TAHDON WOIMA.

Pieni oli kylän takalistolla olewa Perälän uudistalo. Pienet oliwat wielä talon tiluksetkin, joita wasta toinen miespolwi koki laajennella, raiwaamalla wähän kerrallaan korwen lonkeroita. Edellinen miespolwi oli jo wäsynyt, taistellessaan kowaa luontoa wastaan ja laskenut päänsä lepoon. Paljon ponnisteli Perälän nykyinenkin Juho isäntä, elättääkseen waimoansa ja niitä kymmentä lasta, jotka Jumala oli heille lahjoittanut. Kowasti oli työtä tekeminen, jos oli mieli niin monilukuisen perheen kanssa elää ja toimeen tulla tuossa wanhoilta taloilta hylyksi jäänneessä korwen kolossa. Kowaa wastarintaa Juholle tekiwät ne lukemattomat petäjien ja kuusien kannot, joita kyläläiset, wuosikymmeniä takaperin, ennen Perälän talon alkamista, oliwat hirret hakanneet ja wieneet rakennus=aineiksensa. Sitkeästi wastustiwat tuhoa ne hylyksi jääneet aarniopuut, jotka eiwät olleet kyläläisille kelwanneet, ja uskollisina liittolaisina yhdistyi edellisiin jäljempää kaswanut nuori metsä. Woimia ja ponnistuksia kysyiwät Juholta ne kiwet, jotka maan muodostuksen aikoina oliwat sattuneet matkallansa jäämään lewähtämään Perälän tiluksille, wähääkään aawistamatta, että he siihen jäisiwät niin kauwaksi, ja että he wielä kerran olisiwat kyntömiehen tiellä.

Näyttipä siltä kuin Juhon ponnistukset olisiwat olleet kaikki turhat noin mahtawaa ja monilukuista wastustaja=kuntaa wastaan——mutta kuitenkin—askel askeleelta otti hän woiton heistä. Yhden ja toisen aarnio=puun juuret hakkasi hän poikki juurikirweellänsä; sitten pani köyden puun latwaan ja weti sen kumoon, hakkasi rungon haloiksi ja weti ne kotiinsa, palamisellansa ensimäisiä kustannuksiaan palkitsemaan. Kantoin juuret kopisteli Juho kaatuneesta maasta puhtaaksi ja wyörytti ne sitte suurella waiwalla yhteen läjään. Siinä saiwat ne sitten kuiwua, jonka tehtyä hän antoi nuot woitetut, ankarat wastustajansa kaikki kuluttawan tulen nieltäwäksi.—Yhden ja toisen kiwen alle kaiwoi Juho kolon, asetti alle paksun hirsi-wiwun, jonka awulla wäänsi kiwen ylös ja wieritti sen sitten, kankien awulla, tekeillä olewaan kiwiaitaan, niin että tämä taas sai wuosituhansia kestäwän, waikka wähäisenkin lisäyksen. Jos sattui niin iso kiwi olemaan Juhon walloituksen tiellä, ett'ei hän woinut sitä wipujensa awulla nostaa ylös, eikä kiwi-aitaan saada, nouti hän läjästänsä terwasjuurakoita, asetti ne tuon wastusta tekewän kiwen päälle ja sytytti ne palamaan. Tuota tuimaa elementtiä säikähti kiwi niin, että se, suuresti poksahdellen, halkeili ristiin rastiin, ja kun walkea sammui, oli kiwi niin moniin osiin jakaantunut, että ne jaksettiin saada liikkeelle. Noin woitti Juho alan, jonka ne kannot ja kiwet oliwat ennen allansa ja siis omanansa pitäneet.

Wäliin kun hän oli iltamalla kowin wäsyksissä ja uuwuksissa päiwän ponnistuksista, huokasi Juho raskaasti ja epätoiwo tahtoi walloittaa hänen mieltänsä; sillä työn paljous, wastustajainsa lukuisuus, lujuus ja taipumattomuus, näyttiwät woittamattomilta. Niinä hetkinä meni hän ilotonna ja murheellisena kotiansa, mutta siellä tuli wastaan hänen lempeä waimonsa, niin iloisen ja hilpeän näköisenä. Hänkin kyllä oli koko päiwän wakaasti seisonut yhteisen ja ankaran elämän kuorman alla, waan wielä jaksoi hän olla iloinen ja lempeä, wielä jaksoi hän kiiruhtaa miehensä tykö, riisumaan hänen päältään nokisia ja rapakoisia waatteita; wielä jaksoi hän sanoa ystäwällisiä ja lohduttawaisia sanoja työstä wäsyneelle miehellensä ja laittaa hänelle illallista; wielä jaksoi hän hypätä kehdon luo, ruokkimaan ja tuudittamaan heidän nuorinta ja asemaansa kyllästynyttä lastansa, ja kah! eihän Juho jaksanut wastustaa tuota elämän autuuden hehkua; jo tuntui kohta hänen sydämensä paljoa kepeämmältä. Hän meni syömään illallistansa ja waimo hyöri waan yhä taloudellisissa toimissa ja askareissa, yhtä suurella alttiiksi antawaisuudella, yhtä suurella rakkaudella miestänsä ja lapsiansa kohtaan kuin ennenkin. Iloiset ja huolettomat lapset juoksenteliwat lattialla ja tekiwät wiattomia lasten leikkejänsä, pyrkien wäliin kilwalla isän syliin. Pienokainen kehdossa oli tyyntynyt äitinsä wälityksestä ja katseli myhäillen isäänsä luottawasti silmiin ja—eipä aikaakaan, niin oliwat kaikki Juhon elämän murheet poistuneet ja kaikki epätoiwon synkät haamut haihtuneet kuin sawu tuuleen. Kun hän wielä päälliseksi sai yönsä rauhassa nukkua rakkaiden omaisiensa keskessä ja niin wirkistää wäsyneitä raajojansa, nousi hän taas aamulla iloisena ja raittiina, uhkarohkeana astui hän taas kowan korwen rintaan ja kahta ankarammin ryhtyi hän walloitustoimiinsa; sillä hän tahtoi woittaa ja hän oli saanut tahdollensa woimaa kodin lemmestä ja tulewaisuuden toiwon kirkas säde walaisi nyt hänen sieluansa.

Näin taisteli Perälän Juho kunniakasta taisteloansa, ei miekoin, waan kirwein ja auroin, ja noilla aseilla walloitti hän wähitellen alaa ihmis=asunnoille. Wiimein hän rupesi saamaan lisä=wäkeä tuohon taisteloonsa, sillä kymmenkunnan wuoden päästä rupesi hänen takanaan pyörimään hänen wanhimmat lapsensa. Pientä oli tuo warawäki, mutta rohkeasti astuiwat he aamuisin isänsä jäljessä jylhän korwen rintaan ja alkoiwat siinä toimia mitä woiwat. Ainahan tuolla oli jotain, joka heitäkin totteli: milloin siellä oli joku pieni irti rewitty pensas, risu tai puun palanen, jonka he jaksoiwat kantaa loimoawaan nuotioon; milloin sieltä tuli esille joku pieni kiwi tai kanto, jonka he jaksoiwat kantaa entisiin kohoihin ja kasoihin; milloin he taas kiepsuiwat lisä=painona isänsä laittaman wiwun nenässä, kun joku kiwi tai kanto oli maasta ylös wäännettäwä, ja noin oliwat he kaiket päiwät isällensä wähäisenä apuna, josta hän tunti suuren lohdutuksen sydämessänsä.

Paitsi ahkeruutta oli Perälän Juhossa toinenkin hywä ominaisuus: hän osasi säästää, ja näiden kahden awunsa turwissa tuli hän wiimein siihen tilaan, että woi hywinä wuosina perheinensä omistaan toimeen tulla. Ja jos tuli katowuosi, söiwät he pettua, sillä Juho pelkäsi welkaa pahemmin kuin kuolemaa.

Kuitenkaan ei hän ollut semmoinen mies, joka olisi työtä tehdessään joutunut pelkäksi aineellisuuden orjaksi, käsittämättä ihmisen korkeampaakin kutsumusta. Ei, waan hän oli jo pienestä poikasesta pitäin ahkera lukemaan ja urkkimaan kaikenlaisia hyödyllisiä tietoja; kirjoittamaan oppi hän myös jo nuorena, melkein niinkuin itseksensä.

Juho oli syntynyt köyhistä wanhemmista, joilla ei ollut pojallensa perinnöksi jättää maallisia rikkauksia, mutta kumminkin oli heillä jättää hänelle jotain jalompaa ja kalliimpaa, nimittäin Jumalan pelkoa, jonka he istuttiwat poikansa sydämeen. Nuorena oli jo Juho jäänyt orwoksi ja mailman myrskyjen waltaan, mutta nuot hänen sydämeensä kylwetyt totuuden siemenet oliwat kaikissa hänen elämänsä kohtaloissa suurena ohjeena ja lohdutuksena. Ne oliwat aina walaisewana lamppuna hänen elämänsä sumeina hetkinä ja ne estiwät hänen horjumasta niissä waaroissa, joita maailmassa on niin runsaasti tarjona.—Olipa se jalo ja kallis perintö. Mikä on sen rinnalla suurikaan maallinen perintö, jonka koi syö ja ruoste raiskaa?

Nuorena oli Juho joutunut wieraalta leipäänsä ansaitsemaan, mutta hywällä, säwyisällä käytöksellään ja suoralla, rehellisellä elämällään, saanut pian kaikkien ihmisten suosion ja kunnioituksen. Aikaisin oli hän jo oppinut säästämään ja joka wuoden palkastaan saanut säästöön, mitä ei wälttämättömästi tarwinnut tawalliseen waatteukseensa. Tuolla tawalla aloitti Juho elämänsä aamua ja pitkitti sitä täyteen miehen ikään asti, jolloin hän rakastui erääsen siweään ja Jumalaa pelkääwäiseen Leena nimiseen piikatyttöön. Heistä tuli pian awiopari ja Juholla oli senwerran wuosisäästöjänsä tallella, että hän woi lunastaa häwiämäisillään olewan Perälän uudistalon; sillä tawalla Juho oli tullut Perälän isännäksi.

Edellisestä jo tiedämme, että Perälän Juholla ja Leenalla oli lapsia. Ensimäinen heidän lapsensa oli poika, jolle pantiin nimeksi Mikko, kaimaksi ja muistoksi Juhon isä wainajalle. Jo aikaisin näytti hän erinomaisen tarkkaa ymmärrystä ja käsitystä ja hänen lapselliset ja sukkelat lauseensa ja wastauksensa poistiwat usein ne sumut isän sydämestä, joita elämän huolet wäliin sinne synnyttiwät. Mikko oppi niin pian kelpo lukijaksi, että se näytti tapahtuneen melkein niinkuin itsestänsä; ei tarwinnut muuta kuin aakkoset hänelle asettaa, niin sanat ja lauseet selkeniwät itsestään, ja mikä wielä ihmeempi, Mikko käsitti kohta luettunsa sisällyksen!

Kun poika kaswoi isommaksi, hawaittiin hänessä semmoinen opin halu, että sitä oli mahdoton wastustaa. Hänen isänsä oli wälttäwä kirjoittaja ja sen ohessa wielä oiwallinen luwunlaskija. Pian omi Mikko nuot wähäiset opin säteet isältänsä ja pian oli hän paljon etewämpi isäänsä kummassakin aineessa! Kaikkien näiden tähden herätti hän pian huomiota kaikissa niissä wirkakunnissa ja asianomaisissa, jotka tuliwat käsittelemään Perälän Mikon kirjoituksia, sillä hän oli jo aikaisin ruwennut kyläläisilleen kirjoittelemaan kaikenlaisia asiakirjoja.

Juholla oli muutamia oppikirjoja, joita hän oli nuoruudessaan itsellensä hankkinut, esim. luonnon oppikirja, maatiede, fysikka ja kemia. Ne luki pian Mikko niin tarkoin päähänsä, ettei sitä kohtaa niissä kirjoissa löytynyt, joita ei hän olisi muistanut ja joista ei hän olisi tuonut selwää tehdä!

Pitäjän kirkkoherra huomasi pian pojan erinomaiset luonnonlahjat. Tyydyttääksensä tätä erinomaista opinhalua, ohjasi hän Perälän esikoista useissa aineissa ja lainaili hänelle useita tieteellisiä kirjoja, joita Mikko ahkerasti tutki. Eräänä kertona kummasteli joku pojalle itselleen kuinka hän oli niin hywä oppimaan kaikkia aineita.

"Minusta on hywin ihme, kuin te kummastelette sitä, jos joku ihminen oppii jotain! Totuushan on itsestänsä selwä, jonka tähden ei siinä luulisi olewan paljon oppimista", sanoi Mikko kysyjälle wastaukseksi.

Luulisi kai, että Perälän Mikko kadotti kaiken halunsa kowaan maantyöhön, mutta niin ei ollut laita. Hänen lukemisensa, oppimisensa ja tieteilemisensä eiwät tehneet häntä yhtään haluttomammaksi, laiskemmaksi ja saattamattomammaksi ulko=askareihin, waan hän teki työtä kuin "ajakka" ja oli joutuisa ja kunnollinen kaikkiin talonpojan tehtäwiin, joihin hän oli jo lapsuudesta tottunut. Hän ei ollut koskaan raskaalla ja alakuloisella mielellä, waan iloisena ja raittiina teki hän mitä käskettiin, ja tytöstä päästyänsä hyppeli hän iloissaan kuin peuran warsa. Pian tottui Perälän Mikko myös kaikkiin taloudessa tarwittawiin käsitöihin ja ne tuliwat hywästi ja joutuisasti tehdyiksi.

Puhtaana kaikista paheista niinkuin korwen turmelematon kaswi ainakin, ei Mikko ollut ylpeä eikä itsepintainen kotiwäkensä eikä kyläläisiensä kesken, waan hän oli iloinen ja hilpeä. Kaikissa tiloissa ja wiattomilla, leikillisillä kokkapuheillansa sai hän jos minkä seuransa pysymään iloisella ja hywällä tuulella. Noita sanan=solmuja olikin hänellä niin runsas warasto, ett'ei sitä asianhaaraa tullut koskaan esille, johon ei Perälän Mikko olisi osannut wiskata äkkiä mausteita ja höysteitä. Useinpa oliwat nuot sukkeluudet runolliseenkin muotoon puetut. Näyttipä siltä kuin häneen olisi ollut kätkettynä kaikkien ihmiselämän tapauksien ydin, josta ne kaikissa tapauksissa katkeamatta uhkuiwat niinkuin kuiwumattomasta lähteestä.

Tuommoisilla luonnon lahjoilla ja elämän tawoilla tuotti Mikko kotitaloonsa paljon kunniaa ja ennen pitkää oli Perälä tärkein, jos kohtakaan ei warakkain paikka yhteiskunnassa.

Kenenkään kynä ei woi kertoa sitä iloa, joka asui Perälän Juhon ja Leenan sydämessä. Eipä he suotta iloinneetkaan, sillä harwallapa oli semmoista poikaa kuin heillä. Kookas, pulskea, täyteläinen, solakka, terwe, wiisas, jotenkin oppinut, työteliäs, wirheetön, wiaton, kaikille rakas ja kaikkia rakastawa, turmelematon nuorukainen,—olipa siinä wanhemmille ilon ainetta.

Kun Mikko oli parinkymmenen wuoden ijässä, rupesi kirkkoherra puhelemaan pojalle sekä isälle kummia. Hän, näet, esitteli heille, että Mikon pitäisi muka mennä johonkin oppilaitokseen ja ottaa siellä tutkinto, päästäksensä siten johonkin kannattawaan wirkaan. Ensimältä tuo esitys tuntui heille molemmille peräti mahdottomalta, mutta kun kirkkoherra lupasi ohjata Mikon lukemista ennen tutkintoon lähtöä, niin rupesi heissä kummassakin kytemään toiwon säde ja he suostuiwat esitykseen. Siitä herran hetkestä otti kirkkoherra Mikon lukua johtaakseen. Tuskinpa kukaan opettaja on tawannut innokkaampaa ja halukkaampaa oppilasta, kuin kirkkoherra Mikossa. Lukeminen käwi helposti ja oppiaineet tarttuiwat kuin naulatut pojan päähän.

Wiimein walmistuttuaan, lähetettiin poika erääsen oppilaitokseen tutkintoa suorittamaan. Siellä esitti hän asiansa laitoksen esimiehelle. Tämä ja muu opettajakunta hämmästyiwät kowin, kuullessaan anomusta. Metsän korwesta suoraan tullut poika tulee ja pyytää tutkintoa, jotenkin laajoissa oppiaineissa! ajatteliwat he keskenänsä ja he pitiwät Mikko=raiskan suorastaan mielenwikaisena. Mutta kun poika weti lakkaristaan kirkkoherran antaman suosituskirjeen ja antoi sen koulun esimiehelle, loppui heissä pian tuo ilwehymy, jonka tuo outo asia ensin oli heissä aikaan saanut. Kirkkoherra näet oli kaikkialla tunnettu oppineeksi ja kunnolliseksi mieheksi.

He suostuiwat nyt yksimielisesti Mikon pyyntöön. Mikko meni niin loistawasti tutkinnon läpitse, ett'eiwät hänen tutkijansa saaneet häntä kiinni missään aineessa. Kaikissa aineissa, joista tuli puhe, antoi hän niin tarkkoja wastauksia, että kaikki kuulijat hämmästyiwät. Tutkinnon loputtua kehoitti esimies Mikon jatkamaan lukemistansa etemmäksi yliopistossa, mutta poika sanoi: "ei minua haluta; kun saan waan todistuksen läpi käydystä tutkinnosta, niin olen tyytywäinen".

Opettajakunta antoi Mikolle kiitoksella hywäksytyn todistuksen kaikissa tutkinnossa esillä olleissa opin aineissa ja sen kanssa lähti Mikko iloisena kotiinsa. Siellä meni hän kohta, isänsä kanssa, pappilaan näyttämään mitä hän oli sillä matkallansa saanut. Kirkkoherra otti Mikon tutkinto=todistuksen. Hän silmäeli ja luki sitä ja riwi riwiltä hänen katsantonsa kirkastui. Wiimein kääntyi hän Juhoon ja Mikkoon päin ja sanoi: "Yritys on onnistunut paremmin kuin osasin toiwoakaan! Ihmeellinen poika on Mikko! Hänessä on totuus ja nero itsestänsä! Todistus on niin hywä, että wirka tulee itsestänsä ja nyt on Mikolla leipää—ijäksi", ja hän tuli ja puristi sekä Juhoa että Mikkoa kädestä ja toiwotti heille onnea. Molemmat kiitteliwät wuorostansa kirkkoherraa paljoista waiwoistansa ja isällisestä huolestansa Mikon opetuksessa ja sitten ke lähtiwät kotia.

Tuliko Mikko nyt haluttomaksi kowaan työhön, kun hän oli noin loistawalla tawalla päässyt opin teille? Ei, eipä suinkaan. Mikko oli turmeltumaton korwen poika. Hän ei käsittänyt sitä, että kowa maantyö olisi ihmiselle sopimatonta ja halpaa, jota hänen isänsäkin aina teki niin suurella mielihalulla. Sentähden ryhtyikin hän heti kotia tultuansa innokkaasti entisiin askereihinsa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Ainoastaan lomahetkinä ja pyhinä istui hän ahkerasti kirjoituksensa ja sanomalehtien ääressä, joita nyt Perälään tuli useita.

Nyt juuri tuli eräs otollinen wirka awonaiseksi. Mikko sitä haki ja sai kun saikin. Pian oli Mikko matkalla uuteen ammattiinsa. Hewonen seisoi waljaissa jo Perälän portaan päässä odottamassa, mutta lähdöstä ei tahtonut tulla mitään, sillä Perälässä wallitsi nyt erinomainen suru= ja haja=mielisyys. Oikeutta myöden olisi Juhonkin pitänyt olla hywinkin tyytywäisen poikansa uuteen onneen, mutta mitenkähän oli, hän ei waan jaksanut tänään olla oikein iloisella tuulella. Kenties hän oli raskaalla mielellä siitä kun hänen täytyi erota rakkaasta pojastaan. Saattipa olla niinkin mutta saattipa Juholla olla muitakin syitä raskasmielisyyteensä. Saattipa hänen mieltänsä painaa tunto, että hänen rakas poikansa, joka wanhemmilleen oli tähän astui tuottanut waan pelkkää iloa, saattaisi wielä tuottaa suruakin, sillä hän oli nyt lähtewä awaraan maailmaan, pois isän ja äidin silmien edestä. Wiatonna, turmelematonna—yleiseen kunnioitettuna, lähtee hän nyt pois tästä kodista, wastaan ottamaan mainetta, kunniaa, mutta myös wastaan ottamaan—pahennuksia. Niinkuin korwen puhdas kukka, tuli hänen poikansa nyt heitetyksi maailman myrskyjen sekaan, joista ei hän tähän asti wielä mitään tiennyt. Jaksoiko hän pysyä seisallaan tuossa elämän hyrskyjen meressä? jaksoiko hän seisoa horjumatta niiden yhä uudistuwissa iskuissa, jotka tulewat joka aika ja joka haaralta ja aina uudistetuissa muodoissa?—Kenties oliwat nuot tuommoiset ajatelmat syynä Juhon ahdasmielisyyteen tuona eron hetkenä—oli miten oli, annamme Juhon olla alakuloisena ja miettiwäisenä, sillä hänellä on kahdenlainen oikeus siihen, hänellä on—sydän ja hän on——isä.

Näissä lähdön puuhissa oli aika niin kulunut, että eron hetki lähestyi. Raskaalla mielellä oli Mikkokin nyt eikä ollut saada aikaan hywästi jättöään. Wiimein läheni hän isäänsä, otti häntä kädestä kiinni ja sanoi: "hywästi, rakas isä! kiitoksia paljon paljoista waiwoistanne ja paljosta rakkaudestanne!"—"Pidä aina Jumala silmäisi edessä, muista mistä olet lähtenyt, äläkä unhota kansaasi, jonka keskellä olet kaswanut!" sanoi isä, yhä pitäen poikansa kädestä kiinni. Kyynelet kimalteliwat molempien silmissä, eikä kumpikaan woinut sen enempää sillä kerralla puhua. Samoin jätti Mikko hywästi äitinsäkin, joka ilon ja surun sekaisia tunteita itki ääneensä. Sitten wielä tuli weljien ja sisariensa wuoro ja wiimein hyppäsi Mikko rekeen ja lähti ajamaan. Kauwan seisoi Perälän perhe wielä huoneitten solalla ja katseli lähtijän jälkeen. Kun Mikko oli kadonnut näkywistä, palasiwat kaikki muut huoneesen, Juho yksin jäi wielä sittenkin kauwaksi aikaa kujalle ja katsoi yhä waan siihen suuntaan, johon hänen poikansa oli mennyt. Mitä lienee Juhon sydämessä silloin liikkunut, emme tiedä, mutta sen me tiedämme, että kun hän wihdoin kääntyi menemään huoneesen, nousi hänen rinnastansa sywä huokaus.

Paljon ei sinä päiwänä Perälässä puhuttu, mutta kaikista wähemmän puhui Juho. Hänellä ei ollut tänään työn halua; synkkänä istuskeli hän waan. Hän olisi mielellään ollut iloinen nyt, mutta hän ei woinut. Sanomaton tuska tuntui häntä ahdistawan—mikä?—sitä ei hän tiennyt itsekään; mutta siltä waan nyt tuntui, että hän oli kadottanut paljon, mahdottoman paljon. Tuntuipa siltä kuin hän olisi kadottanut osan omasta ruumiistansa—oikean kätensä; wieläkin enemmältä tuntui Juholle hänen wahinkonsa tuossa kadottamisessa, sillä joku salainen aawistus tunkeusi hänen sieluunsa, että hän oli kadottanut—poikansa.—

Walpas waimonsa, Leena, huomasi pian miehensä raskaan tilan, sillä hän ei ollut ennen koskaan Juhoansa tuonlaisena nähnyt. Unhottaen oman surunsa, tuli hän miehensä tykö, otti häntä kädestä kiinni, katsoi häntä niin lempeästi silmiin ja sanoi: "miksi sinä, Juhoni, olet nyt noin murheellinen? Eihän sinulla luulisi olewan syytä panna noin pahaksesi lapsesi onnea."

Juho säpsähti. Hän näytti siltä, kuin olisi nyt juuri unesta herännyt. Hän loi teräwän silmäyksen waimohonsa ja toisti pitkäweteisesti "onnea!" Waimonsa näki ja ymmärsi, ett'ei hänen Juhoonsa mahdu nyt äkkipikaan mikään lohdutus, sentähden heittikin hän koko lohduttamisyrityksensä siihen, ajan parannettawaksi. Waimonsa ystäwällinen ja lempeä puhe ja käytös oli Juhon kumminkin saanut hereille unelmistaan; hän meni työhönsä ja tuolla tawalla tuli elämä wähitellen Perälässä entisellensä.

Moni neito oli jo kauwan aikaa halukkaita silmäyksiä Perälän Mikkoon luonut, mutta nyt kun hän nousi kunniansa kukkulalle, olisi hänen joka tyttö tahtonut omaksensa saada; Mikolle olisi ollut tarjona yksi ja toinen siwistyneestäkin säädystä, mutta hän ei näyttänyt pitäwän kenestäkään.

Perälän Juho tiesi aiwan hywin, ett'ei Mikonkaan ollut yksinänsä hywä olla, sentähden olisi hän niin mielellänsä suonut pojan hankkiwan itsellensä puolison. Wieläpä hänen sydämessään oli salainen pelko siitäkin, jos tuo yksinäisyys saattaisi wihdoin Mikon—wäärälle tielle. Eräänä kertana kun Mikko Perälään tuli käymään, Juho otti tilaisuudesta waarin ja wei poikansa kahdenkesken. ** "Etkö ole ajatellut jo walita itsellesi elämän kumppania?" kysyi isä pojaltansa.

"Kyllähän sitä pitäisi, waan eihän tuota tiedä mitä tekee", sanoi
Mikko.

"Sinnehän se meneekin, kun kowin kauan walikoi; wiimein luu saattaa kouraan luiskahtaa", sanoi Juho.

"Kumminkin on se jotenkin waikea tehtäwä."

"Ei se ole mikään waikea, kun ei rupea itsensä kanssa kowin pitkiin neuwottelemisiin. Onhan sinulla tarjona ylhäältä ja alhaalta; walitse se, johon sydämesi parhaiten on mieltynyt!"

"Olisihan minusta mieluinen tuo … Wirtalan Ainakin", sanoi Mikko ujosti.

"Walitse sitten hän!"

Ensi pyhänä kuulutettiin pitäjään kirkossa awioliittoon: Mikko Perälä ja Aina Wirtala.—Nuoruuden rakkaus ja ystäwyys oli sysännyt syrjään kaikki kunnian kukkuloilla loimoawat tähdet.

Ei yhdelläkään asian ymmärtäwälläkään ollut syytä nurkua Mikon waalia. Kookas, täyteläinen, kaunis ja hywillä luonnon lahjoilla warustettu neito oli tuo Wirtalan Aina. Hänellä oli arwokkaat ja kunnialliset wanhemmat ja he oliwat tyttärensä kaswattaneet henkisessäkin kehityksessä, kaikissa niissä siwistysaineissa, joita warakas talonpoika mahdollisesti woi käsiinsä saada. Mutta kaikkein suurimmat Ainan hyweet oliwat: puhdas, wilpitön ja tunnokas sydän ja hiljainen, hywämaineinen ja siiwo käytös.

Wirtalassa wietettiin kuuliaiset, sillä nyt oli se pyhäilta, jona Mikko ja Aina eusikerran kuulutettiin. Sinnekös nyt kylän nuoriso riensi, toiwottamaan onnea nuorelle morsiusparille. Siellä ilo ilolle käwi, sillä ei oltu osattu wähääkään aawistaa, minkä kepposen Mikko teki täällä käydessään. Tosin muutamat kylän neidot ensin oliwat wähän nyreissään Wirtalaan tullessaan, sillä tämä kihlaus oli usean heidän kaukaisen toimeensa tyhjäksi tehnyt, mutta kun toiset nuorikot ja Mikko ja Aina heitä hetkisen hilpeästi hywitteliwät, yhtyiwät ainakin ulkonaisesti hekin toisten iloihin.

Mitäpä siinä muuta oli. Awiokuulutukset käwiwät tawallista, laillista rataansa, wihkiminen myös ja niin oli noista molemmista, joita moni kadehti ja wielä useampi ylisteli, tullut awiopari.

Peräläisten kaipausta liewenteliwät aika ajoin sydämelliset kirjeet nuorelta pariskunnalta. Kyläläisetkin käwiwät kaupunkimatkoillaan aina terwehtimässä nuorta pariskuntaa ja kun he palasiwat kotiaan, tuliwat he kohta Perälään ja sanoiwat: "Terweisiä Mikolta ja Ainalta!" ja noiden terweisten tuojain silmät säkenöiwät ilosta ja tyytywäisyydestä. Silloin oli Perälän Juholla tapana aina kysyä: "mitä sinne kuuluu?" Kun se aika tuli, että Juhon mielestä olisi Mikon ja Ainan kotiin pitänyt jotain kuulua, ei hän kaupungista palaawille ja terweisiä tuowille kyläläisilleen kertaakaan unohtanut tehdä tuota "sinne kuulumis=kysymystään", mutta he eiwät waan koskaan tienneet "mitään erinomaisia", ja näyttelipä siltä kuin Juho ei olisi ollut oikein tyytywäinen. Hän, näet, oli saanut päähänsä sen, että Mikon ja Ainan olisi pitänyt saada, tawallisessa luonnon järjestyksessä, perillinen, joka sitten tekisi heidän elämänsä niin kodikkaaksi ja hauskaksi ja joka estäisi heitä joutumasta niihin moniin elämän harhoihin, joita maailmalla on niin runsaasti wirittää ihmislapsien eteen; hänellä oli syytä sen pahemmin pelätä, kun onni oli äkkiarwaamatta heille syytänyt murheettoman ja hempeän elämän.

Erään kerran tuotiin taas terweisiä Perälän wanhuksille ja Juho oli oitis walmis kysymän tuojalta wanhaan totuttuun tapaansa: "mitä sinne kuuluu?"

"Ei tuonne mitään erinomaisia kuulu; Aina waan on niin laihtunut, etten ollut häntä enään tunteakaan", sanoi terweisten tuoja huolimattomasti.

Juho hyppäsi ylös äkkiä kuin kärmeen pistämä ja käweli kiireesti pois, pois yksinäisyyteen, sillä hän oli saanut kuulla jotain semmoista, jota hän ei olisi suonut kuulewansa;—hän aawisti jotain, aawisti——pahaa.

Sen erän perästä muuttuiwat Juhon mielipiteet aiwan toisenlaisiksi. Hän menetti nyt kaiken toiwonsa, eikä kuullut mielellänsä puhuttawan pojastansa ja hänen waimostaan. Hän koki kaiken tawoin saada tietoonsa syyn Ainan laihtumiseen, hän sekä kirjoitti Ainalle että kysytti luotettawilla ihmisillä häneltä syytä pahoinwointiinsa, mutta kaikkiin salaisiin ja hiljaisiin kysymyksiinsä sai hän Ainalta wastauksen, että hän on kaiken puolin terwe ja että kaikki asiat owat hywin.

Yhtähywin sai Juho tämän jälkeen terweisen=tuojilta kysymykseensä, "mitä sinne kuuluu", yhä hämärämpiä wastauksia. Eräänkin kerran sanoi kysytty: "no—(hän piti wäliä ja ikäänkuin haki jotain sanoakseen)— eipä tuonne kuulunut mitään erinomaista", mutta hänen äänensä oli epäsointuinen, kuin olisi hän haparoinut kokoon jotain walhetta ja miehen katsantokin oli epärehellinen; wäliin loi hän tutkiwan, mutta salaawan katseen Juhoon, wäliin loi hän taas katseensa pelkääwäisesti maahan. Kaikki terweisten tuojat tästä lähtein alkoiwat tulla samanlaisiksi; waan jos Juho kuinkakin koetti saada syytä selwille tuohon ihmisten umpimielisyyteen ja omaan pelkoonsa, ei hän ollut mies sitä saamaan; näyttipä siltä kuin kaikki maailman salakähmäisyys olisi käynyt liittoon häntä wastaan.

Juho parka käwi nyt kowin huolelliseksi. Se salainen pelko ja selittämätön aawistus, joka häntä oli waiwannut siitä hetkestä pitäin, kun hän pojastansa erosi, muuttui nyt suoraksi selittämättömäksi murheeksi. "Aina tuo on niin laihtunut, etten ollut häntä enään tunteakaan" ja ne terweisten tuojain epäselwät lauseet ja jotain salaawat silmänluonnit tunkeusiwat aina waan sywemmälle huolehtiwaan isän sydämeen. Hän koetti rauhoittaa mieltään kaikilla keinoilla, mutta mikään ei woinut auttaa, sydän pysyi waan lewotonna ja kysywänä. Wäliin oli Juho oikein wihainen itsellensä, kuin hän joutawia mietti ja murehti, ja silloin hän aina koki itselleen uskotella ja luulotella, että kaikki asiat saattaisiwat olla hywin. Mutta kauwan ei kestänyt tuo tekolewollisuus, sillä nuot murheelliset ajatukset ja aawistukset tuliwat pian taas takaisin hänen sydämeensä. Hän ei noita mietteitään ja luulojaan ilmoittanut koskaan waimollensakaan, sillä ne eiwät olleet todistetut itsellensäkään ja hän pelkäsi waimonsa woimia, ett'eiwät ne kestäisi elämän entisien huolien päälle laskea niin suurta lisäsurua, waikkapa waan arweluna.

Tuommoisessa asemassa kului taas joku aika. Kirjewaihto Juhon ja Mikon wälillä harweni harwenemistaan ja useat Juhon lähettämät kirjeet jäiwät kokonaankin wastaamatta; terweiset myös alkoiwat harweta. Ei Juho maininnut koskaan kirjeissäänkään Mikolle ja Ainalle sydämensä salaisia luuloja, sillä hän toiwoi niin ajattelewina hetkinä, kuin kirjoittaessa on, että kaikki hänen luulonsa toki lienewät waan pelkkiä houreita.

Mutta muutamana päiwänä palasi yksi Juhon luotettawa ystäwä kaupungista. Hän tuli heti Perälään ja sanoi: "terweisiä Mikolta ja Ainalta", waan hänen äänensä wärähteli noita terweisiä sanoessaan.

"Mitä sinne kuuluu?" kysyi Juho heti synkästi, maahan luoduilla silmillä.

"No—oh! eihän tuonne mitään erinomaisia kuulunut", sanoi tämä ja loi samassa peittäwän, epäilewäisen, pikaisen silmäyksen Juhoon, jonka kanssa he oliwat kahdenkesken.

Juho nousi ylös. Hän läheni ystäwäänsä, laski kätensä hiljaa hänen olkapäällensä ja sanoi: "Minä olen kauwan sydämessäni tietänyt, että ihmiset salaawat minulta jotain pahaa; se ei ole oikein, sillä pahaa ei woida silloin poistaa. Sano sinä, ystäwäni, kaikki mitä tiedät, minä warustan itseni elämäni kowimpaan koetukseen."

Ystäwä huokasi raskaasti eikä wastannut yhtään mitään. Koetettiin pitkittää waiti=olemalla, mutta koko waiti=olemisen ajan katsoi Juho ystäwäänsä rukoilewasti ja kysywästi silmiin. Sanat eiwät kummallakaan puolen tahtoneet päästä liikkeelle ja Juhon henkeä ahdisti. Kun he hetken aikaa oliwat olleet tuossa pinnistyksen tilassa, tunkeusi wiimein Juhon suusta kysymys: "noh, ystäwäni?"

"Mikko on ruwennut…"

"Mikko on ruwennut mitä tekemään?"

"Juomaan", sanoi ystäwä tuskin kuultawasti.

Sywä hiljaisuus sai taas wallan. Tuossa ystäwänsä lauseessa kuuli Juho nyt sen salaisuuden, jota hän jo kauwan oli turhaan halunnut kuulla. Mutta noiden asioiden selweneminen mursi ennestäänkin jo pahaa aawistawan ja pelkääwän isän sydämen. Ne tunteet, jotka kärsiwän isän sydämessä nyt aaltoiliwat, eiwät woineet sanoiksi puhjeta, sillä siihen oliwat ne liian sekanaiset. Hän istui ääneti ystäwäänsä wastapäätä, silmät maahan luotuina mutta hänen rintansa aaltoeli lewottomasti ja raskaasti. Ystäwä lähestyi wiimein Juhoa, otti häntä kädestä kiinni ja sanoi: "Kowan sanoman sanoin sinulle, ystäwäni, sinä et näy jaksawan sitä kantaa—sinä näännyt: ei olisi minun pitänyt sinulle ilmoittaa tuota uutista".

"Oikein teit, oikein teit, ystäwäni, kuin totuuden ilmoitit! Kowat oliwat nuot uutiset ja kowaksi tekiwät ne minun nykyisen kohtaloni, mutta parempi on kowakin totuus, kuin imartelewa walhe; kiitos sinulle siitä", wastasi siihen Juho. Hän nousi ylös ja puristi wieraan kättä, mutta ystäwä tunsi, että Juhon miehekäs käsi wapisi kuin haawanlehti. "anna anteeksi ystäwäni", lisäsi Juho sitten, "minä olen nyt yksinäisyyden tarpeessa".

Ystäwä ymmärsi asian painon; hän lähti pois ja Juho meni kamariinsa, jossa hän surussansa waipui melkein tunnottomuuteen.

Juho joutui kowain sydämen tuskain tähden ruumiillisestikin sairaaksi. Hän ei kyennyt työhön ollenkaan eikä ruoka hänelle maistunut. Waimonsa näki oitis, että Juho oli saanut nyt kowaakin kowemman kolahduksen sydämeensä, mutta ei Leena osannut aawistaakaan, mitä Juho nyt tiesi. Hän koki kaiken tawoin lohdutella murheellista miestänsä ja tiedustella hänen murheensa syytä. Itkussa suin ja tuskasta punehtuneena ilmoitti Juho wiimein tuon hirmuisen sanoman. Mutta ihme kumma!—lujempi oli Leena tuota uutista wastaanottamaan kuin Juho oli luullutkaan. Ja tosiaankin on useinkin niin käynyt ihmiselämässä, että kun miehen omat woimat owat uupuneet epätoiwoon, siinä on jo heikompi astia tullut ehyeksi ja astunut miehuullisesti taisteloon, paljon uupumattomampana ja woimallisempana kuin hänen wahwempi puolensa, waikka hän kaiket ajat muulloin näytti särkyneeltä ja riutuneelta.

Leena koki kohdella miestään kuin parhain taisi ja toiwoi Jumalan awulla asiain wielä hywiksi tulewan—mitä ei äiti jaksa toiwoa lapsestaan, asiain pahimmillakin ollessa!—Nämät lohdutukset waikuttiwatkin Juhoon wiimein niin, että hän wähitellen jälleen jaksoi ruweta työhön, mutta raskaana ja apeana pysyi hänen mielensä.

Toinnuttuansa sen werran että kykeni ajatuksiansa koossa pitämään, kirjoitti Juho pojallensa waroitus=kirjeen täynnä hellintä isällistä huolta ja rakkautta.

"Rakas poikani", niin kirjoitti hän, "woi mitä minun nyt täytyy sinulle kirjoittaa, woi mitä minä tiedän ja woi mitä minä ja äitisi olemme saaneet kärsiä. Me tiedämme nyt, minkätähden siweä waimosi on laihtunut ja menettänyt terweytensä. Me tiedämme, minkätähden kirjewaihtomme on harwennut ja miksi useat kirjeeni owat wiimeaikoina sinulta jääneet wastaamatta. Me tiedämme syyn, minkätähden ihmiset luowat silmänsä alas sinua mainitessaan—Jumalani! Ihmiset kammoksuwat nyt jo sinua ja häpeäwät mainita sinun nimeäsikin, jonka he ennen niin ilosta loistawilla silmillä ja iloisella sydämellä tekiwät. Woi, woi! Sinä olet jo menettänyt kaiken arwosi ja kunniasi kaikkien rehellisten ihmisien silmissä, mutta wanhempiesi huolia, tuskia ja murheita et sinä ole menettänyt, waan olet liian runsaalla lisäyksellä lisännyt niitä. Woi, woi! Sitä wartenko Jumala sinulle on suonut niin lahjarikkaan sielun, että wäärin käyttäisit sitä, turmioksi itsellesi ja häwäistykseksi Jumalalle, kauhuksi kaikille ihmisille?—Woi! sinä arwaat jo mikä se sinun paheesi on, jota näin suurella sydämen kiwulla puhun; jospa niinkin olisi, täytyy minun kumminkin se suoraan ilmoittaa: sinä olet ruwennut—juomaan! Kauwan on minulla ollut salainen pelko siitä, että maailman pahennukset kenties ryöstäwät minulta ja ihmiskunnalta sen lapsen, jota aina olen sydämestäni niin hartaasti rakastanut, jolle olen niin paljon hywää toiwonut ja jolta olen toiwonut saawani niin paljon iloa wanhuuteni päiwinä. Kaikki tuo on toiwomatonta salaista pelkoani, jota en ole ilmoittanut yhdellekään kuolewaiselle ihmiselle; mutta sitä raskaampi on kuormani, kun tuon pelon pehmittämä spdämeni sai totuuden kuulla. Se murti kokonaan sydämeni ja ryösti rinnastani rauhan.—Rakas poikani! Seisahda toki ja ajattele tarkoin, kuinka paljon pahaa turmeluksesi on itsellesi ja meille jo maksanut. Palaja ajoissa pois pahalta ja synnilliseltä tieltäsi—palaja, minä rukoilen sinua, ennenkuin sinulta loppuu peräti woina wastaan seisoa synnillisiä himojasi! Muista siweää waimoasi, joka tietenkin on jo paljon sinun tähtesi kärsinyt ja jotka kärsimykset tulewat werrattomiksi, jos et sinä palau pahalta tieltäsi! Muista ystäwiäsi ja kaikkia kunniallisia ihmisiä, jotka sinä olet sopimattomalla käytökselläsi häpeämään saattanut. Muista itseäsi ja ajattele sitä suurta ja sywää lankeemusta, jonka äyräälle olet itsesi saattanut ja joka sinun on wälttämättömästi kerran nielaisewa kauheaan kitaansa, jos et waan tee pikaista parannusta. Muista wanhempiasi, jotka sinua owat niin paljon rakastaneet ja wieläkin rakastawat, ja jotka jo owat sinun tähtesi niin paljon kärsineet. Tahdotko sinä wielä lisätä sitä tuskaa ja kärsimistä? Tahdotko sinä saattaa meidät kesken ikäämme murheella hautaan?—Woi Jumalani! Älä laske enään raskaampaa kuormaa päällemme, muutoin me näännymme!—Lupaa nyt, rakas poikani, että sinä tahdot katua rikostasi, lupaa ett'et enää juo, lupaa että tahdot wälttää kaikkia semmoisia tiloja ja seuroja, joissa et jaksaisi pahaa taipumustasi wastaanseisoa; sillä kun sinä kerran jaksat wälttää synnin tilan, niin sinä olet wälttänyt jo itse synnin. Lupaatkos?—Woi! me toiwomme wielä paljon, sillä wanhemman sydän woipi paljon rakastaa, paljon kärsiä, paljon unhottaa ja paljon toiwoa. Jumala olkoon todistajanani, että nämäkin riwit owat lähteneet rakastawan, mutta siinä samassa huolehtiwan wanhemman sydämestä. Jumala myös suokoon, että nämät yksinkertaiset sanani tulisiwat, entisten neuwojeni ja opetuksieni kanssa, sinulle joksikaan herätykseksi! Olkoot myös todistajana nämät kyyneleet, jotka tätä kirjoittaessani owat paperille putoelleet, että suru ei ole kaukana nytkään isäsi sydämestä. Tätä kaikkea kirjoittaa, pyytää ja rukoilee murheen murtama—isäsi".

Perälässä toiwottiin nyt tästä kirjeestä paljon apua. Warsinkin Leena uskoi sydämensä pojasta, että se oli saawa Mikossa aikaan terweellisen muutoksen, sillä hän oli ennenkin nähnyt isän sydämellisten neuwoin waikuttawan poikaan paljoa paremmin kuin omansa. Päiwä päiwältä, wiikko wiikolta odotettiin Mikon wastausta, mutta kaukaan aikaan ei sieltä kuulunut mitään. Wihdoin tuli kirje, jonka päällekirjoituksesta ja sinetistä kohta huomattiin Mikolta tulleeksi. Wapisewalla kädellä awasi Juho sen ja wetäysi waimonsa kanssa kammariin. Sydän täynnä yhtä paljon pelkoa kuin toiwoakin ryhtyiwät he sen lukemiseen.

"Hywät wanhempani!" kirjoitti Mikko: "kummastuksella luin minä teidän wiime kirjeenne; sillä en tiedä, mitenkä olisin ansainnut teiltä sen nuhteen, jonka se sisälsi. Aiwan odottamatoin ei se minulle kumminkaan ollut, sillä ennakolta osasin minä jo aawistaa, mitä nyt oli tulewa. En tiedä, mikä hyöty lienee ihmisille toisen ihmisen parjaamisesta ja hänen kunniansa polkemisesta; warmaankin he oliwat hywin iloissaan, kertoessaan teille noita perättömiä uutisiaan. Jos he jonkun kerran owat sattuneet näkemään minun liikutettuna, parempien ihmisten seurassa, niin siitä he kohta panewat kokoon hirmuiset juoppo=jutut! Se tullee siitä, ett'eiwät he tunne siwistyneiden ihmisien tapoja. En ole hetikään kyläratin weroinen, enkä aiokaan tulla semmoiseksi.—Tämän johdosta pyydän että säästätte turhan surunne ja huolenne parempia tosi=asioita warten! sillä minä olen jo siksi itsenäisellä ja miehisellä kannalla että osaan kyllä elämäni juoksun ohjata."

Jota etemmäksi Juho luki kirjettä, sitä enemmän waaleni hän, sitä enemmän kimalteli kyyneleitä hänen silmissään ja ennen kirjeen loppua rupesi hän niin wapisemaan, ett'ei ollut woida saada sitä päähän luetuksi.

Sen jälkeen walahti Juho woimatonna tuolille istumaan. "Jumalani", sanoi hän wiimein, "parannuksesta ei ole toiwoakaan!—Synti on hänellä wielä luwallisena, ja muiden ja meidän murheemme kääntää hän waan panettelemiseksi!

Kowa, kopea on kirje, ja se on lähtenyt waaransa suuruutta näkemättömästä ja murtumattomasta sydämestä! Hukassa on Mikkomme. Woi onneton poika, minkä murheen saatitkaan wäsyneille wanhemmillesi! Hän itse tunnustaa puoliksi lankeemuksensa, mutta kokee peitellä turmelustansa siwistyksen tekokuorella; onneton siwistys, jota juuri wiepi suoraan siweyttömyyteen. Hän ei näy käsittäwän ollenkaan siwistyksen tarkoitusta, jonka pitäisi karsia ihmisestä pois kaikki siweettömät raakuudet ja sijalle istuttaa totuuden ja oikeuden tuntoa, ja hän nyt puolustaa pahuuttansa siwistyksellä! hänen lankeemukseensa ei ole syynä se wähäinen oppi, jonka hän on saanut, waan oma waromaton sydämensä, joka on ollut liian heikko seisomaan turmelusta wastaan, mutta joka jo turmelukseen joutuneen on mielestänsä liiankin wahwa; se tekee hänen tilansa kahta waarallisemmaksi. Woi, woi! mennyt on poikamme, kadonnut—auttamattomasti kadonnut".

Ja tosiaankin täytyy kummastella Mikon tylyyttä wastaus=kirjeessään, isänsä lähettämään sydämelliseen waroitukseen! Hän oli puhtaana ja wiattomana temmattu korwesta, uusiin ennen tuntemattomiin keskuuksiin ja seurueihin, joissa kokonaan uusi elämä ja uudet tawat hänelle tarjoontuiwat, mutta niiden muassa tarjoontui myös Mikolle—uudet waarat, uudet wiettelykset, joista korwen winkaloissa ei ollut kysymystäkään.

Kodin yksinkertaiset tawat ja se pieni elämänpiiri, johon hän oli tottunut, jäiwät nyt tuokiossa kauas. Pian niiden waikutus loppui ja hän rupesi halweksimalla katselemaan sitä muka pimeää ja kowaa elämän koulua, jossa oli elämänsä aamun aloittanut. Nyt oli hän mielestään oppinut ja siwistynyt mies, jolla oli muka oikeus katsoa ylön kansalaisiaan ja entistä säätyään. Sanoissa ja työssä ei tuo ylönkatse tosin tullut koskaan näkywiin, waan sydämen ajatuksena se kumminkin oli aina. Elämän mukawuus ja hempeys tuliwat yht'äkkiä nyt hänelle osakseen, ja hän oli kylläkin sukkela wertailemaan keskenänsä mennyttä sekä nykyistä elämää ja hawaitsemaan niiden suuren wastakohdan.

Hän rupesi nyt hywäksensä käyttämään kaikkia niitä elämän mukawuuksia, joita nykyinen asema tarjosi. Hän seurusteli usein wertaistensa kanssa ja enemmänkin siwistyneitten ihmisten parissa. He ottiwat hänet aina ilolla wastaan, sillä kaikki häntä kunnioittiwat. Noissa seuroissa kannettiin usein toti=aineita iltamalla sisälle ja laseja alettiin tehdä "illan kuluksi". Ensimmältä katsoi Mikko wain, kuinka muut tekiwät: he laittowat lasinsa, hän myös, he joiwat lasinsa—rupesipa hänkin pian tekemään samoin; he uusiwat lasinsa—hänkin myös!—"Tämähän on oikein siwistynyttä", ajatteli hän ja—joi. Waikutukset siitä alkoiwat pian näkyä: kaikkien kieli alkoi päästä walloilleen ja rajaton wapaus pääsi pian woimaan. Puheet käwiwät wilkkaiksi, mutta samassa myös epäwarmoiksi, niin ett'ei niissä ollut enään wankkaa tosiperustusta. Pää alkoi humista ja asema alkoi käydä epäwakaiseksi. Mikko tunsi että hän oli päissänsä; hän käwi ulkona ja, jos oli talwi, koki lumella hieroa polttawaa ja kihisewää päätänsä, jos muu wuoden aika, antoi hän raittiin ilman huuhdella tekokuumuutta. Mutta tuota ei hän tehnyt selwittääkseen päihtymystään sitäwasten, että olisi sitten juomatta, waan että kestäisi ja jaksaisi—enemmän juoda!—Ensinnä hän häpeili horjuwaa tilaansa; mutta hän katseli, kuinka muiden laita oli, ja iloksensa hawaitsi että monen asiat oliwat wielä hullummasti. Se hawainto lohdutti häntä suuresti ja niin oli häpy poistettu. Päinwastoin häpesi hän nyt mielessään, kun ei wielä tuntenut oikeata siwistyksen wapautta.—Kowin monia tuommoisia hupaisia ja wapaita "ilta=seuroja" ei hän ollut wielä wiettänytkään, ennen kuin tuli kerran yöllä kotia niin juowuksissa, ettei pääsnyt porrasten rappusia ylös muutoin kuin—konttaamalla!—Aina ei säikähtänyt kowinkaan tuota ensimmäistä onnettomuutta; sillä hän luuli sen päihtymyksen waan olewan satunnaisen wahingon. Hän koki hoitaa ja waalia miestänsä, riisui waatteet päältä ja toimitti hänet maata. Aamulla ylös noustua pilkkaili ja härnäili hän Mikkoa, kun näki hänen olewan hywin nolona.—Aina raukka! Hän ei osannut aawistaakaan, mikä kawala mato jo oli myrkyttänyt heidän onnensa.

Pitkiä aikoja ei kulunut, ennenkuin Mikko taas tuli kotia juowuksissa. Nyt waata hawaitsi Aina asian todellisen laidan. Hän näki ja ymmärsi, että juopuminen olikin jo kiinnijuurtunut kauhea turmelus, joka pitkitettynä tuottaisi warman perikadon. Hän ei ollut nyt enään yhtäkaikkinen, waan hän wapisi kuin haawan lehti. Kyllä hän koki nytkin hoitaa ja maata toimittaa Mikkoa, mutta hänen sydämensä itki kauhistuksen ja pelästyksen kyyneliä.

Aamulla ei Aina enään pilkkaillutkaan miehen teko=sairautta; sen sijaan hän kyynelsilmissä rupesi puhelemaan siitä waarasta, joka uhkasi. Hän rukoili Jumalan tähden Mikkoa luopumaan pois pahasta taipumuksestaan, ennenkuin oli myöhäistä. Mikko ei puhunut mitään, eikä lausunut hänelle tylyjä sanoja, sillä hän ei ollut koskaan waimollensa paha. Hän waan wertaili mielessään omaansa ja muiden ihmisten elämää, ja ilokseen huomasi useain hywäinkin miesten olewan siinä suhteessa monta wertaa "wapaampia". Hän muisti, näet, tärkeissä wiroissa olewia henkilöitä, jotka aina iltamilla joiwat kotonaan taikka muualla seura=elämässä niin, ett'eiwät he pysyneet pystyssä, ja yhtäkaikki oliwat he päiwällä selwät miehet ja yhtäkaikki he toimittiwat wirkansa toimellisesti, ja wieläpä woiwat he puhua, huutaa ja kirjoittaakin rahwaan hirweästä ja rajattomasta juomisesta! Tuon kaiken piti hän siwistyksen suurena etuna ja oli niin hurskas mielestänsä, että katsoi sydämessään ylön, jos näki jonkun kansalaisistaan päiwällä juopuneena!

Kun tuommoiset mielipiteet saiwat hänessä wallan, eipä ole kowin kummeksittawa, jo hän pitää Ainan surun ja huolen tilastaan aiwan tarpeettomana—houreena!

Siihen sijaan että olisi ottanut waaria waimonsa hellistä rukouksista ja poikennut pois waaralliselta retkeltään ehdotti Mikko, että heidänkin pitäisi, siwistyneinä ihmisinä, aina pitää warastossa wäkewiä juomia, "suun awaukseksi" wieraille, sillä eihän muka sopinut olla wieraille tarjoamatta suunawausta, kun nämätkin heille niin usein tarjosiwat.

Aina ei yhtään wastustanutkaan tätä esitystä; hän katsoi sen aiwan luonnolliseksi welwollisuuden asiaksi. Mutta samassa kun hän myöntyi pyyntöön, tarttui hän miehensä kaulaan, katsoi hänen silmiinsä lempeästi ja sanoi: "lupaatkos waan Mikko, ett'et rupea itse niitä juomaan?" Hänellä lienee ollut salainen aawistus, että tuo wieraita warten hankittu suun=awaus saattaisi pahentaa asiaa.

Mikon täytyi luwata olla erillään niistä; mutta tuo lupaus ei ollut sydämestä, waan suusta, ja sentähden ei se pitänytkään. Ennen pitkää joutuiwat nuot yksissä neuwoin laitetut wierasten warat Mikon oman suun=awaukseksi.

Mikon juowuksissa olo alkoi tulla yhä tiheämmäksi, ja Aina rupesi laihtumaan silmin nähtäwästi. Hän ei juuri usein puhunut miehellensä asiasta, mutta kaikista näkyi, että hänen sydämensä tuska oli kauhea. Joskus hän rukoilikin sydämensä pohjasta Mikkoa ajattelemaan sitä waaraa, johon hän oli itsensä ja waimonsa saattanut; mutta nuot rukoukset ja waroitukset haihtuiwat kuin ilmaan; ne eiwät pahentaneet, mutta eiwät parantaneetkaan asiaa.

Mikon juominen olikin sillä wälin tullut jo siihen määrään, ettei ollut hänellä juuri yhtään selwää päiwää. Mykkänä kantoi nyt Aina raskasta taakkaansa, sillä hän näki, ett'eiwät hänen rukouksensa ja pyyntinsä mitään auttaneet. Niin kauwan hän wielä kuitenkin oli toiwonut, kun eiwät muut ihmiset olleet nähneet Mikkoa juowuksissa; mutta kun se tuli jokapäiwäiseksi työksi, täytyihän silloin kaikkien ihmisten huomata tuo kauhea tila. Ainan oli nyt enään mahdoton sitä salata, jota hän ensi=alussa oli huolellisesti kokenut tehdä.

Mikko nyt itsekin huomasi, että kaikki tutut, semminkin entiset kotikyläläiset, rupesiwat häntä kammomaan; he katsahteliwat häneen wilkaisemalla ja salakähmäisesti; heidän lauseensa ja puheensa oliwat niin kummallisen umpikuljuisia ja kysywiä. Tätä heidän käytöstänsä hän kuitenkin waan kummasteli, arwellen mielessään: millä oikeudella ihmiset tuolla tawalla menettelewät näin oikeassa olewan kelpo= ja oppineen miehen kanssa kuin mitä hän muka oli.

Hän oli juomisen alottauut siwistyneellä tawalla, mutta pian oli se paisunut kaikkein siwistymättömämmäksi mitä ikinä on maailmassa nähty. Alkuun ei hän juonut kuin iltamilla, öillä ja paremmissa seuroissa ja parempia juotawia, nyt oli hän kerinnyt jo siihen määrään, että kelpasi yöllä ja päiwällä minkälaiset juotawat ja minkälaisessa paikassa hywänsä, tiellä tahi myös tien wieressä, ulkona tahi sisällä, pullon suulta taikka mistä astiasta tahansa. Saman se teki kunhan sai waan jostain ja jotain kiihtyneen himon tyydykkeeksi!

Tällä ajalla tuli isän ensimmäinen kirje asiasta. Mutta Mikko katsoi ylön nuot sydämmelliset waroitukset ja kirjoitti hänelle tuon meille jo tutun kopean wastauksen.

Mikkoa hirmuisesti harmitti se seikka, kun ihmiset oliwat isälle kielineet hänen päällensä; heidän syykseen koetti hän kääntää kaiken sen häwäistyksen ja nuhteen, jonka oli muka saanut isän wiimeisessä kirjeessä.

Noista kansalaisten soimauksista suuttuneena rupesi Mikko ajattelemaan, mistä löytäisi tosi=ystäwiä, ja olikin semmoisia mielestään löytäwinään juoma= ja synti=kumppaneistansa. He hänet ymmärtäwät, he käsittäwät siwistyneiden ihmisten oloja; ei Mikko tahtonutkaan enää semmoisilta ihmisiltä kunniaa, jotka eiwät mistään tietäneet, ja hän oikein iloitsi sydämessänsä oiwallisesta keksinnöstä! ja pian oli isän nuhdetten kautta wähän lewottomaksi tullut omatunto jälleen rauhoittunut.

Harmillisin seikka oli kuitenkin se, kun kirje joutui Ainan luettawaksi. Waimo-parka tuli nähtäwästi toiselle luonnolle sen kirjeen luettuaan. Wälin tuli hän hywin iloiseksi, jota ei ollut näkynyt moneen aikaan; mutta tuota iloa ei kestänyt kauwan, ennenkun hän taas jälleen waipui kahta kauheampaan suruun. Usko ja toiwo taisteliwat hänen sydämessään. Mikkoa taas waan harmitti se asia, kun Aina nyt sai uutta tukea tälle hänen mielestään joutawalle mielipiteelleen ja surulleen, koska hän tuosta kirjeestä näki muidenkin Mikosta ajattelewan samaa ja murhehtiwan samaa kuin hänkin oli tehnyt.

Kaikella uskalluksella kääntyi Mikko nyt juoma=towereiltansa kunniaa hakemaan. Tähän asti ei hän ollenkaan ollut tarkastanut heidän ystäwyytensä todellisuutta, sillä ei kertaakaan ollut hänen mieleensä tullut epäilystä heidän wilpittömästä mielenlaadustaan. Nyt oli hän menettänyt enimmän osan ihmisien ystäwyyden ja kunnioituksen; jälellä oli waan wähäinen joukko, ja niiden tuli olla tosi=ystäwiä, jos mieli oli saada jo osaksi rauhaton omatunto rauhoitetuksi.

Hän haki nyt tawallista useammin noiden oiwa=ystäwien seuraa kotona ja kylässä, ja naukkuja otettiin nyt tawallista tiheämmästi. He oliwatkin hywin kohteliaat ja tyrkyttiwät Mikolle tawallista enemmän wäkewiä juomia! Waan hänen omatuntonsa ei tahtonut rauhoittua sittenkään, sillä isän nuhtelewa, surkuttelewa ja sääliwä kirje oli aina waan mielessä, waikka kuinka halwalta se toisaalta tuntuikin. Usein tuli hän niin rauhattomaksi, että pyrki lähtemään kotiin kesken illan; mutta tuo eroamisen aikomuskos juomatowereita oikeen näytti harmittawan! Joukon miehissä he silloin kääreyiwät Mikon ympärille ja alkoiwat ikäänkuin yhdestä suusta estellä.

"Mihinkä nyt on niin kiire? Ennättäähän tuota nyt wähemmälläkin wauhdilla kotia. Istu nyt ja 'praataa' täällä meidän kanssamme, illan kuluksi! Lasit täyteen! kohta Perälä käypi niin noloksi, kuin olisi hän syönyt hapan=kaalia etikan kanssa", ja monta muuta semmoista lausuiwat he. Heidän ystäwyytensä näytti rajattomalta, ja tawallisesti saiwat he woiton, sillä Mikon tahto oli wielä kowin heikko ja woima wielä heikompi.—Hän jäi tawallisesti heidän seuraansa pitkittämään tuota synnillistä elämää ja joukon miehissä käännettiin rauhattoman omantunnon ääni uusilla—ryypyillä!

Joskus kyllä oli Mikko hawaitsewinaan juomakumppaleissaan iloa siitä, kun hän joutui juowuksiin. Silloin heidän wälilleen ilmestyi salaisia merkkejä, silmän iskuja ja kuiskaelemia; sen ajatuksen ei hän kuitenkaan antanut päästä waltaan niin oiwallisista ystäwistä.

Mutta eräänä kertana tuli Mikko niin juowuksiin, ett'ei woinut enää pystyssä pysyä! Hänet toimitettiin siis sänkyyn maata.—Hän tuli niin woimattomaksi, ettei woinut silmiänsäkään awata, waikka ymmärrys, taito ja kuulo oliwat kumminkin jäljellä. Ystäwät senwuoksi luuliwat hänen olewan siinä tilassa, ettei tietänyt mitään tästä maailmasta.

"Jopa Perälä on nyt taas saanut kylläkseen", sanoi silloin joku heistä pilkallisesti.

"Ei hän nyt enään tuumaa itkeä", säesti toinen.

"Eikä lähteä pois seurastamme; mielellään ja koreasti tyytyy hän jo olemaan kanssamme", lisäsi kolmas.

Mikko kuuli ja ymmärsi joka sanan, ja ne käwiwät kipeästi kuin puukon pistokset hänen sydämeensä.

Samassa tuli joku mies, joka oli Mikkoa hakemassa, sillä hänellä oli jotain tärkeää asiaa. Tullut kysyi heti, missä kaiwattu olisi. Mikko, häweten tilaansa, iloitsi kuitenkin siitä, kun oli hywäin ystäwäin parissa, jotka warmaan peittäwät hänen heikkoutensa. Mutta siihen sijaan että he sen olisiwat tehneet, astui eräs towereista sen sängyn tykö, jossa Mikko peitettynä makasi, siwalsi peitteen pois päältä ja sanoi: "tules nyt katsomaan: Tuossa se nyt on teidän siisti ja teille niin wälttämätön Perälänne!" Yleinen naurun hohotus palkitsi tuon sukkeluuden ja osoitti samassa, että sen kaikki hywäksyiwät.

Mies, joka oli tullut asialle, waaleni ja lähti kauhistuen pois.

Nyt käsitti wiimein Mikko täydessä walossa, minkälaisia ystäwiä nuot juoma=towerit oliwat, joihin hän oli niin ison luottamuksen pannut. Nyt huomasi hän, että heillä oli ilo hänen lankeemisestaan ja wielä suurempi ilo siitä, kun saiwat muille ihmisille sen ilmoittaa. He eiwät näkyneet pitäwän mitään lukua omasta kurjuudestaan, olipa se millainen tahansa, mutta lähimmäisensä lankeemuksesta he iloitsiwat. He oliwat itse kymmeniä kertoja olleet samassa tilassa, jossa Mikko nyt oli, eiwätkä nytkään kaukana olleet siitä. Mikko oli semmoisissa tilaisuuksissa aina kokenut peittää heidän lankeemuksiansa ja kääntää kaikki asiat parhain päin; nyt olisi ollut heidän wuoronsa, mutta he eiwät palkinneet sitä ystäwyyttä ystäwyydellä.

Kohmelon ja kauhean omantunnon tuskan tähden selweni Mikko pian ja isän nuhde=kirje selkeni nyt aiwan toisen kaltaiseksi, kuin hän ennen oli sen käsittänyt. Nyt ei se tuntunut ylönkatsottawalta ja tarpeettomalta parjaukselta, waan lapsensa perikatoa huolehtiwalta, rakkaalta ja waroittawalta wanhemman neuwolta. Mikko nyt rupesi oiwaltamaan, mitä wanhempansa oliwat saaneet hänen tähtensä kärsiä. Tunto tuota ja tunto noiden ainoain luultujen ystäwien epärehellisyydestä laatiwat nyt hänen sieluunsa semmoisen tuskan, jommoista ei hän siihen asti ollut wielä ennen koskaan tuntenut. Hän nousi ylös ja niin siiwotonna kuin olikin kohmelonsa tähden, lähti hän kumminkin käydä horjumaan kotiansa.

Aina ei ollut nukkunut koko yönä, sillä hän oli lewottomana odottanut miehensä kotiintuloa. Hän tuli wastaan surullisen hiljaisena, riisui siiwottomat Mikon waatteet pois kuten ennenkin ja toimitti hänet maata. Mutta sisällisen tuskan tähden ei Mikolle tullut unta ja kyynel silmissä tunnusti hän nyt waimollensa, että hän oli wäärällä tiellä. Se oli ensimäinen tunnustus hänen elämässään.—Aina ei ollut koskaan ennen semmoista kuullut hänen suustansa; hän hyrähti itkemään, mutta nuot kyyneleet eiwät olleet sortuneen elämän, waan lujan toiwon kyyneleitä. Ne nousiwat sydämestä, joka oli niin monen ja pitkän synkeyden perästä saanut kipinän waloa tuntea. Mikko lupasi parantaa pahat tapansa, ja hänellä olikin todellinen tahto niin tehdä; mutta monta kowaa sai Aina wielä kokea, sillä ennen pitkää ilmestyi noille hywille aikomisille arwaamattomia esteitä.

Mikko rupesi nyt wälttämään juoma=seuroja ja juomista niin paljon kuin suinkin waan oli mahdollista. Mutta pian hawaitsi hän, että turmelus olikin jo juurtunut niin sywäksi ettei hän woinutkaan sitä wastaan seisoa. Hän kyllä wältti useat kiusaukset, mutta uusissa muodoissa ja uusilla woimilla ryntäsiwät ne niin rajusti ja yhä uudistetuilla hyökkäyksillä hänen kimppuunsa, että hän ehtimiseen horjahteli. Hän katui, itki, huokasi ja—kuitenkin horjui!—Surulla huomasi hän nyt, kuinka suuren wallan turmelus oli jo saanut, ja että hänen tilansa oli nyt tullut juuri semmoiseksi kuin isä oli kirjeessään aawistanut—Mikko oli kadottanut—tahdon woiman.—

Hän huomasi nyt selwästi, ettei woisi woittaa kiusaustaan ollessaan nykyisellä asemallaan, jossa kymmeniä kiusauksia oli joka aika tarjona. Sentähden sattui hänen mieleensä ajatus, että hän luopuisi wirastaan ja pyytäisi isän ottamaan heidät takaisin tuohon kowaan entiseen kotiin.

* * * * *

Kowin surullinen aika oli sillä wälin ollut Perälässä. Katkerasti Juho ja hänen waimonsa itkiwät nyt langennutta ja kadotettua poikaansa, mutta Mikko wielä silloin ajatteli omaa korkeaa siwistystänsä ja wanhempainsa siwistymättömyyttä, jotka muka joutawia suriwat.

Ensin mietti Juho kirjoittaa uudestansa pojallensa, aikoen kirjeessään kumota Mikon wäärät mielipiteet, mutta eipä hän siihen kyennytkään. Toiwoton suru ja tuo poikansa lähettämä ylpeä ja kopea kirje, oliwat surewan isän aiwan lannistaneet; hän tuntui mielestänsä nyt niin pieneltä, halwalta, mitättömältä ja tuhmalta, ettei hän wanhemman oikeudellakaan tohtinut siihen ryhtyä.

64 Tahon woima.

Murheellisella ja raskaalla mielellä ryhtyi Juho taas kowaan työhönsä, waimonsa ja kotona olewien wanhempain lastensa kanssa. Mykkänä kantoi ja kärsi hän elämän tuomaa kuormaa, ja jonkun ajan takaa rupesi ilmestymään walkeita hiwuksia hänen muutoin niin mustaan tukkaansa. Ei hän nyt enään jaksanut koskaan puhua, eikä kuulla puhuttawan Mikostansa, sillä ne mieleen=johdatukset käwiwät pistoina haawoitettuun isän sydämeen. Aina kun sattui puhe tulemaan tuosta surullisesta asiasta, läksi Juho äänetönnä pois saapuwilta, ja mennessään kuultiin hänen silloin raskaasti huokaawan. Mikko heitti kokonaan pois kirjoittelemisen wanhemmilleen, sillä siihen sijaan kuin hänen olisi pitänyt parantua, paatui ja närkästyi hän isänsä lähettämästä, hänen parasta etuaan huolehtiwasta kirjeestä! Terweisten tuojat myös harweniwat, sillä kyläläiset eiwät enään käyneetkään Mikon tykönä kaupunki=matkoillansa. Milloin heitä wielä käwi, eipä Perälän Juhon tarwinnutkaan enää kysyä, mitä sinne kuului, liiaksikin tarkkaanhan hän jo itse tiesi, mitä Mikon kotiin kuului.

Onnettomain wanhempien surua lisäsi paljon suru, joka nyt Ainankin wanhassa kodissa wallitsi. Waikk'eiwät Wirtalan wanhukset koskaan moittineet Perälän Juhoa eikä hänen waimoansa siitä, että Aina oli Mikon tähden semmoiseen tilaan tullut, niin teki se heidän sydämellensä kowin kipeää, kun he kumminkin tiesiwät heidän poikansa olewan syypään Ainankin onnettomuuteen.

Tuossa surussa ja murheessa pysyi Mikon äiti, Leena, nytkin wahwimpana; hän ei wäsynyt eikä lakannut toiwomasta, sillä hän oli—äiti. "Se poika=raukka on tullut pahoissa seuroissa wietellyksi ja turmelluksi; kyllä hän wielä siitä toipuu ja parantaa elämänsä! tai Jumala toki henno antaa niin paljon kyyneliä hukkaan wuotaa, kuin me olemme hänen tähtensä wuodattaneet; wiimein toki tulee apu!" Tätä ja muuta semmoista puhui Leena, kun hän sai pahoja uutisia.

Noin kolme wuotta oli kulunut siitä, kun Mikko kirjoitti tuon mokoman wastauksensa isälleen. Tuotiinpa silloin eräänä päiwänä Perälän Juholle postista kirje, jonka hän heti tunti poikansa käsi=alaksi. Juho sen nähtyään wawahti. Mitä kirjoittaa Mikko nyt? Onko hän kääntynyt jo parempaan päin, onko hän jo hawainnut waarallisen ja hirweän tilansa wai onko hän yhtä paatuneessa mielessä, yhtä sokeana ja yhtä wiheliäisessä tilassa kuin ennenkin? oliwat kysymyksiä, jotka sähkön nopeudella kulkiwat Juhon sydämessä. Hän ei woinut yksin kantaa sitä kuormaa, että olisi itsekseen lukenut kirjeen, mutta hän nouti waimonsa, jonka kanssa he sulkeusiwat kahden kammariin. Wapisewin käsin awasi Judo sinetin ja alkoi lukea kirjettä, jonka sisältö oli seuraawa:

"Rakkaat wanhempani! Häpeästä ja tuskasta punehtuneena täytyy minun ruweta Teille kirjoittamaan. Monta kertaa olen jo yrittänyt sitä tekemään, mutta kuitenkaan en ole woinut; nyt kuitenkin täytyy minun woida, sillä omaatuntoani pakottaa ja polttaa kowin. Teillä on paha, huono, kehno, langennut, kiittämätön, turmeltunut ja wiheliäinen poika, jos minä pojan nimeä ensinkään Teiltä ansaitsen. Woi! minä olen auttamattomasti hukassa! Olen jo jonkun ajan koettanut seisoa turmelustani wastaan, mutta se on ollut kaikki turhaa, sillä synnin himo on tullut minussa jo niin wäkewäksi, ett'en woi sitä enään woittaa. Tahto minulla olisi siihen wäkewä, mutta ei ole woimaa sitä täyttää. Nyt kyllä jo tunnen kauhistuksella, mihin waaraan olen itseni syöstänyt; mutta woi—nyt on jo kaikki myöhästä, se tieto lisää waan ehtimiseen tulta polttawaan omaantuntoon.—Minä ylönkatsoin Teidän rakkaudesta ja wanhemman huolehtiwasta sydämestä lähteneet neuwonne ja waroituksenne, jotka kolme wuotta takaperin kirjeessä minulle lähetitte, mutta minä olin mielestäni oikeassa, niin suuri oli silloin sokeuteni! Jospa silloin olisin ottanut rakkaista neuwoistanne waarin, jospa silloin olisin totellut niitä, jospa olisin aikanaan ottanut waariin waimoni alinomaiset ja oikeutetut ahkeroimiset parannuksekseni, niin olisi nyt asiani paremmasti kuin owat, mutta ei, siihen olin liian oppinut ja korskea; nyt kyllä näen ja tunnen että olin wäärässä, mutta woi! nyt se on myöhäistä!—Minä olen jo puristanut Teidän, niinkuin waimonikin sydämen kuiwaksi kyyneleistä! Itselläni olisi wielä kyyneleitä, mutta ne owat woimattomat, niiltä puuttuu—tahdon woima. Kaikki on mennyt, kaikki on hukassa! Mennyt on miehen arwo ja kunnia, mennyt on waimoni ilo ja terweys, menetetty on wanhempien ilo ja toiwo ja murhe ja kyyneleet owat saatetut sijaan. Menetetyt owat ystäwät ja kaikki kunnialliset ihmiset, mutta polttawa omatuntoni ja wallallaan olewa turmelukseni, ne waan pysywät; niitä en ole menettänyt.—Minä rukoilen Teitä, antakaa minulle kaikki anteeksi! se on ainoa toiwoni ja lohdutukseni tässä wiheliäisyydessä.—Kowa ja suuri on lankeemukseni, mutta kowa on myös katumukseni ja häpeäni. Kirjeenne, johon niin tylysti wastasin, ei ole kuitenkaan woinut koskaan mielestäni haihtua. Keskelläkin elämän pauhinaa ja tuoksinaa, turmelukseni parhaassa menossakin, soiwat aina waan Teidän waroittawat ja huolehtiwat sananne sydämessäni. Minä koetin sokeudessani niitä tukeuttaa ja sainkin ne tawasta waikenemaan, mutta uudella woimalla, uutena waroittawana sanana heräsiwät ne aina uudestansa sielussani, ja tuo uudistus tuli aina tiheämmin, ja wiimein ne saiwat minun seisahtumaan turmeluksen juoksussani ja tässä minä nyt seison kiinni saatuna, mutta woimatonna karistamaan päältäni niitä kahleita, joihin turmelus on minun kietonut!

Woi, rakkaat wanhempani! Ei ole minulla enää kuin yksi toiwonsäde jälellä. Kehtaanko, uskallanko, tohdinko sen Teille ilmoittaa? Täällä on niin paljon wiettelijöitä, täällä on niin paljon tilaisuuksia, minä en jaksa niitä wälttää ja wastaan seisoa, sillä himoni on tahtoani wäkewämpi, ja minä aina lankeen. Woi rakas isä ja äiti! Antakaa anteeksi kiittämättömän, kehnon poikanne rikokset! Unhottakaa kaikki hänen pahuutensa ja häwyttömyytensä! Unhottakaa kaikki ne tuskat ja kärsimiset, joita olette hänen tähtensä saaneet, ja——ottakaa langennut, rikoksellinen, kurja ja wiheliäinen poikanne wielä kotianne takaisi! Älkää Jumalan tähden kieltäkö minulta sitä, sillä se on ainoa pelastukseni.—Tätä pyytää, toiwoo ja rukoilee nyt jo turmeluksensa kauhistuksella tuntewa, mutta woimaton ja onneton poikanne.— Mikko".

Juhon lukiessa tätä kirjettä, juoksiwat hänen silmistänsä kyyneleet wirtana ja hänen koko ruumiinsa wapisi niin kowin, ett'ei kirje ollut kädessä pysyä. Leena myös itki, mutta hänen kyyneleensä oliwat sekaisin surun ja ilon kyyneleitä; hän suri poikansa onnetonta ja langennutta elämää, mutta samassa tunti hän sydämessään sanomattoman ilon, kun Mikko nyt katkerasti katui pahuuttansa.

"Woi, hywä Jumala! Luepas wielä uudestaan se paikka! Woi kuinka minun on nyt surullinen ja kuitenkin samassa hywä olla!—se, se kohta, lue se uudestaan—niin, niin! Mikko katuu nyt—kuulitko, isä!? Mikko tulee nyt warmaan paremmaksi ihmiseksi—Jumala on kuullut rukouksemme—woi, woi! —Mikko paranee nyt!" saneli hätäillen tuo poikansa tähden paljon kärsinyt äiti.

Saatuansa kirjeen luetuksi, istui Juho äänetönnä, kyynelsilmissä, silloinkin kun hänen waimonsa ikään kuin houriossa jo niin wilkkaasti tunsi sydämessään Mikon paremman elämän tulewaisuutta.

"Eihän sinun sowi, isä, olla nyt noin mykkänä ja surullisena. Mikkohan nyt paranee, Mikko lakkaa juomasta, ja hän taas tulee kelpo=ihmiseksi, ja meille tulee taas niin hywä ja helppo elämä, kun tiedämme että poikamme on kunnon mies", koki Leena lohdutella, ja samassa hän piti Juhon kädestä kiinni ja katsoi surewaa miestänsä niin lempeästi silmiin.

"Woi, kuinka mielelläni minä unhottaisin suruni ja olisin iloinen, kun waan woisin. Uudet tiedot ja uudet tuskat lisääwät waan uutta tulta jo paljon kärsineesen sydämeeni. Sen kyllä uskon, että Mikko nyt katuu katkerasti; mutta surukseni huomaan, että ennustukseni on käynyt toteen. Mikko on nyt jo—himojensa orja! Tahto hänellä nyt kyllä olisi seisoa turmelusta wastaan, mutta ei ole woimaa sitä täyttää, ja woimaton tahto ei paranna ihmistä—Jumalani! Hänellä ei ole enää tahdon woimaa!" sanoi Juho epätoiwossaan.

"Woi älä sano niin, isä! Älä heitä wielä toiwoasi, kaikki wielä woipi muuttua hywäksi.—Me emme saa waipua epätoiwoon, emme saa heittää Mikkoakaan tuohon kauheaan epäilykseen. Meidän pitää kokea lohduttaa, auttaa ja tukea häntä niin paljon kuin waan woimme, sillä muutoin hän saattaa nääntyä pian. Kenties hän saakin awustamme tahdon woimaa— Meidän pitää suostua hänen pyyntöönsä—meidän pitää ottaa Mikko waimonsa kanssa kotiimme!" tuumaili ja pyyteli Leena.

"Kuinka se käwisi laatuun, sillä he owat tottuneet hempeään herras=elämään, ja semmoista ei ole waraa meillä heille antaa. Kowaa työntekoa waatii jylhä korpi, jos mieli siitä on saada niukan elatuksensa", sanoi Juho siihen.

"Osasihan Mikko kyllä tehdä työtä ennen kotoa lähtöänsä, saattaisihan hän wieläkin siihen tottua. Woi, woi!—olispa niin hywä, kun Mikko olisi kotona ja tekisi työtä, eikä ryyppäisi.—Silloinhan sinunkin, isä, olisi niin hywä kun sinulla olisi niin uljas työ=kumppani!" kehoitti Leena miestänsä.

"Sinulla on hywä toiwo ja uskallus, mutta minä epäilen yrityksen onnistumista; sillä työn tekeminen unhotetaan paljon pikemmin kuin opitaan. Ennenkuin siihen yritykseen ryhdymme, aion koettaa jotakin muuta keinoa".

"Mitä?"

"Minä koetan wielä kirjoittaa Mikolle ja ohjata häntä; kukaties hän woipi pysyä wirassaan ja siinäkin ollen luopua pois helma=synnistänsä! Se olisi hänelle ja meille paljoa parempi ehto".

"Tee niin, isä kulta, tee niin! Kenties, kenties—eipä tiedä, kuinka käypi; saattaisipa niinkin käydä; hywä on niinkinpäin. Pää=asia on waan se, että meidän pitää pelastaa poikamme perikadosta mistä hinnasta hywänsä. Mutta sinä et saa, isä, wiiwytellä yhtään, waan kirjoita heti, ett'ei se raukka nääntyisi!" sanoi toiwowa ja huolehtiwa äiti. "Ja lupaatkos lukea minulle sen kirjeesi, sittenkun sen olet walmiiksi saanut?" lisäsi hän wielä hetken äänettömyyden perästä.—

Juho lupasi sen ja ryhtyi heti kirjoittamaan wastausta, jossa hän kehoitti poikaansa hartaasti Jumalalta apua rukoillen taistelemaan turmelusta wastaan, jättämättä sitä paikkaa ja wirkaa, jossa hän oli; sillä se oli Juhon mielestä kuitenkin parempi kuin palata tottumattomaan, ahtaasen elämään köyhässä wanhassa kodissa. Lopuksi pyysi hän wielä lempeästi, että Mikko taas tiheämmin kirjoittaisi wanhemmillensa, tehden tarkkaa tiliä parannus=yrityksensä onnistumisesta.

Juhon lukiessa tätä kirjettä, jossa isän ankaruus oli isän lempeyden kanssa yhdistetty, kuunteli Leena koko ajan suurella hartaudella. Sitte hän nousi äkkiä ylös, tuli Juhon luo ja otti häntä kädestä kiinni, katsoi häntä niin lempeästi ja luottawaisesti silmiin ja sanoi hänelle: "woi, kun sinä, isä, olet wiisas; mutta eikö tuo sinun kirjeesi ole liian kowa? Entäs jos se waan pahentaisi Mikon? Eikö käwisi laatuun sitä wähän liewennellä, minä olen niin suuressa pelossa".

"En ole kirjoittanut muuta kuin totuutta, ja awonainen, hereillä olewa omatunto ei pahene totuudesta", wastasi hänelle Juho.

"Sinä tuon paremmin tietänet kuin minä; minä olen niin typerä käsittämään semmoisia asioita. Mutta sen minä waan soisin, että Mikko wielä tulisi hywäksi. Tee sinä, isä, niinkuin tahdot, lähetä tuo kirje tuommoisenaan!" sanoi taas siihen Leena.

Kauwan aikaa ei nyt tarwinnutkaan odottaa wastausta, sillä jo ensimmäisessä postissa tuli taas Mikolta kirje Perälään. Hän ei ollutkaan, niinkuin äiti pelkäsi, suuttunut isän ankarista sanoista, waan tunnusti nöyrästi wikansa ja lupasi wanhempainsa neuwon mukaan koettaa taistella turmelusta wastaan, paikaltaan luopumatta, waikka kyllä uudestaan ilmoitti, että se olisi ollut helpompi, jos olisi saanut tulla takaisin wanhaan kotiinsa.

"Nythän on warma asia, että Mikko paranee ja tulee jälleen kelpo ihmiseksi. Woi, kuulitko sinä, isä, mitenkä hän kirjoitti?—Wiisaspa se on, näemmä, Mikkokin, jos sinäkin, isä. Woi, woi kuinka mieleni on nyt hywä, ja meille tulee nyt niin hupainen ja murheeton elämä", alotti Leena puhumaan kirjeen lukemisen loputtua.

"En minä asiaa wielä niin warmana pidä, sillä synti on ihmiseen näppärämpi tarttumaan kuin luopumaan, ja aiwan eri=asia on jotain luwata kuin täyttää", sanoi Juho epäilewästi, mutta kumminkin oli hänenkin mielensä rauhallisempi nyt kuin Mikon wiime kirjettä lukeissaan, jonka osoitti se seikka, ettei hänen ruumiinsa niin wapisnut, eikä silmissään näkynyt kyyneleitä. Hänenkin sydämeensä oli singahtanut toiwon säde epäilyksen läwitse, ja se säde oli jo waikuttanut tuon lewollisuuden, jota hän ei ollut moneen aikaan saanut nauttia surunsa tähden.

Näin heränneet uudet toiwot wahwisti wielä Ainalta tullut kirje, jossa hän suurella ilolla puhui miehensä perinjuurisesta kääntymyksestä. "Mikko on nyt par'aikaa kaupunki=retkellä", lopetti hän. "Hän lähti sinne tänä aamuna ja wahwa uskoni on, että hän tulee sieltä selwänä miehenä. Woi kuinka hywä! Toiwokaamme joukonmiehissä, että Jumala antaisi hänelle woimia pysymään hywässä aikomuksessansa! Olkaa tuhatkertaa kiitetyt ja terweytetyt—Miniältänne".

"Enkö minä sitä sanonut, isä", wirkkoi Leena Ainan kirjeen kuultuansa.

"Jos hänen parannuksensa nojautuu oikeaan perustukseen niin hän paranee, mutta muutoin ei. Toiwokaamme waan, että hän on käsittänyt oikean pohjan parannukseensa, jonka nojalla hän woisi hyljätä wahingollisen ja kadottawan paheensa!" sanoi Juho.

Jonkun ajan kuluttua tuliwat Mikko ja Aina käymään Perälässä. Ei ikänä liene wieraita sen sydämellisemmin wastaan=otettu. Kauwan syleiliwät tulijat ja talon wanhukset toisiansa, ja Mikon nuorimmat sisarukset kieppuiwat kilwan Mikon ja Ainan liepeissä, osoittaen iloansa miten parhaiten taisiwat. Mikolla ja Ainalla oli tuliaisia, jaella lapsille, kunkin sisaruksen ijän mukaisia kaluja ja makeisia, joista pienokaiset suuresti iloitsiwat. Mikon kaswoista pian huomattiin, että joku häpeä pimensi ja warjosti hänen ennen niin kirkkaita ja wiattomia kaswojansa, mutta Aina oli niin hilpeän, iloisen ja toiwowan näköinen, waikka entistä laihempi. Wiikon päiwät wiipyiwät he Perälässä, mutta muualla kylässä kuin Wirtalassa eiwät he kuitenkaan wielä tahtoneet tällä kertaa käydä.

Usein sen wiikon ajalla oli wäliin Juho, wäliin Leena Mikon kanssa kahdenkesken. Kyynelsilmissä puhuiwat wanhukset aina silloin Mikolle ihmisen welwollisuuksista ja waroittiwat häntä siitä surkeasta turmeluksesta, johon hän oli antanut itsensä maailman pahennuksien wietellä. He kokiwat oikeen liikuttawasti kuwata hänelle sitä suurta sydämen kipua, murhetta ja tuskaa, jonka hän oli heidän päällensä saattanut, ja sitä harmia ja sääliä, jonka hänen lankeemuksensa oli kaikissa kunnollisissa ihmisissä herättänyt. Erittäinkin Juho oli ahkera tuossa toimessa, sillä hänen järkewä mielikuwituksensa katsoi wieläkin jollakin epäilyksellä tulewaisuuteen, jos kohtakin nykyiset suhteet antoiwat parempia toiweita. Mikko ei koettanutkaan ollenkaan puolustaa itseänsä, waan häpeällä ja wesissäsilmin tunnusti hän rikoksensa ja lupasi lujasti sotia pahaa wastaan; ja tuo katumus ja parannuksen aikomus—ne antoiwat niin paljon toiwoa wanhempien sydämiin.

Aina oli koko wiikon iloinen kuin lapsi, ja näyttipä siltä, kuin hänelle olisi alkanut aiwan toinen ja toiworikkaampi elämä. Hänenkin kanssaan puheliwat wanhukset kahdenkesken ja neuwoiwat häntä kaikin tawoin sowittamaan elämänsä niin, että se tulisi Mikon pelastukseksi. Juho pyysi miniänsä eteenkinpäin jatkamaan kirjeenwaihtoansa, niin usein kuin waan taitaisi.

Piampa oli se wiikko kulunut loppuun, ja Mikon ja Ainan lähdön aika lähestyi. Kaikki hyöriwät iloisina matkan puuhassa. Lapset pyöriwät ja hyppiwät iloisina jokaisen ympärillä, halailiwat wuoroon Mikkoa, wuoroon Ainaa, jotka nyt oliwat juuri lähtemäisillään. Nyt matkustajat ottiwat kaikilta jäähywäiset ja pian oliwat he nousneet ajoneuwoihinsa, ja niin he lähtiwät toisen kerran Perälästä. Koko talonwäki näytti olewan hywällä mielellä; Juho yksin waan ei näyttänyt nytkään jaksawan olla oikein iloinen. Niinkuin nuoren pariskunnan ensimmäiselläkin lähdöllä, jäi Juho nytkin seisomaan yksin kujalle, jota hän kauwan katsoi synkästi heidän jälkeensä sittenkin wielä, kun he jo aikoja oliwat näkymättömiin kadonneet.

Kului taas joku aika—niin tuli taas Perälään tietoja Mikosta.

"Rakkaat wanhempani!" kirjoitti Aina, "tänne ei kuulu juuri mitään erinomaisen pahaa, Mikko waan taas yhden kerran joutui entiseen wikaansa! Kumminkin oli se ensimäinen kerta, sittenkuin hän rupesi katumaan kauheaa elämäänsä. Minun toiwoni on, että hän siitä jälleen toipuu, sillä hän tuli siihen hirweästi wietellyksi, ja hän katuu sitä katkerasti. Waikka näin järjellisesti koetan asiasta ajatella ja tulewaisuuttamme hywäksi ja onnelliseksi toiwoa, on kuitenkin kauhea pelko wäliin minun saawuttanut, niin että joka luunsolmuni wapisee. Joskos hän rupeaisi—woi, herra Jumala!—kauhea on ajatellakaan—jos hän rupeaisi taas uudestansa—juomaan, jos ei hän woisikaan seisoa helmasyntiänsä wastaan—silloin olisimme hukassa.—Kuitenkaan en luulisi teillä olewan syytä kowin pahaksenne panna, sillä nämät owat waan minun paljaita mielikuwituksiani, joiden en ensinkään soisi toteuntuwan ja jotka saisiwat yhtä nopeasti tyhjäksi rauweta, kuin ne owat mielessäni syntyneetkin. Kaikki tuo pelkoni saattaisikin olla yhtä tyhjän kanssa. Toiwokaamme että tuo oli waan myrskyn jälkipuuska,— toiwokaamme niin, niin meidän on kaikkien helpompi olla! Olkaa terweytetty puoleksi toiwowalta ja puoleksi pelkääwältä Miniältänne".