ELÄMÄN HAWAINNOITA III: Suku=ylpeys; Tahdon woima

Kirj.

P. Päivärinta

WSOY, Porvoo, 1891.

SUKU=YLPEYS.

I.

Oli wuoden 1807 syksy. Oulussa oli silloin markkinat mihin oli kokoontunut wäkeä maamme kaikilta kulmilta, kuten tawallista on. Tieto Wenäjän hankkeista rynnätä Suomeen oli jo huhuna lewinnyt kansankin korwiin, ja siitäkös oli kaikilla puheen ja miettimisen aihetta.

Keskellä toria nähtiin parwi iloisia poikia, jotka päin yhteen seisoiwat ja wilkkaasti keskusteliwat jostakin asiasta; iloinen raitis nauru purskahti wälisti puhujain huulilta ja olipa tuo nauru joskus niin woimallinen, että oli potkaista päästäjänsä seljälleen.

Kun pojat tuossa niin iloisesti haasteliwat, tulla tepasteli parwi tyttöjä poikia kohden; pojat eiwät huomanneet heidän tuloansa, niin oliwat he kiintyneet puheeseensa. Kun tytöt tuliwat poikien kohdalle, seisahtuiwat he, ikäänkuin kuunnellaksensa heidän puhettansa.

"Jos wain wenäläinen on niin rohkea, että uskaltaa tulla meidän maahamme, niin näissä kämmenissä hieromme me hänet yhtä pehmeäksi kuin naurispaistikaisen", sanoi tyttöjen juuri seisahtuessa eräs pitkänsolakka, walkotukkainen ja sinisilmäinen poika nyrkkejänsä puristellen.

"Wenäläiset eiwät ole juuri niin helppoja wanutettawia, sen he owat useammasti kuin kerran toteen näyttäneet; enempää kuin kewytmielisiä sanoja tarwitaan woimallista wihollista wastustaessa", sanoi etewin tyttöparwesta, ja niin oliwat tytöt sekaantuneet poikien keskusteluun.

Poikaparwi pyörähti nyt tyttöihin päin; he huomasiwat kauniin sukupuolen olewan heidän wastustajansa.

"No, mitä meidän siis pitäisi tehdä teidän mielestänne?" kysyi äsköinen poika harmista punastuneena.

"Työllä ja totuudella näyttää, että teillä on isänmaa, jonka edestä woipi tarwittaessa kuolla", wastasi tuo äkäinen, miellyttäwän näköinen tyttö ujostelematta, hieno hymy huulillansa.

"Niinkö luulet, ettemme woi sitä tehdä?" kysyi poika puoli=kiiwastuneena.

"Suurin ennakkokerskaaja on useinkin suurin pelkuri ja tyhjäntoimittaja", sanoi tyttö wakawasti.

"Sinä olet minussa loukannut kaikkia Suomen poikia ja laskenut lauseita, joita et woi toteen näyttää. Sen minä sanon kaikkien Suomen poikien nimessä sinulle ja samassa kaikille tytöille, ettemme pelkää enempää wihollista kuin omaa henkeämmekään, kun kysymys on isänmaan pelastamisesta; wielä elää Suomen pojissa esi=isäin henki", sanoi poika puolisuuttuneena.

"Saapa nyt nähdä! Kauan ei tarwinne odottaa, ennenkuin on täytymys ryhtyä sanasta tekoon", sanoi tyttö jäykästi.

Herra tiesi kuinka kauan olisi poikien ja tyttöjen wälillä kestänyt tuota puoleksi todellista, puoleksi leikillistä sanakiistaa, ellei eräs asiaankuulumaton tapahtuma olisi sitä katkaissut.

Juuri kun tyttö lausui wiimeisiä sanojansa, ajaa karautti eräs juopunut mies ratsain wirkulla hewosellaan täyttä wauhtia poika= ja tyttö=parwea kohden. Kukaan heistä ei huomannut lähenewää waaraa, niin kiintyneitä oliwat he puheeseensa. Kun tuo hurja ratsastaja tuli aiwan likelle, hawaitsiwat useat hänet ja wäistiwät, mutta tuo wäittelewä poika ei huomannut selin olonsa wuoksi, ennenkuin ratsastaja ajoi hänen päällensä ja hän kaatui—niinkuin näytti—kuolleena hewosen jalkoihin. Hewonen oli lyönyt kawiollaan ison haawan hänen otsaansa.

II.

On kulunut joku wuorokausi. Erään kaupungin laidalla olewan pienen talon pienessä kamarissa hourailee sairas. Nuori poika on hän. Usein hapuilee hän käsillänsä ympärillensä ja sanoo: "wihollinen on maassa, nouskaa, pojat, häntä miehissä wastustamaan! Ei yksikään teistä saa olla pelkuri, sillä tytöt jo ennakolta häwäisewät meitä.—Se saakelin tyttö! hän särki sydämeni loukkaawilla sanoillaan, mutta wielä enemmän säihkywillä silmillään ja—ja—woi kuinka hän oli kaunis ja isänmaallista tulta täynnä!"

Niin houraili sairas, mutta yötä päiwää walwoi hänen wuoteensa wieressä eräs hento nainen, josta sairas ei mitään tiennyt. Kahdesti päiwässä käwi lääkäri sairasta katsomassa, tutkimassa hänen tilaansa ja määräämässä mitä milloinkin oli tehtäwä. Nuori nainen kuunteli huolella lääkärin määräyksiä, ja noudatti niitä tarkoin. Kun lääkäri oli poissa, otti nainen waarin sairaan pienimmästäkin liikahduksesta ja äännähdyksestä. Siinä oli hän heti jäähdyttämässä hänen polttawaa otsaansa, kouhottamassa ja wilpastuttamassa hänen tulistuneita pään=alusiaan, antamassa rohtoja ja suunkastetta, ja sitä hän teki uupumatta, wäsymättä.

"Kuinkahan luulette käywän, herra tohtori?" kysyi nainen eräänä kertana kun lääkäri tutki sairaan tilaa.

"Joll'ei kuume anna kohta perään, niin on hän mennyt mies", sanoi lääkäri päätään pudistaen.

Nainen huokasi raskaasti.

Jonkun päiwän takaa sanoi lääkäri, tutkiessaan sairaan tilaa: "aiwokuume on tauonnut, minä toiwon."

Nainen huokasi nytkin, mutta hän hypähdytti tietämättään jalkojaan, sillä se oli toiwon huokaus.

Lääkärin määräyksestä lisättiin nyt waloa huoneeseen, joka tähän saakka oli ollut melkein pimeä.

Toisena päiwänä sen jälkeen raotti sairas silmiään. Tuo nuori nainen oli kurotuksissa sairaan ylitse, sillä hän oli häntä tarkastamassa. Sairaan hajanainen katse kohtasi naisen kaswot ja riutuneella äänellä sanoi hän: "woi! missä minä olen?"

"Sinä olet hywässä turwassa, ole huoletta! Lääkäri on sinut käskenyt olemaan rauhassa", sanoi nainen, ja sairas raukesi taas horroksiin.

Seuraawana päiwänä awasi taas sairas silmänsä ja katsoi hoitajatartansa.

"Woi Jumala! Sinäkö se olet?" huudahti hän.

"Minähän se olen. Lupaahan nyt olla rauhassa ja hiljaa, niin minä kerron sinulle enemmän kun paranet; sinä olet wielä kowin heikko", sanoi nainen.

Sairas totteli.

Seuraawana päiwänä julisti lääkäri waaran olewan ohitse ja hänen apunsa tarpeettoman, semminkin kun sairaalla on niin hywä hoitaja, niinkuin hänen sanansa oliwat.

Sairas tuli aina terweemmäksi ja hän woi ruweta hoitajansa kanssa keskustelemaan.

Lukija jo huomannee, etteiwät sairas ja hänen hoitajansa olleet ketään muita kuin nuo silloiset riita=towerit tuolla torilla.

Hoitaja tiesi jo tarkoin, ken hänen riitakumppaninsa ja hoidettawansa oli. Hän tarwitsi ne tiedot sen wuoksi, että woi antaa tiedot hänen kotiinsa, mitenkä markkinamiehen oli markkinoilla käynyt. Nyt noita tietoja hankkiessaan oli hän saanut selwille, että hoidettawansa oli ylipuolesta, maakunnan wahwimman, Repola nimisen talon Heikki niminen, ainoa poika. Kirjallisesti antoi sairaan hoitaja Repolaan tiedon, että Heikki oli saanut markkinoilla wähäisen wamman, että hän on lääkärin hoidettawana ja paranee pian niin että woi terweenä tulla kotiinsa; omaan kotiinsa oli hän myös antanut tiedot, minkä tähden hän niin kauan wiipyy; molemmat nuo tiedot oliwat tarpeellisia, sillä muutoin olisi heidän tähtensä kodeissa tultu lewottomiksi.

Niin. Hoitajattarella oli tieto, ken hänen hoidettawansa oli, mutta
Repolan Heikillä ei ollut wähintäkään tietoa, ken hänen hoitajansa oli.

Sairas oli walweella, waikka wielä heikkona. Hän katseli salaa tuota punaposkista ja kaikin puolin kaunista ja miellyttäwää silloista wäittelykumppaniaan ja nykyistä suurinta hywäntekijäänsä, kun hän, tietämättään että häntä tarkastellaan, toimi heidän nykyisen, yhteisen pienen toimeentulonsa hyödyksi.

"Kuinka sinä olet joutunut tänne minua hoitamaan? Puhu! Minä en ole enää kowin heikko", sanoi sairas.

"Muistatko, minkä turman sait tuolla torilla?"

"Muistan. Luulen tämän taudin saaneeni sen hurjan ratsastajan hewosen kawioista?"

"Aiwan niin. Entäs mitä sitten seurasi?"

"En, sitä en muista wähääkään."

"No, minä kerron sen sinulle. Sinä pyörryit, mutta kaikki luulimme sinun kuolleen. Useimmat lähtiwät hurjaa ratsastajaa kiinni ottamaan, mutta turhaan, sillä hän lensi kuin nuoli. Toinen osa ihmisistä juoksi kauhistuneena pois ja pian olin minä yksin sinun tykönäsi. Minä kyyristyin sinua katsomaan ja huomasin weren wirtanaan wuotawan otsastasi. Heti siwalsin minä huiwin päästäni ja sidoin sillä haawan niin lujaan, ettei se enää juossut. Sitten pyysin jonkun paikalle tulleen henkilön katsomaan ettei sinulle tulisi mitään wahinkoa, ja niin lähdin minä hakemaan huonetta, johon toimittaisin sinut. Semmoisen löysinkin täältä laitakaupungista, sillä komeoita huoneita ei minulla ollut waraa wuokrata. Tänne kannoimme sinut armeliasten ihmisten awulla. Täällä olen sinua hoitanut koko sairautesi ajan, yötä ja päiwää; lääkärin apua olen myös hankkinut. Sinun ja omaan kotiini olen antanut tiedot, ett'eiwät he pelkäisi; sinun kotiisi wähän keweämmät, omaani todelliset. Siinä kaikki mitä tarwitset tietää", kertoi neito.

"Sinä olet paljon nähnyt minusta waiwaa", sanoi poika liikutettuna.

"Se oli minun welwollisuuteni."

"Ethän edes tuntenutkaan minua!"

"Mutta kuitenkin olit sinä suuressa awun tarpeessa."

"Ja olimmehan juuri riidelleet."

"Emmehän toki hengen, jos kohtakin isänmaallisissa asioissa."

"Ken, herran tähden, sinä sitten olet, joka niin paljon olet pakotta waiwaa päällesi ottanut?"

"Olen sotamiehen tyttö."

"Ja mistä?"

"Siikajoelta."

"Nimesi!?"

"Isäni nimi on Kuula."

"Entä oma nimesi?"

"Liisa on minun nimeni", sanoi tyttö ja huokasi raskaasti.

"Joko olet wanha?"

"En wanha, enkä nuorikaan."

"Kuinka sitten?"

"Kahdeksantoista."

"Wieläkö isäsi elää?"

"Wielä, hän on parast'aikaa sotapalweluksessa."

"No, miten woit saada tohtorin liikkeelle ja miten olet woinut hankkia rohtoja ja muita tarpeita tällä ajalla?"

"Minulla oli siksi waroja."

"Woi, woi Liisa! Paljon olet sinä uhrannut tietämättömän asian eduksi, tuntemattoman miehen hywäksi!" sanoi Heikki ja katsoi kummastuksin kaunista, jaloa tyttöä.

Liisa loi katseensa alas.

"Minä olen aina noudattanut sitä ajatustapaa, jonka isäni on opettanut, että minun töissäni olisi enemmän kuin sanoissani", sanoi hän sitten ujosti.

"Woi! älä puhu enää niin, Liisa. Sinulla on jalo sydän, sen tunnen nyt.
Nyt ymmärrän mitä tuolla pienellä kiistallasi tarkoitit silloin tuolla
torilla, ja saatpa nähdä, että minä otan neuwostasi waarin", sanoi
Heikki.

"Jumala suokoon niin käywän!" sanoi Liisa hiljaa.

Niin keskusteliwat nuo niin kummallisesti yhteen sattuneet nuoret ja tulipa heille tuossa keskustelussa monta ennen tuntematonta asiaa ilmi.

Heikki parani terweeksi; hän maksoi Liisalle kaikki mitä hän oli kuluttanut, mutta waiwoistaan ei Liisa ottanut mitään, waikka kuinkakin toinen olisi tarjonnut.

Heidän olisi pitänyt nyt erota, mutta ero oli kummallekin raskas, ja pitkä äänettömyys seurasi tuota waikeata tilaa. Wihdoin otti Heikki Liisaa kädestä kiinni ja sanoi: "paljon olet uhrannut minun tähteni, mutta wielä paljon enemmän waadin sinulta, waadin itseäsi kokonaan omakseni."

Tyttö ei ottanut kättään pois; hän kallisti päänsä Heikin rinnalle ja kuiskasi: "kuinka se on mahdollista niin äweriään talon pojalle ja sotamiehen tyttärelle?"

"Kahta yksineuwoista ei erota mikään, ja eihän sotamies ole mikään kunniaton ihminen. Mitään esteitä en pelkää, kun wain saan sinun suostumuksesi"——he kallistuiwat toisiansa kohden ja sulkiwat toisensa syliinsä.

"Hywästi, Liisa! Pian käyn minä sinua terwehtimässä", sanoi Heikki wiimein, irtauttaen itsensä yhteisestä syleilystä.

"Hywästi, Heikki", kuiskasi Liisa, ja niin he erkaniwat.

III.

Iso oli ilo Repolassa, kun Heikki tuli terwennä kotiin. Wielä isommaksi tuli se, kun saatiin tietää, että Heikillä oli ollut niin alttiiksi antautuwainen ja uhrautuwainen hoitajatar. Heikki oli koko kuwauswoimansa kywyllä sen wanhemmilleen selittänyt, wieläpä hän selitti hoitajattarensa kauneuden ja jalon luonnonkin, niin hywin kuin taisi. Miksikä niin? Syy on aiwan selwä: Heikki pelkäsi jotakin, toiwoi jotakin; kummallinen ristiriitaisuus yhdessä ja samassa asiassa.

Heikki tiesi ja tunsi Pohjanmaan äweriään ja rikkaan talonpojan aatelisen suku=ylpeyden, tiesi ja tunsi, ett'ei tuo ylpeys ollut wielä koskaan antanut heidän lastensa mennä köyhiin naimisiin, ei pojan walita itsellensä köyhää tyttöä elämänsä kumppaniksi. Jos joku oli rohjennut sen tehdä, oli hän armotta ajettu tyhjänä pois kotoa, ja isän ja äidin sydän, rakastawien rakkaus ja sydänten asia ei semmoisessa tapauksessa tullut koskaan kysymykseen.

Tuommoisen aateli=ylpeyden tunsi Heikki wanhemmissaankin ja sitä pelkäsi hän. Hän oli sydämestään rakastunut sotamiehen tyttäreen, Kuulan Liisaan. Hän tahtoi hänet tawalla tahi toisella saada omaksensa, mutta wanhempiensa mieltä ei hän olisi tahtonut loukata. Siinä tarkoituksessa että se hywää waikuttaisi hänen wanhemmissaan oli hän ylistänyt rakastettunsa awuja ja odotti wanhempiensa myötätuntoisuutta sydämensä asialle, sitä toiwoi Heikki.

"Jumala johdatti tuon sotamiehen tyttären siihen, hän on sinun henkesi pelastaja ja warmastikin jalo ihminen", sanoi Repolan isäntä, Heikin isä, kun kuuli poikansa kertomuksen.

Heikki toiwoi.

"Minä rakastan tuota tyttöä sydämestäni, sallikaa, isä, saaha minun hänet omakseni", sanoi Heikki rohkaistuneena.

Isän kaswot synkistyiwät.

"Sotamiehen tyttö, köyhä tyttö!" sanoi isä wiimein kolkosti.

"Niinhän hän on, mutta hän on jalo ihminen, isä; niin kuin tiedätte on hän pelastanut henkeni", myönsi ja muistutti Heikki.

"Repolan talon asukkaaksi ei ole wielä koskaan tuotu kerjäläistä, ja siitä suwun kunnia, eikä sitä tuoda wielä nytkään, sen takaan. Palkitse kerjäläisen waiwat niin runsaasti kuin tahdot, mutta meille häntä et koskaan tuo", sanoi isä kolkosti.

Suku=ylpeys oli laskenut tuomionsa.

"Mutta kumminkin, isä, täytyy minun saaha Kuulan Liisa, köyhä sotamiehen tytär omakseni", sanoi Heikki päättäwästi.

Totinen rakkaus oli tehnyt päätöksensä.

"Siinä tapauksessa käytän kaikkea sitä waltaa, joka minulla on omaisuuteeni ja lapseeni", sanoi isä synkästi.

Sen enempää ei puhuttu, sillä Heikki tunsi isänsä, mutta ei isä poikaansa.

Heikki nakkausi wuoteeeseen suullensa maata, ja selwään huomattiin hänen itkewän.

"Mitä tuo poika itkee, mitä on hänelle tapahtunut?" kysyi Heikin äiti sen nähtyänsä.

"Hän itkee kerjäläistyttöä", sanoi isä.

"Wai niin! Warmaan tuota, jota hän niin kauniiksi ja jaloksi kuwaili. Heitä, poika=rukka, pois turhat miettimiset, ne eiwät kumminkaan menesty", sanoi äiti.

Aamu tuli, mutta Heikkiä ei enää ollutkaan Repolassa; tyhjä oli Heikin kamari, tyhjä hänen wuoteensa. Hän oli mennyt, oli jättänyt Repolan ja wanhempansa; todellinen rakkaus oli woittanut wanhempain rakkauden ja lapsuuden kodin.

Ollessaan laillisessa ijässä meni Heikki pappilaan, otti sieltä papinkirjansa ja alkoi astella.

"Nyt on Heikki mennyt, nyt ei ole enää meillä Heikkiä", hätäili äiti, kun hänen lähtönsä tuli tunnetuksi.

"Kyllä routa porsaan kotiin tuopi", sanoi isä yhtäkaikkisesti.

Toteutuiko tuo sananlasku? Senpä saamme nähdä.

Mihin ohjasi Heikki askeleensa? Siikajoelle, pieneen sotamiehen torppaan—Liisan luo.

Sydämellinen oli siellä wastaan=otto ja wielä sydämellisemmäksi se tuli, kun Heikki ilmoitti olewansa niin tyhjä mies kuin tässä näkyy ja että hän aikoi nyt ruweta sotamieheksi. Silloin sulki Liisa Heikin syliinsä ja sanoi: "Sinä, Heikki, olet parempi mies kuin luulinkaan."

"Sinä olet, Liisa, minut tehnyt hywäksi, wieläpä kahdessa kalliissa asiassa, joista en ennen tietänyt mitään; olet nimittäin opettanut minut rakastamaan jaloa sydäntä ja isänmaata, ja olenpa näyttäwä sinulle, rakas Liisa, että osaan muutakin tehdä, en wain korskeasti puhua, sillä tunnustanpa nyt täydestä sydämestä, että tuo kerskaukseni tuolla torilla olikin wain todellakin muiden matkimista, ulkokullattua tyhjää kerskausta", sanoi Heikki.

"Katsokaa, rakas äiti! Tässä on minun sulhaseni, waikk'en ole tohtinut teille siitä mitään wirkkaa, asiaa kun en ole woinut oikein totena pitää—tuo haawoitettu poika tuolla markkinoilla. Hän on nyt köyhempi kuin minä ja rupeaa sotamieheksi", esitteli Liisa.

"Jalo, kaunis nuorukainen on hän. Jumala teitä siunatkoon!" sanoi Liisan äiti ja kyyneleet waluiwat alas pitkin hänen puoleksi lakastuneita poskiaan.

Kauaa ei wiiwytty ennenkun molemminpuolisella suostumuksella päätökset oliwat tehdyt. Heikki päätti lähteä Ouluun oppimaan sotamiehen temppuja ja sitten, kun hänestä tulee kelpo sotamies—sitten päättäwät he liittonsa Liisan kanssa, jonka he oliwat solmineet.

Huomen-aamulla lähtikin jo Heikki. Hän saapui onnellisesti perille ja pääsi heti siellä harjoitus=komppaniaan, ja hän äkseerasi niin ahkerasti, että maa tömisi ja hiki otsasta walui.

IV.

Wuosiluku on muuttunut. Talwi on wähän yli puoliwälin. Wenäläiset owat jo rynnänneet wihollisina maahan; huhut owat siis toteutuneet. Kaksipäinen Wenäjän kotka oli iskenyt kyntensä Suomen jalopeuraan.

Suomalaiset owat aina olleet lailliselle hallitsijallensa uskollista kansaa, wereen ja henkeen asti uskollista. Suomi oli Ruotsin kanssa ollut yhteydessä seitsemän wuosisataa. Sillä ajalla oli Suomi saanut kristinuskon ja lakinsa, ja muutoinkin oli se kohonnut inhimillisessä siwistyksessä. Uskollisesti ja urhoollisesti seisoiwatkin suomalaiset ruotsalaisten rinnalla kaikissa heidän taisteluissaan ympäri Eurooppaa, kastellen tuoreimmalla werellänsä wieraita maita, ansaiten siten kalleimmalla maksulla kunniaa emämaalle, usein silloinkin, kun oma maa kärsi kowaa wihollisen sortoa ja häwitystä. Kansan suussa kulkewat tarut, jotka jokainen lapsikin tunsi, wenäläisten tekemistä tuho= ja hirmutöistä, semminkin isonwihan aikana, oliwat päällepäätteeksi sytyttäneet rakkautta Ruotsia, wihaa ja inhoa wenäläisiä kohtaan. Kun kaiken tämän otamme lukuun, oliko kumma, että koko Suomi katseli kauhulla wenäläisen maahan ryntäystä ja että kansassakin wallitsi kiihkeä taistelun himo?

Me olemme nähneet kansassa olewan tuota sotaista intoa, ennenkuin sota oli alkanutkaan, ja nyt kun se oli alkanut, eneni into isommaksi.

Sen innon elähyttämänä lähti Heikkikin pois Oulusta, aikoen niin mennä säännölliseen taisteluun isänmaan edestä. Ensinnä toki meni hän Kuulan torppaan, ainoain ystäwiensä kanssa tuumittelemaan retkestänsä ja hywästit heille sanomaan.

Heikki oli niin innoissaan, että päätti lähteä etelä=Suomeen, päästäksensä jo ensimäisissä kahakoissa taistelemaan. Hupaisen yön oltuansa rakastettunsa ja tulewan anoppinsa seurassa, jolloin ei joudettu nukkumaan, lähti Heikki jo seuraawana aamuna aikaisin tallustelemaan etelää kohden, monenkertaisten sydämellisten ja kyyneleillä kastettujen onnentoiwotusten seuraamana.

"Muista, rakkaani, ettet petä koskaan weljiäsi etkä isänmaatasi! Petturi ansaitsee ja kantaa ikuisen häpeän", sanoi Liisa Heikille itkunsa seasta wiimeiseksi sanakseen.

"Jumala olkoon koko Suomen sotajoukon ja sinun turwanasi!" huusi Liisan äiti wielä Heikin jälkeenkin, wapisewalla äänellänsä.

Heikki ei jaksanut puhua mitään; hän lähti, käsiä puristettuansa, äänettömänä astuskelemaan, mutta kuumat kyyneleet waluiwat pitkin hänenkin miehekkäitä kaswojansa.

Samalla wiikolla ehti Heikki Hämeenlinnaan ja pääsi mukanaan olewan suosituskirjeen awulla majuri Hertzen'in johtamaan Uudenmaan jääkärikomppaniaan.

Kun Heikki tuli Hämeenlinnaan, oli Klingspor jo silloin Suomen sotawäen ylimäisenä päällikkönä. Jokainen suomalainen tietää, kuinka arka, pelkuri ja kunnoton sotapäällikkö hän oli. Urhea wäki paloi tappelun halusta ja hammasta purren totteliwat he ylipäällikön antamia peräymis=käskyjä. Niin alotettiin tuo kuuluisa pakoretki, jonka wertoja tuskin historia tietää. Siellä täällä tehtiin wain sen werran wastarintaa, että Klingsporin lihawat lihawadit ja wäestön muonawarat saatiin pelastetuiksi, siinä kaikki. Missä wain Suomen wäki sai kääntyä päin, siinä osoittiwat he, ett'eiwät he ole paon häpeätahraan wikapäät.—Niin kiireistä oli tuo pako, että kun meikäläiset lähtiwät Hämeenlinnasta Maaliskuun alkupuolella, oliwat he Siikajoella jo Huhtikuun kahdeksantenatoista päiwänä!——

Nyt oli Heikkikin taas likellä rakkainta ystäwäänsä, morsiantansa, mutta minkälaisella sydämellä ja tunteilla? Paon saastainen häpeä painoi raskaasti hänen sydäntänsä.

Suomalaiset oliwat asettuneet pohjoispuolelle Siikajokea, kirkon=kylään; he tarwitsiwat lewähtää kiireisen marssin ja tiheäin wihollisen torjumisien wuoksi, sillä wiholliset kihisiwät aiwan suomalaisien kantapäillä.

Kun suomalaiset oliwat asettuneet kortteereihinsa, astui Heikki päällikkönsä eteen ja pyysi parin tunnin lomaa.

"Sotamiehelle ei woi antaa lomaa silloin kun wihollinen on aiwan kintereillä", sanoi päällikkö jyrkästi.

"Parin tunnin kuluttua olisin minä paikallani, olisin käynyt wain omaisiani terwehtimässä", lisäsi Heikki ujosti.

"Meidän muidenkin on täytynyt jättää omaisemme, eikä ole auttanut pyrkiä heitä lellittelemään", sanoi urhea päällikkö kolkosti.

Wedet kierahtiwat silloin urhoollisen soturin silmiin.

"Minulla on tässä likellä enemmän kuin omaisia. Minulla on morsian, jonka kanssa teimme ikuiset liitot juuri kun lähdin sotariweihin. Hänelle olisin wain käynyt sanomassa hywästit, sillä minä en aio paeta tämän etemmäksi. Paon häpeätahra on koko Suomen armeijan niskoilla. Koko Suomi katsoo meitä ylön ja naisetkin pilkaten kauhistuwat kunnottomuuttamme. Morsiameni on kerran jo warannut minua pelkurimaisuudesta, mutta minä woin ennen kuolla kuin kantaa tätä muiden pakottamaa pelkurin häpeää. Tottahan wihollinen on niin armollinen, että pelastaa minut kuolemalla tästä häpeän tuskasta, ja silloin on morsiameni kunnioittawa minua koko ikänsä pelkäämättömänä soturina. Antakaa anteeksi, herra majuri! mutta niin olen päättänyt, minä ja moni muu", puhui Heikki sortuneella äänellä.

Nyt oli wuoro majuri Hertzen'in silmiin kyyneleitä nousta.

"Urhoollinen Repo! (Se oli Heikin huutonimi). Sanotko niin? Se on ääni, joka minunkin sydämessäni on kauan hämäränä soinut, mutta nyt se selkeni ja kirkastui. Pako on häpeällinen työ, se on tosi. Jo aikoja olen hawainnut sinut urhoolliseksi mieheksi ja muutoin en olisikaan korottanut sinua aliupseeriksi, mutta en toki olisi sinussa luullut tuommoista teräkseltä kalskahtawaa tulta löytywän. Mene Jumalan nimeen morsiamesi luo, mutta muista parin tunnin päästä olla paikallasi", sanoi majuri liikutettuna.

Heikki kiitti, kumarsi ja lähti.

V.

Kuulan torppa oli Siikajoen kirkolta puoli penikuormaa etelään päin,
Pattijoen ja Siikajoen wälillä, eikä aiwan kaukana maantiestä.

Luwan saatuaan hankki Heikki heti itsellensä talonpoikaisen puwun, jonka hän puki ylleen sotamiehen pukineen sijaan. Sitten hän kiireesti, kaukaa haarratellen, samosi metsiä myöten tuohon torppaan, joka oli hänelle niin rakas. Sinne pääsikin hän onnellisesti, mutta mikä hämmästys käsitti hänet sinne tullessansa. Liisaa ei ollutkaan, rakastettu oli poissa, wenäläiset oliwat hänet juuri wähää ennen Heikin tuloa wieneet wangittuna pois. Liisan äiti oli wain puolipyörtyneenä autioksi paljastetussa mökissä; hän ei woinut muuta tehdä kuin wäännellä käsiänsä ja huutaa: "woi minun lastani, woi minun lastani! woi niitä jumalattomia wihollisia".

Heikki ei neuwotellut kauaa. Oitis sieppasi hän wanhan Kuulan waatteuksen, housut, takin ja karwalakki=reuhkan; ne solmisi hän nyyttiin. Sitten lähti hän iskemään wihollisen jälkiä.

Kauan ei tarwinnut hänen sitä tehdä, ennenkuin hän joutui wihollisen etuwartijain kynsiin. Wenäläiset ottiwat hänet kiinni, syynäsiwät ja tutkiwat hänet tarkasti, mutta mitään asetta tai muuta waarallista eiwät he häneltä löytäneet, tuon nyytin wanhoja waatteita wain. Heikki teki itsensä niin yksinkertaisen ja iloisen näköiseksi kuin suinkin wain woi ja wenäläiset päästiwät hänet irti, wieläpä taputtiwat häntä poskelle ja sanoiwat: "dobra musikka!" Sen jälkeen sai hän mennä minne halutti.

Oli puhtokunta, jossa oli useampia taloja; eräs niistä oli aiwan lähellä tiheää metsää; osa Wenäjän wäestä oli majoittunut niihin taloihin. Heikki käänsi askeleensa tuota metsän likellä olewaa taloa kohden ja kun etuwartiat oliwat hänet kerran läpi päästäneet, eiwät wiholliset hänestä suurta lukua pitäneet; toki he kumminkin wielä tarkasteliwat Heikin. Nyyttinsä porstuaan heitettyänsä, astui hän tuohon suureen wanhaan tupaan.

Tupa oli wihollisia täpisten täynnä ja siellä oli Liisakin. eräs pitkä ja rotewa wihollisen upseeri pyrki parhaillaan tyttöä halailemaan ja tyttö antoi hänelle ehtimiseen niin woimallisia tyrkkäyksiä, että upseeri tollahteli tuotakin tuokemmaksi. Toiset wenäläiset nauroiwat täyttä kurkkua upseerin huonosti onnistuneille yrityksille. Niin oliwat asiat Heikin tupaan tullessa.

Heti huomasi kiusattu tyttö Heikin ja hän päästi pienen parahduksen, mutta ei Heikki arwellut hetkeäkään, waan hän astui kiusaawan upseerin luo ja antoi samassa hänelle semmoisen korwapuustin, että hän lensi tuotakin tuokemmaksi seljällensä. Sen tehtyä töytäsiwät sekä Heikki että Liisa ulos owesta. Porstuassa sieppasi Heikki nyyttinsä, töytäsi sen siwumennessään Liisalle ja sanoi: "juokse metsään päin"; itse lähti hän juoksemaan toista suuntaa kohti, toiseen taloon päin. Liisa teki kuten käskettiin ja heti nyytin suusta tapasi hän paperilipun, johon oli lyijykynällä kirjoitettu sanat: "Pue ensi tilassa nämä waatteet yllesi ja pelasta itsesi—huomenna minä tappelen. Hywästi!"

Wiholliset eiwät lähteneet Heikkiä takaa ajamaan; kentiesi eiwät he hywäksyneet tuota tytön kauneuden hurmaaman raa'an upseerin ilkitekoa; he päästiwät wain sydämellisen naurun, nähtyään minkä nawakan korwapuustin Heikki hänelle antoi. Mutta niin pian kun puustin saanut upseeri tointui kuperkeikastaan, siwalsi hän aseensa seinältä ja lähti Heikin jälkeen; Liisaa ei hän ennättänyt nähdäkään, sillä hän oli jo metsässä. Niin pian toipui huimauksen saanut upseeri, että hän oli melkein Heikin kannaksilla ja päälliseksi oli takaa ajaja nopea juoksemaan. Eksyttääksensä takaa ajajaansa juoksi Heikki toisen talon ison nawetan ja ladon solaa kohden. Mutta nyt sattui toisesta talosta tulemaan eräs toinen wihollinen, jonka sylissä oli sotawäen limppuja niin paljon kuin pysyi.

Hänelle morahti takaa ajawa wihollinen jotain ja juuri kun Heikki kerkisi solaan, oli limppu=wenäläinen solan toisessa päässä häntä wastassa ja takaa=ajajan pistin wälkkyi hänen takanaan. Jo luuli Heikki tuhon itsellensä tulewan, mutta samassa hän huomasi, ett'ei leipä=wenäläisellä olluttaan aseita ja ilman sitä oli hänen sylinsä limppuja täynnä. Häntä kohden töytäsi Heikki kaikella woimallaan ja seuraus oli semmoinen, että limpun kantaja paukahti seljälleen ja limput romahtiwat pitkin kujaa, jossa ne tahraantuiwat kelpaamattomiksi, sillä solassa oli paljon lokaa. "Jei ponimaju", ärjyiwät ryssät, mutta sillä wälin kannikoitsi Heikki jo kaukana wainioin seljällä, häntä oli mahdoton enää saawuttaa.

Samaan aikaan nähtiin hennon, nuoren ja kauniin nuorukaisen käwelewän poispäin wihollisen majakoista, metsästä aukialle, sille suunnalle, jossa ei wihollisen etuwartioita ollut, eikä luultu tarwitsewan; hänellä oli wanhat kuluneet waatteet päällä ja karwalakki=reuhka päässä.—

Neljännes tuntia myöhemmin lupaustansa oli Heikki komppaniiassaan; hän ilmoitti itsensä päällikölle ja päällikkö ei rangassut Heikkiä tuosta neljännes=tunnista, jonka arwaamattomat seikkailut oliwat häneltä wieneet.

VI.

Yö oli kulunut, uusi päiwä tullut, mutta tuo päiwä toi uusia waiwoja ja ponnistuksia, uusia iloja ja murheita, uusia toiwoja; mainerikas oli se päiwä.

Tiheitä wiholisparwia alkoi jo näkyä joen etelärannalla. Se laajeni ja taajeni ja kiireesti loiwat he pattereita ja asettiwat tykkejänsä niihin. Sillä wälin oli Klingspor, tuo ankaran warowa marsalkka, täydessä touhussa pelastamaan muonakuormiansa, kuten ennenkin. Wenäläiset rupesiwat nyt kiiwaasti päällekäymään ja melkeinpä aiwan syyttä, sillä eihän nuo siiwot suomalaiset sen enempää waatineetkaan, eiwätkä sen enempää heidän etenemistään häirinneet, kun wain saiwat muonansa korjatuksi, että jaksoiwat tuota yhtämittaista pakoaan jatkaa, ylipäällikkönsä käskystä. Paljon saaneet ja wielä enempää waatiwat wiholliset eiwät olisi suoneet suomalaisille sitäkään wähäistä etua, waan tahtoiwat anastaa wielä heidän muonansakin.

Klingsporin muonat joutuiwat niin ahtaalle, että täytyi ruweta wihollisen wauhtia hiljentämään. Osa suomalaisista sai sen tehdäkseen, samalla kuin toinen osa korjasi muonan kuormastoihin ja laittoi ne tielle. Wihollista oli hillitty jo neljättä tuntia; kuormastot oliwat jo menossa, samoin Klingspor, sillä hän luuli nyt kaikki tehneensä mitä tehtämän piti.

Jo annettiin käsky wihollisia pidättäwille parwille peräymiseen ja kaikki totteliwatkin käskyä, mutta kah; eräs parwi tuolla joella, se ei peräydy askeltakaan, waikka wihollinen melkein ympäri jo sitä piirittää. Se oli majuri Hertzen'in joukko ja siinä parwessa on Heikkikin.

Ennen peräymiskäskyä sanoi majuri Hertzen rinnallaan taistelewalle
Heikille:

"Aiotko, Repo, pitää eilisen sanasi?"

"Ett'enkö pakene?"

"Niin."

"En askeltakaan; en kehtaa. Mieluumpi on tähän kaatuminen kuin häpeällinen pako."

"Oikein Repo! Samoin olen minä päättänyt. Koska olet niin urhoollinen, niin lähde nyt tarkastelemaan wihollisen asemaa, erittäinkin patteria, ja jos nahkasi terweenä säilytät, tuo tiedot minulle; sitten me ryntäämme."

"Heti paikalla, herra majuri."

Heikki lähti.

Jokitörmän ja pensasten suojissa hiipi Heikki waaralliselle wakooja=retkellensä. Erään talon huoneitten suojassa nousi hän törmälle. Siitä hän konttasi erään huoneen seinän wiereen ja niin hän hiipi huoneelta huoneelle. Kun hän erään huoneen nurkasta pilkisti toiselle seinälle, kurkisti samassa eräs rotewa wihollinen toiselta puolen nurkkaa, niin likellä, että heidän nokkansa oliwat yhteen koskea. Molemmat wainolaiset tunsiwat heti toisensa, sillä tuo wihollinen ei ollut mikään muu kuin Heikin morsiamen wangitsija, jolle Heikki oli eilen niin nawakan korwapuustin antanut.

Koston himossaan päästi wenäläinen riemuhuudon, samassa sujutti hän painetinsa seinää wasten Heikkiä kohden niin paljon kuin jaksoi. Notkeasti kuin ankeriainen syöksähti Heikki syrjään ja useampia tuumia sywälle purskahti wihollisen painetin kärki kuiwaan honkaiseen seinään. Niin käwi, mutta samassa tuokiossa putosi wihollisen oikea käsi werisenä maahan—Heikin miekka oli katkaissut sen. Wihollinen kaatui ja Heikki lähti taas tutkimusretkillensä.

Kun Heikki oli saanut tarpeelliset tiedot wihollisen asemasta, palasi hän majurin tykö. Hän oli juuri kertomassa majurille hawainnoitaan, kun tuo suomaton peräymiskäsky annettiin, ja majuri kuunteli Heikin kertomusta lewollisesti huolimatta wihollisen kiertotuumista yhtä wähän kuin peräymiskäskystäkään.

Adlercreutz'in tarkka silmä huomasi kohta, että Hertzen'in joukko oli waarassa, ja hän antoi kohta käskyn ryhtyä sen pelastamiseen. Kun tuo pelastus=joukko kääntyi wiholliseen päin, Hertzen'in joukko jo täyttä wauhtia ryntäsi wihollisen keskustaa kohden. Pelastajat seurasiwat jäljessä. Ensi ryntäyksellä puhkasiwat he wihollisen keskustan ja nyt wasta oikea ottelu alkoi. Kanuunat alkoiwat uudestaan jyristä, kiwäärit paukkua, painetit alkoiwat werisen paininsa ja kiwäärin perät kowan kolhintansa. Tappelun jyrinä lennätti sanoman jo pakotiellä olewille Döbeln'ille ja Palmfeldt'ille, jotka kohta kääntyiwät päin ja hurraata huutaen töytäsiwät tappelun tuoksinaan. Pian oliwat wiholliset wiskatut etelä=puolelle jokea, mutta siellä tekiwät he kanuunainsa ja huoneitten suojassa kowaa wastarintaa.

Hertzen lähti nyt joukkoinensa wihollisen patteria walloittamaan. Kuulia satoi kuin rakeita, mutta huikeasti ryntäsiwät suomalaiset wain eteenpäin, huolimatta jos joku heidän riweistään kaatuikin. Heikki oli noiden ryntääjien etunenässä, ja juuri kun he oliwat patterille pääsemäisillään, siis aiwan kanuunain suun edessä, rupesi wihollinen tykkiniekka sytyttämään raehauleilla ladattua kanuunaa, mutta samassa tuokiossa lensi tulilanka sytyttäjän kädestä ja hän itse patterille seljällensä.—Eräs talonpoikaisissa waatteissa olewa nuorukainen oli seipäällä lyönyt sytyttäjän kädestä sytyttimen pois ja itse sytyttäjän kumoon.—Sillä wälin oliwat suomalaiset rynnänneet patterille ja nyt ammuttiin, pistettiin, kolhittiin, lyötiin ja pian oli wiholliset patterissa sullottu yhdettömäksi. Kanuunat käännettiin nyt entisiä omistajiaan kohden. Suomalaiset käwiwät kaikkialla urheasti päälle ja eipä aikaakaan, niin oli wihollinen juoksujalassa kaikkialla pakosalla etelää kohden.

Suomalaiset oliwat woittaneet, tappelu=tanner oli heidän ja wihollinen oli pakosalla; kaksinkertaisen woiman ja rohkeuden tunsiwat he nyt rinnoissaan.

"Me emme paenneet, herra majuri", sanoi Heikki hymyillen Hertzen'ille tappelun loputtua.

"Niin, me emme paenneet ja wieläpä woitimmekin ja niin loistawasti. Häpeä=pilkku on nyt werellämme päältämme pesty, ja totta puhuen, urhoollinen Repo, suurin kunnia woitostamme oikeastaan tulisi sinulle, sillä sinussa ensi kerran selkeni tuo seisomisen ajatus wastoin ylipäällikön käskyjä", sanoi majuri, puristaen Heikin kättä.

"Ei niin, herra majuri. Minä olen wain täyttänyt pienen osan tässä suuressa yhteisessä työssä", sanoi Heikki, katsellen weristä säiläänsä.

VII.

Seuraawana yönä ei joudettu nukkumaan Siikajoella, sillä siellä iloittiin onnen ensi=aamun koittehessa. Tuo oli Suomen sotajoukon iloa. Mutta eräässä pienessä syrjäisessä mökissä näyttää olewan surua. Pahasti haawoitettu henkilö makaa siellä elämän ja kuoleman rajalla. Himmeä talikynttilä palaa pöydällä, lähettäen heikkoa waloa huoneeseen. Lääkäri koettelee huolellisesti sairaan waltimoa ja muuttaa ehtimiseen jää=kääreitä hänen päänsä ympärille; haawoitetun olkapään päällä on myötäänsä jään surtolla täytetty rakko. Muori, pulskea soturi istuu synkän ja surullisen näköisenä sairaan pääpuolessa, eikä hänen katseensa käänny hetkeksikään pois sairaasta.

"Kuinkahan luulette käywän, herra tohtori?" kuiskasi soturi wiimein.

"Heikko hän on, mutta Jumalan awulla woisi hän tointuakin, waikk'ei hänessä ole werta jälellä enempää kuin kärpäsessä, mutta hänen waltimonsa tykytys tuntuu nyt jo paljoa paremmin", sanoi huolellinen sota=lääkäri.

Soturi huokasi helpommin.

Towin päästä sanoi lääkäri:

"Nyt minä woin heittää sairaan teidän haltuunne, minun pitää wielä tänä yönä käydä monessa paikassa; hoitakaa wain sairasta niinkuin minä olen käskenyt."

Werisellä, karkealla kädellään otti soturi lääkärin kädestä kiinni ja puristi sitä äänetönnä, sillä hänen sydämensä oli jotain niin täynnä, ettei hän woinut puhua.

Tuon pienen mökin akka tuli soturille awuksi ja yhdessä he hoitiwat sairasta.

Kun soturi oli aamupuoleen muuttamassa kylmää käärettä sairaan pään ympärille, raotti sairas silmiään ja hänen katseensa kohtasi soturin.

"Heikki!" kuiskasi sairas tuskin kuultawasti.

"Niin, paras ystäwäni", kuiskasi soturi wuorostaan, kallistuen sairaaseen päin.

Sairas painoi silmänsä jälleen kiinni ja wieno puna nousi hänen kauniille ja kalpeille kaswoillensa; näyttipä siltä kuin hän olisi nyt tahtonut wäkisinkin elää.

"Sinä et ole pelkuri, et isänmaan petturi, sen olen omilla silmilläni nähnyt; wäärin olen sinua tuominnut—te woititte", sanoi taas towin päästä sairas katkonaisesti kuiskaten.

"Me woitimme, armaani, mutta liian kalliin uhrin se minulle maksoi", sanoi soturi wärisewällä äänellä.

"Sinun tähtesi tahdon minä elää—häpeämme on poistettu, Heikki", sanoi sairas ja ojensi terween kätensä Heikkiä kohden, jonka tämä otti hellästi omaansa.

Sanomaton autuus näkyi lepääwän sairaan kauniilla, naisellisilla kaswoilla.

Naisellisilla?!!! Aiwan niin.

Olemme jo ennen maininneet wihollisen patteria wastaan rynnäkköä tehtäessä erään talonpoikais=pukuisen nuorukaisen lyöneen kanuunan sytyttäjältä tulilangan pois ja sytyttäjän kumoon. "Tuo meidät pelasti, hurraa! eteenpäin pojat!" kuultiin silloin Hertzen'in huudahtawan. Sittemmin nähtiin saman nuorukaisen, wihollisen kanssa käsikähmässä ollessa, huimiwan ja hutkiwan wihollisia seipäällänsä minkä ennätti. Tulisessa tappelun tuoksinassa ei kukaan joutanut nuorukaisesta sen enempää lukua pitämään; wasta sitten kun sodan liekki oli sammunut, ruwettiin tarkastelemaan kaatuneita ja haawoitettuja. Heikki oli patterilla tarkastajien joukossa ja ensimäiseksi kohtasi hänen silmänsä maassa makaawan, talonpoikais=puwussa olewan nuorukaisen. Tuntui kuin suuri jäämöhkäle olisi jysähtänyt Heikin sydämeen, sillä hän aawisti ja pelkäsi jotakin. Heti meni hän tuon oudon, kaatuneen nuorukaisen tykö ja käänsi häntä katsoaksensa onko hänessä wielä henkeä. Kuka woipi kertoa Heikin hämmästyksen, kun hän tuossa kaatuneessa tunsi oman morsiamensa, Liisan. Hän oli muuttanut säweämmän miehenpuolen puwun päällensä ja silti ei Heikki häntä tuntenut. Heti sitoi Heikki haawoitetun wuotawan olkapään, laittoi hänet kantopaareille ja kantoi hänet muiden awulla tuohon syrjäiseen mökkiin. Sitten juoksi hän hakemaan sota=lääkärin, joka heti tuli ja sitoi haawan paremmasti. Parwi wihollisia pääsi patteria walloitettaessa pakoon ja heitä takaa ajettaessa lennättiwät he laukauksen ja se haawoitti Heikin morsiamen.

"Hywästi nyt, armaani; minun täytyy sinut jättää Jumalan ja hywäin ihmisten huostaan, isänmaa kutsuu minua", sanoi Heikki aamulla rakkaalle sairaallensa.

"Hywästi, Heikki! Ole wastakin urhoollinen", sanoi sairas, nähtäwästi wirkistyneenä.

Heikki lähti ja meni suoraan majurin luo ja kertoi hänelle kaikki tapahtumat.

"Jalo olet itse, mutta jalo on sinulla morsiankin. Hänellä on suuri osa ihanasta woitostamme", sanoi urhoollinen päällikkö ja kyyneleet nousiwat hänen tunnokkaasta sydämestään.

Huomattawa on, että Heikki ennen lähtöänsä toimitti haawoitetulle morsiamellensa tarpeellista hoitoa.

VIII.

Aikaa on kulunut. Taistelut owat taistellut, woitot owat woitetut, ilot iloittu, tappiot owat tapatut, surut surtu. Sodan werinen liekki on tauonnut ja Wenäjän kaksipäinen kotka on katkaissut seitsensatasen siteen ja korjannut Suomen mahtawien siipeinsä suojaan. Semmoinen oli sodan lopputili. Suomen soturien syy se ei kuitenkaan ollut, että niin käwi, sillä he taisteliwat monilukuisempaa wihollista wastaan, niinkuin karhut, joilta pojat owat pois otetut. Syy oli marsalkan, Klingsporin, joka ei kyennyt urhean Suomen wäen mainehikkaita woittoja hywäksensä käyttämään, eikä sitä johdattamaan. Toinen iso syyllinen oli silloinen Ruotsin kuningas, Kustaa IW Adolf, joka omia mielettömiä oikkujaan seuraten ei kuunnellut wiisaampien neuwoja eikä laittanut wähäiselle Suomen wäelle tehoisaa apua, waan heitti heidät ja maan oman onnensa nojaan. Näyttipä siltä kuin suomalaiset olisiwat hukkaan taistelunsa taistelleet, turhaan werensä wuodattaneet, mutta eipä niinkään. Wenäjän silloinen lempeä ja jaloluontoinen keisari, Aleksanteri I, rupesi enemmän kuin kukaan muu edellinen hallitsija kunnioittamaan Suomen kansaa. Minkä wuoksi? Senkötähden että hän oli walloittanut heiltä maan? Ei sentähden, waan sen wuoksi, kun tuo kourallinen wäkeä teki hänen mahtawille laumoillensa niin urheaa wastarintaa, että hänellä oli työ, tuska niitä saaha lannistumaan. Senpä wuoksi hän sanoikin: "Suomen kansa on korotettawa kansain joukkoon". Senpä wuoksi hän soikin Suomelle erikoisen waltiollisen aseman, wieläpä hän lisäsikin niitä etuja ja oikeuksia, jotka Suomella Ruotsin yhteydessä ollessaan oli.

Heikkikin on palannut taisteluista takaisin. Kunniamerkkeinään toi hän kiwäärin kuulan reidessään ja ison arwen poskessaan, jotka osoittiwat, ettei hän suinkaan ollut huonoimpia waltiollista asemaamme laatimaan.

Heikki toimii nyt toisilla aloilla, taloudellisilla nimittäin, sillä heti sodasta palattuansa osti hän rappiotilassa olewan tilan, jota hän rupesi työllä ja toimella woimaan panemaan—Liisan kanssa tietysti, sillä hän oli Heikin sodassa ollessa täydellisesti parantunut, ja kun Heikki palasi sodasta, haki hän heti Liisansa ja otti hänet omaksensa. Yhdessä he sitten hyöriwät elämänsä eduksi ja eipä wiipynyt kymmentäkään wuotta, ennenkuin heidän rappio=tilansa oli hywässä, elättäwässä kunnossa ja ennenkuin heillä oli useampia kauniita—— perillisiä. Liisa piti kiwäärin kuulaa Heikin reidessä ja arpia poskessa suurimpana kunnianaan ja usein hän sanoi: "minun Heikkini ei ole ollut, eikä ole kehno mies".

Kuula, Liisan isä, ei enää palannutkaan kotiin wainotantereelta. Hän kaatui Koljonwirran tappelussa, sillä hän kuului Sandels'in osakuntaan. Hän ei siis nähnyt wäwypoikaansa, jonka kanssa hänellä oli ollut yhteinen kallis työ. Mutta Liisan äiti oli heidän tykönänsä ja hän kiitteli, Heikin mielestä liiaksikin, Jumalaa siitä että oli saanut niin kelpo wäwyn.

Repola? Niin, niin Repola!—Suku=ylpeys oli siellä pysynyt täydessä woimassa perille asti. Kun Heikin isäkin näki, ettei "routa porasta kotiin tuonutkaan", otti hän ottopojan, jolle hän antoi kaiken omaisuutensa. "Saapa nyt Heikki nähdä, mitä se hänelle maksaa, kun olisi kerjäläisen taloon tuonut", oli Repolan ukko silloin sanonut. Kun tuo ottopoika oli saanut tawarat haltuunsa, rupesi hän juoppoa, tuhlaria ja irstaista elämää wiettämään ja ennen pitkää oliwat Repolan suuret omaisuudet menneet kuin tuhka tuuleen. Heikin äiti kuoli harmista ja ukko joutui sokeana—ruodulle! Tuota lankeemuksensa wikaa ei ukko ottanut ollenkaan omaksi syyksensä, syytti wain onnettomuudestansa poikaansa Heikkiä, kun hän oli muka tottelematon ja saattoi hänelle tämmöisen onnettomuuden.

Heikki ei woinut hywällä omallatunnolla tiedossaan pitää isänsä kurjaa tilaa; hän lähti noutamaan isäänsä tykönsä asumaan ja saamaan parempaa hoitoa. Mutta olipa niin ja näin, jos ukko myöntyi ollenkaan Heikin tuumiin, niin sywästi oli hän paatunut omaa, wastaansa rikkomatonta lastansa kohtaan. Heikki sai kaikki lapsen rakkautensa liikkeelle panna, kaiken hellyytensä ilmi tuoda, kaikki kyyneleensä puristaa, ennenkun isä wastaanotti poikansa luonnollisesta lapsen rakkaudesta lähteneen jalon tarjouksen.

Nurpealla mielellä ja wähäpuheisena eleli sitten ukko poikansa kodissa. Miniälleen ei ukko leppynyt koskaan, sillä hän piti miniäänsä suurimpana syyllisenä köyhtymiseensä, kun hän muka oli wietellyt hänen poikansa. Waikka miniä koetti kaikella hellyydellä kohdella appiansa, ei se kuitenkaan mitään auttanut, ja kun Liisa yritti ukolle jotain puhua, sanoi tämä äreästi: "mitä sinä kerjäläinen puhut".

"Enpä ole niinkään kerjäläinen, koska woimme appeni kanssa yhdessä elää", sanoi Liisa semmoisissa tapauksissa ja meni nauraen pois.

Suku=ylpeys ei ollut wieläkään lannistunut!

Woi, woi! Monta tuskaa ja surua, monta katkeraa perheellistä riitaa, monta taloudellista mullistusta, monta ennenaikaista kuolemaa on tuo inhottawa suku=ylpeys maailmassa tuottanut ja harwat tuolle salakarille joutuneet siitä eheänä pääsewät. Lankeemuksen tuottaa se, mutta kenelle? Useimmin ylpeydelle itselle, harwemmin sille, jota kosto tarkoittaa, sillä Jumala aina auttaa oikeaa asiaa.

Kauan, kaikkien kunnioittamina ja hyödyllisinä yhteiskunnan jäseninä eliwät Heikki ja Liisa.