Tuhlannut… Elias…

Onnellisten hautajaiskuvitelmien jatkoksi liittyi nyt välittömästi taas Eliaksen kuva. Ihmeellinen, ennentuntematon halu painautua Eliaksen turviin; ja varma tunne siitä, että Elias voisi suojella. — Elias on vahva ja on nähnyt minut kokonaan, silloin poutapäivänä, ja siksi hän minua näin nyt hallitsee. Minä menen Eliaksen kanssa, me tulemme toimeen… Tavan takaa hän korjasi makuuasentoaan, ikäänkuin vaistomaisesti torjuakseen pois tämänpäiväistä todellisuutta, ja hätääntynyt mieli piti kaikin tavoin kiinni noista vapaista kuvitelmista. Silmät kiinni, näin-näin, ja Eliaksen kanssa pois… — Ooh — aika kuluu, ja lopulta on minun tästä noustava… Brunius tulee … vihitään… Tahdon pysyä tässä, silmät kiinni… Olga puristi tyhjää syliään ja jännitteli ruumistaan, ja mielikuvitus toi yhtenä ryöppynä esiin kaikki nuorukaisen häikäilemättömät katseet. Silmät kiinni maatessaan hän aivan tunsi, kuinka hän kiiti pois jonnekin noiden lukemattomien katseiden turviin, josta hänen ei tarvinnut nähdä häävalmistuksia. Siellä hän leijuu niiden katseiden kannatuksilla… — Kas, uni tulee vielä. Mutta kun hän huomasi olevansa nukahtamaisillaan, niin hän havahtui siihen huomioon. Ja lähes kuudenkolmatta ikäisenä hän siis nousi viimeiseltä tyttömakuultaan. Tässä toisessa havahtumisessa raukenivat näet kaikki hätääntyneet mielikuvat, ja jäi lopullisesti muistelematta moni kesäinen elämys, mihin mieli äsken oli tuntenut halua uudelleen eläytyä. Ne ikäänkuin jäivät vuoteeseen, josta Olga oli noussut. Olga alkoi asiallisesti elää tätä päivää semmoisena, kuin se oli edessä. Mutta vuosien kuluttua hän voi joskus unissaan joutua oloihin ja tiloihin, jotka ihmeellisesti hivelevät tuttuudellaan, vaikkei hän enää muista mitään sellaista koskaan hipaisseensakaan.

Kolmenlyöntiin on vielä aikaa kuusi tuntia. Se on mitä kauneinta jälkikesän aamupäivää, joka kuluu hitaasti, mutta ehtii sittenkin pian. Puolipäivän vaiheilla koivunlehdet välkyttelevät auringonvaloa, ja huojuvien oksien varjot kiitelevät ylös alas pitkin valkoisia runkoja. Lepänlehdet näyttelevät hohtoreunaisille pilville harmaita alapuoliaan, koko lehtevän mäenlappeen yli etenee tällöin tuulen käydessä kuin kevyt vilunpöyry. Omenapuussa sujahtelee harmaa pikkulintu häistä tietämättä, ja aivan sen lähellä aurinkoisimman vehmauden päällä lekuttelee valkosiipinen perhonen. Toinen perhonen lekuttaa toiselta suunnalta ja menee ohi. Päivänpaiste on hellää ja hyvää, se antaa vielä aikaa sille, joka valitti kesän kuluneen huomaamatta. On jo puolipäivä, morsianta ei enää saa nähdä muut kuin ne, jotka häntä puettavat. Lähistöllä asuu sellaisiakin, joita ei ole häihin kutsuttu, ja heillekin on tämä päivä malttamaton ja pitkä. He odottavat nyt jo hämärän tuloa, hääiltaa, katsojaväen aikaa… Kello on kaksi, kaukaisempia vieraita on jo tullut, heitä liikuskelee puutarhassa ja heidän juhlavaatteidensa näkö poistaa lopunkin arkitunnun koko alueelta. Joku arkipukuinen kutsumatta jäänyt kulkee talon ohi kuin jokin sopimaton epähieno ilmiö, jota ei häävieraan sovi huomata, vaikka hänet tuntisikin. Hääpukuiset pojat syövät odottaessaan viinimarjoja ja laskevat keskenään leikkiä, jossa kuitenkin tuntuu odotuksen kankeus. Päivä paistaa mustiin vaatteisiin. Tuossa on päärakennus, siellä jossain morsian valmistuu. Eliaskin on toisten tuttujen mukana marjoja syömässä. Nuorukaiset ovat toisilleen kohteliaita ja kankean iloisia.

Vielä ei hetkeen aleta; mitä olisi tehdä. Päivä on ihmeen kaunis, mutta se on sivuasia, se on melkein yhtä kuin tuo ohi kulkenut arkipukuinen. Kukaan ei nyt kiinnitä huomiota päivään semmoisenaan. Päivä … sen yhteyteen kuuluivat yksityiset tapaukset pitkin kesää, sellaisia on sattunut monelle näistä häävieraista, ja morsiammellekin ja monelle, jotka eivät nyt ole täällä. Mutta ne tapaukset ja päivät eivät nyt kuulu asiaan. Yö pääsee häissä sittenkin lähemmäksi juhlijoita. Yö kuutamoineen on kuin vieraitten viihtymiseksi järjestetty seikka, jota voidaan mennä katsomaan parittain, joskus yksinkin. Kaikki tietävät silloin löytävänsä sieltä ulkoa yön, sadunomaisen hyväluontoisen tontun, joka ei tee häätalolle pahaa…

Eikä juhlijoista moni nyt ajattele morsiantakaan, hänen läsnäolonsa tunnetaan vaistomaisesti, hän on yhtä kuin tämä juhla. Häntä puetaan monen huoneen takana äärimmäisessä kulmahuoneessa, hän tulee jo valmiiksi. Salissa ja muissa huoneissa on supattelevia vieraita. Äärimmäisessä kulmahuoneessa silmää morsian peiliin, huntu päässä. Samalla hän sivumennen silmää ikkunasta ulos lakeudelle ja näkee siellä unohdetun päivän raukean surunvoittoisena paistelemassa, ja hänen tajunnassaan käväisee aivan pikaisesti kummallinen mielleyhdistelmä: varhaisempi entisyys, tämä kesä ja tämä nykyhetki sisältyvät kaikki siihen silmäykseen, jonka maisema häneen luo. Salista kuuluu: tiiru-laaru-trom; se on viulu. Isä tulee hakemaan. Kun tytär ottaa ensimmäisen askeleen lähteäksensä saliin, jysähtää hänen mieleensä sulhasen kuva ja nimi, Brunius, Brunius; niinkuin hän nyt vasta olisi koko seikan ymmärtänyt. — Brunius, se on sama mies, jonka hän silloin näki tanssiaisissa, joka seurusteli hänen kanssaan, kirjoitti, oli täällä juhannuksena ja on nyt jossain tuolla edessäpäin, isä vie minut sen luo. Brunius ei ole mikään miehen nimi, vaan erityisen käsitteen nimi, ja tuo isän käsivarsi, johon minä nyt nojaan, kuuluu sekin siihen Brunius-käsitteeseen. Mitä hän nyt tekee minun kanssani näiden ihmisten nähden, jotka ovat vartavasten pukeutuneet ja saapuneet katselemaan. Ovatko nämä häät? Mikä minua vie saliin? Isä on kuin jonkin hirviön lempeä mutta peräänantamaton käsi. Nyt salin ilma aukee, tuossa on kaikki…

Matkalla pukuhuoneesta saliin Olga ehti näin täydellisesti havaita tuon salaperäisen oikullisen mahdin, jonka valloissa nyt olivat hän itse, isä ja kaikki nuo vieraat. Isä vei, hän meni, ja noiden ihmisten katseet imivät ja työnsivät häntä. Mitään tämäntapaistakaan ei ollut hänen kuvitelmiinsa sisältynyt silloin, kun hän oli alkanut kiinnitellä Bruniusta itseensä. Olga tunsi nyt olevansa jonkin tuntemattoman tahdon alainen. Sillä hetkellä kun isä luovutti hänet Bruniukselle, etoi Olgan mieltä koko isän olento. Brunius taas oli kuin jokin syytön, siisti sivullinen. Astuessaan vihkimäryijylle hän vielä muisti aamulliset vuoteessa kokemansa tunnelmat. Ne ikäänkuin kimmahtivat päin hänen tajuntaansa ja siitä takaisin ja jättivät jälkeensä sen tiedon, että Elias on täällä, jossain hänen takanaan. Hän on itse tällä hetkellä Eliaksen ikäinen, tainnuttavan nuori — ja viaton, niinkuin hänkin. Siihen tunteeseen ikäänkuin kevyesti nojasi hänen tajuntansa koko vihkimisen ajan…

Pappi puhuu pitkään asiallista puhettaan.

Kuinka harvoin sittenkin tulemme ajatelleeksi elämän moninaisuutta ja yrittäneeksikään luoda siitä itsellemme ulkokohtaista kuvaa. Koko elämän olemusta emme milloinkaan käsitä, se on samanlainen kuin äärettömyyskin. Mutta me joudumme eläissämme näkemään tapaussarjoja perätysten ja tuossa yksitoikkoisessa peräkkäisyydessä on, jos osaamme sitä nähdä, suuri runollisuus, joka ensin masentaa ja sitten virvoittaa. Ensin se masentaa, kun löydämme itsemme aarniosta, jossa seuraa vain sokkelo sokkelon perään, eivätkä sokkelot lopu milloinkaan. Tuossa on nyt talo, jossa parasta aikaa pidetään tyttärelle häitä. Siinä on heti kolme seikkaa, sokkeloa: talo, tytär, häät. Talo on ikivanha, tiesi milloin se on rakennettu ja kuka sen rakensi. Kauan aikaa sitä hallitsi muuan mies, jolla oli vaimo ja poika. Poika oli ainoa lapsi, ja senvuoksi oli hänellä lapsuudessaan aikaa elää perusteellisesti monet pikkuseikat. Hän eli elämyksiään, ja talo pysyi yhä paikoillaan. Hän palasi taloon monenlaisella mielellä, ja talon henki sai suojella monta verevää haavetta… Mutta sanat ovat liian hidasliikkeisiä tulkitsemaan tätä asiaa. Pitäisi johtaa tapausten ja seikkojen sarjoja niin moniaalta yhtaikaa siihen, kun morsian äärimmäisestä kulmahuoneesta meni saliin vihittäväksi Bruniuksen kanssa — joka juhannussaunassa sanoi, ettei hän ole tottunut suomalaiseen kylpyyn… Muistamme ne kolme nuorukaista, jotka kevään yhtyessä kesään olivat pitkällään kaupungissa merenrantapuiston nurmikolla. Siitä tuohon, mitä äsken näimme morsiamen mielessä tapahtuvan, siinä on pieni näköala tuohon peräkkäisten tapausten runollisuuteen… Talossa pidetään nyt häitä tyttärelle. Tytär on nainen, yksi elämänaarnion pikku ihmeitä, eräs sokkelolaatu. Nainen tulee tänne maailmaan tietämättään, hänet saatetaan tänne ja kasvatetaan. Hän kasvaa ja imee joillakin näkymättömillä juurilla olevaisuuden, kaikkeuden maaperästä, niinkuin kasvi imee mullasta ja saa heleät värinsä auringonvalon myötävaikutuksella. Mikä naisen kasvamisessa ja väriensaannissa vastaa auringonvaloa, sitä en osaa sattuvasti sanoa. Mutta olevaisuuden, kaikkeuden maaperä on paikallisesti yhtä vaihtelevaa kuin multakin, ja sen mukaan vaihtelevat molempien maaperien kukatkin. Muutamilla alueilla ei kasva eräitä kukkia. Joskus aiheuttaa tämän seikan myös sopivien hyönteisten puute… Kaiken kaikkiaan, naisia on kuten kasvejakin monenlaatuisia ja -värisiä. On kukkiessaan jotenkin hillityn värisiä, sittemmin värittömiä mutta satoisia — rukiita, ihan kuin rukiita. Sitten on aivan puhtaan valkoisia, omenankukkia suuret määrät yhdessä — irtireväisty, yksinäinen omenankukka näyttääkin jotenkin avuttomalta — ja niiden hedelmäkin on kaunis ja punertava. (Malkamäen pienemmässä rakennuksessa on juhannuksesta asti asunut sellainen sekä hedelmä että kukkanen, eräs lääkärin leski ja hänen tyttärensä, joista ei tätä ennen ole ollut aikaa eikä tilaisuutta mainita.) Sitten on suuria, sinipunervia kukkia, harvinaisia ja yksitellen kasvavia. Ne herättävät meidän mielenkiintoamme kukkina, vaikkemme voi ymmärtää, minkätähden niitä maailmassa kasvaa. Emme ole aivan varmoja, vaikka ne olisivat hiukan myrkyllisiäkin. Niiden hedelmäinkantoa emme enää huomaa, se tapahtuu joskus myöhemmin, muun ruohon seassa. Sitten on vielä sametinpehmeitä metsäkukkia, niinikään yksinäisiä ja kovin herkkiä pitelemiselle … varmaan moni voi muistoissaan nähdä tapauksia… Niin naiset, nuo pikku ihmeet ovat monenlaisia, ja heidän vaiheitaan katsellessamme meidän silmämme useimmiten avautuvatkin näkemään elämänaarnion moninaisuutta ja sen runollisuutta. Esimerkiksi naisen vihillemeno tuolla tavoin ja niillä edellytyksillä kuin äsken näimme. Puhutaan paljon vanhempien pakottamisesta ja esitetään siitä juontuvia voimakaspiirteisiä kertomuksia. Myös puhutaan lapsellisesta rakastumisesta ja sellaisen rakkauden onnettomasta kuolemasta. Sopii epäillä, onko näitä kumpaakaan tapausta aivan puhtaasti sellaisinaan olemassa. Sanottiinhan Olgankin joskus järkeilleen, että Bruniuksen kanssa olisi muka turvallista olla, että tämä voisi hyvin varjella naisensa ikävyyksiltä tässä maailmassa. Mutta jo kihlausaikanaan oli Olga itsekin unohtanut tuon perusteen, ja jotkin muut seikat työnsivät häntä eteenpäin alettua tietä hamaan vihkimishetkeen asti. Ja kun nyt katselee Olgaa edessään ja muistaa vaikkapa vain hänen tämänkesäisiä menettelyjään, niin ymmärtää, että tuo tilanne hänen vihille mennessään oli juuri sellainen, johon hänen piti joutua; että se omituinen ilmakehä, joka häntä on ympäröinyt koko kertomuksen ajan, on ollut vain tuon lähestyvän omituisen tilanteen ennakkoväreilyä. Näemme sokkeloissa järjestelmällisyyttä, vaikkemme näe järjestelmän alkua emmekä loppua. Olga seisoi nyt kaikkien niiden voimien yhtymäkohdassa, joita hän tähän asti huvikseen oli päästellyt irti, ikäänkuin aikeissa ryhtyä ratkomaan sokkelojärjestelmää. Hetki oli erinomaisen otollinen johonkin suureen, tavattomaan tekoon, joka kehittää ihmisen luonnetta, hänen sisäistä kuviotaan enemmän kuin kymmenen tavallisen elämän vuotta, ja voi tosiaan reväistä valtavan aukeaman keskelle elämän aarniota. Olga vaistosi, kuinka tämä hetki tarjosi hänelle tilaisuutta sellaiseen nimittämättömään suurtekoon. Mutta hän seisoi vain paikoillaan ja ikäänkuin odotti, mitä seuraa, kun hän ei teekään mitään. Ja siinä odottaessaan hän ikäänkuin nojasi pieneen seikkaan, Eliaksen läsnäoloon. Ja niin siinä menee ohi hetki, joka ei tarjoudu toista kertaa, sokkelot jatkuvat.

Pappi on jo päässyt puhumasta.

Ja kaikki jännitys huojentuu ja sulaa poloneesiin. Kuinka onkin päästy aamun kirkkaudesta tähän asti! Nyt soi jo poloneesi, pehmoinen virvoittava aine, tai virta, joka nostaa ja keinutellen kantaa pois siitä äskeisestä jähmeästä olosta, jonka lävitse poloneesiin päästiin. Ulkona jalostuu iltapäivän kulta, tässä se jo on mukana. Kaikkia näköpiirin ääriä myöten se toistaa poloneesin käyntiä. Puutarhassa reseda tuoksuu. Kaikkien säveltä kuulevien ihmisten jäseniin virtaa sävel-aine ja taikoo niistä kaikkinaisen iän pois, niin että jäljelle jää vain pelkkä ihmisyys. Häät ovat alkaneet.

Poloneesin jälkeen seuraa ensimmäisten valssitunnelmien hienoin aika, hämärän tullessa, valojen syttyessä. Soiva valssi on kuin suuri parvi ilmassa leijuvia henkiä. Jokaisen tanssiparin korvain juuressa kiertää ja puhuu sellainen henki koko tanssin ajan, vietellen noudattamaan kevytmielisiä liikkeitä ja huikentelevia ajatuksia. Se puhuu kullekin erikseen, ja jokainen luulee olevansa sen kanssa kahdenkesken. Joskus tanssiva mies vetää naistaan lähemmäksi, silloin valssin sävel saapuu heidän kasvojensa ja ruumiittensa väliin ja he kaikki kolme koskettavat toisiaan. Näin keinuu koko tanssisali, ja soittimista valuu yhä uusia liikkeitä ja ajatuksia. Ennenkuin tulet syttyivät, kiintyi jonkun nuorukaisen silmä erään tytön vartaloon. Tyttö huomasi sen ja tanssiessaan hän katsoi sivulla seisovaa nuorukaista silmiin. Tästä nuorukainen rohkaistui ja silmäilemistä jatkui, kunnes valot syttyivät, jolloin he jälleen katsoivat silmästä silmään, mutta kummankin katseessa ilmeni tällöin pieni ivan häive. Eivätkä he näissä häissä päässeet tätä astetta pitemmälle, vaikka tyttö oli pukuunsa uhrannut niin paljon huolta ja hurjia toiveita ja vaikka se sopi hänelle niin hyvin… Oli melkein surullista nähdä, kuinka hyvin se sopi.

Valssi virtaa jakso jaksolta, ei osaa arvata, milloin se loppuu. Valot ovat jo palaneet kauan, ulkona on tullut pimeä. Jo kolmen aikaan tapahtui vihkiminen, ja jo sitä ennen saapuivat ensimmäiset vieraat, keskellä päivää, ja nyt ovat valot jo palaneet kauan. Nuo ja nuo vieraat täällä olivat ensimmäisiä. Tuntuu jo melkein siltä kuin häät olisivat mennyttä. Soiton väliajassa ei enää värähdä malttamattomuutta, ja joku innokkaimpia ja parhaita tanssijattaria voi viipyä näkymättömissä kokonaisen valssin ajan. Häät jatkuvat jatkumistaan, mutta ulkona on kuu.

Ai! Kuu! Se on nyt ihan pyöreä, ja kun ensimmäiset tulevat ulos sitä katsomaan, liittyy se juuri syrjällään Malkamäen korkeimpaan kohtaan, niinkuin punainen pää tummaan, istuvaan jättiläisruhoon. Pää on hiukan kallellaan, ikäänkuin yrittäisi herra leikillisesti nähdä olkapäällään aivan lähellä kaulaa sijaitsevaa kiveä ja pihlajaa. Ja katsos mitä se tekee, tanssisävelten yhä kuuluessa sisältä talosta! Se antaa temppunäytteen. Kun se muka ei näe tuota nenäkästä pihlajaa ja kiveä, jotka pyrkivät sen poskelle, niin mitä muuta kuin antaa pään ihan hiljaa-hiljaa irtautua tummasta ruhosta ja etääntyä sivulle päin, vähääkään hievahtamatta kalleltaan ja kasvot samassa viurussa. Kuu on saapunut juhlatalon liepeelle antamaan näytöstään, eikä sitä ajeta pois, vaikka paras tanssijatar puolenyön aikaan voikin olla kateissa kokonaisen valssin ajan. Mutta hän saapuu huomaamatta ovensuuhun, juuri kun polkkamasurkka on alkanut. Hän seisoo siinä korkeana ja hyrää kimeästi jotakin huulet suljettuina ja silmät kiintyneinä tanssiviin, niinkuin tahtoisi lähellä seisovalle, salaa silmäilevälle nuorukaiselle ilmoittaa, että on huomannut tämän silmäilyn, vaikkei pidäkään tarpeellisena katsoa. Koko hääsalin ihmiset, tanssijat, seisojat ja istujat muodostavat joka hetki määrätyn suuren ryhmän, joka asennoillaan ja ilmeillään yhdessä läsnäolevan musiikin kanssa tulkitsee juuri sen hetken sisällystä.

Ja ulkona kuu yhä vain jatkaa jatkamistaan tuota yhtä päänirroittamistemppua, joka on sen ainoa. Nyt se on jo parin sylen päässä tummasta ruhostaan. Kivi ja pihlaja katsovat sen perään koomillisen kaihomielisinä, kun poski pääsikin pakoon niiden kutkutukselta. Näyn luonne on yhtäältä leikillinen, mutta samalla siinä on totiseksi tekevä sivuvivahdus, niinkuin nauravan kääpiön käytöksessä. Pää irtaantuu yhä kauemmaksi tummasta ruhosta, eikä kumpikaan näytä siitä irtaantumisesta kärsivän.

Poika ja tyttö katselevat yhdessä kuuta, puhumatta mitään. Kuun edessä ei ole tarpeellista puhua. Ei voi sanoa, ymmärtääkö kuu pojan ja tytön asian, mutta se katselee niin salaperäisen kursailematta ja suurenmoisen hämmentymättä, että sen mielellään antaa nähdä. Poika laskee vasemman kätensä tytön vyötäisille, tyttö tarttuu siihen käteen, ikäänkuin hillitäkseen, ettei se saisi varomattomasti ravistetuksi hänen kasvoiltaan kuun kirkkautta. Poika ymmärtää sen eikä olekaan varomaton. Sisällä on soitto vaiennut, sitten lyödään muutamia alkusointuja ja täyteläinen naisääni alkaa laulaa. Kuutamossa seisovat poika ja tyttö kuuntelevat, he ovat kahden, laulaja ei tiedä heistä. Pojan käsi ei hievahdakaan tytön vyötäisiltä, ja tytön hillitsemistä varten siellä oleva käsi tosiaankin lepää pojan kädellä. Kuukin kuuntelee paisteineen, kuinka nainen sisällä laulaa. Nämä ovat Malkamäen häät. Laulu kuuluu kuin jostain tämän tapauksen yläpuolelta, häätalossa ovat kaikki muut äänet vaienneet, ja hetkisen tuntuu näistä kahdesta kuuntelijasta siltä, kuin ei talossa olisi ketään, vaan tuo laulu kuuluisi jostain talon takaa, heille kahden. Ja vaistomaisesti he koettavat päästä selville, mikä se totuus on, jota laulu heille puhuu. — On erinomainen tilaisuus nähdä millaista onni on. Se on totista, kirkasta ja ajatonta.

Kuu näyttää ikäänkuin lakanneen kujeestaan. Nämä ovat Olgan ja
Bruniuksen häät… — — —

On yhä häät. On sellainen hetki, joka kuluu hitaasti, tunnelma on loivenevan aallon pohjassa. On väliaika.

Morsian ja sulhanen istuvat rinnatusten ja ovat vaiti. Elias seisoo yksinään ovipielessä, käsivarret rinnan yli ristissä. Hän katselee morsiusparia, etenkin morsiamen pukua, ja kuvittelee mielessään siihen rinnalle sen puvun, joka samalla morsiamella oli poutapäivänä. Muutenkin tuntuu siltä, kuin tämä hetki näissä häissä vastaisi, koko kuluneeseen kesään rinnastaen, niitä pouta-aikoja. — Tuossa se morsian nyt istuu, jota minä olen pitänyt omanani, joka sanoi minulle ne neljä sanaa. Kuvittelen hänen nyt juuri äänettömästi sanovan ne minulle uudestaan. Tuo olento se siis oli; enpä ole häntä tällä lailla milloinkaan saanut katsella… Lyyli, missä hän nyt on? Hän on jossain siinä pimeydessä, joka ympäröi tätä kohtaa, jossa on häät. Lyyli on siellä ja minä olen täällä. Mutta kukaan näistä ei tiedä, mitä minulle eilen tapahtui Korkeessa. Jos se kohtaus yhtäkkiä ja yhtaikaa työntyisi kaikkien noiden tajuntaan, niin ne hyppäisivät paikoiltaan ja alkaisivat kiivaasti etsiä, missä minä olen. Lyyli on siellä ja ikäänkuin odottaa, että minä vihdoinkin saisin valmiiksi sen jonkin, jota hän odottaa. Se on se Lyyli, johon tutustuin vasta hiljakkoin, jonka ulkopinta: silmät, suu ja vartalo, eilen sillä lailla liekehti, mutta sisus, itse Lyyli, koko ajan pysyi liikkumatta sen ulkopinnan takana, ikäänkuin moitti minua siitä onnettomuudestani, ettei minulla ollut valmiina sitä jotakin… Tässä istuvat ihmiset noin raukeina ja tuhlaavat tietämättään jännittävän kallista aikaa… Nyt morsian sanoi jotain sulhaselle, sulhanen vastaa, tummien, pehmeiden, lyhkäisten viiksien alta näkyy kaksi valkeata etuhammasta. Tuota morsianta olen minä syleillyt…

Morsian sanoi sulhaselle:

— Mitä sinä pidät Eliaksesta?

— Kenestä?

— Malkamäestä.

Näin morsian kysyi sulhaselta tuosta nuorukaisesta, josta kihlajaisiltana oli laulu kuulunut.

Sulhanen vastasi: — Talonpoikainen.

Oli kuvaavaa, etteivät he tätä ennen olleet nuorukaisesta sanaa vaihtaneet. Heidän tähän asti läheisin kohtauksensa oli se, joka tapahtui vuoden lyhimpänä yönä kamarissa Bruniuksen saavuttua. He olivat sittemmin vaistomaisesti varoneet koskemasta Taaven lauluun ja Eliakseen. Bruniuksen mielessä oli laulu ja sen aihe tuon häntä ympäröivän ja hänelle vieraan maailman voimannäyte; tuon kaiken, johon hän ei itse tuntenut vähääkään kuuluvansa, mutta johon Olgasta, hänen morsiamestaan, kuului kauhistavan suuri osa, ja joka juuri senvuoksi näinä viime aikoina oli kiusallisen usein asettunut hänen tajuntansa eteen, ikäänkuin vaatien häntä siihen ryhtymään. Itse, omassa mieskohtaisimmassa olossaan, hän ei tuntenut tuota maailmaa tarvitsevansa, mutta nyt oli käynyt niin, että Olga oli erottamattomasti yhtynyt häneen — ei yksin vihkimisen kautta, vaan syvemminkin — ja missä ikänä hänen, Bruniuksen, sielu tai henki nyt liikkui, aina kulki sen mukana myös Olgan henki ja sen perässä taas aina tuo hämärtyvä jatko: Olgan katkeamaton suhde tuohon vieraaseen maailmaan, jossa säännöttömät yllätykset olivat mahdollisia. Brunius tunsi joutuneensa ikäänkuin liekaan, mutta liekaköysi (Olga) oli semmoinen, että se toisessa päässään ajautui ja sulautui johonkin tuntemattomuuteen ja toisessa taas sulautui häneen, Bruniukseen, hänen oman olemuksensa rajoittamattomaksi osaksi; eikä Brunius nyt enää voinut nähdä selvää ylimenokohtaa, rajaa, itsensä ja tuon vieraan maailman välillä, josta laulu oli kuulunut ja jonka lähimmäksi päässyt edustaja hänelle oli Elias.

Siksi oli Bruniukselle hyvin vastenmielistä sanoa Eliaksesta mitään arvostelua, ja kun hän oli sanonut tuon sanan: talonpoikainen, tunsi hän saapuneensa vastenmielisen lähelle tuota Olgan vierasta osaa ja ryhtyneensä sen kanssa tekemisiin niinkuin jonkun vertaisen kanssa. Se näyttikin heti tapojaan, sillä Olga sanoi:

— Kun tietäisit, kuinka me olemme täällä … sinun poissa ollessasi.

— Niinhän laulu kertoi, vastasi Brunius hymyillen.

Tämä oli jo melkein sietämätöntä, mutta onneksi Olga vaikeni. Eliasta kohtaan ei Bruniuksella ollut juuri mitään muuta tunnetta, kuin että tuli vastenmielisesti huomanneeksi hänet toisten joukosta. Hän melkein ihmetteli, että sellainen nuorukainen oli täällä hänen häissään noin vapaasti ja rauhallisesti. Eliaksella ja Olgalla sai olla mitä yhteistä tahansa, ne seikat eivät milloinkaan voineet saavuttaa Bruniuksen sisäisintä itseä. Ennen näitä aikoja sentapaiset seikat tuskin saavuttivat edes hänen ulkopuolista tietoisuuttaan, mutta nyt, kun Olga oli yhtynyt häneen, tunsi hän alati niiden olemassaolon kiusallisena, tarpeettomana ja senvuoksi käsittämättömänä painona, häipyvänä jatkona. Jonkin, ehkä tosin pienemmän osan Olgan olennosta hän tunsi sisältyvän tuohon omaan sisäisimpään itseensä.

Tällaisissa oloissa Bruniuksen eläminen nykyisin tapahtuu ja siitä lähtee jatkumaan, kun hän näistä häistä häipyy. Häät on. Elias on kadonnut ovelta.

* * * * *

Salissa laulaa kvartetti. Keväällinen tuomari on bassossa. Olga istuu Bruniuksen vieressä, mutta hän on tällä hetkellä unohtanut vierustoverinsa ja katselee ja kuuntelee, ihmeellistä kyllä, tuomaria. Tuomari on tähän asti jäänyt häneltä jotenkin huomaamatta. Mutta nyt on hääyötä kestänyt jo niin kauan, että läsnäolijain tajunta on läpikotaisin eläytynyt häähenkeen; ei kukaan muista, että arki on takana, ja vielä vähemmän, että se on edessäkin. Ollaan kuin matkalla, hiljaisesti nousten jonnekin, josta ei enää palata. Ei palata sinne alas, mistä lähdettiin: pukeutumisesta, eilisestä päivänvalosta. Nousu ei enää moneen tuntiin ole ollut jyrkkää, puolenyön jälkeen ei ole enää noustu ollenkaan, mutta on pysytty siellä, minne ennen puoltayötä päästiin. Ihmiset ovat kokoontuneina aine, jolla on sellainen ominaisuus, että kun siihen jostain saapuu hieno, salaperäinen, näkymätön käyte-aine, niin siitä tulee juhla; aivan kuin viini käy. Tunnelmat nousevat tyveninä, hivelevinä kuplina.

On kiiruhtamaton, täyteläinen hetki. Tuomarin basso virtailee kuin itsestään, niinkuin tietämättä, että sitä kuunnellaan. On kuin laulajat henkilöinä olisivat vaiti, ja heidän läheisyydessään suuri ihmisjoukko on kuuluvan laulun turvissa yhtaikaa vaiti. Ympäröivän, syksyä kohden painuvan, kuun valaiseman tienoon keskellä on tällainen kohta. Yksi ihminen, Olga, istuu ja katselee laulavaa tuomaria, mutta tuomarin tutun, maailmassa tyventyneen hahmon ohi hän sisäisillä silmillään näkee jotakin, jota hän ei millään muotoa osaisi selittää. Jotain sanatonta, mutta liikuttavan selvää valuu laulun mukana johonkin hänen olemuksensa sellaiseen osaan, jolla ei ole nimeä. Mieli voi onnellisena pingoittumatta viivähtää kaikissa elämän kohtauksissa, kaikissa. Eikä mikään, mitä on tehnyt tai aikonut tehdä, ole pahaa, vaikka joku vaiston osa on sellaista joskus kuiskannut. Ei se ole pahaa, sillä se kuuluu johonkin sellaiseen, johon kuuluu kaikki; jota hän ei osaisi selittää, mutta jonka hän näkee ikäänkuin tuossa laulavassa tutussa tuomarissa. Tai ulkonaiset silmät ovat ikäänkuin sattumalta unohtuneet nojaamaan tuomariin, sillaikaa kun sisäiset silmät katselevat ohi sinne jonnekin, johon kaikki kuuluu, koko jatkuva tarina, Bruniukselle meno, Elias…

Tämä laulunkohta oli vielä hienon-hieno koroke, korkein kohta mihin näissä häissä päästiin. Sitten alkoi taas varovaisesti, hiljallensa valssi soida, ja sen tahtien välissä vivahteli aamun läheisyys. Mutta vielä ei kukaan vieraista ollut poistunut, morsian saattoi hetken olla näkymättömissä, ei kukaan sitä miksikään huomannut. Morsian on huomaamattansa kulkeutunut jonnekin äärimmäiseen huoneeseen, joka ei ole vieraitten käytettävissä, jossa on pimeätä ja jossa saliin saapumaton kotoisuus pitää omaa juhlaansa. Sinne ei kukaan osu suoraan, mutta jonkun matkan päässä akkunasta on maassa rakennuksen varjon ja kuun valaiseman välinen jyrkkä raja. — Tänne Olga huomaamattaan kulkeutui, ennenkuin hän satunnaisen, sopimattoman, hurmaavan mielijohteen vallassa meni vanhan emännän puolelle, jossa Elias istui…

* * * * *

Vanhan emännän puolelle porstuanperäkamarin sohvaan kuuluu ylhäältä talosta tanssin humu, mutta ei oikein erota mitä tanssitaan. Se lienee kumminkin polkkaa.

Elias istuu siellä yksin pimeässä, kauempaa katsoen näkisi vain valkoisen juhla-rinnan paistavan. Hänellä on nyt hiukan samantapainen sisäinen hetki kuin Olgalla oli äsken ylhäällä häätulien valossa mieskuoron laulaessa. Eliakselle on käynyt näin:

Katseltuaan tavallista tiiviimmin morsianta ja sulhasta siitä hääsalin ovensuusta hän hiljallensa poistui häähuoneesta ja tuli tänne alas. Tullessaan hän näki katsojaväkeä, näki jossain käänteessä Korkeen Väinönkin, Lyylin veljen… Väinö oli paremmissa vaatteissaan, hän, Elias, oli juhlapuvussa, valkoinen rinta avoinna. He huomasivat juuri toisensa, mutta he eivät tämmöisessä tilaisuudessa katseillankaan, sanattomastikaan vaihtaneet mitään keskenään. Väinön ei olisi tarvinnut täällä olla… Elias antoi ohimennessään sivuuttamilleen katsojapojille semmoisen kuvan itsestään, että hän on ylhäällä häissä, mutta hänellä on jotain muille kuulumatonta mentävää äitinsä puolelle, jotakin, jonka merkitystä he, katsojapojat, eivät käsitä.

Mutta moni katsojapojista olisi hänen menonsa kyllä käsittänyt, jos olisi sen ilman sanojen välitystä saanut tietoonsa. Elias meni vain sinne kamarin sohvalle istumaan.

Hän vain istui sohvalla ja ilman mitään järkeilyä totesi itselleen, että ne häät nyt ovat, ja että Korkeen Lyyli ei kuulu tähän häitten maailmaan, eikä oikeastaan hän itsekään. Ja että oli jotain surullista siinä, että Väinö oli tuolla ulkona katsojaväen joukossa, että Väinö yleensä oli olemassa. Hän ei vihannut Väinöä ja hän tunsi, ettei Väinökään häntä vihaa. Mutta Väinön olemassaolo oli jollain lailla epämukava. Ehkäpä juuri tuosta syystä, etteivät he vihanneet.

Niinpä hänen mielensä oli tuskin missään vireessä, siinä vallitsi, kuinka sanoisi, juhla-arki. Tyytymätön hän ei ollut mihinkään.

Ihan kuin hän olisi tiennyt kuka tuli! Ovi raottui, siinä oli Olga, sanokaamme oikea Olga.

Kun oli kumminkin jotain sanottava, kun ei tätä kohtausta oltu millään katseilla eikä muilla sellaisilla valmistettu, sanoi Olga.

— Täälläkö sinä istut?

Eliaksen ei enää tarvinnut sanoa mitään. Hänen valkoinen rintansa paistoi pimeässä ja Olga istahti hänen viereensä, huntu päässä. He istuivat siinä puhumatta mitään ja tekemättäkään mitään, ihan vain niinkuin kaksi ihmistä sohvalla istuu. Ja totuus on, ettei heidän kummankaan mielessäkään ollut mitään juhlallisuutta, eivät he muistelleet eivätkä kaihoilleet, eivät ajatelleet että: "Tuossa nyt istuu Olga" tai: "Tuossa nyt istuu Elias." He istuivat melkein niinkuin järkevien kihlautuneiden on tapana istua isommassa seurassa: rinnatusten, mutta ajattelematta toisiaan ainakaan tietoisesti.

Kun siis vanha emäntä odottamatta ilmestyi ovelle ja sanoi: —Hävetkää! ei se heihin kumpaankaan juuri mitään vaikuttanut. Yhdet rattaat vierivät tietä pitkin. Sehän muistutti Olgalle, että hän pian oli poistuva tästä talosta, eikä hänen siis tarvinnut olla täällä vanhaa emäntää häpeemässä. Elias taas ei muuten äitinsä näkemisestä välittänyt. Se oli hänelle niin kaukaista, ettei olisi ollut ihmeellistä, vaikka hän olisi siitä noussut ja kysynyt: — Jaa —mitä se olikaan? Mutta hän olikin jäänyt yksin, kuuntelemaan etäistä tanssia, jota hän arveli polkaksi, aamupolkaksi.

Sillä aamu tosiaan ahdisteli jo häitä — siinä ne siis menivät, ja paljon jäi kertomatta! Meillä, jotka kaikkea olemme sivulta seuranneet, on kuitenkin vielä viimeinen tilaisuus pieneen tunnelmaan… Mitä sanottiinkaan silloin niistä ensimmäisistä suudelmista sinä lauantai-ehtoisena yönä, kun oli kuusenkävyt, ja rastaanlaulu helposti vallitsi ilmaa… "Ja pienen ketoaukeaman henki oli hienotunteinen eikä tahtonut ilmaista heille itseään. Vielä näin myöhään oli hyvin kuulakka ja lämminkin, oli kuin lämpö ja kaikki, mikä aistimiin saapui, olisi saapunut alhaalta maanpinnan kasvullisuudesta, josta suurin osa vielä versoi. Näin he jo heti ensimmäisenä iltana pääsivät tapaamaan toisiaan ja näkivät kumpikin toistensa välähtävissä silmissä tämän kuulakan, versoja kasvavan, lauantai-ehtoisen yön, kun he eri teitä saapuen, ennakolta sopimatta tapasivat toisensa, ja vetivät toisensa maahan istumaan…" Siihen tapaan kai siitä illasta sanottiin.

Lopuksi vielä tämän hääyön kulusta. Kun se oli edennyt kauemmaksi Malkamäen laesta, unohtui pian se alkuperäinen pään irtaantuminen. Kuu muuttui varsin totiseksi, kuten leikinlaskijakin joskus muuttuu. Vaikka palauttikin mieleensä tuon alkukuvan silloin, kun kuu jo oli toisella puolella taivasta, niin ei se enää vaikuttanut leikilliseltä, vaan ikäänkuin syvällisemmällä. Silloin ajatellen ei edes sen pienen, mustan elävän tarina olisi vaikuttanut leikilliseltä… Nyt on kuu laskemassa luoteeseen, semmoiselle kulmalle, jossa ei koko tämän kertomuksen kuluessa ole milloinkaan käyty. Kuutamot, niiden sisällys on toisenlainen kuin kesän. Vain saadaksemme tähän menoon nähdä vielä yhden kuutamon olkoon kerrottu se, mitä nyt vielä seuraa.

EPILOGI

Runoilijan syysmatka

Syksy on aivan toista kuin suvi, suvi on toista kuin kevät, ja niin edespäin. Kaikki maailmassa olleet syksyt, suvet, keväät ja talvet muodostavat sarjan erilaisia maisemia, jotka mielikuvitus jonain hetkenä voi nähdä jossain epämääräisen etäisyyden päässä avaruuden äärillä leijumassa. Näin kuvitellen katoaa niiltä koko se ominaisuus, jota ilmaistaan vuosiluvulla. Ajan käsite häviää ensin ja sitten paikan, ja lopulta häviää käsite niiden olevaisuudesta. Milloin, missä ja mitä olivat keväät, kesät, ihmiset, hyönteiset, tapaukset? Oliko niitä ehdottomasti olemassakaan? Menkää aamulla näyttämölle, jossa illalla on näytelty: kaikki viimeisen näytöksen laitteet ovat paikoillaan, ja himmeässä katsomossa on tyhjä tuoli toisensa vieressä…

On siis tarpeetonta lähemmin määritellä, minä syksynä tapahtui, että muuan runoilija lähti liikkeelle kammiostaan. Runoilija oli jonain sopusointuisena hetkenä saanut kuulla niistä viehättävistä liikkeistä, joiden moninaisuudesta tämä kirja on kokoomus. Hän oli saanut kuulla — tai sielunsa silmillä nähdä — kaikki kevyinä miellyttävinä kosketuksina, ja hänet oli vallannut tuollainen ajattomuuden tunnelma. Hän näki kaikki tämän kirjan tapaukset edessään pitkähkönä hetkenä kammionsa tutussa äänettömässä hämärässä. Se aihe, jota hän siihen aikaan kypsytteli, alkoi tämän johdosta omituisesti keinahdella hänen tajunnassaan, ikäänkuin olisi etsinyt säveltä tullakseen ensikädessä ilmi hyräilynä. Hän oli saanut aiheen jo kerran nuorukaisena ajellessaan yksin pitkät matkat syyskesäistä tietä. Hän oli silloin ensin ruvennut hyräilemään jotakin ja vallan huomaamattaan muodostanut hyräilyynsä sanat:

Riiasin kerran tyttölasta meiän vainion takaa — tuli-ii-i, tuli-aa-a — meiän vainion takaa, — Mammani myönsi, pappani kielsi — nyt tyttö jo maassa makaa. Tuli-ii-i, tuli-aa-a — nyt tyttö jo maassa makaa.

Kun hän huomasi mitä hän hyräili, valtasi hänet voimakas innoitus, ja ennenkuin matka loppui, katseli hän sisällisillä silmillään laajaa alaa, jota tuntui olevan ihana raivata runolle. Runon nimeksi tulisi "Kansanlaulu". Hän kumminkin hyräili ja suunnitteli sillä kertaa liian kiihkeästi, koko aihe rupesi etomaan hänen mieltään ja runo jäi runoilematta. Mutta nyt vuosien kuluttua aihe oli jälleen palannut esiin ja nuortunut tämän kirjan aiheista. Vaikkei niillä ja hänen "Kansanlaulu"-aiheellaan ollutkaan mainittavaa yhteyttä, tuntuivat ne kuitenkin omituisesti virkistävän toisiansa. Runoilija muisti vielä ne sanat, joita hän oli yksikseen rattailla ajaen hyräillyt, hän kirjoitti ne nyt paperille ensi kerran, hyräili niitä ja hyräillessään sai ajatuksen mennä katsomaan niitä maita, joilla äskettäin oli suven sulojen keskellä väreillyt lempi ja rakkaus.

Tullessaan niille maille runoilija löysi punakeltaisen syksyn. Tottuneena harkitsevaan havaintojentekoon ja erittelyyn hän katsoi keltaista koivua niinkuin jotain henkilöä ja ikäänkuin odotti, että puu siinä ilmaisisi hänelle luonteensa kuvaavimman piirteen. Ilmavassa, sirossa lehtimetsässä oli valo hentojen pilvien siivilöimää, hyvin tasaista. Hän oli siirtävinään koko näkynsä kankaalle, tekevinään siitä taulun. Pitkin vainiontakaista mäenlapetta ikäänkuin nouseskeli viidan pimennosta keltaisia ryöppyjä, tulen ja kullan värit ihan tupruilivat omasta voimastaan, ne ikäänkuin säteilivät puiden omasta olennosta auringon yhä pysyessä ohuen harson takana. Koko hänen suuripiirteinen "Kansanlaulu"-aiheensa tuntui mahtuvan piiloon yhden kostean koivunlehden alle. Oli sellainen hiljaisuus kuin joittenkin odottamattomien asiain edellä.

Runoilija tuli taloon ja sai kyllä luvan asua siellä muutamia päiviä. Mutta talossa ja sen ympärillä vallitsi sama odottava, ahdistava hiljaisuus, ikäänkuin olisi elämä, koko yleinen olevaisuus, turtunut omaan käsittämättömyyteensä odotettuaan tuhannentuhatta vuotta ratkaisua arvoitukseensa, petyttyään taas näissäkin yksikesäisissä yrityksissään. Kaikkialla näkyi sänkeä ja ilmassa ailahteli leikatun yrtin lemua. Talosta oli tytär viety miehelään, ja yleensäkin tuntui runoilijasta siltä, kuin olisi täältä juuri hiljakkoin poistunut — mitä? — sitä ei voinut määritellä. Ruohot oli leikattu, tytär viety. Miksi oleskelivat täällä isäntä ja emäntä? Mitä heidän elämänsä sisälsi. Ja vanha emäntä vain asui omalla puolellaan. — Miksi tulin minä tänne? kysyi runoilija itseltään.

Tai oikeammin hän vain hymähti itsekseen, sillä syvimmässään hän kyllä tiesi sen lapsellisen syyn, jonka tähden hän oli tänne tullut. Siinä on pitkälti kertomista. Hän ei ollut tullut "Kansanlaulun" tähden, matkan todellisuushan ilmeisesti vaimensikin hänen kammiossa herännyttä innoitustaan. Tämä innoitus oli vain ollut sopusoinnussa erään toisen, keskeisemmän innoituksen kanssa. — Runoilija oli kahdenkymmenen vaiheilla ollessaan kokenut mitä kauneimman rakkaudenonnen sillä paikkakunnalla, jolta hän oli kotoisin. Sen yhteydessä tuli vieläkin hänen mieleensä juhannuspäivän lehditettyjä lattioita ja myös tällaisia myöhäsyksyn alastomia kuutamoita. Siitä oli monta vuotta, se oli päättynyt masentavasti, ja sen jälkeen hänestä vasta tuli huomattu runoilija. Mutta hän eleli yksikseen eikä pitänyt runoilijamainettaan suuressakaan arvossa. Hän tunsi irtonaisuutensa, käveli öisin katuja pitkin ja katseli yönaisia, mutta ei voinut lähestyä heitä. Missä hän vain näki naiskuvia, etsi hän niistä joitain erikoisia piirteitä ja osteli niitä itselleen. Hän muisteli entistä rakastettuaan, jonka kuva hänen tajunnassaan oli täydellisesti sulautunut käsitteeksi puoleensavetävästä naisesta yleensä ja hänestä tuntui, että hän vielä tapaa hänet jossain ja he voivat toisiaan silmiin katsoen yhdessä ymmärtää elämän surunvoittoisuuden. Mutta sitä tilaisuutta ei tullut, ja vuodet menivät, menivät … tarkoituksetonta menoaan, ja runoilija kuljeskeli kaduilla ja viivyskeli tanssisalien ovilla uneliailla aamutunneilla. Ei ollut kiirettä kotiin. Häntä vaivasi lemmenkaipuu, mutta hän salasi sen ja paljon muutakin —

Tänä syksynä hän erikoisen selvästi tajusi vaelluksensa irtonaisuuden. Hän oli viettänyt kesänsä kaupungissa noissa ikuisissa unelmissaan, muttei ollut syksyn tullen mitään saavuttanut. Palasi tuttuja sisämaasta, tapasivat toisiaan lämpöisinä iltoina tummanvihreitten lehvien alla lamppujen valossa. Heidän olonsa näytti sisältörikkaalta, ja runoilija tunsi itsensä osattomaksi, kuluneen kesän jälkeen. Noiden toisten kaksi onnellista tunnelmaa oli häneltä jäänyt kokematta: keväinen lähtö kaupungista vihreänkeltaisten vaahterankukkien alitse ja syksyinen saapuminen samaan kaupunkiin samojen vaahterain tomuttuneiden tummien lehvien alle lamppujen valoon, kun ravintoloiden tytöillä vielä oli valkoiset puserot ja mustat hameet…

Ja kun sitten muuan nuorukainen jossain sopessa sivumennen kosketteli tämän kirjan kahta naispuolista päähenkilöä, aivan samoin kuin joku romaanihenkilö jossain käänteessä muistellen mainitsee jonkun vierailla mailla kauan sitten tapaamansa naisolennon, niin kiihtyi runoilijan mielikuvitus heti luomaan kesäisiä kuvia, joissa hän itse oli päähenkilönä. Hänestä tuntui, että kohtalo oli tuhlannut noiden naisten kesäisen suosion sellaiselle, joka ei ymmärtänyt sen arvoa, tuolle nuorukaiselle, joka ei osannut eritellä eikä tietoisesti todeta ihmiselämän hienoimpia suloja. Niin runoilija arveli ja lohduttelihe osattomuudessaan sillä, että katsoo yläpuolelta sekä nuorukaista että hänen kauniita seikkailujaan, koko elämän ja olevaisen moninaisuutta, omaa vuosientakaista lemmentarinaansa; katsoo ja arvostelee niitä ulkokohtaisesi ja lainaa niille mielenkiintoaan niiden todellisen arvon mukaan. Hän tunsi samalla olevansa kypsä luomaan "Kansanlaulunsa" ja lähti sisämaahan verkkaisena, levollisena, hiukan surunvoittoisena, kuten kokenut ja kehittynyt ihminen.

Tästä kaikesta johtui, että runoilija talossa yksin istuessaan hymähti itsekseen. Hän oli niin elävästi kuvitellut sitä, joka meni miehelään, että hän aivan oli odottanut tapaavansa hänet täällä. Niiden harvojenkin piirteiden mukaan, jotka runoilija oli nuorukaisen puheista koonnut, olisi tuon miehelään menneen pitänyt suostua runoilijaan, ja heillä olisi täällä metsien takana tällaisessa talossa ollut ihana yö. He eivät olisi toisiltaan mitään kysyneet, heillä ei olisi ollut yhteistä muuta kuin ajaton onnensa ja sanaton toistensa ymmärtäminen. Tänne tullessaan oli hän sitten vaistomaisesti koko matkan tehnyt havaintoja syksyisessä luonnossa, päästäkseen katsomasta tuota lapsellista harhakuvaa silmästä silmään ja pidättääkseen sitä sillä tavoin sielunsa lähettyvillä niin kauan kuin mahdollista.

Mutta talossa hän vasten tahtoaan alkoi havaita kielteisiä seikkoja: ruoho oli leikattu ja tytär viety, talossa viipyvien ihmisten ja runoilijan oma olo tuntui ihmeen tarkoituksettomalta, eikä hän täällä itse paikalla mitenkään voinut eläytyä kuulemaansa kesäiseen kertomukseen.

* * * * *

Se näkymätön suhde, joka runoilijan mielikuvituksessa oli muodostunut hänen ja miehelään menneen naisen välillä, oli kokonaan aistillinen. Runoilija kuvitteli naisen ruumiinmuotoja ja silmäin ilmettä ja hyväilevänsä niitä. Tähän mielikuvaan kuului, että nainen oli kevytmielinen ja sielultaan suloisesti syntinen. Sellaisen naisen kanssa saattoi elää vain yhdessä vaiheessa, elämän tosiolojen ulkopuolella, ajattomassa huumeessa, jonka kiihtynyt mielikuvitus kyllä uskoi voivan jatkua pitkältäkin. Nyt mielikuvan rauetessa valtasi runoilijan omituinen sielullinen hervahdus. Jossain hermoissaan hän tunsi vastustamatonta kutkaa, joka pakotti nauramaan, mutta tämä nauru ei ollut itkustakaan kaukana. Hän tuijotti akkunasta niitettyä pihamaata, ja ruohon sänki ja koko maisema näytti hänestä ehdottoman älyttömyyden perikuvalta. Ja siinä tuijottaessaan hänestä tuntui kuin olisi koko avaruus, ja kaikki mitä siinä on, seisonut siinä hänen takanaan ja ympärillään ja odottanut häneltä ainoalta apua ja selvitystä tuohon ikuiseen älyttömyyteen. On helppo sanoa, että joku ihminen silloin ja silloin tunsi olevansa yksin maailmassa. Mutta runoilija tunsi sen tunteen tällä kertaa niin voimakkaasti, että hän lyyhistyi sohvalle ja rupesi ääneensä nyyhkyttämään.

Kukaan ei häirinnyt runoilijaa, hän sai rauhassa itkeä itkunsa loppuun. Hämärsi jo, kun hän havahtui ja tunsi paljon avartuneensa ja rauhoittuneensa. Mieli alkoi etsiskellä onnellisia aatteita, aistillisuuden lumeet olivat haihtuneet. Kaikkeuden käsittämättömyys, joka äsken oli tuntunut tympeältä, alkoi säteillä ylevän suuruuden loistetta. — On ihanaa sentään olla tällaisessa ihmeellisessä meressä, jossa laajinkin katse, niin sisäinen kuin ulkonainen, valitsee vain pienen kuplan alan, jonka suuruus on vertaamaton ja asema määrittelemätön itse kaikkeuteen nähden. Minunkin ympärilläni on tuollainen kupla, ja niin on kaikkien olioiden. Hänellä, joka meni miehelään, on tällä hetkellä ympärillään oma näköpiirinsä, oma kuplansa. Kas, mikä viehätys piilee tällaisessa ajatuksessa!

Runoilija oli kuullut tämän kirjan naispuolisista päähenkilöistä kerrottavan eri iltoina, ensin miehelään menneestä. Kun hän oli jo innostunut lähtöönsä, oli hän toisena iltana antautunut muutamien nuorukaisten viiniseuraan. Kun he kaikki jo olivat humaltuneet, oli tuo samainen nuorukainen hänelle kuumasti supissut toisestakin päähenkilöstä, siitä, joka jäi salolle. Viinin lämmössä oli runoilija silloin nähnyt hänetkin edessään ja tuntenut vissillä tavalla häneen suhtautuvansa. Tämän suhteen ydin oli suuri, kaikki sulattava myötätunto. Mitään tietoista aistillisuutta ei tämän kuvittelun yhteydessä hänen mieleensä tällöin syttynyt. Hän kuvitteli tarttuvansa tuota salolle jäänyttä käteen, katsovansa häntä silmiin, syleilevänsä häntä ja suutelevansa ja vihdoin tekevänsä kaikki, mitä mies niin edespäin voi tehdä naiselle, mutta näillä kuvitteluilla ei ollut sellaista tietoisen synnillisyyden sivuvivahdusta, joka oli ollut ytimenä hänen kuvitteluissaan miehelään menneestä naisesta. Tuolle salolle jääneelle hän olisi antanut kaikki kiihkeät hyväilynsä korkeimmaksi tunnustukseksi hänen naisellisesta ylevyydestään, pyytämättä itse muuta kuin saada ne antaa. Miehelään mennyttä hän oli kuvitellut kanssansa yhdenvertaiseksi, samanmieliseksi, hiukan elähtäneeksi naistoverikseen tuon yhteisen ihanan yön järjestämisessä.

Salotytön kuva ei kuitenkaan ollut sillä kertaa pysyvämmin jäänyt runoilijan mieleen. Mutta nyt itkemästä päästyään hän muisti, mitä nuorukainen oli puhunut viinin ääressä. Koko se tilaisuus palautui ikäänkuin liikkumattomana kuvaelmana hänen mieleensä ja sulautui tuohon viehättävään avartuneeseen kaikkeudenkuvaan. Hän näki viinin lämmittämän nuorukaisen puhumassa suven suloista, harjusta, aittapolusta ja aitasta. Hän näki nuorukaisen silmissä surullisen ilmeen, joka tuntui kiihtyneesti, mutta silti tiedottomasti vaativan selitystä kaikkeen. Hän katsoi ulos ikkunasta alastomaan syksy-iltaan, johon nousevan kuutamon valo alkoi sijoittua. — Näin katseli varmaan joku ihminen tällaisessa mielentilassa tuota kuutamoa tuhannen vuotta sitten, ja kumminkin tuntuu, kuin se tapahtuisi vasta nyt ja minä olisin se ihminen, ajatteli runoilija ja lähti ulos.

Hän toivoi löytävänsä harjun juurella sijaitsevan töllin. Ilma oli kylmähkö, käsiä paleli, hän työnsi ne taskuihin ja lähti niska kyyryssä etelää kohden, jossa harju muodosti kohokkeen taivaan ja metsän rajaviivaan. Hän kulki kulkemistaan ja oli varma siitä, että osui oikeaan. Tänne taivasalle tultuaan tuntui hänestä heti siltä, kuin olisi menossa toimittamaan jotakin aivan asiallista asiaa, joka ei hänen mieltään erikoisesti kiinnittänyt, mutta jota ei kuitenkaan voinut jättää toimittamatta. Hän hyräili eloisasti ja katseli kuutamon ikuisen-ihmeellistä valoa, jonka kuvaamisessa runoilijat olivat kilpailleet. — Runoilija!… Minähän olen myöskin runoilija, en ainakaan ole muuta … tämän kansan lapsi, tämä kansa on joskus tullut näihin metsiin, ja silloinkin on näin paistanut kuu… Ja nyt minä kuljen sinne tölliin. Varmaan olen jo lähelläkin, tämä noro tuntuu juuri semmoiselta. Tästä siis se nuorukainen on kulkenut monenlaisella mielellä… Runoilija! Tämmöistä on olla runoilija…

Nähdessään harjulta töllin runoilija kyllä aavisti osuneensa oikeaan, mutta samalla jotenkin pettyneensä. Hän oli mielikuvituksessaan kuulemansa perustalle aivan täsmällisesti muovaillut tämän näköalan, rakennusten muodon ja aseman. Kun hän nyt todellisuudessa, vaikkapa kuunkin valossa, niitä katseli, näki hän niissä jotain laihaa ja ikäänkuin liiaksi asiallista, ja hetkisen hän epäili, tokko tämä ollenkaan oli se korkeimman runollisuuden tyyssija, jota hän oli lähtenyt etsimään. Mutta samassa hän ymmärsi, että tällä kertaa oikeastaan oli yhdentekevää, minne hän oli joutunut ja oliko niitä kertomuksen paikkoja ollenkaan olemassakaan.

Töllissä näyttiin vielä oltavan ylhäällä, joitakin ihmisiä hyöri mustalla pellolla kuun valossa.

Runoilija ei harkinnut mitään, vaan suoritti ihan vaistomaisesti kaikki ne teot, jotka hänet tästä harjulta johtivat töllin porstuanperäkamariin. Hän poimi maasta muutamia kiviä ja pisteli taskuihinsa, yhden hiukan isomman hän otti käteensä ja laskeutui sitten reippain askelin töllin pihaan ja seisahti siihen. Läheisellä perunamaalla leikattiin varsia. Kaksi miestä, ja yksi nainen leikkasi, kaksi pienempää tyttöä kanniskeli varsia kasoihin puolitekoisen haasian luo. Runoilija lähti kävelemään vakojen yli heitä kohden, nosti vanhemman miehen edessä lakkiaan ja sanoi:

— Hyvää iltaa, voisikohan asumuksessa saada yösijaa?

Mies seisoi ja katsoi, toisetkin pysähtyivät työstään. Runoilija tunsi sydämensä kovasti tytkyvän, kun hän näki nuoren naisen kasvot kuunvalossa. Kuinka nopeasti ihmisen mielialat vaihtuvatkaan aistimusten vaikutuksesta! Runoilija tunsi jo jumaloivaa kiihkoa tuota naista kohtaan, kuten oli taanoin tuntenut viinin ääressä lämpöisessä ravintolassa. Hän näki heti naisen piirteissä ja olennossa ne seikat, jotka sitä nuorukaista olivat sitoneet: kaulan, ohimot ja vaatteiden poimut, silmien pehmeän välkähdyksen kuun valossa. Runoilijan äskeiset mietteet olivat jääneet kuin suurien vaiheitten taakse. Hän tunsi olevansa mitä tavallisimmassa nuorenmiehen mielentilassa, tuommoisessa, jonka nuorukaiset polvesta polveen oppivat heitä edellä olevilta naistensuostuttelijoilta ja joka ulkonaisesti ilmenee kevyenä sukkeluutena ja eräänlaisten ilmeiden ja asentojen vaistomaisessa teennäisyydessä. Runoilijan mieli oli itkusta virkistynyt kuin lehdikko sateen jälkeen. Sateen ensimmäinen vaikutus on hieno puhtaus, mutta heti kun päivä pilkistää, alkaa lehto lemuta ja kasvaa. Mitä hurjimmat intohimot syöksyivät runoilijan sydämeen, ja suullaan hän lörpötteli yhtämittaa, havaiten omissa äänenväreissään tuon intohimon sivusointuja. Suu puhui sitä, kuinka hän näitä kivennäisiä etsiessään ja tutkiessaan oli eksynyt näin kauas ja tahtoisi mielellään olla yötä, jatkaakseen vielä aamulla etsiskelyään, mutta aivot ajattelivat sellaista, jota tuskin voi sanoa: — Huomaatko sinä tyttö minun äänestäni, että olen sinuun syttynyt, huomaa nyt! Kas näin minä kuvittelen juuri nyt syleileväni sinua, ja sinun täytyy hermoissasi tuntea tämä minun kuvitteluni. Et katso enää tänne päin, mutta kuvitteluni voimalla minä tungen puserosi läpi sinun sydämeesi tämän mielialani… Oo, sinä tunnet jo rakkauden sulon, et ole siitä tietämätön… Nyt käännyn pirttiin päin enkä ole sinua näkevinäni, mutta meillä on aikaa, sillä ihan varmaan saan olla täällä yötä.

Runoilija ymmärsi, että hän sai olla yötä porstuanperäkamarissa. Hän jäi sinne sängylle istumaan siihen tapaan, kuin olisi hänen ollut siinä vain hetken aikaa jotain odotettava. Pakarista kuului tulen rätinää ja porstuasta askelia, tuntui tavallinen kamari-ilman hieno lemu, taas kuului askelia ja pirtinoven käynti. Nyt pirtissä syötiin, mutta sanaakaan ei siellä puhuttu. Akkunan takana käymättömällä nurmella vallitsi kuutamo, mutta metsänsyrjä oli pimennossa. — Nyt minä siis istun tässä kamarissa tämän sängyn laidalla, ajatteli runoilija, ja tunsi kasvojensa samassa vääntyvän omituiseen peikkomaiseen virnistykseen, ja silmänräpäyksen ajan hän tunsi olevansa vain kuutamon siihen luoma kummitus. Suuri on ero aamun ja illan välillä: huomisaamuna runoilija kiiruhti äänetönnä metsätietä takaisin taloon päin ja viskeli taskustaan kiviä tiensivuun. Mutta nyt tällä kuutamohetkellä hänen tajunnassaan ei ollut mitään käsitystä olleesta eikä tulevasta, oli vain paikalleen seisahtunut nykyhetki, joka oli pakottanut hänet tuohon ihmeelliseen, älyttömään virnistykseen.

Nuori nainen oli äsken perunamaalla ojentunut suoraksi ja katsonut runoilijaan ikäänkuin jostain korkealta, niiden hienojen vaiheittensa takaa. — Sellainen tyttö seisoi juuri täällä keskellä mustaa perunamaata, ja minä, joka olen syntynyt vallan muualla enkä ole täällä milloinkaan ennen käynyt, satuin tulemaan juuri tänä iltana.

Ja runoilija koetti kuvitella, millä kohtaa tyttö nyt oli pirtissä, oli katsovinaan häneen läpi seinän ja kuiskasi äänettömästi, mutta niin että huulet kävivät sanojen mukaan: — Tule tänne, tyttö! Hän toisti tätä monta kertaa ja oli aivan varma, että tytön sielu kuuli sen. Oli selvää, ettei tyttö tullut, mutta kuvitelma hyväili runoilijaa auliisti. Siinä vilahti hänen mielessään hänen nuoruutensa rakkaus, joka näihin asti oli antanut hänen sielunsa säveleeseen tumman soinnun. Tässä kiihkon tilassa tuntui se nyt omituisen pieneltä, melkein lapselliselta seikalta. Tämä oli hänelle uusi havainto, ja hän unohtui hetkeksi sitä tarkkaamaan.

Samalla hän kumminkin hiipi ovea kohden, ja juuri sillä hetkellä, kun joku oli tulossa ulos pirtistä, raotti runoilija kamarin ovea.

— Tuota … voisikohan neiti toimittaa minulle pikkiriikkisen pisaran maitoa?

"Neiti" hymähti jotain vastaukseksi, ja kääntyi takaisin pirttiin. Vasta senjälkeen runoilija veti kamarin oven kiinni ja sähähti itsekseen, niinkuin vesi kuumalle raudalle. — Pikkiriikkisen, pikkiriikkisen… Runoilija voihki. — Töllin vaimo toi maidon.

Noin kolmeen tuntiin runoilija ei saanut unta. Nämä tunnit muodostuivat samansisältöisiksi kuin monesti ennenkin, jolloin hän tiesi, että kaunis nainen oli yötä samoissa suojissa. Hän liikkui hiljaa huoneessaan, kuunteli läpi seinän ja uskalsi joskus rykäistäkin. —Huomatkoot, että olen mieletön, en tule tänne enää toista kertaa. Mutta miksi on maailma sellainen, ettei tyttö nyt mitenkään voi hiipiä tänne minun luokseni… Mikä on tällaisen inhimillisen tunteen pohja? Ihmissuvun jatkuminen. Tulee maailmaan lapsi, jonka ilmeet ovat samanlaiset kuin vanhuksen. Sitä hoidetaan asiallisesti, lemuavia riepuja on nuorassa kuivamassa. Lapsi poraa ja äiti laihtuu… Äiti, se sana tuo mieleen jotain lakastunutta ja näivettynyttä. Joskus isä kantaa lasta; se on luonnotonta… Kaikki tuo on pohjana tälle tunteelle, jota nyt tunnen. Se on pohjana minun runoilemisellenikin. Rakkaus, se suuri maailmanvoima. Rakkaus, niin, se on rakkaus.

Runoilija toisteli sitä sanaa, ja kaikki nuo ajatukset lihavasta ja pehmeästä pikkulapsesta tulvahtelivat hänen mieleensä uusina kiihdykkeinä tuottaen jonkinlaista äitelää, luonnotonta viehätystä. Hän kuvitteli sellaisen lapsen tuolle tytölle, joka oli pirtissä, ja tämän kuvitelman suhdaton sopimattomuus yhä lisäsi viehätystä. Yhä kiihtyen hän äänteli kurkullaan jo rohkeammin ja haparoi väliseinää, niin että rapina saattoi kuulua pirtin puolelle. Lopulta runoilija kyllästyi yrityksiinsä ja meni vuoteeseen — kuten niin monesti ennen tällaisissa tilaisuuksissa.

* * * * *

Tähän saa loppua kertomus lapsekkaasta runoilijasta, heikko hyvästijättö-säkeistö koko menneen kesän runoelmalle. Viehättävää on katsoa tästä taakseen, nähdä kauempaa ne kevyet kosketukset, joihin tuo yksinäinen sielu joutui menneen kertomuksen kanssa. Hän nukkuu nyt siellä töllin kamarissa, jonka ilmaan joskus kesän aikana kaikenlaisten tuotujen kukkien mukana on saattanut eksyä pieniä, outoja hyönteisiä, ailahdus kesän ajatonta henkeä. Nyt katselee sinne hervahtanutta pikkuruista runoilijaa vanha kuu "korkeuden sininiitulta". Runoilija on nukkunut — kuten monesti ennen — siihen kuvitelmaan, että hän nyt vihdoinkin aloittaa elämänsä alusta.

Mutta tässä valossa ei mikään ole naurettavaa, kaiken raukenevaisuus vain on ilmeinen. Minne ikuisuuksiin ovat joutuneet kuusten latvain punat, joiden tunnelma vallitsi mieltäsi lukiessasi "Ensimmäistä kesäyötä!" Ja eikö sinusta tunnu siltä, kuin olisivat jo aikoja kuolleet ne ihmiset, jotka kesän aikana koskettivat toisiaan käsin ja katsein? Ja eikö toisaalta tunnu siltä, kuin kaikki katseet, tapaukset, kesien heidepilvet ja maisemat, runoilijat kivineen ja mielenkäynteineen, keväiset ja syksyiset kaupungit ja niin loppumattomiin; eikö tunnu siltä, kuin ne kaikki aineettomana käsitteiden aaltona etenisivät avaruudessa kuun ja tähtien seassa, jossa ei ole paikkaa eikä aikaa. Tämmöistä olet näkevinäsi, jos kuvittelet suljetuin silmin istuvasi jossain ylävämmällä paikalla tämän viimeisen luvun koleassa kuutamossa. Siinä kylmenee ruumiisi, ja ennen pitkää sinä varmaan kuvittelet piileväsi kesäisen kellokukan kuvussa, jonka heiluvat pienoisnäköalat sinä suurennat omien suhteittesi mukaisiksi. Ja siinä et teekään väärin. Sieltä näet sorjien kortten yli maata, ilmaa ja vettä, ja taivaalla hehkuu kaikkivaltias tuli. On sellainen epämääräinen kesäinen hetki, jolloin muutamien ihmisten keskinäiset vaiheet juuri olivat eräällä määrätyllä asteella. Jolloin yksi istui ruskeana ylhäällä kalliomännyn oksalla, toinen punertavaan puettuna lähestyi kallion juurta halki violetin kukkapälvekkeen, ja kauempana päivänsavun takana kutoi kolmas kangastaan, ja hänen silmissään tuijotti liikkuviin loimiin perusinhimillinen ikuinen kaipaus ja murhe, seuranaan kimalaisen surina ja seinäkellon väsähtänyt astunta.

End of Project Gutenberg's Elämä ja aurinko, by Frans Emil Sillanpää