon kevätyön hartautta. Hän Lyyli ei nytkään nuku, ja vaikka hän on arka ukkoselle, ei hän kumminkaan muista pelkoa. Ei ole mitään pelättävää, kun kaikki nukkuvat hengittämättä ja on uuden kevään yö, joka johtaa sen käsittämättömän kesän onnelliseen pitkään päivään, jonka hurmaavia, hänelle yksin ominaisia vaiheita ei mieli vielä osaa edes hahmoilleen kuvitella. Tätä tulevan kesän yleisnäkyä säestää nyt ympärillä nukkuvien juhlallinen hengittämättömyys.

Nyt on aikakin kuollut, sekin nukkuu hengittämättä, niinkuin nuo kaikki sen elämäntoverit kaikkialla ympäristössä. Ulkona ei enää aikaankaan ole ollut pilvinen yö, siellä on ajattoman ja aineettoman kevään yö, jonka Lyyli näkee maatessaan silmät kiinni vuoteessaan, jota hän nyt ei muista vuoteeksi. Omituisen kirkastuneina hän näkee kohtauksia edellisestä kaukaisesta valvomisestaan, levottomasta elämästään. Ensin hän näkee Taaven veräjällä puhumassa Väinön kanssa. Taave katsoo häneen hymyillen ja sanoo jotain sellaista ajallista, jota hän, Lyyli, ei ymmärrä, ja siksi vain hymyilee hänkin Taavelle. Siitä johtuen hän näkee ne viimesyksyiset yöt ja tässäkin olossaan tuntee, kuinka hän itkee ihanaa itkua kaivaten jotakin, joka on lähellä, mutta ei vain tule viereen. Mutta sitten se jo tuleekin viereen, tulee ja rakastaa häntä kaikella rakkaudella. Sen kuva on yhä se ikuisesti sama, jonka hän tuntee. Se tulee ja tekee hänelle jotakin, jota hän ei ollenkaan ymmärrä, mutta jonka hän mielellään sallii tapahtua, koska se on se, joka sen tekee. Teon tapahtumista hän ei ollenkaan tajuakaan, mutta hän tajuaa, että tästä alkaa jokin onnen korkein jatkuva ylänkö…

Tähän jatkuvan onnen ylänkötunnelmaan Lyylin mielenkiinto pysähtyy, ikäänkuin tarttuu siihen kiinni ja jännittyy siinä pysymään. Kaukaa omasta ruumiistaan hän tuntee, että sekin on jollain tavoin jännittynyt. Estääkseen tuota saavutettua jännitystä laukeamasta mieli siellä ylängöillään vilkkaasti silmäilee ympärillä leviävää yhä kiihtyvää onnen määrää, ikäänkuin siten pyrkiäkseen unohtamaan jännittävän kiinnipitelemisen. Ja niin yhä jatkuu jatkumistaan alkanut tapaus, ylängöllä-olo, rakas ikuinen tuttu kuva on kiinni hänessä… Jyrähtelee yhä kovemmin, on jo kauan jyrissyt, autuus ilmenee jyrinänä. Jyrinässä on jotain ankarasti kohoilevaa, joka ikäänkuin alati vaatii häntä tunnustamaan, että tämä autuuskin pohjaltaan on totista, melkein ankaraa. Ja riemumielin ja onnesta nöyränä hän yhä hurmaantuneemmin ilmein tulkitsee, että hän sen tunnustaa. Jyrinä vaikenee siitä hetkeksi, menee pois, mutta palaa taas kuin mieletön yhä ankarammin sitä samaa tunnustusta vaatimaan. Ja yhä hurmaantuneemmin ilmein hän toistaa tunnustuksensa, kunnes hän lopulta laukeaa valtavaan itkuun. Siitä vaan vieläkin pauhina kiihtyy, nyt se aivan kosketti häneen, hän tuntee sen jossain kaukana aivoissaan. Hän itkee, itkee rajusti, hänen tajuntansa täyttää puoliksi unelma ja puoliksi jo todellisuus. Hänen ympärillään on olevinaan sauhua, kuuluu kohoileva ukkosen pauhu; hän itkee ruumis jännittyneenä, vaikka hän jo huomaakin, että kaikki jännitys on tarpeetonta, että se ylänkötunnelma pysyy, vaikka hän hellittääkin otteensa; mutta kuva on vielä hänessä kiinni, se vain on, enää tekemättä mitään. Hän itkee ja tuntee omituisesti pehmenevänsä.

Äidin lämmin, uninen kuiskutus kuuluu hänen korvassaan:

— Mikä sinun on? Löikö sinuun salama? Mitäs tänne tulitkaan tämmöisenä yönä.

Itku hivelee yhä suloisemmin; hän nousee äidin auttamana ja tuntee seisovansa kuin vierailla jaloilla. On juuri sydänyö. Äiti on siinä hänen vieressään pimeässä, he hapuilevat yhdessä ovea kohden. Tytöllä on muun ohessa sellainenkin tunne, kuin olisivat kaikki kolmenkymmenen päivän ja yön kohlut yhtenä ainoana jähmeänä iskuna nyt juuri verekseltään häneen sattuneet, ja äiti sen jäljeltä kuljettaisi häntä pois. Hän hoippuu pihalla märässä ruohossa, näkee hämärästi synkkiä pilviä ja niiden välissä omituisen vaaleita revelmiä, niinkuin olisi koko ilmapiiri jonkin luonnottoman järkytyksen muodottomaksi ruhjoma, niin että sen henki suihkuaa siitä maahan hillittömänä sateena. Porstuan ovi aukee, kuin sekin häntä hoivaten. He tulevat porstuaan ja aikovat mennä pirttiin, kun Lyyli hätkähtää takaisin ja hänen suustaan kuuluu: — Ei pirttiin! Äiti ei vähääkään vastusta, vaan sopertaa kuiskaten niinkuin unessa säikähtäneelle pikkulapselle. — Kamariin — mennään kamariin. — Lyyli antaa hoivata itsensä sinne. Äiti sanoo toisella äänellä sängyssä olevalle Väinölle: — Mene sinä pirttiin! — ja Väinö häviää heti kuin varjo. Lyyli tajuaa kaiken, mutta mikään ei herätä hänen tajunnassaan vastavaikutusta, hän nyyhkyttää ja asettuu sänkyyn. He ovat kahden äidin kanssa, ja äiti jatkaa pikkulapsen lohdutteluaan, joka tälle lapselle nyt tuntuukin leppoisan hyvältä, huolimatta siitä, ettei hän äitinsä kanssa ole tällä lailla sylityksin ollut kymmeneen vuoteen. Kuiskutuksensa ohessa sanoo äiti samalla äänellä: — Onko se tehnyt sinulle pahaa?

Tytär ymmärtää kysymyksen himmeässäkin tajunnassaan, nyyhkytys muuttuu itkuksi jälleen. Äiti jatkaa vielä: — Sano nyt onko… Itkun seasta erottuu jotain sen tapaista kuin: — En minä tiedä —

Äiti ei kysy enää eikä yritä itkuakaan hillitä. Hän istuu hiljaa ja katsoo pimeässä tyttärensä hahmoa. Sitten hän sanoo puolittain itsekseen:

— Voi lapsiparka sinua nuorella iälläs'!

Äiti ei olisi voinut lähemmin sanoa, mitä seikkaa hän surkutteli. Eikä tytärkään siitä lauseesta tajunnut muuta kuin äänen hivelyn. On ollut rajuin ukkosilma, mitä nämä ihmiset ovat nähneet. Se on ajanut Lyylin pois aitasta, jonne hän jo keväällä siirtyi nukkumaan omista ihanista syistään. Se ei ole tappanut häntä, mutta pois hän on sieltä nyt tullut kesken yötä, jotenka ei ole mahdollista, että hän siellä enää öitänsä eläisi. Tämä aitasta tulo jos mikään on Korkeen Lyylille uuden, kestävän vaiheen alku.

Itkun jälkinyyhkytykset käyvät vielä, niinkuin jossain kaukana etääntyvä ukkonen. Sanomaton lapsellisuudentunne on täyttänyt Lyylin mielen, kun hän näin ulkonaisesta syystä jälleen on tullut joutuneeksi äitinsä hoivaan. Äiti on jo vanha, mutta se osaa vielä hyvin kaikki äidin eleet ja kuiskaukset. Se antaa vielä suutakin, vanha vaimo isolle tyttärelleen, ja siinä suunannissa värähtää joitakin kauhistavan syvällä piilleitä värähdyksiä, sentapaisia joita tuntee kuolettavasti ruhjoutunut ihminen tajutessaan ympärillä häärivien lähimmäisten äärimmäiset aputoimenpiteet.

Lyylin mielessä liikkuu jo kuin lupaa kysyen pikku seikkoja, joita hän äsken on havainnut. Kun Väinö meni täältä kamarista pirttiin, kuului isä puhuneen jotain matalasti, niin ettei kuuluisi. Ja Lyyli muistaa nyt muistuttelematta, ettei se seinän läpi kuulunut ääni ollut moittiva. Ja samassa yhteydessä hän muistaa, kuinka hän ennen pikkuisena nukkui isän vieressä isän selän takana ja tunsi hänen ihostaan lähtevän omituisen turvallisen lemun. Hiljallensa nousee myös alitajunnasta käsitys äsken vallinneesta ukkosesta, kuinka jyrähdykset jakso jaksolta yhä lähenivät ja kovenivat ja viimein suoraan koskivat häneen, kuinka hän ei voinut lähteä aitasta pirttiin, vaan ponnistautui omaan jännitykseensä. On jo hyvin monta tuntia siitä, kun hän meni aittaan, se aika on kuin jonkin korkean, mustan mäen takana, jonka yli hän siitä tähän on kulkenut. Nyt tuntee jo varmasti, ettei ukkonen enää uusiinnu, se on ohi nyt, se on kestetty. Silloin tällöin tyttö vielä hytkähtelee vuoteessa; äiti on jo mennyt pirttiin, kun ei enää ole mitään pelättävää.

On melkein suloista kuunnella ukkosen hiljaista jyryä, kun se on varmasti etenemässä poispäin. Räystäät pudottelevat viimeisiä jälkipisaroitaan, aamun ensi valkeneminen näkyy, tuntuu ja kuuluu. Aurinko se vain vielä aikoo nousta. Se on vertaamattomasti suurempi kuin kaikki elämän tapaukset, sillä joka aamu se nousee juuri samalla hitaudella kaiken elämän yli. Vaikka se niin toistaa samaa polvesta polveen, ei siihen kyllästytä, eikä toivota sen toisin tekevän… Räystäät pudottelevat pisaroitaan, ja koko aikaisen aamun avaruus ikäänkuin tulee esiin nöyrästä kyyristyksestään ja hymyilee — äskeiselle kauhulleenko, vai tästä taas alkavan uuden elämän toivolleko? Elämään, olemiseen kuuluu tämmöiset tapaukset, kuin tämä viimeöinen… Siellä ukkonen menee pois ja mennessään vielä puhuu siitä samasta käynnistään, joka oikeastaan on juhlatapaus … kun edelläkäyneiden pitkien poutapäivien luomat ja kokoomat äärettömän monet näkymättömät ja käsittämättömät pienoisseikat mahdollisimman kiihkeästi ja pian asetetaan paikoilleen, niin että ovat valmiit siirtymään ikuisuuteen. On juhlallista ajatella, kuinka neulankärjen kokoinen musta elävä jossain monikohtaisen maanpinnan pisteessä erään yksityisen vormunkukinnon alueella on kautta taivaiden ulottuvan rajuilman käsissä. Hillitön, jyrisevä vesivirta valuttaa sen suloisen vastustamattomasti alas korsimetsän juuripehkon syvyyteen. Sen juhlallisuuden käsittää menehtyvä pikkueläväkin siinä hämärän pienoismaailmansa keskuksessa, äärettömien vesimäärien valuessa jostakin. Miljoonia tämäntapaisia suunnattomia pienoisnäytelmiä on tapahtunut rajuilman aikana, joka nyt on ohi.

Ihmisasumukset ovat sentään paikoillaan, talot ja töllit. Mutta niiden räystäiltä putoilevat vesipisarat herättävät sellaisen mielikuvan, että ne ovat joittenkin, seinien sisällä ihmisaivoituksissa tapahtuneiden järkytysten jälkimaininkeja. Nyt on jo helppo järkytetynkin jälleen nukkua, sillä nyt tuntuu jälleen ilmassa toisten lähellä nukkuvien hengitys, niinkuin ihmeen turvallinen, mistään milloinkaan järkkymätön pohjimmainen jatkuvaisuus.

LOPPUOSA

Uudet ihmiset

Ukkonen oli ollut jotenkin kovaluontoinen ja liikkunut tavallista laajemmalla alalla. Se oli raivonnut pitkin harjun itäpuolta Korkeen tienoilta Malkamäkeen asti, ja aamulla havaittiin, että se monin paikoin oli laonnut maanpinnan kasvullisuutta ja kaatanut puitakin. Korkeessa sattunut isku oli ollut kovempi, kuin yöllä oli osattu arvatakaan.

Aitan katto oli harjalta pirstautunut ja päätyseinästä oli kohdastaan irtautunut ja jäljettömiin kadonnut suuria laikkiaisia. Ihmeteltiin sitä seikkaa, että seinään syntyneet syvennykset olivat puhtaan valkoiset, niinkuin puu olisi kylmiltään ruhjoutunut eikä ollenkaan kärventynyt. Ja Lyyli, joka iskun sattuessa oli nukkunut aitassa, oli nyt koko päivän kaikkien toisten hellyyden esineenä. Tätä hellyyttä ei tosin ilmaistu sanoilla eikä teoillakaan, mutta se tuntui ilmassa. Hän oli kuin jokin kallis ja tarkasti varottava kapine; oli aivan kuin joku suuri herra olisi häntä kosinut. Se oli kaikki ukkosen aikaansaamaa. Tuli helposti mieleen sellaisia aavistuksia, että Lyylillä vielä on jotain erikoista edessään.

Oli omituista, ettei tämä hellä huomio nyt tällä kertaa ollut ollenkaan Lyylille vastenmielinen. Mutta iltaa kohden se häntä kumminkin omituisesti raukaisi, ja hän tunsi tarvetta hetkiseksi poistua kotolaisten näkyvistä yksinäisyyteen. Ja ihan luonnollista oli, että hän nyt nousi ylös harjulle, että häntä halutti nähdä, miltä siellä nyt näytti. Hänen mieltään ihan hiveli, kun hän tunsi lähestyvän oleskelun raitistuneiden näköalojen keskellä. Hän ei ottanut lukuunkaan sitä mahdollisuutta, että tapaisi siellä entisen Eliaksen.

Elias oli hänkin jotenkin herkkä ukkoselle, vaikkei hänen vankannäköisenä miehenä sopinut sitä ilmaista. Hänen äitinsä sen kumminkin aina huomasi pienistä seikoista, kuten yleensä äidit, joilla on ainoa poika, huomaavat poikansa mielenliikkeet selvemmin kuin omansa. Ukkosen käydessä Elias mielellään istui yhdessä äitinsä kanssa eikä kovimman jyrinän aikana puhunut mitään, vaikka äiti siunasi salaman välähtäessä, täten vaikenemalla ikäänkuin hyväksyen äitinsä menettelyn. Kun ukonilma lakkasi, niin Elias jälleen ilmeisesti nauttien jätti äitinsä ja poistui retkilleen ulkosalle.

Tällä ukkoskerralla ei Elias vielä ollut kotosalla, kun ensimmäiset selvemmät jyrähdykset kuuluivat ja sade lankesi. Hän oli istunut siellä metsässä sielu ja mieli melkein tyhjinä, katsellut eteensä kuivaan laidunmaahan, jonka ruoho oli hänelle toistavinaan noita ihmeellisiä sanoja, jotka hän äsken juuri oli kuullut ladon seinustalla eräästä suusta heinikon keskeltä, alas taipuneiden angervojen vaiheilta. Nyt oli menossa pilveen. Tosiaan, pilvet liikkuivat, yhtyivät ja synkistyivät huolimatta siitä, että poika istui kannon päässä ja tunsi omassa itsessään tapahtuneen suuren pysähdyksen. Hänen mielensä oli pysähtynyt katselemaan Olgaa, jonka nuo neljä sanaa olivat ikäänkuin tuoneet luonnottoman lähelle ja sitten äkkiä temmanneet huiman kauaksi, aivan kuin joskus unessa jonkun hyvän ystävän kasvot yhtäkkiä tulevat aivan kiinni unennäkijän kasvoihin ja siinä hehkuvat jotakin käsittämätöntä julmaa vimmaa. Kun sitten herättyään tapaa tuon ystävän, kauhistaa tuo unessa koettu omituinen lähestyminen, olo on vaikeaa, ja voi sattua, että ystävykset vähitellen alkavat vieraantua, melkein pelätä toisiaan. Jossain pienoismaailmassa on tapahtunut silminnäkemätön mullistus. Äsken juuri oli Elias nähnyt Olgan liian läheltä, ja siinä oli sen kertomuksen kirvoittava loppu. Mutta tämmöisestä seisahduksesta huolimatta pilvet yhä ennustellen kokoutuivat ja synkistyivät, jyrähtikin jo lähempänä ja satoi. Eliaksen kertomus ei siis vielä ollut loppunut, vaikka hänestä itsestään tällä hetkellä siltä tuntuikin. Mutta näköpiiri ilmaisi toista.

Kun Elias tuli kotiin, oli pakarissa äidin luona vanha, pyylevä ja hiukan viurunaamainen kulkuakka. Hän istui jakkaralla vieressään vaatemyttyjä, oli kuin jokin oudon kesy vanha lintu pesimäpaikallaan. Hän pakisi, hymyili ja iski silmää joillekin vieraille asioille, joita kertoi semmoisella äänellä, kuin olisi tahtonut auttaa vanhaa emäntää ja sittemmin poikaa ymmärtämään noita asioita, joita nämä vaistomaisesti vieroivat. Ukkonen lähestyi ja räjähteli kovemmin. Silloin akka muun pakinansa ohessa vain sivumennen huomautti jotain ukkosestakin, niinkuin joku, joka innokkaasti näyttää ja selittää jotain monikohtaista seikkaa ja siinä sivussa huomaa jonkin samaan yhteyteen kuuluvan pienoisseikan, Mistä juuri tuommoinen akka oli nyt tänne tullut ja poikennut? Ukkonen uhkasi lujemmin ja akka istui siinä naama viurussa, olemuksellaan omituisesti vahventaen kiihtyvää ukkostunnelmaa. Siinä akan lähellä ollessaan tuntui Eliaksesta melkein siltä, kuin akka olisi koko tämänpäivän laajan elämysjakson näkyväinen tähänastinen saavutus, jonka jokin näkymätön ilvehtivä käsi oli työntänyt siihen äidin ja hänen luo ukkosen ajaksi; jota he eivät päässeet pakoon enempi kuin painajaista. Niinkuin tuo akka olisi aivan hyvin tiennyt kaiken äskeisen mahdottoman ja tässä äidin kuullen ja ukkosen käyden liian peittelemättä veikistellyt siitä tiedostaan. Hän virkkoikin jotain Eliakselle inhottavasti hymyillen, ja tämän hymyilyn ja akan koko salaperäisen olemuksen Elias muisti vielä viikkoja myöhemmin silloisissa uusissa vaiheissa.

Nyt hän jätti akan siihen äitinsä huoleksi ja poistui pakarista sinne hämärän kamarin sohvalle, jonne ennenkin oli pujahtanut, ensin Lyylin ja sitten Olgan ensikertaa saapuessa tämän katon alle. Sinne ei rajuilmaa niin selvästi nähnyt eikä kuullutkaan, siellä oli turvallisempaa. Kaikessa viimeaikaisessa aina tuohon akkaan asti hän oli selvästi tuntevinaan tämän erikoisen kesän järkkymättömän johdon. Se pyrki jonnekin, eikä tuon tuntemuksen salaperäisyyskään häntä enää kauhistanut. Edellispäivien kiihtynyt aurinkoinen ylellisyys; sitten ne tapaukset, jotka johtivat heinikon sanoihin; pilvien liikunnot; akka; olisi hullunkurista väittää, ettei siinä jaksossa näkyisi tämän kesävaiheen ankarat erikoiskasvot. Tämän havainnon selvyys vapautti omituisesti Eliaksen mieltä ja toi aavistuksia jostain vielä suloisemmasta vapautumisesta, siitä, että tämä päivä vei hänet sille tolalle, jolta hän jo oli ollut poikkeamaisillaan. Aavistuksilla ei ensin ollut mitään täsmällistä muotoa, mutta senkin ne saivat pian. Se saapui mieleen ja vahvistui niin suloisen hiljaa, ettei sohvalla istuva poika voinut sen saapumista oikein itselleenkään ilmaista — koko tänä iltana. Mutta ukkosen käyntiä hän ei enää ollut tarkannut pitkään aikaan, se oli vaimentunut, akkakin oli lähtenyt pakarista. Koko tuo äsken niin uhkaavan lähellä liikkunut tapausjakso oli jäänyt tehottoman kauaksi, ja sen johto kadottanut voimansa häneen nähden. Elias tunsi nyt kokonaan päässeensä pois tuolta viimeaikaiselta taholta, ukkonen kävi jo miellyttävän kaukana, ja jossain sielläpäin Elias ikäänkuin näki sen hillittömän, kohtalokkaan vauhdin, josta hän äsken oli pelastunut sillä, että havaitsi sen. Siellä kiitävät kaikki nuo seikat. Ne neljä kauhistavan tavallista sanaa: "onko nyt mielesi hyvä", pilvet, akka… Mutta hän, Elias, oli täällä turvassa, ja hänen uusilla aavistuksillaan oli jo selvä, ikäänkuin laajeneva muoto ja suunta. Ja aavistusten luoma näköala eteenpäin oli niin uutuuden kirkas, että hänen oli helppo ylevästi malttaa mielensä sen suhteen. Hän halusi nukkua ja hän nukkuikin koko yön niin syvästi, ettei tiennyt mitään yöllä vallinneesta, paljon ankarammasta rajuilmasta, jonka Korkeen Lyyli oli niin voimakkaasti kokenut. Aamulla herätessään hän heti tunsi, kuinka yhä jatkui se ylevän onnellinen mieliala, jonka eilen illalla salaa selventyneet uudet aavistukset olivat luoneet. Saamansa uutinen yöllä vallinneesta rajuilmasta oli kuin virkistävä enne. Hän oleskeli koko päivän sisällä ja vasta viiden aikaan lähti etelään päin. Näillä edellytyksillä siis nuo kaksi lapsuudentuttua nyt tapasivat toisensa kolmenkymmenen päivän ja yön perästä ensikerran tanssiyön jälkeen…

Elias tulee harjupolkua ja näkee Lyylin ikäänkuin liian äkkiä, vaikka Lyyli seisookin täällä ja katsoo toisaalle päin. Miksi Eliaksen mieliala nyt himmenee? miksei hän kulje Lyyliä kohden tuota onnellisempana? Tutut puut kasvavat kahden puolen polkua. Tyttö ei ole vielä huomannut lähestyvää poikaa. Nyt huomasi.

Eliaksen mieli himmenee himmenemistään, jokin sitoo hänen sieluaan, tahtoo pidättää häntä, mutta hän menee vain, menee luokse asti. Ja niinkuin hänen sieluansa yhä kiusallisemmin sitovat jotkin näkymättömät seitit, niin liikkuu hänen ruumiinsa, äänensä, kätensä vapaammin, yhtäkaikkisemmin kuin konsanaan. Pääasia oli jo tapahtunut ennenkuin he olivat sanaa, tuskin katsetta vaihtaneet, mutta kuitenkin Elias hyvällä äänellä virkkoi:

— Katsos ihmistä! — ehtoota.

Lyyli ei juuri kieltänyt kättään, vieläpä hän tarjosi katseenkin, mutta katseen takaa näkyi uusi, outo ihminen. Tai ehkäpä tuttu jostain —

Elias tietysti vaistosi heti kaiken: että eilinen salaperäinen tapausjakso oli ollut leikkiä sen rinnalla, mikä nyt tästä alkoi. Mutta yhtä vaistomaisesti hän käyttäytyi niin, kuin ei olisi mitään huomannut; että hänen ja Lyylin välillä ei sovi, ei saa olla mitään ihmeellistä. Hänen mielessään ikäänkuin liikahti jokin sentapainen kuvitelma, että Lyyli on hänen vaimonsa, jolla nyt on sattumalta omia juoniaan, joihin hän, Elias, ei aio panna huomiota, vaan on hyvä ja kevyt niinkuin ennenkin; että Lyylin juonilla ei ole mitään ratkaisevaa merkitystä; juonitelkoon vaan, ei hän kumminkaan mihinkään pääse…

— Istummeko tähän, vai menemmekö ylemmäs? kysyi Elias ja — istui itse.

Lyyli ei istunut, vaan alkoi liikahdella alaspäin kotiaan kohden.

— No mikä nyt on? kysyi Elias sellaisella äänellä, kuin he olisivat eilen illalla viimeksi hyvinä eronneet; niinkuin olisi miehenä kysynyt vaimoltaan. Eliaksen toinen minuus seurasi koko ajan kiusaantuneena tuon puhuvan ja liikkuvan minuuden vaiheita. Vastaukseksi Lyyli antoi katseen, joka oli kuin sormella osoitus. Elias tunsi, että hänen ottamansa asento kävi epämukavaksi, ja kun Lyyli yhä siirtyili kotiin päin, nousi Elias maasta ja meni hänen rinnalleen, alkoi kävellä hänkin alaspäin. Ja hän kuuli oman äänensä lempeästi kysyvän:

— Oletko sinä jostain vihainen?

Ja samalla tunsi ikäänkuin naulalla raapineensa jotain veristä paikkaa. Tytössä pääsi irti jotain tähän asti hillittyä, hän lähti kiivain liikkein puolijuoksua alas päin ja jätti pojan. — Vai niin.

Vai niin. — — —

Mutta maan pinnalla näkyi vielä äskeisen rajuilman jälkiä: puu oli kaatunut ja pirstautunut, joku kukassa oleva korsi oli lamassa. Ne olivat siinä tilassaan totisen näköisiä, eivät ottaneet mihinkään lukuun Eliaksen viisasta katselemista. Olivat sen näköisiä, kuin olisi poika liian nuorena pyrkinyt puuttumaan sellaisiin asioihin.

Eiliset tapaukset, pilvien synkistyminen, ukkonen — sekin yöllä vallinnut, jota hän ei ollut nähnyt — ne nousivat takaisin sieltä, mihin jo olivat painuvinaan. Ja se akka, se ikäänkuin saapui uudelleen, ikäänkuin kysymään, eikö Elias nyt tahtoisi myöntää sitä, mitä hän, akka, jo eilen oli sanonut…

Elias asteli hitaasti pohjoista kohden.

Lehti tummenee

Nyt rakasti Malkamäen Elias Korkeen Lyyliä, lapsuutensa tuttua, tummasilmäistä tyttöä monivaiheisen salotien takaa. Tiekin tuli hänelle tutuksi tänä suvena, etenkin syyskesän vaimentuneina iltoina, lehtien tummentuessa. Ja tien takana löytyvä tyttö, jota hän kesän ensimmäisenä sunnuntaiaamuna herätessään oli kuvitellut hypittävänsä käsivarsillaan, se näyttäytyi nyt hänen mielikuvitukselleen vahvana, täyteläistyneenä, häntä itseään ikäänkuin painavampana. Tähän mielikuvaan liittyi nyt myös Lyylin kotoinen ympäristö, niinkuin jokin suojeleva ja hänen kanssaan samanmielinen olento. Hän näki Lyylin liikkuvan Korkeen huoneissa ja pihamaalla, ja hänen laajentunut, totinen katseensa oli aina suuntautunut jonnekin kauemmas, eikä hän kääntänyt sitä milloinkaan sinne päin, josta Eliaksen silmät häntä olivat seuraavinaan.

Tällaiseen tilaan Eliaksen mieli hievahti tuona iltana, jona hän juhannusyön jälkeen ensikerran harjulla tapasi Lyylinsä. Koko hievahdus tapahtui hetkessä, niinkuin ihminen heinäkuun lopulla yhtäkkiä voi havaita, että syksy jo näkyy, vaikka keskipäivän paiste on entistä kiihkeämpi. Lehtien vihreys on entistä voimallisempi ja taivaanrannan rajaviiva on kylläisen möyheä, koko näköpiiri on ikäänkuin nautinnoistaan rehevöitynyt eikä ole niin herkkä ilmoille ja tuulille kuin juhannuksen aikaan. Se ei ujostele rehevyyttään, sillä se tuntee voimansa, se sinuttelee aurinkoa, joka silloin tällöin menee vaisuun pilveen. Mutta pilvestä sataa, ja kun sateen jälkeen illalla taas aurinko paistaa näkyy syksy ihan selvästi. Se näkyy ilmasta. Siitä on kesä mennyt pois. Kesä asuu kyllä lehtimetsissä, mutta ilmasta on hävinnyt kaikki kiihkeämpi sisällys.

Palatessaan Korkeen harjulta tuona outona iltana, päivää jälkeen rajuilman, oli Eliaksen mieli tyven, melkein hyvä. Hän hyräili kulkiessaan ja silmällä oli halu tehdä levollisia, ulkokohtaisia havaintoja ympäristössä, kuten niitä alati tekee viisas ja kokenut ihminen. Hänellä ei ollut mitään kiirettä ryhtyä aprikoimaan äskentapahtunutta, se asia ikäänkuin seisoi nyt juurevasti paikoillaan, se ei ollut enää kevyt, eikä siis ollut mitään pelkoa, että se mitenkään haihtuisi tai hupenisi. — Siellä se nyt kulkee eikä katso minua kohden, ja juuri niin onkin hyvä. Mutta tuo on oikeastaan sangen hieno ilmiö tuokin, kun ilta-aurinko paistaa noin puitten runkojen juuripuoleen, tuonne oksien alapuolelle; ei näe mitä tietä säteet siihen saapuvat, mutta siinä ne nauravat. Kello on siis kohta yhdeksän. Auringon laskuaika on merkitty almanakkaan, ja aurinko laskee kuin laskeekin juuri silloin… Kas nyt tulvahtaa mieleeni Lyylin asia…

Elias avasi juuri veräjää ja havaitsi siinä, kuinka hänen kädenpäällystänsä oli ruskettunut. Hän katsoi toistakin kättään ja jäi veräjän nojalle lynkäpäisilleen rauhassa miettimään. Veräjän takana kasvoi puitten juurella lehmien sotkemaa saniaista, ja niiden seasta siirotti yksinäinen kurjenkello, sama kasvilaji, jonka kukkakupuun hän kauan sitten, toissa päivänä, huvikseen oli siirtänyt pienen hyönteisen päivänkakkarasta. Hoikan kellokukan juurella oli lehmän jälkiä. Kaikki nämä seikat yhdessä viimeisten tapausten kanssa ja ikäänkuin noiden auringonvalon iltarippeiden välityksellä puhelivat Eliakselle, kuten vankka miestoveri puhelee vertaiselleen ja jatkaa sitten vaivattomalla vaitiololla.

Näiden Elias-pojan veräjämietteiden taustana oli vahva ja vallitseva tunne siitä, että hänelle nyt vallan äsken oli tapahtunut jotain perin merkitsevää, jonka merkityksen hän hetki hetkeltä tahtomattaan yhä selvemmin käsitti, niikuin jo kauan odotettavissa olleen suuren välttämättömyyden. Tai niinkuin olisi johonkin suureen kysymykseen löytänyt yksinkertaisen vastauksen, jota ei vielä tähänastisessa elämässään ollut huomannut. Hän oli näkevinään yhtaikaa monen-monia kohtia entisyydestään, ja kaikki ne kohdat olivat henkilöineen ja aivoituksineen jonkinlaisina järjettöminä kuvaelmina häilyvinään ilmassa, ja hänen oma silloinen itsensä niiden mukana. Mitä kaikkea hän olikaan toimittanut, elänyt keskikesän öinä erään Lyylin kanssa, sitten erään Olgan kanssa, ja eräs, jota sanottiin Herttuaksi, oli ollut hänen ystävänsä. Mutta nyt oli olemassa vain yksi keskeinen seikka, tumma totinen katse, joka ei koskaan kääntynyt tännepäin, mutta siitä huolimatta vallitsi kaikkea. Ja sitä katsetta tästä kuvitellessaan saattoi mielikuvitus nähdä katseen lähteisiin, erääseen ihmishenkeen, jonka lähellä Elias tänä iltana ensikerran tunsi olleensa ja sen olemassaolon ensikerran todenneensa. Tänä iltana, äsken juuri, mutta — jokin kohta pojan sielun uumenissa vakuutti, että sama henki sittenkin oli hänelle tuttu jostain käsittämättömästä entisyydestä, oli vain nyt palannut hänen eteensä pitkän unhotuksen takaa. Tuo hämärä tutunomaisuus vaikutti sen, että tämä nykyhetkinen tilanne tuotti Eliakselle epämääräistä tyydytystä. Vaistomaisesti hän piti äskeistä tapausta varmana hyvän enteenä, hän oli onnellinen siitä, että hänen silmänsä olivat auenneet, että hän ajoissa (kuten hän nyt luuli) oli löytänyt sen ihmishengen, jota ilman hänen oma henkensä olisi ollut yksin avaruudessa.

Hänen henkinen olemuksensa ikäänkuin seisoi tuon suuren tapauksen edessä koko illan. Veräjällä hän viipyi siihen asti, kunnes ympäröivä näköala asettui nukkumaan. Luonto tosiaan näihin aikoihin jo nukahti öisin auringon kadottua, se ei enää käyttänyt sen poissaolo-aikaa mihinkään kiihkoihin. Se nukkui näinä öinä, tietäen että tulee kuutamo-iltoja, jolloin taas on toinen elämä jyrkkien valojen ja varjojen vaiheilla.

Eliaskin käveli kotiin nukkumaan. Hän rakasti Korkeen Lyyliä, eikä ollut ketään muuta koskaan rakastanut. Varmin tae tämän rakkauden vakavuudesta oli se, että se oli tällaisten suuripiirteisten vaiheiden tulos.

* * * * *

Niin, rakkaus onkin aina vakavaa, kuten perimmiltä periltään kaikki, mitä on. Rakkaudella on tosin keväinen aikansa, jolloin se hymyilee, mutta sen hymynkin pohjalta näkyy usein sellainen välke, kuin se tahtoisi haastaa vastakatseen pohjattoman vihan mittelyyn. Rakkauden kevätaika kuluu ajattomassa hurmassa, kun tietämättään odotetaan sitä hetkeä, joka on tuleva, rakkauden rajuilmaa, joka kyynelsateen valuessa järkyttää kaikki kevään kiihdyttämät, sinne tänne tempovat rakkauden aineosat paikoilleen. Kun se rajuilma on käynyt alusta loppuun, alkaa pitkällinen, raikas, vakaa onnen aika, jonka kuluessa voi tuulla ja sataa, paistaa ja olla pilvessä, mutta ei enää painostaa, kun rajuilma puhdisti taivaat. Niin käy joskus, ja sellaiseen kaikki rakkaus alussaan pyrkii.

Mutta rakkaus on suuri koe, joka ei aina onnistu. Voi sattua, että rajuilman tullessa toinen nukahtaa eikä herää — toteutuu vuosisatojen tarina tyhmistä neitseistä. Mutta onko nukkuja syyllinen? Eikö tarvita puhdasta omaatuntoa voidakseen nukkua niin sikeästi, ettei herää rajuilmaan?

* * * * *

Kesän lehdet tummenevat, myöhäisessä iltahämärässä ne näyttävät mustilta.

Elias palaa taas harjulta, kolme vuorokautta edellisen käyntinsä jälkeen. Hän on nyt totinen eikä huomaa ympäristöään, hän näkee silmissään vain yhden ainoan näköalan — sen, jonka ääreltä hän nyt palaa.

Hän saapui jo aikaisin iltapäivällä harjulle, tämän kesän tuttuun paikkaan. Siellä hän levollisena seisoi ja katseli alas Korkeen pihaan, jossa asumuksen ihmisiä silloin tällöin liikkui. Iltailma oli kevyt ja kuulakka vallinneiden ukkosten jälkeen. Pari kertaa hän jo oli nähnyt Lyylinkin liikkuvan pihassa ja molemmilla kerroilla vaistomaisesti, kuulumattomasti yskäissyt. Kolmannella kerralla hän vihelsi, vaikka hänestä samalla tuntui, kuin joku takaapäin olisi yrittänyt vaimentaa hänen vihellystään. Lyyli pysähtyi, katsoi ylös ja meni sitten sisälle. Elias istui kedolla hämärään asti. Hän ei odottanut Lyyliä tulevaksi, hänestä melkein tuntui siltä, kuin Lyyli olisi ollut täällä ja lähtenyt vihassa; niinkuin vielä jatkuisi viime kerta… Siinä hän istui hämäriin asti, nousi sitten seisaalleen, katseli kauan alas hämärtyvään pihaan ja lähti sitten kotiin päin. Mielensä pohjassa hän jo tajusi, että tällaista tulisi nyt jatkumaan — yhäti jatkumaan, että aleneva harjun lape erotti hänet Korkeen tanhuvista, joilla Lyyli-niminen liikkui etäisenä, muualle katsoen. Se mieleen jäänyt näky teki hänet totiseksi niinkuin ihmisen, joka huomaa, ettei hänen jostain loukkaantunut lähimmäisensä ymmärrä hänen katumustaan.

Kun hän kotiin tultuaan meni vuoteeseen, ei hän ajatellutkaan nukkumista, mutta unettomuus oli tällä kertaa kaikkein mieluisinta. Yhä vain oli olevinaan se sama silloinen hetki, jolloin hän Lyylin katseen pohjalta näki uuden ihmisen. Pimenevässä kuuttomassa yössä se nyt tuntui juhlalliselta, niinkuin ei se olisikaan ollut mikään epäsointuinen ja vastenmielinen hetki, vaan joittenkin luonnon peruslakien mahtava ja äänetön toteutumishetki, joka oli hänelle annettu, jonka arvoinen hän siis oli ollut. Sen katseen pohjalta näkyneen uuden ihmisen tutunomaisuuskin alkoi hänelle siinä pimeässä valvoessaan häämöttää selvempänä. Se tuli kaukaisilta ajoilta, niiltä, jolloin Korkeen pikku Lyyli tummine silmineen laimeasti seurasi Eliaksen ja Väinön leikkejä… Ja sitten he taas tapasivat kirkolla, silloin he jo rakastivat… Ja sitten niinä kevätkesän öinä harjulla, kun rastas lauloi ja oli se herkin runollisuus, jonka huomaa nyt vasta täältä katsoen. — Elias siis näki tällä kertaa yhtenäisenä peräkkäisenä, mutta etäisenä sarjana kaikki ne onnelliset kohtaukset, mitä hänellä oli Lyylin kanssa ollut lapsuudesta tämän kesän onnenhetkiin asti. — Ja nyt on näin. Miksi?

Nyt se kysymys täydellä painollaan ensi kerran jysähti Eliaksen tajuntaan. On todellakin aivan totta, ettei hän tähän hetkeen asti tämän nykyisen asian edessä seisoessaan ollut ottanut pienimpäänkään lukuun juhannusyön tapausta. Se oli ollut jotakin, joka ei millään tavalla kuulunut tähän, mikä nyt oli kysymyksessä, joka aivan kuin omasta halustaan pyrki pois mielestä, jonnekin, minne hyvänsä. Jota hän ja Lyyli eivät saaneet muistaa yhteentullessaan. Mutta mikä juopa heidän välillään siis silloin viime kerralla yhteentultaessa oli? Jos se oli se, niin silloin se oli ylipääsemätön. Se oli se. Hänen ja Lyylin suhteessa oli tähän asti näyttäytynyt hänelle vain kaksi vaihetta: se kaukainen kevätkesäinen, ja sitten tämä nykyinen käsittämätön. Nyt oli näyttäytynyt lyhyt ja musta, poistyöntävä ja poistyöntyvä vaihe siinä välissä. Tässä unettoman vuoteen tuskallisuudessa muuttui käsittämätön kauhealla tavalla käsitettäväksi.

Mutta jos se on saanut kuulla minun Olgan kanssa…? Tämän mahdollisuuden kuvitelmaan liittyi kuin jonkinlainen heikko pelastuksentoivon hiven. Ajatus rupesi kiihkeästi arvelemaan, mitä teitä Lyyli olisi voinut saada tietoonsa hänen ja Olgan välisen. Mahdollisuuksia oli jos kuinka monta, ja mielikuvitus kehitteli niitä yhä todenmukaisemmiksi. Jos se on sitä, niin … ja äskeisen jysähdyksen jälkeen tuntui nyt melkein suloiselta hetkisen uskoa, että se oli sitä. Sillä sitä seikkaa — Olgan kanssa — saattoi Elias millään tavalla masentumatta tässä yön hiljaisuudessa kyllä katsoa silmästä silmään, siitä hän ikäänkuin tunsi voivansa vastata, sanoa: —semmoinen minä olen, en kiellä sitä. — Tällä hetkellä ei Olga paljoa Eliakselle merkinnyt. Olga ikäänkuin seisoi siinä jossain lähellä ja vain odotti, tarvittiinko häntä tässä asiassa vai eikö. Olga oli mitä pienin ja harmittomin sivuasia ja se, mitä hänellä, Eliaksella, oli ollut Olgan kanssa, oli hänestä tällä hetkellä samanarvoinen seikka, kuin rakastavaisen mielestä on joku rakastetun pieni, herttainen helmavika.

Näissä kuvitelmissa — että Olgan asia olisi vieroittava syy —pysytteli Eliaksen mieli pitkän aikaa. Kunnes taas jysähti takaisin se juhannusyön lyhyt, musta vaihe, ja nyt äskeistä masentavampana. Jos Lyyli olikin saanut kuulla Olgan asioista — juhannusyön tapaus oli kumminkin. Se oli mustana ja poistyöntävänä — mutta mikä teki sen sellaiseksi? Ja Elias kävi mielessään läpi koko sen tapauksen menon, näin synkkänäkin vielä sykähyttävän. Kohta kohdalta hän inhosi itseään yhä enemmän, mutta samalla näin muistellessaan käsitti, ettei hän silloin mitenkään olisi voinut toisin menetellä. Synkkyyden aihe pakeni yhä syvemmälle ja muuttui samalla masentavammaksi, peruuttamattomammaksi.

Sellainen oli Eliaksen toinen ilta, sellainen oli viides, sellainen oli seitsemäs. Hän ei päivien ja öiden kuluessa niiden lukua eikä järjestystä muistanut. Joskus hän päivällä havahtui siihen, että aurinko paisteli leppeästi, että oli loppukesä ja maanpinnan ruohostoon oli ilmestynyt sellainen tumma väri, joka johtuu puutuneista korsista ja lakastuneista pikku kukinnoista. Arohumala kukki pientareilla, ja mäissä helottivat kultapiisku ja matarat. Suruvaippa-niminen perhonen lepäsi siivet levällään haavanrungolla, niinkuin hopeareunainen, pieni sametinpalanen… Olga, siinä menee Olga akkunan ohitse. Elias on sattumalta akkunassa. Olga ilmeisesti oudoksuu Eliaksen oloa ja ilmettä, mutta ei kumminkaan ota sitä kevyesti. Olga ei sitä oikein ymmärrä, mutta kumminkin se jotenkin tarttuu häneen. Hän kävelee ylös taloon ja tuntee, että hänen ja Eliaksen välillä yhä on jokin katkeamaton yhdyslanka, mutta etteivät he kumpikaan nyt halua toistaan koskettaa. Jokin osa Olgan olemuksessa tahtoisi uusia viimeisen poutapäivän tapauksen, mutta toinen, ikäänkuin vanhempi osa, pitää sitä yhtäkaikkisena. Olga kulkee häitään kohti ja vaistomaisesti hän odottaa häiltä selitystä tähänkin. Häät ovat jo pian… Olga kuvittelee mielellään, kuinka Elias siellä nytkin oleskelee vanhan emännän rakennuksessa.

Päivät kuluvat, ja niiden kuluessa tummenee lehti yhä. Keskipäivä on hyvin kuuma, sirkat pitävät ääntä. Keväällinen kissanpoika on jo melkein täysikokoinen, emo on siihen kyllästynyt ja pakoilee sitä. Keskipäivällä ärsyttelevät pääskyset sekä emoa että poikaa, kun ne loikovat pihamaan ruohossa.

Elokuu on menossa, kuutamo valmisteleiksen. Ensin se on kapea ja sen rata on lyhyt ja matala. Ilta illalta se alkaa saada ilmettä, vähitellen se valaiseekin. Päivä on lyhentynyt ja hämärä jyrkentynyt, kuu alkaa saada valtakuntansa jälleen hallittavakseen. — Hääkutsut on lähetetty. Häät ovat viikon päästä — viiden päivän päästä — kolmen päivän päästä. Elias ei ole käynyt etelässä päin sitten kuin hääkutsu saapui.

Kolmea päivää ennen häitä on kuu tullut täydelle. Illoissa on nyt loppukesän vahva sisällys. Auringonlaskun aikoihin ovat ruskopilvien viirut sen näköisiä, kuin olisi ne maalattu lännen lakeen joittenkin urkujen soidessa, niin että viiruihinkin on jäänyt urkujen ääntä muistuttava ilme. Hetkistä myöhemmin ovat viirut poissa. Mutta jossain pelto-alueitten välissä on puhtaaksi perattu haavikko. Sen juurirunkojen välitse näkyy iltaruskon viimeinen muodostus, yhtenäinen kellertävä läikkä, niinkuin jokin etäinen nuotio, tai niinkuin päivän ja koko kesän helteistä selinnyt ja jäähtynyt kirkas erittymä. Yötaivas ulottuu lopulta ihan sen lähelle. Ja sillaikaa kun sitä olet katsellut, on selkäsi takana noussut kuu.

Kuu on täydellä ja hallitsee valtakuntaansa. Se hallitsee keinutuolissa istuvaa nuorukaistakin. Nuorukainen on päivien ja viikkojen aikana yhä kulkenut samaa rataa, jota hän jo kulki toisena ja neljäntenä iltana rajuilman jälkeen. Nyt on niistä jo kulunut monta iltaa, kolmen päivän perästähän ovat Malkamäessä häät. Se vaellus on muuttunut nuorukaisen elämäntehtäväksi, ja kerta kerralta hän yhä selvemmin aavistaa, että jokin päämäärä häntä sittenkin lähestyy; joskus tuntuu siltä, kuin lähestyvät häät olisivat se päämäärä, mutta sitten tuntuu taas, että häät ovat tässä sivuseikka. Nyt on kuu täydellä. Tänä iltana hän, Elias, lähtee etelään myöhemmin kuin muulloin. Tämä seikka antaa tälle retkelle jotakin heikkoa erikoisjännitystä, niinkuin nyt jo olisi jotakin uutta tulossa tähän vaellukseen.

Äsken nousseen kuun valo on vielä heikkoa ja punaista, kunnes se pääsee ylemmäksi taivaalle. Se kohoo ja valkenee, sillaikaa kun poika etenee tietänsä, nousee ylemmäs ja painuu alemmas monivaiheisen tien mukaan. Kun poika pääsee harjulle töllin yläpuolelle, on alhaalta näkyvä pihamaa niin kirkas, että hän erottaa aitan ovesta avaimenreiän rautaisen kehyksen.

Kaikki, mitä hänen mielessään on tällä hetkellä, on kuutamon vaimentamaa, pehmeän hyvää. Jos hän on tehnyt paljon pahaa, on senkin ympärillä nyt hyvyyden häive, ja kaikki maailmassa koettu kärsimys on nyt tästä nähden kultaa kalliimpi. — Voin mennä ainakin oven taakse, lähestyä hänen untaan ja salaa päästä osalliseksi noiden tanhuoiden kalliista hengestä… Siellä nukkuu … minä tunnen, että meidän henkemme nyt lähestyvät toisiaan ja ymmärtävät … hänen katseensa on ensi kerran minuun kääntynyt. Nyt täytyy tulla jotakin!

Kuu nousee yhä korkeammalle ja muuttuu yhä valkoisemmaksi. Vähin äänin poika on tullut pihaan. Sisällä nukkuvat ihmiset, mutta itse pirttirakennus on olevinaan valveilla. Se on kuin jokin olento, joka ei puhu eikä ilmaise mitään, se vain katselee arkailevaa tulijaa. Tulija lähestyy aitan ovea, ja pirttirakennus katselee häntä yhä samalla liikkumattomalla silmällä. Kuukin jo katselee häntä, mutta ei kuun eikä pirtin katseissa ole vähintäkään mielenkiintoa. Nuorukainen seisoo kauan oven edessä, rauhallisena ja mihinkään ryhtymättä. Lopulta hän sormellaan hivelee avaimenreiän kehystä, ei niinkuin se, joka sisään pyrkii, vaan muuten, vain hivelläkseen. — Ympärillä viipyy totinen yö. Monen ihmispolven luoma pihamaa on omissa oloissaan, ikäänkuin kertoisi kuutamolle jotain hyvin pitkää ja hyvin kaukaista tapausta. Aitan oven eteen ilmestynyt nuorukainen ei herätä sen huomiota.

Mutta jopa herätti huomion, koko pihamaan kotoinen kuutamotunnelma valahti pois. Aitan ovi nimittäin aukeni ja Väinö kurkisti ulos alusvaatteisillaan. Sanoin kuvaamattoman tympeät, teennäisen reippaat tervehdykset vaihdettiin.

— Eikö Lyyli enää nukukaan täällä?

— Ei, se makaa kamarissa.

— Vai niin, minulla olisi ollut sille vähän asiaa, mutta kai minä sen näen päivälläkin.

* * * * *

Vuorokautta myöhemmin:

On nautinnollista kevyesti hypistellä sellaista asiaa, joka luulee olevansa tärkeä ja musertava.

Tänä iltana on pilvessä. Päästyään vuoteeseen ottaa Elias asiat esille. Ensin hän ajattelee ylihuomenna tulevia häitä. Sitten hän ajattelee muita asioita. Nekin ovat varsin selviä. Hän päätti seuraavana päivänä käydä Korkeessa.

Elokuun sadepäivä

Aamu olikin sateen vallassa. Elias katsoi herätessään ikkunasta ikkunaan, ruudusta ruutuun ja näki kaikkialla tasaisesti putoavaa vettä. Muutamaan hetkeen hän ei muistanut eileniltaista unettomuuttaan eikä päätöksiään, sitten ne kyllä pikimmältään pistäytyivät hänen mieleensä, mutta poistuivat heti, ja jäljelle jäi vain sateen jatkuva tunnelma. Siinä tunnelmassa oli jotain vahvaa ja asiallista, sade oli nyt vettä, eikä hopeaa, kuten kesäkuussa, jolloin aurinko usein paistoi sateen sekaan. Tämä sade virutti eikä enää virkistänyt.

— Päivä. Tämäkin on yksi päivä. Kuinka monenlaisia päivät ovatkaan. Ja kaikki ne kumminkin ovat päiviä.

Taas meni poika akkunaan ja jäi katselemaan tuttua näköpiiriä. Sieltä sateen seasta se ikäänkuin silmäsi häneen ja ilmaisi tuntevansa samaa kuin hänkin: että tämän kesän kertomus jo on ehtinyt lauhtuviin loppulukuihinsa, tai oikeastaan jo päättynytkin, juhannuksen aikoihin… On merkityksetöntä, mitä kertomuksen henkilöille tapahtuu sen jälkeen, kun kertomus on loppunut ja siihen merkityksettömään jaksoon sisältyy usein kuolemakin. Henkilö jää vain odottamaan jakson loppumista. Joskus sadesäällä kumminkin joku näköpiirin etäinen laita odottamatta valkenee, ja lempeä harhakuvitelma alkaa huumata henkilöä, niinkuin jossain hänen henkensä avaruuksissa viriäisivät tuhannet vanhat viulut vaimennetuin äänin. Hän katselee tuota kirkasta pilvenrepeämää pää taaksepäin valahtaneena ja tavoittelee hyräillen noiden näkymättömien viulujen säveliä. Tällaista sattuu ihmislapsille toistensa tietämättä.

Elias katseli sadetta ja koetti levollisesti arvailla, mitä hän lähitulevina aikoina tulisi tekemään, miten elämään. Hän tunsi, että hänen pian oli tehtävä jotain erikoista, jokin sisäinen paine pakotti häntä sellaiseen. Ihminen, jonka on kaikin puolin käynyt huonosti, ei äkkiä ja sattumalta, vaan siten, että onnettomuus pitemmän ajan kuluessa sitkeästi ja johdonmukaisesti ympäröi häntä yhä vahvemmalti; sellainen ihminen voi lopulta aivan nautinnokseen rypeä tässä onnettomuudessaan. Hän voi jonakin päivänä kohottaa suupielensä muikeaan ivahymyyn ja päätänsä nyökytellen kääntyä joka taholle katsomaan, kuinka kauniisti vastoinkäymiset on järjestetty aivan mitättömiä pikkuseikkoja myöten. Se tuottaa hänelle suoranaista iloa, eikä hänellä ole mitään hätää. Hän sanelee kuiskaten ja yhä muikeasti hymyillen: — No mikä tällä kaikella oikein nyt on olevinaan tarkoituksena, arvoisa herra Kohtalo tai Sallimus tai mikä herran nimi lienee? En oikein huomaa, mitä herra luulee minulle voivansa. Mutta siltä varalta, että herra yleensä luulee minulle jotain voivansa, tahdon huomauttaa, että se on mitä lapsekkain erehdys. Minulta ei nähkääs voida riistää mitään, sillä minulla ei ole eikä tule olemaan mitään, jonka ominaisuuksiin kuuluisi jonkinlainen arvo. Sanotaan, ettei maailmassa ole mitään ehdotonta, mutta minäpä tiedän yhden ehdottomuuden: kaikki mitä minuun kuuluu, on minulle itselleni ehdottoman arvotonta. Jos siis arvoisa herra riistää minulta jotain, jolle herra luulee minun panevan jotain "arvoa", vaikuttaa se minuun juuri yhtä järkyttävästi, kuin jos annatte kaikkivaltiaan salamanne iskeä tuohon tiellä viruvaan oljenkorteen, niin että se tuokiossa käy läpi aineen kaikki kolme olomuotoa. Minun niinsanottu onneni ja valitettavasti erinomaisen vaatimaton henkeni ovat mitä suurimmalla auliudella milloin tahansa arvoisan herra Kohtalo-Sallimuksen käytettävinä. — Nähkääs vielä: minä voin tästä huvikseni tallustella naapuriin ja sanoa hänelle, että hän on inhottavin luontokappale. Ja sitä sanoessani ei valtimoni kiihdy hiukkaakaan, ei ainakaan henkinen valtimoni. Tämä riippumatta ollenkaan siitä, hyökkääkö naapuri minun päälleni, vai sanooko hän vain: —"Jaha-jaha, onko teillä muuta asiaa?"

Tällainen on onnettomuudesta paatunut ihminen. Hän tulee metsästä aukeaman laitaan ja alkaa tyvenesti arvioida, mitä hän siinä näkee. — Tuota seikkaa sanotaan kauniiksi tuosta-ja-tuosta syystä. Mutta kauneusvaikutelman vallassa oleminen on lapsellista itsensä pettämistä. Kukin tekee itselleen kauneuden, mitään itsessään kaunista ei ole, eikä siis liioin voi määritellä, mikä on kaunista, ei edes olettamalla, että sitä yleensä on.

Näin onnettomuudesta paatunut ihminen kävelee ja puhelee itsekseen, tulee vihellellen kotiin, syö aikalailla, menee levolle ja nukkuu oikein hyvin, ajatellen: — Ähä-kutti, onpa kelpo sija allani.

Mutta seuraavana päivänä on taas sama edessä, eikä tuota onnetonta lopultakaan auta muu, kuin mennä ja kutittaa pääonnettomuuttaan leuan alta. Aivan kuin jotain kuritonta pikkupoikaa, jonka ärhentely jo menee mauttomuuteen, käydään kiinni korvanipukasta ja, käytettävää sormivoimaa miksikään arvioimatta, puserretaan hymyillen, istualta, vasemman käden sormilla niin, että nipukka ajettuu. Tuo huuditon kahdeksanvuotias lakkaa tällöin pitkäksi aikaa ilvehtimästä.

Ohimennen sanottakoon, että tuo täysikasvuinen itse ensin antoi kahdeksanvuotiaalle tilaisuuden tuohon kurittomaan ärhentelyyn.

Elias puheli äitinsä kanssa. Se tapahtui harvoin ja aivan erikoisen, hillityn alttiuden vallitessa molemmin puolin, jossain erikoisessa mielialankäänteessä. Kumpikin halusi näennäisesti mitättömien puheiden yhteydessä ja melkein puolittain tylysti saada puretuksi jotain toisilleen. Elias aloitti:

— Taitaa tulla taloon hiukan huono hääilma.

— Mm, vastasi muori.

Vaitiolo.

— Aiotkos sinä mennä häihin? kysyy muori.

— Mm, -n tiedä.

Vaitiolo, pitempi äskeistä.

— Minä en taid'olla oikein hyvissä väleissä morsiamen kanssa, sanoi
Elias.

— Mitä sinä sitten morsianten kanssa niin pahoissa väleissä olet, koska kuuluu itselläskin olevan.

— Jaa, vai on itsellänikin.

— En minä tiedä, mutta sanotaan Korkeen tyttären olevan.

— Jaa, no mitäs te siitä pitäisitte?

— Minulle se ei tee suvea eikä talvea. Itsellensä jokamies nai, teki sen sitten hyvin tai huonosti.

— Niin minustakin.

Loppu.

Elias lähti ulos ja tunsi mielensä ihmeen kevyeksi. Oikeastaan oli se ihan turtunut yhä kiristyvistä asioista. Mutta ajatus ei taipunut niitä asioita nyt ollenkaan aprikoimaan. Hän vain tunsi liikuskelevansa ja katselevansa maailmaa sellaisin ilmein ja elein, kuin jos hänen ympärillään olisi samalla tavoin liikuskellut ja katsellut toisia, outoja ihmisiä. Hän silmäili maisemaa, niinkuin tottunut matkamies silmäilee jotain uutta paikkakuntaa, jolle on muitten mukana yksinään joutunut. Minnekähän sitä nyt menisi, mitenkä päivänsä kuluttaisi? — No niin, tehdäänpä niin, päätti hän ihan kuin sattumalta ja lähti etenemään kotopihasta etelää kohden.

Sade oli lakannut, mutta pilvet riippuivat taivaalla mustansinisinä repaleina. Etelän ranta, jonka aurinko jo oli sivuuttanut, oli kuin jyrkkä, korkea kallioseinä ja sen ilme kuin loukatun, itkettyneen ihmisen. Mutta itä ja pohjoinen olivat puhdistuneet ja ikäänkuin siirtyneet kauemmaksi, ja niissä vallitsevaan tunnelmaan liittyi Malkamäen talokin täältä katsellen, kevyenä ja raittiina niinkuin se, joka vaarasta päästyään unohtaa, että hän hädissään jo kääntyi Jumalankin puoleen… Elias katseli taivasta, jota hän ei ollut tämmöisenä milloinkaan nähnyt. Sillä korkeuden näköalat eivät milloinkaan toistu samanlaisina, enempi kuin niitä katselevan ihmisen mielentilatkaan. Mutta kummassakin on aina kohtia, jotka tuntevat toisensa vanhastaan, ovat joskus ennen merkitsevällä hetkellä katsoneet toinen toistaan. Ja niin jokin pilvenrepeämä voi, muistuttamalla jotain hetkeä käsittämättömästä menneisyydestä, paljonkin vaikuttaa, tämän nykyisen uuden mielialan sävyyn… Eliaksen taakse jäi korkea Malkamäki, josta tytär, Olga-niminen, huomenna oli menevä miehelään, mutta etelässä riippuvan lyijypilven vaiheilla oli Korkeen tölli. Kävelevän pojan turtuneessa mielessä asui sellainen pakottava tunne, että hänen siellä oli suoritettava jokin teko, joka oli turha, mutta välttämätön. Äsken ulos tullessaan hän oli ikäänkuin sattumalta sen huomannut, sanonut: no niin, tehdäänpä niin, ja nyt hän oli menossa sitä suorittamaan. Siinä mennessään hän ihan selvästi huomasi, kuinka taivas kirkastui. Lyijypilvi oli kadottanut kaameutensa, se oli jo häviämään päin. Aurinko ei ollut kaukana.

Alkumatkan pysyi menijän mieli tasaisesti tilassaan. Mutta kuusistossa tuoksui ilma kastuneelta sammalelta, ja vallitsi kaikkein vuodenaikain syvin hiljaisuus. Etenevä poika tunsi luonnottoman levollisuutensa järkkyvän, kun hän läheisyydessään totesi tuon hienon hiljaisuuden, joka ei ollut häntä vastaan, vaan tuntui ymmärtävän. Hän huomasi jo tulleensa jotenkin lähelle määräpaikkaa, ja hän istahti kivelle tiepuoleen. Lyhyessä hetkessä häipyi hänen murheensa metsän henkeen, niinkuin myrkkypisara valtamereen. Kaikki nuo väsähtäneen matkamiehen yhtäkaikkiset ilmeet ja eleet sulivat pois. Hän oli yksin metsässä, istui siinä kivellä, kallis auringonvalo pilkahti puitten välissä, hengen avaruuksissa virisivät tuhannet vanhat viulut vaimennetuin äänin. Oli kuin jonkin arkipäivänä pidetyn juhlan ehtoopuoli. — Tosiaan, häät lähestyvät, Olga, nuori nainen, vihitään huomenna.

— Mutta kas taivasta. Se on ikuinen, se ei katoo kuin kesä, se vain kirkastuu syksyllä ja jalostuu … menee välillä pilveen, itkee kun on liian kauan jakanut onneaan. Taivaan onni, se on etäinen … taivas on etäinen, se sallii itseään tuta vain yhdellä aistilla, jaloimmalla … ei niinkuin kukkain onni, joka on kaikkien aistien tyhjennettävissä. Mutta taivas on auringon läheisin. Tuolla näen nyt sen oikean taivaan.

Tällaisia ajatuksia vilahti sanomattomina pojan mielen lävitse. Poika oli sama, joka keväällä ennen tänne tuloaan lauleli ja joi olutta toisten kanssa eräässä rakennuksessa puiston partaalla lähellä merta. Jos katsoo tuohon kivelle hänen muotoaan, voi todeta, että hän on kuin onkin sama mies. Taivas ei nytkään ollut hänelle vihainen, mutta se oli sateen jälkeen kirkas ja kaukainen. Poika katsoi sitä nöyrästi, taivas ikäänkuin tunsi sen, mutta se ei katsonut takaisin häneen, vaan hänen ohitsensa, kauemmas, muita maita.

Mutta sittenkin, vieläkin, valahti kivellä istujan mieleen lempeä, suloinen harhakuvitelma. — Lyyli on itkenyt paljon, hänen täytyy minun silmäini pohjalta nähdä minun oma entinen itseni. Kun menen hänen eteensä, hän hymyilee häpeillen viimeaikaisia asioita, tämä päivä on kirkastuva, ja me ilmoitamme asiamme, että toistenkin kasvoille asettuisi sama hymy… Nyt on jo syyspuoli, viljankorjuu … käy vielä hyvin … rakas rakas … sinä ymmärrät.

Hän nousi ja lähti eteenpäin. Kymmenet sisäiset äänet huusivat häntä kääntymään takaisin. Tehty teko nousi esiin musertavana, ylipääsemättömänä, anteeksiantamattomana, Lyyli-niminen ihminen oli etäällä kuin taivas. — Käänny takaisin, käänny takaisin! Mene yksinäsi muille maille! — En voi, en voi. Minun on tehtävä jotain, on tehtävä.

Ja hän tiesi, että hän vastustamattomasti menee tuohon asumukseen, joka nyt tuntui hänestä vieraammalta kuin koskaan ennen. Sisäiset äänet huusivat hänelle, että hän tällä korjaamisyrityksellään tekee lopullisen lopun kaikesta, hän tunsi selvästi, että niin tulisi käymään, mutta niin täytyi käydä. Hän ei harkinnut mitään, mitä hän tulisi sanomaan tai tekemään. Hän laskeutui pihaan. Leikatun ruohon sänki lemusi. Lyijypilvi riippui taas järven päällä ja loi sen pintaan oman värinsä ja tunnelmansa. Pirtin akkunat näyttivät sinimustilta. Hiljaisuus, iltapäivä. Ei enää peräytymisen mahdollisuutta.

Pirtin ovi aukeni ja sulkeutui, niinkuin olisi syyllinen johdettu lakitupaan.

Pirtin ilma, Lyylin omaiset, Lyyli itse lieden luona ei nosta katsettaan.

Pari tuskallista sanaa äsken vallinneesta ilmasta. Isä nousee seisomaan ja katselee akkunasta taivaanrantaa. Äiti istuu jäykkänä ja äänetönnä. Saima hiipii Martan luo. Lyyli kohentaa tulta.

— Minun olisi sinulle Lyyli vähän kahdenkeskistä, tulisitkos tuonne kamariin. Vai onko siellä Väinö? (Miksi hän sitä kysyi?)

Puhe ei vaikuta Lyyliin enempää kuin kuuroon. Äänettömyys on niin ylivoimaisen masentava, että se puhujaan vaikuttaa omituisen tyynnyttävästi, niinkuin suorittaessa tärkeää, mutta hyvin-sujuvaa tehtävää.

— Menet vaan, kun Elias käskee, sanoo isä ehdottoman tinkimättömällä äänellä.

Tyttö käänsi katseensa päin poikaa, tummissa silmissä kiehui kostea uhma. Poikakin nousi. Kaksi ihmislasta seisoi siinä vastatusten, kummassakaan ei tuntunut olevan värähdystäkään jäljellä niistä kahdesta, jotka liikkuivat täällä kymmenen viikkoa sitten, ja joilla oli sama nimi kuin näillä. Tai näille ei tällä hetkellä sopinut mikään nimi. He olivat vain kaksi ihmislasta.

Tyttö odotti, että poika lähtisi ensin liikkeelle. Poika meni edellä ensin pirtin ovesta porstuaan, siitä kamariin, näki silmillään tutun kenkäparin muurin vieressä ja istahti sitten sängylle. Pian oli tämä asia loppuva. Tyttö seisahti oven luo, niinkuin olisi aikonut samassa palata takaisin. Lyijypilvien väri ja tunnelma leijui yhä silmissä.

— Etkö istu? sanoi Elias jollain tavoin hymyillen ja laski kämmenensä viereensä sängylle, tuntien tällä puheella ja liikkeellä syvästi inhoittavansa kumppaniaan.

Tyttö ei vastannut, vaan katsoi poikaa jalkoihin.

— Etkö sinä enää ollenkaan ymmärrä minua? kysyi taas poika ja ajatteli jatkoksi: näin minä nyt puhun.

Tyttö odotti vaitiollen, milloin toinen lopettaisi tämän hetken. Kun ei poikakaan heti jatkanut, aikoi tyttö poistua.

— Yksi kysymys vielä, Lyyli. Etkö sinä ole…

— Mitä? kuului tytön ääni ensikerran. Silmät näyttivät voivan leimahtaa tuleen.

— raskaana?

— Ehen, kuului melkein hyvänsuopa ääni. Hampaat näkyivät, ja sivulta lähetetty katse käväisi nopeasti kysyjän jaloista silmiin ja takaisin. Katse näytti siltä, kuin olisi naurava salama halkonut lyijypilveä. Vartalo hävisi nopeasti ovesta sellaisin liikkein, kuin se olisi sinä hetkenä tiedottomasti tahtonut tuoda ilmi kaikki luonnonluomat ihanat mittasuhteensa.

Poika jäi sängylle istumaan ja katselemaan vuoratun oven naularivejä, muurin tiilirivejä, syyttömän näköistä kenkäparia ja niin edespäin. Hän istui siinä tuokion ajattelematta mitään. Porstuassa kuului joku menevän ulos. Poikakin nousi ja lähti ulos. Pihassa seisoi isä ja näytti katselevan sateista järventakaista taivasta. Siinä olivat haavat, sauna, aitta…

— Ei tainneet Eliaksen asiat oikein luonnistua, sanoi isä siitä paikaltaan ja katsoi päin. Pojan kasvoilla oli punoittava, älytön hymy, ja hän sanoi:

— Ei oikein.

Silloin isä liikahti äkkiä, niinkuin olisi tullut lyömään, ja sanoi:

— Ei, kyllä se on paras, että kukin pysyy omissaan.

Hän ei tullut lyömään, vaan meni ja otti seinustalta vannepuun ja alkoi sitä taivistella.

— Niin kai sitten — no hyvästi vaan, sanoi poika.

Isälle ei tuottanut pienintäkään ponnistusta olla vastaamatta tähän.

Metsään päästyään tunsi Elias olonsa jälleen hyvin kevyeksi, hän hyräili hiljalleen ja nautti kaihoisanraikkaasta ilmasta, jossa taas tuntui tuleva ilta. Erikoisesti häntä viehätti muistaissaan, mitä äiti oli päivällä viittaillut. Hän ikäänkuin näki sivulta päin Malkamäen muorin pojan rakastelemassa Korkeen tytärtä. Jaa, se ei ollut yhtään hullua, päinvastoin hyvin kaunista ja somaa. Poika katsoo näin suven aikana siellä tytön itselleen. Kyllä Lyyli olla osaa…

— Ho-hoi, huomenna on sitten häätkin. Ihanat kesän päättäjäiset. Olga on kaikkien näkyvissä. Mutta minä olen oleva lähempänä häntä kuin yksikään.

Talon vaiheilla oli itse isäntä ja kysäisi näytellen valkoisia hampaitaan:

— Entäs tuleeko se palstan kauppa?

Ja Elias vastasi iloisella melkein ilvehtivällä mielenkiinnolla:

— No ei nyt sentään taida tulla. Minä tuolla juuri riiailin erästä tyttölasta, mutta ei se saamarin otus luvannut huolia.

Isännän hampaat peittyivät mustaan partaan ja hän oli sen näköinen, kuin olisi toinen hävyttömästi kurkottanut hänelle kieltään. Sanat olivat koskeneet sitä juhannusiltaista palstaa, mutta sanojensa takaa olivat nämä kaksi miestä hetkisen olleet näkymättömässä käsikähmässä jostakin heille kummallekin epäselvästä pitkällisestä syystä. Isännällä oli ollut vielä varattuna lause: — Tottakai mies häihin tulee! mutta sen hän jätti sanomatta…

Häitten läheisyys tuntui nyt jo ilmassa malttamattomana odotuksena. Ja Elias tajusi heikosti, etteivät nämä tapaukset vielä olleet edes ehtineet hänen syvimpään tietoisuuteensa asti. Sai nähdä, milloin ne sinne asti pääsivät.

Häät

Olgalla oli siis mustat hiukset ja kulmakarvat, silmät olivat harmaat ja vartalo jotenkin kookas ja tanakka. Etenkin vyötäisten kohdalta hän oli huomattavan vahva ja muutenkin jollakin tavoin erikoinen, niin että kiihkomieliset nuorukaiset tavallisesti kiinnittivät häikäilemättömän katseensa niille vaiheille. Nilkat ja jalkaterät olivat nimittäin sen ohessa sangen sirot, josta syystä vartalon vahvuus vaikutti kevyeltä. Ja varjoisain silmien ilme näytti rauhallisesti virkkovan: "Eikö minun ruumiini olekin hyvä ja puoleensavetävä?" Kun silmät näin saivat kiinni kiihkomielisen nuorukaisen häikäilemättömän katseen, eivät ne ollenkaan moittineet, vaan ikäänkuin totesivat tutuksi käyneen ilmiön, niinkuin olisivat sivumennen katsoneet peiliin. Sormet olivat suurehkot ja luisevat, ne sopivat parhaiten yhteen silmien kanssa.

Tällainen tytär oli Malkamäen nykyisen isännän ja emännän ainoa jälkeläinen, jolle tänä elokuun päivänä oli määrä pitää häitä ja pidettiinkin. Päivä oli aamusta aikain kirkas, niinkuin sopikin olla. Olga heräsi vuoteessaan, mutta ei heti noussut ylös, sillä sitä myöten kuin tajunta herätessään avautui, tunkeutui siihen lähestyvän vihkimisen tuntu. — Tänään se tapahtuu, tuo aurinko on jo sitä varten taivaalla. Se on noussut, peruuttamattomasti… Tuossa peruuttamattomuuden tunteessa oli jotakin hetkellisesti kauhistavaa ja vieroittavaa, joka sai kuumuuden tulvahtamaan päähän ja jäseniin. Teki mieli sittenkin hypätä vuoteesta ja rientää jonnekin, ryhtyä johonkin viime tingassa, jollain tavoin lykätä tämä asia tuonnemmaksi, päästä pakoon Bruniukselta, niin ettei häntä ikänä näkisi, etääntyä muille paikkakunnille ja tulla siellä toimeen, vapaana… Brunius tulee tänään, jokin turma tappaa hänet matkalla, rutistaa aivan… Tämä kuvitelma oli Olgasta vähän aikaa niin hurmaava, että hän aivan eläytyi siihen niinkuin suuren arpaonnen mahdollisuuteen. Hän kuvitteli, kuinka hän sitten surupuvussa suuren ihmisjoukon nähden saattaa Bruniusta hautaan, ja ihmiset näkevät hänen upean muotonsa, joka on omituisessa kiihdyttävässä ristiriidassa surupuvun kanssa. Ja hän tuntee siinä, voimakkaammin kuin ennen, nautintoa siitä, ettei ole milloinkaan tuhlannut.