language: Finnish

ELÄMÄN HELLE

Runoja

Kirj.

HUUGO JALKANEN

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1919.

           Vaimolleni
      omistan nämä säkeeni.
                Tekijä.

SISÄLLYS:

I
Elämän helle
Conceptio artis
Kirkastusvuorella
Huhtikuun ilta
Leivoselle
Juhannuslaulu
  I. Sa kerallasi kesän toit
 II. Siunattu ilta
Sonetti satakielelle
Oodi sateella
Säkeitä kuutamossa

II
Rubiini
Pyhä yö
Uutisraivaaja
Taakse kaikki vanha
Illanrusko
Korpeen!
Pyhäin miesten päivänä
Kymen rannalla
Runottarelle
Missä valo
Onni on kuin tähdet
Vihamiehiä eniten kiittää saa
Oh, päivät
Syvälle, syvälle
Joulukirkkoon
Syksyn lehdet

III
Esitaistelija
Vuoripuro
Toukomies
Kotkanlentoa
Odysseus
Oodi Kristukselle
Lucifer
Diogenes
Parnassolla
Trubaduurin syys

IV
Suomen kevät
Sota valosta
  Kalevalaisten kuoro
  Marttyyrien kuoro
  Sankarien kuoro
  Voiton kuoro
Sankarikummun alta
Keväällä 1918

V
Rakkaudenjuhla
   I. Valjennut taas kesä on
  II. Aavana saartaa veet
 III. Ei, jopa hullua ois
  IV. Täällä on rauha
   V. Tytti, ma lemmin sua
  VI. Muut jumalia palvelkoot
 VII. Rannalla järven on helonurmella jumalten juhla

I

ELÄMÄN HELLE.

    Kevät kylmää ja myrskyä mulle soi,
    surun usviin kietoen nuoruuteni;
    niin nautinnon maljan sakkaan joi
    sydän tuskassa kuuman kaipaukseni.

    Tulenarkaa syöntä ken tuomita voi! —
    Vilun kuumeessa vihreät vuodet meni.
    Niin ahjosta tuskain kohtalo loi
    kesän onnenlämmön mun sielulleni.

    Se onni on paahtava elämän helle,
    se on polttava kuivuus erämaan,
    se on lähde ja keidas sydämelle,

    valo auringon kuolon Varjolaan,
    kesän hehku ja kirkkaus ihmiselle,
     joka sammuu ja yöhön haudataan.

CONCEPTIO ARTIS.

    Kuin kastehelmissä hohtain
    maa kukkiva auringon armoa juo,
    ja juoksunsa ylväänä johtain
     valovälkkeessä loistaa virran vuo;

    kuin pelloilla tähkät nuojuu
    elokypsinä oottain korjuutaan,
    ja raskaina oksat huojuu
     hedelmöimisen onnea kantaissaan,

    niin olkoon lauluni lento
    elontäyteisen kirkas ja murheeton,
    väre sen niin herkän hento,
     niin hehkuva kuin säde auringon!

    Valo korkein määrä on elon,
    ei tuijotus öiseen tyhjyyteen.
    Elä! Loisteesta päivien selon
    saat sielusi kuumaan kaipuuseen!

    Yö kuoloa, päivä on juhlaa,
    valo säihkyä hengen rikkauden.
    — Sydän, lailla auringon tuhlaa
     elonhehkua, mailmasi valkaisten!

KIRKASTUSVUORELLA.

    Auringonhohde valkeiden hankien yllä
    jälkeen pitkien, synkkien syyshämäräin! —
    Kirkas, keltaisenvehreä taivas varjoihin kytketyllä!
    — Kevät! kevät! sa saavutko, kaivattu, näin?

    Riemujen riemu! Sa vanha ja ainian nuori!
    Maan ylösnousemuksen koi! —
    Kuin valon aalloissa säihkyy jäätikkövuori.
    Aurinko sen yli kirkastuksensa loi!

    Alhaalla varjossa untunut maailma nukkuu
    — valveillaan; —
    varjossa syntyy ja häälyy, varjoihin hukkuu.
    Ah, polot lapset lattean maan! —

    Vaan kenen viimana kaipaus korkeammalle,
    kirkastus-vuorelle toi,
    hän ei hautau laakson huolien alle,
    häntä ei varjot peittää voi!

HUHTIKUUN ILTA.

    Harmaa sade-ilta huhtikuun
    kietoo mailman surusoitteluun.
    Vierii hetket lailla hautasaaton —
     sade soi kuin kellot kevään aaton.

    Vaiko kyyneleitä lesken lie,
    jonka haudan ääreen kulki tie?
    Vaierrusta orvon lapsukaisen
    parmahilla äidin kuolevaisen? —

    Turhat toiveet, noin ne kyynelin
    painuu ahnaan ajan aaltoihin;
    siipirikot, noin ne hukka peri,
    pois ne huuhtoo vuotten valtameri! —

    Monta tietä aukee maailmaan,
    toiset tuskaan, toiset onnelaan.
    Toinen johtaa loistoon vallan, maineen,
    toinen hautaa alle unhon laineen.

    Monta tietä, — yksi määränpää
    kaiken sorruttua meille jää.
    Paljon lupaa elo, vähän pitää,
    onnessakin turman siemen itää.

    Aina seuraa jälkeen päivän työn
    ilta, aina aamu jälkeen yön.
    Aina samaa toivonvaellusta —
    aina matkan määrä hauta musta!

    Liiaks uskonut lien aurinkoon,
    koska pettynyt niin paljon oon.
    Kaikki murskaa aika haaveilemme,
     ennenkuin on kypsä sydämemme.

LEIVOSELLE.

    Leivonen, leivonen,
    vapaiden ilmojen lintu,
    laulaja taivaan säihkyvän, korkean sinen!
     Livertäjä riemullinen!
    Ylistäjä elämän ja auringon kirkkauden,
     leivonen onnellinen!

    Heleänä siinnosta ilmain laulusi soi,
    juopunut säihkeestä päivän noin laulaa vain voi.
     Sokaisema olet auringon,
    onnen ihme sun hurmannut on.
    Haukkaa et, sydänvertasi vaanivaista,
    ylläsi nää, et allasi askarta maista,
    elämä ei, ei kuolema mieltäsi paina,
     yöt sekä talvet pitkät sa vaikenet aina:

    vasta kun valkenee päiväksi pohjolan yö,
    kirpoo kielesi, sydämesi tulvien lyö:
    valosta, kirkkaudesta vain puhkee riemusi vuo,
     säveleillesi aurinko yksin siivet suo.

    Leivonen, leivonen,
     vapaiden ilmojen lintu,
    laulaja onnen ja elämän hurmauksen,
    opeta meillekin, ihmisille,
    maassa, mullassa matkaaville,
    Ilosi ihme-salaisuus,
     Ikivanha ja iäti uus, —
    opeta sydämin nöyrin ja kumpuavin
    meitäkin käymään elämän iloihin, —
    opeta murheen laulajille
    sävele helkkyvän riemullinen,
     sävele taivaan säihkyvän, korkean sinen

JUHANNUSLAULU.

I

    Sa kerallasi kesän toit,
    sa kypsän onnen mulle soit
    ja uskon elämään! —
     Maat kukkii, metsät viherjöi,
    ja pellon tähkät heilimöi,
     soi kiurun kirkas laulu päällä pään.

    Niin kirkasta on päivin, öin,
     — sa annoit auringon!

    Sun säteilläs ma pääni seppelöin,
    niin riemuntäysi sydämeni on! —
     Kuin leikkiä on työ!
    Ei kammoita mua korven yö,
    ei uhkaa kalvas ikävyys,
     ei hedelmätön, yksinäinen syys!

II

    Siunattu ilta,
     täyttymys toiveiden!
    Valkea silta
    yön yli ruusuisen!
    Liekeillä alttariemme,
     uhrilla rakkautemme
    päivä on liitetty
    päivään nousevaan.
    Kiitetty, kiitetty
     valkeus maan!

SONETTI SATAKIELELLE.

    Niin usein kuunnellut ma olen sua, parhain
    ja arin metsän laulajista siivekkäistä,
    kun huilunäänes yli kuutamoisten tarhain
     on soinut taikalauluansa yksinäistä.

    Sen ymmärrän, se sävel lohduttanut varhain
    jo on mun nuorta sydäntäni kärsiväistä,
    ja halki elämäni kaipausten, harhain
     se soinut tuskain, tunteiden on myrskysäistä.

    Sa yksin olet sydämien tulkki ylhä;
    et laula rahvaanjoukoille sa juhliville,
    vaan yölle, metsälle ja taivaan tähtösille

    sa avaat sydämesi sulut; korpi jylhä
    vain kanteleena kaiun kantaa laulustasi
     ja hautaa ikihiljaisuuteen tarinasi.

OODI SATEELLA.

    Sa etkö kuule, ihminen, ihminen,
    tuoll' yössä veljeshenkien huokaavan,
            kun sade suruisesti painuu
        maahan kuin kaikki me, kaikki kerran?

    Tää yö vie monta sielua mennessään!
    Niin monta hengenlentoa korkeaa
            kuin sade huokauksin painuu
        maahan kuin kaikki me, kaikki kerran! —

    Sa pieni, kirkas pisara, korkeuksiin
    sun nousi kaipuus, siintohon kauneuden, —
            nyt yössä näin sa vaivut, veli,
        maahan kuin kaikki me, kaikki kerran!

    Ah, onnettomat pisarat, veljet te,
    kun suudelmanne viileän otsallain
            ma tunnen, on kuin varjoani
        kuollutta itse jo koskettaisin!

    Ah, sydän sulaa kuumihin kyyneliin, —
    mut ennenkuin sen hetki on sammua,
            ma tahdon syöstä — kuin te maahan
        elämän riemuun ja tuskaan vielä!

    Ma tahdon vielä tuntea vaivat sen
    ja hehkun, jolla yön tämän valkaisen!
            Viel' onhan omanani kaikki:
        aurinko, tähdet ja mainen manner!

    Mua auta tieto ei: sinitaivaisiin
    taas nousee kerran pisarat kuolleet nää
            ja vaihtumista ikuisesti
        kammottu kuolema tuo vain onkin.

    Ma tahdon helteen tuntea paahtavan
    ja valon riemuun juopua säihkyvään
            ja elonkorjuun aikaa oottain
        kukkia, kypsyä, hedelmöidä!

SÄKEITÄ KUUTAMOSSA.

    Sinä kalvennut jääsydän, kuollut kuu,
     siniyössäsi nuoret uneksuu.
    Sinä auringon hehkusta valosi saat,
    sinä lainaloistetta meille jaat.
    Ja kuitenkin sua lapset maan
    jumalaisena palvoo haaveissaan.
     Sua päivällä kukaan muista ei,
    sun lumosi kaiken aurinko vei.
    Mut yössä kylmällä valollas
    sa taas olet sydänten valtias.
     On liian hehkuva auringon
    tulisilmä, ken siihen katsonut on,
    sysimustaa hänest' on maailma muu,
    maan vehreys, tähdet ja öinen kuu,
    näön hältä on aurinko sokaissut
    ja sydämen tuhkaksi polttanut.
     On liian hehkuva auringon
    tulisilmä — kuun jääsydän vaaraton.
     On kylmää heijastusta se vaan,
    sitä katsoa voi arat lapset maan,
    runon lailla se kalpean muiston luo,
    sydänhehkusta aavistuksen vain suo,
     ja viluinen kaipuu sydämeen
    sen hohteessa hiipii kalvaaseen,
    sulokaipuu lempeen ja elämään,
    palonhehkuun keskeltä kalvaan jään. —
    Vain onnen kaipuussa onni on;
     ken sai sen — on polttama auringon!

II

RUBIINI.

    Veripunainen rubiini, säihkyvä jalokivi,
     niin hiotuin särmin kuin hienoin runon rivi
    sa välkyt valkokädessä kaunottaren,
    joka salinsa sohvalla keskellä loiston aren
    runokirjalla haukotustaan peittää,
    ikävystyen pöydälle vihkon heittää,
     sydänverten hehkua hohkavan, tunteiden tulta —
    jalohelmiä, vanteena säkeiden taottu kulta. —
    Sa lainata saat verenpolttosi hohdon muille,
    koristukseksi sormille, kauloille jauhotetuille, —
    kuin sielunsa säteilyn runous salongeille,
     sydämille tyhjille, kylmille, kellastuneille!

PYHÄ YÖ.

    Yö täynnä odotusta
     ihmeen armaimman,
    yö täynnä vaierrusta
    tuskan ihanan.
    Yö luomisen —
    taas syntyy mailma uusi.
    Yö uuden huomisen,
    mi koittaa kamppailuusi,
     ihminen.

    Mit' onkaan sankarien
     työ sun työhös nähden,
    oi nainen, rakkautesi
    kaikkivoivan tähden
    kun elonlahjan annat
    sa kautta ankarien
    tuskain lapsellesi,
    jot' alla sydämesi
     kannat!

    Yks into vain on sulia:
     luoda elämää!
    Voi sulle kuolo tulla,
    kun hän vain eloon jää
    Sua polttaa — hyvästit
    jo heitit elämälle.
    Sa oman itses uhrasit
    ja elät, kuolet hälle,
    oi äiti hentoinen,
     luoja ihmisen!

    Niin itses unhoittain
     luot hedelmän.
    Elämälle vain
    sa, äiti, nainen,
    suurin runoilija mainen,
    laulat hymnin elävän!
    Sa, jalo, kuuluisuutta
    ja kunniaa sa pyydä et,
    vain kuolemattomuutta
     sa nimetöntä haaveilet.

    Muut laulut kalpenee,
     muu kaikki halpenee
    sen hymnin rinnalla.
    Niin hengen hinnalla
    muut laulujaan ei luo.
     Niin sydänverellään
    ei kirjoita niit' yksikään.
    Ja luomisriemua ei suo
    niin suurta mikään muu!
    Kun laulut muut jo unhoittuu,
    se elää, kasvaa, uutta luo,
    se liittää renkaan renkaaseen
     ja ketjun kaikkeuteen. —

    On tullut hetkesi,
     ja polte yltyy yhä.
    Tää yö on kuolonpyhä:
    nyt kohtalosi ratkaistaan,
    nyt katkaistaan
    sun mainen retkesi,
    tai syntymässä polven uuden
     sua oottaa onni kuolemattomuuden!

    Jo tuskain paine laukeaa —
     kuin kautta kaaoksen
    taas elo sullo aukeaa,
    kun kuulet heikon kirkaisun,
    niin kauan kaivatun,
    kun heräät kuumaan suudelmaan
    ja äidin nimi suloinen
     sun korvaas kuiskataan!

UUTISRAIVAAJA.

    Soikaatte koivikossa, tuulet! —
    Kallis oli onneni hinta! —
    Punainen on koivikossa mökkini rinta,
    punaiset on tyttini huulet.

    Kauniimpi on elämä, kuin luulet!
    Kirkkaana päilyy järveni pinta
    juhlarauhaa onnellisinta,
    kun aamukellot kirkolta kuulet.

    Ennen oli mieleni musta;
    luulin, että elämä on kauhistusta.
    Kylillä sain rintaani puukon —

    nyt saan ma tytiltäni lämpimän suukon!
    Nyt ei mua murhe paina lainkaan.
    Tuskin vielä tiedän, minkä onnen ma sainkaan!

TAAKSE KAIKKI VANHA!…

    Taakse kaikki vanha taika!
    Taakse villi nuoruusaika!
    Uuteen, uuteen elämään!
    Kauas taakse telmeen tään!

    Tääll' on vilppi viisaan mahti,
    verihurtta vallan vahti.
    Haukku tääll' on lepo yön,
    ilkku karsas palkka työn.

    Isäntänä kade, kiero.
    Rehdillä on eessä miero. —
    Muistot, muistot katkerat
    päivin, öin mua vainoovat.

    Pois! pois pakoon kera armaan
    onnen piilopirttiin varmaan —
    kauas saloon siintävään —
    uuteen, uuteen elämään!

ILLANRUSKO.

    Illanrusko, illanrusko!
    Kirkkaan huomispäivän usko!
    Hehku! hehku! vaikka yö
    ylläs siivin mustin lyö.

    Vielä valon valta voittaa,
    aamu yönkin alta koittaa,
    vaikka vaivut hurmeisiin,
    sammut synkkiin unelmiin!

    Illanrusko, illanrusko!
    Uuden onnen-aamun usko!
    Hehku! hehku! vaikka yö
    ylläs siivin mustin lyö.

KORPEEN!

    Korpeen! korpeen, mies,
    koskemattomaan!
    Sinne raivaa ties
     saloon sankimpaan!

    Raukat, houkat vaan
    kylän teitä käy. —
    Hiekkaa tallataan,
    miss' ei jälki näy!

    Sekö elämää,
    kamppailua ois? —
    Oisko tyhjempää! —
    Korpeen! korpeen pois!

    Sinne jäljen saa!
    Sinne uurra ties!
    Kynnä, kylvä maa! —
    Korpeen! korpeen, mies!

PYHÄIN MIESTEN PÄIVÄNÄ.

    Kolea tuuli tohisee
    järveltä teräksiseltä;
    ärjyvät kuohut ahmaisee
     pelkurit peräsimeltä.

    Kuoleman korpi kohisee
    ympäri inehmon majaa;
    kammon koura kahmaisee,
    ken on miehen mieltä vajaa.

    Petoja metsä piileksii
    varjossa jokaisen loukon;
    syvälle kynnet viileksii
    peikkojen kavalan joukon.

    Kestäös, syön alakuloinen,
    syysöiden synkeä taika:
    saapuvi suvi suloinen,
     onnen ja auringon aika!

4.XI.1917.

KYMEN RANNALLA.

    On mennyt lemmenkevät kultainen,
    niinkuin katoo kaikki elämässä!
    Sen nuorta ihanuutta muistellen
     seison vielä viime kerran tässä.

    Kuin aamukaste haihtui hetket sen
    onnen auringossa heleässä.
    Nyt on kuin heräisin ma talvehen
     vasta, kun on lähtö täältä tässä.

    Niin peittynyt on hautaan vuotten jään
    ensi kukoistus kuin tyhjä haave.
    Ah, kuinka kirkkaana sen kaiken nään!

    Nyt se on vain muistoin kalvas aave.
    Talven jäiset hanget hopeoi
    sen suven, joka mulle onnen loi.

RUNOTTARELLE.

    Hiivi mun rintaani
     sulattavin soinnuin,
    tuutien unhoon
    tuskien yöt!
    Sytytä rintaani
    riemusi rikkain,
     kuolo ja kurjuus
    karkoita pois!
    Karkoita arki
    ja arkiset huolet,
    jumalten juhlaa
     mun nauttia suo!

    Hetkinen salli
     mun luojana olla,
    nähdä sun ikuisen
    onnesi maa,
    tuntea taivaiden
     hekumata hetken;
    pitkä on kuoleman
    autio yö!
    Sulattavin sormin
    sydäntäni soita,
    kunnes mun hauta
     ja unhoitus vie!

1915.

MISSÄ VALO.

    Missä valo,
    siellä varjo!
     Missä onni,
    siellä tuskan palo!
    Kohtalotar, ikäneito,
    lemmenkade velho,
    onnea ei muille suo,
     jot' ei itse tunne:
    siksi maljan, josta juo
    ihmislapset lemmen hurmaa,
    myrkyttää hän loitsuillaan,
    joilla kaikki riemut maan,
     kaiken ihmisonnen surmaa.

ONNI ON KUIN TÄHDET.

    Onni on kuin tähdet
    saavuttamaton.
     Tuskat elon tiellä
    kukkasia on,
    kukkasia, joit' ei sulta
    syksy vie,
    joita kukkii tulvillaan
     kurjimmankin tie.

VIHAMIEHIÄ ENITEN KIITTÄÄ SAA.

    Vihamiehiä eniten kiittää saa:
     he heikkoutemme paljastaa,
    he ylemmäs nostavat katseemme vain
    meitä ilkkuen, parjaten, halventain.
    On köyhä, keli' ei ole ystävää,
     mut köyhin se, ken vihamiehittä jää!

OH, PÄIVÄT, TE PÄIVÄT.

    Oh, päivät, te päivät, te riennätte pois
    kuin kiitävän kosken vuo!
    Kuin kuohuvat aallot te saavutte luo,
     kuin myrskytuuli te lennätte pois!

    Oh, vuodet, te vuodet, te vyörytte pois
    kuin jylinä pitkäisen! —
    Salamoistanne yksi on viimeinen,
     joka kerran mun tempaa pois!

SYVÄLLE, SYVÄLLE.

    Syvälle, syvälle tammen juuret,
    että se myrskyn vimmat kestää,
    syvälle, miss' elon suonet suuret
     kuihtumasta sen lehvät estää!

    Joutuin kukkii, kuihtuu liljat,
    hetkisen tuoksuu kielot hennot,
    surmaa halla ja sirppi viljat —
    kohtalo tunteet haavelennot.

    Syvälle, syvälle juuret vankat,
    vitkaan vuossatain voittaja varttuu!
    Kerran sen kukkii lehvät sankat —
     toisten jo kuihtui, sen yhä karttuu!

JOULUKIRKKOON.

1.

    Helisten soi tiu'ut, kellot
    tähtiyöhön hiljaiseen;
    kuutamossa metsät, pellot
     hohtaa lumivaippoineen.

    Nukkuu onni sydämessä
    äidin syliin raueten
    piltti matkan vieriessä
    kilkkeesehen kellojen.

    Näkee unta autuasta,
    taivaat hälle aukeaa, —
    herää luona kirkon vasta,
     kun sen kellot kumahtaa.

2.

    Helisten soi tiu'ut, kellot,
    välkkyy tähdet jouluyön,
    hiljaisina metsät, pellot —
     hiljaisempi piltin syön.

    Valkoarkun kannen alla
    nukkuu viime unta hän. —
    Kärsimässä maailmalla
     yks on sydän vähemmän.

SYKSYN LEHDET.

    Viimeisen valssin
    nyt soittavat tuulet.
    Povellemme painuvat
     kalpeat huulet.

    Tuiverra tuuli,
    ja lennä jo, lehti!
    Kukkaset kuoli,
    ja syksy jo ehti.

    Tuiverra, tuuli,
    ja pyörrytä päitä!
    Viimeisen kerran
    me tanssimme häitä.

    Vuoteena sammal
    ja peitteenä hanki!
    — Irti! ja ilmoihin!
    kohtalon vanki. —

    Tule! tule! talvi,
    ja hautamme peitä!
    Keväällä kenkään
     ei muistele meitä.

III

ESITAISTELIJA.

J. Siljon muistoksi.

    Sinut aina muistan, kun tuimaa tuulta
    ulapalle me laskimme sataman suulta.
     Meri vyöryi vihaisin vaahtoharjoin,
    sää peitti maan, meren pilvenvarjoin.
    Päin aavoja näin
    vene viillettäin
    kiis' ylitse kuohujen hyrskyäväin.
     Kuin nuolen sa ohjasit ottein varmoin
    sen halki aallokon tyynin tarmoin
    ja katse kauaksi tähdäten,
    sydän voitonriemusta paisuen.
     Päin vaaraa ja vastusta kuljit ties,
    sinä etsivä, uljas taistelun mies!
    Sinut kaatoi laumojen myrskylaine,
    sinut huuhtoi allensa ahnas aine.
     Mut aina sun muistan, kun tuimaa tuulta
    ulapalle me laskimme sataman suulta:
    käsi vankkana varressa peräsimen
     ja katse kauaksi tähdäten!

VUORIPURO.

    Vuorilla synnyin.
     Kirkas ja puhdas
    siell' oli sieluni.
    Riemua tulvien,
    vauhtia virmaa
    syöksyin ma leikkien
    louhikon halki,
    raivaten uomani
     esteet murtain.

    Kalliopaadet pirstoivat mua, —
     heistä ma viis!
    Raisuna riensin
    ma karkeloaskelin
    tietäni tuimaa
    lentoa huimaa
    laaksoa kohden
     kuin lemmityn luo.

    Kaukana viittoi mulle
     lehtojen vehreä povi,
    houkuttain mua luo
    kuin taikaovi
    onnen maille; —
    vietteli mua sylinantoonsa
     niittyjen kukkea sulo,
    kutsuivat kultaiset pellot
    päivän paahteessa hohtain,
    kutsuivat kiehtovat kylät
    ja kartanot kauniit
     virvoittajakseen.

    Luoksensa saavuin
     ma kirkkahin mielin.
    Riemulla avasin heille
    sydämeni lähteet.
     Mulle he antoivat
    tunkion tähteet!
    Neidot kylpevät, jotka
    ma syliini sain,
    ei sielua suoneet ne mulle,
     soi ruumiin ne vain,
    ja ruumiinsa tahran
    ne jättivät rintahain.
    Tulivat naudat ja joivat
    mun sieluni kirkkainta vettä,
    palkaksi tahrien pintani
     saastallaan!

    Pois ma riensin,
     etsien puhdistusta,
    torneja kohden, jotka kaukaa
    loistivat ahjona onnen
    ja templinä valon.
     Hirviön kohtasin,
    pinnalta valkean,
    sielulta mustan;
    hornankattilan, jossa kiehui
    kaikki maailman noitamyrkyt.
     Se ahmi, se ammensi
    suoliinsa nuoruuteni,
    sen avaraan kitaan
    haaveet ja kauneus meni.
     Ja viemäriensä loan —
    mujut löyhkävät mustain töiden,
    salasyntien syyttävät perkeet —
    mun uomaani juoksuttain
    se pisaran viimeisenkin
     mun saastutti sielussain.

    Siks umpimielin tympein vaellan
     nyt ohi ihanien kukkarantain,
    jotk' ennen syttymään sai sydämen.
    Nyt meren helmaan hukkua
    vain lailla laineen hiljaa halajan.
    Sen suureen unhoitukseen häipyen
     ma jälleen puhtauteeni palajan!

TOUKOMIES.

    Nuori mieli, kirkas usko
    valaisevat ties.
    Kultaa taivaas aamurusko,
     toivon toukomies!

    Minkä kylvät, itää hiljaa,
    tiedon toukomies.
    Ei vie hallat sitä viljaa,
    jonka taimii ties.

    Askel askeleelta eestyy
    viljelyksen tie.
    Siks, kun kerran kesä seestyy,
    korpi raivattu jo lie.

    Askel askeleelta raivaa
    kuokkas erämaan, —
    rämeet kuivaa, kannot kaivaa
    — kaskeks kaikki vaan!

    Sukupolvet kaatuu, katoo
    aikain kalmistoon.
    Pellot silmänkannot satoo
    kerran aurinkoon.

    Vaikka maatuu ihmissuku,
    hautaa maamme yö,
    hengen hedelmät ei huku,
    toukomiehen työ.

    Itää kohduss' ikuisuuden
    siemen tulevan,
    aatteen uuden, heimon uuden,
     hengen jalomman.

1915.

KOTKANLENTOA.

    En lailla häkkilintujen
    ma elää tahdo, en!
    Ma tahdon kaikki katkaista
     nää kahleet orjuuden!

    En kyyhkysenä kuhertain
    ma tahdo kyyhöttää;
    en tunkiolle kukkona
    ma kiekumahan jää!

    Niin moni maassa mataa vain
    ja lahoo hiljaa pois.
    Vaan syntyneenä kotkaksi
    ken maahan jäädä vois?

    Ma tahdon nousta siiville
    ja nähdä auringon, —
    pois sinne, missä vapaus
    ja taivas korkein on!

    Ma tahdon mailmat halkoa
    ja taivaat tavoittaa,
    vaikk' oiskin tuska, orpous
    ja kaipuu katkeraa!

    Tomusta, varpus-touhusta
    ma innon nousta sain,
    se lento vaikka veristäin
    mun viiltäis sieluain.

    Siell' yllä ilmain aavojen
    vapaana liitää voi,
    siell' avaruuden sävelet
    syvinnä sieluun soi!

    Ei siellä rajaa elämän,
    ei ajan, kuoleman.
    Siell' yhtyy kuoroon kaikkeuden
     kuin tähti taivahan.

ODYSSEUS.

    Hoi! köydet irti, siteet katkaiskaa
    ja soutakaa päin seireenien rantaa!
    Pian taakse jää se autuus, jonka antaa
     vain kerran elo meidän aavistaa.

    Käy kautta taisteluiden, tuskien
    tää elämämme turha harharetki;
    nyt annettu on onnen suuri hetki —
    ma tahdon tuta hurmiota sen!

    Nyt iäksi sen huumaan hukkukoon
    tää etsinnän ja kaipauksen taakka,
    sen juovuttavan maljan pohjaan saakka
    nyt sydän tyhjentäköön — nukkukoon!

    Pois köydet, hoi! Ah, kurjat soutajat,
    te ette kuule autuussäveleitä!
    Te kuuroin korvin raadatte, — voi teitä! —
    Jo seireenien rannat haipuvat!

1909.

OODI KRISTUKSELLE.

    Oi Kristus, suurin ihminen maailman,
    Sa jumaluuden tuikahdus yössä sen,
         ma tuhansien vuotten takaa,
       laulaja, kaiutan hymnin Sulle!

    Sa temppelistä pois tekohurskahat
    ja kurjat korkoinkiskurit karkoitit
         ja pappein synnillisen Jahven,
       kuolleen ja haudatun kirjain tomuun.

    Sa uuden Herran kansalle osoitit,
    se kirkkain totuus, valkeus, Luoja on,
         se murhiin, sotihin ei käske:
       rakkaus, sielujen syvyys-ääni.

    Vaan liian kirkas yön olit kansalle;
    sai raaka rahvas sielusi temppeliin
         kuin villi, päätön karjalauma,
       pyhimpäs tallaten, lokaan raastain.

    Sa Getsemanen helvetin palkakses
    ja kuolon orjantappurakruunun sait,
         ja ristinpuulla kera rosvoin
       henkesi, Mestari suuri, annoit!

    Mut Ahasverus rauhatta vaeltain
    ja ristinkirkkoin kulkijat polvistuin
         ne kirveltävin synnintunnoin
       iäti veresi taakan tuntee!

1909.

LUCIFER.

    Lucifer, Lucifer-Kain,
    valtias maailmain!
    Suuri ja voittamaton
    Lucifer, Lucifer on.

    Sortuvat kansat, maat,
    vaihtuvat valtiaat.
    Lucifer, Lucifer on
    iäti muuttumaton.

    Sua ken palvele ei,
    turma sen viimana vei;
    turvaa hällä ei lain,
    kellä ei herrana Kain.

    Kuolevat jumalat maan —
    Lucifer nuortuu vaan.
    Ainoa kuolematon
    Lucifer, Lucifer on!

    Suuri ja mahtava on
    Lucifer, voittamaton!
    Valtias maailmain,
    Lucifer, Lucifer-Kain!

    Maa ääriltä ääriin suitsuttaa
    veriuhrein Luciferin kunniaa.

    Kain, sankari päivän aatteiden,
    on juhlittu johtaja kansojen.

    Yli manteren, veen vihan lieskat lyö,
    salamoista sen leiskuu päivä ja yö.

    Vesi, ilma ja maa ovat vallassa sen,
    joka tappaa tuntehet sydänten,

    joka sielun on kahlinnut orjuuteen
    ja kansat kietonut valheeseen

    kuin yöhön, josta ei johda tie,
    joka vailla toivoa turmaan vie.

    Sodan alttarin loimussa tanssien
    käy kuoloon teuraat kansojen.

    Ja kauhistuksin katsoo yö,
    miten lieskat taivaita kohden lyö.

    Suur' oli Baal ja Astarte muinen,
    suur' oli Moolok, hehkuvasuinen.

    Suurempi Lucifer, mahtaja mainen,
    viettelevämpi kuin käärme, kuin nainen.

    Suur' oli Ahriman, valtias öinen,
    suurempi Lucifer, sankaritöinen.

    Suur' oli Jahve Israelissa
    voittajan kohtasi Luciferissa.

    Kainista aikain on ihmiskunta
    hourinut hullua sankariunta.

    sulle kalleimmat uhrinsa kantain,
    sulle poikansa parhaat antain.

    Neekeriheimot, heikomman lyöjät,
    Intian villit ja ihmissyöjät

    raivoisin ihmismetsästyksin
    ei sua palvelleet ole yksin!

    Autodafeeat suitsutti sulle,
    kautta aikojen palvellulle.

    Ristillä tuo jalo Nazarealainen
    sun oli suurin uhrisi mainen.

    Aatteesi sun Aleksanterin johti
    kansojen surmaa ja hautoja kohti.

    Tuhannet tyrannit Nerosta asti
    Lucifer verellä Kaineiksi kasti.

    Attila, soihdunkantajas ammoin,
    löi sodanlieskoilla kansat kammoin.

    Ylimmäinen pappis on kylmä järki
    — Borgiain myrkky ja tikarinkärki.

    Napoleon, salamoistasi paras,
    kansojen pyöveli, vallan varas,

    hän sadon suitsevan korjata ehti:
    täyttyi verellä vuossadan lehti. —

    Nyt taas kunnianpäiväsi koittaa:
    Kaininhenkesi kansat voittaa.

    Hurmaten raivonmyrskysi riehuu,
    vuoret järkkyy, maan sisus kiehuu;

    kuin tulivuoresta syöksyvä laava
    suitsee ja hehkuu maailma aava;

    ääriltä ääriin on maa tulimerta,
    höyryten vuotaen veljesverta.

    Aika on täytetty, hetki on lyönyt:
    maan yli leiskuu helvetin yö nyt!

DIOGENES.

    Oi ihminen, sun osas kurja lie!
    Vaan kurjempi sun etsijäsi tie! —

    Hän kulkee, etsii, lyhty kädessään, —
    vaan mistään ei hän löydä ihmistään.

    Vuostuhannet hän mailmaa kiertää niin,
    ja katse tähtää vuosiin vastaisiin.

    Ja hölmöt pilkkaa: — Etkö, hourupää,
    nää päivällä sa ilman kynttilää? —

    Hän pilkan kestää, kulkee, haparoi,
    mut ihmistä ei mistään löytää voi.

    Ja vuodet vaihtuu, kansat kamppailee: —
    vain pedot kaikkialla hallitsee. —

    Mut etsijään ei epätoivo lyö,
    vaikk' onkin turhaa, pilkattua työ.

    Ja sammumatta lekkuu liekki tuo,
    se toivon hohteen päiviin, öihin luo. —

    Jos täällä koskaan ihmistä ei näy,
    hän toiseen tähteen lyhtyinensä käy!

PARNASSOLLA.

    Näin unta — vai se tottako on! —
    että nousin vuorta ma Parnasson.

    Niin astui tielleni noidanlainen,
    väkänoukka, kotkankynsi nainen.

    Yli luisevan, paljaan olkapään
    ma käärmeen kurkottauvan nään.

    Näky tuo sai kauhuun mielen nuoren:
    hän kerberos oli laulun vuoren!

    — Mikä miehiäs oot? niin haastoi hän.
    Miten syvältä tunnet elämän? —

    Hymy sfinksin kolkoilla kasvoillansa
    hän katsoi julmana uhriansa.

    — Olen kokenut korkeimmat riemut sen
    ja tuskain tuimimman polttehen.

    Veti luokseen mua yön salat syvät;
    niin harhailin läpi pahat, hyvät.

    Jos liekin syytä ollut kuin,
    ma tulessa tuskain puhdistuin.

    Elon ahjossa pois suli kuona multa,
    jäi hiljaisen onnen puhdas kulta.

    Ei paina mieltäni murhe lain,
    olen kypsä kuoroon laulajain. —

    Niin lausuin hiljaa äänin aroin
    nykypäiväin itsekerskua varoin.

    — Pois silmistäin! hän kirkui mulle,
    ei laulun vuorella sijaa sulle!

    Olet melto liiaksi käymään tänne,
    runon nuolta ei linkoa lemmen jänne.

    Runon vaakaan köykäinen olet kovin,
    sa kuokkavieras muusain hovin.

    Sua helvetin lieskat syöneet ei! —
    — Läpi lieskain valkea nainen mun vei! —

    — Et kyllin syntiä tehnyt ole,
    et katuen rappion polkuja pole! —

    — En synnillä kerskaile, keikaroi,
    katumusta en torilla kaupata voi!

    — Et viettien seurannut luonnonvoimaa! —
    — Olen! lemmen ja tunteen aateloimaa. —

    — Luut pienet ei salahaudastaan
    sua unessa nouse kauhistamaan!

    — Ah, anteeks suokaa, ma eksyin varmaan
    ja lienen kaltaalla helvetin parmaan! —

    Ma kumarsin — selkäni käänsin päin
    ja läksin vuorelta kiirehtäin.

    Mut ihme! taas oli vuori eessä:
    sen huippu auringon kimmelteessä

    mua viittoi luokseen kirkastain;
    ja nainen valkea vastahain

    mun riensi rinteen kukkaistiellä —
    hänet syliini suljin ma riemumiellä

    Ja taakse kun katsoin ihmeissäin —
    vain tyhjän kuilun nyt siellä ma näin!

TRUBADUURIN SYYS.

    On mennyt nuoruus kuin unten mailla,
    pian laulut sammuvat sielussain;
    niin oon nyt lempeä, suojaa vailla,
     vain laulun laakerit muistonain.

    Täys aitat muilla on kuonaa, multaa,
    ja linnat kiviset kattonaan;
    ma toisten maineelle valoin kultaa,
    jäin itse köyhänä harhaamaan!

    Syystuuliin haaveeni linnat haihtui;
    pian laulun sankarit unhoon jää!
    Niin onni, kunnia, suuruus vaihtui —
    kuin lehdet kuihtuvat laulut nää!

    Vaan tulkoon syksy ja tulkoon turma,
    mies myötä laulunsa sammukoon:
    on korkein lemmen ja laulun hurma,
     maan lahjat kalleimmat saanut oon!