Nyt oliwat asiat jo niin kaukana, että piti ruweta rakasta wainajaamme hautaan toimittamaan. Olin toki niin paljon toipunut, että kykenin horjuen menemään maahan saattamaan. Surumielin ja synkkänä kuin tuo ammottawa hauta tuossa katsoin minä, kun pappi nakkeli lastallaan multaa arkun päälle ja sanoi: 'maasta sinä olet tullut, maaksi sinun pitää jälleen tuleman'. Kolkolta kuuluiwat korwiini kumahtelemiset, kun haudan peittäjät heittiwät multaa lapioillansa arkulle, ja tuo kumahteleminen ei kuulunut ainoastaan korwiini waan se kuului aina sydämeeni asti.

Toimituksen loputtua horjuin minä kotiin, johon oli paljon kokoontunut peijais=wäkeä. Heitä ei näyttänyt suru paljon waiwaawan, eiwätkä he näyttäneet tietäwän mitä minun sydämessäni liikkui. He puhuiwat, mutta minä en ymmärtänyt mitä he puhuiwat; he kysyiwät wäliin minulta jotakin, mutta minä en ymmärtänyt mitä he kysyiwät; he nauroiwat wäliin keskenänsä puhellessaan, mutta minä en käsittänyt mikä nyt olisi antanut aihetta nauruun. Korwissani soi wain kumahdukset arkun kannesta, kun hautaa peitettiin, ja sydämessäni pauhasi: 'sinä olet waimosi murhaaja!' ja wielä enemmän: 'sinä olet murhannut kaksi— lastasikin, jotka kenties eläisiwät terweinä tänäkin päiwänä, jos et olisi niin ankarasti särkenyt waimosi—sydäntä'. Niissä kaiuissa oli minulle kylläksi, ettei tehnyt mieleni puhua eikä nauraa.

Peijaat loppuiwat ja wieraat meniwät itsekukin kotiinsa, mutta minun omantuntoni rauha ei palannut, eikä se palaa enää koskaan—woi ei—— koskaan!

Heti waimoni kuoltua otti pikku Kerttu pienen weljensä hoitaaksensa—"

"Malttakaapas! Tuo neito tuolla perikamarissa on siis teidän pikku Kerttunne? Ja lapsi, jota hän hoitaa, on teidän pikku poikanne?" kysyin häneltä.

"Niin, nehän siellä owat, pikku Kerttuni ja pikku poikani", sanoi isäntä ja koetti hiukan hymyillä, mutta ei se onnistunut.

"Kiitos Jumalalle!" huokasin silloin sydämessäni ja pyysin isäntää taas jatkamaan kertomustansa.

"Niin. Heti kun waimoni kuoli otti pikku Kerttu pienen weljensä hoitaaksensa, sillä hän ei uskonut sen hoitoa minulle. Hän hoitaa sitä niinkuin silmäteräänsä eikä lähde yöllä eikä päiwällä pois hänen kätkyensä wierestä. Mutta Kerttu=raukkakin uupuu ja wäsyy paljosta työstä, paljosta murheesta, sillä hän murehti ja wieläkin kowin murehtii äitiänsä. Siihen wielä lisäksi tuli hänelle uusi murhe, nimittäin: murhe minusta, sillä hän täydellisesti käsittää sisällisen tilani, waikka olen häneltä sitä kokenut salata niin paljon kuin olen woinut. Hänkään ei woi kauan kestää noin nuorena sitä raskasta elämäntaakkaa, joka jo aikaisin on hänen päällensä laskettu; sillä hän on jo kowin paljon heikontunut ja riutunut.

Minun mielipaikkani on metsä, jossa niinkuin haahmo kuukkailen yksinäni päiwäkaudet ja jossa rauhassa saan kuunnella noita hiljaisia kuiskauksia: 'en minä, isä, parane enää koskaan'—'ei meidän lapsemme enää elä'—'täällä sydämessä'—'wika sydämessä'—'köyhä Kerttusi'— 'minä kuolen aina ja nyt sinua rakastawana'.—Silloin olen useinkin näkewinäni hänen hennon haamunsa tuolla puiden wälissä—ei, tuollahan hän nyt näkyi aiwan lähellä olewan puun takaa, pensaan takaa ja nyt se jo pujahti tuon ja tuon kiwen taa, kallionnyppylän taakse.—Usein, kun noin haaweksin, tapailen häntä saawuttaa, mutta hän pakenee aina edelläni, ja useinkin olen joutunut kauas pois kodistani häntä saawuttaessani. Tuosta haaweksiwaisesta tilastani herään tawallisesti oman ääneni kautta, jonka sydäntä särkewästi päätän häntä saawuttaessani: 'Kerttu, Kerttu, älä jätä minua!' Silloin aina katoo haamu, ja minä selkiän tajuihini. Usein olen niin wäsyksissä, että täytyy lewähtää joku aika ennenkuin woin lähteä kotia kohden.

Tuommoista on elämäni sitten waimoni kuoleman ollut, ja lepoa ei ole koskaan, unta ei ole koskaan, ruoka ei kelpaa koskaan, omantunnon rauhaa ei ole koskaan ja apua ei kuulu koskaan semmoista—semmoista tulee elämäni olemaan kuolemaani asti, joka ei enää ole kaukana.—Mutta woi!—silloin wasta waiwat alkawat, silloin on minun astuminen wanhurskaan Jumalan tuomion eteen wastaamaan töistäni, ja minä olen lukenut jo tuomioni—woi minua onnetonta! moninkertaisesti onnetonta!"

Minun käwi kowin säälikseni tuon kauheissa omantunnon waiwoissa olewan lähimäiseni tila. Sentähden kysyin häneltä: "eikö teitä ole kukaan koettanut lohduttaa tuossa tukalassa tilassanne?"

"Käwi minun tykönäni eräs, joka sanoi itseänsä 'heränneeksi'. Hän sanoi tulleensa sääliwäisyydestä tyköni, ja hänelle minä awasin sydämeni ja toiwoin häneltä saawani jotakin liewitystä. Mutta hän kauhistui kowin kuullessansa minun törkeät rikokseni ja sanoi: 'et sinä ole wielä kylläksi katunut, et sinä ole wielä kylläksi parantanut itseäsi, kun rikoksesi owat niin hirweät: lankeemuksesi on sywä, katumuksesi tarwitsee olla wielä sywempi; tee nyt niin ja niin ja sitä ja sitä, niin kyllä Jumala sinulle sitten wiimein anteeksi antaa'. Woi, woi! hän mahtoi olla pyhä mies, mutta minä en woi kylläksi katua, minä en woi kylläksi parantaa itseäni, minä en woi tehdä sitä ja tätä hywää niin paljon, että saisin Jumalan lepytetyksi, ja sentähden täytyy minun ijäksi kaikeksi hukkua—woi, woi!—Ihmisien ja maallisen lain edessä olen kyllä wiaton ja siiwo ihminen, mutta Jumalan ja teidän edessänne olen—murhaaja, kaksin=, kolmin=, nelin=, wiisinkertainen murhaaja— woi, woi! Jumala minua syntistä armahtakoon!" Hän purskahti katkeraan itkuun, jonkatähden kertomus katkesi siihen.

Minä en koettanutkaan hillitä hänen itkuansa, sillä tiesin sen olewan turhaa työtä, annoin wain hänen wapaasti wuodattaa kyyneliänsä niin kauan kuin halutti, jota hän tekikin oikein täydellä todella.

Minä ymmärsin, että noin kauan ja noin kowasti rasitettuun omaantuntoon ei äkkipäätä olisi mikään lohdutus woinut mahtua, sentähden en koettanut häntä heti lohduttaakaan, waan wedin puhetta wähän syrjälle tuosta arasta asiasta sitten kun hän lakkasi itkemästä.

"Ettepä te ole maininnut minulle pikku poikanne nimeäkään", sanoin hänelle.

"Hänen nimensä on Yrjö, Kuuselan ukon kaima", sanoi hän.

"Miksikä te pojan hänelle kaimaksi halusitte tehdä?"

"Hän on ainoa, joka uskalsi minulle totuuden wasten suuta sanoa ja joka ei ole iloinnut minun sywästä lankeemuksestani; hän on siis suurin hywäntekijäni."

"Teidän talonne näyttää wankalta talolta."

"On. Kyllähän tässä taloa olisi ja muutakin rikkautta, kun wain asiani olisi hywin."

"Olisipa teillä perillisiä, jotka saisiwat tässä tulewaisuutensa turwan, kun omaisuutenne säilyisi siihen asti kun he ihmisiksi ehtiwät."

"Niinpä se olisi, mutta minussa ei ole minkään tekijää eikä toimijaa, ja asiat menewät niinkuin ne menewät."

"Mutta heidän tähtensäpä Jumala tahtoo teidän elää."

"Oi, älkää semmoisia puhuko! Jumala ei suo tämmöisille mitään hywää."

"Ei niin, Jumala suopi kaikille ihmisille hywää."

"Kyllä tiedän että Jumala suopi ja antaa kaikille niille ihmisille hywää, jotka häntä pelkääwät ja rakastawat ja jotka owat itsekin hywiä. Mutta woi! minä olen niin kowin paha, minä olen murhamies, moninkertainen murhamies. Ei Jumala niin hirweälle ja pahalle ihmiselle suo mitään hywää", sanoi isäntä epätoiwossaan ja huokasi niin sywästi, että olisi luullut rinnan halkeawan.

Haihduttaakseni hänen ajatuksensa pois tuosta liian arasta aineesta koetin taas wetää puhettamme toiselle suunnalle, jonkatähden sanoin hänelle: "kuka teillä kukkia hoitaa ja kaswattaa?"

"Minun Kerttuni", wastasi isäntä, "oli suuri kukkien rakastaja, hän niitä hoiti ja waali niin hellästi kuin omia lapsiansa. Hänen terweenä ollessansa tuoksui huoneemme niiden hywästä hajusta, ja siisteys ja puhtaus wallitsi kaikissa. Sitten kun pikku Kerttu kaswoi isoksi oli hän aina äidillänsä apuna tässä hoitamisessa, jonkatähden hän jo aikaisin oppi kukkia rakastamaan. Äitinsä sairauden aikana hän hoiteli wielä niitä ja hänen kuolemansakin jälkeen koki hän niitä kylwää ja istuttaa, ikäänkuin waistomaisesti, sillä se työ oli tullut jo hänen luonnoksensa. Aina siihen asti kun hän hawaitsi minun tilani auttamattomaksi, hoiteli hän wielä niitä, mutta nyt ne saawat elää tahi kuolla aiwan oman tahtonsa mukaan. Woi, woi, niitä menneitä autuaita aikoja; silloin oli paratiisi tykönämme——ja woi, woi näitä tuskan, ahdistuksen ja epäilyksen pimeitä ja synkeitä aikoja, jolloin waiwatun waimoni haamu on aina edessäni, jolloin kaikki esineet huutawat kirousta, kauhistusta ja kostoa. Woi woi! Tämä on jo helwetin esimakua!"

Minä huomasin selwään, etten woinut häntä erottaa tuosta kipeästä kohdasta, sillä hän aina wain löi ja laski siihen yhteen ja samaan asiaan, ja minuakin alkoi oikein kauhistuttaa. Minä näin, ettei häntä käynyt mitenkään liewenteleminen tahi sillä tawalla lohduttaminen, ett'ei hän muka ollut pahempi kuin muutkaan ihmiset; hän ei olisi sitä kumminkaan käsittänyt, sentähden sanoin nyt hänelle:

"Se on kyllä tosi, että olette raskaasti rikkoneet, mutta mitäpä me muutkaan ihmiset olemme Jumalan edessä muita kuin rikoksellisia syntisiä, jotka olemme synneillämme ansainneet ijankaikkisen kadotuksen. Mutta Jumala on luwannut ne kaikki anteeksi antaa ja unohtaa, jos me wain häneltä anteeksi antamusta pyydämme hänen Poikansa nimessä."

"Woi, woi! EI Jumala anna minulle anteeksi; en minä ole wielä kylläksi katunut, enkä minä jaksa koskaan kylläksi katua, woi, en koskaan! Minun täytyy hukkua, ijäksi hukkua—woi, woi!——"

"Teillä on wähän wäärä käsitys siinä asiassa", sanoin hänelle. "Ihminen ei woi parhaillakaan hywillä töillänsä ansaita mitään Jumalan edessä; sillä Jumala on niin pyhä ja wanhurskas, ettei ihmisen oma wanhurskaus woi kestää hänen edessänsä."

"Siinäpä se on! Woi, woi!"

"Mutta ihmisen ei sentähden tarwitse ijäksi hukkua, sillä Jumalan Poika ei tullut maailmaan kadottamaan maailmaa, waan että maailma hänen kauttansa wapahdettaisiin. Hänhän sanoo: 'Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, minä tahdon teitä wirwoittaa'. Ja sen hän huutaa juuri nyt teille ja tahtoo, että te tulisitte hänen tykönsä ja heittäisitte kuormanne hänen kannettawakseen."

"Se on sanottu minua paremmille ihmisille."

"Se on sanottu juuri teille: 'ei terweet tarwitse parantajaa, waan sairaat', ja 'en minä ole tullut wanhurskaita kutsumaan, waan syntisiä parannukseen'. Nämä owat Wapahtajan omia sanoja, ja hän ei walehtele. Rukoilkaa häneltä synteinne anteeksi saamista hänen Poikansa ansion tähden, niin hän warmasti kuulee teitä, ja te saatte lewon rauhattomalle omalletunnollenne."

"Woi!" sanoi isäntä surullisesti, "ei Jumala kuule minun rukoustani! Olen koettanut rukoilla häneltä liewitystä kauhealle tuskalleni, mutta minä oikein wapisen, kun yrittelen rukoilla häntä. Woi! Hirmuista on langeta eläwän Jumalan käsiin."

"Te olette rukoillut Jumalaa epä=uskossa, koetellaksenne, joko katumuksenne ja omawanhurskautenne olisi siinä määrässä että Jumala niiden tähden teihin mieltyisi. Mutta Jumala ei ole se Jumala, joka ansiosta antaisi ihmisille jotain rauhaa ja autuutta, waan omasta sulasta armostansa ja isällisestä hywyydestänsä hän meille synnit anteeksi antaa, kun me hänen Poikansa ansion turwissa rukoilemme."

"Totta puhutte, totta puhutte", sanoi isäntä ja alkoi wähän helpommin hengittää. "Tosi on, että olen aina koettanut Jumalaa rukoilla siinä mielessä, että hän anteeksi antaisi syntini sen tähden että olen jo paljon katunut. Minä olen koettanut rukoilla Jumalaa, mutta epä=uskossa, ett'ei hän anna minulle anteeksi. Nyt koetan rukoilla Jumalaa uskossa, rukoilla häneltä syntein anteeksi saamista Hänen Poikansa ansion tähden, siihen asti kuin hän minua waiwaista syntistä armahtaa.—Oi Jumalani, auta minua, muutoin minä näännyn!" sanoi hän ja samassa hän tarttui kaulaani kiinni ja rupesi siinä wuodattamaan hartaita kyyneleitä. Mutta nuo kyyneleet eiwät olleet hirmuisesta omantunnon tuskasta lähteneitä, ne wuotiwat nyt semmoisesta sydämestä, joka käsitti ensimäisiä säteitä Jumalan armosta syntisiä kohtaan, ja tuo wähäinenkin toiwon kipinä puhkesi kiitoksen kyyneleihin paljosta tuskasta pakahtumaisillaan olewassa ja hänen luulonsa mukaan auttamattomasti kadotetussa sydämessä. Minä koetin olla oikein miehewänä, ett'eiwät wäkisin tunkeutuwat kyyneleeni olisi päässeet näkösälle, mutta mahdoton oli niitä estää.

"Mutta jos Jumala minulle anteeksi antaisikin rikokseni muutoin, niin Kerttuni on kumminkin alinomainen päällekantajani Jumalan edessä, sillä minä olen elänyt häntä kohtaan kowin pahasti", sanoi isäntä, ja näyttipä siltä kuin epäilys olisi hänessä taas saanut täyden wallan.

"Älkää antako sille ajatukselle waltaa, se ei ole oikea. Kaikesta, mitä olette kertonut waimowainajastanne, huomaan, että hän on tullut onnelliseksi, ja ne, jotka owat autuaitten joukossa, eiwät kadehdi wielä eläwien ihmisien onnea ja autuutta, eiwät kanna heidän päällensä Jumalan edessä, waan paremmin auttawat heidän autuuttansa. Ei Kerttunne kanna teidän päällenne, uskokaa se, ja muistakaa hänen wiimeisiä elämänsä aikoja, kuinka suurella rakkaudella hän teitä rakasti kuolemaansa asti, kuinka hän puhui hywää teidän puolestanne aina wiimeiseen hetkeensä asti; nytkin on hän teidän hywänä enkelinänne taiwaallisen Isän edessä, rukoilemassa teidän puolestanne, että Hän teitä suuresta armostansa armahtaisi."

"Te olette oikeassa", wastasi siihen isäntä ja näytti taas rauhoittuneelta. "Woi kun minä olen paha, että ajattelen pahaa hänestä kuolemankin jälkeen. Hän ei suo minulle pahaa, sen uskon nyt wahwasti; hän oli eläessäänkin niin hywä."

Noita kaikkia keskustellessamme ja puhellessamme oli ilta kulunut jo hywin myöhäiseksi. Kun isännän sisällinen tuska oli wähän rauhoittunut, näytti hänen woimansa kowin uupuneelta, sillä hän ei ollut nukkunut moneen yöhön, waan oli huupotellut metsissä, niinkuin hän itse kertoi. Rupesin siis hänelle esittelemään, että hän menisi lewolle, wirkistämään wäsynyttä ruumistansa ja sieluansa. Tuskin olin sen asian saanut esitellyksi, kun kamarin owi aukeni ja pikku Kerttu astui saliin, kaunisna kuin enkeli. Hänen otsaltansa oli poistunut nuo surun synkät pilwet ja uusi arwaamaton walo oli kullannut hänen kauniit, waikka muutoin lakastuneet kaswonsa. Hän oli tietämättäni kamarin owipielessä istuen pitänyt owea wähän raollansa ja siinä kuunnellut kaikkia keskusteluitamme isännän kanssa. Hänenkin sydämeensä oli singahtanut toiwon säde, että hänen isänsä nyt oli pääsewä kauheasta tuskastaan ja epäilyksestään, ja se kipinä se jo niin paljon kirkasti hänen kaswojaan. Hän tuli tykömme ja kysyi ujosti, saisiko hän jo laittaa illallista. Isäntä näytti oikein säpsähtäwän tuosta kysymyksestä ja sanoi: "oikein, pikku Kerttuni! Minä olen tässä kiusannut wain wierasta, enkä ole muistanut ollenkaan, että terweet ihmiset tarwitsewat lepoa ja rawintoa—mitäpä minä onneton muistaisin tahi huomaisin. Minä en tarwitse ruokaa, mutta laita wain wieraalle illallinen, minä katson silloin pikku Yrjöä."

Pikku Kerttu lähti paikalla toimeen, ja pian oli oiwallinen illallinen pöydällä. Minua kehotettiin syömään, mutta en ruwennut muulla ehdolla kuin että isäntä tulisi kanssa, johon hän suostuikin minun tähteni. Minä kehoitin häntä syömään jotakaan palaa heikon ruumiinsa wahwistukseksi, sillä paljoa ei hän tarwinnutkaan, niin heikko hän oli. Syödessämme sanoi isäntä, ett'ei hän ole istunut säännöllisessä ruokapöydässä toista wuoteen, joka aika oli kulunut hänen waimonsa kuolemasta. Sillä aikaa kuin minä söin ja isäntä oli syöwinään toimitti pikku Kerttu meille wuoteita. Toinen salin perässä olewista kamareista oli isännän huone; sinne lewitti pikku Kerttu isällensä wuoteen, ja minulle hän laittoi sijan saliin.

Heti kun pääsimme syömästä kehotin häntä menemään lewolle, ja hän lähtikin kamariinsa sanoen: "jospa minä saisinkin lepoa, kowin minussa tuntuu wäsymystä ja uupumusta".

Hänen lähdettyään tuli pikku Kerttu tyköni ja sanoi: "woi wieras=kulta! Jos te saisitte isäraukan lohdutetuksi! Minä jo näen, että te olette paljon häneen waikuttanut. Teitä hän kuulee, uskoo ja tottelee, sen olen jo huomannut, ja minäkin olen jo ruwennut toiwomaan. Woi jos hän toipuisi, woi jos hän paranisi, woi jos hän saisi wielä omantunnon rauhan. Silloin olisi minunkin niin hauska ja hywä olla."

"Jumalan awulla luulen hänen tuosta surkeasta tilastaan wähitellen toipuwan", sanoin hätäilewälle ja toiwowalle pikku Kertulle.

Juuri kun olin nuo wiimeiset sanan lausunut, kuulin isännän kamarista ääntä, sillä owi oli raollaan; meninpä siis sinne hiljaa katsomaan. Silloin näin oudon näön: isäntä oli polwillansa wuoteen wieressä ja rukoili ääneensä, ja siitä tuli tuo ääni, jonka kuulimme saliin. Heti wiittasin pikku Kertulle, että hänkin tulisi katsomaan. Kerttu ymmärsi wiittaukseni ja hiljaa kuin haamu tulla hiipi hän kamarin owen raolle. Siinä sitten kuultelimme yhdessä, kuinka tuo murheen runtelema sielu kantoi syntitaakkansa Jumalan eteen ja rukoili häneltä armoa ja anteeksi antamusta. Kowalta näytti tuo työ, sillä suuret hikipisarat waluiwat alas hänen otsaltansa ja hänen silmänsä oliwat täyttyneet kyynelten tulwalla. Me kuulimme owen rakoon joka sanan, mitä hän puhui Jumalallensa.

Silloin kun isäntä rukoili loin minä katseeni pikku Kertun kaswoihin: hänen silmissänsä kimalteli kirkkaat kyyneleet, jotka oliwat mielestäni niin kauniit ja jumalalliset, ett'en luule kaikkein kalleimpien timanttien loistawan niin kauniisti ruhtinasten kruunuissa kuin nuo sydämestä nousseet kyyneleet loistiwat pikku Kertun silmissä.

Rukoiltuansa riisui isäntä waatteensa ja laskeutui wuoteelleen, johon jonkun hetken jälkeen nukkui.—"Jumalan kiitos!" kuului silloin hiljaa pikku Kertun suusta.

Me wetäysimme nyt taas poikemmaksi owesta. Hiljaa kuiskasi Kerttu minulle: "nyt toiwon isän wiimeinkin saawan lewon. Hän on niin hywä; ei hän olekaan niin paha kuin hän itse sanoo, mutta hän on nähnyt itsensä pahaksi Jumalan edessä, eikä häntä ole tähän asti kukaan woinut wähääkään lohduttaa. Kiitos Jumalan, joka teidät on tänne johdattanut!" Sitten hän osoitti minulle wuoteen, sanoi hywää yötä ja meni kamariinsa pientä weljeänsä hoitamaan.

Yö oli jo melkoisesti kulunut, kun minä panin maata. Sen illan tapaukset ja ne elämän kertomukset, joita olin kuullut, pitiwät ajatukseni niin kiinteästi wireillä, ettei uni tuntunut tarpeelliselta sillä kerralla. Koko kansan perheellinen elämä kuwasteli yön hiljaisuudessa yksin walwoessani mielessäni ja minä olin saawinani jonkunlaista käsitystä siitä. Woi kuinka monta hellää sydäntä ennen aikaansa sortuu elämän kowan kuorman alle? Kuinka monta hellää, rakastawaa ja hywää tarkoittawaa sydämen tunnetta on särkynyt pirstoiksi elämän myrskyissä? Eiwätkö nuo sydämet, nuo tunteet ole sortuneet—uupuneet, rakkautensa ja lempensä uhreina? Eiwätkö nuo sydämet ja tunteet ole taisteluissaan kaatuneet sen tähden että ihmisten ilkeys, pahuus ja tunnottomuus on katkaissut heidän tunteittensa satasäwelisiä, satakielisiä jänteitä? Oi! niin se on: He owat taistelleet jalon taistelun ja kaatuneet, kunnialla kaatuneet— nöyrinä, siweinä, hiljaisina ja kärsiwinä, kaatuneet rakkaudesta perhettänsä ja siinä samassa—tietämättänsä, aawistamattansa—koko kansaansa kohtaan!—Mikä jalo taistelu! Ja maailma wastustaa wain wielä tuota jaloa taistelua niin paljon kuin woipi ja ampuu nuoliansa ehtimiseen noiden taistelijain arimpaan ja awonaisimpaan paikkaan— sydämeen, sammuttaaksensa sieltä jonkunkaan säwelen, jota sen on niin waikea kuulla, sillä se on totuuden ääni,—katkaistaksensa sieltä jonkunkaan kielen, sillä ne juuri siellä sydämessä synnyttäwät niitä ajatuksia, jotka sitten puhkeawat wastahakoisiksi totuuden sanoiksi!— Surkeaa, surkeaa! Mikä wieläkin on surkeampi, on se, että pahinna ampujana, pahinna sortajana ja haawoittajana on useinkin se, joka on tuolle taistelewalle ja kärsiwälle sielulle luwannut ja wannonut uskollisuutta ja rakkautta—kuolemaan asti, ja nyt on hän sen suurin wihollinen. Ja kun yksi ja toinen noista taistelijoista kaatuu ja sortuu, silloin tawallisesti sanotaan: "siltäkin ja siltäkin on akka kuollut", mutta harwoin tutkitaan: kuoliwatko he oikeaan Jumalan tautiin, wai oliko heitä haawoitettu—sydämeen. Heidän haudoillansa weisataan suruwirsiä ja osoitetaan ulkokullattua surua, mutta pian on wainajan elämänkumppani walmis möyhäämään ja elämään jumalatonta elämää, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut!

Näissä kysymyksissä ja ajatuksissa oli kylläksi ainetta ajatuksilleni ja miettimisilleni, ettei walwomiseni tullut ollenkaan pitkäksi eikä tukalaksi, niinkuin tawallisesti tahtoo käydä, kun ei saa unta.

Aamusella, kun olin juuri Kertun tuomaa kahwia juomassa, kuulin isännän kamarista liikettä; menin siis owen raolle katsomaan, mitä hän siellä toimi. Hän puki waatteita ylleen ja oli raittiin näköinen. Hän näytti mieliwän tulla saliin, jonkatähden minä wetäysin pois, ett'ei hän huomaisi häntä pidettäwän silmällä. Hän tulikin pian ulos ja terwehti minua.

"Kuinka nyt woitte?" kysyin minä häneltä.

"Jumalan kiitos, olen nukkunut pitkäksi ajaksi ja sydäntäni on helpottanut", sanoi hän.

"Jumala on siis kuullut teidän ja meidänkin rukouksemme?"

"Niin; minä toiwon että Jumala minulle anteeksi antaa Poikansa tähden. Nyt minä selwästi huomaan, ett'ei ihminen parhaalla tahdollaankaan woi mitään itsensä auttamiseksi, waan kaikki tulee Jumalan sulasta armosta"—sanoi hän luottawasti.

"Todentodellakin on, niin; jos ei häneltä tule apua tuskissamme, niin muualta ei sitä ole toiwomista", sanoin hänelle myöntäwästi.

Nyt katsoi isäntä salin akkunasta ulos ja sanoi: "woi kun nuo sängetkin owat aina kyntämättä, mitä tästä elämästä wiimein tulee?" ja samassa hän lähti käwelemään ulos.

"Ettekö juo, isä, kahwia?" kysyi Kerttu.

"En wielä, mutta minä pian palaan", sanoi hän ja läksi.

Kertun silmät säteiliwät ilosta. "Nyt minä warmasti tiedän", sanoi hän, "että isä toipuu tuosta surkeasta tilastansa, sillä sitten äidin kuoleman ei hän ole kertaakaan kajonnut wähääkään taloudellisiin asioihin. Woi kun minun on nyt hywä olla, kun olen saanut wähän toiwoa."

Samassa tuli isäntä takaisin ja joi kupin kahwia. "Käwin määräämässä miehille työtä", sanoi hän juodessaan.

"Woi kuinka nuo kukatkin owat kuihtuneet ja surkastuneet hoidon puutteessa, en minä ole niitä muistanutkaan kaukaisiin aikoihin", sanoi Kerttu ja samassa lähti hän wettä noutamaan, ja pian oliwat kaswit saaneet wirwoittawan aamukasteensa.

Nuo oliwat minusta hywiä enteitä. Samassa määrästä kuin heidän sisällinen tilansa kirkastui tuli heille maallisen elämänkin welwollisuuksia näkösälle, joista ei kumpikaan wiime aikoina ollut yleisesti pitänyt paljon lukua.

Nyt oli yö kulunut ja aamu tullut ja matkamiehellä on meno mielessä; rupesin siis hankkiutumaan lähtöön. isäntä ja tytär kun sen huomasiwat rupesiwat hartaasti pyytämään, että olisin heillä wielä senkään päiwän. Kernaasti olisin heidän pyyntöönsä suostunutkin, mutta asiani ja aikani eiwät sitä myöntäneet.

Aamiaisen jälkeen, sillä ennen ei minua laskettu, jatkoin siis matkaani, otettuani heiltä sydämelliset jäähywästit ja heitettyäni heidät Herran haltuun.

Minä olin päässyt matkani ja tarkoitukseni perille ja kesä oli jo melkoisesti kulunut, kun lähdin palausmatkalle. En suinkaan saattanut olla käymättä terwehtimässä uusia tuttujani. Heti kartanolle päästyäni tuli isäntä minua wastaan ja tarttui syliksi. Hän puristi minua niin rajusti, etten ollut irti päästä; se ei ollut sairaan miehen syleilyä. Toisen näköinenkin oli hän nyt myös: terweys, rauha ja ilo loisti hänen miehewistä ja täyteläisistä kaswoistansa. Hän kehoitti minua menemään huoneeseen ja rupesi itse hewostani riisumaan. Minulta ei tullut niin pian lähdetyksi, ja Kerttu oli jo silläwälin hawainnut minut akkunasta. Kun isännän kanssa menin huoneeseen, tuli hän portailla meitä wastaan. Hän terwehti heti iloisen näköisenä ja weti minua kädestä perässänsä huoneeseen. Heti kun tulimme saliin, osoitti hän iloisesti kukkiansa ja muita huonekaswejansa ja sanoi: "katsokaa, eiwätpä kukkani enää ole surkastuksissaan. Te saitte wiimein meillä käydessänne meidät elämään, ja sentähden nuo kaswitkin tuossa eläwät."

"Jumala se on, joka eläwäksi tekee", wastasin minä hänelle.

"Niin, niin, mutta Hän sen toimitti kuitenkin teidän kauttanne", ehätti isäntä sanomaan.

Ja tosiaankin oliwat nyt Kertun kaswit täydessä kukoistuksessaan, ja myrttikin, joka wiime kerralla oli peräti kuiwettunut ja surkastunut, wiheriöitsi kauniisti—sekin oli uudesta syntynyt.

Kerttu meni nyt kamariinsa ja tuli pian saliin takaisin, tullessaan tuoden pikku Yrjön käsipuolesta. Poika oli lihawa, werewä ja täyteläisen näköinen. Hän jo käweli ja oli hywin wikkelä ja liikkuwa. Hän oli puhtaissa ja hywin järjestetyissä siisteissä waatteissa, ja luulenpa, ett'ei hienoimpiinkaan lasten hoito=oloihin tottunut silmä olisi siitä löytänyt mitään wikaa. "Katsokaa", sanoi Kerttu, "tässäkin minulla on kaswi, joka on kaikista muista kasweistani kallein. Paiskaasta nyt, Yrjö, kättä wieraalle!" ja hän talutti kädestä pojan tyköni. Yrjö jo tullessaan kohotti oikean kätensä korkealle ja tyköni päästyään antoi aika läiskäyksen tarjottuun käteeni; sitten juoksi hän iloisesti ympäri lattiaa ja lorisi puolisanaisia lapsen lorinoita. Hän näkyi olewan isänsä silmäterä, sillä missä Yrjö liikkui ja hyöri katsoi isäntä aina häneen hartaasti, niin että hänen ruumiinsa kallistui, wääntyi ja mukautui aina sitä mukaa kuin pojan asema kulloinkin oli, jolloin isän suu oli puoleksi surullisessa tyytywäisyyden hymyssä.

Joka ei olisi omin silmin nähnyt, ei olisi saattanut uskoa, minkälaisen muutoksen sisällinen rauha oli heihin woinut ulkonaisestikin waikuttaa, warsinkin Kerttuun, joka oli nyt nuoruuden kukoistuksessa. Turhaa työtä on minun ruwetakaan kuwaamaan hänen nykyistä kauneuttansa. Siinä hän seisoi suorana, korkeana, solakkana, niinkuin puhtain taiwainen olento. Kauniina seisoi hän siinä, sillä sisällinen rauha oli pyyhkinyt hänen olennostaan pois kaikki ne synkistäwät warjot, ne tummentawat piirteet, himmentäwät sumut, siellä ja täällä huomattawat kolkkoudet, joita aikainen suru oli wäkisin kokenut häneen istuttaa.

"Katsokaa", sanoi minulle isäntä nöyrällä ylewyydellä, "tuossa tyttäressäni näette Kerttuni ilmeisen kuwan".

Tälläkin kerralla olin talossa yötä, mutta nyt oli ajan ja yön kulu aiwan toisenlainen. Nyt kelpasi minullekin uni, sillä nyt ei ollut isännän ja Kertun sisällinen tuska tunnollani.

Mielihywäkseni huomasin myös, ett'ei isännän iloisuus ollutkaan sitä laatua, että hän olisi täydellisesti palannut entiseen elämäänsä ja unhottanut mitä hän oli jo saanut maistaa ja kokea. Hän muisteli nyt niinkuin silloinkin waimo=wainajaansa, ja nöyrä ja Jumalan tahdon alle antautuwa surumielisyys sekausi silloin aina hänen lapselliseen iloonsa, ja ne sitten yhdessä rakensiwat tuon tyynen ja nöyrän rauhan hänen sydämeensä, joka kaikessa hänen elämässään näkyi. Nöyrä surumielisyys esti hänen iloansa pääsemästä turhamielisyydeksi, ja ilo esti hänen suruansa muuttumasta epätoiwoksi. Hän sanoi unissaan usein nähneensä waimonsa ja uskoi lujasti, että poismennyt wainaja oli hänelle anteeksi antanut eikä kantanut hänen päällensä. Hän aikoi pyhittää koko elämänsä waimowainajansa muistolle, jonka luokse hän halusi piankin päästä, mutta hän huomasi nyt myös senkin, että hänen tarwitsi elää lastensa tähden, joita hän aikoi hoitaa ja kaswattaa sekä henkisesti että ruumiillisesti, niin kauan kuin Jumala hänelle oli elämän päiwiä suowa.

Minulla oli jo kotikiireet ja rupesin hankkimaan itseäni kotimatkalle. Sydämellisesti kättä puristaen jätimme toisemme, ja tunnustaa täytyy, että olimme erotessamme jotenkin raskaalla mielellä. Me käsitimme hywin, että tämä oli wiimeinen kerta kun tapasimme toisemme täällä, koska kotoimme wäli oli kowin pitkä. Molemmat, sekä isäntä että Kerttu, saattoiwat minua kauas, ja tiellä wielä seisoimme hywän aikaa ja puhelimme elämän kohtaloista; sitten wielä kerran jäähywästit sanottuamme kääntyiwät he takaisin, ja minä lähdin ajelemaan kotiini päin.

* * * * *

Kun tuosta edellä kerrotusta matkastani oli kulunut neljä wuotta, sain minä seuraawan kirjeen:

S——ta 25 p. Toukokuuta 18—.

Kunnioitettawa ystäwäni!

Allekirjoittaneen ystäwällinen pyynti on, että tulisitte läsnä=olollanne kunnioittamaan talonpojan Yrjö Kuuselan (nuoremman) ja tyttäreni Kertun wihkimistä meidän talossa tulewan Kesäkuun 20 päiwänä. Wihkiminen tapahtuu kello 11 e.p.p.

Matti Pontela.

PUUTTEEN MATTI.

Oli erään wuoden maaliskuun loppupuoli. Ilma oli kaunis, ja kewäimen lähestymisen oireita näkyi kaikkialla. Lintuset wiserteliwät iloisesti puissa, iloansa ilmoittaen kaiken hywän antajalle. Rekikeli oli, waikkakaan ei aiwan lopussa, kumminkin pilalla, sillä tiet yleensä oliwat kallellaan ja lialla, ja useissa paikoin oli aiwan suliakin paikkoja. Purot ja ojat oliwat jo wettä ja hyhmää täynnä, ja niiden walloilleen puhkeamista pidätti enää wain yöpakkaset. Sentähden ne seisoiwatkin putouspaikoissaan korkeina jyrkänteinä, ikäänkuin kuurottaen katsellen tulewan matkansa suuntaa ja odottaen kewäimen lempeän hengen wiimeistä wiittausta, päästäkseen wapaiksi talwen pitkästä ja ankarasta wankeudesta. Suotuisammissa paikoissa oli jo joku puronen päässytkin wapauteensa, ja iloisesti putousten yli hyppien riensi se kohisten kauan raiwattua uraansa myöden meriemonsa syliin.

Semmoinen se aika ja keli oli, jolloin minun asiani wuoksi oli pakko matkustaa kotipitäjästäni.

Eräänä aamuna warhain saawutin toisenkin matkustajan kuorman, ja sen perillinen käwellä telläsi kuorman jäljessä. Kun hänet saawutin, hyppäsin reestä ja menin tuota matkustajaa puhuttelemaan.

"Hywää huomenta, ukkoseni!" sanoin lähelle päästyäni.

"Jumal'antakoon!" sanoi ukko wastaukseksi, kääntämättä päätäänkään terwehtijäänsä päin.

Minulla oli nyt tilaisuus tarkastella likemmin tuota matkustajaa. Hänen hewosensa oli todellakin laiha kuin kaakinpuu, ja kuormana oli sillä kaksi tynnyriä terwaa. Hewosen waljaista silmään pistäwimmät oliwat witsaruomat ja tuiki moneen kertaan solmeillut suitsiwarret. Hewosen ewäinä oli reessä rahkansekaisia newa=heinäin korsia, samaa warten lienee ollut se pitkä ja pullea säkkikin, joka oli reen keulapuolessa terwatynnyrien päällä; se lienee sisältänyt silppuja. Reessä oli wielä pienoinen tuohikontti; siinä ehkä oli miehen ewäswarat. Miehellä oli päällyswaatteena kulunut ja rikkein takkireuhka, joka oli hywin alhaalta köytetty kiinni wanhalla suitsiwarren palasella. Takissa ei ollut nappeja eikä muita luotettawia kiinnipitimiä yläosassa, ja tuo niwusissa olewa suitsiwarren palanen ei woinut sinne asti auttaa, sen wuoksi oliwat waateriewut ylhäältä auki, ja melkein paljas rinta paistoi ryysyjen aukosta.

Hänen kenkänsä näkyiwät olewan tuiki wanhat ja moneen kertaan paikatut; nytkin oliwat ne rikki ja isot olkiwihot pistiwät esiin ulommaksi molempien kenkien kantoja. Kun wielä mainitsen, että matkustajan käsissä oli moneen kertaan paikatut kintaat ja päässä kulunut karwalakkireuhka, niin on hänen asunsa melkein tarkkaan kerrottu.

Niinkuin jo mainitsin käweli ukko kuormansa perässä, eikä reessä näkynyt olewan miehen waraa, sillä noissa parissa terwatynnyrissä näytti laihalle hewoselle olewan enemmän wetämistä kuin oikeastaan olisi kohtuullista ollut, semminkin niin huonolla kelillä. Kun sulia paikkoja tuli eteen, lykkäsi ukko aina woimiensa takaa kuormaa, awuksi ponnistelewalle ja laihalle hewos=riewullensa. Sywimmissä koloissa ja jalaksen jäljellä oli myötäänsä teillä wettä, ja waahtoporeet turisiwat olkitukkojen läwitse ukon rikkeimistä pieksukengistä.

"Mihinkä, ukkoseni, matkustatte?" kysyin puheen aluksi, sitten kun olin tehnyt noita yleisiä hawaintojani.

"Kaupunkiin", oli lyhyt ja alakuloinen wastaus.

"Kylläpä olette kehnolla kelillä lähtenyt kaupunkiin", sanoin hänelle.

"Tosi on, että keli on huono, mutta asiat eiwät sallineet odottaa parempaa keliä", sanoi ukko.

"Mikä asia niin kiireellistä laatua oli, että saattoi tämmöisellä kelillä liikkeelle?" kysyin taas.

"Ryöstö on tulossa, ja se ei katso keliä", sanoi ukko surullisesti, ja silloin hän wasta ensi kerran loi minuun aran ja alakuloisen silmäyksen.

Silloin wasta näin ensi kerran ukon kaswot; ne näyttiwät riutuneilta ja lakastuneilta, olipa niinkuin olisi hän ennen aikaansa wanhentunut, sillä hänen muu runkonsa ja ryhtinsä näytti nuoremmalta kuin hänen kaswonsa.

"Kuka niin ahne welkojanne on, joka ei sääli kaupunkimatkaa tämmöisellä kelillä?" kysyin.

"Rowasti", wastasi ukko lyhyeen.

"Rowasti! Teidän on kai paljonkin hänelle welkaa?" sanoin kummastellen.

"Ei paljon, menneen wuotiset saatawat wain", sanoi ukko huoaten.

"Menneen wuotiset saatawat wain! Ettekö ole käynyt pyytämässä häntä odottamaan?"

"Käwinhän minä tuolla parikin kertaa."

"No, mitä hän sanoi?"

"Hän oli kauhean wihainen ja sanoi: 'te, lurjukset, warastatte minua', eikä armoa tullut, waikka kyllä koetin sitä kyynel silmissä pyytää", sanoi ukko ja katsoa wilautti minua taaskin synkästi silmiin.

"Sen minä sanon, että teillä on armoton rowasti. Olisipa hän saattanut waaratta odottaa niin kauan ainakin, kuin keli olisi tullut paremmaksi", sanoin kauhistuksissani, tietämättä itsekään, mitä mä oikeastaan sanoin.

"Niin se olisi woinut olla minunkin mielestäni, mutta minä olen niin tyhmä, minä en ymmärrä niitä asioita, rowasti kai ne paremmin ymmärtää. Hänellä on kai raskas työ ja suuri edeswastaus meidän sieluistamme, ja sen wuoksi tarwitsee hänen kai saada kaikki saatawansa. Hän on hywä kirkonmies ja toimittaa kaikki hywin; en minä moiti rowastia, mutta minä en jaksa maksaa, waikka sen niin mielelläni tekisin. Muutamat kyllä sanowat rowastin olewan tiukan otoillensa, mutta miten niin raskaan edeswastauksen alla rowasti eläisi, jos ei hän saisi saatawiaan", arweli ukko wiattomasti.

Tuo yksinkertainen puhe walaisi ukon sisällisen ihmisenkin. Warmaankin oli hän paljon elämän waiwoja kokenut, kenties enemmän kuin tuo rowasti, jonka toimeentulosta hän niin huolehti. Niukan luonnon ja nähtäwästi puutosten ja kurjuuden kanssa pitkin ikäänsä taistellen tunsi hän wain welwollisuutensa olewan antaa muille, mitä heille oli tulewaa, jäipä itselle mitä jäi, ja olipa omat asiat miten oliwat; se wain häntä pahoitti, kun hän ei woinut kaikkia waatimuksia niin täsmällensä täyttää. Minä olin ajattelemattomasti sanonut rowastia armottomaksi, hän ei yhtynyt siihen nuottiin, ei ruwennut parjaamaan sitä, jonka tähden hän näytti minun mielestäni nytkin liiallisia waiwoja kärsiwän.

"Se on niin paha mielestäni, kun rowasti sanoi minun warastawan; minä en tahdo warastaa, mutta minä en woinut maksaa", sanoi ukko nähtäwästi pahoillaan.

Se lause tuli rehellisestä, waikka puoleksi murtuneesta sydämestä.

"Kun saisin nämä terwatynnyrit kaupunkiin, niin saisin ma rowastin maksetuksi ja ryöstön estetyksi", jatkoi ukko yhä edelleen; tuntuipa siltä kuin hän olisi tullut hieman puheliaammaksi.

Minä halusin päästä aina sywemmälle ukon elämän laatuun, sentähden sanoin hänelle puoleksi hämärästi:

"Teillä on laiha hewonen, kuinka se jaksaa näin huonolla kelillä wetää nuo terwat kaupunkiin?"

"Niinhän se on, laihahan se on hewos=riepu. Mitenkäpä se raukka lihawana pysyisi, kun sille ei ole muuta antaa kuin huonoja heiniä ja wettä", myönsi ukko.

"Mutta hewosen pitäisi aina olla ensimäinen saamaan", muistutin minä.

"Niin se taitaa olla syrjästä katsojalle, mutta jolta halla on wienyt kaikki, sen tekee mieli pistää omaan ja perheensä suuhun kaikki, mikä wain wähänkin suurukselta wiwahtaa, eikä sittenkään ole juuri niin iso wäli perheen ja elikkoin ruokon wälillä. Kun kerran sille tilalle joutuu, niin on, luulen ma, perhe sillä sijalla, jolle te hewosen asettaisitte", sanoi ukko ja wilautti taasenkin minuun katseen, ikäänkuin kummeksien minun mielipiteitäni.

"Mutta olisittehan woinut nuo kenkänne paikata, ett'eiwät jalkanne olisi myötäänsä märkinä", sanoin yhä edelleen, osaksi uteliaisuudesta, osaksi luulotellen, että ukko olisi ainakin jotain laiminlyönyt.

"Niin sen outo luulisi, mutta jolla on kuusi nälkäistä ja alastonta lasta sekä waimo ympärillä, se ei jouda paljon omista werhoistansa ja kengistänsä huolta pitämään. Ilman sitä näitä kenkiäni ei ole liian wähän paikattu, mutta näiden aika on ollut ja mennyt. Osaisin minäkin olla ja asustaa paremmastikin, mutta minä en woi", sanoi ukko alakuloisesti.

"Mistä te olette kotoisin?"

"Eräästä tämän pitäjän syrjäkylästä".

"Mikä teidän on nimenne?"

"Puutteen Matiksi minua sanotaan, ja minä olenkin, sillä alinomaista puutetta saapi pitkin ikäänsä tuossa Puutteessa nähdä".

"Kuinka niin?"

"Niinpä se on. Tuo mökkimme on perustettu syrjäkylän takamaille, semmoiselle maalle soiden ja rämeiden keskelle, joka ei ole muille kelwannut. Isä wainaja sen jo perusti, mutta wielä on siinä nytkin halla melkein jokawuotinen wieras".

"Eikö niin epäluotettawaa tilaa saattaisi jättää? saisihan muualta parempia".

"Eipä se ole niin helppoa kuin luulisi. Jos siitä pois lähtisi, ei kukaan maksaisi siitä mitään, ja milläpä sitten toisen ostaisi? Siinä täytyy olla, ja onpa siinä paljon parempi olla kuin mierolla, ei ole sekään hääwiä.—Kun olisin päässyt wain tuosta ryöstöstä."

"Menneen kesäisiäkö terwoja nuo owat, joita kaupunkiin wiette?"

"Eiwät ole; miten ne niin kauan woisiwat säilyä? Järkiään nekin menewät sormesta suuhun; hytissä nämä owat poltetut, ja heti kun tynnyrit sain täyteen, täytyi niitä lähteä wiemään kaupunkiin", sanoi ukko.

Niin keskustellen tulimme juuri erääseen taloon. Se oli syöttöpaikka, ja ukko sanoi siinä syöttäwänsä hewostansa; samapa oli minullakin tehtäwänä, sillä waikka minulla ei ollut kuormaa, olin kumminkin ajanut niin pitkälle, että hewonen tarwitsi ruokaa ja lewähdystä. Ajoimme talon kartanolle. Lujaan otti ukon kuorma kiinni sulaneeseen likaan kartanon läheisyydessä; molemmin miehin autoimme laihaa, ponnistelewaa hewosta.

Kun olimme saaneet hewosemme riisutuiksi ja ruokaa niille eteen, otimme molemmin ewäämme ja lähdimme tupaan; miehet myöskin tarwitsiwat einettä.

Ukko otti tuohikonttinsa esille, kaiwoi sieltä jotakin ja käweli niiden kanssa takan loukkoon penkille. Minä olin kylläksi utelias nähdäkseni minkälaiset ukon ewäswarat oliwat, ja siinä tarkoituksessa tein jotakin asiaa takan tykö. Niukat oliwat ne ewäswarat. Mustaa oli pettu=leipä, jota hän taittoi, kitkerää, karmeaa oli tuon mehuttoman leiwän särwinkin: suolan rakeet tuossa rasiassa, joihin hän tarenteli kastamaan mautonta leipäänsä.

Minä pyörähdin pois tuosta näystä ja menin pöydän luo omain ewästeni ääreen. Minä koetin tehdä itseni niin lewollisen näköiseksi kuin mahdollista oli, waikka sydämessäni liikkui niin kummalliset tunteet. Kun olin woittanut jonkinlaisen näennäisen lewollisuuden, sanoin ukolle:

"Tulkaa tänne minun ewästäni syömään!"

Ukko katsoa wilautti minua nytkin silmiin eikä wastannut mitään, ei myös totellut kehoitustani; eikö hän liene oikein kuullut, wai eikö liene hänen omistaan elämisen halunsa sallinut hänen tulla niin isoja wieraswaraisuuksia wastaan ottamaan?

"Tulkaa, tulkaa tänne syömään?" kehotin häntä toistamiseen.

"Miksikä te olette minulle niin hywä?" sanoi ukko ja samassa rupesi hän karua ewästänsä tukkimaan konttikuluunsa takaisin. Sitten tuli hän hitailla askelilla luokseni, katsoa wilauttaen useasti minua silmiin, ikäänkuin tiedustellen oliko tuo waatimukseni tosikaan.

"Olemmehan jo siksi tutustuneet toisiimme, että meidän sopii toisillemme hywät olla; istukaa wain syömään!" kehotin häntä edelleen.

Sen kehoituksen jälestä istui ukko syömään, ja tunnustaa täytyy, ettei hänellä suinkaan näyttänyt wähentynyt ruokahalu olewan.

* * * * *

Meille tuli nyt ero; ukko lähti wuowaamaan kaupunkia kohden, ja minä käännyin omille teilleni ja omille asioilleni.

Wielä yksin kulkiessani ei tuo tiellä tapaamani ukko mennyt mielestäni. Hänen laiha hewosensa, sen ja miehen kehnot ewäät, rikkein puku ja kengät ja wihdoin nuo rypistyneet ja ennen aikaansa wanhentuneet kaswot oliwat wain alati kokonaisena, eläwänä kuwana edessäni. Tuntuipa wielä päälliseksi kuin korwiini olisi alituisesti kuulunut sanat: "niin sen outo luulisi".

Niissä ajatuksissani riensin minä yhä wain eteenpäin—päiwän, kaksi—no niin, mitäpä matkustawa muuta tekee kuin matkustaa.

Eteeni aukeni nyt uhkea, laaja ja tiheä kirkonkylä. Laaja oli kylä, laweat wiljelykset, joiden wälissä toiset toistaan muhkeammat talot oliwat tiheissä riweissä. Ne eiwät olleet enää uudistaloja eiwätkä wasta alkawia; wanhoja, wankkoja ne oliwat. Niissä oli jo taistelut taisteltu, uupumiset uuwuttu—niin ne oliwat taistellut jo kaukaisessa muinaisuudessa, monena miespolwena, ja nykyisyys iloitsi, riemuitsi, ja nautti hedelmiä muinaisuuden walituksista, huokauksista, kärsimisistä ja sortumisista. Kenties ei yhdelläkään heistä ollut rowastin saatawat maksamatta—niin, niin, kenties.

Uljas kirkko sijaitsi korkealla mäellä ihanan näköisen, awaran järwen rannalla, ja tiheä männikkö=metsä ympäröi sitä joka taholta. Wähän edempänä pitkässä niemessä, järween pistäwässä pitkässä niemessä, tuuhean puiston ympäröimänä, oli uljas pappila. Asiani, jota warten matkustin, oli sitä laatua, että piti käydä pappilassa. Menin siis sinne. Muhkea oli talo päältä, komea sisältä. Kaikki mitä nykyaikainen siwistys oli woinut luoda, oli siellä näkösällä.

Rowasti istui kauniissa, topatussa keinutuolissa huoneeseen astuessani. Iso, komea, täyteläinen oli rowasti; näyttipä siltä, ettei hän ollut ennen aikaansa wanhentunut. Tuo rowasti oli Puutteen Matin rowasti, jonka eduksi ja toimeentuloksi hän oli tekemässä tuota kaupunkimatkaansa, ja jonka saatawat hän olisi niin mielellään maksanut, jos wain olisi woinut. Tuo uhkea kylä oli Matin kylä, hänen pitäjäänsä kirkonkylä, ja hänkin, yhteiskunnan jäsenenä, kuului tawallansa tuohon kylään.

Kun menin huoneeseen, oli siellä myös saman pitäjän lukkari, jota rowasti paraikaa oli torumassa.

"Sinäkin 'loosaat' olla mielestäsi rehellinen mies, mutta et ole wielä kertaakaan ilmoittanut, kuinka monta lehmää kullakin on, waikka hywin warmaan tiedän sinun tietäwän useamman talon lehmät", sanoi rowasti.

"Kuka? minäkö?" sanoi lukkari.

"Niin juuri", sanoi rowasti ja katsoi tiukasti, melkeinpä woitokkaasti lukkaria silmiin.

"Mistäpä minulla olisi tieto kunkin lehmistä?" sanoi lukkari hiljaisesti; nähtäwästi hän koetti wälttää kiiwaampaa keskustelua.

"Sinä tiedät, sen minä tiedän, mutta sinä wain et tahdo niitä minulle ilmoittaa. Ne lurjukset warastawat minulta niin paljon, ja joka pitää yhtä heidän kanssaan, on osallinen heidän synneistään. Tietääkö lukkari, mikä on warkaan palkka?" torui rowasti yhä edelleen.

Lukkari ei näkynyt olewan mikään keppihewonen; loukatun tunnon ja kunnian puna nousi hänen kaswoillensa. Tuo luuloni wahwistui wielä warmemmaksi, kun lukkari wastasi tuohon minunkin mielestäni liialliseen welwoittamiseen:

"Minä en luule olewani welkapää kulkemaan pitkin pitäjää lukemassa lehmiä ja sitten tekemään niistä tiliä herra rowastille. En myös luule olewani edeswastauksessa Jumalan enkä ihmisien edessä pitäjän ylimääräisistä lehmistä. Tosin on kahtalaisia ihmisiä maailmassa, joista toiset tahtowat tulonsa niin isoiksi kuin mahdollista, ja toiset taas tahtowat supistaa menonsa niin pieniksi kuin suinkin, mutta siitäkään en luule olewani edeswastauksessa. Mutta joka on usein käynyt köyhäin mökeissä ja seurustelee heidän kanssansa, hän warmaan käsittää, miksikä niin on.—Herra rowasti on puhunut mielestäni enemmän kuin kohtuullista olisi ollut".

Rowastin wuoro oli nyt punastua. Hän tiuskasi lukkarille kaikella wirkamahtinsa painolla.

"Tietääkö lukkari, kenen kanssa hän puhuu?"

"Aiwan hywin; puhun herra rowastin kanssa, waikka en juuri arwollisen", lisäsi hän sitten ja lähti pois; ei kumpikaan, ei rowasti eikä lukkari jätellyt hywästi.

Minulle ilmestyi nyt tilaisuus esitellä rowastille asiani. Rowasti oli hywin kärtytuulella; nähtäwästi oli hän tuskaantunut lukkarin suorasta puheesta.

"Tuo mokoma räiwä on suuna ja päänä joka paikassa eikä häpee wastustaessaan parempiansa. Hän on meilläkin käyttäytynyt usein niin 'turskisti', että moni pappi on minulle sanonut: jos hän olisi minun lukkarini, niin kyllä minä hänet 'kengittäisin'. Mutta menepäs häntä kengittämään; tekin kyllä näette, kuinka siinä käypi", uhmaili rowasti.

Minulla ei ollut juuri paljon mitään siihen sanomista, sillä tuntuipa siltä kuin rowasti itse olisi tuohon sanakiistaan ollut suurimpana syynä. Minä oli wain nöyrä ja esittelin kohteliaana asiani, ja se auttoi. Rowasti tuli kohteliaaksi ja höyliksi, ja pian me haastelimme ummet ja pimeät. Rowasti tuntui hywin tuntewan kansan ja sen tawat, niin ainakin hänen puheistaan päättäen tuntui hänen omasta mielestään olewan. Hän kannatti sitä mielipidettä ja puhui paljon siitä, kuinka ihmiset, eli oikeastaan kansa, ei ymmärrä sen wertaa, että älyäisi kiittää suurinta hywäntekijätänsä. Rowasti kyllä ei maininnut, kuka tuo kansan suurin hywäntekijä on, mutta puheet ja arwostelut oliwat siksi selkeitä, että ymmärsin rowastin sillä tarkoittawan omaa itseään. Tuo puhe tuntui mielestäni haiskahtawan marttyyrisaarnalta.

Minä sain asiani hywin toimeen ja lähdin pois.

Oli miten oli, mutta Puutteen Matti terwakuormineen ja kaupunkimatkoineen astui wain wäkisinkin mieleeni. Minä wertailin ihmisten toimeentuloja ja asemia toisiinsa; wertailinpa Mattiakin ja rowastia ja suuren wälin huomasin minä kaikissa heidän elämäntawoissaan. Toisin oli asiat toisen, ja toisin toisen. Muhkeassa ja mukawassa asunnossa, keskellä elämän hekumaa, lihawan lihawatinsa ääressä ja kaikkien elämän tarwetten ympäröimänä, huolettomana kaikesta murheesta ja waiwasta, pelottomana ryöstön tulosta eli toinen. Toinen sitäwastoin eli alituisessa työssä ja tuskassa, wilussa ja nälässä, alituisessa murheessa ja huolessa, alastoman ja nälkäisen perheensä keskessä, taistelewana niukkaa ja karua luontoa wastaan, alituisesti ponnistelewana—pelolla ponnistelewana perheellisiä ja yhteiskunnallisia welwollisuuksiaan täyttäessä ja wihdoin uupuwana, nääntywänä elämän raskaan painon alla. Semmoisia mielikuwituksia tuli päähäni, semmoisia erotuksia näin rowastissa ja Puutteen Matissa. Niin oli heidän ulkonaisen elämänsä laita, mutta Luojan luotuina ihmisinä en huomannut heissä mitään erotusta.

* * * * *

Asiaini wuoksi wiiwyin useampia wuorokausia tuossa kirkonkylässä. Toimitettuani mitä toimitettawaa oli, lähdin taasenkin liikkeelle. Minun piti matkustaa yhä eteenpäin. Matkani suunta kulki nyt poikkimaisin, ja tiet oliwat niin eksyttäwiä ja sekawia, että minun täytyi ottaa opas. Sywiin ajatuksiin waipuneena istuin reessä, ja opas ajoi hewosta ja lauleli hiljakseen mielilaulujansa. Hän oli nuori mies ja näkyi olewan aiwan osaton tämän maailman murheista.—Semmoinen aika on onnellisin aika ihmisen elämässä.

Koko taipaleella emme waihtaneet siiwoon kahta sanaa.

Kun olimme kulkeneet kirkolta noin puolentoista peninkulmaa, näkyi wasemmalta kappaleen matkan päästä talo, jonka kartanolla oli enemmän wäkeä kuin tawallista on noin sydänmaan talossa.

"Mikä talo tuo on?" kysyin oppaalta melkein huomaamattani.

"Se on Puute", sanoi poika huolettomasti.

Minä säpsähdin.

"Miksi siellä on niin paljo ihmisiä?" kysyin melkein mielen hämmästyksellä.

"Siellä on ryöstö maksamattomien rowastin saatawien tähden", sanoi opas yhtä huolettomasti.

"Onko tuon talon isännän nimi Matti?" kysyin taas.

"Mattihan tuo on", sanoi opas yhä enentywällä huolettomuudella.

"Minä tapasin hänet teidän kylään tullessani; hän oli matkustamassa kaupunkiin, ja minä matkustin hänen kanssaan puoli taiwalta; kuinka se on mahdollista, wastaanhan hänen olisi pitänyt oikeastaan tulla?" sanoin hämilläni.

"Se on hywin sopinut, sillä Puutteen Matti on mennyt toista tietä, tämä tie tekisi hänelle wäärän", sanoi opas.

"Luultawasti ei ole isäntä tullut kaupungista kotiinsa, koska ryöstö ainakin tuli, jonka tukkeeksi hän sanoi terwoja wiewänsä?" sanoin taas.

"Tottapa se ei ole tullut."

Nyt juuri kääntyi tie Puutteeseen.

"Ajakaa taloon!" sanoin oppaalle.

Opas totteli.

Kartanolle tultuamme hawaitsin aiwan pian, että talossa oli tehty, mitä tehtäwää oli. Paljon ei siellä myötäwää ollutkaan, pari lehmäkantturaa wain, nekin laihoja kuin hamppuloukkuja, siinä kaikki. Olisi siinä kumminkin ollut muutakin tawaraa, nimittäin parwi pieniä, alastomia ja nälkäisiä lapsia ja ennen aikaansa kuihtunut äiti, mutta nuo owat sitä tawaralaatua, ettei kowinkaan ja tunnottomin welkoja raski niitä ottaa, ei ainakaan niin kristillismieliset ihmiset kuin tuo rowasti oli.

Lehmät riekkuiwat jo kartanolla pitkissä witsaperissä, joiden toisesta päästä pitiwät kiinni niiden uudet omistajat; he oliwat jo walmiit matkustamaan pois talosta.

Walju oli murheellinen äiti nälkäisen lapsijoukkonsa keskellä. Hän ei itkenyt, hän lienee itkenyt jo ennen itkunsa, ja sitä todistiwatkin nuo hänen lakastuneet ja punastuneet silmänsä.

Minä menin waimon tykö ja kysyin häneltä:

"Eikö miehenne ole wielä tullut kaupungista, koska ryöstö ainakin tuli taloonne?"

"Mistä te tiedätte, että Matti on kaupungissa?" sanoi waimo ja loi minuun tutkiwan silmäyksen.

"Minä tapasin hänet matkalla", sanoin hänelle.

"Eipä hän ole wielä tullut kotiin, waikka hän aikoi kiirehtiä niin paljon kuin woisi. Pelkään hänelle jonkun wahingon tulleen, waikka onhan tuo kelikin huono ja hewosriepu on niin laiha, kun ei ole waraa antaa sille suurusta. Jospa wielä Mattikin tulisi, ei olisi hääwisti asiat, sillä ainoat elämänehtomme riistettiin meiltä pois. Waikka ei noista lehmistäkään suurta turwaa ollut, sai niistä kumminkin maitotilkan lastensa suuhun. Nyt ne meniwät polkuhinnasta; kukapa niistä niin laihoina paljon maksoi? Hädin tuskin nousiwat ne siihen määrään asti, että riitti rowastin saamisiin ja ryöstökustannuksiin.— Kesää wasten meniwät ne nyt, ja kesällä olisi niistä ollut suuri apu", kertoi waimo surullisesti.

Niin. Tapahtuma oli siis tapahtunut, tehtäwä tehty, eikä kukaan saattanut sanoa suorastaan, että tuo ryöstön teko oli wäärin, sillä laki on taipumaton ja omistusoikeus on pyhä. Mutta on kumminkin laki, joka pitää suorastaan tuommoisia tekoja wäärinä, ja se laki on rakkauden laki, Jumalan laki.

Olin nähnyt kylläkseni. Etsin oppaani wäkijoukosta ja lähdin hänen kanssaan matkustamaan tarkoitettua päämäärääni kohden. Kummallisia tunteita tunsin tuolla pitkällä, talottomalla metsätaipaleella ja paljon ei puhuttu nytkään.

"Minkälainen mies teidän rowastinne on, mitä pitäjäläiset hänestä ylimalkaan pitäwät?" kysyin oppaalta pitkän waitiolon perästä.

"Rowasti on hywä kirkonmies, mutta niin ankara otoilleen, että hän wie kaikki porotkin takoista", sanoi opas huolettomasti ja alkoi taas laulella laulujansa.

Wielä samana päiwänä pääsin tarkoitetun matkani perille.

Useita wuorokausia wiiwyin sielläkin asioitteni wuoksi. Kun olin ne saanut toimitetuiksi, lähdin eräänä lauwantaipäiwänä oppaani kanssa paluumatkalle, sillä hän oli perillä odottanut minua. Pyhä=aamuna tulin saman pitäjän kirkolle, josta ennen olen tässä kertomuksessani maininnut. Riisuin hewoseni erääseen taloon ja päätin mennä kirkkoon, kun oli hywä tilaisuus siihen. Kirkon kellot kumisiwat niin juhlallisesti, kutsuen ihmisiä kuulemaan sitä rauhan ja rakkauden sanomaa, jonka itse ijankaikkinen rakkaus on ihmisille julistanut.

Kun minä tulin kirkolle, kannettiin ruumis paareilla ulos kalmistosta. Kantajat seisahtuiwat kirkkoportin eteen ja laskiwat paarinsa maahan; he odottiwat siinä pappia ja lukkaria. Nämä tuliwatkin piakkoin, ja oliwatpa kumpainenkin minulle tuttuja miehiä, sillä olinhan molemmat tawannut menomatkallani pappilassa käydessäni. Näyttipä siltä kuin rowasti olisi wieläkin torunut lukkaria ja sanonut: "ne lurjukset warastawat minulta niin paljon".

"Kuka on tuo kuollut, jota nyt haudataan?", kysyin eräällä lähelläni seisowalla mieheltä.

"Se on Puutteen Matti, hän on kuollut kaupunkimatkalle", sain wastaukseksi.

Minä ymmärsin kaikki, waikk'ei selitys ollut sen pitempi. Kylmä wäre käwi ruumiini läwitse. Tuo minun wanha tuttuni oli nyt kuollut, kuollut kenties ylimääräisistä waiwoistansa tuolla kaupunki=matkalla, ja tuosta, elämän sortumisessa selkeni syy, minkätähden hän ei joutunutkaan estämään tuota ryöstöä.

Lukkari alkoi nyt juuri kantowirreksi:

"Suur surkeus ja waiwaisuus, on täällä murheen laaksos:" j.n.e.

Kai tuo kantowirsi oli rowastin määräämä, Puutteen Matin rowastin.— Hänen ruumiilliset silmänsä ja luonnolliset aistinsa oliwat kai tulleet käsittämään, että Puutteen Matti eli suuressa surkeudessa ja waiwaisuudessa.

Kun wärsy loppui, lähti saattajajoukko liikkeelle, ja minä yhdistyin, waikka kutsumattomana, heidän joukkoonsa, sillä toisin en woinut tehdä.

Haudattawana oli useita ruumiita, ja saattowäkeä oli paljon. Haudan luo tultua laskettiin ruumiit hautaan, ja rowasti rupesi siunaamaan pois menneitten wiimeistä lepokammiota. Hän otti lastan käteensä, pisti sillä multaan ja heitti sitä tawallisessa järjestyksessä kuolleitten arkkujen päälle. Suurella äänenpainolla huusi hän sitä tehdessänsä: "maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman" j.n.e. Kewäinen yöpakkanen oli kylmetyttänyt mullan kowiin kokkareihin, ja sentähden romahti kowasti kun rowasti heitti sitä arkkujen kansille. Kun hän nakkasi tuota kylmettynyttä multaa Puutteen Matin arkun kannelle, niin tuntuipa siitä syntywän kaiun seasta kuuluwan ääni: "Hän on hywä kirkonmies ja toimittaa kaikki hywin; en minä moiti rowastia.— Minä en tahdo warastaa, mutta minä en woinut maksaa."

Hain silmilläni Puutteen Matin puolisoa saattowäen seasta. Waljuakin waljumpi oli nyt tuo moninkertaisen murheen rasittama waimo. Kyynelettömin, punastunein silmin ja lakastunein kaswoin seisoi hän puolialastomien ja wilusta wärisewien lapsien keskellä miehensä haudalla ja katsoa tuijotti wain yhteen ja samaan paikkaan miehensä arkkuun. Minä en mennyt waimoa puhuttelemaan, sillä hänellä oli asiat liiankin selwässä tiedossa, jonka tähden ne eiwät tarwinneet uusimista.

Kun haudalta päästiin, kyselin asian tuntewilta tarkemmin wainajan kuolemasta. Hän oli ennen kaupunkiin pääsemistään sairastunut keuhkopoltteeseen. Se oli seuraus hänen huonoista ketineistään ja jalkineistaan. Uupunut ruumis ei woinut kestää alituista jalkojen märkinä oloa ja muuta wilua, sen täytyi sortua luonnon woimien alle, ja kolmen wuorokauden päästä hänen sairastumisensa jälkeen oli henki jättänyt wäsyneen kuoren.

Nyt soitettiin yhteen, ja minä menin muiden muassa kirkkoon. Tawallisien toimien perästä nousi rowasti itse saarnatuoliin. "Sinun pitää rakastaman lähimmäistäs, niinkuin itseäs.—Rakkaus on lain täyttämys", oliwat rowastilla saarnan aineena. Suurella woimalla, painolla ja hywillä lahjoilla selitti rowasti laumallensa tuota korkeaa ja pyhää käskyä. Lieneekö se ollut hengen woima, jolla hän tuota ihmisen korkeinta welwollisuutta istutti sanankuulijoihinsa, en tiedä, mutta niin kaiketi minulle ainakin wakuutettiin. Kiiwaimman saarnan aikana tunkeusi wäkisinkin sydämeeni sanat: "hän on hywä kirkonmies". Waikutuksettaan ei tuo pontewa saarna näyttänyt menewänkään, sillä siellä täällä itkeä niiskutti joku akka.

Saarnan loputtua rupesi rowasti kuolleitten kiitoksia tekemään. "Jumala on kaikkiwiisaassa armoneuwossaan nähnyt hywäksi poiskutsua täältä surun ja murheen laaksosta talon isännän Matti Antinpojan Puutteen, hänen elettyänsä 42 wuotta, 3 kuukautta ja 8 päiwää.

    "Mik' on riista, tawara?
    Lika, multa katoowa:
    Aikas pian köytyy kyll',
    Murhe myöt' on molemmill'".

Sillä tawalla teki rowasti Puutteen Matille wiimeisen palweluksensa ja sitä ei hän suinkaan tehnyt palkkapaimenen tawalla, sillä kowa äänenpaino oli hänellä apuna nytkin tuota tehtäwäänsä tehdessään. Kun rowasti luki tuota wirren wärsyä, tuntui mielestäni siltä kuin ei hän antaisi mitään arwoa rikkaudelle ja että hän arwioi itsensä kärsimisissä aiwan yhdenwertaiseksi Puutteen Matin kanssa. Kaiken tuon kowalla äänellä toimitetun kiitoksenteon aikana olin myös sen seasta kuulewinani:

"Minä olen niin tyhmä, en ymmärrä niitä asioita, rowasti kai ne paremmin ymmärtää".