KAUPPIAS=MUMMO.

Talwinen aika oli. Pari matkatoweria riensi erästä maamme isointa kaupunkia kohden. Kummallakin heillä oli hewonen, jotka waiwaloisesti wetiwät raskaita kuormia, mitkä oliwat täyteen ja korkeiksi ahdetut kaikenlaisilla maalaistawaroilla. Näillä oliwat he jonkun aikaa käyneet kauppaa kaupungissa ja sitä warten he nytkin oliwat matkassa. Kolmas wuorokausi oli nyt kulumassa siitä kun he kotoa lähtiwät ja tänä iltana toiwoiwat he ehtiwänsä kaupunkiin. Mitään turwaa ei heillä itsellään ollut hewosistaan, sillä kuormat oliwat niin raskaat että hewosilla oli täysi työ niiden wetämisessä. Käwellä telsimällä kuormiensa perässä kuluttiwat matkatowerit taipalia, ahkerasti autellen mäkipaikoissa hewosia, lykkäämällä kuormia. Mutta tasangoilla kuljettaissa käweliwät he molemmin jälkimäisen hewosen perässä, jutellen sitä ja tätä, pistäen tawasta tupakkaa niweräpiippuihinsa.

Noilla kauppa-asioillaan oliwat he hywin tutustuneet kaupunkiin, sillä wuorotellen oli toinen heistä myömässä tawaroita, silläwälin kuin toinen niitä hankki myötäwäksi. Oliwatpa he wälisti siinä toimessa molemmatkin, kun waan tawaroita saatiin runsaammin kokoon. Tämän tähdenhän se oli kuin kaupunki oli heille tullut niin tutunomaiseksi, ettei ollut sitä katua, kujaa, taloa, paikkaa tai mökkiä laitakaupungillakaan, jota he eiwät olisi tunteneet; tunsiwatpa he paljon kaupungin asukkaitakin.

Tämähän ei ole mitään outoa, sillä woisihan ken tahansa tutustua paikkakuntaan ja sen ihmisiin, siinä enemmän aikaa asusteltuansa, mutta kumminkin kuuluu se hieman asiaan.

Eräässä syrjäsessä kaupungin osassa, siellä missä kaupungin puisto on, puiston laitaa pitkin menewällä kadulla, aiwan puistoon wiewän portin pielessä, oli aina ja lakkaamatta eräs wanha mummo. Satoi tai paistoi, oli kesä tahi talwi, pyry taikka pakkanen, aina waan oli mummo siinä. Kello wiideltä aamulla oli hän jo paikallaan ja jos sattui kulkemaan siitä ohitse kymmenen tai yhdentoista wälillä illalla, siinäpä hän oli silloinkin. Oliko hän yösydännäkään poissa siitä, sitä eiwät kauppakumppanit tienneet.

Se oli kauppias hänkin, tuo mummo. Portin pielessä oli isohko kiwen möhkäle. Se näyttiin siihen muualta wedetyn jotakin rakennustarwetta warten, mutta siihen oli se käyttämättömänä jäänyt. Hywäpä oli, että niin oli käynyt, sillä se oli nyt mummon kauppapuodin perustuksena. Tuon kiwen päällä oli näet noin puolitoista kyynärää pitkä ja kyynärän leweä laatikko, jossa oli sikaaria, paperossia, karamelliä ja siirappikakkuja. Se oli mummon kauppapuoti ja sen wieressä seisoi hän niin uskollisesti, ettei yksikään alkawa kauppias liene uskollisemmasti koskaan seisonut tiskinsä takana. Siinä hän ystäwällisesti tarjoili siwukulkijoille sikaariansa, paperossiansa ja makeisiansa. Pimeinä aikoina paloi himmeä yölamppu kiwen nurkalla, heikosti walaisten tuota näillä seuduilla olewaa ainoata kauppapaikkaa.

Mummo ei ollutkaan niin wanha kuin äkkiä katsellen näytti. Sillä jos katsoi tarkemmin hänen kaswoihinsa, wiwahti niissä wielä hieman nuoruuden punaa. Hänen näköään wanhenti paljon se seikka, kun hänen oikea silmänsä oli pienempi wasenta, sillä oikean silmän päällä riippui kulmalihakset; ehkäpä sekin, kun hän oli, warsinkin kylminä aikoina, turjustettu paksuihin waateriepuihin.

Tämä mummo se oli, joka kauppatawaroineen ja kauppapaikkoineen pisti noiden maatawarain kauppiasten silmään parahiten niistä monista tuttawista, joihin he oliwat siellä olonsa ajoilla tutustuneet. Ensimältä ei tuo ilmiö tuntunut heistä miltään oudolta, tuommoiselta tawalliselta waan, sillähän kaupunkipaikoissa näkyy jos jonkunlaisia keinottelijoita. Heidän majatalonsa oli lähellä mummon kauppapaikkaa ja tämän wuoksi tuliwat he usein kulkemaan hänen siwutsensa ja tutustumaan häneen. Tosin eiwät he ensimältä tutustuneet ensinkään hänen sisälliseen ihmiseensä, mutta noin waan ulkonaisesti, mummon ahkeraan ja wähän tuottawaan kaupankäyntiin, ja se heitä ihmetytti.

Niinkuin ennen on mainittu, oliwat nuo maatawarain kauppiaat taasenkin tawarakuormineen matkalla kaupunkiin. Mielonen on toisen ja Makkonen toisen nimi. Parina wuorokautena kotoa lähtein oli tyyni pakkas=ilma, paras sää, mitä pitkämatkainen matkustaja aina toiwoo, sillä silloin on tie auki ja kowa, eiwätkä kengät, kintaat ja rahkeet kastu ja lottaannu, kuormaan ei tule lisäpainoa ja raskaan kuorman jäljessä astuskellessa ei kowin pahasti palawustu.

"Saapa nähdä, onko hän taasenkin entisellä paikallaan, kun kaupunkiin tulemme?" sanoi Makkonen, kun he molemmin käweliwät jälkimäisen kuorman jäljessä.

"Häh, kuka, mikä?" kysyi Mielonen, ikäänkuin hawahtuen, sillä hän oli omiin ajatuksiinsa waipuneena.

"Tuo kauppias=mummo", sanoi Makkonen.

"Missäpäs hän muualla lienee, jos hän on wielä hengissä", sanoi
Mielonen hajamielisesti.

"Mutta onhan nyt jotenkin kireä pakkanen", huomautti Makkonen.

"Wielä mitä. Kyllä hän ennenkin on tämmöisiä pakkasia nähnyt, eikä hän ole siltä ollut koskaan poissa", sanoi Mielonen.

"Minä en ole saanut mitään selwää tuosta mummosta, mutta kummalliselta hän tuntuu."

"Mitäpä selwäntekemistä sinulla hänestä olisikaan."

"Minä en tiedä onko hän kala wai lintu."

"Minun mielestäni ei hän ole kumpaakaan laatua."

"No mutta mikä hän sitten on?"

"Ihminen waan, niinkuin kaikki muutkin ihmiset."

"Niin, niin, ihminen, ihminen tietysti, sen kyllä tiedän. Mutta seisoa aamusta warhain ja illasta hiljan, olipa sää minkälainen tahansa, noin wähän tuottawan kauppatawaran ääressä, eikä minkäänlaista suojaa pään päällä, se tuntuu minusta wähän oudolta", puheli Makkonen edelleen.

"Tietysti hän tahtoo jotakin ansaita niinkuin kaikki muutkin."

"Tietysti, tietysti, mutta minusta on hänellä tuo ansaitsemisen halu niin ankara, etten ole ennen semmoista nähnyt; eihän siinä tawallinen ihminen woisi pysyä hengissäkään."

"Mitä sinä sitten oikeastaan hänestä luulet?"

"Sitä en oikein itsekään tiedä, mutta mieleeni johtuu, että eikö hän waan ole tuommoinen saituri, jolla on tuhansia arkkunsa pohjalla, eikä raski syödäkään, wuowaa waan markan markan päälle, waikka henkensä hinnalla, entisten tawarainsa lisäksi; semmoisista olen monta juttua kuullut ja lukenut", arweli Makkonen.

Tämän kuultuansa heräsi Mielonen wälinpitämättömyydestään missä hän tähän saakka oli ollut. Hän silmäili Makkosta kiinteästi, ikäänkuin hän olisi tahtonut tulla wakuutetuksi siitä, oliko se todellakin hänen matkakumppaninsa, joka noin wähällä tuntemisella tekee päätöksiänsä ihmisen pyrinnöistä ja toimista.

"Wäärin on ihmisiä arwostella niin umpimähkään. Ihmisen ulkonaisesta näöstä ja toiminnasta emme useinkaan woi arwata asian oikeaa laitaa, ellemme tunne hänen todellista tilaansa. Mikä sen tietää, mitä murehia, tuskia ja huolia hänkin on saanut elämänsä ajalla kantaa, ja mitä hänellä nytkin on kannettawana. Woisipa olla niinkin, ettei hänellä kaikesti ole mitä suuhun panna, sitä wähemmin aarteita arkun pohjalla. —Hän on tosiaankin wähän kummallinen, mutta kummallisempaa on se, kun emme ole ennen ottaneet hänestä selwää, waikka olemme hänet niin usein nähneet, teemme waan umpimähkäisiä päätöksiä", sanoi Mielonen, loppusanoja sanoessaan kurkistellen taiwaalle.

"Nyt tulee kowa pyry, meidän täytyy kiirehtiä, että joutuisimme kaupunkiin, ennenkun se kowin rajuksi paisuu", lisäsi hän sitten.

Se oli iltapuoli kolmatta matkapäiwää, kun matkatowerit näin haasteliwat keskenänsä kuormien jäljessä astuskellessaan. Tähän saakka oli heillä ollut mukawa matkasää, mutta nyt näytti todellakin tulewan ankara pyry, niinkuin Mielonen oli ennustanut. Wireitä tuulenpuuskia suhahteli ehtimiseen ja nämät tiheniwät tihenemistään. Taiwas käwi tuhkan harmaaksi ja kuiwia lumihiuteita alkoi suhisten tulla winhan tuulen mukana.

Matkatowerit kiirehtiwät kulkuaan minkä woiwat, mutta waikkei heillä ollut enään pitää matkaa kaupunkiin, meni tie ennen sinne pääsyä niin umpeen, että hewosten täytyi wiimeiseltä tuon tuostakin seisahtua hengähtämään ja lewähtämään. Suurten ponnistusten perästä pääsiwät he wihdoin perille ja olipa heidän kaduilla paljon helpompi ja suojasempi wuowata majataloansa kohden. Koko matkue miehineen, kuormineen ja hewosineen oli niin yltä päältä lumessa, että näytti siltä kuin joku lumesta tehty karnewaali olisi kulkenut pitkin kaupungin katuja.

Kello käwi jo yhtätoista. Nyt juuri tuliwat he sille paikalle, jossa mummo aina oli seisonut, kaupankalujansa kaupitellen.

"Nyt ei hän ainakaan ole siinä", ajatteliwat molemmat, wuowatessaan eteenpäin.

Mutta mitä? Eiköhän totta=maarian tuolta pyryn seasta häämöitä mummon öljylamppu? Aiwan oikein, siinähän lamppu seisoi kiwen nurkalla, heikosti walaisten himmeällä punertawalla walollaan ankaran pyryn piirittämää mummon tawaralaatikkoa. Kai se oli warowaisuuden wuoksi, kun laatikko oli nyt peitetty wahawaatteella. Siinä seisoi mummokin yhtä uskollisesti kuin ennenkin. Niin luminen oli hän, että olisi luullut kaupungin poikasten siihen tehneen lumiukon ja sen juuri nyt walmiiksi saatuaan käsistänsä päästäneen.

"Hywää iltaa, mummo!" sanoi Mielonen paikalle päästyään, sillä hän tunsi nyt sydämensä lämmenneen mummoa kohtaan, jolle se oli tähän saakka niin wälinpitämätön ollut.

"Hywää iltaa, hywää iltaa, waikkei tämä maar juuri hywältä näytä——. Eikö herra tupakkaa tahtois?" sanoi mummo ja katsoa tiiristi pienemmällä silmällään niin ystäwällisesti ja wiehkeästi kuin suinkin waan woi.

"Ei kiitoksia; eipä tässä tee mieli sawustelemaan tämmöisellä ilmalla—; ettekö tekin palellu siihen paikkaan?" sanoi Mielonen.

"En maar, minulla on paljon waatteita yllä, täytyy wielä wähän warttoa, jos joku wielä jotakin tarwitseisi", tuumaili mummo niin iloisena ja tyytywäisenä, ikäänkuin olisi ollut kaikkein kaunein ilma mitä milloinkaan on ollut.

Matkatowerit lähtiwät wuowaamaan majataloansa kohden. Kun he oliwat saaneet hewosensa ja kuormansa suojaan ja itse päässeet huoneeseen, oliwat he niin wilussansa, että hampaat suussa kalisiwat. Tawalliselle ihmiselle se ei ollutkaan mikään kumma, sillä lämpömittari osoitti kolmenkymmenen pykälän kylmää, siihen sitten wielä lisäksi tuommoinen tuprakka. Mutta mummo? Kuinka hän woi yhdessä kohden seisoen tarjeta ja wieläpä olla iloinenkin? Se arwoitus ei waan selwennyt matkatowerien päissä. Ei, mutta joku mahtawa waikutus siinä täytyi olla, sillä mummolla tuntui olewan luonnottomat woimat.

"Siinäpä hän taas oli tuo mummo", sanoi Makkonen wähän lämmittyään.

"Siinäpä hän oli, niinkuin arwelinkin", sanoi Mielonen.

"Kummallinen ihminen … mitä ajattelet hänestä nykyään? kysyi
Makkonen.

"En minä osaa ajatella entistä enempää, mutta tästäpuoleen koetan saada hänestä selwän", sanoi Mielonen.

Yöllä oli myrsky asettunut. Jo aikaisin aamulla oli paljon wäkeä liikkeellä luomassa lunta ja aukomassa teitä kaduilla, käytäwillä, porteilla ja kartanoilla. Paljon oli lunta ja paljon oli ihmisillä työtä ja puuhaa sen puhdistamisessa.

Kello wiiden aikana nousi Makkonen ylös ja meni hewosia ruokkimaan. Hänen päähänsä pisti mennä katsomaan, oliko mummo jo entisellä paikallaan. Jo kaukaa tähtäili hän mummon kauppapaikkaa nähdäkseen häntä. Siellähän hän jo seisoi, ystäwällisesti tarjoillen tawaroitaan siwukulkijoille. Hänellä lienee ollut nyt hywät markkinat, sillä näin warhaisena sumuisena aamuna halusi monikin hinkoa kelpo sawuja lääkitykseksi tyhjälle, eineettömälle sydämelleen. Tämän tähden se kai oli kuin usean kadulla kulkijan suussa höyrysi palawa sikaari tai paperossi.

Sen nähtyänsä palasi Makkonen niine hywineen majataloonsa.

"Mummokin siellä näkyi jo olewan kauppahommissaan", sanoi hän huoneeseen tultuansa.

"Sehän on tietty asia, että siinä hän on aina", sanoi Mielonen.

"Mutta näin warhain jo."

"Wastako sinä sen nyt huomasit?"

"Wähän minä ennenkin … mutta kummalta minusta tuntuu", sanoi Makkonen ja siihen se keskustelu jäi.

Mielonen koetti warakkaan majatalonsa isäntäwäeltä saada jotakin tietoja mummosta ja hänen tilastansa, mutta se oli turha waiwa. He eiwät tienneet muuta kuin että siinä hän oli laatikkonsa kanssa seisonut seitsemän wuoden paikoille, aina waan kaupitellen wähäpätöisiä tawaroitaan. Mitä warten hän tuota teki, mikä ja mistä hän oli, siitä eiwät he tienneet niin mitään.

"Sen werran ne rikkaat pitäwät lukua köyhän tilasta", mutisi Mielonen itseksensä.

Kun kauppatowerit joutuiwat, lähtiwät he kaupungille asioitaan ajamaan.

"Mennäänpäs nyt mummon kautta", esitteli Mielonen.

"Mennään waan."

"Antakaapas minulle yksi paperossi", sanoi Mielonen mummolle hänen luokseen päästyään, sitten kuin hän häntä oli ensin terwehtinyt.

"Minulle myös", sanoi Makkonen.

"Kyllä maar, mutta minä luulen, että kyllä wielä pahoja ilmoja piisaa kun herrat tupakkaa tahtoisiwat polttaa", sanoi hän ja tiiristi niin weitikkamaisesti oikealla pienemmällä silmällään Mielosta ja Makkosta silmiin.

"Niinkö luulette?" kysyi Mielonen.

"Niin, kyllähän minä luulen."

"Mutta mistä syystä."

"Herrat owat pitkät ajat tästä ohi kulkeneet, eiwätkä wielä ole ainoatakaan kertaa minulta mitään ostaneet; siitä minä kohta arwasin."

Tämän sanottuansa otti mummo laatikostaan pari paperossia ja ojensi kappaleen kummallekin anojalle, samalla antaen tulitikulla tulta kummallekin.

Kumpikin heistä ojensi mummolle paperossien maksuksi wiisipennisen.

Mummo rupesi hakemaan pennejä antaaksensa wastaan.

"Ei minulle tarwitse antaa wastaan", sanoi Mielonen.

"Kuinkas se muutoin sopisi? Jo ei raha kelpaa, saatte paperosseja wielä lisäksi", sanoi mummo.

"En minä huoli paperosseistakaan", intteli Mielonen.

"Tuos on toiselle herralle wastaan", sanoi mummo sitten ja oikasi pennejä Makkoselle.

"En minäkään tahdo wastaan", sanoi Makkonen wäkinäisesti.

"Kyllä maar te olette niin kummia herroja, etten ole koskaan semmoisia nähnyt", sanoi mummo ja pienestä kulmalihasten alla olewasta silmästä wierähti kyyneliä, joita hän koetti huolellisesti salata.

Kumppanukset lähtiwät asioilleen sen enempää mummolta kyselemättä.

"Kylläpä hänelle näkyy kelpaawan, waikka kuinka paljon saisi yhdestä paperossista", sanoi Makkonen, kun he kahden käweliwät.

"Tarjosihan hän wastaan rahaa tai kalua; eihän se hänen wikansa ollut … mahdoit ottaa", sanoi Mielonen.

"Olihan hän tarjoawinaan, mutta kohti wäittelemisellä tyytyi kuitenkin liiat pitämäänkin."

"Eihän tuo kolmen pennin lahja niin suuri ole."

"Ei, ei, mutta kuitenkin."

"Minusta olet sinä tällä matkalla ollut hywin kummallinen ja aiwan tuon tuntemattoman mummon wuoksi! Etkö huomannut, kuinka sywän waikutuksen häneen teki niin wähäinen ystäwyyden osoitus? oikein wedet nousiwat silmiin", sanoi Mielonen, puolustaaksensa mummoa.

"En minä kaikkia itkuja … kyllä semmoista osataan. Etkäpä sinäkään mitään selwää ottanut, waikka siitä niin kerskailit.—Minä luulen olewani wielä nytkin oikeassa, että hän on waan salainen rikas kerjäläinen, joka on tuon tawan ottanut, herättääksensä ihmisten sääliä ja salataksensa rikkauksiansa—semmoinen juuri, eikä mitään muuta", sanoi Makkonen puoleksi suuttuneena.

"Sinun kanssasi ei kannata siitä asiasta puhua, sillä sinussa ei ole sijaa järjelliselle puheelle enkä siihen woi mitään waikka minulla on aiwan päinwastaiset ajatukset siinä asiassa kuin sinulla", sanoi Mielonen, hänkin nyrpistyneenä.

Sitten käweliwät he rinnakkain eteenpäin. Tuo mummon juttu oli samentanut heidän mielensä niin, ettei kummallakaan ollut mitään sanomista toisellensa mistään asiasta; mykkänä kuin hauta käweliwät he edelleen.

Tuota nyrpeämielisyyttä kesti wielä majatalossakin ollessa, eikä kummankaan haluttanut ottaa puheksi mummon asiaa. Olipa wähällä, ettei se sama seikka eroittanut heitä kaikesta yhteydestä.

Mummo raukka! Hän ei suinkaan osannut aawistaakaan, että hänen wähäpätöinen olentonsa oli rikkoa kahden ystäwän wälin.

Mielonen käwi tästäpuolen hywin usein mummon luona ja osti joka kerralla paperossin wiidellä pennillä, eikä ottanut koskaan wastaan takaisin tarjotuita pennejä. Mummo rukka oli niin kiitollinen tuosta wähäisestä, mutta tiheästä lahjasta, ettei hän tiennyt mitä tehdä ja ajatella. Wälisti hän itki, wäliin nauroi, toiwottaen uudelle ostajalleen kaikkea hywää.

Makkonen käwi myös usein mummon kauppapaikalla, sillä hänellä oli salaperäinen halu niin tehdä, waikkei hän itsekään tiennyt, minkätähden se niin oli, oliko se hywä wai paha tarkoitus, mutta niin se waan oli. Hänkin osti aina wiidellä pennillä paperossia, mutta hän otti niin monta kuin sillä sai.—Tämäkin oli mummon mielestä hywä asia, sillä semmoista kauppaa wartenhan hän oli juuri siinä, eikä hän muuta tahtonutkaan.

Tällä tawoin kului joku aika. Kauppatowerukset eiwät silläwälin käyneet ainuttakaan kertaa yhtaikaa mummon luona, sillä kumpikin kaihti toistansa.

Eräänä kertana kun Mielonen meni sinne, näki hän ihmeekseen Makkosen puuhailewan paperossin kauppaa mummon kanssa. Eipä siinä wielä kyllä, mutta mummon laatikon wieressä seisoi siro ja kalpea nuori herra, ylioppilas näöltään. Häneen katsoi mummo katkeamatta niin, niin hartaasti ja koetti hymyillä niin wiehkeästi kuin suinkin hänen kulmikkaat ja karsaat kaswonsa perään antoiwat. Tälle walitsi mummo kaikkein parhaat karamellit ja siirappikakut, mitä suinkin hänen warastossansa löytyi, eikä maksusta näyttänyt olewan puhettakaan. Nuorukainen näytti pitäwän paljon mummosta, sillä hän kuunteli hänen puhettaan hywin likeltä ja hymyili. Niin, näyttipä siltä, että kauppatoimet oliwat nyt syrjäasiana.

Mielonen astui esiin. Mummo otti hänet iloisesti wastaan. Sitten wiittasi hän kädellään Mielosta ja sanoi kääntyen nuoreen herraan päin: "tämä herra". Nuorukainen kohotti lakkiaan ja nyökkäsi Mieloselle. Häntä häwetti, sillä hän aawisti, että mummo on hänestä nuorukaiselle jotakin puhunut. Sitten poistui nuori herra.

Sitten kuin oli tuo wiiden pennin ja paperossin kauppa tehty, sanoi
Mielonen:

"Suokaa anteeksi, mutta minua haluttaisi tutustua teihin ja teidän tilaanne. Suotteko minun tehdä moniaita kysymyksiä?

"Aiwan kernaasti, ei suinkaan minulla mitään salattawaa ole", sanoi mummo kohteliaasti.

"Oletteko tämän kaupungin asukkaita?"

"Tässä olen syntynyt ja elänyt koko elämäni ajan."

"Te kait asutte tässä aiwan likellä?"

"Ei, waan toisella puolella kaupunkia."

"Kuinka sitten tulitte näin kaukaisen ja syrjäisen tienoon kauppapaikaksenne walitsemaan?"

"Isoimmilla liikepaikoilla on kaikenlaisia kaupustelijoita ja keinottelijoita niinkuin wiitaa. Näin halwoilla tawaroilla en niissä ansaitsisi, mutta täällä minä kuitenkin aina saan jonkun pennin kokoon."

"Kuinka te noinkin wanhana ihmisenä woitte aamusta warhain ja myöhään iltaan, minkäänlaisesta säästä huolimatta, seisoa tässä?"

"Sitä täytyy, jos mieli on jotakin ansaita ja suoriutua asioistaan?"

Tuo mummon asioista suoriutuminen tuntui Mielosesta niin kummalliselta.

"No mutta ettehän te suinkaan noin wähäisellä kaupalla paljoa tienaa?"

"Aina kuitenkin sen werran, ettei pahaa hätää tule."

"Onko teillä miestä?"

"Oli minulla mies, mutta herra katsoi hywäksi hänet kutsua pois kuusikolmatta wuotta sitten", sanoi mummo ja kyyneleet kiilsiwät hänen silmissään.

"Mitä miehiä miehenne oli?"

"Salwumies waan, mutta woi kuinka hywä hän kuitenkin oli."

"Jäikö perillisiä?"

"Jäi yksi poika. Hän syntyi juuri kuin isänsä kuoli. Woi sitäkin murheen aikaa", sanoi mummo ja tuli wielä surullisemmaksi.

"Poikanne on siis täysi mies?"

"On. Hän oli juuri tässä, kun te tulitte."

"Tuo nuori herra … ylioppilainen?" kysyi Mielonen hämmästyneenä.

"Juuri hän."

"Teille jäi kait waroja miehenne kuoltua?"

"Ei enempää kuin taiwaan linnulle."

"No mutta kuinka olette woinut poikanne kouluttaa ylioppilaaksi asti?"

"Ensimältä käwi se hywin laatuun, kun olin terwe. Minä tein työtä yöt ja päiwät, tuskin jouduin sen wertaa uinahtamaan kuin lintu oksalla uinahtaa. Minä pesin, silitin ja ompelin, ja työtä oli yllin kyllin. Silloin olin wielä terwe ja nuori, ja jaksoin niin paljon, eikä puutetta ollut koskaan. Kun Pertti kaswoi niin isoksi, että hän kykeni koulua käymään, jatkoin minä työntekoa eteenkin päin ja wielä suuremmalla innolla ja ahkeruudella kuin koskaan ennen. Kun molemmat olimme wähään tyytywäiset, menimme niin hywästi eteenpäin, ettemme welkaantuneet yhdellekään ihmiselle yhtään penniä. Mutta noin seitsemän wuotta takaperin tuliwat silmäni kipeiksi paljon työn ja walwomisen tähden. Koetin etsiä lääkärin apua ja hän kielsi pitkäksi ajaksi katsomisen ja kaiken työnteon. Se olisi mahtanut ollakin hywä neuwo, mutta sen seuraaminen ei olisi ollut mikään muu kuin suoranainen kuolema, sillä millä me olisimme yhdenkään wiikon eläneet, ellen minä olisi tehnyt työtä. Tämän tähden wuowasin minä edelleenkin pitkittää työntekoa niin kauwan kuin näkö riitti. Mutta sitten pimeni kowan kiwun kanssa silmieni walo, niin etten kyennyt enään mitään tekemään. Silloin luulin kaikki olewan lopussa, mutta kun silmieni kipu wähitellen taukosi, sain sen werran näöstäni takaisin, että woin tätä ammattia harjoittaa. Siitä saakka olen tässä seisonut, koettaen ansaita jonkun pennin päiwässä. Paljon ei tosin tule, mutta parempi on wähäkin kuin ei mitään … eikä tämä niin helppoa … usein on ruumis niin kylmän wuoksi köntistynyt ja kangistunut, ettei mitenkään tahdo woida majapaikkaansa päästä.

Wiime aikoina olemme joutuneet wähän welkaan, kun elämä Helsingissä tulee niin kalliiksi. Toista oli kouluajalla tässä kotikaupungissa, sillä olihan yhteinen majapaikka ja ainahan sai jotakin syötäwäksi koperoiduksi.

Pertti raukka! Hän on koko kouluajan ollut niin ahkera lukemaan, että hänen terweytensä on käynyt huonoksi. Usein on häntä kehoitettu ottamaan lepoaikaa terweytensä tähden, mutta hän ei waan malta. Nytkin yliopistossa ollessaan owat lääkärit kehoittaneet häntä keskeyttämään lukemisensa joksikin ajaksi woimistumista warten, mutta Pertti waan sanoo jaksawansa lukea loppuun asti ja sanoo kyllä pian paranewansa, kun on saanut tutkinnot suoritetuksi.

Hän rakastaa minua niin suurella rakkaudella kuin koskaan lapsi on wanhintansa rakastanut——; woi jos te näkisitte, kuinka hywä hän on minulle. Hän säälittelee minua ja päiwittelee, kun minun pitää hänen tähtensä niin paljon waiwaa nähdä. Mutta mitäpä minussa on säälittelemistä, sillä hänen tähtensä teen mitä suinkin woin. Hän lohduttelee aina minua sillä, että kun hän on kerran tutkintonsa suorittanut ja wiran saanut, niin hän ottaa minut luokseen ja silloin hän sanoo minun waiwani loppuwan.—Tulewalla lukukaudella hän toiwoo woiwansa tutkinnot suorittaa ja silloin meille tulee niin hywä… Se poika raukka…! Kunpa hän waan jaksaisi.

Tämmöinen on lyhykäisyydessä minun elämäni kertomus ja syy tässä seisomiseeni", kertoili ja selitteli mummo.

Makkonen oli koko kertomuksen ajan kuunnellut hywin tarkasti ja sanaa sanomatta katsonut mummoon katkeematta.

"Antakaa minulle paperossi", sanoi hän kertomuksen loputtua.

Mummo antoi.

Maksuksi Makkonen pisti mummolle wiisimarkkasen.

Mummo rupesi hätäilemään, mistä hän niin paljon wastaan antaisi.

"Ei siitä tarwitse wastaan antaa", sanoi Makkonen.

"No herra Jumala, kuinka se muutoin sopii", sanoi mummo ja kokoili rahoja wastaan antaakseen.

"Ei, se on sanottu", sanoi Makkonen lujasti.

Mummo purskahti waltawaan itkuun. Ne lienewät olleet kiitoksen kyyneleitä ja tuskinpa yksikään kiitos koskaan on paremmin sydämestä lähtenyt kuin tämä. Mummo oli oppinut wähään tyytymään ja wähästä woi hän olla kiitollinen.

"En minä ole eläissäni näin suurta rakkauden osoitusta wierailta ihmisiltä osakseni saanut", sai hän itkunsa seasta sanotuksi.

Mielonen joutui Makkosen käytöksen tähden jotenkin hämille. Hän ei ollut osannut aawistaakaan, että Makkosessa woisi mikään muuttaa hänen entisiä mielipiteitänsä mummon suhteen. Hän oli mielessään pitänyt itseänsä, tuon wiiden pennin paperossi=kauppansa wuoksi, paljon etewämpänä mummon ystäwänä ja hywäntekijänä kuin Makkosta, joka itsepintaisesti oli aina syyttänyt mummoa liikanaisesta ahneudesta. Nyt oli Makkonen mennyt edelle häntä itseänsä ja tämä seikka sekä häwetti että harmitti Mielosta.

Kauwan käweliwät kauppalangokset sanaakaan sanomatta.

"Sinä olit oikeassa, ystäwäni, mummon asiassa", sanoi wihdoin Makkonen.

"Me olemme nyt oikeassa molemmat", sanoi Mielonen.

Mummon tarkoitusten erinkaltaisuudesta kiistellessään oliwat ystäwykset kylmenneet toisillensa, jopa siihen määrään asti, että kumpikin oli mielessään aikonut erota kauppayhteydestä. Mutta tuo riitakapula oli tietämättään sowittanut heidät, niinkuin hän halwalla persoonallaan oli antanut aihetta heidän wälinsä kylmenemiseenkin, ja tästä hetkestä pitäin tunsiwat he ystäwyytensä kahta lujemmaksi ja sydämellisemmäksi kuin koskaan ennen.

Ystäwykset tekiwät mummon, hänen tarkoituksensa ja wiiden pennin paperossikaupan tutuksi ympäri kaupunkia. Itsekin harjoittiwat he ahkerasti tuota kauppaa ja kaikkia paikkakuntalaisiaan, joita paljo käwi kaupungissa, kehoittiwat he myös siihen.

Mummolle tuli nyt hywät ajat. Hän iloitsi niinkuin lapsi ja usein hän korjasi runsaan päiwärahan pikku kaupallaan. Sydämestään kiitteli hän noita maalais=ystäwiään, jotka oliwat luoneet waloa ja toiwoa hänen ja hänen poikansa synkkään elämään.

* * * * *

On kulunut ajasta joku palanen. Mielonen ja Makkonen owat menneet kotiinsa kesätöille, sillä ei maanmies jouda silloin kaupungissa oleskelemaan.

Koko kesänä eiwät he ole saaneet mummosta ja Pertistä minkäänlaista tietoa. Kenpä tietoja olisi tuonutkaan, sillä maanmies ei joudu kesäisinä aikoina matkustelemaan. Hänellä on näinä muutamina kuukausina yllin kyllin melkein katkeamatta yhtämittaista työtä, jolloin hänen on aittoihin ja salwoihin kokoominen wuoden warat perheellensä.

Niin. Mitäpä siitä kesästä, senhän tietäwät kaikki.

Kun taas tuli syksyn hyyteinen halla ja jäädytti järwet ja wirrat hewosten kantawiksi, silloin aikoiwat ihmiset liikkua ulommaksi kotinurkkiansa.

Mielonen ja Makkonen rupesiwat taasenkin kokoilemaan maatawaroita, wiedäksensä niitä kaupunkiin kaupaksi, kuten ennenkin. Kun he oliwat kalua kuormiksi asti saaneet, lähtiwät he matkalle, sillä luntakin oli jo rekikeliksi asti.

"Saapa nähdä, onko mummo entisellä paikallaan kauppatawarainsa kanssa", sanoi Makkonen, kun he oliwat jo lähellä kaupunkia.

"Luultawasti. Oikein tuntuu sydän hyppiwän, kun saa tawata hänet", sanoi
Mielonen.

Äänetönnä ajettiin eteenpäin. Jo tuliwat he niille piirteille, mihin mummon olisi pitänyt näkyä. Molemmat tarkistiwat silmiänsä, mutta mitään ei näkynyt. He ajoiwat paikalle, waan mummoa ei ollut siinä. Poissa oli laatikkokin tawaroineen, ja öljylamppu—poissa sekin.

"Missä mummo on?" kysyiwät he hätäyksissään ohikulkijoilta.

"Mikä mummo?" kysyiwät nämä ja katsella töllisteliwät heitä.

"Hän, joka tässä aina kaupitteli sikaaria, paperossia, siirappikakkuja ja karamelliä."

"Emme me tiedä", sanoiwat he ja meniwät tiehensä.

He kai eiwät olleet tulleet tuntemaan mummoa.

Kauppatowerit ajoiwat majataloonsa. Talon asukkaat oliwat tulleet mummolle tutuksi Makkosen ja Mielosen kautta.

"Missä mummo on, koska ei häntä näkynyt entisellä paikallaan?" kysyiwät he pelon sekaisella tunteella.

"Mummo ei enään koskaan tule siihen tawaroitaan tarjoilemaan", wastattiin heille.

"Kuinka—? Kuollutko?"

Tämä waikutti Mieloseen ja Makkoseen niinkuin salaman isku. Hywään aikaan ei kumpikaan heistä kyennyt sanomaan halkaistua sanaa.

"Sairastiko hän kauwan?" kysyt Mielonen wihdoin.

"Ei wähääkään."

"Kuinka se sitten käwi?"

"Mummo seisoi yhtä uskollisesti tawaralaatikkonsa ääressä kuten ennenkin aina wiime kuun loppuun saakka. Pertti oli Helsingissä ja walmisteli itseänsä tutkinnon suorittamiseen. Hän kirjoitteli usein äidillensä ja sanoi paljojen ponnistusten tähden terweytensä hywin heikontuneen. Kuitenkin lohdutteli hän äitiänsä, wakuuttamalla woiwansa waaratta tutkintonsa suorittaa ja sittenhän oli kyllä aikaa terweyttänsä hoitaa ja woimistua. Mummo oli niin, niin iloinen, että oli oikein hauska häntä syrjäisenkin katsoa. 'Kohta minunkin waiwani ja huoleni loppuwat', kuultiin hänen usein sanowan; ja loppuiwatkinhan ne, waikka toisella tawalla kuin hän oli luullut. Wiimeisen kerran kun Pertti hänelle kirjoitti, ilmoitti hän huomenna alkawansa tutkintoansa suorittamaan. Silloin kuultiin mummon rukoilewan Jumalaa, että hän antaisi Pertille woimaa ja ymmärrystä.

Pari päiwää myöhemmin seisoi mummo tawarainsa kanssa entisellä paikallansa. Postin kantaja toi hänelle kirjeen. Ilosta wapisewilla käsillänsä otti hän kirjeen wastaan. Kun hän tirkisti päällekirjoitukseen, käwi puistutus hänen ruumiiseensa, huomatessaan, että se oli kirjoitettu wieraalla käsialalla. Kiireesti murti hän kirjeen auki ja rupesi tawailemaan sen sisältöä. Kirje oli yliopiston rehtorilta. Se oli hywin lyhykäinen ja kuului näin:

'Teidän poikanne kuoli eilenaamuna weren=oksennukseen. Mitä toimia tahtoisitte pitää wainajan hautaamiseksi?'

Ei saanut mummo loppuunkaan luetuksi, kun hän parkasi kipeästi.

'Nyt ei minua tarwita enään maailmassa', sai hän sanotuksi sydäntä särkewällä äänellä ja samassa hän kaatui. Tunnottomana wietiin hän kotiinsa ja seuraawana aamuna oli hän ruumiina", kerrottiin heille.

Alakuloisina kuunteliwat Mielonen ja Makkonen kertomusta. Pitkään aikaan eiwät he woineet lausua ainuttakaan sanaa, niin sywästi koski se heihin.

"Woi kuinka wäärin minä tuomitsin mummoa", sanoi Makkonen wihdoin pitkän waiti=olemisen perästä.

"Niin. Usein on meidän laitamme sillä tawalla, että erehdymme sangen pahoin, mutta sangen hywä asia on se, että joskuskaan woimme palautua", sanoi Mielonen.

"Jos tuo wiiden pennin paperossikauppa olisi tullut woimaan moniaita wuosia ennen, kenties eläisiwät he wielä molemmin" arweli Makkonen alakuloisesti.

"Kenties, kenties", sanoi Mielonen ja waipui sywiin mietteisiin.

MATKUSTAJA.

Aiwan rautatien lähellähän se on Y——n kirkko. Tämähän ei mitään kummaa, sillä onhan monta muuta kirkkoa rautatien likeisyydessä.

Kesä on kulunut jo syyskuun loppupuolelle. Sunnuntai=aamu oli ja aamukellot oliwat jo soineet, kutsuen ihmisiä kokoontumaan Herran huoneeseen, nöyrtyen tunnustamaan rikoksensa Luojansa edessä ja saamaan Häneltä syntinsä anteeksi. Ihmisiä riensikin kaikkia teitä myöten kirkkoa kohden, kuulemaan armon ja lohdutuksen sanoja. Papin kello alkoi soida ja tämän merkin kuultuansa alkoi kansa kiiruhtaa kirkkoon; pian olikin kirkko wäkeä täynnä.

Kun kirkkoherra oli sakastissa lukkarille wirsiä antamassa, ruwettiin sakastin ulko=owea kolkuttamaan. Ensinnä tuo kolkutus oli niin hiljaista ja wienoa, että se tuskin kuuluikaan, sitten se käwi wähän kowemmaksi. Wiimein huomattiin, että siellä oli joku sisään pyrkijä ja hänelle awattiin owi.

Kun owi aukeni, oli sen ulkopuolella seisomassa kookas ja hartewa keski=ikäinen mies. Hän oli niin pelkääwän ja aran näköinen, että näytti siltä kuin hän tuota pikaa kauhistuneena pötkisi pakoon. Useat kerrat täytyi häntä kehoittaa, ennenkuin hän wiimeinkin hitaasti rohkeni astua sakastiin. Hän jäi aiwan owipieleen seisomaan, eikä näyttänyt uskaltawan katsoa ketään silmiin, tuijotti waan eteen kohti lattiaan. Selwästi näki, että hän kamppaili kowaa sisällistä taistelua, sillä hänen leweät ja jykewät hartiansa wapisiwat kuin kahila wirrassa ja tuskan hiki walui otsalta.

Kirkkoherra astui häntä lähemmäksi.

"Mistäs tämä wieras on?" kysyi kirkkoherra, huomaten ettei tulija ollut omanpitäjäläisiä, jotka hän kaikki tunsi.

Mies waan sijoitteli jalkojaan ja rykästä kyhnäytti tekoyskää.

"Mistä olette kotoisin?" kysyi kirkkoherra toistamiseen kowemmasti, ikäänkuin peljäten, ettei mies olisi ensimäistä kysymystä kuullut.

"Tuolta H——n pitäjästä", sanoi mies wärähtelewällä äänellä, sijoitellen taasenkin jalkojansa, nostamatta katsettansa ylös lattiasta.

"Onko teillä mitään asiaa?" kysyi kirkkoherra.

"Onhan sitä."

"Sanokaa nyt asianne", kehoitti kirkkoherra.

"Onko täällä tänäpäiwänä rippiwäki?" kysyi mies arasti.

"Kyllä täällä on messu tänään", wastasi kirkkoherra.

Mies waikeni.

"Entä sitten?" utasi kirkkoherra.

"Kun, tuota——olisiko se mahdollista, että minä saisin käydä täällä ripillä?" sanoi mies tuskin kuultawasti.

"Oletteko enemmän aikaa oleskellut tässä pitäjässä?" kysyi kirkkoherra.

"En, tulen juuri kotoa."

"Minkä wuoksi sitten näin likellä kotoanne haluatte ripillä käydä?"

"Niinhän tuota… En tiennyt, että se on niin paha, mutta nyt sen tiedän", sanoi mies katkonaisesti.

"Onko teillä papinkirjaa?"

"On, kyllä minulla on kirjat", sanoi mies ja alkoi kaiwaa poweansa.

Kun kirkkoherra sai kirjat, merkitsi hän niihin, että mies on käynyt sinä päiwänä ripillä heidän pitäjässä.

"Te olette menossa Amerikkaan", sanoi kirkkoherra kirjoja miehelle takaisin tuodessaan.

"Niin."

"Miksikä lähdette pois synnyinmaastanne, tuttawain ja ystäwäin parista, pois maille wierahille, teille tietämättömille, jossa ei ole ken wesilusikan ojentaisi? Se on sitäkin kummallisempi mielestäni, kun olette perheellinen talon mies", sanoi kirkkoherra.

"Niinhän tuota… Kun ahdistaa niin kowin joka puolelta, niin ajattelin, etteikö tuota siellä … mutta nyt tuntuu niin pahalta ja waikealta, etten tahdo aikaan tulla", sanoi mies ja raskaat kyyneleet tipahteliwat kaarewain ja tuuheain kulmakarwain alla olewista silmistänsä. Kyyneleitään koki hän häätää syrjään karhealla kädellänsä.

"Tämän matka=murheenneko wuoksi haluatte nyt ripillä käydä?" kysyi kirkkoherra.

"Paljon senkin tähden, mutta on minun muutenkin paha olla."

"Minkä wuoksi?"

"Minä olen niin paha … olen kowasti rikkonut."

"Wai niin—! Ketä wastaan? Awatkaa minulle sydämenne", sanoi kirkkoherra kehoittawaisesti ja osaaottawaisesti.

"Minä olin kowasti juowuksissa", sanoi mies nöyrästi ja tunnustawaisesti, ja hänen koko ruumiinsa wärisi.

"Se on kyllä paha, mutta sanokaa minulle, oletteko ollut usein ennenkin juowuksissa?" utasi kirkkoherra.

"En koskaan ennen; en ole monasti eläissäni maistanutkaan wiinaa", sanoi mies.

"Missä se sitten tapahtui?"

"Tänne tullessa."

"Kuinka se käwi?

"Mieleni oli kowin raskas ja paha, kun piti erota waimosta, lapsista, sukulaisista, tuttawista, ystäwistä, kotitienoosta ja synnyinmaasta. Kun ajattelin, että olin kaikki nämä jättämäisilläni ja menossa wieraaseen maahan, tuntemattomien ihmisien sekaan, outoja oloja wastaan=ottamaan, josta ei ole toiwoakaan heti takaisin päästä ja pääseekö koskaan, niin mieleni tuli syttä mustemmaksi. Tunsin sydämessäni kauheaa tuskaa ja surua, niin että henkeä ahdisti, ja tuskan hiki juoksi päältäni, ja tämä kaikki teki elämäni peräti noloksi ja murheelliseksi.

Meitä oli useampia miehiä samassa matkassa, sillä muitakin lähtee nyt meidän pitäjästä Amerikkaan. Nämä eiwät woineet olla huomaamatta minun kauheaa suruani. He kokiwat lohduttaa minua, kuten parhaiten taisiwat, mutta se oli kaikki turhaa. He oliwat waranneet mukaansa useampia pulloja wiinaa, luullakseni oman surunsa waralle. Niistä he maisteliwat ehtimiseen ja tarjoiliwat minullekin. Kauan aikaa torjuin minä kaiket tarjoilemiset, mutta he eiwät waan laanneet sitä tyrkyttämästä yhä uudestaan.

'No, ota nyt, se liewittää suruasi', sanoi naapuritalon mies ja tarjosi taasenkin pulloansa.

Minä maistin wähäsen.

'Ota nyt enemmän … mitä se tuon wertainen', sanoi naapuri, eikä ottanut tarjoamaani pulloa takaisin.

Minä otin toisen kerran ja pullautin suuni melkein täyteen.

Hetken päästä rupesi sydän=alassani tuntumaan niin hywältä. Kierteli ja lämmitti niin somasti ja murheeni tuntui todellakin liewenewän. Minä rupesin iloisesti puhelemaan towerieni kanssa, eikä kowin pitkää aikaa kulunut, ennenkuin minä jo naurahtelinkin.

'Eikös ole nyt jo wähän parempi?' kysyi naapuri naurahdellen.

'On, on … paljonkin parempi on … nyt on hywä, mutta annasta wielä siitä pullosta', sanoin minä ja ojensin käteni pulloa wastaan=ottaakseni.

Naapuri antoi pullon. Sen saatuani kallistin minä siitä niin paljon, että suuni tuli täyteen kuin puhuttu rakko.

'Kas niin! Nyt se tepsii—mies hänestä tulee kuin tuleekin. Minä takaan, ettet wähän ajan päästä tiedä koko surustasi pukin rippiä', wakuutti naapuri.

Nyt muuttui tilani aiwan toisenlaiseksi. Silmänikin kirkastuiwat niin, että olisin woinut wäittää näkewäni waikka kiwen läwitse. Koko maailma näytti niin waloisalta ja puhtaalta, etten semmoista muista sitä ennen koskaan nähneeni. Kaikki matkasuruni ja huoleni, entiset kärsimiseni ja ponnistukseni katosiwat tuokiossa mielestäni kuin tina tuhkaan ja nyt olisin mennyt waikka maailman ääriin. Ymmärrykseni selkeni mielestäni niin waloisaksi ja käsittäwäksi, etten koskaan ennen ollut asioita niin selkeästi ymmärtänyt enkä käsittänyt. Tässä walossa huomasin, ettei tämä maailma olekkaan niin paha ja suuri waiwanpesä kuin olin itselleni uskotellut, kunhan waan ymmärtää siitä oikein nauttia. Turhaan niitä, näenmä, huolia ja murheita kantaa, ajattelin minä.

Ihmiset näyttiwät nyt mielestäni niin kurjilta ja kehnoilta ja minä luulin näkewäni jokaisen wastaan tulijan läwitse. Woi kuinka paljon huonompia minua he tuntuiwat olewan, tuommoisia kurjia, tyhmiä raukkoja waan—mitäs he owat minun rinnallani, arwostelin minä.

Tämä ajatus ei ollut nykyisen hetken synnyttämä, waan se oli aikojen kuluessa wähitellen juurtunut minuun, waikken sitä ennen ollut niin suuressa määrässä tuntenut kuin nyt. Olin oppinut hiljalleen katsomaan muita ihmisiä ylön, kun olin mielestäni parempi heitä, koskapa olen rehellinen ja kunniallinen mies, enkä ollut kertaakaan wielä ollut juowuksissa. Niin jo ennenkin ajattelin, mitä sitten nyt, kun olin niin onnellisessa tilassa.

Hih! kiljahtelin minä, kun satuin ihmisiä näkemään, sillä enhän osannut enään ihmisiäkään häwetä, kun olin juowuksissa", kertoi mies alakuloisesti, kun kerran alkuun pääsi.

"Wieläkö sitten mitään?" kysyi kirkkoherra.

"Asian pahinta puolta en ole wielä kertonutkaan", sanoi mies nolosti.

"Mikäs se olisi?"

"Minä onneton löin akkaani."

"Akkaanne! Missä sitä löitte?"

"Tiellä tänne tullessa."

"Onko waimonne myös menossa Amerikkaan?"

"Ei ole, hän lähti minua waan saattamaan tänne rautatielle saakka."

"Aiwan oikein. Olettehan jo maininnut, että täytyy erota waimostanne ja olisihan se minun pitänyt muutoinkin muistaa, kun olen lukenut passinne. Mutta minkä tähden löitte waimoanne?" sanoi kirkkoherra.

"Ei suinkaan hänessä mitään syytä ollut, mutta mitä hullu juopunut siitä huoli! Päinwastoin löin minä häntä suuren rakkauden työn tähden, ja sepä se asian pahin puoli onkin. Hän on koko yhdessä olon aikamme kokenut aina waroittaa ja muistuttaa minua ihmisen elämän welwollisuuksista. Hän on ollut aina arka minun kunniastani, sillä hän sanoo minun kunniani olewan hänenkin kunniansa, ja kenties se onkin hänen ansionsa, että minun kunniakipeneeni on tähän saakka säilynyt. Nytkin hän koki minua monet kerrat estellä, etten enään ryyppäisi, kun tiesi minun tulewan päihin, mutta mitäpä siitä oli apua. Wihdoin otti hän pullosta kiinni, kun minä taas ensin rupesin ryyppäämään ja sanoi:

'Älä, hywä Matti, enään ryyppää, olethan nytkin jo aiwan pilalla.'

'Wai niin! Wai sinä tässä isäntä luulet olewasikin', huusin minä, ja silloin löin minä."

"Woi, woi! Kyllä se oli hywin pahasta teiltä tehty", sanoi kirkkoherra.

"Kyllä se oli niin pahasti tehty, ettei sen pahemmasti woi kukaan tehdä, sen tunnen nyt katkeruudella", sanoi mies, ikäänkuin tuomioonsa tyytywäisenä.

"Kuinka sitten waimonne käwi?"

"Kyllähän sen arwaa miten heikon waimon käypi, kun raiwostunut wankka mies häntä lyöpi. Heti hän lysähti kärryn pohjalle ja nenästä juoksi weri kuin härän kurkusta. Siinä hän sitten itkeä nyyhki ja walitteli.

'Niin, sen siitä nyt sait——. Tekeekös wasta mielesi tulla isännöimään', öyhkyin minä waan, ikäänkuin olisin hywinkin ison hywän työn tehnyt.

Mitä sitten tapahtui, en enään muista, sillä tulin aiwan taidottomaksi. Ilta olikin jo, ja towerit ajoiwat erääseen taloon yöksi. Siellä he kantoiwat minut huoneeseen ja laittoiwat maata; siinä sitten nukuin, enkä herännyt ennenkuin aamulla."

"No, miltäs sitten aamulla tuntui?"

"Woi, rakas kirkkoherra, älkää sitä kysykö, miltä se tuntui. Omantuntoni tuskat oliwat niin kowat, etten woi niitä sanoilla selittää. Minä muistin kaikki eiliset tapahtumat siihen saakka, kunnes tulin tiedottomaksi. Kärsiwä waimoni oli ensimäinen, minkä herättyäni huomasin. Hän oli eläwänä todistajana edessäni eilisistä tapahtumista. Hänen molemmat silmänalustansa oliwat mustana ja kaswot oliwat turpuneet ja pöhöttyneet niin, ettei silmiäkään paljon nähnyt, enpä ollut tuntea häntä ensi silmäämällä, niin erinkaltaiseksi oli hän tuon lyönnin tähden muuttunut. Hän wältteli katsoa minua silmiin. Näytti siltä kuin hän olisi luulotellut itse tehneensä jonkun suuren pahan työn.

'Woi Mari kulta, mitenkä nyt owat asiat?' sanoin minä häpeästä ja tuskasta pakahtumaisillani.

'Woi, hywä ystäwä, miksi sinä löit minua niin kowasti, mitä pahaa minä olen sinulle tehnyt?' sanoi hän ja rupesi nyyhkimään.

'Et mitään pahaa, mutta hywää sinä olet tehnyt paljon, hywin paljon', koin minä sanoa.

'Kuinka sinä woitkaan mennä Amerikkaan, kun sinä näytät rupeawan juomaan? Sinä et woi siellä miehestä pysyä, kun ei siellä ole ketään, joka sinua tukisi ja waraisi; paras on, että palaat kotiin', sanoi waimoni.

'Mutta sen woin wakuuttaa tässä Jumalan ja sinun edessäsi, että se oli ensimäinen ja wiimeinen kerta; ei koskaan minun suuhuni tule enään wäkewiä juomia. Miehenä en woi pyörtää takaisin, sillä meidän asiamme eiwät salli sitä. Mutta minä tahdon kaikkeni koettaa ja olla mies. Luota minuun wielä nytkin. Sydämestäni kadun minä tätä wäärää tekoani ja pyydän nyt hartaasti sinulta anteeksi', koin minä häpeissäni ja hätäyksissäni sanoa.

'Kernaasti minä annan sinulle anteeksi, waikka kuinka paljon olisit minua wastaan rikkonut. Tiedänhän minä, että se oli ensimäinen kerta, mutta minä niin kowin pelkään, kun sinä poiskin menet… Olethan sinä ollut kelpo mies ja hywä kumppani minullekin——miksen minä antaisi anteeksi', sanoi waimoni ja kyyneleet kiilsiwät hänen silmissään.

Juuri kun olimme tämän werran ennättäneet puhua, nousiwat ihmiset ylös ja alkoiwat liikkua. He eiwät olleet näkewinäänkään minua, mutta kuitenkin huomasin minä, että jokainen halusi katsella minua, kun waan saiwat salaa sitä tehdä. Heidän silmistään näkyi kummallinen salama ja epäselwä kiilto ja minä ymmärsin mitä se merkitsi. Kukaan ei puhunut minulle mitään, mutta heidän suupielissään oli niin omituinen hymy, että minä ymmärsin, mitä he olisiwat sanoneet, jos he olisiwat jotakin puhuneet. Tämä teki tuskani kahta kauheammaksi."

"No, eikö omatuntonne rauhoittunut, waikka waimonne antoi anteeksi?" kysyi kirkkoherra.

"Woi ei niin, ei niin, hywä kirkkoherra—. Kaukana siitä. Poissa on nyt oma rakkauteni ja hurskauteni. Kaikki entinen hywyyteni, kerskaamiseni ja muiden ylenkatsomiseni. Kaikki ne owat olleet ja menneet, ja nyt olen wiheliäisin ihminen, mitä maa on koskaan päällänsä kantanut. Kalkki ihmiset näyttäwät minusta nyt niin hywiltä, hurskailta ja puhtailta … heidän kaswonsakin loistawat mielestäni sanomattoman puhtailta ja wiattomilta. Toisenlaista oli nyt tämänpäiwäinen puhtaus kuin eilinen. Waimoni on kyllä minulle anteeksi antanut, mutta minä olen rikkonut Jumalaa ja kaikkia ihmisiä wastaan, enkä minä pääse rauhaan, ennenkuin minä saan sowinnon kaikilta. Woi, hywä kirkkoherra, onko tämmöisellä onnettomalla mitään toiwoa?"

Näin puheli tuo murrettu mies, joka nyt wieraassa paikassa halusi päästä armopöydälle, saamaan syntein anteeksi saamista. Ensimältä näytti hän niin ahdistuneelta, hätääntyneeltä ja huonolahjaiselta, ettei hänen luullut woiwan mitään selittää, mutta kun hän huomasi kirkkoherran lempeäksi ja osanottawaksi mieheksi, kehkeentyi hän wähitellen niin, että hän woi aiwan hywin ajatuksensa selittää. Kuitenkin wärisi hänen äänensä koko ajan ja hieno wäristys tärisytti wankkaa ruumista, josta selwästi näkyi, ettei suinkaan tuo awonainen tunnustus leikintekoa ollut.

Kirkkoherra oli hengen mies. Hän kuunteli miestä maltilla ja osanottawaisuudella, waikka jumalanpalweluksen alkaminen sen takia wähän wiiwähtyikin. Kun hän huomasi, että hänen edessään oli totisesti särjetty ja katuwainen sielu, murtui hänenkin mielensä. Kyyneleet nousiwat hänen silmiinsä, kun hän otti miestä kädestä kiinni ja sanoi:

"Paljon on meillä kaikillakin syntiä mutta Jumalalla on paljon enemmän anteeksi antamusta, kun pakenemme Hänen Poikansa ansion turwiin."

Tämä waikutti mieheen niin, että hän melkein ääneensä itki.

Jumalanpalwelus alkoi nyt ja rippisaarna pidettiin ensin. Nöyrästi laskeutui outo mieskin polwilleen muiden rippiwierasten sekaan. Kirkkoherra ei puhunutkaan nyt jumalattomille, eikä syytänyt rippiwieraille lain kirouksia ja uhkauksia. Hän puhui niille, joilla on särjetty sydän ja murheellinen henki. Niitä waroitti hän wälttämään epäuskon kawaloita ja salaisia pauloja kehoittaen samassa turwallisesti ja pelkäämättä astumaan armoistuimen eteen, jossa on paljon armahtamista ja anteeksi antamusta kaikille niille, jotka sinne uskoen tulewat.

Outo rippiwieras näytti ahmiwan joka sanan ja hänen jykewät hartiansa jytisiwät koko rippisaarnan ajan.—Tuskinpa lienee hartaampaa rippiwierasta ollut koskaan. Hän ei lähtenyt pois kirkosta, ennenkuin kirkonmenot oliwat kaikinpuolin loppuneet. Lähtiessään käwi hän jättelemässä kirkkoherran hywästi ja kiittelemässä häntä lohdutuksen ja hywien neuwojen edestä. Kirkkoherra kehoitti häntä pysymään tehdyissä hywissä päätöksissään ja toiwotti onnea pitkälle ja waaralliselle matkalle.

Matkustajan majapaikka oli eräässä talossa aiwan rautatien lähellä. Sinne riensi hän, mutta hänen sydämensä oli nyt paljon keweämpi kuin kirkkoon mennessä. Hän oli siellä saanut kuulla lohdutuksen ja armon sanoja. Nämä wuotiwat niinkuin lääkitsewä ja wirwoittawa hunaja hänen haawoitettuun sydämeensä ja hän löysi lewon sielullensa, semmoisen lewon, jota koko maailma ei olisi woinut hänelle antaa.

Waimo oli kirkonmenojen ajan majatalossa. Hänkin olisi halulla mennyt kirkkoon, mutta ei woinut turwottuneiden ja sinisten kaswojensa wuoksi sitä tehdä. Tämä teki miehelle kipeää ja hän mietti kirkkoon mennessään millä tawalla hän woisi tuon tekemänsä wamman parhaiten poistaa.

Kun hän tuli majapaikkaansa, oli hänen waimonsa, huiwi silmillä, istumassa jossakin warjokkaassa nurkassa. Näin oli hän sentähden, kun hän tahtoi salata omaa tilaansa ja peittää miehensä rikosta.

Kirkosta tultuansa meni mies suoraan waimonsa luo.

"Kuinka nyt woit, rakas Mari?" kysyi mies waimoltansa.

"No meneehän tuo tuossa, kaswojani waan wähän pakottaa, enkä kehtaa näyttää niitä muille ihmisille", sanoi wainio.

"Woi kuinka mielelläni tekisin sinut terweeksi, kun waan woisin, mutta minä en ymmärrä mitään, eikä ole lääkäriäkään saatawissa", sanoi mies.

"Minä olen tässä kuullut, että tämän pitäjän lukkari on näppärä saamaan apua yhteen ja toiseen wammaan; mitähän jos käwisit häneltä kysymässä. Kyllä kai se muutoinkin paranee, mutta ehkä paranisi pikemmin", sanoi waimo.

"Aiwan kernaasti sen teen; minä lähden heti sinne", sanoi mies, ikäänkuin ihastuksissaan siitä keksinnöstä.

Mies lähti. Lukkarin luo tultuaan, esitteli hän asiansa kuten parhaiten taisi, mutta tämä ei osannut mitään neuwoja antaa, ellei hän itse näkisi wammaa. Tämän wuoksi lähti hän miehen mukana hänen majataloonsa.

"Miten tämä loukkaus on tullut?" kysyi lukkari, katsellessaan waimon turwottuneita ja sinistyneitä kaswoja, sillä hän ei ollut kuullut kirkkoherran ja miehen keskustelua, kun oli sillä aikaa hautaamassa ruumiita apulaispapin kanssa.

"Minä putosin toissa päiwänä kärryistä ja siinä loukkasin wähän kaswojani… Eikä tämä mitään waarallista ole, onhan waan wähän ilkeä", ehätti waimo sanomaan.

"Tuo tuntuu minusta hywin kummalta … eihän kaswoissanne ole mitään ulkonaista haawaa", arweli lukkari.

"Minä löinkin kaswoni pudotessani waan ruohokenttään ja sentähden ei tullut haawaa", selitti waimo.

"No, sillä tawalla se on woinut olla mahdollista, mutta kowa tärähdys se on ollut, koska kaswot owat noin kowin turwottuneet. Kun ei ole mitään awonaista haawaa, on paras, että noudatte apteekista korttelin lyijywettä ja rupeatte sillä hautelemaan. Kastelkaa sillä moninkertaisia puhtaita liinariepuja ja pankaa turwotuksen päälle; kun kuumenewat, waihtakaa toiset. Sen keinon olen minä useinkin nähnyt auttawan tuommoisissa tapauksissa", sanoi lukkari ja lähti pois.

Mies käwi heti noutamassa lyijywettä ja rupesi hautelemaan waimonsa turwonneita kaswoja.

"Tuntuupa heti pakotusta helpottawan", sanoi waimo, kun oli muutamia kertoja kääreitä muutettu.

"Sepä olisi kowin hywä asia", sanoi mies.

"Mitä sinne kirkkoon kuului?" kysyi waimo hiljaa.

"Minä löysin siellä keinon kipeälle omalletunnolleni. Jumala on minulle kaikki anteeksi antanut, sen tunnen selwästi, ja ihmisetkään eiwät näytä minua enää sormellansa osoittawan, eikä niin tutkiwasti katselewan", sanoi mies.

"Sepä on sangen hywä asia. Minä pelkäsin pahinta, kun sinä olit niin kowissa omantunnon waiwoissa.—Pääsitkö sinä ehtoolliselle, niinkuin aikomuksesi oli?"

"Pääsin. Kirkkoherra oli niin lempeä. Hän on hengen mies ja hän osasi tunkeutua sieluni sisimpiin osiin; minä tunnustin hänelle kaikki", sanoi mies.

"Woi sinua, Matti, mitä teit; miksi häwäisit itsesi ja minun", sanoi waimo ylös makuultansa hypähtäen.

"Minun sydämeni oli niin täysi, etten olisi huolinut, waikka koko maailma olisi saanut tietää, kuinka kelwoton mies minä olen ja kuinka häwyttömän työn olen tehnyt. Luulenpa, etten olisi rauhaa ja sowintoa käsittänyt, ellen olisi niin tehnyt.—Ei, ystäwäni, sinun kunniasi tullut sen kautta poljetuksi, sillä eihän sinulla mitään rikosta ole. Minun wikani ja syyni se on kaikki, että olen näin tärkeällä eronhetkellämme saanut niin katkerasta murheenmaljasta maistaa.—Älä minua nyt wäärin ymmärrä, rakas Mari", selitti mies.

"Woihan sinulla olla oikein, mutta kuitenkaan en olisi suonut muiden ihmisten saawan meidän wälisiä asioita tietoonsa", sanoi waimo.

Kun he näin puheliwat keskenänsä, tuliwat matkatowerit heidän majataloonsa. Jokainen heistä oli hywäsestään pöhnässä. Nämä oliwat semmoisia wahwoja sieluja, jotka oliwat myötäänsä humussa, eiwätkä tulleet tuon kummemmiksi, waikka oliwat niin paljon ottaneet, että melkein wiina suupielistä ulos läikkyi.

Hoiperrellen astuiwat he tuttawiensa luo.

"Kas waan! Täälläpä taitaan olla akkoja hoitelemassa. Taisipa se käydä lujemmasti kuin luultiinkaan, koska kääriskellä pitää.——No, no, pian ne sentään noin pikku wiat paranee ja sitten on kaikki taas entisellään… Mutta mitä! Niinhän sinä olet happaman näköinen kuin hapan silakka… Taitaapa taas, luulen ma, matkahuolet rasittaa, mutta otappas tästä, niin kyllä huolet haihtuwat", sanoi eräs heistä, tarjoten Matille wiinapulloa.

"Matkahuolet eiwät minua niin paljon rasita, mutta tehty rikokseni paremminkin… Enkä minä huoli teidän wiinastanne", sanoi Matti.

"Älä nyt ole olewinasi.—Ota nyt waan, niin saat pian nähdä, että mielesi taasen äkkiä wirkistyy", tyrkytti mies.

"En huoli, waikka teillä olisi ammeessa ja kauha partaalla", sanoi
Matti lujasti eikä ottanut wastaan tarjottua pulloa.

"No, minkä wuoksi et ota?" kysyi tarjooja jotenkin tuimasti.

"Sentähden, että olen päättänyt olla ottamatta."

"Otitpahan silloinkin ja kelpolailla otitkin", sanoi tarjoilija pisteliäästi muistuttaen.

"Otinpa kylläkin, sen sinä oikein sanoit. Mutta siitäpä sainkin tekemistä niin paljon, etten ota enään koskaan suuhuni wäkewiä juomia", sanoi Matti lujasti.

"Sinä luulet olewasi parempi meitä muita", sanoi mies sillä nyt oli jo toinen ääni kellossa, kun näki että wiina=ystäwyys alkoi turhaksi käydä.

"Ei suinkaan … siinä, ystäwäni, erehdyt kowin. Minä olen paljon huonompi ihminen kuin teistä yksikään … enpä koko maailmassakaan luule löytywän niin kehnoa ihmistä kuin minä olen——kunpa minä olisinkin semmoinen kuin te olette, niin miespä minä sitten olisin", sanoi Matti.

"Älä nyt leikkiä laske, Matti. Tiedämmehän me, että mies sinä olet, eikä sinun tarwitse itseäsi niin huonoksi teetellä.——Ota nyt tästä pullosta ja ollaan ystäwykset, niinkuin ennenkin", sanoi naapuri, kun näki, ettei suurenteleminen auttanut.

"Minun tapani ei ole leikkiä laskea, sillä, mitä minä sanon taikka teen, on täyttä totta. Wie pois se pullosi, taikka minä lyön sen seinään", sanoi Matti kiiwastuneena.

"Hoh tätä, kuinka on hurskas ja ylpeä … mutta en minä toki ole wielä koskaan akkaani lyönyt", änkötti naapuri, jonka alkoi jo päihtymys saawuttaa.

"Siltipä sinä olet parempi mies kuin minä; olenhan sen jo sanonut. Minä olen niin tehnyt, mutta toiwon, etten sitä tawasta tee. Muutoin pyydän että menette tiehenne ja jätätte meidät rauhaan", sanoi Matti.

Miehet lähtiwät horjuen ja itsekseen kiroilla mutisten pois, mutta Juho niminen, nuori naimaton matkatoweri, jäi Matin luo. Hänkin oli wähän pöhnässä.

"Woi hywä Jumala, Matti, kuinka hywä minun nyt on olla. Nyt ei minulla ole enään mitään epäilystä sinusta, sillä minä tiedän, että sinä woit seisoa kiusauksia wastaan", sanoi waimo ja kiersi kätensä miehensä kaulaan.

"Minä toiwon ja uskon niin käywän, sillä Jumala auttaa meitä kiusaukset woittamaan, kun waan häneltä pyydämme apua hädässämme", sanoi mies.

"Minunkin käypi niin katumakseni, kun olen niin paljon ryyppinyt", sanoi toisista jäänyt Juho.

"Heitä sinäkin kaikenni wiina pois, se ei wie hywään, usko minua", neuwoi Matti.

"No, mutta minä heitän … niin minäkin olen ajatellut", lupaili Juho.

"Silloin teet oikein. Liittäytään yhteen ja ollaan yksissä sielläkin, sillä wieraalla maalla on monta waaraa ja kiusausta tarjona; woisimmehan tukea toisiamme ja olla toinen toisemme apuna", esitteli Matti.

"Tehdään niin, minä suostun."

"Onko sinulla nyt wiinaa muassasi?"

"On yksi pullo."

"Särje se pullo ja laske wiina maahan, kehoitti Matti ja katsoi tutkiwasti Juhoa silmiin.

"Minä yhden kerran ryyppään … sitten en enään—yhden ainoan kerran waan", sanoi Juho ja raapi korwantaustaansa.

"Ei ainuttakaan kertaa tahi ei meillä tule mitään liittoa. Ken ei ensimäistä kertaa woi itseänsä kieltää, hän ei woi toistakaan.——No!"

"Lähdetään ulos … eihän tuota tähän lattialle", sanoi Juho.

He meniwät.

Nurkan taa päästyänsä otti Juho pullon powestansa ja löi kepakolla siitä kaulan poikki ja antoi wiinan juosta maahan.

"Siellä se nyt on", sanoi hän sitten.

"Sielläpähän olkoon, ja älköön koskaan takaisin tulko", anoi Matti.

Kun he oliwat huoneeseen takaisin palanneet, sanoi Matti Juholle:

"Nyt minä uskon, että sinulla on woimaa seisoa wiettelystä wastaan, waikka kiusauskin tahtoo pyöriä kintereillä, woittoa saadakseen. Kun ensimältä on luja, wähenewät kiusauksetkin. Ole nyt meidän majapaikassamme yötä, ettet joutuisi toisien matkatowerien pariin ja joutuisi toiseen, kenties pahempaan kiusaukseen."

Ja yötä oli Juho.

* * * * *

Huomeninen päiwä tuli ja tänään piti Amerikkaan matkustajain kiitää rautateitse Hankoniemeen. Tunti oli jo käsissä, jolloin junan piti tulla. Asemalla oli liikettä ja hälinää, sillä ihmisiä hyöri edestakaisin, mitkä luihnaten siinä asiatta, tawan wuoksi waan, mitkä puuhaten minkä mitäkin junaan pantawaa tawaraa käytäwälle.

Asemahuoneen seinustalla oli täytettyjä säkkejä ja matkakirstuja. Ne oliwat Amerikkaan matkustawain kamuskoita.

Erään semmoisen matkatawara=ryhmän päällä istuiwat Matti, Mari ja Juho. Marin kaswoista oli turwotus jo niin sulanut, ettei ollut koko wammasta enään muuta merkkiä jäljellä kuin wähäinen mustelma wasemman silmän alla; hän woi nyt wapaasti katsella ympärilleen.

Toisten matkatowerien matkakapineet oliwat eri ryhmissä, kaikenni toisella taholla, sillä he eiwät tahtoneet enään seurustella Matin kanssa, koska hän tyhjästä rupeaa loikumaan ja päätään riputtamaan, eikä enään aio ryypätä wiinaa. He oliwatkin kokeneet matkasurujansa nytkin liewennellä kelpolailla, sillä he oliwat hywäsestään hutikassa ja ehtimiseen käwiwät he nurkan takana, luultawasti ottamassa lisää surun woidetta.—Horjuen käweliwät he edestakaisin pitkin käytäwää, ja kaikkien ihmisten huomio näytti kääntywän heihin.

"Koe nyt unhoittaa surusi ja ikäwäsi, kyllä Jumala meidät wielä yhteen auttaa. Minä en ole siellä kauwan; heti kun saan niin paljon ansaituksi, että saamme welkamme maksetuksi, tulen pois. Kaikki mitä woin kokoon saada, lähetän sinulle ja sinä makselet sitten täällä welkoja", koki Matti lohdutella waimoansa, jolle lähestywä eronhetki tuntui sangen karwaalta.

"Kun pääsisin tämän päiwän päähän, niin ehkä sitten olisi wähän parempi, mutta kowin pahalta nyt tuntuu… Koe kirjoittaa sieltä usein … olisihan sekin paljon haahkiampi", sanoi waimo.

"Eipähän nyt ilman… Heti kun pääsen perille, annan tietoja itsestäni ja sitten pitkin matkaa—kuinkas muutoin.—Tosin en itse osaa kirjoittaa, mutta tottahan aina kirjoitusmiehiä saanee", koki Matti luwata.

Toiset matkatowerit oliwat useat kerrat horjuen kulkeneet heidän siwuitsensa, mutta he eiwät olleet näkewinänsäkään noita heistä eroitettuja matkakumppaneitaan. Nyt ne oliwat taasenkin tulossa, ja he näyttiwät jotakin kuiskaawan toisillensa.

"Nämä miehet menewät A-Amerikkaan, e-eiwätkä o-lekaan a-akkojen holhouksen a-alaisia", sanoa äkötti toinen heistä Marin, Matin ja Juhon kohdalle päästyään, luomatta kuitenkaan silmiänsä heihin.

Puna nousi Matin leweille kaswoille, mutta hän hillitsi itsensä, eikä sanonut mitään.

"Hih!" kiljasi toinen heistä pois lähtiessään, ja hypähti kohoksi, mutta tuon hyppäämisen käwi niin nolosti, että hän kaatui kiwitetylle aseman käytäwälle.—Kaikki ihmiset rähähtiwät nauramaan.

"Nyt minä tiedän, kuinka suuriarwoinen lähimmäisen apu on kiusauksen hetkellä. Jos te ette joutuneet apuun wiime iltana, olisin nyt samallaisessa tilassa kuin nuokin ja kaikkien ihmisien iwan ja pilkan esineenä. Mutta nyt minun on niin hywä ja selkeä olla ja häikäilemättä woin katsoa kaikkia ihmisiä silmiin.——Yhä lujempaan tahdon minä liittyä teihin ja nyt se on totinen aikomus", sanoi Juho Matille, ojentaen hänelle kätensä.

Matti otti tarjotusta kädestä kiinni ja puristi sitä kauwan aikaa, ainuttakaan sanaa sanomatta. Selwästi näkyi, että hänen mielensä oli liikkeellä.

"Minä toiwon, että tämä wakawa päätöksesi tuottaa sinulle siunausta", sanoi Matti wiimein.

Juna tuli nyt, ja liike ja hälinä yltyi. Matkustajia tuli waunuista, kantaen käsissään matkakapineitaan ja toisia työnsi waunuihin, wieden mennessään minkä mitäkin kamuskaa. Tawarawaunuista purettiin laiturille sille asemalle jätettäwät tawarat ja menewiä tawaroita ahdettiin sijaan.—Siinähän nyt liikettä ja hälinää oli.

Matin waimoon waikutti tuo kohta lyöwä eronhetki sanomattoman tuskallisesti. Kyyneleet juoksiwat myötäänsä hänen silmistänsä ja koko ruumis tärisi sisällisen ankaran kaihon tähden. Hän ei kyennyt muuta sanomaan kuin: Woi, woi, Matti.

Hywinpä Matillakin näytti olewan tukalat ajat.

"Oletteko te Amerikkaan matkustamassa?" kysyi eräs rautatienpalwelija
Matilta.

"Olen … kyllä olen", sanoi Matti wähän säpsähtäen.

"Onko teillä piljetti?"

"On—on meillä passit."

"Ei waan rautatien piljetti. Ette te ulkomaan passilla pääse rautatiellä kulkemaan."

"Ei meillä semmoista ole … pitäisikö semmoinenkin olla…? Mistähän sen saisi?… Olen ensikertalainen ja aiwan outo näihin asioihin", hätäili Matti.

"Niin wiisas o-on olewinaan, e-eikä y-ymmärrä se-se-sen wertaa", sanoi juopunut Matin matkatoweri pilkallisesti, sillä hän sattui olemaan siinä lähellä, kun Matti haastoi rautatienpalwelijan kanssa. Tätä änköttäissään oli Matin pisteliäs naapuri kaatua silmälleen.