Produced by Tapio Riikonen

ELÄMÄN HAWAINNOITA VIII: Rauta=waimoja; Sokea; Kuihtunut wesa

Kirj.

P. Päivärinta

WSOY, Porvoo, 1899.

RAUTA=WAIMOJA.

Palanen matkakertomusta.

I.

Minun oli rautatietä myöten meneminen etelään päin toiseen pitäjääseen —ei waan kolmanteen, sillä olihan siinä eräs pitäjäs wälillä. Rautatie ei ollut wielä walmis, mutta kumminkin jo kiskoitettu, niin että sitä myöten pääsi rautatien tarpeita kuljettawat junat wapaasti kulkemaan; siinähän sitä sitten sai kyytiä joku matkustajakin, käydäksensä kotinurkkiansa edempänä. Rautatien työmiehet, heidän waimonsa ja lapsensa saiwat myös työjunassa kulkea edestakaisin.

Olinpa semmoisen junan kanssa saanut luwan tehdä tuon pienen matkustukseni. Mitään säännöllistä kulkua kun ei wielä ollut, täytyi jo waraselta mennä asemapaikalle wartomaan, milloin juna menisi sinne päin, mihin minunkin oli meneminen.

Oli Pohjolan kaunis elokuun päiwä. Aurinko paistoi täydeltä terältä tukehduttawan kuumasti ja ihmiset puhkailiwat töissään wesimärkinä palawasta. Pysäyspaikalle oli kokoontunut wäkeä kaikilta maailman suunnilta, osaksi katsomaan tuota uutta ja kummaa, osaksi koettamaan, saisiko kyytiä tuon wohwottawan, hihkailewan ja puhisewan höyryhewon pitkähäntäisessä roikassa.

Aika kului ja monelle rupesi odotus tuntumaan pitkälliseltä. Seisottiin pitkin rataa, ja yksi ja toinen arweli yhtä ja toista rautatiestä sekä tuon uuden kummituksen kiireisestä kulusta; minäkin seisoin heidän joukossansa. Waikka ilma olikin niin kaunis, alkoi kuitenkin taiwaan rannalle kokoontua oikein aika jykypilwiä, mitkä wähitellen laajeniwat ja taajeniwat ja pian oliwat peittäneet senkin taiwaan kohdan, minkä alla me olimme. Tuulen ryöppy alkoi huihtoa ja pyöritellä kaikkia liehuwia esineitä, niinpä meidänkin odottajien ja katsojien hapeneita, huolimatta siitä ensinkään, oliwatko ne huolista harmaantuneita haituwia, waiko elämän toiwosta humertawia ja kiiltämisestä sädehtiwiä kiharoita. Pian alkoi runsaasti tulla raskaita wesipisaroita ja itsekukin täpisteli ja puhdisteli itseään.

Samassa tuokiossa kulki editsemme eräs nainen ja minä arwelin: sydämmettä on se ihminen, jonka huomiota ei hän herättäisi. Hän oli lyhyenläntä nuorenlainen nainen hajallansa olewilla hiuksilla sekä pakartuneilla, wetistyneillä ja punottawilla silmillä.

"Sataa, sataa…! woi kun nyt wielä sataakin…! Hywä Jumala kun minä pääsisin kotiin…! enhän tiedä enkä ymmärrä——lapseni?" supisi hän omia aikojaan riwimme siwu hitaasti mennessään, kantaen ja suojustellen kastuneita hameensa helmuksia.

Kaikkien silmät kääntyiwät häneen, mutta minä kenties katselin häntä tarkkaawaisemmasti kuin yksikään muu.

Pian palasi hän takaisin, seisahti meidän eteemme ja, kuinka lienee niin sattunutkaan, katsoa muljautti hän minua silmiin.

"Hywä Jumala, kun minä pääsisin kotiin!" sanoi hän taasenkin, mutta samassa kääntyi hän selin meihin; olipa niinkuin ei hän olisi meitä nähnytkään.

"Mihin päin te matkustaisitte?" kysyin häneltä.

Hän säikähti ja nyt wasta näytti hänen huomionsa heränneen. Hän loi turwottuneista ja weristyneistä silmistänsä toisen kerran minuun niin epätoiwoisen ja surkean katseen, että minua oikein kauhistutti, ja sanoi ujosti: "etelään päin".

"Mistä te olette kotoisin?" kysyin taas.

"H——n pitäjästä", sanoi hän arasti.

"Oletteko rautatien työmiehen waimo?"

"Olen."

"Onko teidän miehenne täällä työssä?"

"Ei, ei se ole … ei hän ole … ei hän ole ollut", sanoi hän hätäisesti ja katkonaisesti; sen ohessa koetti hän naurahtaa, mutta se yritys ei onnistunut ensinkään.

"Oletteko ennen ollut täällä?" kysyin taaskin, sillä minusta alkoi tuntua siltä kuin hän peittäisi jotakin.

"E … en minä ole täällä ollut … en milloinkaan", sanoi hän ja loi katseensa maahan.

"Kaspas waan … jopahan nyt jotakin kuuluu … olittepa kuitenkin wiime talwella, wai kuinka?—tuolla Perkiöllä, 'Worslummin' alueella ja miehenne oli myös siellä", sanoi joku samassa joukossa olewa rautatien työmies.

Waimo säikähti niin että hän oikein kohoksi hypähti ja hän tuli semmoiseen mielen hämmennykseen, että hän wapisi kuin haawan lehti. Nähtäwästi oli hän koettanut olla tuntemattomana ja salata jotakin, mutta se onnistui näin huonosti.

"Niin—niinhän se on … olinhan … olimmehan siellä.——Minä olen walehdellut teille … olimmehan me siellä Perkiöllä", koki hän hämmästyneenä änkyttää, ikäänkuin hän olin suuresta pahanteosta tawattu.

"Teillä on siis todellakin mies ja ehkä hän on nytkin täällä waikk'ette tahdo sitä sanoa; muutoin ette kai olisi näin pitkän matkan päästä tänne tullut?" sanoin hänelle, katsellen häntä tutkiwasti.

"Onhan se täällä … ei täällä, waan kappaleen matkaa täältä pohjoiseen päin … tuolla Perärajalla. Siellä on hän ollut koko kesän——mitä minä hänestä nyt enään mitään salaisin", sanoi hän, silmäillen tawasta minua.

"Miestännekö olette tullut tänne tapaamaan?"

"Niin olen … sitä wartenhan minä tänne tulin."

"Tapasitte kai hänet?"

"Tapasin … kyllähän minä tapasin", sanoi hän selin pyörähtäen ja kokien parannella huiwiaan, saadaksensa hajallaan olewat hiuksensa sen alle.

"Milloin olette tänne tullut?"

"Siitä on jo kolmatta wiikkoa."

"Kuinka näin pian woitte hänestä erota, kun olette niin pitkän matkan takaa kumminkin tullut häntä tapaamaan?"

"Minulla on pieni lapsikin siellä kotona——eihän sitä jouda… Woi kun minä pääsisin kotia", sanoi hän ja samassa alkoi hän tulla hywin lewottomaksi.

"Onko teillä matkalippua?" kysyin häneltä, sillä minuakin alkoi huolettaa hänen kotiin pääsemisensä.

"Ei minulla mitään semmoista ole … pitäisikö se olla?" sanoi hän ja samassa yritteli hän menemään sinne tänne, osaamatta kuitenkaan mihinkään mennä.

"Wälttämättömästi täytyy teillä semmoinen olla, sillä muutoin jäätte tähän kuin kalamiehen koira", sanoin.

"Woi hywä Jumala…! mistään sen saisi…? Minun täytyy päätä … woi minun lapsiani!" sanoi hän hätäillen.

"Teidän täytyy mennä konttoriin ja pyytää lippu; muistakaa sanoa, että olette rautien työmiehen waimo—ja joutukaa, sillä ei tiedä millä silmänräpäyksellä juna tulee", koin häntä ohjata.

"Woi hywä isä!——enhän tiedä koko konttoriakaan—ja insinööri … minä en tohdi", hätäili hän.

Minä koetin neuwoa hänelle missä konttori on ja wakuuttaa, että insinööri on ihmisellinen mies, joka kyllä hänen asiansa ottaa warteen. Mutta jota enemmän minä hänelle tuota selitin, sitä neuwottomammaksi käwi hän.

Sääliessäni tuota hätäilewää, neuwotonta ja surullisen näköistä naista, syöksähdin minä konttoriin ja otin hänelle matkalipun. Sen kanssa riensin hänen luokseen ja ojensin lipun hänelle. Minä näin kuinka hänen koko ruumiinsa tärähteli ja wawahteli sitä wastaanottaessaan. Oliko se sen wuoksi kuin hänelle osoitettiin ihmisyyttä, wai siitä syystä, kun hänellä oli tiedossa jotakin warmuutta, että hän pääsee nyt kotiin lastensa luo, johon hän niin hartaasti halusi?

Ilma synkistyi yhä synkemmäksi, sillä taiwas peittyi koko näköpiirillä niin wahwaan pilween, että päiwäsydännä oli jonkunmoinen hämärä. Ensinnä tuli hienoa wihma=sadetta, mutta pian yltyi se niin rankaksi, että wettä walahteli taiwaan täydeltä; sentähden koki itsekukin hakea suojaa, mistä parhaiten taisi.

Siinä lähellä oli rautatien halkosuojus ja sinne kiirehtiwät kaikki odottajat. Kukin koetti täyteen ahdatussa suojuksessa hakea itsellensä jotakin paikkaa, mihin olisi woinut istua. Halkopinojen pienet lowat ja kulmaukset eiwät olleet niin awarat, että olisi woinut yhteen paikkaan sijoittua isompia ryhmiä; sentähden oli noita sateenpitäjiä hajallaan siellä täällä, pari kolme henkeä yhdessä paikassa.

Kauwan oli odotettu junaa, eikä sitä kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut. Kysyttiin sähkölaitoksella syytä wiipymiseen ja silloin saatiin tietää, ett'ei se tule wielä pariin tuntiin, jonkun satunnaisen esteen tähden. Tämän kuultuansa tekeysiwät odottajaryhmät huolettoman näköisiksi ja warustausiwat wiettämään aikaansa kuten parhaiten taisiwat.

Minä näin, että tuo huomiotani herättäwä nainen oli erään toisen naisen kanssa kyyristynyt johonkin pieneen halkopinojen kulmaukseen jääneeseen koloon. Kun hänen tilansa ja retkensä eiwät olleet minulle wielä läheskään selwät, menin minä heidän luokseen siinä toiwossa, että saisin tarkat tiedot hänen elämänsä juoksusta. Kun hän huomasi minun tuloni, näytti hän säpsähtäwän; oli niinkuin hän olisi sanonut: enkö täälläkään saa olla rauhassa. Kun hän loi silmänsä minuun, näin minä, että ne oliwat kosteammat entistään; minusta tuntui siltä kuin se olisi ollut wiimeinen kosteus, minkä hänen murtunut sydämmensä woipi kyynelten muodossa näkywille puristaa.

"Pyydän anteeksi, mutta en woi teitä niin wähällä jättää. Minä luulen, että te ette ole wielä puoliksikaan awannut sydäntänne, ettekä sanonut elämänne erityiskohtia minulle, waikka luulette minun jo kaikki tietäwän mitä haluan", sanoin minä katsellen häntä tarkasti.

"Mistä sen tiedätte…? Minä luulen, että olette jo liiaksikin saanut tietää", sanoi hän ja koetti nauraa oikein sydämmestään, mutta selwästi huomasin minä, että se oli epätoiwon tuskallinen, jotakin peittelewä, mutta turha yritys.

"Minä huomaan sen teidän käytöksestänne ja surullisen näköisestä elämästänne", sanoin.

"Eihän se niin surullista ole … wai onko se teidän mielestänne…? Minä luulen, ett'ei se ole…" sanoi hän, koettaen tekeytyä niin iloisen näköiseksi kuin suinkin woi.

"No, mutta nuot teidän silmänne todistawat, että te olette paljon itkenyt; koetatte myös kierrellä puhuessanne, sen olen huomannut", sanoin wähän ankarasti.

"Kyllä ymmärrän, että pidätte minua epärehellisenä, ja onhan siihen syytäkin, sillä olettehan minut tawannut walehtelemasta. Mutta minä tunnen olewan welwollinen salaamaan ja peittelemään yksityisiä perheasioitani. Kuitenkaan ei se näy parhaalla tahdollakaan kaiketi onnistuwan. Sillä waikka sydän jaksaakin sen tehdä, on sisällinen taistelu kumminkin waikuttanut niin paljon, että se näkyy päälle päinkin", puheli hän mielestäni kylläkin ajattelewasti ja nyt ei hän ensinkään yrittänyt nauramaan, mutta päinwastoin waipui hän kowin surullisen näköiseksi.

"Se nyt rupeaa kuulumaan jonkinmoiselta todellisuudelta, mutta kuitenkin tuntuu siitä puuttuwan wielä jotakin; muun muassa tuntuu minusta hywin kummalliselta teidän niin pikainen lähtönne miehenne luota", sanoin hänelle.

"Enhän ole koko tätäkään aikaa ollut hänen luonaan", sanoi hän katkerasti.

"Ette tätäkään aikaa!?"

"En."

"No kuinkas sitte?"

"Hän meni."

"Meni! mihin hän meni?"

"Sitä minä en tiedä; mutta minä arwelen kuitenkin hänen menneen pohjoiseen päin."

"Kuinka se oikein on, menikö hän sinne parempaa työnansiota etsimään?"

"Minä luulen, että hän meni."

"Te luulette … ettekö sitä woi warmemmasti tietää ja sanoa? Turhaa on enään yrittää mitään salaamaan", huudahdin minä.

"Niinhän se on, niinhän se taitaa olla … eihän se onnistu, ja nyt minun täytyy sanoa, ettei hän mennyt työnansiota hakemaan—hän——hän— woi hywä Jumala——hän ka——karkasi", sanoi hän; ja samassa tuli hän kahta wertaa surullisemman näköiseksi kuin koskaan ennen.

"Karkasi! miksikä hän karkasi?"

"Sitä minä en woi sanoa miksikä hän sen teki, mutta niin hän kumminkin teki. Sen waan tiedän, että rakastimme kerran toinen toistamme ja sen woimasta solmisimme ikuisen liiton keskenämme. Waikka olimmekin köyhät ja tyhjät maallisista rikkauksista, oli elämämme kuitenkin ensi alussa pelkkää autuutta, sillä me tyydyimme toinen toiseemme, ja tyhjyyskin tuntui silloin täysinäiseltä. Me teimme työtä yhdistynein woimin, eikä meillä ollut hätäpäiwää, sillä tyytywäisyys palkitsi kaikki puutokset. Ahkeruudella ja säästäwäisyydellä saimme sen werran kokoon, että woimme hankkia itsellemme torpan maan. Siihen hankimme pienet mutta siistit huoneet, ja elämä tuntui nyt niin hywältä, ett'en luule sen parempaa muillakaan olleen. Torppamme tilukset panimme niin hywään kuntoon, että ne lainehtiwat rehewästä kaswullisuudesta kaikkialla. Ahkera työmme oli meidät kohottanut siihen tilaan, ett'emme olleet enään mitään wailla, mutta—woi Jumalani—se oli meidän perikatomme. Mieheni rupesi liiaksi tuntemaan omaa arwoansa ja tätä maailmaa, ja hän ei enään tyytynytkään siihen yksinkertaiseen elämään, oloon ja pyrintöön, mikä meidät oli niin onnellisiksi tehnyt. Hän rupesi kaikenlaisiin kauppahommiin ja yrittelemisiin—hywässä tarkoituksessa kyllä—ja ensimältä näyttikin se olewan hyödyllistä … mutta woi Jumalani—hän oppi myös samassa ryyppimään;—kuinkas muutoin, sillä olihan hänestä tullut nyt jonkunlainen huomattawa ihminen ja eihän se hänen mielestään käynyt muutoin laatuun. Minä rupesin häntä hiljakseen muistuttelemaan siitä waarasta, joka wäijyi meidän owemme edessä. Ensimältä ottikin hän niistä waaria, wakuuttaen samalla, ettei waara kuitenkaan ollut niin suuri kuin minä uskottelin ja ett'ei todellista syytä ollut minun pelkoon. Näitä kuullessani koetin rauhoittaa itseäni ja unhottaa suruni ja huoleni. Mutta kuta enemmän sitä tein, sitä sywemmäksi juurtui pelkoni, sillä pian huomasin minä, ett'eiwät hänen lupauksensa ja wakuutuksensa pitäneet ensinkään paikkaansa. Ne höltyiwät ja löyhtyiwät löyhtymistään ja asia paheni pahenemistaan. Wiimein ei hän kärsinyt wiittaustakaan sinne päin, waan ärtyi ja kiiwastui jok'ikisestä yrityksestäni, waikka ne lähtiwät werta wuotawasta sydämmestä. Minun täytyi waieta ja kaikella ystäwyydellä, rakkaudella, hiljaisuudella ja kärsiwällisyydellä koetin pitää koossa kunniaamme, talouttamme, ja aikaan saada hywää sopua. Minä salasin ihmisiltä hänen juomistansa niin paljon kuin woin, ja kun hänen kowasta kohtelustansa sain mustelmia, haawoja ja kuhmuja, sanoin ihmisten kysyessä saaneeni ne jossakin tapaturmaisessa loukkauksessa, lankeamisessa tahi kaatumisessa. Kun näitä oli liiaksi usein, oli minun keksiminen senkin seitsemän hätäwalhetta ja juonta oikean laidan salaamiseksi. Kauwan aikaa se onnistuikin, mutta ajan pitkään oli mahdoton sitä salata, sillä mieheni juoppous paheni pahenemistaan.

Tämmöisessä tukalassa tilassa kului joku aika. Wähitellen rupesiwat ihmiset käsittämään kuinka asia oikeastaan oli, sillä mahdoton oli sitä enään millään tekosyillä saada peitetyksi. Kun asia kerran tämmöiseksi tuli, meni häneltä kaikki häpy, sillä hänellä ei ollut enään mitään kunniaa eikä ihmisarwoa säilytettäwänä, ja—woi Jumalani!—hänestä tuli nyt kylän ratti. Myötäänsä joi ja möyhäsi hän kylillä ja piti niin tawatonta elämää, että kaikki ihmiset rupesiwat häntä kammoksumaan; mutta kun hän kotiin tuli, oli minulla kowa leikki edessä. Kyllä nyt oiwallettiin mistä nuot alituiset sinimarjat ja mustelmat oliwat minulla kotoisin, sillä eipä hän kaihtenut enään muiden nähdenkään minua repiä ja laahata.

Eräänä päiwänä tuli hän taasen juowuksissa kotiin, usean muun juopuneen miehen kanssa. Lyhyesti ja yksinkertaisesti ilmoitti hän minulle, että torppa sekä kaikki muu omaisuutemme nyt oli—myöty. Woi, woi kuinka tuo uutinen wihlasi sydäntäni.—'Mihin nyt joutuisin pienten lasteni kanssa, toisen huoneen nurkkaanko, kaikkein tielle ja ylönkatsottawaksi?' Ne kysymykset lensiwät polttawana ja kirwelewänä sydämmeni läwitse; muuta en kyennyt käsittämään. Minä waalenin, hoiperruin ja yritin kaatumaan. Ihme kumma! Mieheni riensi hoiperrellen awukseni ja esti sen. Mistä tämä tuli, sillä pitkään aikaan ei hän ollut niin paljon ihmisyyttä minua kohtaan osoittanut?—Ehkä hän huomasi, että minulla oli nykyään kaikista kuormista raskain kannettawa.—Olin niin woimaton, ett'en woinut pysyä seisoallani, mutta en kuitenkaan pyörtynyt; sentähden kantoi hän minut sänkyyn. Siinä towin oltuani, rupesi ajatukseni wähitellen selkenemään. Minusta tuntui kowin kowalta kohtalolta torppamme myöminen, jopa semmoiseltakin, kuin olisi se kaiken elämämme loppu. Waikk'ei wiime aikojen elämä ollut hääwiä siinäkään ollessa, rakastin minä kuitenkin miestäni sydämmestäni ja toiwoin kaiken kääntywän wielä kerran hywäksi.

Minä rupesin kyynelsilmissä rukoilemaan, ett'ei hän suinkaan, Jumalan tähden, häwittäisi elämää ja että hän purkaisi kaupan jos semmoinen oli jo tehty. Hän koki selitellä, että se oli edullinen kauppa ja että minä saisin siitä olla aiwan huoleti.

Hän paiskausi waatepäällä toiseen wuoteeseen maata ja nukkui kohta, mutta koko yönä en minä woinut nukkua silmän täyttä, niin kowin huoletti minua tuo outo uutinen.

Aamulla rukoilin häntä toistamiseen, että hän luopuisi tuosta turmiollisesta kaupasta. Kumma kyllä, ei hän suuttunut nytkään, päinwastoin hän selitti nyt juurta jaksain, kuinka kannattamaton muka koko tuo pienitiluksinen torppa oli, jonka tähden oli parasta saada se myödyksi, että olisi tilaa wapaammasti liikkua ja ansaita, kun ei ole sidottu tuohon pieneen maatilkkuun.

Pohjanmaan rautatien työ oli silloin juuri alkanut. Hän esitteli, että hän lähtee sinne työnansiolla ja torpasta saaduilla rahoilla kaupalla ansaitsemaan enemmän waroja, että sitten woitaisiin ostaa oikein werotalo ja päästäisiin noista ikäwistä päiwätöistä, mitkä niin paljon weiwät aikaa hukkaan.

Onhan aiwan luonnollista, että tämmöinen äkkinäinen, maltillinen kohteliaisuus teki minuun sangen hywän waikutuksen. Enhän ollut wiime aikoina kertaakaan tämmöistä hywyyttä häneltä osakseni saanut. Minä toiwoin yrityksestä mitä parasta ja minusta tuntui siltä kuin hän olisi tehnyt oikein, kun hän torpan möi. Mielessäni kajasti semmoiselta kuin olisimme alkaneet ihan uutta, parempaa elämää, uusilla, pätewämmillä woimilla, ja entiset kärsimiset ja wastahakoisuudet alkoiwat nopeasti haihtua mielestäni.

Yksi asia painoi kuitenkin raskaasti mieltäni, ja se oli se kun hän oli taipunut ryyppimään. Kun hän oli niin kärsiwällinen nykyään, päätin minä uskaltaa muistuttaa häntä siitä.

'Mutta, rakas Heikki—älä nyt suutu—minä pelkään niin kowin, kun sinä olet ruwennut…' rohkenin minä muistuttaa.

'Onhan sitä … onhan tuota tullut, mutta eihän se niin … woinhan senkin heittää…' sanoi hän.

Woi kuinka se teki hywää sydämmelleni. Minä purskahdin ilosta itkemään ja ryöpsähdin hänen kaulaansa. Siinä sitten itkeä nyyhkytin niinkuin pieni lapsi, täynnä toiwoa ja luottamusta, mutta kylmältä ja yhtäkaikkiselta tuntui hän,—'mutta ehkä se on miehen wahwemman luonnon tähden', ajattelin minä.

'Älähän tuossa nyt joutawoitse … mitähän sinä nyt taas siinä…' sanoi hän waan ja siihen se sillä kerralla jäi.

Pitkiä aikoja ei kulunutkaan, ennenkuin hän rahoineen ja lupauksineen lähti rautatien työhön. Kauwas pohjoiseen meni hän, mutta minä lasteni kanssa jäin erään talon huoneen nurkkaan, minkä hän ennen lähtöänsä oli meille hankkinut. Lähdön aikana koetin minä pyytää, että hän jättäisi edes wähän rahaa minullekin, sillä eihän tiedä mikä tarwe ehkä sattuisi tulemaan.

'Mitä sinä sillä … tulethan sinä toimeen, sillä jäähän tänne kaikenlaista.—Minä tarwitsen rahoja, enkähän minä kauan ole, ennenkuin lähetän', sanoi hän waan.

Kului aikaa sen lyhyttä, tämän pitkää, enkä minä saanut hänestä minkäänlaista tietoa, en edes sitäkään, missä hän oleskelee. Minä tulin kowin lewottomaksi ja joka postintulo=kerta käwin postitoimistossa kysymässä: 'eikö minulle ole tullut kirjettä?' 'Ei ole', oli waan aina lyhyt ja sydäntä wiiltäwä wastaus.

Tämmöisissä oloissa kului toista wuotta. Mitä meille oli jäänyt elämiseksemme, oli kaikki loppuun kulunut ja kaikenlaiset puutteet alkoiwat joka puolelta ahdistaa. Silloin tuli eräs meidän puolen mies rautatien työstä käymään kotonansa. Häneltä sain minä tietää, että mieheni nykyään oleskeli Perkkiön tienoilla. Oitis kirjoitin minä hänelle ja koetin selwittää, kuinka kurjassa tilassa minä olin lapsineni; samassa pyysin hartaasti, että hän antaisi pikaisesti jotakin wastausta. Tuota wastausta odotin taasenkin kauwan aikaa, mutta mitään semmoista ei tullut.

Syksy oli ja kaikkein pahin kelirikon aika. Minulle tuli semmoinen pelko ja ahdistus, ett'en woinut enään kauemmin paikoillani olla. Minä sijoittelin lapseni muiden hoidettawaksi, ja huolimatta pitkästä, tuntemattomasta matkasta ja huonosta kelistä, lähdin minä jalkasin käydä tallustelemaan pohjoista kohden. Minä en tiennyt mitä minä oikein tarkoitin ja mitä tällä pitkällä ja waiwaloisella matkalla woittaisin, niin oli sydämmeni täysi ja raskas, mutta mennä minun waan piti; kuitenkin woin wakuuttaa teille, että se tuli rakkaudesta häntä ja lapsiani kohtaan. Usein olin niin uupunut ja wäsynyt, ett'en parhaallakaan tahdolla woinut matkaani jatkaa. Silloin täytyi etsiä missä lähimpänä saisin jotakin suojaa, jossa saisin lewähyttää wäsyneitä raajojani. Kun sitten tulin rauhaan, tuliwat kaikki jäseneni niin kipeiksi, ett'en olisi woinut lattian poikki käwellä, waikka olisi ollut tappaja takanani. Pian pari wiikkoa kului minulta tällä matkalla. Kenkäni meniwät aiwan repaleiksi, sora ja rapakko nousi polwiin saakka, ja jalatonna sekä muuten riutuneena ja uupuneena pääsin minä wihdoin perille."

"Siellä kai ilo repesi?" ehätin minä wäliin sanomaan.

"Eipä se kowin iloista ollut se wastaanotto, eikä ne uutiset, joita siellä sain kuulla."

"Kuinka niin?"

"Niinpä se oli. Se mitä olin aawistanut, oli käynyt toteen", sanoi hän ja waikeni.

"Kertokaa nyt loppuun saakka?" kehotin minä, mutta hän ei woinut murtuneen mielensä tähden heti jatkaa.

"Niin", alkoi hän taas. "'Mitä sinä täällä teet? Mahdoit pysyä pahnoissasi', sanoi hän wihaisesti minut nähtyään.

'Enhän woinut toisin … ethän ole antanut itsestäsi mitään tietoa', sanoin minä ja mieleni oli kowin murruksissa.

'Enkö täälläkään saa rauhaa sinun haukkumisiltasi?' sanoi hän waan.

Minun mieleni murtui nyt kokonaan; se puhkasi sulkunsa ja minulta purskahti waltawa itku.

'Woi rakas Heikki, älä niin sano! Ei se ole haukkumista, waan se tulee rakkaudesta lapsiamme ja sinua kohtaan; älä wäärin ymmärrä minua', koin minä itkuni seasta änkyttää, ja samassa tartuin hänen kaulaansa kiinni.

'Älähän nyt joutawoi … päästäänhän tässä wähemmälläkin.——Tyynny nyt jo … ihmisetkin tuolla…' alkoi hän wihdoin tyynnyttää; tuntuipa siltä kuin minun silloinen tilani olisi käynyt hänelle sääliksi.

Wihdoin tyynnyin minä ja todellakin rupesi hän nyt minua hywästi kohtelemaan.

Niinkuin hän oli aikonutkin, oli hän torpasta saaduilla rahoilla pitänyt kauppaa, mutta semmoista, joka nielasi wihdoin koko torpan hinnan. Hän oli, näette, ostanut wiinaa kaupungista summissa, kuljettanut sen työpaikoille metsiin, jossa hän sitä sitten pitkin linjaa myöskenteli toisille työmiehille. Hywän aikaa oli se menestynytkin, mutta eihän semmoinen tawara kauan salassa pysy.

Eräänä kertana oli hän noutanut koko kuorman wiinaa ja ruwennut sitä taaskin metsässä myöskentelemään. Kun hän oli itsekin ryyppymies, oli hän tullut juowuksiin ja silloin ei ollut tietysti waromisesta paljon haaraa. Suuri miesjoukko kokoontui yhteen ja wiinaa annettiin waan wapaasti, mutta wiimein juopuiwat kaikki niin, että he huusiwat, pauhasiwat, noituiwat, kirkuiwat, teuhasiwat, riiteliwät ja tappeliwat. Wihdoin uupuiwat he nukkumaan mikä mihinkin. Mutta lienee heissä ollut joku walpaskin, sillä sinä yönä warastettiin mieheltäni kaikki rahat puti puhtaaksi.

Nimismies kun kuuli, minkälaista mellakkaa on pidetty, arwasi kohta asian oikean laidan. Hän rupesi haeskelemaan metsistä tuon metelin lähdettä eikä kauan wiipynytkään, ennenkuin hän löysi mitä wielä jälellä oli. Itsestänsähän on arwattawa, että hän otti heti tawaran takawarikkoon. Koettipa hän saada selwille sen omistajankin, mutta siinä ei hän onnistunut, sillä kaikki oliwat niin yksineuwoisia, ett'ei asiasta tullut tolkkua."

"Puhuiko miehenne nämät kaikki teille?" kysyin.

"Ei, sitä hän ei tehnyt. Hän päiwitteli waan, kuinka kehnosti hänen on käynyt, kun hän pudotti kaikki rahansa.—Ei, ei hän totuutta sanonut, muilta minä ne tiedot urkin. Minä en uskaltanut sanoa mitä minä asiassa tiesin, mutta sydämeni oli tuskasta haljeta. Sinne oli mennyt torppa ja torpan hinta—monta hikeä, wäkeä ja wäsyä, ja nyt rupesin oiwaltamaan, ett'ei ikänä ole enään omaa kattoa pääni päällä.

Talwi oli juuri tulossa. Useita kowia pakkas=öitä oli ja lunta alkoi sadella. Maatyöt oliwat rautatiellä läpeensä tehdyt ja nyt ruwettiin wedättämään hietaa radalle. Mieheni oli wahinkonsa jälkeen työllään ansainnut niin paljon rahoja, että hän kykeni niillä ostamaan hewoskopukan. Hän rupesi esittelemään minulle, että jäisin sinne hänen kanssaan yhdessä hietaa wedättämään, sillä käwisihän työ paljoa joutuisammasti, kun olisi erityinen hiedan luoja; siten saataisiin pian muka tuo wahinko korwatuksi.

Minä en woinut wastustaa hänen pyyntöänsä, sillä olihan siinä jonkunlaista hywyyttä——; ja minä taas—toiwoin ja katsoin rohkeasti tulewaisuutta silmiin, waikka tunsin, että tuo hywyys oli rakennettu walheelliselle pohjalle. Lapsiani minä waan kowin surin, mutta kun minä yhtenään heistä hänelle puhelin, hankki hän rahaa, jonka lähetin kirjeessä hoitajille pyynnön kanssa, että he hywästi heitä hoitaisiwat.

Rekikeli oli nyt tullut. Minä sain uudet kengät, sillä enhän muuten olisi kyennyt ulkosalla liikkumaan. Ajomiehiä ja hewosia kokoontui tuohon jättiläistyöhön kaikilta maailman suunnilta. Talot täyttyiwät miehistä ja hewosista, niin ettei niissä ollut käden eikä jalan sijaa; kaikki kylien riihetkin oliwat majamiehiä täynnä. Silloin ei ollut suurta erotusta yöllä ja päiwällä, sillä melkein samanlainen huuto ja pauke kuului läpeensä kaiket ajat.

Mekin ryhdyimme innolla työhön. Yötä päiwää koimme olla liikkeellä; ei muuta wäliä pidetty kuin se, mitä hewonen tarwitsi syödäkseen. Silloin aina uinahdettiin kuin lintu oksalla ja sitten taas lähdettiin. Woi kuinka hauskalta se kuitenkin tuntui, sillä olihan se ikäänkuin uusi elämä olisi todellakin alkanut kajastaa eikä mikään silloin tuntunut raskaalta.

Tällä tawalla olimme kolme kuukautta ponnistelleet. Kumma kyllä, mutta totta on, ettei mieheni koko sillä ajalla paljon ryyppinyt. Lieneekö hän mielessään pitänyt wiimeistä isoa wahinkoansa wai lieneekö kaihtenut minua?

Kun olimme nuo kolme kuukautta olleet säästäwäisiä ja ahkeroita, olimme ansainneet koko lailla rahoja,——hywä uuden elämän alku…

Eräänä kertana rupesi mieheni innokkaasti esittelemään, että minä lähtisin nyt kotipuoleen.

'Emmekö lähde nyt jo yhdessä pois täältä?' sanoin minä.

'En minä wielä lähde, minä tienaan täällä wielä enemmän kokoon. Mene sinä nyt jo ennakolta lasten luoksi', sanoi hän, ja samassa antoi hän wähän rahaa minulle matkakustannuksiin.

'Anna nyt kaikki rahat minulle, minulla pysywät ne tallella', pyytelin minä.

'En minä anna, minä tarwitsen niitä', sanoi hän kylmästi.

'Emmehän me siellä kauan elä, kun kaikki entinen on loppunut', muistutin minä.

'Kyllä minä täältä lähetän tarpeen mukaan; mene waan nyt kotiin, kyllähän minäkin täältä tulen', sanoi hän.

Minä lähdin nyt jalkasin tallustelemaan kotia kohden, mutta mieleni tuntui niin kummalliselta. Miks'ei hän myös lähtenyt kotiin? Miks'ei hän antanut enemmän rahaa tahi kaikkia rahojansa, waikka ne olisiwat minulla paljoa paremmassa tallessa olleet…? Mikä into hänelle tuli nyt minua niin kiireesti kotiin toimittamaan? Nämät kysymykset soiwat alati sydämmessäni yksinäni käydä tallustellessani pitkiä talottomia taipaleita.

Rampana ja wäsyneenä pääsin wihdoin kowain ponnistusten perästä kotiin. En kertaakaan koko pitkällä matkalla ollut askeltakaan hewosen reessä jalkojani lewäyttänyt, enkä ainuttakaan särwin pisaraa kuiwuneen kielen kostukkeeksi ostanut, ja sentähden oli minulla kotiin päästessäni tallessa joka ikinen penni, mitkä lähteissäni sain mieheltäni, … ei auta tuhlaaminen minkä kowalla työllä on saanut ansaituksi.——Woi hywä Jumala kuinka lapsiraukat oliwat mielissään ja iloissaan kun minä tulin kotiin.——Mikäs se oli, jokohan juna tulee?"

"Ei se ollut junan wihellys, poikaset siellä waan kouriinsa puhaltelewat; kertokaa waan loppuun asti", sanoin minä.

"Siellä minä elelin lasteni kanssa, tein työtä mitä woin, toiwoin ja odotin miestäni, kirjettä tahi rahaa; mutta wiikko wiikon, kuukaus kuukauden perään kului, eikä kuulunut mitään. Näin kului aika kauheassa epätiedossa ja odotuksessa syyspuoleen kesää. Nuorin lapseni oli kuollut juuri ennenkuin mieheni luokse lähdin, mutta nyt sain toisen sijaan ja se teki tilani kaksinkerroin ahtaammaksi, kun en päässyt mitään ansaitsemaan.

Kun lapsi oli noin kuuden wiikon wanha, tuli taasenkin eräs tuttu mies rautatien työstä kotiinsa. Hän kertoi nähneensä mieheni täällä Perärajalla, ja että hän on juonut kaikki ansionsa niin tarkkaan, ett'ei hänellä ole siiwoja waatteitakaan enään päällänsä; ja—woi hirweää!—että hänellä on…"

"Että hänellä on,—mikä hänellä on?"

"Hän sanoi, että miehelläni on toinen——waimo", sanoi hän ja loi turwottuneista ja weristyneistä silmistänsä minuun semmoisen katseen, että olisi luullut hänen sydämmensä muljahtaneen silmäkuopista näkösälle.

"Toinen waimo! Kuinka se on ollut mahdollista?" sanoin minä hämilläni ja tietämättä mitä oikeastaan sanoin.

"Eihän se ole oikea waimo tuommoinen waan… Kun minä sen kuulin, en enään woinut pidättää itseäni. Minä möin kaksi parasta hamettani ja huiwiani mitä minulla wielä jäljellä oli. Niistä saaduilla rahoilla palkkasin lapsilleni hoitajan, ja kun rautatietä myöten pääsi jo kulkemaan, hankin itseni rautatien warrelle ja tulin työjunassa sitten tänne."

"Kuinka se miehenne tykö meno sitten käwi?"

"Kun minä lähenin sitä huonetta, jossa mieheni sanottiin majaa pitäwän, tapasi minut semmoinen wawistus ja ahdistus, että joka luunsolmuni tärisi. Sydämmeni löi niin ankarasti, ett'en kuullut mitä eräs porrasten edustalla wastaantulewa mies minulle sanoi. Jalkani oliwat niin herwahtaneet ja woimattomat, ett'en woinut portaita nousta muutoin kuin nelinkontin.

Ilta oli jo niin pimeä, että walkeata tarwittiin huoneissa. Siitäkin huoneesta näkyi walkea ja se osoitti että työmiehet oliwat jo warmasti tulleet työstä.

Kun minä tulin porstuaan ja yritin tarttumaan awaimeen, saadakseni owen auki, ei ollut minulla siihen woimaa. Kauan sain tyynnyttää ja waikittaa sydäntäni, ennenkuin sain tuon kylläkin heikon lukon auki kierretyksi.

Kun astuin huoneeseen, huomasin minä heikon, läkkipellistä tehdyn lampun walossa, että huoneessa oli mies ja nainen; miehen tunsin heti omaksi miehekseni. He istuiwat huoneen perällä, höyläämättömistä sahalaudoista neljän paalun nenään tehdyn pöydän tapaisen ääressä, missä myös tuo himeä lamppu paloi. Pöydällä oli melkein täysinäinen wiinapullo, ja kahwipannu oli takan liedellä, missä kytewä walkea palaa kitisi, päästämättä ainuttakaan liekin leimausta. Kaksi täysinäistä kahwikuppia höyrysi pöydällä, josta mieheni oli juuri toisen puolen juonut. Minä näin, että hän oli ennestäänkin humalassa, mutta hän kaasi pullosta kahwin sekaan ja alkoi sitä seosta ryyppiä; nainen joi kahwinsa siltään loppuun.

Himeä walo jätti owenpuolen niin hämäräksi, ett'ei minua tunnettu.

'Kuka siihen owenpieleen tuli? Joku akka kai. Mitä sinä täältä haet?' sanoi mieheni.

Minun sydämeni tykytti kowemmin, polweni notkuiwat enemmän ja minä lähdin suonenwedon tapaisesti käydä horjumaan pöytää kohden, tietämättä oikeastaan mitä tein.

'Rakas Heikki! Ethän sinä tullutkaan, etkä kirjoittanut', sommersin minä ja lewitin käteni tarttuakseni hänen kaulaansa.

Hän hypähti ylös niinkuin käärmeen pistämänä ja työnsi tuimalla sysäyksellä minut pois luotaan, niin että olin siitä wähällä kaatua.

'Eikö se wielä … kyllä minä sinulle kirjot … et minua wasta…' kuulin minä hänen katkonaisesti ja wihasta kähisewällä äänellä sanowan. Mitä sitten tapahtui, on minulle tietämätön, sillä minä olin pyörtynyt.

Kun minä toinnuin horrostilastani, oli jo päiwä. Minä olin makaamassa samassa huoneessa, sahalaudoilla seinään lyötyjen piittain päälle naulaamalla kyhätyllä lawalla, missä oli hienoksi kuluneita oljen pehkuja pehmitteenä ja likaisia waateryysyjä pään alla. Outo nainen istui wieressäni, huuhdellen päätäni kylmällä wedellä.

'Missä Heikki on?' oli ensimäinen kysymykseni, kun woin puhua.

'Olkaa nyt waan huoletta! Te tarwitsette lepoa. Haluatteko mitään?' sanoi nainen, ja hän tarjosi minulle jotakin juotawaa. Kieleni ja sydämmeni oli niin kuiwa että luuli niiden pakahtuwan; minä join hywän siemauksen, sitten waiwuin taas alas.—

Wiikon päiwät olin minä maannut—niin sanottiin—kun minä toinnuin täydellisesti. Ensimäinen kysymykseni oli taas Heikin perään. Kun he huomasiwat minun jo niin paljon woimistuneen, että woin waaratta totuuden kuulla, selwitettiin minulle, ett'ei Heikkiä ole sen koommin nähty eikä kuultu, kuin hän silloin owesta ulos töytäsi. Kartanolla oli hän mennessään tawannut erään työtowerinsa, ja tälle oli hän sanonut menewänsä niin kauwas, ett'ei kuu kuule eikä päiwä näe!"

"Ja niin hän meni?"

"Ja niin hän meni, huolimatta wähääkään minusta ja lapsistaan."

"No, weikö hän tuon toisen mukanaan?"

"Ei, hän jätti meidät molemmat."

"Kylläpä tuo toinenkin on jonkunlainen otus."

"Ei hän ole niinkään huono ihminen. Hän se oli ollut ensimäinen minua hoitamaan pyörtymiseni aikana. Pitkällisen horroksissa oloni aikanakin oli hän myös usein minua hoitanut, ja olisi sitä läpeensäkin tehnyt, waan oli peljännyt minun wihojani; hän se oli erään rautatien työmiehen waimon palkannut minua hoitamaan.

Kun minä kuulin kaiken tämän, käsketin minä hänet luokseni. Kainostellen, peloissaan ja häpeillen tuli hän, mutta kun minä ojensin hänelle ystäwällisesti käteni, purskahti hän katkeraan itkuun, ja siinä itkimme sitten yhdessä epätoiwon kyyneliä.

Kun todellisuus aukeni silmieni eteen, tulin minä paljoa heikommaksi. Myötäänsä tuo toinen istui nyt minun wuoteeni wieressä ja hoiteli minua. Haikealla mielellä kertoeli hän, kuinka kamalasti hänkin on petetty. Mieheni oli hänelle kunniansa kautta wakuuttanut olewansa naimaton mies ja tahtowansa naida hänet, kun waan kerran kirjat saadaan tänne.

Wiikon päiwät sairastin minä wielä, mutta lapset oliwat aina mielessäni. Kun woimistuin niin paljon, että kykenin, waikka heikkonakin, matkalle, lähdin rientämään heidän luoksensa, ja tässä nyt olen."

"Paljon olette kärsinyt", sanoin minä, ja sywä huokaus puhkesi rinnastani.

"Paljon", sanoi hän tuskin kuultawasti.

Minä satuin silmäämään hänen kaswoihinsa. Suonenwedon tapaisia wärähtelemisiä näkyi niissä ja koko hänen ruumiinsa wawahteli. Yht'äkkiä kaatui hän, puristi kätensä nyrkkiin ja waahtopureet rupesiwat pursuamaan suusta; hän oli kaatumawikainen. Me riensimme hänen awuksensa, waromaan, ett'ei hän saisi loukata itseään. Huiwit waluiwat pois hänen päältänsä. Silloin huomasimme otsan ylipuolella hänen päässään ison haawan.—Kauan ei kestänyt tuo taudin puuska, ennenkuin hän tointui.

"Teidän päässännekin on suuri haawa", sanoin hänen toinnuttuaan.

"Nämät molemmat minä sain wiimeisiksi lahjoiksi mieheltäni. Jollakin aseella löi hän tämän haawan päähäni; siitä lyönnistä kaaduin ja pyörryin minä… Siitä sain myös kaatumawian; ei minulla ole ennen tätä ollut", sanoi hän ja pillahti katkeraan itkuun.——Waimo-parka!—

Junan wihellys kuului nyt ja pian tuli se pihisten ja puhisten asemapaikalle.——Waimo parka!

Sade ei ollut wielä lakannut, waan pikemmin yltynyt. Me ohjasimme waimon awonaisen lastiwaunun luo ja toimitimme hänet siihen, sillä yhtään kattowaunua ei junassa ollut. Hän hytkähti istualleen jonnekkin laatikkojen kulmaukseen, ja nosti päällimmäisen hameensa päänsä yli suojakseen. Minä menin toiseen päähän junaa, jossa oli muutamia muitakin miehiä; mutta koko aikana en woinut olla ajattelematta ja katsomatta tuota turwatonta ja kärsinyttä naista.

II.

Niin. Se on tosi: tästä ei tule rauta=waimo, waan rauta=morsian, mutta owathan he jo jokseenkin yhtä maata.

Ensimäiseltä asemalta nousi useita henkilöitä samaan waunuun, jossa minäkin olin. Heillä oli muassaan kaikenlaista kamaa, jota itsekukin tulija huolellisesti sijoitteli omaan kokoonsa. Usealla heistä oli säkissä joku kowa ja isonlainen esine, joka kowasti kumisten kolahteli waunun pohjaa wasten, kun he niitä kokoihinsa nakkeliwat. Juna meni sillä kerralla likimmäiseen kaupunkiin saakka ja wähin tutkimisin selkeni minulle, että nuot säkeissä olewat kowat esineet oliwat tyhjiä lekkereitä, joilla piti tuoda kaupungista wiinaa.

Heidän joukossaan oli eräs siististi puettu nuori pari, mies ja nainen, jotka näyttiwät wasta naineilta tahi ainakin kihlaantuneilta. Heillä oli muiden kapineidensa joukossa iso ja uuden uutukainen, lukollinen matkasäkki, joka oli miehen hallussa; nainen kantoi kädessään messinkilukkoista pienempää matkataskua, tuommoista, jota hienot naiset tawallisesti pitäwät matkoissa mukanaan; myös heilläkin oli tuo säkissä olewa kumisewa astia. He asettuiwat erilleen muista, toiseen päähän waunua, eiwätkä näyttäneet wälittäwän muista waunussaolijoista mitään, sillä he näkyiwät saawan hupinsa toisistansa. He oliwat siroja ja kauniita ihmisiä, parhaassa nuoruuden kukoistuksessaan. Kun heidän kaswojensa piirteet oliwat päälliseksi niin wiattoman näköiset, ett'ei niissä näkynyt minkäänlaista kärsimisen, surun, wilpin tai petoksen merkkiä, eikä mitään semmoista, joka olisi wiwahtanutkaan wastenmieliseltä, niin tunsin minä myötätuntoisuutta heihin heti ensi näkemälläni.

Waunuun tuli samalta asemalta eräs tuttawani; hän istui samaan ryhmään, mihin minäkin olin itseni sijoittanut.

"Keitä owat tuo nuori herraswäki, jotka istuwat toisessa päässä waunua?" kysyin minä tuttawaltani, sillä en minä osannut muuta otaksua kuin että he owat joitain herrassäätyläisiä.

"Eiwät ne ole mitään herroja", sanoi tuttawa huolettomasti.

"Mitäs sitten?"

"Onpahan eräs rautatien seppä täältä."

"Olkoonpa waikka waan seppä, mutta sangen siisti ja miellyttäwä mies hän on", sanoin minä melkein tietämättäni.

"On, komea mieshän se on——onhan se", sanoi tuttawani. "Ja sangen siiwo mies", jatkoi hän towin waitiolon perästä.

"Onko tuo nuori nainen hänen waimonsa?"

"Ei, ei se ole."

"Sisarko?"

"Eipä sisarkaan."

"No tottapa hän joku on; morsian, wai?"

"Oikein arwattu, hän on joku; ja totta puhuen, on hän morsian; arwasittepahan wiimein", sanoi hän nauraa wirnistellen.

"Onko sulhanen teidän pitäjästä kotoisin?"

"Eikä ole."

"Mistä hän on?"

"Hän on——en minä tällä kerralla häntä muista."

"Entä morsian, onko hän teidän pitäjän lapsia?"

"Ei hänkään; hän on tullut sieltä, mistä seppäkin on kotoisin; lapsuuden ystäwät kuuluiwat olewan."

"Matkustawatko he nyt kotipuoleensa?"

"Eiwätkä matkusta. He owat täällä kuulutetut ja kohta he wihitäänkin; menewät nyt kaupunkiin hääwarustuksia noutamaan", selwitteli tuttawani.

Meidän puheemme loppui siihen, sillä minä olin saanut tietää kaiken sen, mitä halusinkin. Minä katsastin tawasta heitä—noita nuorikoita, jotka oliwat menossa hääwarustuksia noutamaan. Terweyden puna hehkui heidän kaswoiltansa ja koko heidän olemuksensa näytti sisältäwän elämän halua, toiwoa ja luottamusta. Monenkaltaisia mielikuwituksia pyöri mielessäni ihmisten pyrinnöistä, unelmista, toiwoista ja … pettyneistä toiwoista,—iloista ja suruista. Olihan syytäkin tämmöisiin mietelmiin, sillä olipa kumpaakin edessäni.——Woi kuinka erikaltaisilta näyttiwät nuot nuoret tuossa, ja tuo toisissa waunuissa yksinään kykkiwä, miehensä hylkäämä nainen. Mikä erikaltaisuus ja kuitenkin niin paljon yhdenkaltaisuutta.—

Näitä keskustellessa ja mietiskellessä kiiti juna eteenpäin ja pian oli se siinä määräpaikassa, mihin minun oli jääminen. Ennen waunusta poismentyäni tuli morsiuspari esittelemään minulle itseänsä. Niin kauan kuin silmä kantoi, katsoin minä tuota onnetonta, sortunutta waimoa ja noita onnellisia nuorikoita.

Yö oli puolessa, kun minä pääsin määräpaikkaani. Ei ainuttakaan ihmistä näkynyt liikkeellä. Yksinäni käwelin Pohjolan waloisana ja kauniina kesäyönä, sillä kaikki ihmiset oliwat lepäämässä päiwän kuorman ja helteen perästä. Uljaat kaswit rehottiwat uhkeina kaikkialla, kohotellen itseänsä taiwasta kohden, wastaanottaakseen lehdillään yön wiileyden wirkistäwää woimaa. Kaikki tuo oli niin ihanaa ja jaloa, että unhotuin itsekin luonnon ihanaan helmaan, enkä hakenut itselleni kyljen sijaa koko yönä.

Kun aamu tuli ja ihmiset nousiwat ylös, aloin toimitella niitä wähäisiä asioita, mitä minulla oli siellä ajettawana.

Junan piti palata sinä päiwänä kaupungista, sentähden menin jo waraselta asemapaikalle, ett'en missään tapauksessa hiljastuisi. Työmiehet oliwat kaikkialla parhaaltaan työssä ja paitahihasillaan tekiwät he hikoillen kowaa, ruumiillista työtä. Kylän poikaset oliwat kokoontuneet asemalle. He pitiwät keskenään jos jonkunlaista iloa ja leikkiä, ja minä katselin syrjästä heidän menoansa. He puhalteliwat ja wihelteliwät kämmeniinsä juuri kuin höyryhepo, kaikilla niillä äänenlaaduilla, miten sekin kussakin tilaisuudessa wiheltelee; toiset taasen surittiwat ja wiserteliwät niinkuin konduktööri tekee lähtömerkkiä antaessaan. Minua oikein ihmetytti, kuinka poikaset kaikkialla oliwat niin pian oppineet luonnollisilla koneillansa niin jäljittelemään noita rautatien ääniä. Siinä oli useita ihmisiä, jotka odottiwat junan tuloa. Tyyyy-ty, kimahti taasen yht'äkkiä ja moni odottaja huudahti: "nyt juna tulee, ääni kuuluu". Siinä aiwan lähellä oli seisomassa kattopäällisiä tawarawaunuja; niiden takaa juoksahti nyt poikanen nauraa wirnistellen, tarkastelemaan, minkä waikutuksen hänen petossignaalinsa oli tehnyt.

Niin, wihdoinhan juna tuli, ja siinä odotin tuttawiani tulewaksi. Asetuin aseman edustalle tähystelemään jok'ikistä awonaista, rautatien tarpeilla kuormitettua waunua, ja oikein, siinähän ne tuttawani tuliwatkin! Iloisesti he noikkasiwat minulle hywää päiwää ja wiittoiwat, junan wielä liikkeellä ollessa, niinkuin hywälle ystäwälle ainakin, että tulisin heidän waunuunsa, missä he ratakiskojen päällä istuiwat. Tuo kaupungista palaawa sulhoisparikin wilkutti silmää minulle niin ystäwällisesti. Olihan aiwan luonnollista, että oitis nousin siihen waunuun, jossa hekin oliwat, tekemään taasenkin seuraa.

Kun siinä odotimme junan lähtöä, rupesi taas satamaan wettä taiwaan täydeltä. Semmoisessa ratakisko=waunussa ei ollut minkäänlaista kattoa ja sentähden koimme istua kykkiä sateen käsissä missä parhaiten taisimme.

Heti junan tultua kummastutti minua, kun tuo morsiuspari asusteli erillään toisistansa; kun juna lähti liikkeelle, sijoittuiwat he nytkin eri haaroille. Morsian istui toisessa päässä waunua jonkun naula=laatikon päällä, suojaten siinä sateenwarjolla itseänsä; siihen oli myös kaikki heidän kaupunkituliaisensa rowittu. Sulhanen asettui aiwan toiseen päähän waunua, waunun korkean ja ainoan päälaidan wiereen seisomaan, ja siinä hän seisoi liikahtamatta. Kummallakaan heistä ei ollut sitä nuoruuden iloista hilpeyttä, josta he mennessään niin palawasti hehkuiwat, waan kumpikin heistä oli synkkä ja alakuloinen. Koetin useat kerrat saada heidän kanssaan keskustelua wireille, mutta turhat oliwat yritykseni, sillä puhetta ei waan syntynyt.

Kappaletta ennen kuin juna tuli siihen pysäyspaikkaan, mihinkä heidän piti jäädä, tuli sulhanen minun luokseni, ja nyt hän oli niin iloinen, puhelias ja hilpeä, että minua oikein ihmetytti. Minä huomasin, että morsiankin tuli iloisemmaksi; wähitellen wetäysi hän meitä lähemmäksi ja koetti tawasta jotakin sanoa meidän puheemme wäliin, mutta huomaamatta, wastaamatta näyttiwät ne sulhaselta jääwän. Minä koetin kaiken tawoin saada poistetuksi nuo synkät warjot, jotka oliwat heidän kauniille kaswoillensa laskeuneet: toiwotin heille onnea ja iloista häiden wiettoa, ja mitä muuta semmoista hywää waan suinkin keksin, yhteisesti he kiitteliwät noista hywänsuowista toiwotuksistani, mutta mitään muuta yhteistä ei heidän puheessaan ollut.

Juna tuli juuri nyt asemapaikalle. Mitään käytäwää ei ollut wielä keskentekoisella asemalla, rata oli waan pengerretty koko joukon ylemmäksi muuta maata.

"Lähdetään nyt pois!" sanoi morsian, läheten sulhastansa.

"En minä lähde sinun kanssasi koskaan, en, en, en", sanoi sulhanen tuimasti ja äkkiarwaamatta.

Me hämmästyimme kaikki, mutta morsian kaikkein enimmän.

"Hywä Jumala! mikä sinulle nyt tuli? Kuule!" sanoi morsian murtuneella äänellä ja otti hänen käsipuolestansa kiinni.

"Mikäkö minulle tuli…? Ei minulle mikään nyt tullut, se on tullut jo aikaa mikä on tullut. Minä olen kauwan jo päättänyt tämän tehdä ja nyt minä sen teen;—minä en lähde sinun kanssasi, saat mennä mihin tahdot", sanoi sulhanen ja riuhtasi itsensä morsiamestansa irti.

Koetimme häntä tyynnyttää, waikittaa ja puhella hänen welwollisuuksistansa, mutta hän raiwostui yhä enemmän ja silloin huomasimme hänen olewan juowuksissa.

Päätänsä myöten hyppäsi hän nyt tuosta korkeasta waunusta sywään radan wierustaan. Maahan pudotessaan meni hän ylenkuppuraisiaan, mutta pian oli hän pystyssä. Ensimäiseksi työkseen löi hän kiween murskaksi powitaskussaan olewan pullon. Koetimme kehottaa häntä, että hän tulisi ottamaan waunussa olewat tawaransa, mutta niistä huoli hän wiisi, möykkäsi ja teuhasi waan.

Morsian pillahti katkeraan itkuun ja hänkin tahtoi syöksyä waunusta alas. Luulimme hänen taittawan niskansa ja tarjosimme hänelle apua, mutta sitä ei hän joutanut odottamaan. Ihme kumma! ei hän edes kaatunutkaan maahan pudotessaan. Itkussa suin riensi hän hillitsemään raiwostunutta sulhoansa, mutta mitäpä heikko nainen woipi juopuneelle, raiwostuneelle miehelle.

Me nostelimme waunusta pois heidän tawaransa, mutta tuo säkki, jossa mennessä oli tyhjä astia, oli nyt paljon raskaampi; siinä oli hääwarustuksia. Tuo kiiltäwä, suurehko matkalaukku oli myös täyteen pinkattu ja tuntui sekin raskaalta. Heti kun sen saimme maahan, otti sulho sen kantimista kiinni ja aikoi ropsia sitä ympärillään olewiin kiwiin. Pian alkoi sieltä roiskua jotakin märkyyttä, mutta siitä innostuneena pieksi hän laukkua sitä raiwokkaammasti kiwiin. Tuota teki hän niin kauwan, että laukku latistui niin, ett'ei siellä ollut enään muuta kuin helisewiä pullon sirpaleita. Siellä oli hienompia hääjuomia ja niin niiden nyt käwi. Hän olisi särkenyt ja murskannut kaikki, mutta muut ihmiset estiwät hänet siitä ja hädin tuskin saatiin tuo säkissä olewa täysinäinen astia hänen raiwoltansa warjelluksi.

Siinä rautatien ojassa oli paljon wettä. Meuhatessaan kommeltui sulhanen kumoon tuohon ojaan. Siellä hän piehtaroitsi ja rypöi sen lyhyttä, tämän pitkää. Sieltä noustessaan oli hän kuin rapakossa rypenyt sika. Kyllä oliwat nyt kauniina kauniin sulhaisen kauniit waatteet!

Koetettiin joukonmiehissä häntä tyynnyttää ja hillitä, mutta kaikki oli turhaa. Itkien ja rukoillen koki morsiankin tehdä kaikki mitä suinkin woi, mutta häntä ei sulho kärsinyt mailla halmeillakaan, työnsi waan pois tyköänsä, eikä sanonut tahtowansa häntä nähdä enään koskaan.

Siinä lähellä oli metsää. Sydämmen pohjasta itkien lähti morsian wihdoin käwelemään sitä kohden. Aiwan lähellä oli komeita, monenwäriseksi maalattuja, wankkoja taloja. Miks'ei hän niitä kohden käwellyt? Hän kai häpesi, mutta mitä hän häpesi? Häpesikö hän itseänsä wai sulhoansa waiko—ihmisiä?—Kenties kaikkia yhteensä. Oliko hänessä itsessänsä häpeämistä? Ei, mutta hän häpesi itseänsä—muiden tähden. Ehkäpä hän meni metsään kewentämään ensikerran eläessään sydäntänsä muiden tähden ja häpeämään muiden tähden—niin—ehkäpä.—

Juna lähti nyt ja sinne he jäiwät. Olin kuullut sanottawan, että seppä on siiwo mies ja ett'ei hän ole koskaan ennen ollut juowuksissa. Silloin nousi mieleeni kysymys: oliko tuo pelkkä sattumus, wai alku elämän leikkiin?—Kenties … olen sitten jäljestä päin kuullut, että he kuitenkin wiettiwät häänsä; ja sen johdosta soisin monin kerroin, että se tapaus olisikin ollut sattumus waan.