RUOTI=UKKO.

Matkustaissani ei ole minulla juuri koskaan tapana olla yötä kestikiewareissa, waan mieluummin poikkean aina johonkin talonpojan taloon. Sen teen sen wuoksi, että oppisin jotain, hawaitsisin jotain, oppisin tuntemaan kansan puhtaita ja raittiita tapoja, sen elämää ja luonnetta. Samalla useinkin saan tunkeutua ihmissydämiin ja tutkia siellä liikkuwia iloja, suruja, intohimoja ja niiden alinomaisia keskinäisiä taisteloita.

Oudossa paikkakunnassa walitsin kerrankin yöpaikakseni wankan=näköisen talonpojan talon. Asukkaat istuiwat tuona talwisena iltapuhteena iloisina, yhtä iloisen takkawalkean walolla, tehden mikä mitäkin käsityötä. Miellyttäwän ja raittiin näköinen oli tuo wäki, sillä hywinwointi, terweys ja tyytywäisyys loisti jokaisen werewiltä pokilta. Kaikkialla wallitsi hywä järjestys, siweys ja puhtaus. Waimowäen tuuheat ja paksut hiukset oliwat kammatut sileiksi, ja siewästi letitettyinä riippuiwat paksut palmikot heidän hartioillansa. Kun siihen sitte lisäksi tuli puhdas, hywässä järjestyksessä olewa, miellyttäwä kansallispuku molemmilla sukupuolilla, niin sopeipa wieraan katsella heitä, katsella tarkastajankin silmillä ja yhtäkaikki sydän pysyi niin soinnukkaana ja myötätuntoisena.—

Taloon oli naapureita kokoutunut useampia poikawiikareita, lisäksi talon samanikäisille lapsille. Erillään muista pitiwät he omaa menoaan ja iloaan, eikä heillä näyttänyt olewan mitään yhteyttä käsitöitänsä tekewän aikaisemman wäen kanssa. Heidän ilonaineenaan oli eräs wanha ukko, jonka ääressä he hääreiwät. Heti ensi silmäyksellä weti tämä ukko huomion puolehensa. Hän oli pitkä mies, lumiwalkeat hiukset hywästi siiwottuina, jota niin harwoin näkee sillä asteella olewalla ihmisellä. Hänen kaswonsa oliwat arwokkaan ja säännöllisen näköiset, waikka sywät wa'ot niihin oliwat ottaneet runsaassa määrässä itsellensä pysywäisen sijan, kenties jo ammoin aikojansa. Wanhuusko wai murhe, tahi intohimotko lienewät kyntäneet noita wakoja ukon kunnian=arwoisille kaswoille? Kenties kaikki yhtenä. Hänen liikkeensä oliwat arwokkaan ja ryhdikkään näköiset ja wartalonsa osoitti uljuutta ja jäntewyyttä, waikka elämän raskas taakka lienee koko painollaan kokenut painaa maahan tuota solewaa ja jäntewää runkoa. Jos niin oli, niin olipa tuon elämän leiwiskän ainakin suurimmaksi osaksi onnistunut saawuttaa tarkoituksensa, sillä käwelipä ukko jotenkin kumarassa. Waikka hänen yllänsä oli wanhat, kuluneet waateriewut, oliwat nekin kumminkin hywässä järjestyksessä, ainakin semmoisessa, mitä semmoisilta waatteilta woi waatia.

"Puhukaasta, Fabiani, ranskaa, niin minä annan wiisi penniä!" sanoi eräs poika, juurikun minä olin itsekseni salaa tarkastamassa ukkoa.

Tämä puhui nyt pitkän rämpsyn wierasta kieltä ja waikk'en ole mikään kielitaituri, olin kuitenkin huomaawinani, että se todellakin oli waadittua kieltä. "No, Saksan kieltä nyt, niin minäkin annan wiisi penniä!" sanoi toinen poika.

Kaiketi se oli Saksan kieltä, jota ukko sitte puhui pitkän jonon, waikk'en minä sitä ymmärtänyt enempää kuin pojatkaan.

"Engelskan kieltä wielä wiiden pennin edestä!" sanoi taas eräs poika ja niin meniwät he kaikki mahti=kielet läwitse. Ukko suoritti ne suurella pontewuudella; näyttipä siltä, kuin hän olisi oikein innostuksissaan noita käsketyitä opinnäytteitä tehdessään. Pojat eiwät pettäneet ukkoa, sillä he antoiwat hänelle wiisi penniä jokaisesta mongerruksesta, ja ukko oikein hykersi ilosta käsiänsä saadessaan niin paljon rahaa. Tuo kaikki huwitti poikia niin paljon, ett'eiwät he näyttäneet mitään muuta näkewän eikä kuulewan.

Sillä ajalla, johon tämä kertomukseni on kuuluwa, oli wielä tuo turmiota tuottawa kotitarpeen wiinan=poltto woimassa.

"Jospa minulla olisi wielä kymmenen penniä lisäksi, niin…"

"Mitä niin?" sanoi eräs poika, katkaisten siten lauseen.

"Niin saisin korttelin—wiinaa", sanoi ukko ilosta loistawin silmin.

"No, harakkatanssia wielä, niin minä annan kymmenen penniä!" sanoi eräs poika uhraawaisesti.

"En, sitä en tanssi", sanoi ukko melkein harmissansa.

"No, mutta kymmenen penniä!"

"En sittenkään."

"Wiinakortteli?"

Ukko ei wastannut mitään, huokasi waan raskaasti.

Selwästi näkyi, että hän sen kumminkin piti liikana, waikka hänellä olikin kiiwas halu tulla niin ison rahasumman omistajaksi, että olisi woinut lunastaa niin mieleisensä wiinakorttelin, ei hän tahtonut kumminkaan ruweta harakkatanssilla wajawaista summaansa täydentämään. Wiimeinen pojan muistutus sai hänet waikenemaan ja miettimään. Mitä miettikään hän nyt? Kenties taisteli hänen sydämessään—wiinakortteli ja harakkatanssi wastakkain, edellinen juurtuneena, woittamattomana himona ja jälkimäinen inhottawana, alentawana tekona.

"Noh, wiinakortteli!" sanoi hetken perästä äsköinen poika.

Ukko loi hätäisen ja tuskallisen silmäyksen poikiin ja muihin tuwassa olijoihin. Sitte laskeusi hän kyykylleen lattialle ja siinä asemassa rupesi hyppimään kummallisia hyppyjä sekä koukkuja, joita tehdessään hän kulki ympäri lattiaa, samassa harakan lailla räkättäen.

"Fabiani on tänään oikein iloisella tuulella, mutta hänellä onkin, luulen mä, rahan ansiota", sanoi talon isäntä nauraen. Koko wäki myös naurahti, mutta pojille oli tuo harakkatanssi niin mieluista, että he räpyttiwät käsiänsä ja huusiwat: "katsokaa Fabiaania, katsokaa Fabiaania!"

Kun harakkatanssi oli loppunut, nousi ukko ylös lattialta ja hiki walui hänen walkeista hiuksistansa. Poika ojensi hänelle lupaamansa kymmenen penniä, mutta ukko ei ottanut sitä hetikään niin suurella innolla ja mielihywällä wastaan, kuin noita kielitaitonsa näytteiden palkinnoita.

"Woi, woi! Liian lujasta minun piti taas ansaita nuo kymmenen penniä; se koskee sydämeeni", sanoi ukko puolisurullisena.

Nyt oli hänellä wiinakorttelin hinta rahaa, kalliisti hankittu, niinkuin näytti ja niinkuin kuuluikin hänen wiimeisestä lauseestaan. Ukko pistäysi ulos ja oli siellä melkeän ajan; hän lienee mennyt asialleen johonkin toiseen taloon.

Kun hän oli mennyt, kysyin: "onko tuo ukko tämän talon wäkeä?"

"Se on meidän ruoti=ukko", selitettiin minulle.

Nyt juuri tuli hän takaisin kylämatkaltansa. Kuluneiden waateriepujensa alla, lähinnä sydäntänsä, tallensi hän sen, mikä hänelle kenties nykyään oli rakkain maailmassa—wiinakorttelin.

Poikawiikarit oliwat sillä wälin menneet itsekukin kotiinsa. He eiwät halunneet enempää nähdä; he oliwat nähneet, mitä juuri oliwat tahtoneet, oliwat saaneet ukon tanssimaan heidän omien pilliensä mukaan. Oliwatko nuot huliwilisimmallaan olewat poikawiikarit ukolle pahoja? Ei, semmoisia eiwät he olleet sen aseman merkityksessä, jossa he oliwat. He tunsiwat ukon sisällisen halun, tiesiwät hänen wähät waransa ja tyhjyytensä; he laittoiwat waan ukolle tilaisuuden ansaita rahoja niillä keinoilla, joilla hän woi sitä tehdä, ja sen työnsä teettiwät he ukolla liiatta iwatta ja pilkatta. Semmoinen oli poikien toimi ja tarkoitus, ei pahempi eikä parempi.

Tultuansa huoneesen, wetäysi ukko erilleen muista, erääsen hämärään nurkkaan. Hiljaisena ja sanaakaan puhumatta otti hän pullon powestansa ja laski sen, niinkuin näytti, suurella mielihywällä wapisewille huulillensa; sitte pani hän sen taas warowasti poweensa, ja yhä taas entistä ujoa hiljaisuutta; mutta minä olin huomaawinani, että ukko tawasta pyyhki silmiänsä.

Sillä wälin oli talon wäki jo heittänyt käsityönsä pois kun ilta oli jo niin kulunut, että alkoi lähestyä maata=panon aika; he rupesiwat illalliselle.

"Tulkaa, Fabian=waari, illalliselle!" kehoitti emäntä ukkoa.

"En minä syö tänään illallista, en, hywä emäntä", sanoi ukko ja hänen äänensä hieman wärähteli.

"Hän on taas saanut wiinaa ja silloin ei hän syö, haaweksii waan ja wäliin itkee", kuulin emännän sanowan.

Kun talonwäki oli syönyt, meni itsekukin kamariinsa maata. Minä ja ukko jäimme kahden tupaan, sillä minullekin oli tehty sinne wuode ja ukon makuusija oli siellä entisestään. Minä panin maata, mutta unta ei tullut. Ukon kummallinen näkö, hänen illallinen käytöksensä ja emännän wiimeinen lause, nehän ne waan pyöriwät alati mielessäni. "Kuka ja mikä oikeastaan on tuo Fabiani?" ajattelin itsekseni. Yön warjokas siipi oli luonut semmoisen tyynen hiljaisuuden ja rauhan koko tupaan, ett'ei risahdustakaan kuulunut. Eipä olisi luullut niin iloisesta melusta ja hyörimisestä tulewankaan niin hiljaista oloa. Raskailla painoilla käypä, lyömätöin tiimakello waan naksahteli, säännöllisesti yksitoikkoisella, soinnuttomalla tik=tak=äänellänsä yön pimeässä hiljaisuudessa, ja silloin tällöin kuulin ukon niiskahdukset, joista huomasin ett'ei hänkään ollut nukuksissa.

"Onko Fabiani=waari walweella?" kysyin wihdoin, kun uuta en saanut, sillä pistipä päähäni ajatus koettaa päästä käsiksi ukon sisälliseen ihmiseen.

"Olen. Enpä minä monesti nuku tämmöisissä tiloissa", wastasi siihen ukko.

"Olette kai paljon kärsineet elämän kowuutta, teitä kalwaa joku raskas murhe, luulen mä", sanoin hänelle.

"Paljon olen pyrkinyt, paljon toiwonut, paljon saanut ja paljon menettänyt. Woi wieras kulta! Paljon olen kärsinytkin."

"Koska ei meitä kumpaakaan nukuta, niin ruwetaan haastelemaan! Ettekö olisi hywä ja kertoisi minulle elämänne waiheita? Molemmilta meiltä kuluu yö hupaisemmasti ja kukapaties siitä olisi jotain hyötyä meille kummallekin", pyytelin ukkoa.

"Surullinen, synkkä on minun elämäni juoksu, täynnä waarallisia intohimoja, sywiä lankeamisia ja murtumisia; kenellepä niiden kertomisesta olisi hyötyä?" sanoi ukko surullisesti. Mutta tuo hänen sanansa: "intohimoja", soi niin kummalliselta korwissani ja kiihotti suuresti yhä waan uteliaisuuttani.

"Ei, älkää niin sanoko! Kaikista elämän tapauksista saattaa meille olla jotain hyötyä, kun waan ajallansa otamme niistä waarin. En mitään haluaisi nyt mieluummin kuulla, kun teidän elämänne kokemuksia", sanoin taas ukolle.

"Kun olisi walkea, pimeässä on niin ikäwä. Kylläksi monta yötä olen pimeässä yksin walwonut ja miettinyt surullista, mennyttä elämääni. Ei kukaan täällä ole wielä pääsnyt tunkeumaan sen salaisuuksien perille, mutta tunnustaa täytyy että nyt tunnen jonkinlaista halua sydämeni aukamiseen—kun waan olisi walkeaa!" sanoi ukko.

Minä otin tulitikulla walkean ja huomasin talonwäen heittäneen pöydälle pari kynttilän päätä, joista toinen oli melkein kokonainen. Minä pistin pitemmän päähän walkean ja asetin sen pöydän nokalle palamaan.

"Olipa hywä, kun kynttilä oli pöydällä, annetaan sen palaa loppuun, kyllä minä sen maksan aamulla talonwäelle", sanoin samassa, puolustaakseni siten ominlupaista työtäni.

Ukko rupesi kömpimään ylös wuoteeltansa. Hän oli olkiin pistänyt tuon rakkaan wiinapullonsa, ja kun hän pääsi ylös, otti hän sen sieltä ja toi minulle. "Pitäkää te tuota ja antakaa siitä wäliin minulle herne. Minulla on niin kehnot waateriewut, ett'en woi sitä powessani säilyttää; pankaa se poweenne tahi lakkariinne", pyysi hän sitte.

Minä otin pullon wastaan ja pistin sen powilakkariini.

"Nyt me alamme!" sanoin, ja katsoin ukkoa silmiin; joissa hawaitsin kyyneleitä.

"En woi wastustaa teidän ystäwällistä pyyntöänne. Te olette niin hywä ja osanottawainen. Kenties on tämä ensimäinen ja wiimeinen kerta, kun minulla on tilaisuus aukaista sydämeni kokonaisuudessaan. Te laitoitte waloakin yhdelle elämäni pimeälle yölle, joita niin paljon olen elämässäni walwoen yksinäni wiettänyt—nyt on niin hywä. Mutta minä pyydän ennakolta: älkää kowin minua tuomitko, kun kuulette elämäni waiheet. Woih! Tuomiota, kirousta ansaitsewat ne, mutta paljon olen kukistunut niiden ankaroista ja polttawista kiwuista—minä rukoilen teitä, älkää kowin tuomitko langennutta, sortunutta", pyyteli ukko minua.

Minä tartuin hänen käteensä, katsoin häntä silmiin ja lupasin olla tuomitsematta.

"No, kuulkaa sitte", alkoi ukko. "Minä olen käsityöläisen poika. Wanhempani asuiwat eräässä kaupungissa, jonka nimeä en huoli mainita. He oliwat kristillisiä ihmisiä ja kokiwat kaswattaa lapsiansa Jumalan pelossa ja ihmisten häwyssä. Minä olin lapsista kuudes. Jo aikaisin hawaitsiwat wanhempani minussa erinomaista opinhalua ja samaa näkiwät muutkin ymmärtäwäiset ihmiset. Waikk'eiwät wanhempani suinkaan olleet mitään warakkaita, sillä heidän ansionsa meni ison lapsijoukon elättämiseksi, paniwat he kumminkin minut kouluun. Alusta alkaen olin siellä priimus eli ensimäinen kaikissa opinkappaleissa ja jokaisella luokalla, ja oppiminen käwi aiwan helposti, ikäänkuin itsestänsä. Opettajani ja esimieheni ihmetteliwät kaikkialla minun hywää oppiani ja ymmärrystäni, ja he sanoiwat minulla olewan pään teräwän kuin 'partaweitsen'. Kaikki koulukumppanini jumaloitsiwat minua ja pyysiwät minun suosiotani, mutta minä en heidän, sillä minä rupesin wähitellen katsomaan heitä ylön tuon kunniani loisteessa.

Niin kului aika. Samassa suhteessa kuin oppini karttui ja waurastui, warttui ja waurastui myös ulkonainen ihmisenikin. Olin terwe ja raitis nuorukainen, kaswamiseni käwi joutuin ja ennenkuin olin täyttänyt kaksikymmentäni, olin seudun muhkein ja kaunein nuorukainen. Kaikki loiwat minuun toiworikkaita silmäyksiä ja minusta sanottiin tulewan isänmaalle suuri kunnia … hywä Jumala! Mimmoinen kunnia minusta on isänmaalle tullut", sanoi hän ja herahti itkemään. Katsoin hänen lumiwalkoisia hiwuksiansa, kuinka ne tärisiwät ja wapisiwat; katsoin hänen koukkuleukaansa, kuinka se wawahteli ja jäsähteli, kun tuska purkautui ulos wanhan miehen sydämestä, jonka menneiden aikojen muisto oli auki rewäissyt.

Kun hän oli wähän tyyntynyt, sanoin hänelle: "ettekö jo woisi jatkaa?"

"Niistäkäästä tuota kynttilää, siinä on jo niin pitkä karsi, alkaa käydä niin pimeäksi, ja antakaa tänne pullo, että mä saan herneen", sanoi ukko, samassa pyyhkäisten takkinsa hihan suulla silmiään.

Minä sekä niistin kynttilän että annoin hänelle pullon. Hän maisti pikkusen ja antoi sitte aarteensa takaisin. Hän ei näkynyt olewan nykyään mikään wiinan ahmari. Iltakauden oli hän maistellut tuosta wiinakorttelistaan, eikä siitä ollut kulunut wielä enempää kuin wähän runsaampi puoli. Lieneekö pelko sen loppumisesta waikuttanut sen niukkuuden, wai eikö murtunut sydän ja rasittunut ruumis woinut enempää wastaan ottaa, en tiedä; summa waan on se, ett'ei ukko tarkimmastikaan katsoessa näyttänyt olewan wähääkään humalassa.

"Woitte kai nyt jo jatkaa! minä halulla halajaisin kuunnella loppuun asti teidän elämänne waiheet", kehoitin ukkoa.

"Woin", alkoi hän taas. "Kaikki toiwoiwat minusta jotain suurta, jotain mainioita. Kaikki kunnioittiwat ja ylistiwät minua, mutta ei kukaan toki kuitenkaan niin paljoa kuin eräs lapsuuteni kumppani Agneta=niminen neiti, käsityötäisen tytär hänkin. Lapsuudestamme saakka olimme me kaswaneet ikäänkuin yhdeksi sieluksi, ja kun minä wartuin opissa ja ymmärryksessä, miehuudessa ja maineessa, kaswoi hän hywissä tawoissa, siweydessä, kainoudessa ja kauneudessa, ja ennen pitkää oli hän seudun kaunein ja mainehikkain neiti. Hän se oli, joka kaikkiaan enimmän katsoi minuun, joka kaikkiaan enimmän iloitsi minun onnestani ja toiwoi minusta jotain suurta, hän se oli, johon minäkin katsoin ja jonka tähden koetin mainetta ja kunniaa woittaa. Me emme olleet wielä sanallakaan toisillemme mitään puhuneet, mutta yhtäkaikki ymmärsimme me toistemme toiweet ja pyrinnöt, sillä sielun tunteilla on monta ulospääsypaikkaa. Agnetalla oli monta rikkaudelta, maineelta ja siwistykseltä loistawaa kosijaa, mutta kaikki waan hän hylkäsi; näyttipä siltä, kuin hänen sydämessään ei olisi ollut sijaa kenellekään.

Minä olin ollut jo yhden lukukauden yliopistossa. Sielläpä en joutanut ajattelemaan muuta kun Agnetaa. Towerieni leikit, kokkapuheet ja muut ilon esineet meniwät korwieni siwu, niinkuin tuulen tohina, enkä minä useinkaan tietänyt, mistä kysymyskään oli. Entiset tuttuni kummasteliwat suuresti, mikä minuun oli tuommoisen muutoksen waikuttanut ja he kokiwat kaikin tawoin saada minua elpymään entiseen iloisuuteeni, mutta kaikki oli turhaa; he eiwät tietäneet suruni syytä, sillä kaikilta salasin sen huolellisesti. Oudot ylioppilastowerini pitiwät minua, joll'eiwät juuri houhkana, niin kuitenkin paksupäisenä ja hieman tyhmänä jörönä.—Minä kuuntelin luennoita—ei, minä en kuunnellut niitä, waikka olin kuuntelewinani, sillä minä en kuullut, en ymmärtänyt mitään, waikka professorit kokiwat panna parastansa. Sydämessäni oli waan yksi tunne, yksi ajatus ja tarkoitusperä—Agneta; hän se oli, joka sai sydämessäni niin suuren wallan, että kaikki muut jäiwät aiwan syrjään.

Minun ensimäinen lukukauteni olisi hywin huonosti onnistunut yliopistossa, mutta eriomainen opinkykyni auttoi minua kumminkin niin paljon, että sen awulla pääsin reppositta läpi stipendio=tutkinnon.

Sydämeni oli pakahtua ilosta, kun lukukauden loputtua pääsin kotiin, sillä siellä tiesin tapaawani Agnetan. Minussa tuntui nyt senlainen woima ja rakkaus, että päätin heti ilmoittaa hänelle rakkauteni.

Kun minä pääsin kotikaupunkiini, oli eräs ilta Joulun edellä. Terwehdittyäni rakkaat wanhempani, sisarukseni ja muun talonwäen, kysyin heti wanhalta Maija=nimiseltä kyökkipiialta kahdenkesken, tietäisikö hän, onko Agneta kotonaan? Tuo Maija oli kauwan ollut meillä palweluksessa, jopa niin kauwan, että hän oli pienenä poikasena jo minua hoitanut, ja sentähden woin minä häneen luottaa niinkuin omaan äitiini.

Maija katsoi minuun teräwästi; olipa, niinkuin olisi hän tahtonut tunkea sieluuni sisälle.

'Wai jo Fabianin päähän on semmoisia asioita juolahtanut! Mutta luulenpa että ne ajatukset owat syntyneet liian myöhään, sillä kauppaneuwos Warasen nuori herra kosii tähdättyä tyttöänne', sanoi Maija totisen näköisenä ja katsoi minuun tuntijan silmällä.

Minä koetin tehdä itseni niin lewollisen näköiseksi kuin suinkin woin, waikka sydämeni tykki niin kowasti, että tunsin, kuinka koko ruumiini heilui sen jyskytyksestä.

'Maija! Te ette ole nyt ollenkaan kohtelias. Enhän ole kysynyt, onko Agnetalla kosijoita, waiko ei. Olkaa nyt siiwo ja sanokaa: onko hän kotonaan, wai eikö; minulla on hänelle waan erityistä asiaa', sanoin tekolewollisena.

'Luultawasti ei hän ole kotona. Täksi illaksi on kylän nuoriso kutsuttu kauppamies Kumanderille ja tiettäwästi on Agnetakin siellä. Siellä lienee myöskin nuori Waranen. Huhut käypi, ett'ei tyttö tahdo kuullakaan koko kosimistuumista mitään, mutta luullaan hänen kumminkin wiimein taipuwan. Ja eipä taida tytölle olla edullista kauwan niskoitella niin mahtawaa kosijata wastaan', sanoi Maija.

Minä pistin hätäpikaa waatetta päälleni ja ilmoitin wanhemmilleni, että olin pakotettu pikimmältä käymään eräällä asiallani.

Minä ohjasin kulkuni suoraan Kumanderin taloon. Sydämessäni oli semmoinen tuska ja pakotus, että henkeäni ahdisti. Olenko tullut liian myöhään? Miksi olen näin kauwan salannut tunteitani? Onko hän jo antanut sydämensä toiselle? oliwat kysymyksiä, jotka tuon tuskan oliwat sydämeeni tuoneet. Korwani suhisiwat niin kummallisesti ja otsaani poltti niin kowin, ettei Joulukuun pohjoinen wiima woinut sitä kylläksi jäähdyttää; otin lunta kourahani ja hieroin sillä wiiman awuksi otsaani. Niin sain wihdoin jonkunlaisen lewollisuuden itselleni ja sitte astuin huoneesen.

Nuoret oliwat juuri paraikaa nimileikkisillä. Kaikki kapsahtiwat heti ylös ja tuliwat luokseni, kättä puristaen terwehtimään minua, eikä heidän suistaan kuulunut muuta kuin: 'Fabian, Fabian! Terwe tulemaasi!'

Huoneesen astuessani oli Agneta istumassa nuoren Warasen wieressä; se näky ei ollenkaan parantanut sisällistä tilaani. Agneta olisi myös tahtonut tulla minua terwehtimään, mutta hänen istumakumppaninsa pidätteli häntä, sanoen: 'eihän tuolla ole niin kiirettä!' Kauwan ei tuo esteleminen kumminkaan käynyt laatuun, sillä eihän ollut soweliasta kauwan pidättää irti pyrkiwää tyttöä. Päästyänsä wapaaksi, tuli Agneta suorastaan luokseni, otti kädestäni kiinni ja toiwotti minua terwetulleeksi. En ikänä unhota, kuinka kaunis hän oli terwehtiessään. Kun hän otti kädestäni kiinni, tunsin selwäsi hänen pienen, lämpöisen kätösensä wapisewan ja samaa lienee hän tuntenut minun kädestäni.

Kun kaikki muut oliwat minua terwehtineet, tuli Waranen arwokkailla askeleilla luokseni. Hän ei terwehtinyt minua, ei ottanut kädestäni kiini: 'kuinka kirjatoukat Helsingissä nykyään jaksawat?' kysyi hän waan, pitäen samalla molemmat kätensä selkänsä takana.

Hywin ymmärsin, että hän tahtoi tuolla kysymyksellä iwata minua, sillä hän oli rikas, ja hän oli ainoa, joka katsoi minua ylön jo warhaisesta nuoruudesta asti; lieneekö hänellä ollut hieman kateuttakin minulle kaikkialta tulewan ylistyksen wuoksi.

'Kiitoksia paljon! jaksaapa ne waan', koin wastata niin lewollisesti kuin woin, waikka sydämeni oli pahtua.

Nyt alkoi tanssi. Pillit ja torwet rupesiwat raiwokkaasti soimaan kiihkeää walssia. Ensimäinen tanssikumppanin etsijä oli Warasen nuori herra. Hän tuli suorastaan Agnetan eteen ja kumarsi. Tyttö punastui aa loi surullisen silmäyksen minuun, mutta myönsi kuitenkin; mikäpä siinä muu oli neuwona. Hurjassa walssissa rupesi tuo komea pari kiitämään ympäri awaraa salia. Minä näin heidän säännölliset, keweät ja notkeat liikuntonsa ja jalkojensa tahdikkaat pyörimiset. Yhä enemmän eneni wauhti, yhä enemmän huimaawa notkeus—mitenkä? Nythän en enää näe yhtään tahdikasta liikuntoa, waan yhtenä, tuulta synnyttäwänä, kohisewana patsaana kiitäwät he hirmuista wauhtia. Woi woi! Nyt en näe sitäkään, ainoastaan wesikaaren näköinen sumupatsas waan kiitää—ei se ei kiidä enää ympäri salia, se kiitää suorasti eteen päin—awaruuteen. Kauhea kosken pauhu kuuluu aiwan likeltä minua, sitte jyrähtää ukkonen hirweällä pamauksella ja—sitten—sitten ei heitä näy ollenkaan! Minä olin—pyörtynyt.

Ensimäinen, jonka huomasin toinnuttuani, oli Agneta. Minut oli kaaduttuani nostettu sohwalle. Kumarruksissa ylitseni, oli Agneta hieromassa aiweniani etikalla, jota hän myös piti nenäni alla, silloin kun ensikerran awasin silmäni pyörtymiseni jälkeen.

'Hän elää, hän hengittää', sanoi Agneta iloisesti, kun hän huomasi minussa elon merkkejä ja samassa he tarjosiwat minulle wedellä seoitettua wiiniä, jota minä otin muutamia nielauksia ja toinnuin siitä täydellisesti.

'Mikä sinulle tuli, Fabian?' kysyi Agneta hiljaa, kun huomasi minun toipuneen.

'Minä en woi hywin—täällä on niin kuuma, haluaisin päästä kotia', sanoin hänelle, tietämättäni, mitä oikeastaan sanoin.

Kaikki katsoiwat, mikä enemmän, kuka wähemmin kummeksien minuun. Olipa tuo tapaus waikuttanut kaikkiin niin paljon, että tanssiminen loppui siihen ja itsekukin hankki kotiinsa lähtöä.

Kaikki nuoret, jotka oliwat meiltä päin kotoisin, lähtiwät minun kanssani yhtä matkaa; siellä päin oli Warasenkin ja Agnetan asunto. Päästyänsä oman talon kohdalle, aikoi nuori Waranen lähteä Agnetaa kotiinsa saattamaan, mutta tyttö kielsi, sanoen tahtowansa huonosti woiwaa Fabiania kotiinsa saattaa. Siihen täytyi nuoren Warasen tyytyä, waikka hän mutisi joitakuita tyytymättömiä sanoja, joita en muuta kuullut kun: 'no kaikkia! Eikö hän olisi yksin päässyt.'

Niin lähdimme me Agnetan kanssa kahden kulkemaan tuota wiimeistä lyhyttä taiwalta, joka oli enää minun kotiini. 'Nyt taikka ei koskaan', ajattelin minä sydämessäni. Minä ponnistelin woimiani, kokosin ajatuksiani, ilmoittaakseni rakkauttani, mutta eipä se ollut mikään helppo asia. Sydämeni sykki niin kowasti, että helposti sen jyskeen kuulin. Niin tawoin tulimme meidän portille. Siitä piti Agnetan palata takaisin, ja nyt särki minun sisällinen tuskani sulkunsa. Käännyin siis portilla kaunista saattajaani päin ja kuiskasin hänelle wapisewalla äänellä: 'Agneta! Joko olet sydämesi antanut tuolle mahtawalle kosijalle?'

'Ketä tarkoitat?'

'Nuorta Warasta'.

'Hyi, Fabian, mitä puhut! Sydäntäni en ole antanut kenellekään, sitä wähemmin Waraselle', sanoi Agneta, ensipuoliskon lauseestaan nuhtelewaisesti, jälkimäisen puolisurullisesti.

'Minä rakastan sinua, olen rakastanut kauan; paljaasta luulosta, että sinut olin menettänyt, pyörryin äsken', sanoin kuiskaten Agnetalle ja otin häntä kiinni kädestä.

'Jopahan wiimein sai sydämeni kauan toiwotun wastauksen. Paljon on se toiwonut, paljon odottanut, paljon kärsinyt ja hyljännyt. Sinulle on se, Fabian, ollut kauan auki, mutta nyt on sen tyhjyys loppunut, sillä sinussa löysi se wastimensa, minä luotan sinuun', sanoi hän liikutetulla äänellä.

Minä likistin häntä hellästi rintaani wasten. Ei woinut Joulukuun tuima pakkanen sammuttaa eikä jäähdyttää sitä tulista ja palawaa rakkauden suuteloa, eikä sitä hehkua, joka molempien meidän sydämissämme paloi…

Onko siellä pullossa enää mitään? ja tuo kynttilän korsi on taas niin pitkä—maistaisin mielelläni taasen herneen", sanoi ukko äkkiä katkaisten siten kertomuksensa.

Minä ojensi hänelle pullon ja niistin kynttilän. Hän maisti taas wähän, mutta kuiwat laidat lienee ollut tuossa pullossa, sillä sen neste alkoi lähetä loppuansa.

"No, kuinko sitte käwi?" kysyin minä hätäisesti, sillä minun henkeäni oikein ahdisti, halusta saada tietää ukon elämän waiheet loppuun asti.

"Niin. Sitten erosimme me sillä kerralla, Agneta meni kotiinsa yksinään, sillä hän ei sallinut minun itseänsä saattaa, kun olin saanut niin äkkinäisen kohtauksen tuolla nuorten leikkipaikassa. Minä menin kamariini, ja se raskas taakka oli kadonnut, joka niin kauan oli minua painanut. Suru, murhe, ikäwä, kaikki oliwat nyt kadonneet, sillä nyt tiesin omistawani sen, josta olin niin paljon uneksinut, jonka tähden olin niin paljon puuhannut ja ajatellut. Minä panin maata ja pian olin suloisessa ja wirkistäwässä unessa.

Huomenna oli iltapäiwästä koko kaupungissa puheen ainetta, sillä jokainen tiesi, että minä ja Agneta olimme—kihlatut. Muori Waranen harmistui kowin tuon uutisen kuultuansa ja antoi peittelemättä tietää, minkälainen mies minä olin hänen rinnallansa.

Olen liian heikko kuwaamaan sitä autuasta aikaa, jota nautin Agnetan parissa ne Joulun rauhat, jotka olin poissa yliopistosta.

Kun taas lukukausi alkoi, lähdin minä yliopistoon. Toisenlainen into, toisenlainen halu ja tarmo oli minulla nyt kuin ensimäisellä lukukaudella. Poissa oliwat nyt entinen kylmyys, alakuloisuus, kuulemattomuus ja yhtäkaikkisuus, ja oppiminen alkoi käydä entistä rataa. Eipä kauan wiipynyt, ennenkuin oppitowerini alkoiwat kummastukseksensa hawaita minussa taas muutoksen tapahtuneen. Oudotkin oppitowerit älysiwät nyt ett'en ollutkaan mikään juro ja pölkkypää.

Niin kului toiworikas ylioppilasaikani tawallista rataansa. Kaikki oppiminen oli minusta waan leikintekoa ja kaikki professorit ihmetteliwät nytkin hywää oppiani ja teräwää päätäni. Aste asteelta, päiwä päiwältä ylenin opissa ja maineessa ja jokaisesta onnestani oli Agnetalla tarkka tieto, sillä me ahkerasti waihdoimme kirjeitä. Lukukausien wäliajat olin aina kotipaikalla, rakkaan Agnetani ja omaisieni luona.

Yhtä kyytiä luin wiisaustieteen maisteriksi ja erosin sitte korkeoilla oppilauseilla ja suurella maineella yliopistosta.

Tähän asti on elämäni ollut pelkkää onnea ja sulaa autuutta, mutta minä pyydän teitä: älkää wäsykö, kuunnelkaa minua loppuun asti, muutoin ette käsitä nykyistä tilaani!" sanoi ukko, keskeyttäen taaskin hetkeksi kertomuksensa.

"Puhukaa, puhukaa waan, en minä wäsy! minä juuri haluan kuulla elämänne tapaukset loppuun asti kaikkineen", sanoin ukolle innossani.

"Niin", alkoi taas ukko, "Tuo suuri menestykseni ja maineeni sekä se suuri kunnioitus ja ylistys, joka kaikkialta tuli osakseni, synnytti minussa yhä enemmän itserakkautta ja kunnianhimoa. Oppineena, mainerikkaana ja kaikkien kunnioittamana tulin yliopistosta kotipaikoilleni. Omaiseni iloitsiwat, tuttawani ja ystäwäni iloitsiwat, ja luulenpa, että koko isänmaani iloitsi onnestani ja toiwosta, mutta kaikkiaan enemmän iloitsi Agneta, sillä oliwathan kaikki surumme ja ilomme yhteiset.

Siihen aikaan ei ollut niin helppo saada lihawia wirkapaikkoja kuin nykyään. Saadakseni ominaista leipäpalaa ja waikutusalaa, wihitin itseni papiksi ja sain siinäkin tutkinnossa korkeimmat arwolauseet. Semmoisena määrättiin minut apulaiseksi kirkkoherra K:lle P:n pitäjääsen?

Kirkkoherra K. oli loistawa ja rikas mies. Hän oli monistellen perinyt wanhemmiltaan ja muulta rikkaalta suwultaan mahdottomat rikkaudet, ja muutoin oli hän kirkkoherrana wäkirikkaassa ja isossa pitäjässä, jonka lihawien lammasten keritsemisestä hän piti isompaa huolta kuin niiden ruokkimisesta. Niin kokoutuneiden rikkauksien nojalla elettiin perheessä ylellistä, melkeinpä howintapaista elämää. Kirkkoherra K:lla oli monta maataloa hallussa ja pappilakin oli tuon mahtawan sielunpaimenen tahdosta laitettu komeaksi kuin palatsi. Asumahuoneet oliwat sisustetut mitä häikäsewimmällä loistolla, jonka moista en ollut koskaan ennen maaseudulla nähnyt. Lattiat oliwat peitetyt kallisarwoisilla matoilla ja seinät kalleilla tapeteilla; niiden päälle oli wielä ripustettu kalliita kuwamaalauksia ja tauluja. Akkunoita werhosiwat kalliit uusimmanmuotiset uutimet ja awaran salin katossa riippui pari uljasta kristallikruunua; kaikki huonekalut oliwat myöskin uusinta muotia ja niin muhkeiksi laitetut kuin suinkin mahdollista.

Hywin arwattawa on, että noin loistawassa ulkonaisessa elämässä oli myös loistawat elämän tarpeetkin. Ruoat oliwat aina laitetut kaiken sen tieteen ja opin mukaan, jonka kaikenkieliset kokkikirjat sisälsiwät, ja muille harwinaisia herkkuja oli melkein jokapäiwä pöydällä. Kaiken sen lisäksi pidettiin hywä huoli, ett'ei huwituksia eikä seuraelämän huikasewaa woimaa puuttunut. Lakkaamatta pidettiin loistawia kemuja loistawan seuran kanssa, ja milloin eiwät muut olleet pappilassa, oliwat pappilaiset jossain muualla. Niin oli pappilan elämäki tullut semmoiseksi, ettei sen asukkailla ollut juuri muuta tekemistä kun kemuja, kestejä, tansseja, rekiretkejä ja muita semmoisia huwituksia nauttia.

Semmoinen oli sen perheen ulkonainen ja sisällinen elämä, johon minut äkkiä entisestä niukasta elämästäni siirrettiin.

Taloon tultuani otettiin minut kaikella kohteliaisuudella, kunnioituksella ja helleydellä wastaan; loistawasti sisustettu kamari annettiin minulle asuakseni.

Häikäsewän loistawa elämä sai minut kokonaan hurmatuksi. Entinen niukka elämäni ja melkein alinomainen taistelemiseni puutoksien kanssa, astuiwat nyt oikeassa haamussaan silmieni eteen ja sen walossa näin selwästi, mitä minä olin kärsinyt. Oi, kuinka wähäpätöiseltä ja onnettomalta tunnuin mielestäni kaiken tuon loistawuuden ja rikkauden rinnalla. Kaikki oppini ja maineeni tuntuiwat mielestäni semmoisilta, joilla ei ole mitään arwoa tämän kiillon ja hekuman rinnalla. 'Mitä auttaa minua oppi ja suuri maine, kun minulta puuttuu rikkaus, joka ainoastaan woi tosiarwoa ja elämän mukawuutta ihmiselle antaa? Mitä auttaa oppi ja maine minua, kun minun pitää ajelehtaa toisen käskyläisenä niukalla palkalla ja toinen niittää minun työni hedelmän?' ajattelin itsekseni. Se oli wäärä elämänsuru ja rikkaudenhimo, joka oli sieluni so'aissut. Sen olen kyllä jäljestä päin monesti huomannut, mutta mitäpä se enään autti.

Se tieto ja tunto teki minut hirmuisen alakuloiseksi; olisinpa suonut olewani monen kymmenen peninkulman päässä koko talosta. Oi, kuinka mielelläni olisin suonut olewani Agnetani luona pienessä, waikka köyhässäkin kodissa, yhdessä toimimassa ja häärimässä oman pienen ja wasta=alkawan perhe=elämämme eduksi, poissa kokonaan tuosta kadehdittawasta loistosta. Meillä olikin Agnetan kanssa semmoinen tuuma erotessamme wiimeksi, että kun minä saan wakinaisen paikan, me heti yhdistymme. Me olimme keskenämme ahkerassa kirjewaihdossa, ja sepä juuri olikin ainoa keino, joka minua wähänkin wiihdytti ja lohdutti tuossa synkässä ja alakuloisessa tilassani.

Pian hawaitsi talon wäki tuon alakuloisen tilani. He kokiwat kaikin tawoin poistaa synkkää mieltäni. Jokainen perheen jäsen erikseen ja kaikki yhteisesti, osoittiwat minulle semmoista ystäwyyttä, että minua ei ainoastaan kummastuttanut, mutta jopa häwettikin. He etseiwät alati minun seuraani ja laittoiwat minulle mitä huwitusta waan woiwat. Jos minä synkkämielisyydessäni wetäysin kamariini, pois muiden seurasta, en siellä kauwan saanut yksin olla, sillä kun he huomasiwat sen, arwasiwat he kohta asian laidan, ja pian oli joku perheen jäsen luonani; he näet luuliwat pelkän ikäwän olewan syynä surumielisyyteeni.

Prowastilla oli neljä naimatonta tytärtä ja yksi poika, ylioppilainen. Neidit oliwat kaikki kauneita, hentoja, hienosti kaswatettuja olennoita; tuntuipa siltä, että he owat puoliwäliä taiwasta, niin paljoa korkeammalla itseäni tunsin heidän olewan. He oliwat kaswatetut kaikessa elämän hempeydessä ja loistossa, mitä ikinä woidaan toiwoa ja antaa. Heidän ei ollut tarwinnut tottua mihinkään työhön tai toimeen; sillä oliwathan heidän wanhempansa rikkaat. He oliwat pienuudesta pitäin kaswatetut lellittelemällä, niin että he piankin oliwat käskijöinä eiwätkä käskettäwinä. Isommiksi tultuansa oli heidän waltansa niin suureksi kaswanut, että heidän pieninkin oikkunsa täytettiin wähääkään estelemättä, semminkin kun heidän äitinsä oli lapsesta pitäin heidän puolellansa; jospa heidän isänsä wiisaudessaan joskus wähän wastustelikin tytärtensä alinomaisia waatimuksia, eipä se kauas kuulunut äidin ja tytärten yksistä=neuwoin puoliaan pitäessä. Niinpä ei neideillä ollut muuta työtä, kun kulkea huwituksista toisiin ja näyttäytyä siellä aina uusimmanmuotissa ja loistawissa puwuissa.

Silloin en tietänyt asiain niin olewan, mutta sittemmin sen kyllä tiesin, waan liian myöhään.

Niinkuin jo mainitsin, koettiwat uuden kotini jäsenet kukin kohdastansa poistaa minusta luultua ikäwää. Harwa ilta laitettiin niitä tai näitä kemuja ja huwituksia, ja joll'ei niitä ollut kotona, oliwat ne yhteisestä neuwonpiteestä ja tuumasta jossain muualla. Wierasten läsnä ollessa osoitettiin minulle erinomaista kunnioitusta, minut esiteltiin kaikelle pitäjään herrasmäelle suurimmalla myötätuntoisuudella ja warowaisuudella, niin että piankin tunsin heidät kaikki.

Erään kerran tuli eräs herra meille iltahuweihin; hän oli talon wanha tuttu. Ennenkuin kukaan ehti minua hänelle esitellä, astui hän itse eteeni, kysyen: 'ken on tämä nuori ja pulskea herra?'

'Maisteri L——m ja asessori M——n', esitteli samassa prowasti, meidän molempien isäntämme.

Me terwehdimme toisiamme.

'Maisteri jo noin nuorena?' sanoi wieras herra kummastellen ja katsoen minua tarkasti silmiin. 'Niin, niin. Olenhan sen lukenut 'tidningeistä', että maisteri L——m on suorittanut loistawasti maisterin tutkinnon', lisäsi hän sitte.

'Hän on myös jo walmis pappi ja on nyt minun apulaisenani; hänestä tulee professori', ehätti prowasti sanomaan.

'No, eihän mitä!' sanoi wieras herra, tuli ja tarttui toistamiseen käteeni. 'Toiwotan onnea pyrinnöillenne! Teitä odottaa loistawa ja kunniarikas tulewaisuus', jatkoi hän.

Minä tunsin, että weri nousi päähäni ja kaswoihini. Minua oli imarreltu, oli kutkutettu itserakkauttani, mutta se soi kumminkin niin suloiselta korwissani. Waikka niin oli asiat, häpesin kuitenkin hieman niin julkista ja korkea kiitosta ja toiwoa. Minä silmäsin ympärilleni. Toinen talon keskimäisistä neideistä, Wendla nimeltä, seisoi likitienoissa minua. Satuin katsomaan häntäkin silmiin. Siinä seisoi hän punottawana ja kauniina, niinkuin aamun koitossa nousewa aamurusko, ja selwään huomasin, että hänkin oli punastunut tawallista enemmän. Miksi? Oliko hänkin punastunut samasta syystä kuin minäkin? Oliko sama toiworikas imartelu koskenut häneenkin niin sywältä kuin minuun? Wielä: oliko asiansa sama kuin minunkin—hänestä tulee professori—teitä odottaa loistawa ja kunniarikas tulewaisuus—Wendlan punastuminen, nepä oliwat asioita, jotka saiwat minut niin pyörälle ja semmoiseen häiriöön, että katsoin parhaaksi wetäytyä oman kamarini yksinäisyyteen.

Itserakkauteni oli herätetty uuteen eloon ja minä rupesin oiwaltamaan, että minäkin olin joku—niin, niin—professori—loistawa tulewaisuus— Wendla—niin, niin.

Juuri noiden tunteiden riehuessa paraaltansa, aukeni owi ja postipoika astui sisään.

'Tässä olisi maisterille kirje', sanoi hän, samassa ojentaen minulle todellakin semmoisen.

Wapisewalla kädellä otin minä kirjeen wastaan. Poika meni.

Päällekirjoituksesta jo huomasin tulleen kirjeen olewan Agnetalta. Woi, woi, kuinka sydämeni tykytti ja käteni wapisiwat kirjettä awatessani. Niinkuin olin aawistanutkin, oli kirje Agnetalta. Siinä hän kainosti ja ujosti ilmoitti uskollisen ja lämpimän rakkautensa, sekä suuren ikäwänsä, jota hän ei ole kylläksi woimakas wastustamaan. Samassa hän myös ujosti ilmoitti, ett'ei olisi tarwis odottaa niin kauan, että minä saisin wakinaisen paikan, 'sillä', sanoi hän, 'woimmehan elämämme alottaa wähemmästä ja emmehän kumpikaan ole paljolle oppineet.' Lopuksi pyysi hän hartaasti minua kirjoittamaan hänelle jonkun riwin ikäwänsä lohdutukseksi.

Ei yksikään kuolewainen arwaa, minkälaista tuskaa minä nyt tunsin sydämessäni. Professori—loistawa tulewaisuus—Wendla—Agneta—ei, ei— loistawa—Wendla—Agneta wielä sittenkin—nehän ne oliwat ne erilaiset liekit, joita erilaiset palkeet puhalsiwat erilaisilla tuulilla yht'aikaa sydämessäni leimuamaan; totinen rakkaus, loistawa tulewaisuus ja kunnianhimo taisteliwat siellä.

Tuommoisen sisällisen tunteen raiwotessa, tuli ulkonainen asemanikin niin tukalaksi, että hiki päältäni juoksi. Minä käwelin akkunan luokse ja awasin sen. Siinä olin jäähdyttämässä polttawaa otsaani, kun owi aukeni ja sisään astui—Wendla!

'Nyt juuri alkaa tanssi. Pyydän, olkaa hywä ja tulkaa seuraan! Kaikki kaipaawat teitä', sanoi hän huoneesen tultuansa.

Minä käänsin kaswoni häneen päin, waikka tunsin, että niitä wielä joko poltti tahi paleli.

'Herra Jumala!' huusi hän säikähtyneenä. 'Mikä teitä waiwaa, kun olette noin kalpeana? Sanokaa, miten woimme olla teille mieliksi, ja me koetamme kaikin tawoin poistaa epäkohdat', lisäsi hän.

'Minua on kaikella ystäwyydellä ja rakkaudella kohdeltu—liiaksikin', änkytin hänelle.

'No, mikä teitä sitte waiwaa?' kysyi hän ja katsoi teräwästi ja osanottawasti minua silmiin.

'Sydämen suru', wastasin minä.

'Noin nuorella professorilla ei ole syytä suruun, kaikki on hänelle altisna', sanoi hän, katsoen yhä minua silmiin; luulenpa noiden silmäyksien tunkeutuneen sydämeni läpi.

'Minä en woi hywin, enkä woi ottaa osaa tanssiin', sanoin hänelle.

'Minä ymmärrän. Te olette saaneet kirjeen, siitä mielen häiriönne; te tarwitsette yksinäisyyttä', sanoi hän ja meni.

En tiedä, mitenkä sen kanssa oli. Minä halusin yksinäisyyttä, miettiäkseni nykyistä tilaani, minä olin sen ilmoittanut hienosti Wendlalle ja yhtäkaikki tuntui siltä, että hänen olisi pitänyt aina olla tykönäni.

Toiset rupesiwat tanssimaan. Minä kuulin kiihkeän musiikin tanssihuoneesta, kuulin tasaiset, tahdikkaat ja keweät jalkojen liikkeet, mutta minä, niin hajamielisenä kuin wielä olinkin, rupesin kirjoittamaan wastausta Agnetalle.

Minä luulen, että sisällisessä taistelussani oli Agneta woiton pitänyt ja pois tieltään sysännyt professorit, loistawat tulewaisuudet, Wendlat ja muut, jotka olisiwat rakkaudellemme haitalliset; siinä mielessä warmaankin rupesin kirjoittamaan. Minä koetin järjestää sanat ja lauseet järjellisesti. Minä koetin ilmoittaa ja wakuuttaa hänelle todellista rakkauttani, kehoitin odottamaan wielä kärsiwällisesti, kyllä wielä muka asialle hywä loppu tulee, kun oma paikka saadaan, sillä muutoin olisi muka eläminen mahdotointa.

Mitenkä lieneekin asia ollut, mutta seuraawassa postissa sain minä Agnetalta kirjeen, josta sain wastaan ottaa nuhteita—Agnetalta! Hajamielisyydessäni oli kirjeeseni tullut muutamia epäselwiä lauseita, jotka hänen warma aistinsa kohta huomasi lähteneeksi jaetusta sydämestä.

'Rakas ystäwäni!' kirjoitti hän muun muassa. 'Kuinka saatatkaan sinä suuressa ikäwässäni kirjoittaa minulle semmoisia lauseita kuin: 'minä toiwon woiwani rakastaa sinua kuolemaani asti' ja 'en ymmärrä itsekään, mitä oikeastaan sinulle kirjoittaisin'. Sinä siis tahtoisit minua rakastaa, mutta et woi! Niinkö? Sinä et sano tietäwäsi, mitä minulle kirjoittaisit, mutta minäpä tiedän: kirjoita minulle, ett'et sinä ainoastaan tahdo, mutta että sinä woit minua rakastaa kuolemaasi asti; kirjoita minulle, että pian wietämme häitämme, ennen wakinaisen paikan saamista; kirjoita niin, enempää en sinulta waadi! Woi, Fabian! Mikä sinut on tehnyt noin hajamieliseksi ja kummalliseksi!'

Wasta tuon kirjeen saatuani huomasin, kuinka huonosti olin osannut salata sydämeni silloista häiriötä. Istuin siis paikalla kirjoittamaan Agnetalle tyynemmällä mielellä wastausta ja lupasin woiwani rakastaa ainoastaan häntä, kuolemaani asti; samalla lupasin hänelle myös pian häitä.

Noiden tapausten perästä tuli elämäni entiselleen. Ensimäinen rakkaus oli woittanut wakawamman sijan sydämessäni tuon myrskyn jälkeen, semminkin kun järjellisemmästi rupesin miettimään Wendlan asiaa. Minä pidin itseäni melkein houkkana, kun olin antanutkaan Wendlan tuonnoisen punastumisen ryöstää rauhan rinnastani. Eihän hän ollut millään muulla tawalla osoittanut erinomaisempaa suosiota minua kohtaan. Kerran kyllä oli hän sanonut minua 'nuoreksi professoriksi', eihän sekään merkinnyt mitään, sillä olihan hänen isänsäkin samana iltana sen julkisesti lausunut.

Asiat noin harkittuani, lankesin entiseen suru= ja synkkämielisyyteeni, mutta se suruni ei kuitenkaan enää ollut pelkkä suru onnen epätasaisesta ja'osta, siinä oli jo puoleksi pettyneen toiwon surua. Minä näin yhä suurempana sen juowan, joka oli minun ja talonwäen elämän wälillä, ja yhä isommaksi käwi se wäli ja korkeus, jonka tunsin olewan itseni ja talon neitien wälillä, ja minua oikein poltti heidän läheisyytensä; sen tähden kartoin heidän seuraansa ja heidän kanssaan keskustelua niin paljon, kuin waan woin.

Nyt juuri tuli ensimäinen saarnawuoroni. Saarnani aineena ja ydinnä oli, kuinka epätasaisesti korkein sallimus ja kaitselmus on onnen jakanut ihmisien kesken ja kuinka sillä tarkoitetaan meidän hywäämme. Minä kehoitin ihmisiä tyytywäisyyteen puutoksien ja kärsimisien alla. Sanat tuliwat woimallisesti ja sattuwasti, sillä ne wuotiwat sydämestä, joka luuli kaikkein enimmän kärsiwänsä onnen epätasaisuudesta. Mutta tuosta kärsiwällisyyteen ja tyytywäisyyteen kehoittamisesta ja siitä lohdutukksesta, että kärsimykset owat meidän hywäksemme, jäi saarnaajan oma sydän aiwan osattomaksi, ne oliwat aiotut muille.

Ihmiset kiitteliwät minun saarnaani, ja tulipa eräs akka jo kirkkomaalla luokseni; hän otti minua kädestä kiinni ja toiwotti, että Jumala wahwistaisi minua eteenkin päin! Mutta missä? Siinäkö, kun olin melkein parjannut korkeinta kaitselmusta ja Jumalan wiisasta järjestelmää wastaan nurkunut? Kun tulin kotiin, kiitettiin minua sielläkin, erittäinkin Wendla, joka tuli ja otti minua kädestä kiinni hänkin ja melkein wesissä silmin kiitteli minua 'erinomaisen kauniista saarnastani;' lieneekö hän tuon saarnani kautta wielä korkeammassa määrässä tullut tuntemaan oman korkean arwonsa ja asemansa?

Niin kului aika. Eräänä iltana sain minä prowastilta käskyn tulla hänen kamariinsa. Minä menin nöyränä ja ujona sinne. Prowasti oli miettiwän ja ylewän näköisenä wetelemässä sawuja pitkäwartisesta merenwaha=piipustansa. Hän wiittasi minua istumaan; minä tottelin.

'Minä olen hawainnut, että te olette erinomaisemman raskasmielinen. Olemme koettaneet saada sitä teistä haihtumaan, mutta tähän asti ei se ole onnistunut. Teillä on sekä oppia että lahjoja ja sentähden ei minun mielestäni olisi teillä syytä suruun. Sitä poistaakseni olen aikonut ehdotella teille työtä wäliajoiksi. Ettekö tahtoisi, eri maksoa wastaan, ruweta opettamaan minun tyttäriäni Ranskan kielessä?' sanoi prowasti ja katsoi minua teräwästi silmiin.

'Kuka, minäkö! Halpa minä olen teidän neitienne opettajaksi', sanoin minä säikähdyksissä ja peräti hämilläni.

'Oh! Älkää niin sanoko. Mies semmoinen kuin te, jolla on niin paljo oppia ja mainetta, kelpaa kaunistukseksi waikka minkälaiseen perhe= ja seuraelämään. Pääasia on waan se, suostutteko tarjoukseeni wai ettekö?' sanoi prowasti.

Minä otin ujosti prowastin tarjouksen wastaan, ja puoli raskasmielisyyttäni oli kadonnut, sillä olinhan kuullut kelpaawani waikka minkälaisen seura= ja perhe=elämän kaunistukseksi. Aiwan wapaasti päätimme jo huomenna alkaa.

Minulle ruwettiin nyt osoittamaan aina isompaa rakkautta ja ystäwyyttä, sekä wanhusten että neitien puolelta. Oppiminen alotettiin niinkuin oli aiottukin, eiwätkä neidit woineet kyllin kiittää, kun sallimus oli heille lahjoittanut niin oiwallisen, mieluisan opettajan.

Tunnustaa täytyy että ikäwäni, oman mitättömyyteni tunto ja samassa surumielisyyteni alkoiwat haihtua. Minä olin saanut työtä, jossa woin näyttää oppiani ja kykyäni, wieläpä itseäni niin paljoa ylempänä olewassa perheessä, ja se palautti minuun jälleen arwon tuntoa. Oppiminen käwi hywästi ja tietysti myöskin opettaminen. Neidit oliwat luonnonlahjain puolesta kaikin puolin täydellisesti muodostuneita ihmisiä; erinomattain oli heillä hywät henkiset lahjat ja suuri kyky omistamaan henkistä kehitystä.

Kaikista etewin oli—Wendla, joka myöskin oli halukkain ja hartain oppimaan. Usein tuli hän yksinäänkin minun kamariini ja pyysi minua opettamaan erikoistunneillakin. Siihen minä suotuinkin, sillä rupesipa hänen läsnäolonsa minua miellyttämään. Entiset haaweet, entiset toiweet tulewasta suuruudestani rupesiwat taas saamaan sijaansa sydämessäni. 'Hänestä tulee professori. Teitä odottaa loistawa tulewaisuus, Wendlan punastuminen silloin illalla ja hänen lauseensa: nuori professori ja myös semmoinen kun te, jolla on niin paljo oppia ja mainetta, kelpaa kaunistukseksi waikka minkälaiseen seura= ja perhe=elämään', alkoiwat kuwastella ja kangastella jälleen mielessäni ja soida korwissani. Mitenkähän lienee ollutkaan mutta samassa suhteessa, kuin nuo mielipiteet ja ajatukset saiwat minussa waltaa, kylmeni myöskin rakkauteni Agnetaa kohtaan.

Wendlan yksityistunnit tiheniwät tihenemistään yhä ja alkoiwat miellyttää minua niin suuresti, ett'enpä olisi enää suonutkaan muita tahi yhteisiä opetustunteja olewan. Wendla olikin iloinen ja haasteli niin wapaasti ja awonaisesti. Hän ei näyttänyt pitäwän omasta arwostansa mitään, mutta sitä enemmän minun; hän oli sangen miellyttäwä ja wiehättäwä olento.

Erään kerran olimme taas noilla yksityistunneilla. Yht'äkkiä sanoi Wendla: 'minäpä tiedän jotain semmoista, josta ette ehkä luule minun tietäwänkään.'

'No mitä se sitte olisi?' kysyin häneltä melkein säikähtyneenä.

'Jos lupaatte olla pahastumatta, niin sanon.'

'Lupaan, minä en pahastu.'

'Teillä on kihlattu morsian, ja hän se juuri pitää teidät murheellisena', sanoi Wendla ja katsoi weitikkamaisesti minua silmiin.

Minä punastuin, minä wapisin. Todellakin tiesi Wendla semmoista, jota en luullut hänen tietäwän; enkä olisi sitä suonutkaan. Suurella huolella olin salannut kihlaukseni, ensin rakkaudesta Agnetaa kohtaan, sittemmin muista syistä, jotka jo olette kuullut. Hywin kyllä olin oiwaltanut, ett'eiwät siwistyneen säädyn kihlaukset woi kauwan salassa pysyä, ainakaan ympäristöllä, mutta en luullut sen tiedon niin kauaksi tulleen. Niin ei kumminkaan ollut, Wendla oli saanut kirjeessä tiedon eräältä ystäwältänsä kotipaikoiltani ja nyt ehkä jo koko talon wäkikin tiesi sen.

'En minä ole erinomaisemmasti sitonut sydäntäni keneenkään', sanoin hänelle selitykseksi, tietämättäni kuitenkaan, mitä oikeastaan sanoin. Woi, woi, se oli walhe, wapaehtoinen walhe, sillä olinhan sitonut sydämeni erinomaisemmasti nuoruuteni ystäwään—Agnetaan.

Tuommoisissa mielipiteissä ja toimissa kului joku aika.

Taasenkin tuli pappilaan suuret kemut. Wieraita tuli paljo, kaukaa ja läheltä, tietysti arwokkaita. Suuret tanssit toimitettiin illan kuluksi. Sitä ennen keskusteltiin niitä näitä, ja olipa pappilan neideillä jo tilaisuutta näyttää Ranskan kielen taitoansa. Kaikki kummailiwat, miten he oliwat sitä nyt oppineet, sillä tietty asia oli, ett'eiwät he sitä ennen osanneet.

'Meillä ei ole nykyään waikea oppia mitään, sillä meillä on oppinut maisteri kotona, joka woipi opettaa waikka mitä', sanoi prowasti imartelewasti.

Niin prowasti, mutta minuun se ei ollut waikuttamatta, sillä se lause lisäsi yhden naulan minun kunnianhimooni. Sitä alkoikin heti tulla, sillä kaikki oudotkin wieraat katseliwat kummastuksella ja kunnioituksella niin pätewästi ylistettyyn, oppineesen opettajaan.

Tanssi alkoi. Melkein heti menin Wendlan luokse ja kumarsin kohteliaasti; luulinpa hänen silloin punastuneen. Hän riepsahti heti ylös ja tarttui tarjottuun käsiwarteeni. Hurjassa ja kiihkeässä walssissa kiidimme ympäri awaran salin lattiaa. Wauhti kiihtyi kiihtymistään ja keweänä ja notkeana lensi Wendla kanssani kuin taiwainen haamu; luulinpa, ett'eiwät hänen jalkansa koskeneet lattiaan ollenkaan.

Kun heitimme tanssimme, oli koko seura ikäänkuin huumauksissa ja huumauksissapa lienemme olleet itse tanssijatkin. Siinä seisoi Wendla hentona ja notkeana, ja minusta tuntui, juurikuin joku taiwainen olento olisi ollut likelläni.

'Se oli kaunis tanssi, sen uljaampaa ja wiehättäwämpää paria ei saata koskaan permannolle astua', sanoi joku joukosta wihdoin. Siitä kuulin, mitä syrjäiset tanssista ja tanssijoista pitiwät.

Siitä hetkestä pitäin en muuta ajatellut kuin—Wendlaa; hän oli tästä lähtien kaikkien ajatuksieni ja pyrintöjeni keskipisteenä, alkuna ja loppuna. Hän oli kerrassaan woittanut sydämeni ja muuta ei ollut minulla nyt tekemistä kuin: woitanko minä hänet? Minä tosin olin huomaawinani kaikista asian haaroista, että Wendla osoitti minulle myötätuntoisuutta, mutta minulla ei ollut waan woimia ilmoittaa hänelle rakkauttani.

Mainittawa on, että asiaini tuolla kannalla ollessa, sain Agnetalta kaksi kirjettä, joissa hän lämpimillä sanoilla ilmoitti yhä kestäwän rakkautensa ja ikäwänsä, mutta kylmiä, ikäwiä oliwat ne nyt minulle. Minä poltin kirjeet heti, kun sain ne luetuksi, ett'eiwät muut näkisi niitä, sillä minä oikein häpesin niitä; molemmat kirjeet jätin wastaamatta.

Niin kului taas joku aika mieltä jännittäwässä ja tukalassa tilassa.

Kesä oli. Eräänä päiwänä oli koko pitäjään herraswäki teiskaamassa. [Huwikäwelyllä (promenad). Kansan suusta otettu sana.] Minä käwelin yksinäni ajatuksiini waipuneena. Silloin tuli Wendla luokseni ja sanoi: 'Te, maisteri, olette epäkohtelias naisille ja samassa huono kawaljeeri.'

'Kuinka niin?' kysyin minä hämmästyneenä ja wähän säikähtyneenä.

'Te ette suo niin paljoa hywää turwattomalle neidille, että ojentaisitte hänelle käsiwartenne', sanoi Wendla.

'Oh! Eikö sen suurempaa nuhdetta?' sanoin ja tarjosin hänelle käsiwarteni. Hän tarttui siihen ja niin lähdimme yhdessä; olisinpa suonut silloin olewamme kahden kaikkiansa.

Waikka olimmekin niiden seurassa, jolloin ei käynyt julkisesti ajatuksiaan lausuminen, olin kuitenkin Wendlan ketterästä käytöksestä ja lämpimästä puheesta saawinani uuden todistuksen hänen myötätuntoisuudestaan.

Illalla kun kotiin tultiin, oli Wendla niin innostuneena piaanoa soittamaan, ett'en häntä koskaan ennen ollut semmoisena nähnyt. Hän pyysi erittäin minua tulemaan kuuntelemaan hänen soittamistaan, ja minä otin ilolla kutsumisen wastaan. Keweänä kuin haamu, liiteliwät hänen pienet ja walkoiset kätensä piaanon näppäimistön yli ja näyttipä siltä, kuin eiwät hänen hienot sormensa olisi ollenkaan koskeneet siihen. Kaikki Mozartin ja Mendelsohnin waikeimmat kappaleet soitti hän niin wapaasti ja ylewästi, että olisi hänen luullut ne jo oppineen kehtolauluinansa. Säweleet oliwat niin woimalliset, että minä jouduin tunteitteni waltaan. Minä kuulin niissä kosken hiljaista kohinaa, metsäpuron lirinää, tuulen huminaa ja lintujen wiserrystä——ei, ei, nyt ajaa ukkonen ja kauhea raesade tulwi taiwaalta maahan—nyt, nyt,— nyt tippuu pelkkiä kyyneleitä ja murtuneen, särkyneen sydämen walitukset kuuluwat—no mutta älä itke, älä wuodata kyyneliä! nythän kuuluu pelkkää iloa, lohdutusta, toiwoa, luottamusta—w-ooi! olkaasta waiti, rakkauden enkeli jo leyhyttelee siiwillänsä ikuista lempeä ja rakkautta; hän pyyhkii ja kuiwaa pois nuot wasta tippuwat kyyneleetkin ja sydämet tuntewat sanomatonta iloa, autuutta ja rakkautta, ja lemmen unikukat rupeawat meitä waiwuttamaan tuoksullansa suloiseen uneen—huh, kun putosin kylmään weteen——.

Tuommoisia tunsin Wendlan soittaessa ja niin haaweksiwassa tilassa olin, ett'en tietänyt, mitä ulkomaailmassa wiimeiseltä tapahtui.

Kukatiesi, kuinka kauan olisin ollut tuossa haawehtiwaisessa tilassani, mutta nyt juuri tuli Wendla minun luokseni ja kysyi: mitä minä pidin soitannosta.

Minä hawahduin, mutta kylmä wiima tuntui käywän wielä selkäpiini läwitse tuon äsköisen kylmään weteen putoamiseni tähden.

'Minä en ole ikinä ennen kuullut semmoista soittoa, minä kiitän teitä', änkytin wastaukseksi.

Siihen loppui se ilta, mutta minä tulin rakkaudesta kuumeesen.

Seuraawana päiwänä oli Wendlalla taas yksityistunti.

Ranskan kielen lisäksi oli nyt tullut myös piirustus. Minä tunsin Wendlan läsnäolosta semmoisen rakkauden woiman, että hänestä tuntui käywän oikein pyhä hehku ja liekki. Nyt ruwettiin piirustamaan. Lieneekö Wendla tehnyt sen tahallaan, sitä en tiedä, mutta hän ei waan saanut erästä kuwioa syntymään, jota hänen piti piirustaa, waikka kuinkakin olisimme koettaneet. Wiimein pyysi hän, että minä ottaisin häntä kädestä kiinni ja ohjaisin tuossa juonikkaassa piirustuksessa. Minä tein kuin pyydettiin: otin oppilastani kädestä kiinni; se oli kuuma, se wapisi, sen tunsin aiwan selwään. Minä koetin ohjata kättä, mutta eipä kuwion walmistuminen onnistunut meiltä sittekään. Silloin tunsin wastustamattoman woiman ja halun ilmoittamaan rakkauttani.

'Minä rakastan teitä, rakastan kaikesta sydämestäni', kuiskasin hänelle niin hiljaa, että tuskin kuulin sitä itsekään, pitäen yhä kädestä kiinni ja katsoen häntä silmiin.

Wendla ei ottanut kättään pois ja minä tunsin, että hän hellästi puristi minun kättäni. Hän kallisti päänsä minun rinnoilleni ja minä suljin hänet syliini, ja siinä painoin minä hänen wapisewille huulilleen kuuman suutelon. Siinä kuiskasi hän minulle: 'oi, älkää sanoko minua enää koskaan teiksi, sillä minäkin sanoisin teitä niin mielelläni sinuksi ja Fabianiksi.'

'Olkoon menneeksi, sitä haluan minäkin', sanoin hänelle ja likistin häntä rintaani wasten.

'Minä olen kauan odottanut tuota sinulta, Fabian', kuiskasi Wendla.

'Minä en ole ennen uskaltanut.'

'Miks'ei noin nuori professori uskalla.'

Muiden pelon tähden emme uskaltaneet kauemmin maata toisiemme rinnoilla.

'Mutta mitä wanhempasi sanowat, kun saawat tämän tietää?' kysäsin, sillä nyt wasta juolahti mieleeni, että heilläkin oli jotain sanomista.

'He eiwät sano siitä mitään; se on heille suotawa asia', sanoi Wendla luottawasti.

Ei yksikään ihminen liene suurempaa onnea ja iloa nauttinut koskaan maailmassa, kuin me nyt tunsimme; ainakin minun puoleltani oli asia niin.

Silloin rupesi kuulumaan askeleita, joku läheni minun tahi oikeammin meidän kamariamme. Tulija oli itse prowasti. Hänellä oli jotain erikoista asiaa minulle.

Minulla oli kylläksi tällä kerralla rohkeutta ja woimaa, ainakin enemmän kuin tawallisella ihmisellä. Ennenkuin prowasti kerkesi mitään sanoa, käwelin minä häntä wastaan ja sanoin: 'antakaa anteeksi, herra prowasti, minä rakastan teidän tytärtänne Wendlaa ja hän rakastaa minua; juuri nyt olemme toisillemme tunnustaneet sen, saanko toiwoa teidän suostumustanne ja siunaustanne?'

'Onko se sinunkin tahtosi, Wendla?' kysyi prowasti hywin juhlallisen näköisenä.

'On, pappa', sanoi Wendla ujosti.

Prowasti nosti silmänsä kattoon; näyttipä siltä, kuin hän olisi kysynyt neuwoa korkeudesta.

'Minulla ei ole siihen mitään wastaan sanomista', sanoi hän sitten, käwellen samassa Wendlan luokse. Hän otti Wendlan kädestä kiinni, tuli ja laski hänen kätensä minun käteeni ja sanoi: 'olkoon tulewa elämänne onnellinen ja loistawa!'

Niin löyhästi saimme me isällisen siunauksen ja niin menimme me kolmikannassa saliin, minä ja Wendla käsi kädessä. Siellä ilmoitti prowasti koko herraswäelle, mitä oli tapahtunut ja meillä ei ollut muuta tekemistä kuin ottaa wastaan lukuisat onnentoiwotukset; erittäinkin oli Wendlan äiti niihin hywin harras.

Nyt olin mielestäni niin onnellinen, onnellisempi kuin kukaan koko maailmassa. Minä olin jo mielestäni walmis professori—nuori professori, jommoiseksi Wendlakin oli minua kerran kunnioittanut. Loistawa tulewaisuus ei näyttänyt ainoastaan odottawan minua, se leijaili jo aiwan silmieni edessä; tuntuipa siltä, että yletyin sitä jo käsin koskettamaan. Minulla tuntui olewan niin paljo woimaa, oppia, neroa ja wiisautta, että todellakin uskoin woiwani kaunistaa koko ihmiskuntaa, eikä ainoastaan seura= ja perhe-elämää; jos ihmiset oliwat minua hywin imarrellen ylistäneet, tunsinpa arwoni nyt kenties kaksinkertaisessa määrässä; ei nyt painanut surumielisyys eikä mitättömyyteni tunto.

Seuraawaksi illaksi oli kutsuttu useita wieraita. Julkisesti tapahtui silloin meidän kihlauksemme.

Taasenkin sain minä Agnetalta kirjeen, jossa hän, kuten ennenkin, ilmoitti tulista ja uskollista rakkauttansa, ja kauheaa ikäwäänsä; myös paheksui hän kowin sitä, ett'en ollut wastannut hänen kahta wiimeistä kirjettänsä. Silloin wastasin hänelle, mutta minkälaiseksi tuo wastaus tuli, sen arwannette jo. Minä ilmoitin hänelle, että meidän kihlauksemme on nyt purjettu ja että hän saa wapaasti antaa sydämensä ja kätensä kenelle tahtoo. Woi, woi! En tietänyt silloin, että siten musersin puhtaimman, wilpittömimmän ja rakastawimman sydämen, mikä koskaan Luojan kädestä oli lähtenyt; niin, mitä minä semmoisesta huolin, joka olin mielestäni niin korkealla.

Minun saarnani aineet kääntyiwät nyt aiwan toisenlaisiksi. Jumala on rakkaus. Hän rakastaa kaikkia ihmisiä ja antaa kaikkien ihmisien tuta rakkautensa woimaa. Jospa hän joskus saattaa meitä kärsimäänkin ja odottamaan, niin sitä suuremmassa määrässä antaa hän sen perästä rakkautensa wuotaa ylitsemme. Eikä se kumma ollutkaan, että saarnani oliwat sen sisällyksiset, sillä ne lähtiwät miehen sydämestä, joka niin werrattomasti rakasti—itseään ja—ja loistoa ja kunniaa, Wendlaa ja Wendlan—professoria. Kun minä tulin kotiin, kiitti Wendla minua nytkin; totta kai hänkin tiesi itseänsä rakastettawan.

Ennenkuin meidät oli ennätetty kuuluttaa ja wihkiä, sain minä Agnetalta näin kuuluwan kirjeen:

'Fabian!

Woi, Fabian! Minä en enää saa enkä woi kutsua sinua rakkaaksi ystäwäkseni. Sinä olet murtanut ja särkenyt ainoan todellisesti sinua rakastawan sydämen, sillä sinä olet tallannut jalkojesi alle minun pyhimmät tunteeni—ainoan rakkauteni. En minä olisi, Fabian, sinusta semmoista uskonut! Ääretön kunnian ja hekuman himo on sinut so'aissut. Minä toiwon, että eläisit onnellisena, mutta ota wastaan kuitenkin tämä wiimeinen ystäwyyden osoitus, muistoksi entiseltä ja nykyään kowin sortuneelta, köyhältä ystäwältäsi Agnetalta.'

Kirjettä seurasi wähäinen suljettu mytty ja kun sen awasin, sisälsi se pienen kotelon. Minä wiskasin sekä kirjeen että kotelon kaappini salalaatikkoon, sillä se kaappi oli ainoa erikoinen omaisuuteni. Kätkemiseni tein sentähden, ett'ei minulla ollut aikaa niitä polttaa, sillä en olisi suonut kenenkään näkewän niitä. Ja jopa olikin aika kiire, sillä askelia kuului ja Wendla astui sisään. Hän ei huomannut minussa minkäänlaista mielen häiriötä, niin kylmä olin minä noille Agnetan wiimeisille ystäwyyden osoituksille. Niin, käwihän se laatuun minulta, joka olin niin loistawa tulewaisuus; mitäpä huolinkaan minä yhden sydämen särkymisestä; mitäpä huolinkaan minä wanhan, kuluneen rakkauden wiimeisestä walituksesta, waikka olinkin kerran luwannut hänelle ikuista uskollisuutta, waikka olinkin sanani syönyt, lupaukseni rikkonut, ja surkeasti hänet pettänyt.——Onko siellä pullossa enää mitään? Kieleni kuiwuu niin kowin ja sydämeni käypi kowin murheelliseksi, herne minua taas wähän wirwoittaisi", sanoi hän sitte äkkiä.

Minä annoin hänelle pullon ja hän nuristi siitä wiimeisen pisaran.

"Tuokin jo loppui; nyt saa pullo olla missä tahansa ja tuo kynttiläkin kohta loppuu ja sitte tulee pimeä, niin pimeä, ja se on niin ikäwää; niistäkää sitä wielä, sen karsi on taas pitkä", sanoi hän sitte.

"Eikö Agneta sitte yhtynyt nuoren Warasen kanssa?" kysyin häneltä hätäisesti, sillä sydäntäni oikein ahdisti, kuunnellessani ukon elämän tapahtumia.

"Woi ei, sitä ei hän tehnyt, mutta te saatte tietää kaikki, kun waan jaksatte minua kuunnella", sanoi ukko, nähtäwästi surumielisenä.

Minä wakuutin, ett'en kyllästyisi hänen kertomuksensa kuuntelemiseen, waikka se olisi kuinka pitää.

"Niin", alkoi taasenkin ukko. "Kauan emme olleetkaan Wendlan kanssa kihloissa, sillä wuoden ajalla olimme kihlatut, kuulutetut ja wihityt. Häät pidettiin ylen komeat morsiamen kotona ja meille toiwotettiin onnea sadoista suista.

Juurikuin olimme saaneet häämme wietetyksi, sain minä määräyksen toiseen paikkaan, apulaiseksi eräälle kappalaiselle. Ennen sinne muuttoamme käwin minä jo siellä, laittamassa tulewaa asuntoamme niin mukawaksi kuin suinkin mahdollista. Tuo kaukana, ylimaan salolla olewa kappalaisen wirkatalo ei ollutkaan semmoinen howi kuin se, jossa Wendla oli kaswanut ja jossa minäkin olin wiime ajat oleskellut. Talo oli waan tuommoinen wanha, riutunut talo, jossa oli waan yksi ja matala asuinrakennus ja siinä ei suinkaan liikoja huoneita ollut: pieni salin=tapainen, kolme kamaria ja kyökki, siinä kaikki; eipä aiwan kaikki, sillä huoneen toisessa päässä oli harjan alla matala yliskamari, jopa niin matala, että seisoessaan huoneen lattialla, koski pää melkein kattoon. Sen saimme me asuaksemme. Kun me tulimme yhdessä tuohon uuteen kotiimme, saatin minä waimoni suorastaan hänelle aiottuun huoneesen.

'Jumala minua armahtakoon! Tämmöisessäkö harakan pesässä minun pitää ruweta asumaan?' sanoi Wendla huoneesen tultuansa.

Tunnustaa täytyy, että tuo nuoren waimoni lause soi hywin pahalta korwissani, waikk'en silloin wielä tietänyt, että se oli alkusoitto tanssiin. Minä olin tehnyt, mitä olin woinut, asumuksemme eduksi, enkä luullut waimollani olewan syytä enempää waatiakaan, sillä odotin häneltä yleisien asioiden tietoa niin paljon, ett'ei kaikilla ihmisillä ole yhtä mukawat asunnot, eikä yhtä hywä toimeentulo.

'Sinä, Wendla, et puhu nyt toimellisesti!' sanoin hänelle nuhtelewaisesti, katsoen häntä samassa hellästi silmiin.

'On minulla sen werran toimellista puhetta, ett'en minä rupea asumaan tämmöisessä hökkelissä, joka on hatara ja pieni kun lintuhäkki', sanoi hän ikäänkuin uhalla.

'No, mutta mistä tässä nyt sitte parempi asunto otetaan?' sanoin minä puoli hämmästyksissäni.

'Jostakin muualta', sanoi hän ja siihen puhe sillä kerralla loppui.

Niinkuin jo mainitsin, oli tuo seurakunta ylimaan seurakuntia ja siellä elettiin hiljaista, köyhää elämää. Maat oliwat karuilla maan selänteillä, jonkatähden seurakunnan asukasten wiljelykset oliwat pienet ja niukka=antoiset; ja lisäksi käwi paikkakunnassa halla useammasti wieraina kun muualla. Wanha pastori perheensä kansa oli seurakunnassa ainoana herraswäkenä, sillä muut wirkamiehet eiwät liene halunneet sinne asettua, he kun tawallisesti hakewat lihawia laitumia. Wanha pastori oli koko parhaan ikänsä ollut seurakuntansa paimenena, sillä ei hän hennonut sanankuulijoitansa jättää, joiden kanssa hän oli niin paljon kärsinyt. Hän oli heitä etsinyt mökistä mökkiin, huoneesen ja kokenut liewitellä ja täyttää heidän sekä henkisiä että ruumiillisia puutoksiaan ja tarpeitaan. Sentähden rakastiwatkin seurakuntalaiset uskollista paimentansa kaikella rakkaudella, mikä ihmiselle suinkin on mahdollista, mutta ikä ja surut oliwatkin opettajalla ja seurakuntalaisilla yhteisiä.

Yhtä harwinaisia kuin siwistyneet perheetkin paikkakunnassa, oliwat myöskin herkkuruoat pappilan pöydällä, sillä niitä ei ollut ollenkaan; mitäpä tietä ne olisiwatkaan kulkeneet tänne, sydänmaan saloihin? Ja pappilassakin syötiin waan, mitä paikkakunnan niukka ja karu maa antoi.

Semmoiseen paikkakuntaan ja keskuuselämään tulimme me nyt siirretyksi. Ei mitään seura=elämää, ei mitään humua tai soitantoa, ei mitään herkkuja tai loistawaa elämää; köyhyyttä, yksinkertaisuutta waatteissa ja tawoissa, yksinkertaisuutta ruoassa ja juomassa, niitä waan oli wiljalta.

Kauwan ei waimoni tarwinnut tutustua uuden elämänsä oloihin, ennenkun hän ymmärsi kaikki, ja yhä synkemmäksi, yhä mustemmaksi käwi hänen mielensä.

Wasta wiikon päiwät olimme olleet uudessa kodissamme, kun hän sanoi minulle kamarissamme:

'Minä en rupea asumaan tässä karhujen maassa.'

'No, missäs sitte?' kysyin häneltä säikähtyneenä.

'Menen kotiin.'

'Mutta nythän olet juuri kotonasi', rohkenin hänelle muistuttaa.

'Tämmöinen koti ei ole minun eikä yhdenkään siwistyneen ihmisen koti', sanoi waimoni.

'Woi, kun sinä puhut mielestäni sopimattomasti! Minkäpä me siihen nyt woimme, kun sallimus on meille tällä kerralla tämmöisen kodin antanut', sanoin hänelle.

Hän ei puhunut sen enempää, sillä hän lienee huomannut olewan siinä minulle liiaksikin, ja liiaksi siinä olikin.

Minä rakastin nuorta, kaunista waimoani kaikella nuoren awiomiehen tulisella rakkaudella. Minä olisin suonut hänelle täydestä sydämestäni kaikkea hywää ja mukawuutta, mitä ikinä maailmalla on antaa, mutta tämän parempaa ei ollut minulla tarjota, waan siihen ei hän ollut tyytywäinen, sen näin ja kuulin aiwan selwästi. Se kummastutti ja pahoitti minua kowin. Minä koetin huwittaa waimoani miten woin: minä luin hänelle kertomuksia ja romaaneja ja kehoitin hänen itsensäkin niitä lukemaan aikansa kuluksi, mutta niistä ei suurta apua tullut, hän oli waan apea ja synkkämielinen.

Kauan ei meidän käynyt oleminen yhdessä ruokalaissa talon perheen kanssa, sillä waimoni tyytymättömyys kaswoi kaswamistaan. Seuraus eroamisesta oli se, että saimme heti ottaa pii'an ja hänkin tarwitsi ruokaa, waatetta ja palkkaa, joista waan karttui menoja. Waimoni, joka oli kaswatettu hemmoitellen ja lellitellen sekä työttömänä, ei kyennyt, ei osannut, eikä tahtonut—minä en tahdo sanoa: wiitsinyt—tehdä mitään pienen, wasta=alkawan elämämme eduksi. Kaikki ruokakomento, puhtaus ja muut askareet oliwat muiden warassa, ja pienimmätkin waatteuksen tarpeet piti toimittaa kylässä. Se kaikki oli tuiki edutonta pienelle kappalaisen apulaisen palkalle.