SOKEA.

Kesäinen aika on. Köyhä waimo kahden pienen poikasensa kanssa istuu kylän läpi menewän maantien wieressä. Nuorempi, kuusi ikäwuottansa elänyt poika on uppo=sokea; Luojansa oli antanut hänen semmoisena syntyäkin; wanhempi pojista leikkasi kahdeksattansa.

Kowa aika oli, sillä Jumala oli nähnyt hywäksi usealla katowuodella peräkkäin rangaista koko maata. Huono, akanoista, oljista ja petäjäisestä laitettu rawinto synnytti kulkutauteja ja kuoleman enkeli hiipi hiljaa näljästä ja taudista horjuwain haamujen seassa, niittäen wähällä waiwalla runsaan saaliin, sillä wähäwäkiset oliwat horjuwat saawutettawat. Tuon hiljaisesti, mutta warmasti liikkuwan kuolon=enkelin katkaisewan wiikatteen iskun alle sattui waimon mieskin, ja hän seurasi niitä lukemattomia, joita sama isku oli ennen kohdannut. Murheesta rasitettu waimo ei woinut työllään elättää itseään ja lapsiansa, warsinkaan kun ei ollut mitään työtä saatawissa, ja sentähden oli hänen täytynyt turwaantua kaikkein katkerimpaan elämisen keinoon, armoleipään. Semmoisella retkellä oli hän juuri nytkin, ja talosta taloon kulki hän almua anellen. Siellä sai hän useinkin kuulla kowia sanoja, ja niitä kuullessaan itki hän, että oli wedeksi sulaa. Semmoista oli hän wiimeisessäkin talossa kuullut, ja sentähden istui hän tuossa maantien wieressä sydäntänsä wuodattamassa.

Waikka sallimus oli nuorempaa poikaa niin kowasti kohdellut näön suhteen, oli se runsaammasti hänelle jakanut muita lahjoja. Lukuun ottamatta terwettä ruumista ja teräwää, wilkasta sielua, oli hänellä tawattoman kaunis ääni. Kristillinen äiti oli pojalle opettanut ulkoa melkein kaikki wirret, ja nuotit oppi hän niihin kerran kuultuansa. Näitä pojan hywiä lahjoja käytettiin wälikappaleina armoleipää anellessa, sillä heti taloon tultua weisasi tämä kauniilla, wähän wäräjäwällä, surullisen wiehkeällä lapsen=äänellänsä owipielessä jonkun wirren wärssyn. Weisaaminen teki kuulijoihin erilaisen waikutuksen, aina sen mukaan, minkälaisella asteella kunkin kuulijan sisällinen ihminen oli: wälisti se synnytti pilkkaa ja iwaa, wälisti taas sywintä myötätuntoisuutta ja sääliä.

Wankka oli talo, jossa wiimeksi käytiin. Selwiä leipämöykkyjä makasi myötäänsä talon pitkällä ja walkoiseksi pestyllä petäjäisellä pöydällä läpi katowuosien, waikka läpeensä muualla syötiin olkia ja petäjää. Monen hywän wuoden säästetyt wiljawarat riittiwät talossa koko katowuosien ajaksi.

Senkin talon owipieleen tultuansa weisasi sokea poika tawallisuuden mukaan wirren wärssyn. Kun wärssy oli loppunut, kuului isännän kolea ääni:

"Luuletteko tuolla kujeellanne woiwanne laiskuuttanne peitellä?"

"Mitäpä ne tämmöiset työllänsä saawat, semminkin kun ei ole minkäänlaista työtä", rohkeni waimo pahan mielensä seasta sanoa.

"Työtä on aina tekewällä, unta makaawalla, mutta halua puuttuu", pitkitti tyly isäntä.

"Älkää, hywä isäntä, noin kowasti puhuko; me emme tahdo mitään, sillä omaannehan kiellätte … me emme ole itse syypäät onnettomuuteemme … mutta kun mies kuoli ja sentään tekisi mieli elää…", sanoi waimo ja pillahti katkeraan itkuun.

"Senhän minä tiesinkin … sehän se on wiimeinen keino … waiwaisilla kakaroillanne, joita kyllä olette mestarit latomaan, koetatte laiskuuttanne peitellä—kyllä minä teidät tunnen. Wai ette ole syypäitä … tekisitte työtä … hywä isäntä! wai niin … mutta ei minusta millään tawalla tule niin hywää, että laiskoille mitään antaisin.—Ei näille sitten saisi puhuakaan … pötkikää tiehenne ja paikalla", pauhasi isäntä, ärtyneenä waimon oikeutetusta puheesta.

Murheellisena ja murtuneella sydämmellä wetäysi waimo lastensa kanssa talosta pois. Hänen näljästä ja murheesta riutuneet woimansa eiwät myöntäneet hänen pitemmälle mennä lewähtämättä kuin tuohon tienwiereen, johon hän istuutui lepäämään ja sydäntänsä wuodattamaan. Kowin kaiweli hänen sydäntänsä ihmisien kowuus ja se syytön sorto, jota hän liiaksi usein sai kuulla. Hän muisteli niitä aikoja, jolloin oli paremmat wuodet ja jolloin hänen mieswainajansa wielä eli. Ainahan sitä silloin joten kuten aikaan tultiin, kun yksissä neuwoin tehtiin työtä ja wuowattiin, jos kohtakaan ei silloinkaan kaikesti mäljällä oltu. Nyt oli hän kahden lapsen kanssa jäänyt tuetta ja turwatta tylyn maailman keskelle näin kowina aikoina, eikä hän tuntenut itsessänsä olewan kykyä itsensä ja lastensa henkeä elättämään muutoin kuin anelemalla armoleipää. Häntä oli usein herjattu ja sätitty pojan sokeudellakin, ikäänkuin se olisi kenen wika. Noita ajatellessansa tunsi hän itsensä kowin onnettomaksi ja hyljätyksi. Hänen korwansa rupesiwat suhisemaan, ja ajatukset tuntuiwat menewän sekaisin, eikä hän saanut wiimeiseltä selwille, oliko pojan sokeus muiden wai hänen wikansa—ehkäpä se oli hänen.

Juuri kun waimon ajatukset oliwat sekaumaisillansa, tuli kaksi miestä heidän luoksensa. Murheellinen waimo kohotti päänsä ja loi katseen tulijoihin. Oli niinkuin kylmää wettä olisi walettu hänen niskaansa, niin karsasi kylmä wäre pitkin selkäpiitä; ja oitis selkeniwät hänen sekawat ajatuksensa. Hän huomasi heti, että toinen noista tulijoista oli saman talon jykeä isäntä, josta he wast'ikään oliwat lähteneet, ja tämä näky se hänet sai kylmiä wäreitä tuntemaan ja horroksista selwenemään. Molemmat miehet seisoiwat päin tienwieressä istujiin, tarkasti katsella tirkistellen heihin, suu makeassa ilwehymyssä. Tuo tyly isäntä ei tyytynyt kotonansa antamiin pahoihin sanoihin, waan hän tahtoi oikein perinpohjin nöyryyttää nuot laiskat kerjäläiset, kun oli huomannut heidän lähelle taloa pysähtywän. Hänen kumppaninsa oli talossa silloin kun waimo poikinensa käwi almua anelemassa, mutta hän oli kamarissa, ja siksi ei waimo häntä nähnyt. Hänkin oli wankan talon omistaja ja selwän leiwän isäntä. He oliwat talon isännän kanssa ryypiskelleet, niinkuin yhdenarwoiset kunniassa ja warallisuudessa ainakin. Tämän oli isäntä ottanut kumppaniksensa, kun hän lähti noita laiskoja nöyryyttämään; molemmat heistä oliwat hywästi pöhnässä; molemmilla heillä oli luuta kädessä, jotka he oliwat wartta warten tätä retkeä wasten hankkineet.

"Ostakaa, hywät ihmiset, minulta tämä luuta", sanoi tuttu isäntä, kohottaen kaupankaluaan köyhää kohden.

"Ja minultakin tämä", säesti toinen.

"En, hywät ihmiset, minä ole mikään ostaja; tunnettehan te minun tilani", sanoi waimo surullisesti.

"Ostakaa kuitenkin! Meillä on sokea poika ja muitakin lapsia elätettäwinä, jotka nälissään huutawat leipää. Me emme kerjää; me olemme työtelijäitä ihmisiä ja elämme työmme ansiosta … ostakaa nyt kuitenkin!" sanoi isäntä sywällä, pilkallisella iwalla ja ikäänkuin wiitataksensa, että waimonkin pitäisi työllään elättää itsensä ja lapsensa.

"Suokoon Jumala ett'ette itse tulisi sokeaksi", sanoi waimo purskahtaen taas katkeraan itkuun, sillä hän oli täysin ymmärtänyt heidän sywän pilkkansa.

Tämän kuultuansa rupesi sokea poika heleällä äänellänsä weisaamaan n:oa 29 wanhasta Suomalaisesta wirsikirjasta, alkaen toisesta wärsystä. Kun ensimäiset säweleet helähtiwät tyynessä kesäilmassa sanojen kanssa:

    "Koska julma jumalaton
    Wallan pääll' on
    Täytyy köyhän kärsiä", j.n.e.,

tuliwat miehet yht'äkkiä niin liikutetuiksi, etteiwät he woineet paikalta liikkua. Poika weisasi wirren loppuun asti, ja miehet seisoiwat siinä kuin kiwettyneet. Kun wirsi loppui, rupesi poika murheellista äitiänsä lohduttamaan.

"Älkää itkekö äiti! Nuot miehet owat rikkaita ja ylpeitä, mutta he eiwät uskalla tehdä meille pahaa", sanoi hän.

Sitten rupesi hän taas äidillensä lohdutukseksi weisaamaan: "Kaiken minun turwan panen, O Herra sanas pääll'" j.n.e. Wähitellen tyyntyi äiti, ja miehiltä jäi luutien kaupitteleminen siihen; wähitellen wetäysiwät he jotakin mutisten pois.

* * * * *

Kymmenen wuotta on kulunut. Sokean pojan äiti on muuttanut sinne, mistä kukaan ei ole wielä palannut—maan mustiin multiin hänen waiwansa ja murheensa owat nyt loppuneet, eikä kukaan häntä nyt enään ylönkatso eikä säti laiskuudella ja sokealla pojalla—tuskinpa muistawatkaan ihmiset häntä. Mutta yksi on kuitenkin, joka suree, muistaa ja kaipaa poismenuyttä sorrettua ja ylönkatsottua waimoa. Se on sokea poika, joka niin tekee. Yksinänsä ja turwatonna on hän nyt maailmassa, sillä poissa on nyt se, joka oli niin paljon häntä rakastanut, joka ei ollut häntä koskaan sokeudella solwaissut ja joka oli ollut hänelle kaikki kaikessa. Äitinsä haudan päälläkin itki hän melkein katkeamatta. Hän ei muistanut janoansa, ei nälkäänsä, ei rikkinäisiä ja huonoja waaterepaleitansa, eikä ainaista wiluansa. Tämän tähden kuihtui hän kuihtumistaan, mutta ei hän huomannut sitäkään eikä hänestä tuntunut mikään miltään; hän suri ja itki waan ja hän olisi niin mielellään seurannut äitiään tuonen turpeen alle. Wihdoin ottiwat armeliaat ihmiset hänestä waaria; he toimittiwat hänen ihmisten ilmoihin ja laittoiwat hänelle wälttämättömimmät elämän tarpeet.

Wähitellen haihtui pojan enin suru. Hän oli kehittynyt täyteläiseksi, siroksi mieheksi, mutta hänen näkönsä ei ollut siitänsä parannut, sillä pimeät oliwat yhä ne walon lähteet, jotka luomisessa oliwat semmoisiksi määrätyt. Sama elinkeino tuli hänelle nytkin eteen kuin hänellä ennenkin oli ollut, armoleiwän aneleminen. Talosta taloon, kylästä kylään kulki hän weisaillen, siten ilmoittaen tarpeensa ja anellen armeliasten ihmisten apua. Hänen heleä lapsen äänensä oli muodostunut sywäksi ja wahwaksi miehen rinta=ääneksi, mutta kaunis se oli nytkin, ja kumisten wyöryiwät pyöreät äänet wahwasta rinnasta. Sokean aisti oli teroittunut tuiki teräwäksi ja muisti oli hänellä werraton. Sentähden oli hän mierolla kulkiessaan oppinut paljon kertomuksia ja satuja, joita hän sitten yönseutuina talossa kertoeli niin eläwästi ja luontewasti kuin olisi hän ollut eläwä orja. Niissä paikkakunnissa, joissa hän enemmin asusteli, olikin hän aina terwetullut. Kaikki kuunteliwat niin mielellään hänen weisuutaan, satujansa ja kertomuksiansa; erittäinkin lapset perehtyiwät häneen niin, että he häntä oikein ikäwällä odotteliwat. Ja kun he huomasiwat hänen tulewan, hyppäsiwät he käsiänsä räpytellen ilomielin toisillensa sanomaan: "sokea Matti tulee, sokea Matti tulee"; eipä kummakaan, sillä he tiesiwät nyt saawansa kuulla kauniita satuja.

Niissä paikoin oli sokealla jotenkin hywä toimeentulo, sillä ihmiset oliwat kernaita holhoomaan häntä. Mutta hänen mieleensä juohtui, että hän liiaksi rasittaa yhtä paikkakuntaa, sillä waikka ihmiset oliwatkin hywiä hänelle, tuntui se kuitenkin armoleiwältä. Tämä ajatus waiwasi häntä yöt päiwät ja saatti hänen mielensä raskaaksi. Hän puhui tuosta muillekin ihmisille, mutta waikka kuinkakin he olisiwat koettaneet häntä lohduttaa ja tuota tunnetta hänestä pois wieroittaa, ei waan hän woinut saada sitä mielestänsä pois wieroitetuksi. Wihdoin kaswoi tämä tunne hänessä niin suureen määrään, ettei hän woinut kauemmin itseänsä pidättää, waan hän lähti kun lähtikin laajemmille piireille henkeänsä elättelemään, ja ihmiset ohjasiwat häntä talosta taloon.

Noilla retkillänsä tuli hän erääseen puhtokuntaan. Sattumalta ohjausi hänen askeleensa puhtokunnan wankimpaan taloon. Kun hän pääsi owenpieleen, seisahtui hän siihen ja alkoi tawallisuuden mukaan weisata:

    "Waikk' täytyy maata monen
    All' murheen pitkältä,
    Ja kerjät' edes owen,
    Syödä leipää kyynelten", j.n.e.

Owea wastapäätä, huoneen perällä, pitkän pöydän eteen sijoitetulla lawitsalla istui wanha ukko, nolkutellen sauwallansa lattiaan. Kun ensimäinen säwel wyöryin kumahti, wawahti ukko ja sauwa lakkasi nolkuttamasta. Jos weisaaja olisi ollut näkewä, olisi hän ehkä tuntenut paikat ja huomannut, kuinka ukko wapisi, mutta hän ei ollut näkewä, ja siksi ei hän nähnyt mitään, weisasi waan wärsyn loppuun asti.

Kun wärssy oli lopussa, nousi lawitsalla istuwa ukko sauwaansa nojaten ylös.

"Oletko sama sokea poika, joka kauwan sitten äitisi kanssa käwit meillä ja tuolla maantien warrella weisasit luudan kauppiaille?" kysyi ukko wärisewin äänin.

"Sama olen, isäntä kulta", wastasi sokea owen suusta pelokkaasti.

"Äitisi sanoi silloin minulle: 'Suokoon Jumala, ett'et itse tulisi sokeaksi', sillä minä olin pilkannut hänen sokeaa poikaansa ja haawoittanut hurskaan äidin kärsiwää sydäntä. Jumala on sittemmin kowasti koetellut minua. Melkein heti sen jälkeen pimeni silmieni walo, ja nyt olen yhtä sokea kuin sinäkin. Waimoni ja kaikki lapseni owat kuolleet, ja yhtä yksinäisenä seison maailmassa nyt kuin sinäkin. Mutta waikka niin paljon olen wastoinkäymisiä kohdannut ja waikka silmieni walo on kowalla kiwulla pimennyt, on Jumala kuitenkin awannut sieluni silmät. Woi kuinka monta kertaa olen katkeruudella muistanut entistä ylimielisyyttäni ja sinuakin poikaseni, joka olit ikäänkuin pylwäänä elämäni käänteessä. Usein olen sinua tiedustellut ja kysellyt, saamatta sinusta kumminkaan minkäänlaista tietoa, mutta olethan nyt tässä. Sinä anelet armoleipää. Minulla on ajallista tawaraa ja minä woin palkita sinulle tekemäni wääryyden. Jakakaamme tästälähin keskenämme mitä meillä on; kyllä meillä tässä on suojaa ja turwaa molemmillekin. Nyt saat kerjuusauwasi heittää pois tyköäsi ja syödä koko ikäsi murheetonta leipää.—Tule tänne likemmäksi, että saan syleillä sinua", puheli ukko murtuneella mielellä ja sortuneella äänellä.

Kumpikin sokea läheni hapuroiden toisiansa ja kun he kohtasiwat toisensa, tarttuiwat he syliksi ja itkiwät kuin pienet lapset.

* * * * *

Paljon erikaltaisemmaksi tuli nyt sokean Matin elämä tässä elämänsä suurimmassa ja merkillisimmässä käänteessä. Ei hänen tarwinnut enään kulkea paikasta paikkaan, owipielissä weisailemassa ja peloissaan odottelemassa, minkälaisia ääniä ja sanoja rupeaisi huoneessa olijoiden puolesta kuulumaan. Hänellä oli nyt walmis, puuttumaton ja murheeton ruoka, terweet, puhtaat werhot ja lämmin, puhdas kamari asuakseen. hänen ei tarwinnut nyt kertoa satuja, ansaitaksensa leipäpalasta tahi ruoka=ateriaa; hän sai waan olla ja elää kuten itsensä halutti. Waikka niin oli ja waikka hän oli niin arka siitä, että olisi muiden rasituksena, ei kuitenkaan tämä nykyinen hywyys tuntunut armoleiwältä, sillä hän tunsi tunnossaan, että se oli annettu rehellisestä ja wilpittömästä sydämestä.

Molempien sokeain elämä käwi nyt niin rattoisaksi kuin suinkin semmoisissa tilaisuuksissa mahdollista on. Nuorempi heistä kertoili satuja ja kertomuksia, ja wanhempi kuunteli osanottawaisesti. Ne tekiwät ukkoon wälistä niin sywän waikutuksen, että hänen walottomat silmänsä muljahteliwat ikäänkuin kyyneleitä puristaaksensa, mutta kuiwat lähteet eiwät heruneet. Silloin aina ukko lakkasi sauwallansa nolkuttelemasta lattiaan, waikka hän sitä piti muulloin melkein wakinaisena työnään. Wäliin taas weisaili Matti ajan kuluksi ja se wirwotti heidän sielujansa, niinkuin lämpöinen sade langenneena kuiwalle ja karulle maalle. Monasti päiwitteli ukko, kuinka huonosti hän on käyttänyt aikansa näkewänä ollessaan, kun hän ei ole wiljellyt mitään kirjallisuutta, eikä tiennyt nyt yhtään mitään, ja kuitenkin olisi siitä nyt iso hyöty.

Monta hauskaa keskustelua pitiwät he usein keskenänsä. Muun muassa kysyi eräänä kertana Matti ukolta:

"Wieläkö se isäntä elää, joka oli teidän kanssanne luudan kaupalla tuolla maantien wieressä?"

"Sitä en tiedä."

"Kuinka se niin on?"

"Siitä jo on aikoja, kun hän lähti pois näiltä tienoilta, eikä hänestä ole sen koommin mitään kuulunut; sentähden en tiedä elääkö hän wai ei."

"Minkä tähden hän pois lähti?"

"Hän köyhtyi niin, ett'ei hänellä ollut enään maahan putoawaa; se lienee ollut syynä hänen lähtemiseensä."

"Jäikö hänelle perhettä?"

"Jäi waimo ja lapsia, muutamat wielä aiwan nuoriksi."

"Hywä Jumala! Kylläpä se on surullista", sanoi Matti ja tuli miettiwän näköiseksi.

Kun towi oli oltu waiti, sanoi ukko: "Mitä sinä nyt niin sywästi mietit?"

"Mielessäni pyörii niin kummallisia asioita."

"Kuinka kummallisia?"

"Ettekö tunne olewanne mitään wailla?"

"Mitäs meiltä puuttuisi, sillä onhan meillä kyllitellen kaikkea elämän tarpeita, ja me täydennämme toinen toistamme?"

"Ja kuitenkin puuttuu meiltä jotakin aiwan tärkeää."

"Mitä se olisi?"

"Kummaltakin meiltä puuttuu näkö, ja sentähden emme woi hywäksemme käyttää Jumalan sanaa, emmekä muuta kirjallisuutta; tämän tähden jääpi meidän toisiemme täydentäminen hywin waillinaiseksi", sanoi nuorempi sokea miettiwästi.

"Se on totta. Minunkin mielessäni on jotakin semmoista wäikkynyt, waikk'ei se ole woinut kypsyä selwäksi ajatukseksi; mutta emmehän siihen mitään woi", sanoi wanhus.

"Ja kuitenkin te woitte asian hywäksi laittaa, jos waan tahdotte."

"Minä?!"

"Juuri te."

"Kuinka ja miten?"

"Minkälaisia lukumiehiä owat talon palkolliset?"

"Kowin kehnoja; eiwät he woi selwästi lukea."

"Entä sitten nuot kadonneen isännän lapset, minkälaisia he owat? He tuntuwat minusta nyt jonkunlaisilta sukulaisilta."

"Eräs kohta aikaihmiseksi tulewa tyttö heistä on parhaita lukijoita; lapsuudesta pitäin on papistokin kinkeritiloissa häntä kiittänyt."

"Ja tietysti siiwo."

"Niin siiwo kuin suinkin ihminen olla saattaa—entä sitten?"

"Te otatte hänet palwelukseenne, ja hän lukee meille tawasta; se tulisi eduksi meille ja kenties hänelle itsellensäkin, eikö niin?" esitteli nuorempi sokea.

Ukon silmät muljahteliwat, sauwan nolke lakkasi kuulumasta ja äänettömyys syntyi. Kun äänettömyyttä oli towin aikaa pitkittynyt, kohotti ukko päänsä ja huokasi sywästi.

"Ehdotuksesi on oiwallinen, ja ihme kumma, kun en minä itsestäni ole tuota huomannut! Sen parempi, mitä pikemmin asia tulee toimeen, ja minä laitan niin että se heti tapahtuu", sanoi ukko päättäwästi.

Nuorempi sokea kohosi ylös. Hänen kiitollisuutensa tunne oli niin suuri, että hän meni ukon luo ja syleili häntä, ja heidän oli nyt niin hywä olla; he ymmärsiwät toisensa.

Seuraawana päiwänä oli Rajalan Reetu jo talossa. Hän oli hilpeä ja iloisen luontoinen, seitsentoista wuotias tytön heisakka, jota ei suuresti painaneet tämän maailman huolet. Hän oli teräwäjärkinen ja omasi hywän muistin. Kaunotar ei hän tosiaan ollut, mutta ei hän ollut kuitenkaan osattomaksi jäänyt siitä wiehkeydestä, mikä niin usein kauniissa sukupuolessa tawataan.

Oitis aloitettiin luennot. Raamatusta pitäin oli talossa kaikenkaltaista hengellistä kirjallisuutta, mutta muuta ei ollut. Aiwan heti ruwettiin hankkimaan muitakin kirjoja kaikenlaisissa aineissa, ja sillä tawalla karttui kirjasto karttumistaan.

Määrätunnit pantiin, milloin lukemisen piti tapahtua, ja silloin tuli Reetu sokeain kamariin ja alkoi lukemisen. Enimmiten luettiin hengellistä kirjallisuutta, mutta pala palalta luettiin muitakin hywiä kirjoja. Ensimmältä oli tuo Reetulle ikäwää työtä, sillä hänen wilkas luontonsa ei olisi niin kauwan tyytynyt yhdessä kohden olemaan. Mutta wähitellen perehtyi hän niin työhönsä, ett'ei hän olisi woinut toisin tehdä, semminkin kun hänen ymmärryksensä kehittyi aina enemmän ja enemmän tilittämään ja ymmärtämään luettunsa sisällön ja tarkoituksen. Suurena apuna tähän oliwat hänelle hänen sanankuulijansa, sillä kun tuli eteen joku sywempi paikka, jota ei ymmärretty, pysäytettiin lukeminen ja miehissä koettiin sitten ongelmasta saada selwä; nuorempi sokea oli tähän paras.

Näin tawoin tuliwat he toinen toisensa opettajiksi. He nauttiwat sanomattomasti niistä opin murusista, joita sallimus oli ikäänkuin wäkisin pakoittanut heidät wastaanottamaan. Reetukin perehtyi niin lukemiseen, ett'ei hän woinut enään lukematta olla, ja ennen pitkää woitiin täydellä syyllä sanoa, että hän on seudun siwistynein talonpoikainen nainen, sillä nyt ei hän enään lukenut welwollisuudesta, waan omasta halustansa hyödykseen, josta pian seurasi se, että hän woi seurata aikaansa.

Wäliajat tekiwät sokeat kaikenlaista semmoista työtä, jota he käsikoperolla woiwat tehdä. Näin tawoin kuluiwat heidän pimeät aikansa hupaisesti, sillä heillä oli nyt henkistäkin rawintoa.

* * * * *

Aikaa on taas kulunut. Ei ole talossa enään kahta sokeaa, sillä nuorempi sokea on painanut wanhemman walottomat silmät wiimeisen kerran umpeen, ja hän on tuonen tuwille osannut kulkea yhtä erehtymättömästi kuin näkewäisetkin. Rajalan Reetukin on wielä talossa, mutta hän ei ole enään palwelija, waan wankka ja pyöreä talon emäntä. Sokea Matti on hänen miehensä ja talon isäntä. Wanha sokea on perillisettömänä ollen antanut talonsa, maansa, mantunsa ja kaikki mitä hänellä oli, palkkioksi nuorelle sokealle luudan kaupasta ja kiitollisuuden osoitukseksi siitä hauskuudesta, millä hän oli walaissut hänen pimeää ja synkkää elämäänsä sokeana ollessaan. Hän on yhdistänyt nuoremman sokean ja Reetun kädet, ja toiwottanut heille korkeimman siunausta. Näitä wiimeisiä tekojansa piti ukko elämänsä parhaimpina ja iloitsi suuresti nuorten onnesta. Nämät osoittiwat kiitollisuuttansa hywäntekijällensä kaikella hellyydellä ja rakkaudella, mutta kauwan ei heillä ollut tilaisuutta siihen, sillä kuoleman kaikki herpaisewa wiikate iski pois heidän jalon ystäwänsä ja hywäntekijänsä.—Kauwan he suriwat ja muisteliwat häntä.

* * * * *

Niin meni elämä eteenpäin. Toimelias emäntä hoiti taloutta, sokean miehensä weljen apuna ollessa, niinkuin kokenein mies. Emännän äiti oli puutetta kärsiwänä otettu taloon, missä hänelläkin oli nyt murheeton leipä; toiset hänen sisaruksensa oliwat hajonneet mikä mihinkin ja oliwat nyt jo kaikki naineita, mikä paremmalla, kuka huonommalla onnella. Useita ketteröitä lapsia juoksenteli sokean isänsä ympärillä, kämpien tawasta isänsä polwelle, silittelemään hänen kaswojansa ja hywäilemään häntä; heistä sai isä paljon iloa ja huwitusta.

Eräänä talwisena iltana astui tupaan wanha lumittunut ukko, sillä nyt oli ankara lumipyry. Sokea isäntä istui lawitsalla, kiikutellen polwillaan kahta terwettä poikaansa.

"Elääkö tämän talon sokea isäntä wielä?" kysyi hämäräisestä owensuusta tulija, sittenkun hän oli ensin hywän illan toiwottanut.

"Wielähän tuota eletään; kuka on niin outo wieras, joka minua kysyy?" sanoi sokea isäntä.

"Minä en ollut ennen outo näillä tienoilla, mutta terwe sentään isonajan eteen", sanoi outo ja alkoi astella kompuroida isäntää kohden. Tämä pani lapset pois polweltaan ja nousi seisomaan wieraan terwehdystä wastaanottaakseen.

Kun wieras oli tullut parin askeleen päähän, astui hän askeleen taaksepäin ja sanoi: "Mitä minä näen, ei tämä ole hän."

Kumpikin jäi siihen sanatonna seisomaan, juurikuin olisiwat kiwettyneet.

Samassa tuokiossa tuli emäntä huoneeseen. Hän katseli miehensä edessä seisowaa, hämmästynyttä wanhusta kiinteästi ja tarkkaawaisesti, samaten tämä häntä ja kaikkia muita huoneessa olijoita.

"Minulla ei ole täällä mitään tekemistä", wirkahti wanhus wiimein ja lähti kompuroimaan owea kohti.

"Isä, isä!" huudahti nyt emäntä ja syöksähti hänen kaulaansa.

"Kuka sinä olet, joka minua isäksesi sanot?" sanoi yhä enemmän hämmentynyt ukko seisahtuen.

"Minä olen teidän oma pikkunen Reetunne; ettekö tunne enään minua?"

"Niin oikein … nythän tunnen sinut … äänikin on Reetun… Jumalan kiitos kun tapasin wielä yhdenkään omaisistani eläwänä… Mutta onhan sinusta tullut oikein komea tyttö…"

"Minä en olekaan, isä, tyttö, minä olen talon emäntä", sanoi emäntä hilpeästi.

"Talon emäntä! Ja minkä talon?"

"Juuri tämän talon."

"Kuinka tämä on selitettäwä—kuka on miehesi?"

Emäntä wiittasi lawitsalla istuwaa sokeaa miestänsä.

"Onko kowa=onni kohdannut, koska hän näkyy näkönsä menettäneen?" sanoi ukko.

"Ei mikään kowa=onni; hän on synnynnältään sokea", selitti emäntä.

"Kuka ja mistä hän on?"

"Muistatteko köyhän waimon sokeaa poikaa, joka weisaillen aneli armoleipää; heitä, joille te luutia kauppasitte; hän se on", selitti emäntä.

"Hywä Jumala, wai hän! Minä muistan aiwan hywin sen ilkiteon, ja totta puhuen, minun omatuntoni soimasi minua sitä tehdessä, mutta minä olin silloin juowuksissa ja en woinut punnita tekoani… Anna anteeksi, kelpo wäwyni!" sanoi ukko, meni sokean wäwynsä luo ja tarttui häneen syliksi.

"Eihän se mitään erinomaisen pahaa ollut, ja Jumala on kaikki kääntänyt hywäksi. Olkaa waan terwetullut, kelpo waimoni isä; kaikki mitä meillä on, on teidänkin", sanoi sokea.

"Kaikki tämä on pelkkää arwoitusta, mutta eräs on kaikkein pahin; minä en ole uskaltanut kysyä: elääkö omaisistani enään ketään muita kuin sinä, rakas tyttäreni", sanoi ukko ja hänen henkeänsä ahdisti.

"He eläwät kaikki", sanoi Reetu.

"Äitikin?"

"Äitikin elää wielä, ja hän on meillä."

"Elää ja on teillä! Jumalani, mitä minä kuulen … miks'et ole, rakas lapseni, minulle tätä ennen sanonut?—Sallikaa minun tawata häntä … eläwät kaikki…" hopitti ukko mielenliikutuksesta hätääntyneenä.

Emäntä meni toisesta huoneesta äitiänsä käskemään, eikä hänelle ilmoitettu mitään edeltäpäin.

"Eukko kulta! Woitko antaa minulle anteeksi, kun minä olen näin kauan … sinä olet paljon kärsinyt ja nähnyt puutetta, mutta kaikki wika ei ole minussa", sanoi ukko ja tarttui waimoonsa syliksi.

Waimo parka tyhmistyi niin kowin tuosta wähääkään aawistamattomasta kohtauksesta, että oli tulla kokonansa järjeltänsä pois. Hän irroitti itsensä ukon syleilystä, ja wiimein sai hän suurella waiwalla sanotuksi: "Onko tuo outo äijä hullu?"

"Woi, woi, hän ei tunne enää minua. Minä olen niin jo wanhennut, ett'ei hän tunne, mutta wanhentunut on Anna raukkanikin … kyllä minä olen oma Anttisi, ja tässä on meidän tyttäremme Reetu … todista sinä Reetu, että minä olen isäsi", puheli ukko hätäillen.

"Kyllä te, äiti, olette nyt erhetyksissä; hän on todellakin isä", todisti emäntä.

Muori tyyntyi ja rupesi tirkistelemään wierasta tarkemmin. Nyt tunsi hän hänet. Kyyneleet rupesiwat walahtelemaan hänen rypistyneitä kaswojansa myöten. Hän ojensi hitaasti kätensä ukolle ja kauwan puristi hän äänetönnä sitä. Arwokkaalla maltillisuudella kertoi hän mielenliikutuksensa, eikä wirkkanut muuta kuin: "Kelpo wäwymme luona on minulla ollut hywä turwa, ja ehkäpä hän antaa suojaa sinunkin kurjan pääsi päälle."

Koko talon wäki katsoi awossasuin tuota outoa tapausta.

Nyt kohotti ukko itsensä suoraksi, ja alkoi puhumaan: "Kowa elämän kohtalo ryösti minulta ja perheeltäni elon elämän. Sydämmeni oli niin kipeä, ett'en woinut sitä surkeutta nähdä, mihin he oliwat joutuneet, waan syöksyin ulos maailmaan siinä wakaassa toiwossa, että woisin työlläni wielä jotakin takaisin woittaa. Tätä aatettani en uskaltanut kenellekään ilmoittaa, sillä tiesin saawani siitä kuulla pilkkaa ihmisiltä. Kauas wieraaseen maahan menin minä. Siellä tein työtä kuollakseni, säästin ja surin. Muutaman wuoden kuluttua oli minulla niin paljon säästössä, että päätin palata kotiin, mutta nyt sairastuin pitkälliseen tautiin, jonka wuoksi ei ollut toiwoakaan kotiin päästä. Wihdoin antoi tauti kuitenkin perään niin paljon, että woin yrittää, ja nyt olen tässä.—Wäwymme sanoi minulle, että kaikki mitä heillä on, on myös minunkin, ja samaa kuulut sinäkin, rakas eukkoni, toiwottawan, mutta tässä woin nyt ilmoittaa, etten ole niin tyhjä kuin ehkä näyttää.—Kun tulin kylään, luulin tapaawani wanhan, sokean tuttawani, saadakseni häneltä tietoja, mutta häntä en minä ole nähnyt; ja täällä on niin ihmeellisiä asioita ilmi tullut, että pääni on aiwan pyörällä, enkä ymmärrä asiain menosta wieläkään mitään. Sentähden pyydän minä, että isäntä ja emäntä weisiwät minut muorineni johonkin eri huoneeseen, että saisimme wapaasti siellä jutella."

Pyyntö täytettiin kohta.—Wielä aamupuoleen yötä näkyi heidän kamaristaan walkea.

* * * * *

Wiikon päätä lewisi kylälle tieto, että Rajalan Antti on tullut, ja on ostanut maansa takaisin moninkertaisesta hinnasta kuin mistä se häneltä huonona aikana meni ja että hänelle on jäänyt wielä rahaa. Pian muutti ukko muorinsa kanssa omaan wanhaan kotiinsa, ja hajallaan olewa perhe koottiin taas isän ja äidin ympärille yhdeksi perheeksi.——Ilo oli rajaton ja täydellinen.

Sokea isäntä hallitsi wankkaa Parrulan taloansa edelleenkin. Talossa oli nyt useita sanomalehtiä muun kirjallisuuden ohella. Emäntä luki nytkin usein sekä miehellensä että itsellensä; ajan=oloon tekiwät sitä lapsetkin, koettaen sitenkin tehdä isän walottomat ajat hupaisemmiksi.

Semmoista oli sokean elämä. Ja waikka hän oli ulkonaisesti sokea, oli hänen sisällinen ihmisensä kirkkaampi kuin monen näkewän.

KUIHTUNUT WESA.

I.

"Tuossa tuo poika wetelys taasen laiskottelee kaiken päiwän eikä mene mihinkään asiaan, waikka useasti olen jo häntä käskenyt. Kummallinen ihmisen alku! Ei wähintäkään halua mihinkään työhön, mutta lukea nuutamaan kaikenlaisia loruja, kas siihen hän on aika mestari. Mutta minun täytyy semmoiset lorut häneltä kieltää, sillä ei niistä ole yhdellekään ihmiselle mitään hyötyä. Kaikkia häntä ihminen on joutunut elättämään."

Näin puhui Jykylän wankan talon Israeli niminen isäntä, samassa kuin hän käsipuolesta nakkasi penkillä istuwan ja jotakin kirjaa lukewan Antti pojan, niin että tämä lensi kuin tollonkoppi toiselle puolen huonetta.

Nuhdesaarnan pidettyänsä ja tuon mielestänsä kenties uljaan heiton tehtyänsä, isäntä poistui huoneesta, mutta poika wetäysi nurkkaan ja pillahti katkeraan itkuun.

Pojan äiti tuli nyt huoneeseen. Oitis huomasi hänen teräwä silmänsä miten asiat oliwat; arwasipa syynkin, sillä tämä ei suinkaan ollut ensimäinen kerta kun hän tämmöistä näki. Hän oli hywäluontoinen, helläsydäminen ihminen, kuten naiset usein owat, ja rakasti sydämmestään tätä ainoata lastansa, kokien kaikessa katsoa hänen parastansa.

"Älä itke, Antti! Minä arwaan, että isäsi on tehnyt sinulle jotakin wäkiwaltaa, mutta hänellä on semmoinen luonto; kowa luonto, jota hän ei woi kaikesti hallita. Meidän tulee kokea liewennellä ja lauhentaa sitä niinpaljon kuin waan woimme, ett'ei se pääsisi usein puhkeemaan. Tämä tapahtuu parhaiten siten, että koemme, kaikessa missä waan woimme, olla hänelle mieliksi", koki äiti puhella pojallensa.

Poika waan itkeä tihisti eikä woinut mitään sanoa.

"Meidän täytyy totella hänen tahtoansa kaikessa, se on paras keino. Koeta sinäkin olla kuuliainen hänelle, sillä hän on kuitenkin sinun isäsi", jatkoi ja kehotteli äiti.

"Niin, mutta kun ei saa lukeakaan enään milloinkaan", sanoi poika itkunsa seasta.

"Oliko sinulla taasenkin kirja?"

"Oli."

"Wai niin! Ilmankos isä niin wihastui. Hän ei kärsi sitä, että sinä luet muita kuin hengellisiä kirjoja, enkä minäkään pidä tarpeellisena muiden lukemista. Koe nyt wiedä kiireesti kirja takaisin sinne, mistä sen olet lainaksi noutanut, niin kyllä isäsi pian leppyy", puheli äiti.

Poika kiihtyi itkemään, sillä äitikin oli koskenut arkaan kohtaan.

"Koe nyt tyynnyttää itseäsi ennenkuin isä tulee, sillä jos hän wielä tapaa sinut itkemästä, niin se pahentaa waan asiaasi. Kyllä wielä saat kylläksesi lukea… Minä koetan lauhentaa ja liewentää isäsi mieltä, että pääset syksyllä kansakouluun, jonne mielesi ja halusi niin hartaasti pyrkii. Rauhoitu nyt ja koe kärsiä, kyllä wielä perästä parempaakin tulee", lohdutteli äiti.

Tämän kuultuaan poika tyyntyi, ja kumpikin meni omiin askareihinsa.

Niillä ajoilla oli Antti kaksitoista wuotta täyttänyt. Hän oli walkotukkainen, sinisilmäinen, kaunis poika ja joksikin isokaswuinen ikäisekseen. Ollen siiwon= ja hiljaisen=luontoinen, olla nyhjerteli hän melkein aina itsekseen. Totta kyllä oli, ett'ei hänellä ollut taipumusta eikä halua kowaan ruumiilliseen työhön. Wasta pitäjääseen perustettuun kansakouluun paloi waan hänen mielensä, ja siitä hän puhui äidillensä, milloin waan tilaisuutta oli. Usein hän seurasi toisia poikia kouluun ja, suu auki unehtuneena, kuunteli niitä opetuksia, joita siellä annettiin. Tunti tunnin perään kului pojalta siellä, ja ennenkun hän huomasikaan, oli tullut ilta, mutta kotiin tultuansa sai hän kowaa kohtelua häneltä, jota hänen isäksensä sanottiin; tämän tahdosta ei pojan hartain mielihalu, kouluun pääseminen, ollut tähän saakka tullut täytetyksi.

Nykyinen Jykylän isäntä oli tawallista pitempi, luisewa mies. Hän oli mustanwihakka, pitkämuotoinen ja warustettu jotenkin isolla kyömynokalla; yleensä hän siten oli jotenkin jolsan näköinen. Nykyään oli hän neljänkymmenen wuoden iässä ja kauwan aikaa oli hän tunnettu ankaraksi hewoskauppiaaksi. Kaikissa toimissaan tiedettiin hänet kowaluontoiseksi ja hywin juonikkaaksi ihmiseksi, ja sentähden ei hän ollut oikein hywässä sowussa juuri kenenkään kanssa. Hänen nimensä oli Israeli, mutta kylänkesken sanottiin häntä supistamalla Jykylän Iskoksi tahi waan pitkäksi Iskoksi. Hänen luonteen=ominaisuutensa wuoksi antoiwat muutamat hänelle nimeksi: "pitkä=kisko" tahi "suuri=kisko" Kaikkia näitä nimityksiä täytyi tietysti käyttää waan takapuolella, sillä Jykylän Israeli isäntä ei suwainnut itseänsä muutoin nimittää kuin Jykylän isännäksi tahi korkeintaan Jykylän Israeliksi. Hän oli luonnon alkuperäisessä tilassa, sillä hän ei ollut saanut eikä itse hankkinut itsellensä minkäänlaista henkistä kehitystä ja sentähden wihasi hän kaikkea, mikä ei suorastansa tipahtanut kukkaroon, laariin tahi—suuhun.

Tämmöinen oli se mies, joka oli nykyinen Jykylän isäntä, emännän mies ja Antti=pojan isä. Kuitenkaan ei hän ollut pojan oikea isä, waan isäpuoli, sillä pojan oma isä oli kuollut muutamia wuosia takaperin. Hän ei jättänyt jälkeensä muita perillisiä kuin lesken ja yhden pojan. Waikka tämä tapaus tuntui kummastakin kowin katkeralta, niin tapahtunut oli kuitenkin tapahtunut, eikä sitä woinut kukaan toiseksi muuttaa. Mutta eipä heidän tarwinnut lumellesuin jäädä, sillä wankan perinnön jätti poismennyt jälkeensä. Wiisikymmentä maidon antajaa seisoi Jykylän wälkeässä ja siistissä kiwinawetassa ja kahdeksan kiiltokarwaista ja pyöreää hewosta korskui tallissa. Wiljaa seisoi monet aitat ja salwot täynnä ja walmiita rahoja oli tuhansia sekä welkakirjoissa että puhtaana rahana.

Jonkinmoista arwokkaisuutta Israeli oli woittanut jäykkyydellänsä ja warallisuudellansa, jota hänellä sanottiin olewan; ja sen wuoksi sai hän Jykylän rikkaan ja wielä jotenkin nuoren lesken taipumaan ottamaan hänet toiseksi miehekseen.

Tämä se oli, joka täydellä isäntäwallalla hallitsi Jykylän isoa omaisuutta, sillä hänen hallussaan oli sekä emännän että pojan omaisuus. Pojalla oli isoin osuus perinnöstä ja isän kuoleman jälkeen oli hänelle pantu holhooja; mutta se oli waan nimeksi, sillä katsoen siihen arwokkaisuuteen, mikä isäpuolella oli taloon tullessaan, annettiin kaikki walta ja omaisuus hänen haltuunsa. Sen kautta sai poikakin jäädä entiseen kotiinsa, äitinsä ja isäpuolensa luo, koska katsottiin heidän olewan parhaat kaswattajat; äiti ja poika iloitsiwatkin tästä, sillä heidän olisi ollut waikea luopua toisistansa.

Pian huomasi kuitenkin emäntä, että hänen osakseen oli todellakin tullut "pitkä-kisko", jonka wallan=alaisuus tuntui kowin rasittawalta ja tuskaloiselta. Sillä wähitellen rupesi Israeli isäntä kaikkea omaisuutta omanansa pitämään, ja äitiä ja poikaa piti hän waan tahdottomina wälikappaleinansa. Sentähden katsoi hän poikaakin waan siltä kannalta, että tämä ilman mitäkin haaskaa hänen tawaroitaan ja on suotta tarpeetta hänen ristinään ja waiwanaan. Semmoisesta ajatustawasta hän noin nuorella iällä pakotti pojan kowaan ruumiilliseen työhön, waikk'ei suinkaan hänestä wielä semmoiseen olisi ollut. Joka päiwä, illasta hiljan ja aamusta warhain, olisi poika rukan pitänyt kestää aikaisten miesten rinnalla, niinkuin minkäkin orjan. Mutta waikka niin oli, ei poika saanut isäpuoleltaan ainuttakaan lempeätä sanaa eikä silmänluontia, waan kiukkua, ylönkatsetta, käsipuolesta nakkelemista ja muuta kowaa kohtelua sai poika raiska kyllä wiljalta. Jos Antti sitten milloin käwi koululla ja sai sieltä jonkun kirjan lainaksi, tyydyttääksensä herännyttä tiedonhaluansa, käwi hänen tawallisesti niin kuin olemme jo erään kerran nähneet hänen käyneen.

Tämän kaiken huomasi emäntä, ja se teki kowin kipeää hänen sydämmellensä. Lempeäluontoinen kun oli, koki hän hywyydellä liewennellä isännän kiiwasta ja sopimatonta luonnetta ja saattaa häntä paremmasti kohtelemaan poikaa, mutta useinkin sai hän noita yrityksiänsä tehdessään kuulla pitkäkiskoisia, raakoja puheita, suurinta pilkkaa ja iwaa, wieläpä joskus sopimatonta kohteluakin. Pojallensa ei äiti puolellakaan sanalla moittinut miestänsä, päinwastoin puhui hän aina hänestä kunnioittawaisesti ja kehotti häntä pitämään miestänsä isän sijalla ja tottelemaan kaikissa, mitä hän waan käskee ja sanoo.

Waikka äiti kokikin näin hälpätä ja liehua isäpuolen ja pojan wälillä, näki tuon opinhaluisen pojan tarkka silmä kuitenkin isäpuolen sydämmettömyyden ja äidin teeskennellyn kunnioituksen häntä kohtaan. Tätä kummallista epäsuhtaisuutta mietti hän yöt ja päiwät, ja hänen selwä ymmärryksensä käsitti asiat tarkalleen täydessä walossaan; näitä ajatellessaan tunsi hän itsensä hyljätyksi, onnettomaksi ja sortuneeksi. Tämä tunne rupesi pian waikuttamaan pojan terweyteenkin, sillä hän alkoi kuihtua ja tulla hinteräksi.

II.

"Minä haluaisin sinun kanssasi, Israeli, keskustella eräästä asiasta!" sanoi eräänä iltana Jykylän emäntä isännälle, kun he oliwat kahdenkesken kamarissa.

"No, mitä waan? Eihän waan sitä ainaista wanhaa wirttä?"

"En oikein ymmärrä, mitä sinä tarkoitat tuolla wanhalla wirrellä, sillä eihän wirret koskaan wanhene", sanoi emäntä.

"Tarkoitan tuota pojan kohtaa, josta alituistaan saapi kuulla yhtä ja samaa narinaa."

"Oikein sinä arwasit, sillä hänestä juuri aioinkin puhua."

"No, anna kuulla! Senhän arwasinkin, että 'tästi' on taasenkin häneltä; mitähän hywää tuosta otuksesta nyt rupeaa kuulumaan?" sanoi isäntä iwallisesti.

"Älä nyt, Israeli, noin halweksiwaisesti puhu ihmislapsesta; onhan hän ihmisen alku, niinkuin kaikki muutkin, ja sentähden sopii hänestä ihmisellisesti puhua", sanoi emäntä loukkaantuneena.

"No, älähän nyt puseroosi sekaannu; anna kuulua mitä sinulla nyt hänestä olisi sanomista", sanoi isäntä käskewästi ja woitollisesti isäntäwaltansa nojalla, waikka hän tunnossaan tunsi itsensä woitetuksi.

"Tarkoitan sitä, että emmekö me pane Antti=poikaa kansakouluun ensi syksynä, kun hänellä on niin kowa halu sinne päästä?"

"Senhän minä arwasinkin, ett'ei sinulla ole muuta puhumista."

"Onko se sitten niin mitätöntä puhumista?"

"Onpa se; ei hän nykyäänkään muuta kykene tekemään kuin wesilintua nakkiamaan; jos hän wielä kouluun pannaan, niin ei hänestä tule kolmen koiran ruokkijaa. Älä liwertelekään sinne päin, siitä ei kumminkaan tule mitään", sanoi isäntä jäykästi ja tylysti.

"Woi, kuin sinä, Israeli, olet kowasydämminen ja tyly", sanoi emäntä ja purskahti katkeraan itkuun.

"Senhän minä tiesinkin … sehän se on akkain wiimeinen waltti, mutta onneksi minä tunnen liiaksi tarkkaan nuo oikut, ja woin wakuuttaa, ett'eiwät ne naputa niin mitään", sanoi isäntä kylmästi ja lähti suuttuneena pois.

Emäntä ajatteli sanoa, ett'eihän se ole sinun massisi nurkasta, jos poika kouluunkin pannaan, mutta hän ei kuitenkaan sanonut mitään, sillä hän tunsi tunnossaan, että asia siitä waan pahenisi.

Sinä yönä emäntä ei woinut nukkua. Hänen silmiensä eteen aukeni mennyt ja nykyinen elämänsä. Mikä suuri wäli niillä kuitenkin oli. Ennen oli elämä niin keweätä ja sopusoinnussa elämänkumppanin kanssa, ja silloin ei ristit ja wastoinkäymisetkään tuntuneet raskailta eikä katkerilta, sillä silloin löysi kumpikin sydämmensä tyhjille paikoille täydennystä toisistaan. Kuinka toisin oli kaikki nyt. Kaikki sydämmellisyys, hellyys ja ihmisellisyys meni aiwan hukkaan, juuri kuin kuumille kiwille, ja kylmyyttä, tylyyttä, kankeutta, ylönkatsetta, wieläpä pilkkaakin saapi nyt waan kaiken hywyytensä ja rakkautensa edestä. Näitä mietti emäntä ja hänestä tuntui siltä kuin ilkeä wälttämättömyys olisi hänet syössyt semmoiseen kauheaan kuiluun, josta ei ole enään mitään mahdollisuutta pois päästä.

Näitä miettiessään tunsi emäntä itsensä kowin onnettomaksi. Wiimein puhkesi hän wuodattamaan kuumia kyyneleitä, eikä woinut itseänsä hillitä, waikka kuinkakin olisi koettanut woimiansa ponnistaa. Wihdoin jaksoi hän tyyntyä ja silloin teki hän päätöksensä. Hänen teräwä järkensä huomasi, ett'ei hän oikeuden ja totuuden kannalta walkene miehensä kylmälle ja jäykälle luonnolle. Sentähden päätti hän lempeydellä ja kärsiwällisyydellä, aina ja lakkaamatta, waikuttaa elämänkumppaninsa tylyyn luontoon, eikä lakkaawansa siitä, ennenkuin tuo kowa sydän pehmenisi ja päästäisi pojan kouluun. Sen jälkeen tunsi hän sydämmessään lohdutuksen ja rauhan säteitä ja ne loiwat uutta woimaa, rohkeutta ja luottamusta hänen rikkirunneltuun sydämmeensä, ja hän waipui aamun koittehessa wirkistäwään, waikka lyhyeen uneen.

Mitä emäntä oli luwannut, sen hän pitikin. Hän ei antanut yhtään nurkuwaa sanaa, ei yhtään nurjaa katsetta, waikka isäntä olisi ollut kuinkakin junsa ja kärtyinen. Sopiwissa tilaisuuksissa muistutti ja neuwotteli hän, kuinka hywä se olisi, kun Antti poika pääsisi kouluun ja kuinka kiitolliseksi poika tulisi isälleen, jos tämä täyttäisi hänen hartaimman halunsa. Emäntä ei ollut kuulewinaankaan isännän kylmiä ja iwallisia wastauksia, naureli ja leperteli waan, juurikuin asiat olisiwat olleet parhaassa sopusoinnussa.

Ajanpitkään ei isännän jäykkyys woinut aiwan seisoa tuon alituisesti lehtäwän lempeyden edessä, waan wähitellen rupesi se heltimään ja liewenemään, waikk'ei hän tuntunut periaatteissansa muuttuneen. Tätä emäntä juuri oli odottanutkin, ja hän iloitsi sydämmessänsä ja toiwoi.

Sillä tawoin oli aika kulunut siihen asti, että koulu kohta awattiin syyslukukaudeksi. Emännän sydän alkoi täyttyä pelwolla, sillä asialle ei oltu tehty wielä ratkaisewaa päätöstä.

"Älä nyt, Israeli, ole paha! lupaatkos, ett'et ole…? Pojan tekee niin mieli kouluun … eikähän tuosta isoon työhönkään wielä oikein ole … kyllähän hänellä wielä on aikaa… Poikaparka nääntyy ja surkastuu surusta, kun ei pääse…—Älä nyt, Israeli, enään kiellä, mutta sano, että kyllä hän pääsee… Poika riepu olisi niin mielissään ja minun olisi niin hywä olla… Ethän kiellä, ethän…?" puheli emäntä taasenkin eräänä iltana isännälle.

"Minkähän suuren sitten luulisit pojasta tulewan, jos hänet kouluunkin panisi?"

"Enhän minä hänestä suuria toiwokaan, mutta antais hänen koettaa; aina hän siellä kuitenkin jotakin oppisi."

"Sinun mielestäsi poika pahasesi on kai liian hywä talonpojaksi, wai kuinka?" sanoi isäntä tylysti.

"Woi, älä niin sano, Israeli! Minun mieleeni ei ole koskaan juolahtanutkaan semmoista ajatusta; luulen waan, ett'ei talonpojallekaan olisi miksikään haitaksi, waikka hänkin saisi jotakin oppia. Suotta kai sinä, Israeli, waan semmoisia puhut; et suinkaan sinä sitä todella sano … enkä minä usko kuitenkaan, waikka wielä mitäkin sanoisit, ett'et sinä päästä … en waikka…" sanoi emäntä, ja katsoi miestänsä lempeästi silmiin.

"Paremminhan tuo poika on sinun kuin minun … totta nyt pane hänet mihin ikänä tahdot", sanoi isäntä tylysti, mutta myöntywästi.

"Kas niin, Israeli, arwasinhan minä, ett'et sinä woi kieltää … ilman aikojaanhan sinä wain olet estellyt … tiesinhän minä sen. Nyt on minun ja pojan niin hywä olla", puheli emäntä iloissaan ja oli kiertämäisillään kätensä isännän kaulaan, mutta tämä työnsi yhtäkaikkisesti hänen pois luotansa ja meni yrmeän näköisenä pois.

III.

Syyslukukausi oli tullut ja Jykylän Anttipoika on nyt sisäänkirjoitettu kansakoulun oppilas. Hänen sydämmensä sykkii ilosta ja hänestä tuntuu siltä kuin joku raskas kahle olisi pudonnut hänen hartioiltaan. Ei olla wielä luokallakaan, sillä tänään on ollut wasta sisäänkirjoitus ja huomenna alkaa luokkatunnit. Mutta yksistään jo se tieto, että hän todellakin on kansakoulun oppilas, teki hänen sydämmensä iloiseksi. Kouluhuone oli hänestä niin juhlallisen näköinen urkuharmonioineen, koulupenkkeineen, seinäkarttoineen ja muine kuwioineen. Hänen kirkkaat silmänsä liiteliwät seinäkarttoja myöten ja mieli paloi oppimaan; woi jospa nyt jo opetus alkaisi, että saisi tietoonsa meret, maat ja mantereet. Antista tuntui, ett'ei hän wäsyisi waikka opetettaisiin yöt ja päiwät, kunhan waan saisi oppia, paljon oppia; tuntui se semmoiseltakin kuin hänen henkensä olisi irtautunut pahoista ja tukaloista siteistä, ja liitelisi awaruuksien halki, aina tähtitaiwaisihin saakka.

Tämä tämmöinen wapaantumisen tunne ja hywä mieliala oli poikaan herännyt jo silloin, kun hän oli tietoonsa saanut, että hän ainakin pääsee kouluun, ja nyt se nousi yhä selwemmäksi. Koko hänen mennyt, lyhyt elämänsä tuntui waan ilkeältä unennäöltä, ja isäpuoli oli nyt hänen mielestänsä paras ihminen maailmassa. Seuraawana yönä ei hän ollut woida nukkua ensinkään, niin kiihkeästi oli hänellä koulu mielessä.

Iloisella mielellä poika riensi seuraawana aamuna kouluun. Wakaisena kuin wanha mies istui hän penkillä koulutunnin, tarkasti kuunnellen ja ikäänkuin ahmien jokaikisen sanan ja neuwon, mitkä opettaja suustansa laski. Kun muut koululapset meniwät neljännes=tunnille, ei Antti liikkunut paikaltaankaan, istui waan siinä tarkastellen ja muistellen sitä, mitä wiimeksi oli opetettu.

Ei kulunut kowin monta päiwää, ennenkuin poika oli ahkeruudellansa ja tarkkaawaisuudellansa wetänyt opettajan huomion puoleensa, sillä hän ei saanut pojalta ainuttakaan wäärää wastausta. Opettaja korotti Antin ensimäiseksi oppilaaksi ja rupesi walwomaan hänen terweyttänsä, laittamalla hänelle liikettä, itse hoitaen ja johtaen häntä kaikissa, sillä hän pelkäsi pojan pian kuihtuwan, jos hän saisi mielensä mukaan päiwät päätään liikkumatta istua koulupenkillä.

Nyt oli Antti oikeassa elementissään. Nyt oli hän koulussa, jonne hänen nuori, tietoja janoowa sielunsa oli jo monta wuotta pyrkinyt. Nyt hän sai oppia ja mielinmäärin wäliajoilla lukea hyödyllisiä kirjoja koulun kirjastosta, eikä kukaan siitä nurkunut, eikä häntä siitä estänyt.—Woi kuinka hywä oli nyt Antin olla.

Tuossa uudessa kaswatustawassa tunsi poika entiseen werraten niin suuren wälin kuin yöllä ja päiwällä. Tuolla kotona, isäpuolen luona, oli elämä aina pelokasta, orjallista ja säikkywää, joka teki elämisen tuiki tukalaksi ja tuskaloiseksi, asiain parhaallaankin ollessa. Kuinka toisin kaikki oli täällä! Kaikki tuntui niin wapaalta, kehittäwältä ja kaswattawalta, ja tuo entinen typistyminen tuntui ikäänkuin suomuksina putoawan pois, ja lakkaawan pinnistämästä ja kutistamasta sekä sielua että ruumista. Eipä kummakaan, jos Antista siltä tuntui, sillä isäpuolen kowuuden, sorron ja ylönkatseen sijaan kohteli opettaja häntä kaikella ihmisellisellä hellyydellä ja rakkaudella, opettaen ja neuwoen häntä niinkuin omaa lastansa.

Pian rupesi tämä elämä näkymään pojassa päällepäinkin. Tuo entinen pelonsekainen arkamaisuus ja itseensä sulkeentunut jurous alkoi hänestä poistua wähitellen, ja hilpeys ja iloisuus astua sijaan. Samassa kuin tämä muutos tuli näkywiin, tuli poika terweemmän näköiseksikin; hänen kalpea surumielinen muotonsa alkoi elpyä ja saada iloisemmat piirteet ja terweemmän wärin.

Tämän kaiken seurauksena oli se, että Antti ennen pitkää, rupesi seurustelemaan toisien koulupoikien kanssa, ottamaan osaa heidän leikkeihinsä ja kisoihinsa, ja pian oli hän etewin heistä sekä halussa että taidossa.

Kauan ei kuitenkaan saanut poika nauttia tuota iloista ja wapaata kehittymisen aikaa. Jykylän talo oli siksi kaukana koulusta, ett'ei hän lukukauden aikana juuri usein käynyt kotonansa. Ja jos hän siellä joskus pyhinä käwikin, oleskeli hän melkein aina yksinänsä, lueskellen ja opetellen läksyjänsä. Mutta nyt loppui lukukausi ja poika lähti kotiansa kesäluwaksi. Siellä oli isäpuoli, ja hän ei ollut ensinkään aatteiltaan muuttunut, waikk'ei hän ollut tilaisuudessa niitä yhtä usein ilmituomaan kuin ennen. Kahta suuremmalla kiihkolla wihasi ja ylönkatsoi hän poikaparkaa nyt kuin koskaan ennen ja meni siinä niin pitkälle, että kaikki ihmiset kauhisteliwat sitä, samassa kuin he surkutteliwat poika raiskan tilaa. Isäpuoli ei pitänyt häntä enää ihmisenäkään, kun hän alituisilla itkuillansa sai itsensä keisatuksi tuommoisille koiran jäljille, jossa ei muka wielä koskaan ole kenestäkään kelpo miestä tullut, semminkään semmoisista pölkkypäistä kuin tuokin on. Olisi hänestä woinut tulla korkeintaan semmoinen, että olisi woinut ehkä kurjan henkensä elättää, jos olisi pysynyt koulusta poissa, mutta nyt ei hänestä tule kuin kurja muiden elätti.

Tuommoisia puhui isäpuoli lakkaamatta ja peittelemättä ja hän piti poikaa suorastaan semmoisena kiusankappaleena, joka syyttä tarpeetta on juurtunut hänen niskoillensa. Hän ei saattanut mennä pojan siwuitsekaan, murisematta, marisematta ja silmiänsä wihaisesti mulkoilematta; käwipä usein niinkin että hän syyttä tarpeetta tölmi ja nakkeli poikaa paikasta toiseen. Työtä piti pojan tehdä parhaan miehen rinnalla ja hän tekikin sitä niin paljon kuin waan hänen wähäiset woimansa salliwat, mutta mikään ei auttanut, eikä hywittänyt tuota pitkäkiskoista mielialaa.

Kun Antti oli koulussa olleessaan saawuttanut wapaampaa ja iloisempaa mielialaa, olisi hän nytkin seurustellut ja leikkinyt saman=ikäistensä kanssa, mutta tämäkin huwitus häneltä jyrkästi kiellettiin. Siitä halusta sai isäpuoli hywää maata wihallensa ja piti sentähden poikaa kowilla. Eräänä pyhänä meni Antti, puolisten jälkeen, toiseen taloon, missä oli saman=ikäisiä poikia koolla. Illemmalla ruwettiin sitten pallille ja Jykylän Antti oli joukossa paraana miehenä. Kaikki ihmiset ihmetteliwät: mikä tuossa ennen niin jurossa pojassa on tuommoisen muutoksen aikaansaanut. Kun ilo oli ylimmällään poikien kesken, ilmestyi Jykylän isäntä heidän joukkoonsa. Heti hänet nähtyään, pudotti Antti pallin pois kädestään ja alkoi alakuloisena käwellä jurpotella pois. Mutta tähän nöyrtymiseen ei isäpuoli tyytynytkään, waan otti poikaa niskasta kiinni ja huimi häntä kädessään olewalla karsitulla kuusenoksalla tawattoman kowasti ja raa'asti. "Wai tänne sinä nyt olet tullut, kuhnio; laita sukkelaan itsesi kotia", sanoi hän, tupaten samassa wielä poikaa niskasta, että tämä tupsahti silmällensä.

Kaikki kauhistuiwat isäpuolen julmaa raakuutta ja yleinen tyytymättömyyden murina kuului joukosta. Usealla läsnäolewalla oli mielessä panna jyrkkä wastalause tuommoista käytöstapaa wastaan, mutta eiwät he kuitenkaan sanoneet mitään, sillä olipa heillä itselläänkin jonkunlaista pelkoa tuon ankaran ja jäykän miehen edessä.

Poika lähti hitaasti ja itkeä nyrrytellen käwelemään kotiinsa. Sinne päästyäänkin itki hän niin, että oli wedeksi sulaa. Hän tunsi nyt itsensä kaikkein onnettomimmaksi ihmiseksi maanpäällä; tuntuipa hänen mielestään siltä kuin hänen ruumiinsakin olisi kutistunut puolta pienemmäksi. Wasta aamulla woi hän äidillensä selittää surunsa syyn, waikka tämä oli sitä illasta saakka kysellyt.

Aamulla sai poika isäpuoleltansa aika kanttura=saarnan. Hän aikoi pojan kytkeä seinään kahleilla kiinni, jos hän waan wielä yhden kerran uskaltaisi liikkua pois kotoa ja mennä toisien poikien kanssa pallille; samassa hän antoi suurella painolla tiedoksi, että hänellä on siksi paljon waltaa, että hän kyllä saa tahtonsa täytetyksi ja kykenee päätöksensä toimeen panemaan.

Waikka äiti rakastikin poikaansa kaikella luonnollisella äidin rakkaudella, oli hän, Jumalaa pelkääwäisenä ihmisenä, kuitenkin osaksi samaa mieltä miehensä kanssa pojan kylässä käymisestä ja mielestänsä joutawien kirjojen lukemisesta. Waikk'ei hän hywäksynytkään miehensä kowaa ja tylyä käytöstapaa poikaa kohtaan niissäkään asioissa, oli hänenkin mielessänsä poika kaikessa tapauksessa saatawa kotona pysymään ja lukemaan hengellisiä kirjoja, sillä hän pelkäsi maailman pahennusten turmelewan hänen nuoren ja wiattoman sydämensä.

Kaikkien näiden tähden tuli poika raiska kowin alakuloiseksi. Se wapaa kehittymisen tunne, minkä hän luuli koulun kautta saawuttaneensa, katosi kuin tuhka tuuleen ja synkkä umpimielisyys waltasi sielun ja mielen. Kaikki seurustelu toisien saman=ikäisten kanssa lakkasi niinkuin puulla päähän lyöden ja tyhjä, kolkko yksinäisyys astui sijaan. Jospa olisi edes ollut kirjallisuuttakaan, kolkkojen hetkien ratoksi, mutta sitä ei hän uskaltanut itsellensä hankkia, sillä sitä ei isäpuoli eikä äitikään suwainneet. Kowassa ruumiillisessa työssä meni näiwettynyt ja kaipaawa elämä jotakuinkin, mutta lepohetket ja pyhäpäiwät oliwat pitkiä kuin nälkäwuosia ja tyhjyys sekä kaipio jonkun muun perään paloi aina mielessä. Eipä kummakaan, jos hänelle lupa=ajat käwiwät pitkiksi ja tukaliksi ja jos hän toiwoi lukukauden alkamista, niinkuin päiwää ylenewäksi.

Lukukauden kuluessa sai hän taasenkin wapaampia käsitteitä. Wähitellen rupesi hän lupa=aikoina kuljettelemaan kotiinsa kirjastosta kaikenlaisia mielensä ja henkensä mukaisia kirjoja, ja luki niitä tutkiwasti lupa=aikainkin jouto= ja lomahetkinä.

Mutta isäpuoli, ollen pojan pääkaswattajana ja mitaten muita omalla mitallaan, ei suwainnut tätä enemmän kuin ennenkään. Wälistä käwi kuitenkin niin, ett'ei hän ollut niin turhantarkka sensuuri=toimessaan, semminkin kun hän sattui hywälle tuulelle, ja silloin sai Antti lukea, waikka kirjassa olisi ollut pukin sarwia ristissä. Mutta toisinaan ei hän ensinkään kärsinyt, että poika olisi mitään lukenut, kärisi waan ja päästeli suustansa riwoja ja raakoja sanoja, jos hän sillä tuulella ollessaan näki kirjan pojan kädessä. Niitä suotuisampia hetkiä käytti poika hywäkseen ja silloin ei hän nähnyt eikä kuullut mitä ympärillä tapahtui.

Eräänä tuommoisena hywän toiwon hetkenä oli Antti tuonut mukanaan "Enon opetuksia luonnontieteessä." Kun hän rupesi lukea ahmimaan sitä, tuli isäpuoli huoneeseen.

"Minkä lorun olet taasenkin käsiisi hankkinut?" kysyi hän äreästi.

"Tämä selittää luonnontiedettä", sanoi poika arasti.

"Se on lorukirja, wie se heti pois", määräsi isäpuoli.

"Ei tämä ole lorukirja; tässä selitetään hywiä asioita."

"Minkälaisia?"

"Tässä, esimerkiksi, näytetään toteen, ettei haltioita, kummituksia ja muuta kirkonwäkeä ole olemassakaan."

"No, ei suinkaan niitä kirjoihin olisi pantu, jos ei niitä olisi."

"Missä kirjassa on sanottu, että niitä on?"

"Katkismuksessa."

"Mitenkä niin?"

"Siellä seisoo: 'koska apua etsitään perkeleiltä ja hänen wälikappaleiltansa, niinkuin noidilta, tietäjiltä, weden haltioilta, tontuilta ja muilta senkaltaisilta.'——Etkö nyt jo ymmärrä?" selitti isäpuoli katkismusta.

"Ymmärrän kyllä, mutta aiwan päinwastoin kuin te. Eihän siinä ole sanottu, että semmoisia todellakin on, waan että semmoisia ihmisraukkoja on löytynyt ja löytyy wielä nytkin, jotka uskonsa perustawat niiden olemiseen, waikka se on suoraa Jumalan pilkkaa, jota he luulewat tällä epäjumalan palweluksellansa kunnioittawansa.—Minun täytyy sanoa, että te ymmärrätte aiwan wäärin katkismuksenne", sanoi poika uhkarohkeasti.

"Pidä suusi kiinni ja wie se kirja sukkelaan takaisin; semmoisia ne sinun kirjasi ja houreesi owat, että tekewät Jumalan sanan walehtelijaksi", sanoi isäpuoli ja lähti suuttuneena pois.

Ei ollut poika raiskalla muuta neuwoa, kuin lähteä wiedä nyrkyttelemään mielikirjaansa sinne, mistä hän sen ottanutkin oli. Mutta tämä seikka ratkaisi ainaiseksi pojan ja isäpuolen pitkäkiskoisen wälin.

IV.

Aikaa on kulunut muutamia wuosia. Jykylän Anttipoika ei olekaan enään kotonansa, eipä kansakoulussakaan. Hän on etewimpänä oppilaana loistawasti suorittanut tutkintonsa ja saawuttanut parhaan päästötodistuksen kansakoulusta. Läpi kaikkien kotowastusten ja isäpuolen pitkäkiskoisten juonien, on hän ahminut synkkämielisenäkin kaikki ne opin mureneet, mitä siellä on ollut saatawina. Mutta isäpuolen ja Antin wäli on käynyt niin kireäksi ja ankaraksi, että holhoojan on täytynyt ryhtyä toimiin, ottaa poika pois kodista, ja ruweta walwomaan hänen kaswatustaan.

On juuri tässä samassa tullut sääntö, että kouluissa ruwetaan opettamaan suomen ja ruotsin kielillä rinnakkain. Tämä uutinen elähytti poikaa ja toiwon kipinä lensi hänen sydämmeensä. Hän tunsi itsessään sanomattoman halun päästä oppimaan enemmän ja tässä uudessa säännöksessä luuli hän olewan weräjän auki mielihalullensa. Äidillensä ja holhoojallensa koetti hän joka tilaisuudessa ilmoitella tätä mielihaluansa ja walaista asiaa niin hywin kuin suinkin woi, ja ajanpitkään rupesikin se waikuttamaan siihen suuntaan, että molemmat antoiwat perään ja poika pääsi kuin pääsikin kouluun, jatkamaan opinnoitansa.—Niin, Antti on nyt lyseolainen.

Waikka hän oli päässyt mielityöhönsä, ei hän kuitenkaan saawuttanut sitä mielen hilpeyttä ja iloisuutta, mikä hänellä luonnostansa oli, sillä kotoiset ahtaat käsitteet ja katsantotawat oliwat ryöstäneet osan hänen luonnostansakin. Wakaisena kuin wanhus ja synkkänä ja ujona kuin sortunut konsanaankin, istui hän nytkin tunti tunnilta ison koulun penkillä, samoin kuin kansakoulussakin. Kaikki koulutowerien kokkapuheet, pilkat, wiisastelemiset, wieläpä käsiksi käymisetkin, kaikki ne oliwat yhtäkaikki, ne eiwät herättäneet Antissa pienintäkään huomiota eikä wastustamisen ja koston halua. Hänen suutaan ei nähty naurun hymyssä, mutta ei itkussakaan; olipa niinkuin ei hän olisi woinut tuntea hywää eikä pahaa.

Eiwätpä paljoa paremmin onnistuneet ne monet ystäwyyden yrityksetkään, joita useat koulutowerit usein koettiwat hänen kanssaan solmiella. Hän ei seurustellut kenenkään kanssa, ja jos joku toweri tuli hänen majapaikkaansa, tuli hänen elämänsä niin ikäwäksi ja synkäksi, että toisetkin ikäwystyiwät ja synkistyiwät siitä. Jos tämä ei waikuttanut siihen määrään, että towerit olisiwat poislähteneet, antoi Antti selwin sanoin tiedoksi, että hän haluaisi olla yksinänsä. Tällä tawoin raukesiwat kaikki ystäwyyden hieromiset kuin tuhka tuuleen. Hän oli ensimäisenä istumassa koulunpenkillä ja wiimeinen sieltä lähtemään, ja lukukauden loputtua ei ollut hänen poissaololuettelossaan yhtään tuntia merkitty.

Tämmöinen jäykkyys ja wakaisuus waikutti ajanpitkään towereissakin sen, että he rupesiwat Antille antamaan arwoa ja kunnioittamaan häntä, eikä yksikään heistä enään antanut hänelle riwosanaa.

Waikka Antti oli niin yksinäinen, oli hänellä kuitenkin yksi ystäwä, johon hän ehdottomasti luotti. Tämä ystäwä oli Antin kotipitäjässä asuwan nimismiehen poika; Oskari oli hänen nimensä. Kun Antti tuli kouluun, oli Oskari jo koulun ylemmillä luokilla, mutta tämä wäli iässä, opissa ja arwossa ei estänyt heitä tulemasta mitä sydämmellisimmiksi ystäwiksi.

Oskari oli erinomaisen helläsydäminen poika. Oikeuden ja totuuden tunto oli hänessä jo aikaisin kehittynyt ja sentähden ei hän sanalla eikä työllä tehnyt yhdellekään ihmiselle mitään, mikä olisi tätä loukannut. Tämä teki sen, että waikka Oskari olikin wiattomissa asioissa leikillinen ja iloisa, oli hän kaikkia wakaisia asioita käsiteltäissä wakainen kuin itse totuus. Tämänlaisen elämäntawan kautta oli hän woittanut kaikkien kunnioituksen, niin opettajiltaan kuin koulutowereiltaankin, wieläpä kaikilta ihmisiltä koulun ulkopuolellakin.

Nämät molemmat ystäwykset oliwat eri tawalla kehittyneet. Oskarin wanhemmat oliwat tosi=siwistyneitä ihmisiä, eiwätkä waan tuommoisia pintapuolisesti, jommoisia useinkin tapaa niiden seassa, jotka sanowat itsensä siwistyneiksi ja joiden pitäisikin semmoisia olla. Wapaina kaikista epäluuloista, kehittiwät he jo aikaisin poikansa totuuden tuntoa ja tämä waikutti terweellisesti pojan wastaiseen elämänjuoksuun. Kuinka toisin oli Antin kodissa. Hänkin pyrki totuuteen, mutta kuta palawammin hän sitä teki, sitä ankarammin ahdistiwat kodin ahtaat käsitykset ja mielipiteet häntä. Tosi kyllä, ett'eiwät nämätkään woineet lannistaa hänen totuuden tuntoansa, eiwätkä masentaa sitä opin halua, joka hänessä aina paloi ja jonka walossa hän pyrki sen perille, mutta sangen masentawan waikutuksen se kumminkin häneen teki.

Waikka ystäwykset oliwatkin niin erilaisen kehityksen alaisina olleet, oli heillä kuitenkin yhdenlaiset luonteet. Kumpikin heistä seurasi ehdottomasti sitä minkä he omantuntonsa mukaan tunsiwat oikeaksi, eiwätkä poikenneet siitä oikealle eiwätkä wasemmalle puolelle. Oskari huomasi oitis Antin erinomaiset luonnonlahjat ja sen totuuden, mikä kaikissa hänen töissään ja puheissaan aina oli nähtäwissä ja kuultawissa, ja tämä se oli, joka weti hänet likemmäksi Anttia, waikka tämä olikin jälempänä hänestä. Ei heidän tarwinnut kauan toisiinsa tutustua eikä ystäwyyttä hieroa, sillä ensinäkemällä muodostui se semmoiseksi kuin se oli, eikä mikään maailmassa woinut sitä koskaan häiritä; olipa niinkuin he olisiwat ensi silmäyksellä nähneet toisiensa sielun läwitse.

Alusta alkaen, kun he ystäwyksiksi tuliwat, käyttiwät he joka=ikisen loma= ja lupahetken seurustelemiseen. Wapaasti waihtoiwat ja ilmoittiwat he aatteitaan toisillensa, arwostellen ja tehden niistä päätelmiänsä, ja näin tuliwat he toinen toisensa sisälliseksi kaswattajaksi. Awonaisesti ilmoittiwat he toisillensa sekä ilonsa että surunsa ja heistä tuntui siltä kuin he kaksi olisiwat sulautuneet yhdeksi sieluksi.

Tämä rupesi terweellisesti waikuttamaan Anttiin. Hänen synkkä ja umpimielinen luonteensa rupesi aiwan itse tietämättään saamaan tästä wirkistystä ja eloisuutta, ja tuo alulla olewa luulewaisuus, joka oli kodin kaswatuksella häneen isketty, rupesi hänestä wähitellen haihtumaan. Tämä muutos Antissa, minkä Oskari oitis hawaitsi, ilostutti jälkimmäistä, sillä alusta pitäin oli hän huomannut ystäwänsä synkkämielisyyden waikuttawan wahingollisesti hänen teräwään ymmärrykseensä ja ylewiin pyrintöihinsä. Noissa wälillisissä, wapaissa keskusteluissa oli Oskari koettanut warowasti waikuttaa siihen suuntaan, että olisi saanut ystäwästään tuon lannistawan tunteen pois wieroitetuksi, ja kun hän huomasi jotakin waikuttaneensa, oli hänen sisällinen ilonsa täydellinen.

Antti rupesi nyt wähitellen suwaitsemaan toisiakin koulutowereitaan, wieläpä tuntemaan seuraelämänsä piirin liian pieneksi ja ahtaaksi. Wähitellen mieltyi ja kiintyi hän yhteen ja toiseen, ja ennen pitkää oli hänen seurapiirinsä lisääntynyt puolellakymmenellä towerilla. Ystäwät oliwat ikäänkuin jonkun sisällisen, tietämättömän waalin kautta, Oskari ja Antti walinneet koulutoweristosta, sillä heillä, ainakin osaksi, oli samanlainen luonne kuin walitsijoilla itselläänkin oli. Tämän uuden seuralisän kautta tuli elämä waihtelewammaksi ja iloisemmaksi, mutta wakaana ja totisena pysyi se yhä edelleenkin. Sillä mitään ylimielisyyttä ja riwoutta ei kärsitty, ja jos joku yritti jotakin semmoista tekemään seurassa tahi ulkona siitä, hän kohta miehissä hälwästiin, ja sillä tawalla kaikki halpamaisuus tukahutettiin, ennenkun se oli oikein idullekaan päässyt; olipa niinkuin tämä olisi ollut mallikelpoisa waliojoukko.

Sekä Oskari että Antti oliwat luokallaan ensimäiset oppilaat. Opettajakunta ihmetteli Antin teräwä=älyisyyttä ja kykyä pikaisesti oppimaan waikeimpiakin opinkohtia. Opettajakunnalta ei myöskään jäänyt huomaamatta pojan arwokas wakaisuus ja se ankara totuuden tunto, mikä oli wallitsewana kaikissa hänen teoissaan ja toimissaan, ja kaiken tämän tähden kunnioittiwat he häntä suuresti; he pitiwät häntä luokan kruununa ja toiwoiwat hänestä paljon.

Sillä tawoin kului wuosia, ja ystäwykset kohosiwat luokalta luokalle. Wuosien kuluessa muodostui Antti pulskeaksi nuorukaiseksi. Sorea ja jäntewä oli hänen wartalonsa, ja kun siihen wielä lisäksi tulee hänen pyöreät, werewät ja täyteläiset kaswonsa, siniset lempeät silmänsä ja wahwa, mustanruskea tukkansa, ei kukaan woinut mieltymättä häneen katsoa.

Koulun loma=ajat oleskeliwat ystäwykset kotipitäjässään. Kun ei Antti woinut isäpuolensa wuoksi mennä kotiinsa loma=aikaa wiettämään, toimittiwat äiti ja holhooja hänet, omasta hartaasta pyynnöstään, asumaan Oskarin kotona. Tämä olikin molempien ystäwysten hartain toiwo, ja kun tämä toteentui, ei heidän ilollansa ollut rajoja.

Pitäjän pastori oli hywä tuttawa Oskarin kotona, sentähden käwi hän perheineen usein siellä wieraana. Pastorilla oli seitsentoista wuotinen, Lotta niminen tytär, joka oli hänkin noilla wieraisilla käynneillä aina mukana.

Lapsuudesta pitäin oli Antti tawasta nähnyt pappilan Lotta=neidin, eikä hän siis ollut tuntematta häntä, mutta koko kouluajallaan ei hän ollut nähnyt neitiä. Tällä wälin oli Lotta kehkeentynyt kauniiksi ja wiehättäwäksi neidiksi. Hento, keweä, melkein ujomainen käytöksensä ja hurskas kainoutensa enensi wielä suuressa määrässä sitä suloutta, mitä muutoinkin hänen koko olennossaan niin runsaasti löytyi.

Pastori nyt kuten ennenkin käwi perheineen wieraina ja kun Antti uudessa asemassaan näki Lotan, teki se häneen niin sywän waikutuksen, että hän tuli niinkuin puusta pudonneeksi. Hän ei kyennyt mitään toimimaan, puhumaan, eipä edes ajattelemaankaan. Yksinään wetäysi hän toiseen huoneesen, selwittelemään sekawia ajatuksiansa ja jäähdyttämään polttawaa otsaansa. Tämän nähtyään tuli Oskari häntä hakemaan.

"Miksi sinä tänne tulit? Tule nyt tekemään wieraille seuraa", sanoi hän.

"En weliseni woi… Minä en woi hywin,—salli minun olla yksinäni!" pyyteli Antti.

Oskari luuli, että hänet on taasenkin wallannut tuo wanha synkkämielisyyden puuska, sillä hänen oli mahdoton käsittää, että hänet olisi joku taudin aine kohdannut näin pikaisesti, koska hän ennen wierasten tuloa oli iloinen kuin käki metsässä. Kun hän tiesi, ett'ei Antista woinut tuokiossa poistaa sitä surumielisyyttä, mikä häntä wielä nytkin tawantakaa kohtasi, jätti hän hänet ja kiirehti wieraille seuraa tekemään.