WeRead Powered by ReaderPub
Elämän helle cover

Elämän helle

Chapter 53: III
Open in WeRead

Explore more books like this:

About This Book

A collection of lyrical and ode-like poems alternates radiant nature imagery with brooding reflections on longing, mortality, and creative impulse. Early pieces celebrate sunlight, spring and song with exuberant metaphors, while nocturnes and sonnets dwell on cold, loss and remembrance. Several sequences adopt choral and martial tones to confront communal struggle and future renewal, and other poems meditate on love, motherhood, and the sacrificial act of creation. Classical and allegorical references punctuate the verse, and forms range from brief lyrics to structured odes and sonnets, producing a varied yet thematically unified portrait of human yearning amid seasonal and existential change.

IV

SUOMEN KEVÄT.

    Nyt koittanut on huomen
    tuhanten järvein maan!
    Jo vihdoin kevät Suomen
     nyt saapuu loistossaan!

    Niin pitkän pitkä täällä
    on ollut sorron yö. —
    Ken uskois? Päämme päällä
    nyt säihkyy valon vyö!

    Ah, vihdoin, vihdoin meiltä
    on kahleet roudan pois!
    Ken vapauden teiltä
    nyt meidät syöstä vois?

    Maan tasalle nyt linnat!
    Pois mustat muistot nuo!
    Nyt riemu täyttää rinnat,
    se uutta aikaa luo.

    Soi! laulu, kaiu! soitto,
    kuin kevätmyrsky soi!
    Ikuista valon voitto
    ja uusi hengen koi!

5.I.1918.

SOTA VALOSTA.

Kalevalaisten kuoro.

    Tohahti tulinen tuuli,
    jylähti jumalten ääni,
    kaikui kutsu kautta Kalman,
    kautta untelon Kalevan.

    Heräsi unesta urhot,
    Sammon sankarit havahti
    Tuonen tummilla tuvilla,
    pankoilla pimeän pirtin.

    Mistä moinen melske meillä?
     Kusta kutsu kuollehille? —
    Tuhat vuotta jo viruimme,
    iät pitkät unhon unta,
    yö vain inha ympärillä,
    yö ja autius ajaton.
    Mistä nyt elämä meille,
     Kalman orjille kajastus? —

    Syttyihe äkisti soihtu,
     leiskahti verinen loimo
    Pohjolassa pakkasyöhön,
    säihki kuin revontulitus
    tai sodan tulinen tuisku,
     vainovalkean rusotus.

    Portit puuntavat rämähti,
     särähti Manalan salvat,
    kaikki murtui mustat teljet
    iskuista heleän heimon,
    sankareiden säilän tieltä,
    voitosta valon urosten,
     jotka sorron maasta syöksi,
    yön pimeän pankoiltamme,
    murti muurit vangin kurjan,
    orjan vaivasta opasti;
    päivän päästi kammitsoista,
     valon vuoresta vapahti,
    alta paatisen pimeän,
     hornan mustan hirmuvallan.

    Urhot untelon Kalevan,
     ulos unhosta Manalan!
    Ylös yöstä aurinkohon,
     henget suuret ja suruiset!
    Mahti vanhan Väinämöisen,
     tieto tietäjän ikuisen,
    into seppo Ilmarisen,
     taito maailman takojan,
    nouskatte Manan majoilta,
     pankoilta pimeän pirtin,
    nouskatte uroihin noihin,
     uuden Suomen sankareihin,
    kansahan vapaan Kalevan,
     päivän lasten laululoihin,
    jotta nousis Suomen heimo,
     kasvaisi Kalevan kansa
    orkeaksi, kuuluisaksi,
     suureksi sodan poluilla,
    suuremmaksi tiedon töissä,
     hengen heilimökisoissa,
    jotta saisi Suomen heimo,
     takoisi Kalevan kansa
    uuden Sammon itsellensä,
     uuden Sammon, uuden päivän,
    uuden onnen ja elämän,
     kauniimman Kalevan soiton!

MARTTYYRIEN KUORO.

    Kansan synnit saimme kantaa,
    kaiken, kaiken uhriks antaa.

    Kaaduimme kuin uhriteuras,
    kirot synkät meitä seuras.

    Meihin iski vihan nuoli.
    Ehkä meissä viha kuoli?

    Ruumiin raatelivat, raivot,
    murskasivat pään ja aivot.

    Aatetta he tappaa eivät
    voineet, vaikka hengen veivät!

    Nouskoon verestämme uutta
    aatteen, hengen aateluutta!

    Nouskoon kansa toimen jalon,
    harras palvelija valon!

    Tuskamme ei mennyt hukkaan,
    kunhan nousee kansa kukkaan,

    lunastuksen oras terää
    tekee, kansan henki herää.

SANKARIEN KUORO.

    Suottako kaaduimme?
     Suottako maaduimme?
    Suottako hiekkaan
    hurmeemme vuoti?
    Suottako sorruimme sortajan miekkaan,
    murskasi rintamme luoti?
     Suottako uskoimme onnen tähtiin?
    Liianko kauniina kansa me nähtiin?
    Turhaanko veljeimme kuolon me kostimme
    henkemme hinnalla vapauden ostimme?
    Kasvaako koskaan haudoiltamme
     kauniimpi rauhan kultalaiho?
    Versooko koskaan kansassamme
    korkeimman kohtalon huomenkaiho?
    Suottako, veljet, me näännyimme hangille,
     riensimme ritareiksi Pohjolan vangille?
    Suottako veremme peltoja kastaa?
     Ken meille vannoo? Ken meille vastaa?

VOITON KUORO.

(Nuoret.)

    Me nähdä saimme päivänkoin
    ja vapauden aamun!
    Me karkoitimme taisteloin
     pois sorron verihaamun.

    Mit' isät haavein hautoivat,
    sen todella me teimme,
    ja muinaisaikain unelmat
    me vihdoin voittoon veimme.

    Yön vallan, Pohjan pakkasen
    nyt voitti kevään mahti.
    Ja uuden suven, vapauden
    me oomme vankka vahti.

    Nyt kentät veljeshurmehen,
    miss' sota riehui hiljan,
    jo kantaa heinän kukkaisen
    ja keltatähkät viljan.

    Ei saaneet meitä sortumaan
    vuossatain hallat, kadot.
    Nyt kostetaan: nyt korjataan
    Suur-Suomen valtasadot!

    Ei hukkua saa hurmeeseen
    tää maa, mi voittoon kulki!
    Me rakennamme rakkauteen,
    se vannokaamme julki!

    Me vannomme: me vaalimme
    tään voiton rauhan toimin!
    On korkealla maalimme.
    Päin päivää yhteisvoimin!

SANKARIKUMMUN ALTA.

    Taistoa ollut on elo aikojen aamusta asti,
        taistoa ainian on ihmisen elämäntie.
    Paljon kaunista on, jaloaatteista sielussa kansain;
        onnea luoda ken voi, muillekin onnen se suo.
    Paljon on kurjaa myös, vihan myrkkyä, vaistoa julmaa
        luonnossa ihmisten, pedoista raaimpain.
    Niinkuin kehnoa on hyvän rinnalla povella luonnon,
        niinkuin myrkkyjen kyy juurella elämän puun,
    niinkuin luonnon luomisen työ tuhovaltoja vastaan
        vuodesta vuoteen käy voittoista taisteluaan,
    koskaan lannistumatta, jos kuinkakin syksy ja talvi
        uhkaa haudata sen hankiin ja pakkasihin,
    niinkuin pellolla viljaa koittaa ohdake voittaa,
        niinkuin synkeä yö auringon jäljissä käy
    tahtoen sammuttaa valon hehkun ja elämän kaiken —
        niin käy kamppaus myös mailmassa ihmisten,
    ikuinen kamppaus luomistyön vihan peikkoja vastaan
        puolesta rakkauden, puolesta aatteiden tien,
    puolesta ihmisarvon ja kaiken korkean, kauniin,
        puolesta oikeuden, onnen ja autuuden.

    Korkeista korkein ja halvoista halvin auringon alla
        on suku ihmisten, ohjaama daimoonein.
    Jos vihan hengen synkeän valtaan ihminen joutuu,
        julmuri hirvein on maaemon parmailla hän.
    Vaan jos rakkauden, valon lemmityn, ohjaama on hän,
        niin kamaralle maan hän paratiisin luo,
    unelman kauneimman, mitä aavistaa sydän voi vain
        umpussa nuoruuden kuullossa kesäisen yön.

    Veljet, meillekin on valo auringon loistanut kerran,
        syömemme sykkinyt on riemuja, tuskia maan.
    Luomisen työhön meilläkin hehkui henkemme nuori —
        toisin kohtalo soi, kesken katkesi tie!
    Toisin haaveilleet mekin työmme ja onnemme oomme —
        toisinpa ratkaistiin retkemme maallinen tää!
    Uhreina taistelun sen, jota aikojen aamusta asti
        ihmiset käyneet on orjina daimoonein,

    kaaduimme kaikki me kesken. Suotu ei korjata meidän
        kylvöä unelmain, voittojen heelmiä, ei! —
    Yllämme puhkee taas kesä kukkaan niinkuni ennen,
        — varjossa valjun yön on osa vainajien;
    voiton huumassa lyö sydän uudestisyntyvän luonnon,
        — meille ei syke sen riemua rintaan luo.
    Toiset juhlivat nyt, mitä juhlia suotu ei meidän —
        kaatua suotiin vain puolesta syntymämaan!

    Aine ja aineen mahti se on, joka valtahan kiihkon
        ihmiset villitsee orjiksi daimoonein.
    Vapaaksi ken ajan kahleista näistä on jällehen päässyt,
        sielunsa kirkkauden taas omaksensa hän saa,
    puhdistuu sydän hältä ja kirpoo mielestä kaikki
        tartunta kiihkoinen, vaistot vainojen maan.
    Niin on sielunsa jälleen löytänyt ainehen vanki,
        rauhan ja onnen hän taistelun palkaksi sai.

KEVÄÄLLÄ 1918.

    Jäät lähtevät —
    jäät lähtee rannoiltamme,
    ja meri hymyää, —
    vaan meidän rinnoissamme
     ei sula talven jää!

    Jo linnut palajaa,
     taas puista puistojen
    soi kevätliverrykset rastahan, —
    mut ihmissydän vain
    ei valoon aueten,
    ei ymmärtäin ja rakastain
     käy toista vastahan!

    Taas kevät saapuu —
     taas sulaa sydän maan,
    ja kukat aukenevat aurinkoon, —
    mut sydän ihmisten
    on kylmän talvinen
     ja tyly tuntehille veljien!

V

RAKKAUDENJUHLA.

I

    Valjennut taas kesä on, sinitaivaalla pääskyjen parvi
        säihkeessä auringon laulaen leikkiä lyö.
    Välkehtii valohohteessaan väretyynenä järvi,
        kukkaisloistossaan maa kuni morsian on.
    Lämpöä hohkaa maanpovi, paahtaa kuumana päivä,
        kuumina suonet maan luomisen hehkussa lyö.

    Oh, nämä hehkuvan helteiset, nämä polttavat päivät,
        aamut raikkahat nää, valkeat, lämpimät yöt!
    Oh, tämä kukkeus maan, kesä korkea elämän nuoren,
        suuri on kauneutes, suuri sun onnesi on!
    Suuri on armo sun riemuusi syttyä sydämin täysin,
        kirkkaus otsallaan juhlien rakkauttaan!

    Kuin monet vuodet ma oonkaan tuskissa polttavan kaipuun
        kulkenut päivät nää kerkeän kesäisen kuun!
    Niinkuin nyt on hohtanut maa sekä säikkynyt taivas, —
        pimeä ahdistus täyttänyt sydämen on.
    Niinkuin haudan yöhön suljin ma kaipuun jo kerran,
        salvaten syömeeni sen kylmien paasien taa.
    Luulin, houkka, ma näin levon, lääkkeen saavani sille,
       voivani sammuttaa sen sinihehkun niin!

    Silloin äkkiä näin, kesän vehmaan keskellä kuulen
        kuin joku kolkuttais paadelle hautani tään
    sormin herkin ja lämpöisin, sydänahjoni tumman
        liekkiin lietsoen taas entistä kirkkaampaan. —
    Rakkaus näin tuli luokseni nyt, jota turhaan ma etsin:
        niinkuin lahjaksi sain onnen ma itsellein!
    Riemua tulvii rintani nyt, sydän tyynenä lyöden
        lemmenlauluja luo niinkuin kukkia maa.

II

    Aavana saartaa veet joka puolelta saaremme rantaa,
        viestin pääskyset vain maailman melskeistä tuo,
    tervehdyksenä sen sinilaineet rantahan loiskii,
        leyhyt lemmekkäät lehvillä karkeloi.
    Aurinko rakkauttaan isän armaan lailla nyt tuhlaa
        niinkuin koskaan ei yötä ja talvea ois.
    Lehtien, mäntyjen pihkan ja lehdokin raikkahan tuoksun
        laelle kallion tään lauhkea tuulonen tuo.

    Näin ei kauniina maailma, ei ilokirkkaana koskaan
         säihkynyt katseellein, ennenkuin näin minä sun!
    Näin, kuin huipulta vuoren, nyt aukee elämä mulle,
         nyt nään vasta ma sen kaikkeuskauneuden.
    Kaiken sen, jota etsin ma kiihkoista kaupungin suotta,
        sen, jota kuumimmin kaipasi nuoruutein,
    sen, jota kieltäytyin epätoivon tuskissa ootin
        niinkuin kahleissa yön nousua auringon,
    sen, jota ilman on elämä ikuisuuttansa vailla,
        turha ja toivoton, sammuva säkene vain,
    sen, jota saavuttaa väkivalloin ihmiset tahtoo
        syöksyen kamppailuun turhaan ja turmelevaan,

    kaiken sen olen saanut nyt. Sydän, miksi et särjy,
        kerran viimeisen miks et, sydän, ratketen lyö,
    näin koko maailman syömenä kun saat sykkiä hetken,
        onnen kun nähdä sa saat sielulles aukenevan?
    Silloin erkanisit, sydän, riemun siivillä täältä,
        silloin tuntea, ah! et surun päiviä sais
    koskaan, päiviä synkkiä, jotk' ovat saapuvat kerran,
        kuin pedot raadellen sielusi autuuden,
    silloin ei epäsoinnut arjen, ei kohtalon kolhut
        onnesi särkeä vois kauneusmaailmaa!

III

    Ei, jopa hullua ois noin kesken poistua suotta!
       Onhan kuitenkin riemunsa täälläkin, on! —
    Näin kun istumme kuunnellen tuvan kuistilla hiljaa
       sointuja sielujen kuullossa valkean yön,
    kun sydän kuumasti sykkäilee poves rinnalla armaan,
       sielusi syvyyksiin vaipuu katseeni mun,
    silloin aukenevat mun silmillein näyt suuret,
       täyttymys toiveiden, ihmisen arvoitus!

    Suudelmais sulolämmöstä, silmistä sun, poves armaan
       noususta, henkäilys hehkusta kasvoilloin,
    tuoksusta pihlajien, jota lehdon henkäys kantaa,
       tanssista hyttysten vaiheilla varjoston
    näin nyt paljastuu elon ikuinen ongelma mulle,
       elämän tarkoitus, onni ja ikuisuus.

    Valtavan yksinkertainen on, elämä, ihmees
        hälle, ken kypsynyt on luomisen mysteriaan!

IV

    Täällä on rauha ja täällä on hiljaisuus,
    täällä on elämän suuruus ja ihanuus.

    Täällä on taas oma itsensä, vapaa mies!
    Täällä on sielujen, sydänten kotilies.

    Täällä ei karsaan naapurin silmät nää,
    unhoon ihmisten juonet ja kiihkot jää.

    Täällä on elämä juhlaa — täällä me häät
    kahden vietämme kuumat ja lemmekkäät!

    Vaikkapa muu koko maailma hukkukoon,
    täällä ma silti maailman valtias oon!

    Sydäntä kaksi kun syttyy rakkauteen,
    siellä on kansat ja maailmat kaikkineen!

V

    Tytti, ma lemmin sua, kuin kuningashonkia korven
       tuulen humina tuo, jonka sa kuulet nyt!
    Tytti, ma lemmin sua, kuin lakkapäälaineita järven
       vihuri aavan veen, virma ja vallaton!
    Tytti, ma lemmin sua, kuin pellon kultaista viljaa
       paahde auringon tähkiä kypsyttäin,
    tai suven henkäys lempeä lehviä valkean koivun
       kuullossa kesäisen yön, tuoksuissa pihlajien!

    Tytti, ma lemmin sua, sinä elämäni korkea päivä,
        kun kesäkirkkainnaan kaartuu se ylläni mun,
    ennenkuin ehtoon puoleen se verkkaan kääntyen painuu,
        huomaamattamme pois vaipuen varjohon yön!

    Nyt on kukkien aika ja lemmenleikin ja kylvön,
       vuoromme tullut on, käykäämme karkelohon!
    Metsän vehreät puut hääsaattomme äänetön olkoon,
       pappimme aurinko on, siunaus hiljaisuus!
    Virren leivonen tuo kera metsän laulajakuoron
       riemulla kaiuttaa kunniaks juhlamme tään.
    Soihtunsa sammuttaa hymyhuulin hehkuva päivä,
       onnesta punastuin silmänsä sulkee yö.
    Kainona lyhtyineen häävuoteelle lempivät ohjaa
       lehtoon kukkaisaan Hyymen, ruusuinen kuu.

VI

    Muut jumalia palvelkoot,
     mun omani sa oot!
    Sun pyhän tules, rakkaus,
    sa mailman valo, vapahdus,
    ma tunnen sielussain.
     Sun luonas yksin, armahain,
    ma onnellinen oon.
    Muu mailma hukkukoon,
    sa mulle hengen taikamaat
     ja taivaat avaat autuaat!

    Sun suloisilta huuliltas
     ma jumaluutta juon,
    sun ruusuisella poskellas
    on mailmanhengen kehto,
    sa olet mulle onnen ehto,
     sun rinnoillas ma maailmoita luon.

    Ah, onnellinen, kenen rintaan on
     sun katsees sytyttänyt auringon!
    Ah, kuinka onkaan onnellinen hän,
    ken tuntee kaiken kaipuun täyttyvän,
    ken kesäyönä rakkauteesi saa
     ja syleilyysi mailman unhoittaa!

VII

    Rannalla järven on helonurmella jumalten juhla
       armossa auringon, hehkuvan helteisen.
    Säihkeessä sen suloilmestys jumalattaren nuoren
       hohtaa kauneuttaan, kuin rusoliljana maan.
    Jumalan nuoren on hänen rinnoillaan sydän täynnä
       riemua hurmion sen, onnea rakkauden,
    kuolematonten luo joka nostaa ihmisen kurjan,
       luojaksi kaikkeuden, verraksi taivaisten.

    Niinkuin unta on vain tämä onnen huuma ja hurma,
       niinkuin maailmaa toivon ja haaveiden!
    Kaikki se täyttynyt on, johon kaipaus ihmisen syttyy,
       auringon lapsen ja maan, auringon lemmityn!
    Täyttynyt vaatimus on sukupolvien syntymätönten,
       täyttynyt luomistyö, luotujen tarkoitus.
    Turhaan tuhlannut ei kesä hellettään ole heille,
       tyhjinä kohtaa ei tähkiä tarhuri-syys.