Waikka Kallen työ tuntuikin mielestäni konnamaiselta, en kuitenkaan huolinut koko kepposesta yhtään mitään; sillä olinhan kaikin puolin onnellinen; sentähden antauduin mielelläni kohtaloni alaiseksi ja olin sangen tyytywäinen tilaani. Mutta pahin seikka oli se, miten sain rauhoitetuksi rakkaan waimoni, johon tuo onneton kirje oli tehnyt niin sywän waikutuksen.

'Sinä et wastaa', ennätti waimoni sanoa, waikka eiwät edelliset ajatukseni wiipyneet aiwoissani sekuntia enempää.

'Olkoon wain Kallen kirjoittama … se on aiwan sama. Pääasia on waan se, että olemme, armaani, tawanneet toisemme', sanoin minä.

'Woi,——sanotko niin? Se ei ole sama, mitenkä me olemme toisemme tawanneet, sillä asialla on toinenkin puoli.——Sinä et olisi lähestynyt minua, ellet olisi saanut tuota kirjettä.'

'Waikkapa niinkin, mutta olemmehan kuitenkin onnelliset', sanoin minä wähän hämilläni.

'Onnellisuus ei saa tulla mitään kawalaa tietä, sillä semmoinen onnellisuus ei woi olla pysywäistä laatua.'

'Kukapa sen woipi meiltä ryöstää, sillä onhan omassa wallassamme säilyttää se, mitä kerran olemme saaneet. Sinä tiedät sen, että minä rakastan sydämestäni sinua ja minä tiedän olewani rakastettu. Siinähän meille on kylläksi, mitä me muuta kaipaisimme?—Älä nyt anna tuon asian häiritä mielesi rauhaa ja kaikki kääntyy taas hywäksi', sanoin minä ja kiersin käteni hänen ympärilleen.

Hän irroitti itsensä tylysti irti.

'Minä tiedän ja uskon, että sinä rakastat minua ja olet hywä minulle, ja niin minäkin luulen tehneeni, mutta asiassa on wielä muutakin.—— Ehkä Tiinankin surumielisyys on samasta lähteestä kotoisin', sanoi hän sitten synkästi.

Minä en ollut koskaan tullut tuota ajatelleeksi. Se huomio wastasi tuntooni kuin ukkosen jyrähdys ja minä jäin aiwan neuwottomaksi ja sanattomaksi. Minä rupesin pyytelemään, että antaisimme tuon asian olla ja panisimme lewolle, koska ilta jo oli kulunut puoliyön ja aamulla oli aikaisin ylösnouseminen. Kylmän hywän=yön toiwotuksen tehtyänsä meni hän lapsikamariin ja minä menin makuuhuoneeseeni. Ajatukseni pyöriwät niin sekaisin, etten ollut saada unta silmiini, mutta wihdoin olin kuitenkin waipunut jonkunmoiseen unenhorrokseen. Kauwan en saanut tuota hajanaistakaan lepoa nauttia, sillä wirkawelwollisuus waati nousemaan ylös.

Heti noustuani menin lapsikamariin, sanomaan waimolleni hywää huomenta ja toiwottamaan hänelle iloista joulua. Mutta kuinka hämmästyinkään, kun huomasin, että hän oli ylhäällä ja täysissä waatteissa.

'Kuinka nyt on, kultaseni, oletko sinä nukkunut ensinkään?' kysyin minä.

'No mitäs sinä olet tehnyt?'

'En.'

'Walwonut ja ajatellut.'

Minä säikähdin noita lyhywiä ja melkein tylyjä wastauksia. Nyt wasta rupesin täydessä walossa käsittämään, mihin sywään kuiluun olimme syöksemäisillämme. Minä rukoilin kyynelsilmissä häntä, ettei hän tuon turhanpäiwäisen asian tähden katkeroittaisi mieltänsä ja turmelisi omaa ja minun onneani. Samassa pyytelin hartaasti, ettei hän suinkaan, Jumalan tähden, antaisi Tiinalle mitään tiedoksi tästä asiasta, waikka kohtakin hänellä olisi sitä luuloa, että Tiinankin umpimielinen suru oli tuon onnettoman kirjeen synnyttämä. Kaikkiin noihin rukouksiini ja pyytelemisiini ei waimoni wastannut mitään, waali ja hoiteli waan mykkänä pikku Hiskiasta.

Minun piti lähteä kirkkoon, sillä kirkko oli jo walaistu ja soitot kiirehtiwät. Minä olin sommitellut saarnani siihen suuntaan, kuinka Jumala suuressa rakkaudessaan oli antanut syntyä oman rakkaan poikansa meille lunastajaksi, iloksi ja autuudeksi. Toisessa osassa oli aikomukseni selittää enkelein kiitosweisun taiwaallista juhlallisuutta rauhan ruhtinaan syntymisen johdosta ja siitä iloisesta sanomasta, minkä he paimenille ilmoittiwat. Se oli juhlallinen saarna, sen woin wakuuttaa, ja sitä laatiessani olin niin innostunut, että ehdottomasti tunsin, kuinka sywälle sieluuni painuiwat sanat: 'Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hywä tahto.'

Minä nousin saarnatuoliin, mutta ajatukseni oliwat niin sikin sokin, etten muistanut ensinkään mistä piti puhumani ja aineetkin oliwat kadonneet muististani. Minä yrittelin sitä ja tätä, päästäkseni alkuun, mutta en woinut saada mitään kokoon, sillä sydämessäni aina waan soi: 'me olemme petetyt—sinä et olisi lähestynyt minua, ellet olisi saanut tuota kirjettä—onnellisuus ei saa tulla mitään kawalaa tietä, sillä semmoinen ei woi olla pysywäistä laatua—ehkä Tiinankin surumielisyys on samasta lähteestä kotoisin—walwonut ja ajatellut'… Wiimein koin hädissäni jotakin soperoida, mutta sen jokainen arwaa, ettei se kelwollista ollut.

Tästä hetkestä alkoi onnemme aurinko laskeutua. Waimoni tuli niin totiseksi, synkäksi ja yksinäiseksi, että minua oikein peloitti. Ei yhtään ystäwällistä sanaa, ei yhtään lempeätä silmänluontia, ei yhtään suosiollista hymyilyä; hän oli kerrassaan niinkuin joku weistokuwa. Jos hän sattui milloin puheisille muiden tahi minun kanssani, wastasi tahi kysyi hän waan niin lyhyesti kuin woi ja siihen ei tullut sen enempää.

Eräänä kertana otin minä taas asian puheeksi, sillä minä tahdoin waikka mistä hinnasta saada tukalan elämämme parannetuksi.

'Miksi sinä, rakas Mari, olet noin kummallinen? Tuntuu siltä kuin sinä pitäisit koko jutun minun rikoksenani ja minä saan sentähden kärsiä hirmuisesti', alottelin minä.

'Tiedänhän minä, ettei se ole sinun wikasi, Hiskias; syytön olet sinä ja sinä olet rehellinen mies, semmoisena kunnioitan minä sinua aina. Mutta sinä olet petettynä lähestynyt minua ja se ei ole minulle saman tekewä, sillä silloin se ei ole Jumalan sallimuksesta tapahtunut.— Muuksi en minä woi tuota juttua ottaa ja siihen en woi mitään', sanoi hän kolkosti ja siihen asia taas jäi.

Se oli pisin puhe, mitä hän oli pitkään aikaan puhunut.

Semmoisenaan kului taas joku aika.

Eräänä kertana astuskeli hän wakawana kuin haamu minun luokseni. Hän oli nyt entistä kalpeampi ja kädessään piti hän erästä kirjettä. Luokseni päästyään ojensi hän sanaakaan lausumatta kirjeen minulle ja kääntyi takaisin hitaisilla askelilla. Kun hän oli poistunut, silmäsin minä kirjeeseen.——Se oli Tiinalta. Sen huomattuani wawahdin minä, mutta aloin sitä kuitenkin lukea; se kuului näin:

'Rakas sisareni, Mari!

Kirjeestäsi näin minä, että sinäkin olet saanut tietoosi tuon kamalan ja murhaawan petoksen. Minä sen olen tiennyt jo siitä saakka, kuin Hiskias tuli wiimeiseltä yliopistoretkeltänsä meille, ja se tieto oli surman isku nuorelle sydämelleni. Liiassa uteliaisuudessani satuin minä silmäilemään niitä kirjeitä, mitkä Hiskias oli mukanansa tuonut ja wiattomassa waromattomuudessaan heittänyt talteen panematta. Silloin huomasin heti, ettei tuo sinun ensimäinen kirjeesi ollutkaan sinun kirjoittamasi, waan hänen. Maailma musteni silmissäni ja oitis käsitin minä kaikessa kauheudessaan, kuinka törkeän petoksen esineiksi me wiattomuudessamme olimme joutuneet. Sen kyllä tunnen, että tein kowasti wäärin, kun luin noita kirjeitä, mutta minulla oli ennakolta asiasta jonkunmoinen waistomainen aawistus ja se minut wietteli. Nyt woin sinulle ilmaista, etten ole miestäni alusta alkainkaan rakastanut, waan kaikki tuli luullun sallimuksen pakosta. Mutta sitten kuin tulin käsittämään asian kaikessa walossaan tahi—pimeydessään, jouduin minä petoksen woimattomaksi uhriksi ja siinä syy minun äkkinäiseen mielenmuutokseeni, jota niin paljon on ihmetelty.—Anna anteeksi, rakas sisareni, mutta asian näin pitkälle mentyä tunnustan nyt sinulle, että rakkauteni esine oli juuri sinun Hiskiaksesi ja uskoni on wielä nytkin se, että olisimme toisemme käsittäneet, jos ei käärme olisi kawalaa leikkiänsä ruwennut wälissämme lyömään. Woi minua, mutta hänessä luulin minä löytäneeni elämäni kumppanin, sillä hänessä luulin tawanneeni jotakin jaloa, puhdasta ja wilpitöntä.—Tätä en olisi koskaan kenellekään ilmoittanut, sillä aikomukseni on ollut wiedä salaisuuteni kanssani hautaan, mutta kun sinäkin sen tiedät, on minulle nyt kaikki yhtä.—En ole yrittänytkään häneltä tätä salaamaan, koska siihen olen peräti woimaton ja minä en woi koskaan hänelle anteeksi antaa sitä hirweää rikosta, kun hän on sekoittanut sen järjestyksen, jonka Luoja on itsekullekin määrännyt. Woi, rakas sisareni! Liian halpana kauppatawarana he pitäwät naisen sydämen, kun he uskaltawat sen kanssa harjoittaa pelkkää kawaluutta, ja kuitenkin loi Luoja naisen ihmiseksi niinkuin miehenkin. Minun wahwa uskoni on, että wääryys kostaa aina itsensä ja niinpä näyttää käywän meilläkin, sillä elämämme on waan pelkkää narrinpeliä ja tämä on murhaawaa. Tämä ei olekaan minulle enää minkään arwoinen ja minä kuolisin niin mielelläni, sillä loppuisihan silloin nämä katkerat tunteet. Minkäpä tähden minä eläisinkään, sillä kaiken muun lisäksi hän on ruwennut—juomaan ja siten täydentänyt rikostensa sarjan. Eikö tämä kaikki ole hirweätä ja yhtäkaikki waaditaan naiselta, että hän on welwollinen nurkumatta kaiken tämän kärsimään ja kantamaan, mutta ettei niin ole, sen kyllä tulewat tapaukset osoittawat.—Tällä en suinkaan tarkoita, että sinun elämäsi pitäisi olla niinkuin minun, olen awannut sydämeni sinulle ainoalle, joka minua ymmärrät. Elä sinä onnellisempana kuin onneton sisaresi, joka on elämänsä yhdistänyt suurimman konnan kanssa, mitä koskaan on maailmassa ollut. Sinun kumppanisi on puhdassydäminen ja hän ansaitsee kaiken rakkautesi ja kunnioituksesi. Eläkää onnellisina! Sitä toiwoo sortunut sisaresi——Tiina.'

Kowa hämmästys käsitti minut kirjeen luettuani, sillä nyt minä ymmärsin ja käsitin kaikki täydessä walossaan. Ei ollut enään mitään mahdollisuutta, mitään toiwoa, että perheellinen elämämme palaantuisi wielä entiseen lämpymään sydämellisyyteen. Kolkko, kylmä ja kuollut tulewaisuus oli edessä ja se kowin kauhistutti minua. Eipä siinä wielä kyllä, mutta Kalle ja Tiina oliwat myös samassa kadotuksessa ja tähän sydänten haaksirikkoon oli syynä tuo melkein wiattomalta näyttäwä, katala kirje, jonka kawaluuden minäkin nyt wasta oikein oiwalsin.

Kaiken kauhistukseni seasta en woinut olla huomaamatta ja ihmettelemättä sitä teräwämielistä älykkäisyyttä, millä sisarukset oliwat sydäntensä surmaksi urkkineet salaisuuden kaikkine haaroineen tietoonsa sumuisesta hämärästä ja wieläpä osanneet siitä tehdä niin oikean johtopäätöksen, ja kaikesta tästä ei kuitenkaan minulla ollut pienintäkään aawistusta.—Woi kuinka waarallista on laskea leikkiä wiattoman ja puhtaan naissydämen kanssa, sillä ei ole yhdentekewä millä tawalla hänet omakseen saa ja mitä tietä hänelle mies tulee.

Minä luin ja tutkin useampaan kertaan tuota surullista kirjettä. Olin niin ajatuksiini waipunut, etten huomannut toista kättäni, eikä kukaan minua häirinnyt. Silloin aukeni owi ja waimoni astui huoneeseen. Warmaankin huomasi hän, että olin kowassa mielen hämmennyksessä, sillä hän ei lausunut luotuista sanaa, loi waan minuun tutkiwan ja woitollisen katseen ja poistui nopeasti. Tuo katse selitti kuitenkin niin paljon, sillä se oli ikäänkuin hän olisi sanonut: 'wieläkö koetat totuutta peitellä tyhjillä tekosyillä?'

Herra ties kuinka kauan olisinkaan siinä istunut, miettimässä elämän kuohuwia pyörteitä, jos ei waimoni taasen olisi tullut huoneeseen; hän istui nyt ja näytti tahtowan jotain puhua.

'Olethan sinä, kultaseni, Tiinalle ilmoittanut tuon kirjejutun, waikka minä niin hartaasti pyysin, ettet sitä tekisi', sanoin minä.

'Enhän minä ole mennyt mihinkään lupaukseen siitä asiasta.'

'Totta kyllä, mutta woipihan toisen pyynnön täyttää, waikkei mene erinomaisiin sitoumuksiinkaan', koin minä puolihädissäni sanoa.

'Mitä hywää sen salaamisesta olisi ollut?'

'Olisihan kahtapuolta monta ikäwää juttua jäänyt tietämättä.'

'Se ei olisi auttanut mitään, sillä minä tiesin kuitenkin kaikki; sitä paitsi teeskennelty luulotteleminen on kaikista waarallisin', sanoi hän kolkosti.

'No, mutta saatammehan unhottaa nuot kaikki ja ruweta elämään entistä onnellista elämää', koin minä sanoa.

'Entistä onnellista elämää! Woi, Hiskias, sinä et tunne wielä naisen sydäntä. Jolla sydän on kerran karrelle palanut, häneltä ei woi waatia onnellista elämää. Me kumpikin olemme wäärässä asemassa, samoin he. Me onnettomat olemme joutuneet kawalan ja ilkeän sydämen woimattomaksi uhriksi ja sitä ei woi kukaan auttaa. Minä tiedän ja ymmärrän ehkä enemmän kuin sinä luuletkaan: Tiina rakasti sinua ensi näkemästään ja sinä—häntä, etkä ensinkään minua, wai kuinka?'

Wiimeistä päätelmää tehdessään katsoi hän minua kiinteästi, tutkiwasti ja kysywästi silmiin. Tuntui siltä kuin olisin pahantekijänä seisonut semmoisen tuomarin edessä, joka näki sieluni sisimpiin salaisuuksiinkin.

'Sinä et wastaa', sanoi hän käskewästi ja tuomitsewaisesti.

'En woi kieltää, ettei asia niin ollut alkujaan, mutta olihan se waan satunnainen ensilempi, joka aikoja sitten on mennyt ohitse ja unohtunut', selitin minä.

'Wai satunnainen ja unohtunut!——Sanotko niin, Hiskias? Onko se satunnaista, minkä Jumala on yhteen sowittanut? Ja woipiko sen unhottaa, waikka ihminen on teidät eroittanut? Minun onneton sisareni tuntuu asian muistawan aiwan hywästi ja samoin luulen sinunkin laitasi olewan; olisikin ihan luonnotonta, jos ei niin olisi.'

Wiimeisiä sanoja lausuessaan nousi hän istualtaan, loi minuun surullisen katseen ja meni pois.

Jonkun aikaa tuommoista surullista ja kuolettawaa elämää elettyämme, saimme surullisen tiedon, että Tiina oli—kuollut.

'Woi rakas sisareni! Kuinka nuorena jouduit sinä kawaluuden ja itsekkäisyyden wiattomaksi uhriksi!' huudahti waimoni ja hän pillahti katkeraan ja hillitsemättömään itkuun.

Yritin häntä lohduttamaan, turhaan, sillä oliwathan hänen sydämensä haawat ennestäänkin sywät ja nyt ne oliwat saaneet uuden ankaran iskun, joka waan täydensi ja wahwisti niitä. Hän itki melkein wuorokauden ummelleen ja kun hän sitte wihdoinkin lakkasi, oli hän tawallista synkempi ja alakuloisempi.

Wälisti huomasin minä selwästi, että hän sääli minun tilaani. Niinä aikoina koetti hän olla minulle mieliksi ja karttoi jokaista sanaa, mikä olisi woinut saattaa minut murheelliseksi; menneitten aikojen muistoja ei hän silloin kertaakaan maininnut. Kuitenkaan ei se onnistunut, sillä se oli ulkonaista pakkoa, oli ulkokullattua teeskentelyä ja pysyi semmoisena; sydän pysyi waan kylmänä.

Eräänä iltana kuulin minä lapsikamarista iloista ääntä. Sydämeni lensi kylmäksi, niin kowan waikutuksen teki se minuun, sillä enhän ollut semmoista kuullut moneen Herran aikaan. Samassa huomasin minä, että ääni oli niin tutunomaista; se olikin waimoni, joka siellä leperteli pikku Hiskiakselle. Sydämeni sykähti nyt ilosta ja minä menin owen taa kuuntelemaan. Siellä hän lellitteli lasta ja hywäilyllä ja hywäilysanoilla ei ollut rajoja. Hän antoi tunteittensa wapaasti wuotaa ja minun täytyi ihmetellä sitä lempeyden ja rakkauden rikkautta, sitä äänen ja sanain moninaista sointua, joita hän uhrasi lapselleen.

Kyyneleet nousiwat silmiini, sillä jonkunmoinen aawistus käwi sieluni läwitse, että elämämme synkkyys olisi nyt lopussa.

Minä astuin kamariin. Ensinnä näytti siltä, että hän ikäänkuin olisi säpsähtänyt minun tulostani, mutta pian hän selkeni.

'Istu, Hiskias—sinä olet niin hywä minulle. Minä olen syyttä tarpeetta saattanut sinulle monta raskasta hetkeä … mutta etpä usko kuinka hywä minun on nyt olla … niin, niin hywä, että…', sanoi hän ilosta loistawin kaswoin.

'Ei mikään maailmassa ole minulle kalliimpi ja mieluisempi asia, rakas Mari, kuin se, että sinun on hywä olla', koin minä hämilläni änkyttää, sillä minä en tiennyt mitä ajatella niin äkkinäisestä mielen muutoksesta.

'Tiedänhän minä sen … sinä olet niin hywä ja minun on nyt niin hywä … mutta sallithan minun nyt olla kahden lapsen kanssa … sallithan, minä tiedän, että sallit', hopitti hän iloissaan.

'Sallin, sallin, hywää yötä waan!' sanoin minä ja lähdin pois, sillä nyt oli maata panon aika.

Woi kuinka keweältä tuntui nyt sydämeni, olipa niinkuin kauhea taakka olisi siitä pois wieritetty. 'Nythän on waimoni elpynyt ja tullut iloiseksi, niin, jopa iloisemmaksikin kuin on koskaan ennen ollut. Warmaankin paranee meidän sumea ja rasittawa elämämme entiselleen. Me alotamme uutta elämää ja unhotamme ikäwät, menneet seikat selkämme taa', ajattelin minä maata pantuani; ja todellakin tuntui mielestäni siltä, kuin kaikki tapahtunut wastoinkäymisemme olisi ollut waan paha uni.

Aamulla ylösnoustuani menin terwehtimään heitä. Kuinka hämmästyinkään, kun minä huomasin waimoni olewan kowin kipeänä.

'Herra siunatkoon! No mikä sinua waiwaa, Mari?' sanoin minä hämmästyksissäni.

'Minä woin kowin pahoin ja päätäni särkee kipeästi; hoitakaa lasta, minä en woi', sanoi hän.

Minä hyppäsin heti apua hakemaan; lapsi otettiin pois, ja itse sairasta hoidettiin ja waalittiin kuten parhain taidettiin. Illalla nähtiin taudin helpottawan ja minä kiittelin Jumalaa hänen parantumisestaan.

Mitä nyt seurasi? Ei mitään muuta, kuin että elämämme käwi entistä synkemmäksi, entistä kolkommaksi, entistä kylmemmäksi; semmoista se äkkinäinen iloisuus waan aikaan sai, eikä elämän parannuksesta jäänyt mitään toiwoakaan.—minun surullani ei ollut mitään rajoja.

Ajan=oloon rupesi waimoni iloiset hetket tihenemään tihenemistään, mutta yhä synkempi synkkyys seurasi niitä ja hän päiwitteli wäliajat pahoinwointiaan. Minä koetin kaikin tawoin saada selwille tuon kummallisen elämän muutoksen syytä, mutta ei, salaisuutena se waan pysyi.

Eräänä kertana satuin minä tuommoisena iloisena aikana astumaan waimoni kamariin. Samassa tuokiossa hawaitsin, että hän hätäisesti kätki jotain. Silmänräpäyksessä olin minä käsittäwinäni asian oikean laidan.

'Rakas Mari! Ethän toki Jumalan tähden ole ruwennut…'

'Minä olen … olen, olen, olen, … näitkö sinä, Hiskias, sen…? Älä ole minulle paha … ethän ole? Onhan minun nytkin hywä olla ja sinä sanot olewan sen mieliksesi. Ethän onnettomalta waimoltasi woi kieltää wähäisiä ilon hetkiä…? Olethan minulle aina niin hywä että … että … mutta eihän se ollut mitään, ei, ei mitään, enkä minä kätkenyt mitään … woi Hiskias…'

Niinkuin näytti, höpisi hän tuommoisia kauhean hämmästyksensä tähden, mutta hänen kielensä sammalsi ja hän kaatui tunnottomana wuoteelle. Minä kostutin hänen päätänsä kylmällä wedellä ja etikalla, ja toimitin hänet oikein maata; hetken päätä rupesi hän säännöllisesti hengittämään ja nukkui.

Nyt oli minulla hywä tilaisuus tarkastella, mikä se oli jonka hän minun tullessani niin ketterästi pisti piiloon. Waikka waistomaisesti käsitinkin asian, hämmästyin kuitenkin suuresti, kun piilosta löysin puolilleen juodun——wiinipullon. Jumalani! Warmaa siis oli, että hän oli ruwennut—juomaan.

Seuraawana aamuna, kun hän wielä oli puoli=sairaana eilisestä juopumuksestaan, menin hänen kamariinsa. Olin päättänyt pitää aika nuhdesaarnan, sillä nyt luulin siemenen lankeawan hywään maahan. Sinne tultuani hawaitsin kuitenkin, että hän oli jo ennakolta warustanut itsensä kaikkea wastaan=ottamaan; hän oli synkännäköinen ja loi minuun, huoneeseen tultuani, tutkiwan silmäyksen.

'Sinä, rakas Mari, olet alentunut ja langennut niin suureen siweelliseen rikokseen, ettet siitä woi wastata Jumalan eikä ihmisten edessä', aloittelin minä.

'Wai niin, wai olen langennut suureen rikokseen ja kuitenkin owat tuhannet ennen minua tehneet samoin, mutta heitä ei ole sanottu langenneiksi ja tämä on, niin ehkä sentähden, kun he owat olleet— miehiä', sanoi hän puolituimasti.

'Sinä et siis kiellä sitä, että olet ruwennut juomaan?'

'En. Kuinka sitä kieltäisin, kun se on kumminkin tosi asia.'

'Kyllä tämä on liian kauheaa; se wielä puuttui.'

'Minä myönnän, ettei se ole oikein, mutta samassa pyydän saada muistuttaa etteiwät kaikki muutkaan asiani ole oikein. Tämän tähden on minulle kaikki yhdentekewä, olipa se sitten hywästi tahi huonosti, kun waan saan hetkeksikään liewitystä polttawalle sydämelleni. Minä olen jo kauwan turwannut tuohon wäärään apulähteeseen, waikket sinä ole sitä ennen huomannut, mutta kun se on kerran julki tullut, niin tulkoon kaikkineen, sillä minä en tahdo olla kawala petturi. Niinkuin jo mainitsin, tiedän itsekin, että se on wäärin, mutta parempaa keinoa en ole löytänyt. Minä ymmärrän sinut: sinä tahtoisit, että minä jättäisin wäkewät juomat pois ja rupeaisin elämään siweellisempää elämää. Itsekin olen sitä miettinyt, mutta minun täytyy sinulle sanoa, etten woi sitä tehdä, sillä ne hetket, jolloin woin suruni unhottaa, owat minulle sanomattoman onnelliset', selitti hän katkeran awonaisesti.

'Mutta waikka et huolisikaan mitään minun surustani ja sydämeni särkymisestä, pyydän minä kuitenkin sinun muistamaan lastasi', muistutin minä.

'Sinä tiedät sen, että minä kunnioitan sinua ja rakastan lastani ja ethän minulta woi muuta waatiakaan, kun kerran asiat owat niinkuin owat. Nämät asiat owat minulle ihan selwät, mutta oma sisällinen tilani ei ole oikein selwä, ja sentähden löytyy siinä tämmöisiä poikkeuksia; minä luulen ettei sitä woi kukaan toiseksi muuttaa', arweli hän lujasti ja arastelemattoman päättäwästi.

Minä tunsin selwästi häwinneeni ja että kylwetty siemen oli langennut tien=oheen. Sortuneena lähdin minä huoneesta pois ja koetin yksinäisyydessä miettiä oweloa elämäämme. Minä en löytänyt mitään täytettä, sen ammottawan aukon täyttämiseksi minkä olosuhteet oliwat aikojen kuluessa wälillemme rewäisseet ja tämä kauhistutti minua. Olin luuloitellut, että tämän julkitulleen rikoksen turwissa saisin järkäyttää hänen sydäntänsä ja saattaa elämän entiselleen, mutta nyt oli minulla tiedossa, että kaikki tuo oli todellakin luuloiteltua unennäköä; tuntui siltä, ettei onnettomuudella ole mitään rajoja, sillä yhä ilmestyi niitä waan uusia toisissa muodoissa.

Minä surin kowin tilaamme ja koetin salata hänen heikkouttaan niin paljon kuin waan woin. Kauwan aikaa onnistuikin se ja semmoisina hetkinä sanoiwat ihmiset rouwan olewan sairaana.

Nyt luulin olewani onnettomuuteni korkeimmalla kukkulalla. Pian kuitenkin huomasin, ettei se ollut wielä wiimeinen naula, joka oli lyöty runneltuun sydämeeni, sillä pikku Hiskias, ainoa lapsemme, tuli kowin sairaaksi. Yötä päiwää istuin minä lapseni kehdon wieressä, koettaen hoitaa ja lääkitä häntä parhaan taitoni mukaan. Usein oli waimonikin minulla kumppanina, mutta hän oli umpimielinen, eikä puhunut juuri monta sanaa, waikka minä tein monta yritystä saadakseni häntä elpymään. Minä näin selwästi, että lapsen kohtalo koski häneen kowasti, sillä usein huomasin hänen silmissään kimaltelewan kyyneleitä ja hartiainsa jytisewän, waikka hän muutoin olikin mykkä kuin kiwi. Kuitenkin huomasin minä että hän oli usealla käyntikerrallaan— juowuksissa. Minä rukoilin usein Jumalaa, ettei hän ottaisi pois ainoaa iloani ja toiwoani, mutta hän katsoi hywäksi korjata lapsen pois, ja nyt tunsin itseni niin hyljätyksi ja onnettomaksi. En tiedä suriko waimoni wai oli surematta lapsemme kuolemaa, sillä entistä jäykempi, umpimielisempi ja wähäpuheisempi hän waan oli; tämä lisäsi ennestäänkin raskasta taakkaani.

Lapsen kuoleman jälkeen paheni waan tuo kamala asia. Minä rukoilin, pyysin ja waroitin häntä, ettei hän, Jumalan tähden, panisi alttiiksi omaansa ja siinä samassa minun kunniaani, mutta hän waan sanoi, ettei hänellä ole enään mitään kunniaa ja ettei hänellä niinmuodoin ole mitään säilytettäwää.———Pian tulikin asia julkiseksi; pitäjällä ruwettiin puhumaan, että papin rouwa——juopi.

Olisi luullut, että minun wuoroni nyt oli kuolla, mutta niin ei käynyt ja nytkin ihmettelen, että wielä elän. Minä koettelin kaikkeni panna liikkeelle, ettei hän olisi saanut mitään wäkewiä, mutta ei se mitään auttanut. Minä en tuottanut mitään semmoisia kotiin, enkä antanut muiden tuoda, mutta yhtäkaikki oli hän julkisesti myötäänsä juowuksissa. Minä ihmettelin suuresti, mistä hän sai tuota turmelewaa nestettä ja koetin pitää mitä tarkinta poliisiwirkaa, tarkastellen joka kulkijan ja nuuskien kaikki paikat, mutta kaikki turhaan, sillä ei se mitään auttanut. Wihdoin huomasin, että hän usein kulki ulkona, silloin kun hän alkoi tulla humalaan. Menin siis pihalle tarkastelemaan ja löysinkin pulloja useammasta kuin yhdestä paikasta. Kätköjä oli tehty huoneitten alle ja kiwijalan koloihin; hänellä oli siis kätyreitä mitkä salaa pisteliwät niitä ennen sowittuihin paikkoihin. Tuon hawainnon tehtyäni rupesin tarkasti silmällä pitämään epäluulon=alaisia ihmisiä. Usein sainkin heitä kiinni ja harmikseni huomasin silloin, että heissä oli semmoisiakin, joilta wähimmän olisi luullut semmoista käytöstä. Ensimältä näyttikin siltä kuin siitä olisi riittäwä apu; mutta pian tuli asia entiselleen, sillä kowin monenlaiset owat keinot ja piilot.

Tämmöistä epätoiwon tilaa kesti kauwan. En yrittänyt enää mitään tekemään asian auttamiseksi—en woinut, sillä olinhan nyt epätoiwon kauheassa tilassa. Olinhan niin monta kertaa pyytänyt ja rukoillut kyynelsilmissä, Jumalan ja ihmisten nimessä; olinhan kärsinyt ja toiwonut niin kauwan, ja koettanut liikuttaa hänen omaatuntoansa, mutta mitä tämä kaikki oli auttanut? Oliko kumma, jos toinen päiwä oli toistaan surullisempi, toinen wiikko toistaan kylmempi ja toinen wuosi toistaan ikäwämpi ja kuluttawampi?

Wuosi wuodelta heikkoni nähtäwästi waimoni terweys, mutta wäkewien nauttimista ei hän waan heittänyt. Wihdoin kääntyi hän tautiwuoteelle. Minä estin nyt häneltä kaikki wäkewät juomat, sillä nyt woin sen tehdä. Mutta hän rukoili niin hartaasti saadakseen niitä, että olisi luullut kiwenkin sulawan. Minun täytyi myöntyä ja wälisti antaa edes wähän. Hän kiitteli ja kasteli silloin yhtä hartaasti kuin pyytänytkin oli, ja hän oikein wapisi, mieliteon tähden; nähdessään wäkewiä; näytti siltä kuin hän olisi wirkistynyt niitä saadessaan.

Eräänä kertana aioin minä kutsua lääkärin hänen luokseen.

'Älä, hywä Hiskias, lisää suotta waiwojasi. Lääkäri ei woi auttaa minua, sillä minun aikani ei ole pitkällinen', sanoi hän.

Kuitenkin toimitin minä noutamaan lääkärin.

Kun hän oli tutkinut sairaan tilaa, ilmoitti hän, ettei ole enään mitään toiwon sijaa, sillä hermosto ja tärkeimmät elimet owat pilalle turmeltuneet. Wielä arweli hän, että wäkewäin ehdoton kieltäminen olisi hänelle suoraksi kuolemaksi, kun hän on niihin niin kowin tottunut.

Suureksi ihmeekseni lakkasi hän kuitenkin nyt itse tahtomasta wäkewiä.

'Tahtoisitko nyt lääkiä?' esittelin minä eräänä kertana säälitellessäni häntä.

'En. Minä en enään koskaan tahdo mitään wäkewiä', sanoi hän, raskaasti hengittää huohottaen.

Minä säpsähdin.

'Sinä, Hiskias, olet paljon saanut kärsiä minun tähteni', jatkoi hän.

'Minä woin ne unhottaa kaikki', koin hänelle sanoa.

'Mutta se ei ole sinun wikasi, eikä minunkaan, sillä meidät hirweästi petettiin; minun sydämeni särkyi ja minä en woinut toisin ja paremmasti elää', jatkoi hän yhä.

'Niinhän se on, minä ymmärrän kaikki, rakkahani', myönsin minä.

'Woitko antaa anteeksi rikokselliselle, wiheliäiselle waimollesi, joka syyttä, tarpeetta on sinulle tuottanut niin monta surua, tuskaa, murhetta ja sydämen kipua? Petoksen ilmi tultua en ole woinut sinua rakastaa sillä rakkaudella, jolla sinä olet minua rakastanut ja jolla minäkin ensin sinua rakastin. Woitko nämä kaikki minulle anteeksi antaa?—Minä rukoilen sinua, Hiskias', pyyteli hän wärisewin äänin.

Minun mieleni murtui kyyneliin asti, sillä kauwan oli siitä aikaa kulunut, jolloin olin hänen niin sydämellisiä ja lämpymiä sanoja kuullut lausuwan. Minä kallistuin hänen ylitsensä, kiersin käteni hänen kuumuudesta hohtawan ruumiinsa ympäri, ja sanoin itkusta tukehtuneella äänellä. 'Jumala tietää, että minä olen jo kaikki sinulle anteeksi antanut'.

'Minä tiedän, että sinulla on jalo ja wilpitön sydän, ja uskon wahwasti mitä sanonut olet; toiwoni on myös, että Jumalakin on minulle anteeksi antanut', sanoi hän sitten ja kyyneleet wieriwät hänen kalpeita kaswojansa myöten.

Siinä sitten itkimme molemmin ja sydän tunsi sanomatonta iloa ja lohdutusta; se oli elämäni ihanimpia hetkiä, sillä se oli katumuksen ja anteeksi antamisen hetki.

Seuraawana päiwänä olin wirkahuoneessani jotakin toimittamassa. Silloin tultiin minua kiireesti käskemään sairaan kamariin, johon minä riensin niin joutuin kuin kerkesin. Heti ensi silmäyksellä huomasin minä, ettei loppu ollut kaukana. Hänen hengityksensä oli harwennut, ja hän tirkisteli kummallisesti kiiluwilla silmillänsä oween päin. Kun hän huomasi minut, ojensi hän kuihtuneen kätensä minua kohden. Minä riensin hänen luokseen ja otin tarjotun käden omaani. Hän ummisti silmänsä ja kuiskasi tuskin kuultawasti hengellänsä: 'Hiskias…' Rinta korahteli muutaman kerran, käsi herwahti, ja hän ei ollut enään eläwien joukossa.

Minä seisoin hänen wuoteensa wieressä niinkuin kiwettynyt. En woinut itkeä, sillä sydän oli kowin täysi. Kylmänä, kankeana makasi nyt edessäni hän, jota olin niin werrattomasti rakastanut ja jonka kanssa eläessäni oli ollut semmoistakin aikaa, jolloin tunsin itseni sanomattoman onnelliseksi. Koko menneen elämäni kirjawa kirja aukeni selwässä järjestyksessä eteeni siinä seisoessani. Oikullinen sattumus oli hänet minulle lahjoittanut, mutta sama sattumus weikin hänet minulta. Eipä siinä wielä kyllä, sillä paljon, paljon oli tuo sattumus aikaan saanut. Se oli Tuonen tuwille wienyt kaksi puhtainta sydäntä ja saattanut minulle sanomatonta tuskaa ja murhetta. Kolmattakin uhriaan se wielä pehmitteli, sillä Kalle, joka saman sattumuksen johdosta oli ruwennut juomaan, joi nyt niin ankarasti, ettei sitä woinut kauwan kestää. Wielä etemmäksi ulottuiwat sen juuret, sillä päälliseksi jäi kumpikin parikunta lapsettomaksi, ja niin tapahtui lahoominen siinä, missä kaswamisen olisi pitänyt tapahtua.——Suurena lohdutuksena noita katkeroita muistelmia ajatellessani oli kuitenkin se toiwo, että waimoni kuoli onnellisen kuoleman.

Melkein heti sen jälkeen kuoliwat molemmat wanhempani ja Kallekin. Tuon häwityksen keskellä seisoin nyt yksinäni, niinkuin kärwentynyt honka palaneella salolla; en ollut wielä wiittäkymmentäni täyttänyt ja kuitenkin oliwat hiukseni yhtä walkeat kuin nytkin. Wanhempieni kuoleman jälkeen joutui renki=Pekka hunnikolle. Hän oli uskollisesti palwellut heitä, mutta nyt oli hän kykenemätön ja turwaton wanha mies. Minä en woinut häntä nähdä ajelulla ja kaikkien hyljäämänä, waan otin hänet luokseni; samaan aikaan otin myös ottotyttären; nämät kaksi oliwat nyt ainoat seurakumppanini. Pekka lauleli wälisti wieläkin entisiä laulujansa ja sai säännöllisesti joulukartuusinsa; silloin hän tawallisesti sanoi kuten ennenkin 'eihän sitä niin paljoa…' Eräänä wuotena tuli hänkin sairaaksi. Kun waan sain aikaa, istuin minä hänen wuoteensa wieressä. Hän houraili usein ja hänen ajatustapansa sisällyksenä oli hänen entiset harwat lauseensa. 'Joulukartuusi … noin iso … eihän sitä niin paljoa … puh——eihän se kun houriota …——mitäpä minä enään maailmasta…' sanoi hän eräänä kertana hänen wuoteensa luona istuessani. Ne oliwat hänen wiimeiset tuumansa, sillä kohta sen jälkeen jätti hän tämän maailman ja samassa minutkin. Ainoana hupinani on nyt ottotyttäreni, jota rakastan niinkuin omaa lastani ja hän hoitaa ja kunnioittaa minua niinkuin omaa isäänsä.—Ja nyt olen entistä elämääni kertoessani ehtinyt nykyaikaan asti, mutta mitä eteenpäin tapahtuu, sen Jumala yksin tietää."

Ukon pää rupesi sywempään nokahtelemaan ja wiimeisiä sanoja sanoessa wärähteli hänen äänensä. Minä astelin hänen luoksensa, otin hänen kädestään kiinni ja sanoin: "paljon olette te kokenut, paljon kärsinyt". Hän nousi ylös, kääntyi minuun selin, käweli akkunan luo ja seisoi siinä ääneti kauwan aikaa.

PENTTI JA INKA.

I.

Wankka oli Rönkkölän talo Pohjanmaalla. Korkean waaran laelta näkyi se kauwas yli ympäri, näkyi sitä kauemmaksi sen wuoksi, että waaran päällystä ja rinteet oliwat raiwatut metsättömiksi, wiljelykselle alttiiksi. Waaran päältä ja rinteiltä oliwat kaikki wiljelyksien tiellä olewat kiwet wyörytetyt alangon partaalle, johon niistä oli ympäri waaran ladottu waltawa kiwiaita. Ne kaikki seikat yhteensä tekiwät, että Rönkkölä näytti ikäänkuin jonkunmoiselta linnoitukselta.

Talossa oli monta aittaa. Useimmat oliwat wiljaa täynnä ja itsekunkin wuoden sato niissä sijoiteltu eri paikkoihin ja laareihin; toisissa aitoissa säilytettiin waatteita ja muuta tawaraa, waan olipa joukossa eräs semmoinenkin, joka ei sisältänyt mitään muuta kuin kiskotuita— petäjän kuoria. Rönkkölässä, näet, ei ollut koskaan katowuotta, eikä koskaan aiwan kadotonta. Se kuulunee wähän kummalliselta, mutta niin se kumminkin oli. Sillä ei niin hywää ja wiljawaa wuotta koskaan tullut, ett'ei Rönkkölässä olisi läpi wuoden pantu pettua leiwän sekaan. Kun taas katowuosi sattui—jospa waikka useampiakin peräkkäin—oli talon leipä kuitenkin aina waan yhdenlainen, ei parempi eikä pahempi; sillä heillä oli wiljaa säästössä, jota waaran rinteet ja metsähalmeet oli pakotettu hywinä wuosina antamaan. Se oli säästäwäisyyttä wanhan Suomen tawan mukaan.

Wilppu, Rönkkölän talon isäntä, oli jo wähän yli keski=ijän. Hän oli ahkera mies ja piti tarkan huolen kaikista taloudellisista toimista. Hän oli ensimäinen weron maksussa, wiimeinen kapakassa. Hän soi mielellään wieraanwaraa; woimallista ruokaa, selwää leipää ja ruokaryyppyä ei puuttunut koskaan talosta, jos joku sattui käymään. Kylläpä käwikin usein wieraita Rönkkölässä, jossa ei katsottu arwoa eikä rikkautta, waan köyhempi, niinkuin rikaskin, oli yhtä terwetullut. Talon wieraswaraisuuksia käwiwät wälisti herratkin kokemassa, ja olipa talossa joskus myös nähty itse maaherrakin seurueensa kanssa, eikä kenelläkään ollut syytä käymistänsä katua.

Wilpulla oli niin suuri waikutus pitäjässä, että kaikissa asioissa kysyttiin hänen neuwoansa. Ja jos hän itse oli läsnä kokouksissa, niin tuli päätös aina semmoiseksi, jommoiseksi hän oli sen esitellyt.

Tarwitsewaisia auttoi Wilppu niin paljon kuin waan woi, milloin rahalla, milloin wiljalla. Mutta auttaessaan tutki ja punnitsi hän tarkoin, oliko awun pyytäjä semmoinen, että hänelle oli awusta hyötyä; "sillä", sanoi Wilppu useinkin, "koko maailman laiminlyömistä, welttoutta ja hutiloimista ei woi kukaan yksityinen palkita". Apua antaessaan pani hän tarkat määrät, milloin welka oli takaisin maksettawa, ja jos joku ei päiwällensä sitä tehnyt, haki hän heti saamisensa lain woimalla. Erään kerran tuli Wilpun tykö joku welkamies ja pyysi, että hänen welkansa maksua wielä odotettaisiin. "Ei tiimaakaan, sillä semmoinen tapa weltostuttaa ja samassa welkauttaa sinua ja wihdoin koko kansan", wastasi Wilppu jäykästi. Waikka siis Rönkkölän isäntä näytti kowalta auttajalta, ei hän semmoinen kumminkaan ollut todella, sillä ei hän ottanut lainoistaan koskaan korkoa. "Kylläpä", arweli hän, "tarwitsewaisella on maksamista siinäkin, minkä hän on saanut".

Kun kaiken tämän otamme lukuun, eipä ollutkaan kumma, jos Wilpulla oli melkein pelottawa ja kammottawa arwo kaikkien silmissä; hän oli todellakin kuin talonpoikainen ruhtinas.

Niin suuressa määrässä oli onnetar Wilpulle suotuisa; ainoasti yhdessä suhteessa ei hän, Wilpun mielestä, ollut kylläksi antelias. Sillä waikka hän eli kaiken puolin onnellisessa awioliitossa, ei hänellä kuitenkaan ollut useampaa kuin yksi lapsi, ja sitä nurkui Wilppu kowin wähäksi. Se hänen lapsensa oli tytär, ja Inka oli hänen nimensä.

Sillä ajalla, josta kertomuksemme alkaa, oli Inka jo aika=ihminen, noin liki pariakymmentänsä. Hän oli kaunis talonpojan tyttö ja hänen kauneuttaan lisäsi wielä suuressa määrässä hänen kainoutensa, siweytensä, lempeä ja siiwo käytöksensä ja soma, miellyttäwä ja puhdas pukunsa, josta hän oli erittäin huolellinen. Kuten tietty, oli hän ainoa talon perillinen tulewaisuudessa; ja kun hän punaposkisena ja hymyhuulisena, nokkeana kuin kesäinen wesa, pienillä, walkoisilla kätösillään lewitteli wielä walkoisempia pöytäliinoja pöydälle, tai kun hän palweli jo pöydässä istuwia ja ruokailewia wieraita, niin eipä totta tosiaan ollut niin kowaa miehen sydäntä, joka ei olisi tuntenut myötätuntoisuutta häntä, wiatonta, ja hentoa kohtaan. Siitä kaikesta seurasikin aiwan itsestänsä että nuoret miehet, läheltä ja kaukaa, loiwat Inkaan halukkaita silmäyksiä. Kaikkien heidän sydämissään paloi sama ajatus, waikk'eiwät kaikki uskaltaneet silmäänsäkään sinne päin kohottaa. Yrittelipä yksi ja toinen nuori herrakin kosimaan Rönkkölän tytärtä, mutta sekä hän itse että isä Wilppu hylkäsiwät inholla jälkimäiset kosijat, koska ne tawallisesti oliwat turmiolle tulleita renttuja.

"Minä en ole tyttäreni kaswattanut herroille, enkä ole työtä tehnyt sitä warten, että onnensa haaksirikkoon joutuneet muutamissa päiwissä häwittäisiwät waiwojeni hien ja saattaisiwat ainoan lapseni onnettomaksi; tarwitsee talonpoikakin jotain kelwollista saada. Paitsi sitä tarwitaan Rönkkölään mies, joka kehtaa ja osaa tehdä työtä", sanoi Wilppu eräälle semmoiselle kosijalle ja siihen täytyi tämän tyytyä, waikka hän asiansa eduksi kyllä ponnisti kaiken kaunopuheliaisuutensa.

II.

Likimmäisinä naapureina—puolen peninkulman päässä Rönkkölästä—oli pieni, wasta=alkawainen uutistalo. Sitä sanottiin waan Korweksi. Meidän aikanamme ei niin kaukana olewaa taloa pidettäisi likimmäisenä naapurina, mutta huomattawa on, että sillä ajalla, josta me puhumme, Pohjanmaa wielä oli harwaan asuttua.

Toisena miespolwena taisteliwat jo Korwen wanhukset synkkien halliparta kuusien ja petäjien kanssa, mutta niukka luonto ja karu maa eiwät wieläkään antaneet riittäwää elatusta. Perhe ei ollutkaan aiwan pieni talossa, sillä wanhuksilla oli elossa wiisi lasta, joista kolme poikaa ja kaksi tytärtä. Wanhin edellisistä, Pentti, oli Rönkkölän Inkaa hiukan wanhempi. Jo aikaisin oli Pentissä hawaittu tawaton nero, uljuus ja rohkeus. Hän oli kookas ja täyteläinen kaswannoltaan ja jo kuusitoistawuotiaana täyden miehen mittainen. Wanhempiensa apu oli hän kaikissa ja pienuudesta pitäin tottunut kowimpiinkin töihin. Kun Pentti kaswoi isommaksi, nähtiin hänen yhtä paljon kaunistuwan ja woimistuwan kuin warttuwan ko'onkin puolesta. Hiljainen, siiwo ja lauhkea luonnoltansa kuin hän sen lisäksi oli, woitti hän kaikkien ihmisien suosion. Kuusitoistawuotiaana meni hän jo koskenlaskijan oppiin Oulujoessa olewalle Pyhäkoskelle. Siitä sai hän ajan pitkään paremman palkan kuin muusta kowasta työstä. Säästönsä lähetti hän tarkoin kotiinsa, niin että kotiwäki woi hankkia wähän enemmän suurusta siteeksi petäjäisen sekaan ja siten johonkin määrään palkita, mitä niukka luonto oli heiltä kieltänyt.

Pian oppi Korwen Pentti uuden ammattinsa temput perinpohjin. Wahwalla kädellä ohjasi hän wenheitä alas, läpi kahta peninkulmaa pitkän kosken putousten ja korwien. Kun hän uljaana, suorana ja pelotonna seisoi heikon ja rutisewan wenheen perässä, niin isojen aaltojen, hyökyjen ja waahtoawain hyrskyjen ympäröimänä, ettei rannalta katsoja wälisti ollenkaan nähnyt häntä, ei Pentin wakaa silmä wärwähtänytkään, ja warowasti johti hän purren kosken alle, waikka joka silmänräpäys oli taistelu elämästä ja kuolemasta, ja wälttämätön surma tarjona, jos laskija olisi wähänkin horjahtanut. Siitä Pentin uljuudesta seurasi, että hänelle pian annettiin niin paljon laskettawia wenheitä, kuin waan ennätti wiedä alas. Taitawuutensa tähden sai hän useinkin ohjata yhtä wenhettä Oulujärwen niskasta aina Oulun kaupunkiin saakka.

Kun hän semmoisilta retkiltä palasi kotiinsa, silloinkos oli ilo Korwessa! Kaikki Pentin sisarukset kerääntyiwät heti hänen ympärilleen, syleilemään ja halailemaan, sillä he tiesiwät aina saawansa hywältä weljeltään tuliaisia. Wanhempien ilon syy taas oli se, että heidän rakas poikansa oli tullut kotiin terweenä niin waaralliselta retkeltä, wieläpä tuonut kanssansa uusia waroja sekä raitista työwoimaa lisäksi.

Semmoinen oli nuorukainen, jonka leikkikumppalina Rönkkölän Inka oli lapsuutensa aikoina ollut. Waikk'ei heidän wälimatkansa ollutkaan lyhimpiä, oliwat he kumminkin usein olleet yksissä. Kun Pentti poikasena käwi jollain asialla Rönkkölässä, ei hän koskaan tahtonut muistaa lähteä sieltä pois, sillä Inka wei hänen heti pienelle talouspaikallensa, ja siellä kului aika niin hupaisesti lasten wiattomissa huwituksissa.

Kun he kaswoiwat isommiksi, oli heidän hylkääminen lasten leikit ja leikkikalut. Heidän eteensä aukeni toisia näköaloja ja toimia, jotka waatiwat wakawampaa ajattelemista ja pontewampaa toimimista. Elämän warsinaisuus niinkuin myös täysikaswuisissa herännyt kainous pakottiwat entiset alinomaiset leikkikumppanit erilleen toisistaan.

Siitä tunsi kumpikin heistä sydämessään outoa kaipausta, jota he eiwät itsekään tietäneet, mitä se oikeastaan oli. Mutta ulkonaisen ihmisen kaswaessa ja warttuessa, warttui ja kaswoi tunnekin yhtärintaa ja kun he oliwat edellä mainittuun ikäänsä tulleet, tunsiwat he molemmat, ett'eiwät he woisi elää toinen ilman toistansa. Heidän tunteensa oli muuttunut todelliseksi, puhtaaksi rakkaudeksi, waikka he eiwät uskaltaneet sitä oikein itselleenkään, saati sitten toisillensa tunnustaa.

Inka, waikka niin warakkaiden wanhempien ainoa lapsi, ei kumminkaan saanut, aika=ihmiseksi tultuansa, koskaan olla joutilaana. Hänet oli pienuudesta pitäin opetettu hyödyllisiin töihin ja askareisiin, ja niin oli työn ja asian teko tullut hänen warsinaiseksi haluksensa. Muun ohessa käwi hän syksyin ja kewäisin usein paimentamassa kotitalonsa muhkeaa ja lukuisaa karjaa. Siellä metsän hiljaisessa ja tyynessä siimeksessä koetti Inka wälisti päiwäkaudet itselleen selittää outoa ikäwää ja kaipausta, jota hän powessaan kätkettynä kantoi, ja wälisti päättyiwät hänen oman sydämensä keskustelut katkeroihin, kuumiin kyyneleihin.

III.

Oli taas kerta tullut syksy. Korwen Pentti tunsi kummallisen rauhattomuuden mielessään. Hänellä ei ollut lepoa, ei wiihtymistä missään. Hänen henkensä kaipasi jotain, ikäwöitsi jotain. Mitä? Sen Pentti kyllä tiesi, mutta myös samassa, ett'ei hän saisi koskaan sanoa omakseen häntä, jonka tähden hänen sydämensä oli raskas ja lewoton. Hän koetti aamusta tehdä työtä, mutta se ei häntä hywittänyt. Jälkeen puolisen otti hän eräänä päiwänä wankan kirweensä kaapista ja lähti sen kanssa metsään käwelemään, aikoen mennä ennen wirittämiänsä linnun loukkaita ja ansoja katsomaan. Mutta hän oli niin hajamielisenä ja ajatuksiinsa waipuneena, että hädin tuskin huomasikaan ottaa satimiinsa käyneet linnut haltuunsa. Lauenneiden loukasten ja ansojen uudestaanwirittäminen ei tullut ollenkaan kysymykseen.

Niin tawoin oli Pentti ansateitään kuljeskellen joutunut neljännes=peninkulman päähän kodistansa. Yht'äkkiä tarkisti hän kuuloansa ja kuunteli. Mitä nyt? Kuunneltawa ei ollut sen parempi kuin jokin lehmänkello. Waikka niinkin, oli Pentille jykeän rautakellon kolisewa ja epäsointuinen ääni sangen tuttu ja mieluinen; olipa niinkuin hän ei olisi koskaan tahtonut sen parempaa soitantoa kuulla, sillä se oli Rönkkölän lehmän kello.

Se ilmiö herätti Pentissä entisen kaihon kahta kowemmaksi. Inka kenties oli, kuten usein ennenkin, lehmäkarjansa keralla. Häntä olisi niin hauska tawata, mutta woi! mitä olisi siitä hywää. "Kunhan ma saisin häntä edes puiden raostakaan salaa katsella, lohduttaisi sekin jo murheellista sydäntäni", ajatteli Pentti; mutta hän päätti kumminkin lujasti olla menemättä likemmäksi.

Hän lähti taasen kulkemaan ansatietään toiselle suunnalle. Mutta kuinka hän lieneekin ohjannut askeleitaan synkissä ja toiwottomissa ajatuksissaan, niin hän yhtäkkiä huomasi olewansa aiwan likellä Rönkkölän karjaa: näkyipä jo laidimmaiset elikot puiden wälitse.

Juuri samassa kuului sieltä kimeä parkaiseminen ja karja rupesi mölisemään ja hyppäämään; siitä parahduksesta luuli Pentti tuntewansa Ingan äänen. Nuolen nopeudella syöksähti hän esille ja mitä näki hän silloin edessänsä? Suuri ruskea karhu syöksi par'aikaa kellokkaan lehmän kimppuun. Pentti ei arwellut hetkeäkään, waan kiiruhti niin paljon, kuin woi, telmiwäin elikkojen luokse. Juuri kun karhu hyppäsi uhrinsa niskaan, antoi Pentti sille kirwespohjalla semmoisen paukauksen, että mesikämmen katsoi parhaaksi heittää saaliinsa rauhaan ja kääntyä päin tuota uskaliasta, joka aiwan tarpeettomasti oli sekaantunut asiaan. Hetki oli waarallinen, sillä otso nousi, kauheasti karjaisten, kahdelle jalalle ja lewitti kauheat käpälänsä ja kyntensä lewälle. Se repäsi auki suuren kitansa, josta hirmuiset hampaat ja werta janoowa kieli uhkaawana ammottiwat. Pentti käsitti täydellisesti waarallisen asemansa, mutta hän ei horjahtanut. Ennenkuin otso ennättikään tehdä rynnäkköänsä, antoi Pentti kirween terällä sille toisen iskun, niin että se kauheasti mörähtäen kaatui selälleen, josta tilasta se ei enää taipunutkaan ylös; sillä Pentti jakeli hänelle taitawasti siwalluksiaan siihen asti, ett'ei otso enää hiewahtanut. Jo ensimäisestä otson haawasta tulwasi weri semmoista wauhtia, että Pentti, taistellessaan hänen kanssaan elämästä ja kuolemasta, tuli yltä päältä weriin; mutta wahinkoa ei hän kahakassaan saanut, jos ei oteta lukuun pientä raamua reidessä.

Sitten wasta jouti Pentti hakemaan äsköistä kiljahtajaa. Kiireesti katseli hän sinne tänne ympärilleen. Kauwan ei hänen tarwinnutkaan sitä tehdä ennenkuin hän huomasi likitienoillansa maassa makaawan naisen. Hätäisesti ja tykyttäwin sydämin ohjasi hän askeleensa sinne. Kaatuneen luo tultuansa, huomasi Pentti kauhukseen, ettei Ingassa ollut hengen helmeäkään nähtäwänä. Nopeasti silmäeli hän, olisiko otso haawoittanut makaajaa, mutta kun hän ei mitään semmoista huomannut, nosti hän Ingan kolosta mättäälle, riisui werisen takin päältään, laittoi sen hänen päänsä alle, juoksi lakillansa kolosta wettä noutamaan ja sitten rupesi sillä walelemaan tytön päätä, hieromaan hänen aiweniaan ja otsaansa. Koska ruumis oli notkea ja lämmin, toiwoi Pentti hänen olewan waan pyörryksissä. Kauwan ei hänen tarwinnutkaan tehdä wirwoitustyötänsä, ennenkuin Inka taas alkoi hengittää. "Kiitos Jumalan! Hän elää", sanoi Pentti hiljaa sen nähtyänsä. Wihdoin raotti Inka silmänsäkin.

"Pentti!" kuiskasi hän hiljaa, mutta painoi taas silmänsä niin rauhallisesti ja turwallisesti umpeen.

"Lewähdä huoletta, sinä olet hywässä turwassa, olet pelastettu, rakas
Inka", sanoi Pentti tuskin kuultawasti, kurottuen samassa tytön ylitse.

"Kun minä saisin raitista wettä", sanoi Inka towin päästä, silmiään raottamatta.

Pentti siwalsi isosta koiwusta tuohilewyn, kiersi sen torwelle, nouti juosten lähellä olewasta lähteestä wettä ja toi sen Ingalle, joka siitä wähän wäliä maisteli.

"Sinä olit pahassa waarassa, Inka", sanoi Pentti, kun näki tytön wirkistywän.

"Suuressa waarassa, kuoleman waarassa. Jumala on sinun askeleesi johdattanut minua pelastamaan, rakas Pentti", sanoi Inka.

Sitten rupesiwat kumpikin selittämään, kuinka se kaikki oli tapahtunut. Inka kertoi, ettei hän osannut aawistaakaan mitään waaraa, ennenkuin näki suuren karhun awoimin kidoin töytääwän häntä kohden. Peto oli jo aiwan likellä, kun hän päästi hätähuudon; sitten ei hän muistanut eikä tietänyt mitään. Kun Pentti wedellä hieroi hänen päätään ja aiweniaan, luuli hän karhun niitä wielä nuoleskelewan, eikä uskaltanut heti toinnuttuaan silmiään raottaa. Kun hän wiimein uskalsi sen tehdä, hawaitsi hän Pentin ja hänen pelkonsa kohta loppui. Penttikin sai wuorostaan Ingalle kertoa, miten hän sattui paikalle tulemaan, mutta sen teki hän päällisin puolin, sillä hän ei saattanut hänelle sydämensä tuskaa selittää.

Sillä wälin oli karja mennyt kuulumattomiin.

"Woi, mitenkä lienee karjan laita? Sitä ei näy, ei kuulu, kyllä kaiketi karhu on kaatanut heidät kaikki", puhkesi Inka walituksiin.

"Karjakin on pelastettu, ainoastaan kellokas lienee saanut wähäisiä wammoja; lähdepäs katsomaan!" sanoi Pentti hymyillen.

"Mutta Jumalani! sinähän olet yltä päältä werissä! Mitä on tapahtunut, Pentti?" sanoi Inka hätäillen, sillä silloin wasta huomasi hän Pentin rywettyneen puwun.

"Minulla ei ole mitään waaraa, Inka, mutta lähdehän katsomaan, niin minä sinulle jotakin näytän", sanoi Pentti.

"Minä en jaksa, olen niin woimaton, auta sinä minua", pyysi Inka ja ojensi kätensä Pentille.

Pentti otti ilolla wastaan pienen, tarjotun kätösen ja auttoi Ingan ylös. Oi kuinka mielellään hän olisi painanut käden huulilleen tahi sydämelleen, mutta hän ei uskaltanut, sillä hän tunsi, kuinka iso wäli hänet ja Ingan erotti.

Pentin Inkaa taluttaessa, tuliwat he sille paikalle, jossa otso makasi kuolleena.

"Katso tuossa se on, joka minun on weriseksi saattanut ja sinun säikäyttänyt", sanoi Pentti.

Kauhean pedon näkö kuolleenakin ollessa kauhistutti Inkaa niin, että hän rupesi wapisemaan ja horjumaan, ja estääkseen kaatumistaan, otti molemmin käsin Penttiin kiinni; he istuiwat mättäälle.

"Ja sinä olet tämän tehnyt, Pentti!" sanoi Inka liikutettuna.

"Sinun tähtesi, Inka."

"Sinä olet uljain poika maailmassa, ei ole sinun wertaasi, Pentti", kuiskasi Inka ja nojaantui likemmäksi Penttiä.

"Minä rakastan sinua, Inka, rakastan kaikesta sydämestäni—olen jo kauan rakastanut—olisiko se mahdollista? Tosin tunnen ison wälin meidät erottawan, mutta sille en woi mitään, kuitenkin sinua rakastan. Olen koettanut tukauttaa sydämeni paloa, mutta se waan yhä yltyy, jota enemmän sitä tukeutan", rohkeni Pentti kuiskata.

Eipä Inka säikähtynyt sitä puhetta kuullessansa. Hän peitti kaswonsa käsillänsä ja nojaantui lähemmäksi Penttiä. Pentti kiersi kätensä Ingan ympärille ja likisti häntä hellästi sydäntänsä wasten.

"Nyt on niin hywä olla, Pentti. Kauan on minunkin sydämessäni liikkunut sama tunne kuin sinussakin—ijäti olen sinun", kuiskasi Inka.

"Nyt on meidän aika erota, sillä ilta alkaa lähetä; mutta minä olen woittanut tänään paljon, sanomattoman paljon", muistutti Pentti.

"Woi, mutta karja?"

"Luultawasti owat ne jo menneet kotiin."

"Mutta minä en jaksa enkä tohdi yksin mennä kotiin; lähde sinä, Pentti, wiemään minua!" pyyteli Inka.

Pentti totteli ja niin lähtiwät he, mutta Pentti heitti lintukonttinsa kaadetun kontion wiereen, ottaen ainoastaan werisen kirween mukaansa.

"Mutta mitä isäsi sanoo, kun hän saa tietää meidän liittomme?" arweli
Pentti ikäänkuin säikähtyneenä, kun sen pulman muisti.

"Tähän asti olisi kenties ollut mahdoton saada hänen suostumustansa, mutta tämän kohtauksen perästä en luule sen olewan ensinkään mahdottoman. Isä on jaloluontoinen mies, kertokaamme hänelle tämä tapaus, ainoasti liittomme pidämme wielä salassa soweliaaseen aikaan; isä ei jätä hywää työtä palkitsematta", wakuutti Inka ja se kewensi suuresti Pentin sydäntä.

IW.

Niinkuin Pentti oli ennustanut, oliwat Rönkkölän elukat menneet suoraa päätä kotiinsa, heti kun oliwat päässeet erillensä kontion kuumasta terwehdyksestä; ne oliwat kotona paljon ennen, kuin Pentti ja Inka. Oitis huomasi Rönkkölän Wilpun tarkka silmä, mitä metsässä oli ollut tekeillä. Kellokas oli haawoissa ja werissä, mutta karjasta ei kaiwattu yhtään; kaikki oliwat tallella; sitä waan ihmetteli Wilppu, kuinka niin wähällä oli päästy. Jos ei kellokas olisi ollut wioitettu ja jos ei paimen poissa, niin ei olisi ollut mitään aawistusta päiwän tapahtumista; mutta kellokas oli werisenä todistajana jostain hirmuisesta tapahtumasta ja se nosti suuren tuskan ja ahdistuksen koko talon wäen, erittäinkin Wilpun sydämeen. Iltapimeä alkoi lähetä, Wilppu oli jo ison wäkensä laittanut hakujärjestykseen ja jakeli mäkirinteellä käskyjänsä eri joukoille. Samassa huusi eräs renki:

"Odottakaa, isäntä, korpitietä tulee mies ja nainen! Kukaties nainen on
Inka, tahi ehkä tietäwät he hänestä jotakin kertoa."

"Seisahtukaat!" huusi Wilppu ja kaikki seisahtuiwat.

Ja tosiaankin tuli Inka, Pentin saattamana, korpitietä.

"Kiitos Jumalan!" lausui Wilppu ja käski kaikki huoneeseen.

Sinne tultua sai Inka ruweta kertomaan, kuinka kaikki oli käynyt. Hän
teki sen semmoisella tunnokkaisuudella, että kaikkien kuulijain, jopa
Wilpunkin silmät oliwat wesissä, ja ne isän kyyneleet oliwat Ingalle ja
Pentille mieluinen tulewaisuuden enne.

Kun Inka oli kertomuksensa lopettanut, muodosti Wilppu näkönsä hywin juhlalliseksi, nousi seisoalleen ja sanoi ruhmolla istuwalle Pentille:

"Tule peremmäksi, sinä uljas nuorukainen! Jalosti olet sinä kylwänyt, mutta jalosti sinä myös saat niittää. Sinä olet pelastanut karjani, ja tyttärelläni, ainoalla lapsellani, olet sinä ollut turwana ja apuna; se ei ole palkitsematta jääwä. Kellokas on paras maidon antaja nawetassani; jos se entiselleen paranee, on se talwen muonan kanssa omasi; jos ei, ota sitä likin. Onpa siinä päiwän palkkaa, otso ja pitäjään paras maituri. Kaikki eiwät kykenekään niin paljoa ansaitsemaan; sinä olet sen ansainnut, oletpa kunnialla ansainnut.— Sinä olet pitäjään uljain ja kunnollisin poika. Ole nyt meillä yötä ja mene huomenna otsoasi kotiin saattamaan."

Pentti kiitti ujosti ja sanoi tehneensä työnsä welwollisuudesta, josta ei hänelle ollut tulewa mitään palkintoa, mutta Wilppu muistutti, että mitä hän kerran oli luwannut, sen täytyi pysyä ja tulla täytetyksi.

Inka, kuullessaan isänsä puheen, loi toiwoa täynnä olewan salaisen silmäyksen Penttiin; mutta woi, kuinka mielellänsä olisi Pentti luopunut molemmista päiwän saaliistansa, otsosta ja luwatusta maiturista, jos waan Wilppu sen sijaan olisi antanut hänelle edes jotain pientä toiwoa Ingan saamisesta.

W.

Talwi oli jo tullut. Rönkkösen kellokas oli parantunut entiselleen. Se oli tuotu Korpeen; Wilppu oli sen itse tuonut. Ensikelin aikana oli Wilppu myös rengeillänsä ajattanut sinne seitsemän häkkiä hywiä nurmiheiniä talwiruoaksi kellokkaalle. Hän oli pitänyt sanansa niinkuin mies—kummapa olisikin ollut, jos eiwät hänen sanansa olisi silloin pitäneet paikkaansa, sillä eipä niiden oltu koskaan ennenkään nähty pettäwän.

Rakastuneet oliwat usein tawanneet toisiansa ja heidän liittonsa lujeni lujenemistaan. Heillä oli hywät toiweet Ingan isänkin puolelta, sillä tuon wiimeisen tapauksen jälkeen puhui Wilppu aina erinomaisella kunnioituksella Pentistä, ja hänen sanansa sitten Inka aina kertoi tarkasti armaalleen. Kaikki Wilpun sensuuntaiset puheet ja lauseet otettiin lukuun ja niistä kerittiin kokoon melkein kokonainen myöntymys. Onpa niin helppo uskoa, mitä haluaisi niin hartaasti!

Näin elettiin talwi lujassa toiwossa ja wilpittömässä rakkaudessa. Kewät taas tuli ja koko luonto oli päässyt wapaaksi talwen kuolettawasta wallasta. Järwet ja joet oliwat luoneet jääpeitteensä ja iloisesti kohisten hyppiwät wesikokoukset putousten yli. Wapaana oli Pentinkin elementti, mahtawa Oulujoki mahtawine putouksineen. Sinne hehkui hänen mielensä, sillä wapaana murheen painosta oli hänenkin sydämensä, koska Inka oli sen wapaaksi tehnyt. Ennen lähtöä piti kuitenkin saada warma päätös Rönkkölän Wilpulta; Pentti epäili hiukan, mutta Inka häntä yhä wahwisti ja rohkaisi.

Kaunis oli kewäinen päiwä. Aurinko paistoi niin lämpimästi, maa wiheriöitsi ja linnut wiserteliwät niin iloisesti puissa ja rakenteliwat pesiänsä. Silloin puki Pentti pyhäwaatteet ylleen ja alkoi astella Rönkkölää kohden; niin oli Ingan kanssa päätetty.

"Mihinkä Pentti nyt matkustaa noin pyhäwaatteissa?° wirkkoi Wilppu
Pentin nähtyänsä.

"En tätä etemmäksi, teille on minulla asiaa", sanoi Pentti rohkeasti.

"No, mitäpä se olisi?"

"Mi—Minä rakastan Inkaa———"

"Sen minä kyllä uskon."

"Ja Inka rakastaa minua."

"Saattaisipa sekin olla mahdollista."

"Minä olen tullut pyytämään Inkaa teiltä ja suostumustanne sekä siunaustanne tulewaan awioliittoomme."

Wilppu nousi seisomaan ja asettui hywin juhlalliseen asemaan, niinkuin hänen tapansa oli päättäwissä asioissa. Niin seisoi hän jonkun aikaa mietiskellen.

"Sinä olet kunnon nuorukainen, sitä ei woi kieltää, sen olen aina sanonut ja wastakin sanon, sillä kunnollisuus ja uljuus owat aina kunnioitettawat awut. Mutta sen minä myös sanon suoraan ja ujostelematta, ettei Inka ole sinun, sillä sinua warten en toki ole häntä kaswattanut, ja nyt olette kuulleet päätökseni", niin lausui Wilppu wiimein tuomionsa jäykästi.

"Mutta Jumalan tähden, isäntä! Minähän olen kerran pelastanut Ingan karhun kynsistä", rohkeni Pentti tuskissaan änkyttää.

"Niin, se on sokean rakkauden kuwittelemista. Sinä et ole Inkaa pelastanut karhun kynsistä, se oli kellokas, jonka sinä pelastit ja sinä olet pelastettusi jo omaksesi saanut. Tyydy palkintoosi ja hae elämäsi kumppani muualta; Inka ei ole syntynyt sinua warten. Kaiken erehdyksen wälttämiseksi saan ilmoittaa, että Inka on aikoja sitten sijoitettu Möttölään; Möttölän lautamiehen Hannu on hänen saawa. Nyt olet, Pentti hywä, kaikki kuullut ja siihen on sinun tyytyminen, toiseksi ei asiasi saata muuttua. Mutta älkäämme erkaantuko wihollisina; entinen ystäwyys ja rakkaus wallitkoon edelleenkin wälillämme. Minun apuni ja oweni on aina, kuten ennenkin, sinulle awoinna ja niinkuin tähänkin asti, olen minä kunnioittawa sinua pitäjään uljaimpana ja kunniakkaimpana miehenä." Näin lausuttuaan kääntyi Wilppu pois ja läksi ulos tuwasta.

Inka ei puhunut mitään; hän ei uskaltanut, sillä hän tiesi, minkä werran hänen isänsä sanoilla oli arwoa; mutta palttinaa waljummaksi käwi hän, kuullessaan ankaran päätöksen isänsä suusta. Pentti ei myöskään puhunut, ei pyytänyt sen enempää; sillä hänkin oiwalsi, ettei Wilppu ollut sanojansa leikillään puhunut.

Toista oliwat rakastawaiset saaneet kuulla, kuin mitä toiwoiwat. He oliwat rohkeina ja iloisina uskaltaneet asiansa esitellä päätöksen alaiseksi, mutta päätös oli heille melkein sama kuin kuoleman tuomio. Sanomaton murhe waltasi molempien heidän sydämensä.

Kuka sitten oli tuo onnellinen Möttölän Hannu? Pari sanaa sen selwitykseksi.

Möttölä oli samaa pitäjästä kuin Rönkköläkin. Se oli warakas talo, yhtä warakas kuin jälkimäinenkin. Möttölän isännän, Laurin, rinnalla kiilsi iso hopeinen kunniaraha, aiwan samoin kuin Wilpunkin, mutta Lauri piti sitä jokaisessa sopiwassa ja sopimattomassa tilassa, sillä hän oli Wilppua turhamielisempi; päälliseksi oli Lauri kihlakunnan lautamies.

WI.

Kalkki tässä kertomuksessa ennen kerrotut ja wasta kerrottawat seikat owat tapahtuneet seitsemännellätoista wuosi=sadalla. Se ei ollut aina aiwan hauskaa se aika. Huomattawa on, että armas isäinmaamme silloin kuului Ruotsin waltioon. Waltiolliset olot eiwät olleet wielä silloin oikein wakaantuneet. Ankara wihollisuus wallitsi Wenäjän karjalaisten ja Suomen pohjolaisten wälillä. Toisinaan johtiwat asianomaiset hallitukset noita rajalaisten sotia; mutta usein raiwosi hirmuinen sota heidän wälillänsä silloinkin, kun hallitsijain kesken oli tyyni rauha. Ne sodat syntyiwät itse kansasta ja niitä johdattiwat talonpoikais=urhot. Syitä wihollisuuden ilmi leimahtamiseen ei kaiketi ylen paljon tarwittu, ja kosto seurasi kostoa. Kummaltakin puolen rynnättiin rajan yli ja suitsuawat rauniot, tapetut ja raiskatut ihmiset osoittiwat jälkiä, mistä wihollinen oli kulkenut.

Olkoon tämä lyhykäisesti sanottu selwitykseksi, että paremmin ymmärtäisimme sen=aikuisia oloja.

Semmoinen rajasota oli taasenkin syttynyt ilmituleen. Tieto Wenäläisten maahan=ryntäämisestä saapui heti sen jäljestä, kun Pentti oli käynyt onnettomalla kosioretkellänsä. Täynnä toiwotonta sydämen tuskaa, meni Pentti maansa puolustajain riweihin. Siellä urhoollisissa taisteloissa luuli hän woiwansa edes hetkeksikään unhottaa sydämensä ankaran tuskan. Urhoollisuutensa, wäkewyytensä ja neuwokkaisuutensa tähden waikeimmissakin kohtauksissa pääsi hän aiwan pian Suomalaisten päälliköksi. Joka paikassa ja joka aika oli Pentti miehineen wihollisten niskassa ja tiellä, niin tawoin tullen heille pahimmaksi hirmuksi ja kauhuksi. Yhtä hywin, waikka ylimalkaan woitolla, eiwät Suomalaiset kuitenkaan woineet estää kaikkia Karjalaisten tuhotöitä. Moni perheen isä suri poltettua taloaan, ryöstettyä omaisuuttaan ja poiswietyjä lapsiaan ja waimoaan; moni tyttö surmattua sulhoaan.

* * * * *

Inka tuli Pentin kosioimisen jälkeen aiwan synkkämieliseksi. Ei ollut siinä kyllin, että hän ei saanut omakseen sitä, jota hän niin werrattomasti rakasti, waan hänen isänsä oli sen lisäksi ilmoittanut, kenenkä kanssa hän tahtoi tyttärensä yhdistää, ja juuri sitä määrättyä elämänsä kumppania oli Inka ilmoisen ikänsä sydämestänsä inhonnut hänen hassumaisuutensa wuoksi.

Metsä tuli tyttö paralle mieluisimmaksi paikaksi ja lehmipaimeneen riensi hän siitä lähtien wäkisinkin, waikka isä koetti kaikilla keinoilla häntä sieltä estää, sillä hän pelkäsi siitä ammatista Ingalle waaraa karhujutun jälkeen. Tuntuipa kuitenkin Wilpun mielestä siltä, kuin Pentti olisi jotain muutakin pelastanut karhun kynsistä, paitsi kellokasta.

Karjan kanssa oli Inka päiwäkaudet metsässä, siellä oli hänen niin hywä olla. Usein istui hän haaweksien mättäällä. Oli hänestä, niinkuin suuri, ruskea karhu olisi tullut awoimin kidoin hänen päällensä ja hän olisi pyörtynyt. Silloin, silloin tuli Pentti ja hieroi wedellä hänen otsaansa ja aiweniansa. Hän ei uskaltanut awata silmiään, sillä hän pelkäsi Pentin menewän pois. Mutta kun hän ne wiimein awasi, ei näkynyt karhua eikä Penttiä—todellisuus oli astunut mielikuwituksen sijaan. Sen walossa huomasi hän, miten asiat oikeastaan oliwat ja hän hyrähti katkeraan itkuun.—Semmoisien tapausten perästä tuli hän tawallisesti kotiin paljon jäljestä karjan tulon.

WII.

Wihollisilla oli tieto Rönkkölän isoista rikkauksista; ne päättiwät he siis anastaa itselleen. Wiisitoistamiehinen joukko eroitettiin sitä tehtäwää warten pääjoukosta. Suurempaa mieswoimaa ei luultu tarwittawan yksinäisen ja syrjäisen talon walloittamiseen, semminkin kun rynnäkkö tehtiin salaa ja äkkiarwaamatta.

He saapuiwat Rönkkölän läheistölle aamulla. Warmoina woitostansa, eiwät wiholliset katsoneet sitäkään tarpeelliseksi, että olisiwat odottaneet rynnäköllensä pimeämpää aikaa. Pääsipä wielä heidän sotaneuwottelussaan, jonka he metsässä pitiwät, se mielipide woitolle, että wäki oli warmaankin töilleen hajaunut, jonka wuoksi ei olisi suurta wastarintaa pelättäwänä.

Mutta Wilppupa oli yhtä wiisas kuin wanhakin. Kun hän oli kuullut Karjalaisten lähenewän niitä paikkoja, oli hän lähettänyt wakoojia sille suunnalle. Eräs poikanen oli siis hywissä ajoin tuonut tiedon wihollisen wehkeistä. Oitis kokosi Rönkkölän isäntä miehiä ja aseita taloonsa niin paljon kuin sai, ja kielsi wäkensä muualle liikkumasta. Se waan oli pahana huolena, että Inka oli lehmiensä kanssa ennättänyt mennä metsään, ennenkuin sotasanoma oli saatu.

Hätäpikaa tukitti Wilppu kiwiaidan aukot teitten kohdilla. Talossa ei tosin ollut niin monta miestä kuin wihollisella, mutta kiwiaita suuressa määrässä palkitsi wähemmyyden; päälliseksi oli Wilpulla tieto wihollisen wehkeistä, paljoudesta, rynnäkkösuunnasta, mutta wihollisella ei wähintäkään tietoa puolustuksesta.

Sille suunnalle, josta Karjalaisten arwattiin ryntääwän, asettausi Wilppu miehineen odottamaan kiwiaidan taakse ja antoi miehille käskyn, ett'eiwät ampuisi, ennenkuin wihollinen oli kymmenen askeleen päähän joutunut.

Kauan ei heidän tarwinnutkaan odottaa, niin jo wihollisten nähtiin tulewan metsästä ulos. Aukealle tultua hiipiwät he kyyrysissään pensaiden suojassa, mutta kun se turwa loppui, kawahtiwat he ylös täyteen juoksuun. Noin kahdenkymmenen askeleen päässä aidasta päästiwät he kauhean sotahuudon. Mutta melkein samassa kohtasi heitä pyssyjen laukaus ja kolme wihollista kukistui paikalle. Sen nähtyään säikähtiwät he pahanpäiwäisiksi ja seisahtuiwat. Pian tointuiwat he kumminkin jälleen ja ryntäsiwät aitaa wasten, sillä he luuliwat, ett'ei puolustajia ollut enempää kuin heidän kaatuneitansakaan. Kaksi wihollista hyppäsi oitis aidalle, mutta kumpanenkin heistä sai samassa iskun otsahansa, niin että he kaatuiwat kuolleina takaisin; sen työn oliwat Wilpun ja hänen renkinsä nuijat tehneet. Outo turma masensi wiimein ryöstäjäin rohkeuden niin, että he lähtiwät täyttä wäkeänsä pakoon. Sillä wälin oliwat pyssymiehet ladanneet pyssynsä uudestaan ja laukasiwat juoksewien jälkeen; mutta ei siitä ollut yhtään waikutusta, sillä wiholliset juoksiwat hajallaan ja syrjään päin.

Onnellisesti oli siis waara poistettu, werinaarmuakaan saamatta ja
Rönkkölässä oli iso ilo.

Ilta tuli, karja tuli, mutta Inkaa ei kuulunutkaan. Tuli aamu, ei sittenkään. Oltiin juuri lähdössä häntä metsästä hakemaan, kun sana tuotiin, että joku oli nähnyt tyttöparkaa käsistä sidottuna wietäwän wankina.

Wiholliset eiwät uskaltaneet palata samoja teitä; he kiersiwät metsiä.
Sieltä oliwat he tawanneet Ingan mättäältä haaweksien istumasta.

"Aa ni, kene mutsjukka sie olet?" kysyi eräs wihollinen Ingalta.

"Minä olen Rönkkölän ihmisiä", sanoi Inka, tietämättä mitä sanoi.

"Aa! hywä saalis! Käet sellän taakse ja mars!" sanoi päällikkö ja he köyttiwät heti Ingan nuoriin.

"Päästäkää minut menemään!" rukoili tyttö parka.

"Suus kiinni, taikka…" ärjäsi wihollinen, heiluttaen samassa hirweää murha=asetta Ingan pään päällä, ja sitten seurasi Inka äänetönnä julmia ryöstäjiänsä.

Woi sitä kauheaa hätää ja tuskaa, minkä se tieto Rönkkölässä nosti. "minun lapseni, minun lapseni, woi minun lapseni!" huusi Wilppu epätoiwoissaan lakkaamatta ja wäänteli käsiänsä.

Juuri kun hän oli parhaaltansa woiwottamassa ja waikeroimassa, tuli Möttölän Hannu taloon. Hän ei tiennyt wihollisesta eikä heidän tekemistään tuhotöistä mitään; hänellä oli puhemies mukana, sillä hän aikoi saattaa kosintansa lopullisesti toimeen.

"Pelasta lapseni! Woi minun lapseni!" huusi Wilppu, heti Hannun nähtyänsä.

"Mitä puhutte? Mitä on tapahtunut?" kysyi Hannu ällistyneenä.

"Wiholliset owat wieneet Ingan wankina pois; pelasta lapseni!" huusi
Wilppu yhä.

"Wiholliset wieneet Ingan!—miten minä hänet pelastaisin?" änkytti
Hannu pelästyneenä.

"Totinen rakkaus woipi paljon—yritä, uskalla!" kehoitti Wilppu tuskissaan.

"En minä häntä woi pelastaa; jok' on mennyt, se on mennyt", soperoitsi
Hannu.

"Niin, sinulla ei siis ole täällä mitään tekemistä, eikä kauan minullakaan", huusi Wilppu kauhean epätoiwon käsissä.