NAINEN KAUNEUDESSAAN
Kesä oli mennyt, Harry Tigerin piti matkustaa. Kuin unennäöltä tuntuivat nyt konsertit, veneretket, kävelyt, tanssiaiset. Harry Tigerin piti matkustaa — saisiko häntä milloinkaan enää nähdä? Ehkäpä jossakin eurooppalaisessa pääkaupungissa näkisi hänen nimensä suurissa ilmoituslehdissä kadunkulmissa, ja jos menisi hänen konserttiinsa, näkisi hänet lavalla vieraan ihmistulvan ihastuksen ympäröimänä eikä voisi käsittää, että kerran seurusteli hänen kanssansa, kokonaisia viikkoja, kokonaisia valoisia öitä umpeensa, kaukana, jossakin pienessä pahaisessa kylpypaikassa. Silloin olisi Harry Tiger yhtä ventovieras, luoksepääsemätön ja saavuttamaton kuin hän nyt oli kätten ulottuvilla, oli kesy, oli tuttu. Tämän ainoan päivän hän vielä olisi kätten ulottuvilla, olisi kesy, olisi tuttu. Tämän ainoan päivän säteilisi taivas, kimmeltäisivät vedet, kukkisivat nurmet, tämän ainoan päivän olisi kesä, olisi juhla. Illalla olisi kesä lopussa. Illalla Harry Tiger matkustaa.
Kosmopoliitat olivat ottaneet kylpyvieraiden puolesta järjestääkseen juhlahetken poispakenevan kesän kunniaksi. He olivat luvanneet järjestää pienen juhlahetken, vaikka he mielellään olisivat järjestäneet suuren. Suurta olisi pitänyt olla Harry Tigerin kunniaksi. Mutta mitäpä täällä saattoi saada aikaan!
Kaupungin mielestä oli jotakin ihmeellistä joka tapauksessa tulossa, koska kosmopoliitat olivat liikkeellä. Kosmopoliitat olivat kylpykauden hienoimmat tytöt, sellaiset kuin Fricca, Beata, Adela, Margareta ja Trolla. Kaupunki oli koko kesän puhunut heistä pahaa, kaupungin äidit olivat uhanneet, etteivät he millään ehdolla sallisi tyttäriensä seurustella kosmopoliittain kanssa, ja kuitenkin: heti kun tilaisuus saattoi heidän tyttärensä yhteen kylpykauden vaarallisten neitojen kanssa, olivat he ylpeät ja onnelliset. Sillä pohjaltaan kaupunki ihaili kosmopoliittoja. He olivat kauniit ja vapaat, he olivat nähneet maailmaa ja saapuneet idästä ja lännestä. Eipä ihme, että kun he olivat luvanneet järjestää juhlahetken, kaupunki odotti sitä jännittyneenä.
Kylpylaitoksen kömpelö renki oli auttamassa. Köyhät lapset ja vanhat vaimot olivat sitoneet köynnökset ja seppeleet. Kauniit kädet eivät siedä sellaista työtä. Yhden seppeleen tahtoivat tytöt kuitenkin sitoa omin käsin, yhden pienen kukkakiehkuran. Ja sill'aikaa kun köynnökset lähtivät kiertämään seiniä ja pylväitä, sill'aikaa kun kattoon syntyi jättiläiskokoinen, keinuva kukkastähti, istuivat neidot parvekkeella villin viiniköynnöksen varjossa ja sitoivat tuota yhtä kiehkuraa, jonka vuoksi he tahtoivat panna alttiiksi ruusuiset kätensä. Aurinko varastautui lehvien välitse heidän kukoistaville kasvoilleen, heidän hiuksilleen, jotka olivat mustat, tai kypsyvän viljan väriset, tai punertavat, tai tuhkankarvaiset. Aurinko liukui yli heidän valkoisten, rypyttömien otsiensa, joiden ympärillä pienet kiharat leikittelivät, aurinko leikitteli kilpaa kiharoiden kanssa, se hyppeli huulilla, hampailla, olkapäillä, käsillä. Pienet kädet eivät olleet ahkerat. Margareta yksin sitoi seppeltä, hän oli käytännöllisin. Ruusut ovat arkoja, ne varistavat äkkiä lehtensä, jos niitä taitamattomasti pitelee. Fricca ja Trolla olivat koettaneet, mutta he olivat tärvelleet monta ruusua ja pistäneet sormensa verille. Onneksi oli kukkia tarpeeksi. Mitä ruusuja! Seudun puutarhurit olivat antaneet parhaansa. Ruusuissa oli iloisen punaisia, verenkarvaisia, ja niissä oli sellaisia, joiden puna oli sairas ja raskas, miltei musta. Kaikissa ruusuissa oli jalot, suuret piikit. Niitä täytyi käsitellä varoen. Margareta teki työtään taitavasti, olisi luullut häntä opinkäyneeksi. Mutta tällainen taitavuus oli hänessä synnynnäistä. Toiset neidot ojentelivat hänelle ruusuja. He istuivat jokainen kukka kädessä ja odottivat hetkeään, sillä he tahtoivat tällä tavalla olla mukana työssä.
— Mutta kuka hänet seppelöi? virkkoi äkkiä Trolla.
Kaikki olivat ajatelleet tätä asiaa, mutta syystä, jota ei kukaan selvittänyt itselleen, he eivät olleet lausuneet ajatusta ääneen. Nyt kun se paljastettuna lausuttiin, värähti pieni punastus kaikkien kasvoille, sillä jokainen neidoista tunsi ajatelleensa itseään siksi, joka parhaimmin sopisi laskemaan ruusukiehkuran ihaillun miehen otsalle. Vaikka he olivat ystävät keskenään, eivät he mitenkään tahtoneet näyttää tätä mielihaluaan edes toisilleen, vaan jokainen avasi toistaan kohti viattoman, joskin samalla teroitetun silmäparin. Niin, kuka seppelöisikään Harryn?
— Sinä, Margareta, jatkoi Trolla, — sinä joka olet seppeleen sitonutkin.
Margareta punehtui ja hänen pitkät mustat silmäripsensä painuivat entistä alemma.
— Ei, ei, ei! huudahti hän ikään kuin säikähtäen sellaista ajatustakin.
Mutta sisimmässään toivoi hän, että ystävättäret pyytäisivät häntä, kunnes hän suostuisi. Jos he tietäisivätkin, mitä Harry oli hänelle sanonut, niin he eivät hellittäisi, ennen kuin juuri hän olisi painanut ruusut noille villeille mustille hiuksille. Margareta koetti hillitä sydäntään. Syntyi pieni äänettömyys. Tuuli suhisi haavoissa, salista kuului koputusta ja nakutusta, kun seppeleitä lyötiin kiinni, hiljaa lipuivat laineet ylös loivaa hiekkarantaa, uimahuoneella kauempana meluttiin ja pulikoitiin. Kaikki ystävättäret olivat iloiset siitä, että Margareta oli kieltäytynyt, kukaan ei pyytänyt häntä uudelleen. Heidän jännityksensä kärjistyi kuitenkin entistä enemmän nyt, kun heitä oli entistä vähemmän.
— Mutta, sanoi Beata, — entä… entä Adela?
Adela nosti raskaita silmäluomiaan. Hänen silmänsä olivat kuin meri, milloin vihreät, milloin sinertävät, milloin ilman väriä. Ja muutenkin hän, siinä laiskasti nojatessaan parvekkeen kaidepuuta vasten, oli kuin vedenneito, joka tähyilee kaislikon laidasta ihmisten poikia, kun he askartelevat veneillään. Adelan vastaus viipyi, mutta hän hymyili tyytyväistä ja kiehtovaa vedenneidonhymyä. Beatan rintaan vihlaisi: Adela varmaan suostuisi! Beatan mieleen johtui, miten Harry oli kietonut hänen, Beatan, suortuvia sormiensa ympärille, kerran heidän istuessaan rinnatusten samalla tuhdolla kukitetussa veneessä. Kuuma veriaalto läikähti vieläkin ylös Beatan kaulaa, kun hän muisteli, miten laineet olivat kuvastaneet heidän kasvojaan, vieden niitä vuoroin yhteen, vuoroin eroon, heidän kumartuessaan veneen laidan yli. Beata vavahti vieläkin, kun hän muisti, miten Harry oli huutanut kovasti ja suuttuneesti Trollalle, joka melusi toisessa päässä venettä. Harryn huulet olivat olleet valkoiset ja pelottavat. Silmänräpäyksessä kävivät nämä muistot läpi Beatan pienen pään. Adela hymyili vielä ja ystävättäret katselivat häneen jännittyneinä.
— Ah, jatkoi Beata, ääni pehmeänä ja verhottuna, — kuinka mielelläni minäkin sen tekisin, mutta varmaan Harry pitäisi siitä enemmän, jos sen tekisi joku toinen. Esimerkiksi sinä, Adela. Pukeutuisit vihreään harsopukuusi, panisit lumpeenkukat hiuksiisi, onhan hän aina ihaillut sinun käsivarsiasi, sinun silmiäsi, sinun…
Fricca keskeytti hänet hiukan malttamattomasti ja pyysi Adelaa itseään sanomaan jotakin. Adela avasikin suunsa ja näytti hohtavan valkoiset hampaansa.
— Niin, niin, niin, sanoi hän. — Onhan meidän välillämme ollut yhtä ja toista. Minun hiukseni ovat olleet punertavia viulunkieliä, minun huuleni koralleja. Kyllähän sitä luetteloa voisi jatkaa. Ja minä itse, minä olen viettelevä ja syntinen…
Fricca purskahti nauruun ja Adela itsekin naurahti.
— Ajatelkaa, huudahti Fricca, — minulle hän on sanonut, että olen kylmä ja synnitön! Kumpiko näistä lausunnoista on katsottava komplimentiksi?
— Mikä psykologi hän on! riemuitsi Trolla ja taputti yhteen käsiään. — Molemmat lausunnot ovat tietysti olleet yhtä oikeat: voi tietysti olla yhtä kaunista olla syntinen kuin synnitönkin — miehen kannalta.
— Ah, keskeytti Adela, — miehen kannalta katsoen kai oikeastaan ei koskaan voi olla kaunista olla aivan synnitön.
— Antakaa minun seppelöidä hänet! huusi Trolla äkkiä. — Minä sanon sen rehellisesti, että olen häneen rakastunut. Olen sanonut sen hänelle itselleenkin…
Kukaan ei rientänyt pienen Trollan avuksi. Hänen kuivat, tuhkankarvaiset hiuksensa tuntuivat räiskyvän hänen ympärillään. Margareta nosti hetkeksi siniset silmänsä, jotka olivat iloiset kuin ruiskukat ja sanoi, samassa kätkien katseensa:
— Ajatelkaa, minulle hän kerran sanoi, että tahtoisi nähdä minut kehdon ääressä hyräillen. Se olisi muka niin kaunis kuva — ajatelkaa!
— No mutta sitten hän pitää eniten sinusta! huudahti Trolla uhrautuvasti. — Eikö se ole selvää? Mies ihailee aina eniten sitä naista, jonka hän voi kuvitella äidiksi, se käy selville kaikista rakkausromaaneista, mitä minä ikinä olen lukenut. Minulle hän on sanonut aivan toisenlaisia asioita. Minulle hän on sanonut, että olen mahdoton, ettei minun koskaan pidä mennä naimisiin, että olen ilkeä, että hän tahtoisi purra poikki kieleni, kun puhun niin paljon. Eikö tämä nyt ole onnetonta rakkautta? Minä rakastan häntä, kuinka mielelläni läskisinkin seppeleen hänen päähänsä. Olin jo ajatellut kaikki valmiiksi: olisin pyytänyt häntä hiukan taivuttamaan päätään, olisin painanut seppeleen sillä lailla, että hänen itsepintainen kiharansa, jonka me kaikki niin hyvin tunnemme, olisi jäänyt otsalle. Mutta enhän minä voi tulla kysymykseen, kun hän Margaretalle on sanonut sillä tavalla. Minusta se on korkeinta.
— Rauhoitu, sanoi Beata. — Minulle hän on sanonut jokseenkin samaa: että muistutan madonnaa bysanttilaisessa kirkossa.
Fricca naurahti.
— Mutta onko se samaa!
Neidot vaikenivat. Tuntui käyneen yhä epäselvemmäksi, kuka seppelöisi päivän sankarin.
— No mutta Margareta tai Beata, jompikumpi heistä! huudahti Trolla käytännöllisenä. — Heitetäänkö arpaa?
— Fi donc! sanoi Fricca, ja hänen sievän nenänsä ympärille nousi muutamia rumentavia ryppyjä, — eihän nyt suurta taiteilijaa voi arvostella niinkuin joitakin perheenisiä. Eihän Harry koskaan mene naimisiin. Hän tarvitsee taiteilijatoveria, ystävätärtä. Minä en koskaan ole ollut häneen rakastunut enkä näe unia kehtolauluista. Minä seppelöitsisin hänet viileästi, ikään kuin kreikkalaisesti, pukeutuisin valkeaan, ottaisin kultanauhan hiuksiini… Minä seppelöin hänet mielelläni, jos te suostutte.
Kaikki vaikenivat ja tuijottivat toisiinsa tai eteensä.
— No seppelöi sitten, sanoi Trolla. — Vaikka minusta on hullua, ettei siinä ole rakkautta mukana. En ymmärrä, kuinka voi laskea ruususeppeleen maailman ihanimman miehen hiuksille ilman rakkautta!
Asia jäi yhä ratkaisematta. Neidot huomasivat äkkiä, että seppelöitsemisen yhteydessä miltei täytyi pitää puhe. Se oli heille jokaiselle epämukavaa ja he keksivät pelastuksekseen, että puheenhan täytyi tulla kaupunkilaisten puolelta. Puheenpitäjähän jo olikin valittu. Tohtori tietysti. Kaupungin naiset kuuluivat kukittaneen laivan, eli oikeammin sen suojan, missä Harryn piti matkustaa. He olivat hekin kaikki ihastuneet Harryyn. Mutta kenestä hän piti eniten, sitä olisi ollut hauska tietää.
— Kuulkaa, keksi Trolla äkkiä, — keitä kaikkia meistä hän on suudellut?
Margareta loukkaantui. Kuinka Trolla saattoi sellaista kysyä! Kaikki muut katselivat jännittyneinä ja uteliaina toisiinsa. Kukaan ei tahtonut puhua ensinnä. Margareta oli ainoa, joka heti työnsi luotaan kaikki epäluulot.
— Minun kättäni hän on suudellut monta kertaa, tunnusti Adela vihdoin.
— Se ei merkitse mitään, sanoi Trolla, — sen voi kuka hyvänsä tehdä. Minuakin hän on tuijottanut syvälle silmiin ja sanonut, että hän tahtoo saada selville sieluni arvoituksen. Varmaan hän on suudellut sinua, Beata, koska hän on kietonut hiuksiasikin sormiensa ympäri? No mutta eikö sinuakaan, Fricca? Eikö ketään edes niskaan, tai kaulalle, tai jonnekin muualle kuin kädelle? Oih, mitä te sanotte — eikö hän ole suudellut ketään meistä? Tilaisuutta on ollut yllin kyllin, koko kesän. Mikä taiteilija hän oikeastaan on, ja mikä mies… Nuoria olemme emmekä ole rumia! Tämä on kuulumatonta! Tämä on hävytöntä! Tämä on noloa!
Margareta nousi tuliseen puolustukseen. Kuinka saattoi lausua sellaista? Toki he kaikki olivat käyttäytyneet sillä tavalla, ettei sellainen olisi ollut Harryn puolelta mahdollista. Siitä syystä he toki punoivat Harrylle seppeltä, että he häntä kunnioittivat.
Fricca keksi, etteivät he seppelöitsisikään Harry Tigeriä, vaan uskoisivat Harry Tigerille tehtäväksi seppelöidä sen naisen, jota hän piti ansiokkaimpana, tai kauneimpana — kuinka hyvänsä. Joka tapauksessa hänen silloin täytyisi julkisesti näyttää, kenelle hän antoi etusijan. Neitojen muistoon alkoi tulla joitakin pieniä epämiellyttäviä asioita, joita Harry kesän mittaan oli sanonut. Hän oli esimerkiksi sanonut, että nainen on valheellinen, että hän on laskeva, että itsekkäisyys on hänen pääominaisuutensa, että hän on vain omien ja pienten harrastustensa keskipiste. Tietysti hän oli tarkoittanut, että heissäkin, kosmopoliitoissa, oli näitä ominaisuuksia. Kuka tiesi, jos hän tuli sille tuulelle, niin hän äkkiä kesken kaiken saattoi sanoa tällaisia ikäviä asioita jäähyväishetkelläkin.
— Ah! sanoi Adela ja vei kasvoilleen viimeisen ruusun, ennen kuin se kiinnitettiin seppeleeseen, — Harrylle täytyy antaa kaikki anteeksi. Hän löi minua kerran kädenselällään — ajatelkaa, kädellään — olkapäähän, niin että siihen jäi mustelma, niinkuin te muistatte, — sen vuoksi, etten minä hänen kanssaan tullut työntämään jotakin likaista kuormaa ylös mäkeä. Hevonen ei tahtonut saada sitä ylös ja Harryn piti tietysti auttaa. Minulla ei ollut halua panna likoon ihka uusia hansikkaitani. Kävelin tyynesti ja katselin, kuinka hän hikoili. Ja palatessaan luokseni hän lyö minua, ja löi, niin että tuntui! Niin, muistattehan te ja muistaa sen koko kaupunki. Ja hän käytti mitä sanoja hyvänsä, — sanoi laiskaksi ja veltoksi… Mutta juuri siksi hän on ihana!… Sanon teille suoraan: odotin, että hän joskus olisi parantanut tuon ruman mustelman, joka viikkokausia oli näkyvissä. Pienellä suudelmalla hän olisi voinut sen tehdä, mutta ei! Olin hänelle suuttunut. Mutta nyt, nyt sanon: hän on ihana!
— Niin, visersi Margareta, — hän on niin puhdas mieleltään. Muistakaa vain hänen suurta konserttiaan: köyhien vanhojen hyväksi hän soitti. Hän säälii köyhiä ja vanhoja. Siihen vaaditaan puhdasta sydäntä.
Kaikki neidot muistivat äkkiä sen vanhan rouvan, jonka luo Harry oli joutunut ensinnä asumaan. He olivat kerran nähneet hänen kasvonsa ikkunassa. Ne olivat kauhistuttavat. He olivat sittemmin nähneet ne unissaankin. Kuinka voikaan tulla niin hirvittävän näköiseksi! He olivat kerran varomattomasti tehneet Harrylle tämän kysymyksen ja Harry oli sanonut: kaikki te tulette sellaisiksi. Pääkalloja te olette kaikki.
Margareta kiinnitti seppeleeseen viimeistä ruusua ja neidot katselivat vaieten hänen työtään. Mainitessa Harry Tigerin konserttia köyhien vanhojen hyväksi olivat he jokainen muistaneet pelottavan vanhan rouvan ja siitä olivat he muistaneet Harryn julman leikin pääkalloista. Kylmä oli karmaissut heidän ilosta väreileviä jäseniään, kun Harry keskellä suvista katua pudotti sanansa suoraan heidän nauruunsa, kuin minkäkin viikatteenterän kukkamaahan. He olivat miltei suuttuneet Harrylle. Mutta nyt ei tuon leikin muisto enää pelottanut eikä suututtanut. Harryn kuva värisi neitojen silmien edessä jäähyväishetken sädekehän ympäröimänä. Jokainen kantoi sen eteen pienen uhrilahjansa. Viimeisenä puhui Trolla.
— Harry on niin rehellinen, sanoi hän. — Hän loukkaa juuri siksi, että hän on niin rehellinen. Hän sanoo kenelle hyvänsä mitä hyvänsä. Muistatteko, kun hän venetsialaisessa illassamme käänsi selkänsä pormestarille — ah, mikä hetki! Aina tietää, ettei Harry puhu pahaa takanapäin, sillä hän sanoo kaiken pahan edessäpäin.
Seppel oli vihdoin valmis. Ihastuttavana lepäsi se Margaretan käsillä.
Ei, ei sitä uskaltanut koettaa päähänsä, se oli niin arka. Nyt vain
viileään kätköön odottamaan juhlahetkeä. Kuinka kaunis se olisikaan
Harryn tummilla hiuksilla.
Hetkiseksi tuli neitojen mieleen, että siihen päähän ruusut kuuluvat! Mutta samassa he muistivat, että oli mahdoton päättää, kuka olisi sopivin seppelöimään ihanan pään. Ja vielä tärkeämpää oli tietää, kenelle Harry antaisi seppeleen. Miten pyyntö kuitenkin oli Harrylle esitettävä? Hän oli niin viisas! Saattoi olla varma, että vaikka punoi jonkin juonen miten ovelasti tahansa, niin Harry keksi kaikki, mitä sen yhteydessä oli puhuttu, jopa ajateltukin. Hän saattoi tässä suhteessa olla suorastaan harmittava ja inhottava.
— Ja ihana!
— Niin, tietysti ihana!
Neidot olivat yksimieliset siitä, että hän aina oli ihana, silloinkin, kun hän lausui ilkeitä rehellisyyksiään. He päättivät, että he yksinkertaisesti odottavat Hopeisessa Ketussa ja saattavat kunniavieraan juhlaan, sekä matkalla, kaikki yhtaikaa, esittävät hänelle pyynnön seppeleen jakamisesta.
Salissakin alkoi vähitellen valmistua. Kömpelö mies sai siellä täällä nousta korjailemaan. Köyhien lasten täytyi tulla sitomaan köynnöstä hiukkasen lisää. He kyyröttivät jossakin nurkassa laihoina ja ruskettuneina ja iloitsivat niistä makeisista, joita kauniit neidot heille antoivat. Neidot itse järjestivät kukkamaljat. He liikkuivat kuin mitkäkin haltijattaret tai joka tapauksessa yliluonnolliset olennot köynnöskaarten alla salissa, joka sekään ei enää vaikuttanut ihmiskätten työmaalta, vaan joltakin satulinnalta. Kaikki siellä kohoili ja keinui. Lepattavat haavat ja pienet aallot ulkopuolella soittivat uuvuttavaa säveltään.
— Kenelle hän mahtaa antaa ruususeppeleen? sanoi Margareta.
Niin, kenelle?
— Hän antaa sen Margaretalle tai Beatalle, vakuutteli Trolla.
— Jos minä ollenkaan tunnen hänen makuansa, sanoi Margareta, — niin
Adela saa seppeleen.
— Minä luulen, että hänen päähänsä pälkähtää antaa se jollekin kaupungin naisista, sanoi Adela.
Se oli mahdollista, myönsivät tytöt. Hänestä ei voinut tietää! Seppel saattoi joutua jonkun vanhan ruman rouvan päähän…
— Mutta jos se on kauneuspalkinto! huudahti Fricca, — niin onhan hänen mahdotonta antaa se rumalle vanhalle rouvalle…
Neidot huomasivat, että oli tarpeellista pyytää Harry Tigeriä jakamaan seppel nimenomaan kauneuspalkintona. Ja silloin, niin silloin sen oli vaikea eksyä pois tästä piiristä. Mutta kuka sen oli saava? Jokainen neidoista oli itse asiassa varma siitä, että se laskettaisiin hänen hiuksilleen. Ah, kuinka ihana olikaan tämä suven viimeinen päivä, ja kuinka kaihomielinen samalla!
* * * * *
Ilta tuli, varjot kaduilla ja puistikkojen hiedalla pitenivät. Jotakin lähestyvän syksyn kuulaudesta oli ilmassa, taivas kohosi korkeana ja sinisenä. Pääskyset, sekä emot että poikaset, lentelivät vikisten, tornikellon helähdys oli niin kirkas, että se varmaan kuului taivaanrannasta taivaanrantaan. Loistava pilvisarja purjehti silloin tällöin läpi ilman. Pilvet olivat kuin mitäkin haaveilevia neitoja, jotka ajatuksettomina astelevat käsikädessä.
Pilviksi toiselta puolen olisi voinut luulla niitä neitoja, jotka käsikädessä riidellen astuivat läpi katujen, kasinolta kohti Hopeista Kettua. Heidän huulensa olivat hiljaisemmat kuin tavallisesti, heidän silmissään viipyi kaipaus, ja kun he järjestelivät harsojaan ja suortuviaan, kajahti heidän riemunsa esiin nuoruudestaan ja kauneudestaan kuin kyynelverhon takaa.
Pihassa seisoi hotellin isäntä hermostuneesti katsoen kelloaan. Herra Tiger ei ollut kotona. Omituista väkeä nuo taiteilijat. Koko kaupunki, pormestarit, tohtorit, henkikirjurit, kaikki he odottavat kasinossa — juhlavierasta vain ei kuulu. Herra Fors saattoi täsmälleen kertoa nuorille neidoille kaikki, mitä herra Tiger oli tehnyt päivän kuluessa. Aamupäivällä oli pakattu tavaroita. Iltapäivällä oli taiteilija, shamppanjapullo kainalossa, lähtenyt hyvin omituisille jäähyväisille. Täällä oli, täällä kaupungissa, kummallinen, puolihullu köyhä vanha rouva, joka oli saanut sen päähänsä, että hänen piti nähdä kuuluisa mies, ennen kuin hän lähtisi pois. Hänellä, Freedi Forsilla, oli ollut täysi työ saada taiteilijaa suostumaan moisen toivomuksen täyttämiseen. Mutta vihdoin hän oli suostunut ja kasinosta oli hankittu kaikkein hienointa shamppanjaa, sellaista, jollaista vielä oli jokin määrä jäljellä kylpylaitoksen vihkiäisistä ja jollaista tohtori joskus käytti lääkkeenäkin heikoille sairaille. Tällaisen lahjan vei taiteilija vanhukselle. Neidot arvasivat heti, kuka tuo vanha rouva oli, ja nyt taas, näin illalla, kun lisäksi pettymys Harryn viipymisestä lamasi heidän iloisuuttaan, tuntui kaamealta muistaa aavemaisia kasvoja ikkunassa. Herra Tigerin olisi aikoja sitten pitänyt olla kotona, ties minne hän olikaan mennyt. Muutenkin hän oli käyttäytynyt omituisesti tällä samaisella jäähyväiskäynnillään — Hopeisen Ketun omistaja tiesi sen, sillä hän oli juuri käväissyt vanhan rouvan luona, hän tunsi tuon vanhuksen, hän oli hänkin puolestaan koettanut auttaa häntä silloin tällöin, kaikkihan tällaisessa pikkukaupungissa tunsivat toisensa. No niin, taiteilija oli sattunut tulemaan odottamatta ja joutunut näkemään tuon köyhän rouvan koko viheliäisyydessään. Hän oli laskenut shamppanjapullon harmaaseen sänkyyn, seisonut hetken katsellen ympärilleen ja sitten mennyt, sanomatta sanaakaan. Ja sillä tiellään hän oli. Hullu vanha rouva oli jäänyt itkemään. Hän olisi tahtonut puhua taiteilijan kanssa, kiittää taiteilijaa.
Neidot päättelivät keskenään, että pääkalloajatukset taasen olivat tulleet Harryn mieleen. Hän oli tunteellinen! Ei olisi aavistanut, että niin voimakas mies saattoi olla niin herkkä. Ei yhdenkään tytön sydän sulanut niinkuin Harryn. Millä mielellä hän olisi illalla? Ottaisiko hän jakaakseen koko kauneuspalkintoa? Kukaties koko ruususeppel menisi hukkaan. Hän olisi ehkä aivan mahdottomalla tuulella. Kaikki oli mahdollista. Jälkeenpäin saattaisi tämäkin piirre hänessä olla intresantti, mutta tällä hetkellä tuntui harmilliselta ajatella, että illan paras numero ehkä menisi hukkaan. Neitojen parvi oli laskeutunut penkille hotellin autiolla pihamaalla. He eivät suostuneet menemään huoneisiinsa, vaan tahtoivat odottaa tässä.
Kasinolta tultiin tuon tuostakin kysymään, eikö herra Tigeriä kuulunut. Herra Fors seisoi portilla, kello kädessä, pukeutuneena juhlapukuunsa, ja tähyili joka suunnalle, keksiäkseen herra Tigerin helposti tunnettavaa olemusta. Hän kertoi kaikille, jotka kasinolta tulivat, samat asiat, mitkä oli kertonut neidoille. Tohtori saapui portille jonkin verran mahtipontisena, hän oli nähtävästi aikonut koettaa sitä sävyä taiteilijaoikkuja vastaan, mutta kun hän kuuli, ettei taiteilija ollut kotona, kohautti hän olkapäitään, naurahti ja meni takaisin. Pormestari ja henkikirjuri laskivat leikkiä taiteilijatäsmällisyydestä ja kuuntelivat mielihyvin Freedi Forsin huomioita suuresta taiteilijasta. Neitojen tuli vilu, he kävelivät edestakaisin pihamaalla, heidän poskensa kalpenivat ja yhä alakuloisemmaksi ja levottomammaksi laski heidän mielensä. Juhlasta kohta ei voinut olla puhettakaan. Hetkeksi he taasen lämpenivät. Pormestarinna ja joku rouva, leipurinrouva vai mikä lienee ollutkin, tulivat vuorostaan tiedustelulle. Pormestarinna selitti kovaäänisesti, että hän menee takaisin kasinolle ja ehdottaa, että alettaisiin syödä illallista. Olkoon poissa koko juhlavieras, tulevat he toimeen ilman häntäkin. Hänen äänensä, hänen vaatteidensa kahina, kaikki hänessä ja hänen toverissaan ärsytti neitoja. He pusertelivat toisiaan käsivarsista ja purivat yhteen huulensa. Miltei he toivoivat, ettei Harry tulisi ensinkään, jottei hänen tarvitsisi istua samassa pöydässä tuollaisten kanssa.
Mutta Harry tuli. Oli jo hämärä ja syksyn ensimmäiset kalpeat pienet tähdet syttyivät. Silloin hän astui portille ja yritti mennä yksintein sisään. Fors tervehti ja asettui hänen tielleen.
— No, sanoi taiteilija malttamattomana.
Fors hymyili tuttavallisesti.
— Täytyisi pitää vähän kiirettä, sanoi hän.
— Kuinka niin? Olen väsynyt.
— Vahinko, jatkoi Fors. — Koko kaupunki odottaa teitä.
— Kaupunki — oletteko hullu? Onko minulla ehkä konsertti?
— Ehei. Mutta juhlat. Teidän kunniaksenne vietetään juhlat tänä iltana kasinolla. Ette taida muistaa? Niin no, arvasinhan minä sen. Mutta kyllä te vielä ehditte. Minä tulen auttamaan teitä pukeutumisessa, viidessä minuutissa olemme valmiit.
— Ei ole tarvis. En lähde mihinkään juhlaan.
Harry Tiger astui sisään portista. Silloin ympäröivät neidot hänet. Hän kuuli, että he olivat koristaneet, että oli niin kaunista! Hän kuuli, että koko kaupunki odotti. Kaupungin naiset olivat koristaneet laivankin.
— Minä en matkusta, selitti Harry. — Menen nukkumaan, olen sairas.
Neidot huomasivat, että Harry oli aivan kuuma ja heiltä pääsi voivotus ja valitus. Tietysti, tietysti Harryn täytyi mennä lepäämään! Mutta ehkei se kuitenkaan ollut kovin vaarallista, ehkä tohtori voisi antaa jotakin. Kas, kun koko kaupunki-raukka odotti! Ja kun he olivat koristaneet, ja sitten… sitten heillä oli vielä suuri, suuri pyyntö. He kuiskasivat toivomuksensa ruususeppeleestä.
— Toisen kerran, toisen kerran, sanoi Harry ja meni huoneisiinsa yläkertaan.
— Mutta Harry, luuletteko, että ruususeppeleet kestävät toiseen kertaan.
— Meidän on vilu!
— Ettekö näe, että olemme ihan kalpeat!
Harry Tigerin ovi pysyi suljettuna.
Fors ja neidot jäivät pihamaalle. Trolla istuutui penkille itkemään. No niin, arveli Fricca, jos hän oli sairas, niin mitäpä sille mahtoi. Mutta Fors ei katsonut asiaa lainkaan menetetyksi. Hän valitsi näköjään nopeimmat kauniista kosmopoliitoista ja kehoitti heitä hakemaan paikalle tohtorin. Sitten hän seurasi taiteilijaa ylös hänen huoneisiinsa ja hankki jäljelle jääneille neidoille luvan päästä taiteilijan saliin.
Taiteilija raivosi. Matkustakoon kuka hyvänsä tuossa kukitetussa laivassa! Juhlikoot ihmiset niin paljon kuin tahtovat. Hän vihasi heitä kaikkia eikä halunnut nähdä ketään. Turhuutta ja valhetta oli tämä kaikki, sitä oli koko elämä. Fricca rupesi puhumaan katoavaisuuden kauneudesta. Mitäpä olisi kukkanen, joka ei nopeasti lakastuisi? Beata tuli hiljaa nojatuolin ääreen, mihin Harry oli vaipunut, ja lyyhistyi maahan hänen jalkojensa juureen.
— Rakas, rakas Harry, kuiskasi hän, — mikä teitä nyt niin vaivaa?
Emmekö me voi saada sitä tietää?
— Ah, sanoi Harry ja paineli otsaansa. — Mikä teitä huvittaisi paitsi valkoiset kätenne ja kiharanne ja hiuslaitteenne. Olisin kiitollinen, jos saisin olla rauhassa.
Neidot vaikenivat ja ajattelivat kauneuttaan, josta he niin olivat iloinneet ja jonka Harry nyt noin julmasti tuomitsi. Heitä suututti.
— Oi-oi! huudahti äkkiä Adela, joka seisoi ikkunan ääressä, — jollen erehdy, niin astelee tuolla alhaalla yksi ihailijattaristanne laivarantaa kohti. Hänellä on kädessään köyhä kukkakimppukin…!
Neidot kiiruhtivat ikkunaan. Heidän naurussaan ja huudahduksissaan oli puoleksi sääliä, puoleksi pilkkaa.
— Se on sen köyhän vanhan rouvan tytär, sanoi Fors. — Hän menee laivalle saattamaan suurta taiteilijaa. Kas, kas Liina Karellia, mistäs hän on saanut sen rohkeuden!
— Tämähän on liikuttavaa! sanoi Fricca.
Yhtäkkiä Harry Tiger nousi.
— Odottakaa minua alhaalla, minä tulen juhlaan ja minä matkustan.
— Sitten täytyy pitää kiirettä, sanoi Fors.
— Kapteeni saa odottaa, huomauttivat neidot.
Hetken perästä he kaikki olivat kasteisella kadulla. Tohtori, Trolla ja Margareta tulivat vastaan, tohtori tarttui taiteilijaa käsipuoleen. Aina tottuneena reipastuttamaan kylpyvieraita, tohtorilla nytkin oli valmiina pieni leikinlasku niistä raukoista, jotka kasinossa menehtyivät ikävään. Neidot saivat takaisin jotakin iloisuudestaan ja juhlamielestään. Freedi Fors kertoi heille millaista täällä oli talvella, miltä tuntui kaupunkilaisista, kun viimeinen laiva lähtee. Mahtoi heistä, neideistä, tuntua samanlaiselta nyt, kun herra Tiger lähtee.
Tohtori ja taiteilija astelivat jäljessä. Tohtori oli tullessaan poikennut apteekkiin ja ottanut pienen pulverin. Hän vakuutti, että pahoinvointi heti menisi ohitse.
Kesken kaiken Harry Tiger sanoi:
— Minä vien tästä pienestä kaupungista mukanani muutamia voimakkaita vaikutelmia. Se harmaa vanha rouva — te tiedätte, — häntä en koskaan tule unohtamaan. Ei voi nähdä erinäisiä inhimillisen elämän puolia edustettuina intensiivisemmin kuin silloin, kun sattuu tulemaan hänen loveensa ilman että hän on odottanut ja pannut itseään kuntoon. Ette aavista, miltä hän näyttää!
Tohtori nauroi.
— Kyllä minä tiedän. Olenhan minä hoitanut häntä. Tytärtä käy sääli.
Niin, ja miksei äitiäkin.
— Olisitte antanut hänelle kerran hyvän unilääkkeen, sanoi Tiger.
— Hän elää hyvin mielellään. Ei hän tahdo sentapaista unilääkettä.
— Sepä se juuri on kauheaa. Vainaja, joka tahtoo pysytellä maan päällä ja imeä verta elävistä, ylläpitääkseen varjoelämäänsä.
— Kaikella on kai tarkoituksensa. Mutta en todella ihmettele, että hän oudokseltaan tekee kaamean vaikutuksen. Raihnaus on häneen aivan juurta jaksain kiteytynyt.
— Äitiys, köyhyys, vanhuus! sanoi Harry Tiger ja syvä kärsimys tuntui hänen äänessään.
Soiton sävelet juhlatalosta tulvahtivat äkkiä vastaan. Toiset neidoista kiirehtivät edellä, toiset tulivat puhumaan Harrylle ruususeppeleestä. Nyt kun oli näin vähän aikaa, ehkei enää voisi jakaa koko kauneuspalkintoa. Se oli niin kovin ikävää, mutta minkä sille mahtoi.
— Lapset, sanoi Harry Tiger, — pitäkää seppel valmiina, minä noudatan teidän toivomustanne.
Joku myöhästynyt matkustaja kulki vielä laivarantaan. Toiset raahasivat myttyjään ja koppiaan omin käsin, jonkun tavarat olivat sälytetyt hevosten rattaille. Kasinon edustalle oli kokoontunut uteliaita kuuntelemaan soittoa ja katselemaan komeutta. Joku nainen niiasi, kun juhlavieras astui ohitse. Hän oli köyhissä mustissa vaatteissa, kukkakimppu kädessä. Hymy valaisi hetkeksi Harry Tigerin kasvoja.
Portailla seisoi kapteeni, ystävällisesti kumarrellen.
— Vahinko, vahinko, sanoi hän, — täällä on niin kaivattu. Tervetuloa joka tapauksessa. Pelkäsin, että saisin lähteä viemään kukitettua laivaani tyhjiltään. Oikeastaan on jo lähdön aika. Mutta puoli tuntia voin antaa. Vain puoli tuntia.
Soiton räminä salissa lakkasi. Pormestari, tohtorinna ja joukko muita riensi vastaan. Kaikki olivat viluiset. Näytti siltä kuin nopeasti olisi noustu ruokapöydistä salin perällä. Tuntui selvästi, että juhlavieras jo olisi saanut jäädä tulematta, kun ei ollut tullut aikoinaan. Kaikki kuitenkin hymyilivät ja vakuuttelivat iloaan.
Ah, nyt ei juhlasta tullut ei niin mitään. Kosmopoliitat olivat murheelliset, heidänkin oli vilu, he olivat koristaessaan salia nostattaneet suuret ikkunat kokonaan pois, ajattelematta illan kosteutta. Heidän kauneutensakaan ei voinut heitä lohduttaa. Tuntui ilmassa ja ihmisten kasvoilla vielä liian selvästi, miten pari hetkeä ennen juhlavieraan tuloa häntä oli pilkattu ja parjattu. Jokin valheellisuus särisi salissa kuin epäpuhdas sävel. Lisäksi oli kiire. Täytyi toimia kello kädessä. Virvokkeita tarjottiin päällekkäin. Juhlavieras oli väsynyt, sen näkivät kaikki, ja tohtori selitti minkä jaksoi, että hänellä oli kuumetta. Kapteeni soitatti rannassa ensimmäisen pitkän lähtösoiton. Tohtori nousi puhumaan juhlavieraalle. Hän oli leikillinen, sydämellinen ja myöskin juhlallinen. Hän kiitti sanoin, jotka hänen oli pakko supistaa niukimpaan mahdolliseen, maailmankuulua taiteilijaa siitä, että hän oli suvainnut viihtyä hetkisen täällä syrjäisessä pienessä kylpylaitoksessa. Erikoisesti hän kiitti siitä, että taiteilija konsertillaan oli laskenut perustuksen niin ihmisystävälliselle laitokselle kuin vanhojen koti. Sillä lailla oli taiteilija ainiaaksi piirtänyt nimensä kaupungin historiaan. Niille, jotka olivat mukana konsertissa, puhumattakaan niistä, jotka olivat saaneet joutua mieskohtaiseen kosketukseen hänen loistavan persoonallisuutensa kanssa, oli siitä jäänyt muistoja elinajaksi. Kylpylaitos ja kaupunki toivoivat, että suuri taiteilija ei voittoretkillään maailmalla kokonaan unohtaisi…
Tohtori suorastaan puhui juhlamielen saliin. Useat naiset itkivät. Kaikki olivat unohtaneet äskeisen pahan tuulensa, kaikki olivat lämmenneet. Vasta nyt he tuntuivat huomaavan köynnösten keinuvan ja kohoilevan ympärillään, vasta nyt he tunsivat, että kukkaset tuoksuivat huumaten. Harry Tigerin kalpea kauneus oli lumoava. Hän oli tänään toisenlainen kuin muuten. Yksinäisyys ja luoksepääsemättömyys hänessä pitelivät jo kaikkia matkan päässä. Konsertissaan hän oli ollut tällainen. Tänään hän sentään oli väsyneempi, kalpeampi. Olisiko ollut mahdollista, että hänen oli jonkin verran vaikea erota täältä? Niin kauan kuin hänet oli nähty kaduilla kauniiden kosmopoliittain seurassa, oli häntä saatettu arvostella, jopa panetella. Nyt hän oli kaiken sellaisen ulkopuolella. Juovuttavan kaunis hän oli. Tohtorin puhuessa irroittelivat naiset vaistomaisesti kukkia poveltaan liittääkseen ne niiden kukkien joukkoon, joita jo aikaisemmin olivat vieneet laivaan. Kosmopoliitat kuiskailivat hetken keskenään. Heidän sydämensä sykki levottomasti.
Laivassa soitettiin toinen lähtömerkki.
Silloin astui Margareta esiin ja vei valkeissa käsissään Harry
Tigerille ruususeppeleen.
Heti kun se oli tapahtunut, tunsivat neidot, että oli tehty tyhmyys.
He kuumenivat, niin heitä hävetti. Seppel olisi pitänyt painaa Harry
Tigerin päähän, mitään muuta mahdollisuutta ei ollut! Kuinka he olivat
saattaneetkin…
Harry oli hyvin kalpea. Punaisten kukkien rinnalla, joihin hänen silmänsä tähtäsivät, astui esiin jokin kärsimyksen ilme, jota ei kukaan ennen ollut hänessä nähnyt. Oli niin hiljaista, että haavanlehtien rapina ulkoa kuului saliin.
— Minäkin, alkoi Harry Tiger, katse tähdättynä seppeleeseen, — olen paljon velkaa tälle ystävälliselle seudulle, jossa olen viettänyt kesän. Voin supistaa sanottavani lyhyeen. Olen täällä tänä kesänä saanut katsella syvälle elämän kasvoihin.
Hän lausui viime sanat hiljaa ja harvakseltaan. Hänen äänessään oli jotakin, joka hellytti kuulijat ikään kuin he olisivat yhdessä puhujan kanssa kantaneet jotakin suurta yhteistä kärsimystä. Pienen äänettömyyden jälkeen taiteilija nosti päänsä.
— Olisiko joku niin hyvä, sanoi hän ikään kuin sulkulauseessa, — ja menisi rantaan anomaan kapteenilta vielä viittä minuuttia.
Tulvahti esiin huutojen ja kättentaputusten myrsky. Puoli tuntia täytyi kapteenin antaa, tunti! Kokonainen tunti!
Hiljeni taasen. Haavanlehtien rapina tyynestä illasta täytti huoneen.
Harry Tiger hymyili ja katseli vuoroin seppeleeseen, vuoroin yleisöön.
Jännitys salissa kiristyi kiristymistään. Pieni Trolla kamppaili
kyyneliä vastaan. Beatan kyyneleet vuotivat rauhallisesti alas poskia.
— Tämä ruususeppel on oleva kauneuspalkinto, alkoi Harry, — ja minun tehtäväkseni on uskottu etsiä sopivin pää sitä varten.
Odotuksen kohina vei äänen lepattavilta haavoilta. Nuoret kaunottaret koettivat salata jännitystään.
— Ensinnä täytyy meidän kuitenkin saada selväksi, mikä on naisen kauneus. Kuka nainen on kaunis, kuka nainen on kaunein…?
… Mies on kaunein voimassaan, nainen on kaunein rakkaudessaan. Mutta mitä on rakkaus? Siitä on paljon runoiltu ja kirjoitettu, paljon on tuhlattu sen takia paperia ja mustetta. Mutta yhdeksässä tapauksessa kymmenestä kaikki ne, jotka puhuvat rakkaudesta, tarkoittavat jotakin muuta. Vanha roomalainen Paavali on paremmin kuin kaikki kirkkoisät, papit ja runoilijat osannut asian ytimeen. »Rakkaus on pitkämielinen, ja rakkaus on lempeä, rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, rakkaus ei etsi omaansa, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuuden kanssa. Kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii.» Minun ymmärtääkseni kuuluu kauneuspalkinto sille, joka pääsee lähimmä Paavalin määritelmää.
Harry Tiger vaikeni, silmät tähdättyinä oveen. Hän oli taasen vakava ja kalpea. Salissa oli syntynyt levottomuus. Kaikki katselivat ympärilleen. »Kuka se on? Kuka se on?» kuiskailtiin. Kaunotarten huulilta oli hymy kuollut. Adelan kasvot olivat niin vaaleat. Fricca neidon suupielissä väreili pieni iva.
Harry Tiger kääntyi äkkiä yleisön puoleen ja kysyi:
— Eikö se ole oikein?
Kukaan ei vastannut.
— On! huusi vihdoin tohtori iloisesti ja kuuluvasti.
— On! huusi värisevä ääni kosmopoliittain parvesta. — Oikein, mutta kovaa… kovaa!
Pienen Trollan ääni katkesi itkuun. Harry katsoi kelloaan ja läksi nopeasti salin läpi portaille. Seurasi melu ja hämmästyksen kohina. Kaikki liikkuivat levottomasti ja kyselivät toisiltaan, mitä tämä merkitsi. Äskeinen lämpö ja hartaus olivat poissa. Ihmisten kasvoilla kuvastui jotakin kavalaa, ilkkuvaa, saaliinhimoista. Uteliaisuus oli heidät vallannut. Olivathan he tottuneet tältä taiteilijalta odottamaan mitä hyvänsä kesän mittaan, mutta minkähän yllätyksen hän heille valmistaisikaan vielä juuri jäähyväishetkellä? Kenen kumman hän kuljettaisi saliin? Ehkäpä jonkun kerjäläislapsen? Törmättiin ikkunoihin ja portaille. Ketä kummaa hän siellä aidan takana rukoili. Kansanjoukko oli viisaampi, se nauroi. Vihdoin viimein suuren taiteilijan valittu astui esiin. Kuka… kuka se oli? Kaikki päät kurottautuivat tulevia kohti. Pormestarinnalta pääsi suuri nauru.
Taiteilija talutti saliin solakan mustapukuisen naisen, jonka tummissa hiuksissa jo oli harmaita suortuvia. Hänen köyhä hattunsa oli pudonnut jonnekin ovensuuhun, hän tuli pää alas painuneena, puhtailla piirteillään ihmettely ja punastus. Hän näytti ajattelevan, että hänestä tehdään pilkkaa tai että hän näkee unta. Keskellä salia, suuren keinuvan köynnöstähden alla hän nosti silmänsä eikä nähnyt mitään muuta kuin Harry Tigerin. Ympärillä oli aivan hiljaista, Harry Tiger kumartui hänen puoleensa, ruususeppel kädessä, ja katsoi häntä silmiin. Molemmat olivat totiset kuin kuoleman edessä.
— Liina Karell, lausui Harry Tiger yksinkertaisesti, — olen saanut tehtäväkseni laskea tämän seppeleen kauneimman naisen päähän. Teissä olen minä nähnyt naisen kauneudessaan, naisen rakkaudessaan.
Hän painoi ruusut syvälle yli harmaantuvien hiusten.
Seppelöity seisoi ääneti, poissaolevana. Hänen hymynsä oli kuin sadun nöyrän löytölapsen, joka äkkiä havaitaan prinsessaksi ja korotetaan kuninkaanpojan puolisoksi.
Harry Tiger puhui vielä, puhui järvelle, metsälle, valoisille öille. Kolmas soitto laivasta katkaisi hänet. Huumauksen vallassa lähdettiin rantaan. Laulettiin. Itkettiin. Tiellä oli kukkasia. Himmeä ulappa välkkyi niin kauas kuin silmä kantoi, hiljaa soudatellen tähtivaloja kalvossaan.
Harry Tiger painoi kymmeniä käsiä. Kymmenet kädet ojensivat hänelle kukkia, kymmenet huulet lausuivat hänelle kaipauksen sanoja. Hän pääsi yläkannelle ja työnsi valkoisen hattunsa syvälle niskaan. Kukkasia yhä sateli. Ne putosivat järveen.
Erillään muista seisoi rannalla seppelpää nainen. Joko hän tunsi, mitä hänelle oli tapahtunut? Hänen seppeleestään alkoivat lehdet jo varista — joko hän käsitti, mitä hänelle oli tapahtunut?
Laiva irroitettiin rannasta. Harry Tiger kohotti kerran ylpeästi lakkiaan. Seppelöity rannalla kumarsi syvään ja nöyrästi.
KUOLEMA
Entinen Kareliin talo oli hajoamistilassa. Maaliskuun ensimmäisinä helottavina päivinä oli portista ajettu kadulle suuria tavarakuormia, sekä arvokkaampia huonekaluja, jollaisia nähdään saleissa ja vierashuoneissa, että romua, jollaista kokoontuu perheen asuinhuoneisiin ja vinnille vuosien mittaan. Kirkkoherran väki oli vielä viime työkseen käynyt jäähyväisillä Karelleilla, vanhan rouvan sairasvuoteen ääressä oli juotu lähtökahvit ja itketty. Rouva Kambergin nouti tohtori itse omalla hevosellaan, Liina talutti häntä, toiselta puolelta tukien, alas portaita. Kun rouva Kamberg jo istui vällyihin peitettynä, pyyteli Liina vielä, ettei tohtori unohtaisi heidän sairastaan. Hymyillen sitä iloista leveää hymyä, joka hänet oli tehnyt niin suosituksi kylpyvieraiden kesken, tohtori huomautti Liinalle, että piti varustautua senkin mahdollisuuden varalle, että… niin, että loppu ei ollut kovin kaukana. Vanha rouva Karell oli sitkeä, hän riippui kiinni elämässä kynsin ja hampain, kuka toinen olisi läpikäynyt mitä hän, aina viime aikoihin asti. Mutta jokin raja oli hänenkin voimillaan. Oikeastaanhan hän jo viime päivät oli viettänyt kuin kuolinkamppailussa. Eihän hän enää nähnyt eikä kuullut, tuskia vain kykeni tuntemaan. Olisihan hänelle vain huojennus päästä pois. Johan tätä oli kestänyt tarpeeksi. Liina lämmitteli käsiään esiliinansa alla. Näin ei tohtori koskaan ollut hänelle puhunut. Häntä järkytti ajatus, että mamma kuolisi. Mitä tekemistä hänellä sitten enää olisi maailmassa? Hän ei kyennyt mihinkään muuhun kuin hoitamaan mammaa, hänellä ei ollut mitään muuta maan päällä kuin mamma… Tohtori näki, että Liinan suupielet alkoivat vavahdella, naurahti taasen ja sanoi, etteihän hän mitään tiedä, rouva Karell on, kuten sanottu, niin sitkeä, että hän voi elää kauemmin kuin kukaan heistä.
Se oli leikkiä. Tohtori oli, kun rakennustöistä keskusteltiin työnjohtajan kanssa ja kun piti määrättämän miten kauan vuokralaiset saisivat asua talossa, mielipiteenään lausunut, että vanha rouva ei kestäisi edes huhtikuun ensi päivään asti. Huoleti saattoi antaa hänelle lupaa jäädä taloon vaikkapa vuodeksi eteenpäin, hän ei eläisi montakaan viikkoa enää. Ja tämän perusteella oli Karelleille annettu lupa jäädä taloon kesäkuun ensi päivään asti. Liina Karell oli silloin heti vuokrannut heille uuden asunnon, hän ei näyttänyt ottavan lukuunkaan, että äiti voisi kuolla. No niin, parasta antaa ihmisten elää toiveissaan, olivat ne sitten muille miten käsittämättömät tahansa.
Tohtori ojensi vanhalle neidille kätensä, käski tulla vain niin usein kuin tarvis vaati hakemaan, ja nousi rekeen. Liina kiitteli ja niiasi. Rouva Kambergin kalpeat, ankarat kasvot olivat käännetyt autiota rakennusta kohti, jonka ovet vielä olivat auki. Kylmä viima huiskutti vanhan tuomipuun latvoja kuistin kattoa vastaan. Jokin kirje lenteli pitkin likaantunutta ja tallattua pihahankea ja tarttui sitten aitaan, jääden siihen lepattamaan.
Talonmiehen vaimo tuli kyttyräselkäisenä tyhjästä rakennuksesta ja sulki oven. Hän oli kuin tonttu. Avaimen kiertäisyt vikisivät ja kajahtelivat. Kyyneliään kuivaten pisti vaimo avaimen taskuunsa.
— Salmiska ottaa sitten vain, mitä on jäänyt keittiöön ja kellareihin, sanoi rouva Kamberg.
Salmiska hymyili ja pyyhki kyyneliään. Rouva Kamberg vetäisi nyt lihavan, paisuneen kätensä untuvapuuhkasta ja ojensi sen Liinalle.
— Terveisiä vanhalle mammalle. Olisin mielelläni sanonut hänelle hyvästi — me emme suinkaan tässä elämässä enää tapaa — mutta kun ovat niin huonot nuo jalat. Lähdetään sitten.
— Kuulkaahan, sanoi tohtori samassa, — älkää pitäkö lasta, sitä pientä tyttöä, siellä sairaan luona. Lapsi on heikko. Pitää lähettää maalle. Onhan teillä sukulaisia maalla. Muistakaa nyt.
Liina niiasi, hieroen käsiään. Tuuli tarttui hänen hiuksiinsa, tempoi häntä helmoista ja röykytti vanhaa laatikkoa, joka oli jäänyt kyljelleen portaille.
— Lähdetään sitten, toisti rouva Kamberg.
Kulkuset alkoivat iloisesti kilistä. Jonkin askeleen kulki Liina reen perässä. Tuntui kolkolta ja surulliselta. Muutaman päivän perästä revittäisiin rakennukset ja vuoden perästä seisoisi tässä viisikerroksinen kivimuuri. Kesäkuun ensi päivään oli heidän lupa olla paikoillaan. Kuinka kestäisi mamma rakentamisen melun ja muuton? Mamma oli kyllä sitkeä, olihan hän kestänyt viime aikojen hirveät surutkin. Kulkusten helinä häipyi jo kuulumattomiin. Pihakoivut vapisivat ikään kuin ne olisivat aavistaneet mitä oli tulossa. Liinaa paleli. Salminen tuli hitain, raskain askelin sulkemaan suurta porttia. Romun joukossa kirkkoherran keittiönportaiden edessä seisoi Salmiska, tarkastellen vanhaa kenkäparia. Olisivathan ne vielä olleet, jolleivät olisi olleet niin pienet. Salmiska näytti kenkiä Linallekin. Ei, ei niistä ollut Liinallekaan. Sen sijaan Liina otti maasta kappaleen punaista ruutua, joka oli särkynyt kuistin ikkunoista. Lapsena oli ollut hauskaa katsella niiden läpi. Ajatellen pientä Raakelia hän hymyili ja nosti päätään. Keltaisen rakennuksen ikkunasta katselivatkin häntä vastaan kalpeat lapsenkasvot. Rakel, pieni Rakel! riemuitsi Liinan sydämessä ja hän vilkutteli ilmassa punaista ruudunkappaletta ja kiirehti sisään. Porraspalkit eivät enää narisseet, laudat hölskyivät raskaasti askelten alla.
Pieni Rakel oli ovella vastassa. Hän sai lasiruudun ynnä varoituksia, ettei vahingoittaisi käsiään. Hänen hennot hyppysensä pitelivät jännittyneinä vaarallista esinettä, ja hän etsi heti valoa saadakseen katsella, miltä näyttäisi punaisen lasin läpi. Liina meni rauhallisesti hymyillen äitinsä ääntä kohti, jonka hän oli kuullut jo ulos asti. Äkkiä hän säpsähti.
Lähettää pois lapsi! Mitä tohtori olikaan sanonut? Ei! Jos hän olisi kieltäytynytkin ilosta, jonka sen läheisyys tuotti, niin ei hän voisi tulla toimeen ilman pientä Rakelia. Kuolleen Valborg-raukan tyttärestä oli tullut valonsäde ja tehoisin apu vanhaan kotiin.
— Liinaaa… Liinaaa… ajaai, etkö sinä jo tule. Tunnin varmaan mamma on sinua huutanut. Hiero, hiero… ajaai, ajaai! Eihän lapsi jaksa sellaista. Hiero, hiero… Itkikö rouva Kamberg edes, kun läksi talosta? Niin, mitäs hän, mitäs tämä talo hänelle on ollut. Mutta minulle… ajaai, pappa-vainaja on istuttanut koivut… ne ovat nyt niin suuret ja komeat… Mene sitten nopeasti kirkkoherran puolelle, muuten Salmiska vie kaikki, vaikka hän saa siistitä rouva Kambergin keittiön, sellainen hän on, ahne ja nälkäinen. Mene nopeasti. Ruustinna sanoi, että sinne olisi jäänyt kappale lohta… ajaai, mamma kun niin pitää lohesta! Paistamme nahan hiilillä. Mene, mene, mutta älä ole kauan. Onko portti jo kiinni? Käy muidenkin huoneiden läpi, jos olisi jonnekin jotakin jäänyt. Ottikohan ruustinna mukaansa sen risaisen harmaan huivinsa, jota hän käytti päänsä ympärillä, kun hänellä oli hammassärkyä, se olisi mainio mamman päähän. Ajaai — mitä sinä viivyttelet? Salmiska voi viedä kaikki, hän ottaa lohenkin, jollet ennätä ennen häntä…
— Mutta rakas mamma, sanoi Liina, — avaimethan ovat minulla.
Pieni Rakel oli polvillaan tuolilla ja katseli ulos.
— Palaa, palaa, iloitsi hän. — Aita palaa, puut palavat, taivas palaa!
— Täytyy vain olla vähän varovainen, jatkoi Liina, kuulematta lapsen huudahdusta, — ettei mamma tulisi kipeäksi.
— Ajaai, ei sinun tarvitse neuvoa, kuinka paljon mamma jaksaa syödä. Ajaai, en ole moniin aikoihin syönyt niin paljon kuin olisin jaksanut. Ei sitä meidän varoillamme syödä liiaksi. Köyhyys on, nälkä on. Mutta ethän vain ole lainannut keneltäkään — Liinaaa, ajaai, oletko? Tytöiltä, se on toista, he ovat sukua, mutta ei vierailta. Vaikkei mamma koskaan näkisi yhtä läskinviipaletta, yhtä voin kipinää, niin ei lainaksi keneltäkään… Se on toista, jos saa lahjaksi ystäviltä, niinkuin nyt hyvältä ruustinnalta. Mutta ei toki hänkään ole jättänyt herkkuja naulakaupalla, ei sinun sitä tarvitse pelätä, että mamma siitä syö itseään kipeäksi.
Tyttönen oli kääntänyt punaisen lasinpalasensa huonetta kohden.
— Mummo palaa! huusi hän nauraen, — Liina täti palaa, kaikki palaa!
Isoäiti rupesi torumaan häntä tyhmästä leikistä. Eikö Rakel tietänyt, että se paikka, missä kaikki palaa, oli helvetti ja helvettiin joutuivat vain pahat ihmiset, sellaiset jotka tekivät Jumalan tahtoa vastaan. Vanha rouva oli vetäytynyt istumaan nuorien varaan, jotka riippuivat katosta hänen vuoteensa yläpuolella. Pitäen kiinni tukevista solmuista katseli hän himmein silmin lapsenlasta, joka nauroi ja hyppeli hänen edessään.
— Ajaai, ei saa nauraa, kun mummo puhuu, ajaai, Jumala rankaisee. Rakel antaa heti pois sen lasin.
Tyttönen lakkasi nauramasta ja isoäiti laskeutui nuoraa myöten solmu solmulta alemma, kunnes voihkaisten vaipui vuoteeseensa. Hän rupesi huutamaan tytärtään ja kuiskasi, kun Liina tuli, että piti ottaa pois punainen lasi, sellainen tyhmä leikkikalu.
— Mamma on taivaassa! huusi lapsi äkkiä, pitäen kaikin voimin kiinni lasista. — Mamma on taivaassa! toisti hän, suupielet väristen.
Liina otti hänet syliinsä, hän ei painanut enempää kuin kolmen vuoden vanha lapsi. He asettuivat ikkunan ääreen, Rakelin itku taukosi.
— Nyt me katsomme, puheli Liina, — mitä näkyy lasista. Katsopa nyt: on kesä. Aurinko laskee ja kaikki on punaista. Tuomenkukat ovat punaiset, koivunlehdet ovat punaiset, ruohossa hyppii sirkka ja sekin on punainen. Tässä kauniissa punaisessa talossa asuu Rakel. Näetkö, uutimet ovat vaaleanpunaiset, sellaiset kukalliset. Räystään alla on pääskysen pesä. »Kvivit-kvivit, kuinka Rakel jaksaa?» »Kiitoksia, hyvin.» Kvivit-vivit, meillä on jo poikaset pesässä, neljä kaunista poikasta. Jos Rakel on oikein hiljaa, niin voi nähdä heidät, kun äiti tuo heille ruokaa. Silloin avaavat kaikki suunsa, nielevät ja sanovat: suurkiitosta, suurkiitosta…»
— Mamma on taivaassa, keskeytti lapsi itsepintaisesti ja haki levottomana tädin silmiä.
— On, on, sanoi Liina vakuuttavasti ja hymyili. — Siellä on hyvä, siellä on vieläkin kauniimpaa kuin meillä kesällä. Siellä…
— Mutta mummo sanoo, ettei sitä tiedä.
Lapsi kuiskasi sanat Liinan korvaan, kädet hänen kaulassaan.
— Mitä Rakel sanoo…?
— Ettei sitä tiedä, missä mamma on.
— Kyllä sen tietää. Mutta nyt… nyt me panemme pois tämän lasin ja menemme katsomaan, mitä kaikkea me olemme saaneet lahjaksi. Me olemme saaneet paljon kaikenlaista tavaraa! Rakel tulee mukaan, niin auttaa tätiä kantamaan. Panemme takin päällemme ja kintaat käteen. Voi voi, nehän ovat niin rikki ja siellä on niin kylmä.
Vanha äiti ei tahtonut päästää molempia luotaan yhtaikaa. Hän kapusi istumaan, hänen sumeat silmänsä ikään kuin kokoontuivat ja hän sekä rukoili että uhkasi. Liinaa pelotti jättää lapsi hänen kanssaan kahden. Puoliväkisin he läksivät kirkkoherran entiseen asuntoon ja toivat sisään paljon tavaraa. Rakel kantoi isoäidin sänkyyn silkkihatun, joka oli kuin savupiippu, ja koreat vanhat tohvelit, ne olivat olleet kirkkoherran, niissä oli ruusuja ja lemmenkukkia. Liina kantoi sisään posliineja, joista puuttui laita tai korva, pinkan harmaita lankavyyhtejä, kellastuneita kuvalehtiä, vanhanaikaisia hameenliivejä, Alinen, tohtorinnan, tyttöaikaisen ompelupöydän — ajaai, mikä sen sisässä kolisikaan? Pari tyhjää lankarullaa, kampa, jokin pieni kirja. Kirjan sisällä oli kiiltokuva, mustakiharainen tyttö, joka kantoi kukkaruukkua. Ajaai, sehän oli Rakel! Isoäiti ja lapsenlapsi olivat yhtä onnelliset. Molemmat huusivat ja nauroivat. Molempien äänet muistuttivat toisiaan niinkuin vanhan ruostuneen ladonoven ja jonkin salinoven narina muistuttavat toisiaan. Äkkiä vanhus, istuen keskellä romua, jota oli kasattu hänen ympärilleen, kävi vakavaksi.
— Ajaai, kuinka rouva Kamberg raskii heittää pois sellaisen muistoesineen kuin kuolleen miehensä hatun. Ajaai, Jumala rankaisee sellaisesta. Tottahan teidän papan hattu on tallella? Ajaai, pitää katsoa, että se muutossa vain tulee mukaan. Se oli Karellilla päässä pormestari Corvinin hautajaisissa. Pappa oli kantajana… Liinaaa, Corvin oli sinun kummisi, mutta et sinä muista. Hän toi sinulle hopealusikan. Mutta et sinä muista. Se myytiin. Ajaai — se täytyi myydä. Ja poikien hautajaisissa oli papalla silkkihattu… Ajaai, kuinka rouva Kamberg heittää pois tällaiset liivit. Niissähän on nuoruus. Ajaai, niissä on tanssittu. Liinaaa… onhan mamman morsiusliivi tallella? Mamma oli paljon hoikempi — miltei saattoi pappa molemmilla käsillänsä ottaa mamman vyötäisten ympäri. Pappa sanoi kerrankin, että hän katkaisee mamman poikki niinkuin piparikakkutytön. Ajaai — pappa oli silloin hiukkasen iloinen. Sellainen oli pappa!… Liinaaa, mitä luulet, eihän mamma vielä kuole! Kun mammasta tuntuu, että mamma paranee… Ajaai, ei mamma muusta, kunhan mamma vain näkee toukokuun kahdeksannentoista päivän. Vain sen päivän yli mamma tahtoo elää, kun mamman kaikkein rakkain lapsi tulee rikkaaksi…
Liina oli uudestaan ja uudestaan päättänyt, ettei hän keskeytä mammaa, vaikka mamma puhuisi mistä ja kuinka kauan tahansa. Mitäpä siitä mitä sairas vanha ihminen aikansa kuluksi puhui! Mutta hän joko unohti päätöksensä tai katsoi olevansa lapsen takia pakotettu johtamaan mamman sanoja toisaalle. Se ei juuri milloinkaan auttanut, päinvastoin pahensi. Mamma ei tuntunut huomaavan ikäeroa itsensä ja lapsenlapsensa välillä.
— Ajaai, sinä et tahtoisi, että mamma puhuisi. Hiero vähän… ei, tuosta, tuosta… Nosta vähän… Sinä luulet, ettei mamma tiedä, mitä mamma puhuu. Mutta kun mamma on odottanut neljäkymmentäkuusi vuotta, niin kyllä mamma nyt tahtoo nähdä sen päivän! Ajaai, sinä pääset residenssikaupunkiin kuvernöörin tanssiaisiin, sinä…
— Mutta rakas mamma, eihän mamma nyt ole niin lapsellinen, että luulee minun ihmisarvoni siitä muuttuvan, jos…
— Ajaai, lapsellinen olet itse. Sinun arvosi muuttuu, sitä se juuri tekee. Kaikki tahtovat olla ystäviäsi. Ajaai, saat nähdä: tuomarin maisterit tulevat kosimaan sinua, Harry Tiger tulee maailman ääristä! Kaikki kosivat sinua — ajaai, sinä saat antaa rukkasia oikealle ja vasemmalle. Anna rukkaset Florille, muista se. Florin isä haki ulos velkansa heti, kun pappa tuli sairaaksi. Viisituhatta markkaa — ajaai, hän ei antanut armoa, vaikka mamma itki ja rukoili. Lumessa mamma seisoi hänen portaidensa edessä. Ehkei olisi tarvinnut myydä kaikkea… vielä silloin… Anna Florin pojalle rukkaset. Mamma tahtoisi nähdä hänen menevän talosta häntä koipien välissä kuin piesty koira. Ajaai, mamma meni hänen isänsä luota kuin piesty koira. Mamma käveli vielä silloin… Ajaai — luuletko, että mamma vielä kerran kävelee? Täällä kotipihalla mamma tahtoisi kävellä… pihan poikki, toisesta rakennuksesta toiseen. Ja koivujen alle! Ja kirkkoon asti. Ajaai, ei koskaan mamma enää pääse pystyyn! Herra Jumala, ei koskaan mamma enää näe maata vihreänä eikä koivuissa lehtiä. Te suljette mamman mustaan arkkuun, ahtaaseen arkkuun. Herra Jumala, jos mamma ei olekaan kuollut, jos mamma herää haudassa, koettaa pystyyn ja lyö otsansa kanteen ja nauloihin — ajaai, ajaai!… Liinaaa, toimitathan sinä mammalle kauniit hautajaiset! Ajaai, everstinna Allenilla oli sellainen arkku, joka maksoi sataviisikymmentä markkaa. Mutta silloinhan sinä olet rikas! Sataviisikymmentä markkaa on sinulle niinkuin nyt sataviisikymmentä penniä… Liinaaa, kaikki neljännen käskyn siunaus on tuleva sinun ylitsesi, sillä sinä et heittänyt vanhaa äitiäsi, vaan niinkuin taivaan enkeli olet sinä lievittänyt hänen tuskiansa… Annathan rukkaset Florille ja Sassu Salénille… Mitä sanot, onko hän kuollut? Koska hän olisi kuollut? Ei niin paha mies äkkiä kuole. Hän osti trillat ja hevosen ja kuljetti niissä piikaansa! Ajaai — hän käytti hyväksensä sinun isä-vainajasi hätää ja maksoi kaiken kaikkiaan viisisataa markkaa. Piikaansa hän niissä kuljetti! Milloinka hän olisi kuollut? Älä sinä luule, vaan kun mammaa lähdetään viemään, niin hän seisoo tuolla vastapäätä porttia ja katselee minkälainen arkku on ja laskee hevosia ja on iloissaan siitä, ettei häntä haudata… Katso vain, ettei häntä joskus haudata jonnekin mamman lähellekään. Papan viereen mamma tahtoo. Oi-voih, onkohan siellä tilaa? Pappa haudattiin yhteiseen riviin, postimestari Karell ei saanut omaa hautaa — oi-voih! Mutta hänen tyttärensä tulee rikkaaksi!… Liinaaa — ajaai, kun mamma näkisikin sen päivän, jolloin sinä istut silkissä ja sametissa etkä tee mitään, vaan käsket piikoja ja syöt joka päivä lohta ja juot viiniä — ja kaikki tämän kaupungin ihmiset, jotka ovat typeriä kuin pässit, tulevat rukoilemaan suosiotasi! Tiger oli mies, hän antoi heitä nenälle! Vielä jälkeenpäin he ovat uskaltaneet pilkata sinua ja Tigeriä. Älä anna heille rahaa, kun he tulevat kerjäämään. Naura heille. Sano, että vanha mamma käski nauraa. Tiger oli ainoa, joka tunsi sinun arvosi. Jumala siunatkoon Tigeriä. Mamma on häntä kironnutkin — ajaai, piru ja Jumala tahtoivat alituisesti kumpikin ottaa valtoihinsa hänen sydämensä, se on niin arvokas sydän, ei mikään lihakappale niinkuin näillä täällä — ties sitten kuka voittaa. Mutta siunaan minä häntä vielä kuolinhetkelläni siitä, että hän minun tyttärelleni antoi ne kukkaset, mutta kaikille pormestarinnoille pitkän nenän… Liinaaa, saat nähdä, että mamma vielä kuolee täällä vanhassa kodissaan. Ehkä Jumala tekee lapselleen sen armon… Ajattele, ettei tarvitsisikaan muuttaa pois. Mamma ei jaksa kestää muuttoa! Rouva Kamberg lupasi, että… Liinaaa, sinun ei tarvitse antaa Sigridille eikä Almelle mitään, he ovat pahoja lapsia, eivät mitään ole lahjoittaneet vanhalle mammalle. Mutta Sannylle anna — hänen miehensä on vain kansakoulunopettaja, mutta hän on hyvä ja kunnollinen… Valborgin lapsista pidä murhe…
— Rakas mamma, keskeytti Liina kymmenenteen kertaan, — mamma ei nyt noin väsyttäisi itseään. Sitten tulee taas niin paha…
— Ei, ei… ajaai, anna mamman puhua loppuun. Missä lapsi on? Rakel, Raakel, Raaakel, mikset sinä pysy täällä! Ette tiedä, miten kauan mamma elää… oi-voih! Anna Midalle, Armidalle, sisarellesi… Hän on… ollut hyvä lapsi… vaikka pojat ovat lurjuksia… Raakel, tule… Raakel… oi-voih!
Sairas lyyhistyi tukahtumaisillaan vuoteeseen. Hän oli hiestä läpimärkä. Tytär nuhteli ja viihdytteli. Kunhan ei tohtori olisi oikeassa niin yhdessä kuin toisessakin suhteessa.
Kauheaa tämä oli. Mamma puhui koko ajan, hän ei tuntenut eroa yön eikä päivän välillä, hän puhui lakkaamatta. Koko hänen liikkumattomuuteen kahlehdittu toimintatarmonsa otti oikeutensa tätä tietä. Liinan oli pitänyt koettaa tukkia ikkunat, ovenraot, jopa seinätkin, jottei hänen äitinsä puhe häiritsisi naapureja. Vieraita ihmisiä tuli hämärissä ikkunoiden alle kuuntelemaan outoa saarnaa sairaan huoneesta. Sunnuntai-illoin tulivat kaupungin palvelustytöt kaksittain tai joukoissa, niinkuin he menivät katselemaan ruumista, jos naapurissa tarjoutui tilaisuus siihen. Jos vanha rouva sitten äkkiä rupesi nauramaan tai päästi valituksen, lähtivät tytöt pelästyneinä pakoon. Sigrid Vohlström oli tietänyt rouva Kambergin ryhtyvän rakennustyöhön vain päästäkseen eroon sairaasta vuokralaisestaan, joka teki koko talon kolkoksi. Niin ainakin kerrottiin kaupungilla. Liina uskoi sen.
Kolme päivää ja kolme yötä oli Karellien vanha talo autiona. Sairas rouva tahtoi vielä kerran nähdä pihamaan, ennen kuin raa'at miehet tulisivat hajoittamaan rakennuksia. Pitkät paksut nuorat häälyivät hänen päänsä päällä, hän kävi kiinni niihin ja vetäytyi istumaan. Tytär tuli ja nosti hänet käsivarsilleen. Hän huusi. Päivä päivältä kävi vaikeammaksi tarttua häneen ja löytää kohtaa, joka ei olisi ollut kuin pakottava paise.
— Ajaai… ei siitä… ei siitä… päästä irti… Ei, ei mamma jaksa… Vai luuletko, että mamma…? Rakel… auta… ajaai, tässäkö on pöytä…? No nyt… Mamma ei löydä ikkunaa. Ikkuna! Rakel, missä on ikkuna?
— Mamman edessä, sanoi Liina ja koetti ottaa kaikki leikiksi. — Mamma katsoo nyt vain suoraan eteensä. Minä en voi nähdä mitään, sillä mamma peittää minun kasvoni… Mitä…? Eikö mamma näe?
Sairas itki.
— Ajaai… sänkyyn… sänkyyn… ei mitään… päätä… huimaa. Ajaai… lumi… päivänpaiste… Rakel… lämmittämään kättä… Tule, tule… Pian! Mummo kuolee.
Liina sai äitinsä vuoteeseen, talutti lapsen keittiöön ja rupesi lämmittämään äitinsä käsiä. Hänenkin päätään huimasi. Kunhan hän kestäisi loppuun asti. Tuntui siltä kuin voimat alkaisivat loppua kesken.
— Lumi häikäisee, sanoi hän naurahtaen, — me olemme jo maaliskuussa. Pihalla on kaikki ennallaan. Ei siellä olisikaan ollut mitään katsottavaa.
— Kirjoita tytöille, läähätti äiti, — että pian tulevat… Mamma ei näe sinun syntymäpäivääsi… Kuule, kun lipasto on avattu, niin… vie paperit kirkkoherralle, pyydä, että hän matkustaa ja tuo rahat… ja panee pankkiin. Älä pidä kotona, varastavat. Ihmiset rakastavat rahaa, varastavat…
— Mutta rakas mamma, sanoi Liina, — voimmehan heti avata lipaston, mitä meidän tarvitsee odottaa tuota syntymäpäivää…
— Ei! huusi sairas, — vasta sitten! Mamma on odottanut näin kauan ja mamma odottaa vielä… Et saa koskea lipastoon! Mamma ei ole mikään lapsi, joka ei voisi odottaa. Ajaai, mamma odottaa. Jumala ei voi olla niin kova… mamma elää vielä…
Liina antoi hänelle lääkettä, nieli alas kyyneliään ja nauroi.
— Mamma… mutta juuri tuo lipasto tekee meidät rauhattomiksi. Sitten olemme rauhalliset, kun olemme… kun olemme nähneet, mitä lipastossa on.
— Ajaai, ajaai, sinä et usko, että siellä on rahoja… Ajaai, jollei siellä ole… niin sitten…
Sairas tempasi käteensä nuoranpäät ja kimmahti istualleen.
Liina purskahti itkuun. Äiti ei sitä huomannut. Kauhu oli hänen kasvoillaan. Kunhan ei kävisi välttämättömäksi viedä häntä vaivaistaloon, jota hän niin pelkäsi. Siellä oli hullujen osasto. Liina rauhoittui ja alkoi valmistaa äitiään siihen, ettei lipastossa olisi mitään. Varmaan se olisikin heidän kuolemattomille sieluilleen parasta. Rikkaus oli vaarallista.
Äiti makasi silmät kiinni, hamppunuorat suurine solmuineen häälyivät katossa, uudinkin häälyi, tuuli kierteli pitkin pihamaata. Liina tuijotti tummaan, synkkään huonekaluun nurkassa. Se oli ollut isä-vainajankin huoneessa hänen sairastaessaan ja hän sairasti näin kauan kuin mammakin. Aina se oli seisonut nurkassa, harjallaan lipas peilineen, hiusharjoineen. Liinaa pelotti, vaikka ulkona oli päivänpaiste. Tuli niin heikoksi, kun nukkui niin vähän. Liina muisti, että hänen pian täytyi mennä lainaamaan hiukkasen rahaa Vohlströmeiltä. Kun saisikin jotakin vahvistavaa ruokaa, ehkä mateita, että mamma vähän voimistuisi.
— Ajaai, kuka niidenkään kuolemattomuuden tietää, sanoi sairas äkkiä käheästi ja avasi silmänsä.
Liina, joka oli unohtanut, mistä äsken oli puhuttu, kysyi, mitä mamma tarkoitti.
— Sieluja, ihmisten sieluja — ajaai, mitäs muuta.
Liina tuijotti häneen. Hänen silmänsä olivat oudon kirkkaat ja viisaat. Oliko kuoleman hetki käsissä? Liina lankesi polvilleen, painoi pään vuoteen laitaa vastaan ja alkoi kiihkeästi rukoilla.
Keittiössä lauloi pieni Rakel.
Vanhuksen vuoteesta alkoi kuulua onnellisia, epämääräisiä ääniä.
Vihdoin hän huitaisi kädellään Liinan päälakea ja sanoi:
— Ajaai, mitä siinä latelet… Tuo mammalle jotakin syötävää, eikö vielä ole sitä lohennahkaa… ja kutsu lapsi tänne. Rakel… Raakel… Raaakel…
Tyttönen tuli, päässään Kamberg-vainajan vanha hattu ja kädessään punainen ruudunsärö. Isoäiti ja täti hymyilivät häntä vastaan. Hän tuli nauraen ja hyppien, hattu lyyskähti kokonaan yli kasvojen ja keikahti sitten kolisten päästä maahan, hän paiskautui tädin kaulaan. Kaikki kolme he nauroivat, niin että huone täyttyi ilosta.
Elämä oli taas hetkeksi lähettänyt säteensä kuoleman varjojen keskelle.
Vanha rouva oli onnellinen siitä, että kaikki muut nyt olivat poissa talosta. Oli niinkuin ennenaikaan, kun mamman isä eli. Silloin ei pidetty vuokralaisia, molemmat rakennukset olivat talonväen omassa hallussa, toisella puolen asuivat sukulaiset, kun he olivat vierailulla. Siellä pidettiin myöskin häät ja hautajaiset. Pitkät valaistut ikkunarivit loistivat vastatusten niin ilon kuin surun juhlissa. Näitä kaikkia oli hauska muistella. Mutta nythän kaikki oli luhistuva.
Eräänä aamuna alkoi pihamaalta kuulua miesten ääniä. Vanha rouva kävi silloin tavallista levottomammaksi. Kun ensimmäisiä hirsiä alettiin kiskoa seinistä, ja ne ikään kuin parahtaen erkanivat sijoiltaan ja ryskähtäen putosivat maahan, parkaisi hänkin. Lapsi ei saanut hetkeksikään liikahtaa hänen viereltään. Hän piteli sen kättä, hän turvautui siihen. Hän puheli vanhoista ajoista, muisteli, mitä milloinkin oli tapahtunut missäkin huoneessa. Rouva Kambergin hiiret pakenivat heille. Liina ei ehtinyt muuta kuin seisoa halko kädessä. Ne karkasivat tyhjistä kellareista pelästyneinä ja nälkäisinä. Kesyinä kuin kissat ne menivät Karellien puuvajaan tai nousivat ylös portaita. Työmiehetkin nauroivat ja ihmettelivät.
— Sehän heiluu kuin kasakka! sanoi joku leikillä, nähdessään solassa keltaisen rakennuksen ja purettavan talon välillä laihan kalpean naisen, pitkä puu kädessä.
Itse rakennusmestari meni katsomaan solaan. Hän nosti hiukkasen lippolakkinsa toista syrjää, hymähti ja kysyi, montako rottaa jo oli tullut. Kas vain, kokonaista kahdeksan kappaletta. Kaupunki maksoi niistä nykyään viisi penniä kappaleelta, tällaisista suurista rotista. Saamarinmoisia rottia! Siinähän oli jo neljänkymmenen pennin saalis, eihän se ollut mikään hyleksittävä summa. Rakennusmestari oli pulska nuori mies, yllä lyhyt, sarkapäällyksellä varustettu turkki. Hän laski leikkiä ja katsahti tuon tuostakin Liinaan.
— Kuulkaas miehet, sanoi hän, — kaipa joku teistä on niin kohtelias, että vie nämä poliisikamariin ja tuo rahat tänne… tälle. Sillä on täällä, kuulemma, sairas hoidettavanaan.
Liina kiitti ja viskasi puun kädestään. Hän tunsi rakennusmestarin vilkkaiden ruskeain silmäin tarkastavan itseään ja punehtui. Pitkä laiha mies tuli paikalle, painui maata kohti ja otti käteensä puun, jota Liina juuri oli käyttänyt aseenaan. Hänen kasvonsa olivat punakat, suurin osa mustan parransängen peitossa. Hartiat olivat leveät ja käsivarret riippuvat ja pitkät. Kun hän työnsi karvalakkia niskaansa, näkyi hyvin lyhyt tumma tukka. Etteihän vain liene vasta istunut vedelläleivällä. Miehet jäivät nauramaan rottien ääreen, Liina meni pois. »Se se on», sanoi joku katolta. »Vai kauneuspalkinnon», sanoi rakennusmestari. »Sehän on vanha surkastunut ihminen!» Liina oli kuullut kaikki. Nopeasti hän kumarsi päänsä puuvajan ovessa ja katosi.
Mummon huoneessa istui pieni Rakel ja itki. Hänen olisi tehnyt mieli olla ikkunassa, mutta mummo tahtoi, että hän lämmittäisi hänen kylmiä käsiään. Rakel suuttui ja löi pienellä nyrkillään vanhaa kättä, joka oli kuin luu ja nahka.
— Ajaai, ajaai, huusi isoäiti, — sinusta tulee samanlainen kuin mammasi oli. Ajaai, älä sinä ensinkään luulekaan, että hän on taivaassa. Joka on tottelematon Jumalalle, se joutuu sinne, missä kaikki palaa. Jumala rankaisi mammaa. Ja Jumala rankaisee kaikkia… lapsiakin…
Tyttönen huusi ja riuhtoi. Isoäiti piteli häntä rautaisella kädellä. Hän puhui puhumistaan ja joutui aina siihen asti, että Valborg, hänen tyttärensä, Rakelin äiti, oli tehnyt itsemurhan, sellaisen kauhean synnin, joka painettiin sanomalehteen ja josta koko kaupunki puhui. Eihän mammaa haudattukaan kunniallisesti, vaan hiljaisesti, ilman kellonsoittoa ja…