— Mamma on Jumalan luona! huusi lapsi särkyneellä äänellä.
Kun Liina puusylyksineen astui portaille, kuuli hän kuin toisiinsa kietoutuneina nuo molemmat äänet, jotka niin muistuttivat toisiaan. Ja kun hän avasi oven, näki hän lapsen ja vanhuksen täydessä taistelussa. Lapsi itki ja riuhtoi, isoäiti itki ja piteli kiinni. Nääntyneinä molemmat oven avautuessa erosivat, toinen vaipuen vuoteeseensa, toinen lyyhistyen permannolle.
— Rakel, sanoi Liina, — kuulehan, täti kertoo sinulle jotakin. Sinä saat uudet kintaat, kauniit, uudet punaiset kintaat. Me kudomme ne yhdessä, täti opettaa sinuakin kutomaan. No mutta… ethän sinä nyt noin itke. Mennään keittiöön.
Vanha rouva huusi yksinään hyvän aikaa, ennen kuin Liina tuli. Liina oli niin tahtova ja tarmokas, ettei äiti yrittänytkään häntä vastustaa. Hän ilmoitti Salmiskan tulevan mamman luo siksi aikaa kuin hän, Liina, menisi kaupungille lapsen kanssa. Nuori Salminen oli kirjoittanut vanhemmilleen, Salmiskalla oli paljon kerrottavaa. No… kaikenlaista hän oli kirjoittanut. Vanhempien velka oli nyt maksettu. Tohtori Salminen oli kihloissa. Hän oli tehnyt vararikon… Niin, oli joku, joka hänet otti, vaikka hän oli tehnyt vararikon. Liina huusi niin, että hän oli tulipunainen. Mamma kuuli joskus niin kovin huonosti. Hän ei aina kuullut ihmisääntä, vaikka hän kuuli vähimmänkin ryskeen pihamaalta.
Pieni Rakel oli nukkunut itkuunsa. Liina seisoi ja katseli hänen käsiään, jotka nytkähtelivät, ja kasvoja, joille kyyneleet olivat kuivuneet. Valborg tuli hänen mieleensä, lapsessa oli niin paljon äitiään. Kauhea oli Valborgin loppu ollut — miten kuluisi lapsen elämä ja miten se päättyisi? Jumala, Jumala…! Ja kuitenkin ymmärsi Valborgin niin hyvin. He olivat, hän ja hänen miehensä, riidelleet ja sopineet, sopineet ja riidelleet, kunnes Valborg oli väsynyt perin pohjin. Hän pani vain nukkumaan vuoteeseensa. Mutta ennen kuin hän sen teki, sulki hän peltin, puut eivät olleet palaneet vielä kokonaan loppuun. Hän nukkui. Mies oli poissa niinkuin tavallisesti. Lapset löysivät äidin aamulla. Liina pusersi käsiään ristiin. Hänen sydämensä huusi armoa kuolleelle ja eläville, kaikille onnettomille, syntisille ihmisille, lapsille, jotka eivät omasta tahdostaan olleet syntyneet elämään…
Pieni Rakel jäi nukkumaan ja molemmat vanhat vaimot puhelemaan kahvikuppinsa ääreen. Pihamaalla ryski ja paukkui. Täytesammalet ja tapetinpalaset lentelivät. Eriväriset tapetit, joita oli liimattu päällekkäin, toivat mieleen eri aikakausia elämästä. Läpi kymmenien vuosien ne johdattivat muistot, aina lapsuuteen asti. Liina näki senkin paperin, jota hän oli katsellut papan huoneessa hänen maatessaan sairaana. Siinä oli sinikukkia. Hän oli aina koettanut laskea, kuinka monta oli kullakin seinällä. Ei se ollut onnistunut. Työmies tuli ja toi hänen käteensä neljäkymmentä penniä. Liinaa hävetti, hänen teki mieli pyytää miestä pitämään rahat, mutta hän oli jo mielessään päättänyt, mihin hän ne käyttäisi. Ja sitten mies niin oudosti häntä pelotti, ettei hän tahtonut ryhtyä mihinkään keskusteluun. Mistä hän oli saanut päähänsä, että se oli vanki, kukaties murhan tehnyt. Mutta nehän joutuivat elinkautisiksi. Hän otti rahat, kiitti ja kiiruhti porttia kohti. Rakennuksessa vasemmalla, johon ei vielä oltu koskettu, helisivät ikkunaruudut. Koivut värisivät.
Liina osti kauppapuodista neljälläkymmenellä pennillä punaista lankaa pientä Rakelia varten. Oli hauska tulla valaistuun kauppaan ja nähdä kaikkinaista tavaraa ja rihkamaa. Hän kysyi pilanpäiten jonkin sievän esiliinan hintaa, kysyipä mitä muuan ristinmuotoinen rintaneulakin maksoi, ei ensinkään siksi, että aikoi niitä ostaa. Tuosta hän ennenaikaan oli astellut sydän sykkien ja riemu mielessä. Siinä oli leipuri niinkuin silloinkin, mutta toinen nimi ja toinen kilpi. Pois oli Benjamin hävinnyt, ties missä olikaan, ja Hertta Nupponen, hän vietti syntistä elämää, sellaista, ettei sitä kehdannut ajatellakaan. Ja Freedi Fors — Freedi oli ollut samassa kadotuksessa. Kuinka toisin olisi voinut käydä, jos heidän, Liinan ja Benjaminin aikeista olisi tullut tosi. Mutta toisin oli Jumala määrännyt.
Vohlströmit olivat kotona, niinkuin aina. Heillä oli huone ja keittiö hautausmaan laidassa. Vanha Martinska asui heidän keittiössään. Papsi rupesi sängyssä paikalla laskemaan leikkiä pattijaloistaan.
— No, Liinukka, luulisitko tätä äijää täällä sängyssä entiseksi koreaksi ylivahtimestariksi! Niin ovat kävelyneuvot kuin hautakivet. Raatihuoneen kellarien kylmyys on pesinyt niihin. Meillä olisi hauskaa mumin kanssa, jos mumi makaisi tuolla toisessa sängyssä, meillä riittäisi puhumista. Mutta mumi on siellä ja minä olen täällä.
Eikä se ääni täältä kuulu kultani kammarin sänkyyn. Enkä minä olisi ennen luullu…
Ylivahtimestarin laulu oli käheää ja särkynyttä. Korkeissa paikoissa se kokonaan katkesi. Frans nauroi ja Liina nauroi. Sigrid ei nauranut.
Martinska rupesi puhumaan kuolevaisuudesta kaupungilla. Se oli tällä hetkellä tavaton. Lieneekö liikkunut jokin salainen kulkutauti. Joka päivä oli sanomissa tuttujen nimien yläpuolella risti. Ihan sitä kysyi itseltään, vieläkö eli vai joko oli kuollut. Postmesterska se oli sitkeä, mutta alaspäin oli kuitenkin mennyt. Silmissäkin oli jo sellainen toisenlainen maku.
— Titti, sanoi ylivahtimestari nöyrästi, — anna pieni konjakkari, vingerporillinen vain, kun noita hautakiviä taas niin kolottaa… Ja kuules, pikkuinen puteli pannaan mukaan mumille. Kippis, sinä, Liinukka! Tahdotkos sinä? Ei se sinulle miksikään pahaksi olisi. Minä naitan sinut vielä, Liinukka, Frilanderi tässä hiljan kysyi, eikö se mamma siitä jo kuole, että saisi korjata pois sen kunnon tytön. Mutta täytyy sinun vähän lihoa ennen sitä, hihi-hihi-hihi-hii.
Liina meni keittiöön Sigridin kanssa. Ei ollut pelkoa, että ylivahtimestari tulisi perässä. Liina sai Sigridiltä lainaksi kymmenen markkaa, mamman rohdot maksoivat ja ruokaa täytyi myöskin koettaa pitää hyvänä. Sitten Liina puhui pienestä Rakelista. Lapsi täytyi toimittaa Midan tai Sannyn luo. Sigrid tarjoutui heti ottamaan Rakelin. Oli niin ikävä. Toista koiraa eivät he huolineet, ne elivät niin lyhyen ajan, aina ne kuolivat sydäntautiin ja sitten seurasi pitkä suru. Mutta Liina kiihtyi. Sannyn luona oli paljon lapsia, paras oli, että Rakel tulisi sinne. Eikö Titti muistanut, kuinka vaikeaa oli ollut lapsena, kun piti olla vanhojen ihmisten kanssa ja teki mieli leikkiä. Kaikki Valborgin lapset täytyi toimittaa yhteen, kauheaa oli ollut erottaa heitä. Hän, Liina, oli päättänyt neuloa pöytäliinan ja myydä sen, ottaakseen osaa lasten elatuskustannuksiin. Kunhan vain olisi saanut irti niin paljon rahaa, että olisi voinut ostaa tarpeet. Ehkä voisi saada lainaksi Ahneita. Sigrid esteli. Se oli mennyt tähän asti, kun Mida oli pitänyt toisen lapsista ilmaiseksi ja he Almen kanssa olivat maksaneet toisen puolesta viisi markkaa kuussa kumpikin, siis kymmenen markkaa yhteensä. Mutta pitikö heidän nyt maksaa viisitoista tai kymmenen — tuskin vähemmästä Sanny kaikkia kolmea ottaisi. Ja sellaista rahaa Almen Kalle tuskin suostui maksamaan kuussa. Sehän teki vuodessa yli sata markkaa. Ei kukaan mennyt vieraitten tähden panemaan sellaisia summia. Heillähän oli omia lapsia eikä se itsenäinen kauppa niin hyvin kannattanut. Huolettomampaa oli vain ollut Frilanderilla. Ehkäpä oikeus joskus tuomitsisi rahat Lindbergiltä, lasten isältä. Mutta siitäkään ei ollut varmaa tietoa, kun isä riiteli lapsia itselleen. Hän väitti rakastavansa niitä, ikävöivänsä niitä. Ja kai se niin olikin. Olihan hän kovasti itkenyt Valborgia haudattaessa. Ja kerran hän oli tullut pihaan ja ottanut lapsen syliinsä ja luvannut pian tulla häntä hakemaan. Ehkäpä oli paras antaa Rakel isälle? Mutta jos isä juovuksissa tappaisi hänet? Sellaista oli joskus kuultu.
Liinan piti kiirehtiä. Hänen täytyi koettaa käydä kirkkoherrallakin, hän oli levoton mamman mielenlaadusta. Sen jälkeen kun kirkkoherra muutti talosta, oli mamma ruvennut puhumaan sellaisia, että joskus aivan hirvitti. Ehkä hän silloin oli sekaisin, mutta kuitenkin tuntui kauhealta, että kuoleva ihminen…
Vohlström lauloi sängyssään.
— Tuollaisia tuokin laulaa, sanoi Sigrid ja paiskeli hellanrenkaita. — Ne eivät ole virsiä. Ja kuolemaa pitäisi senkin ruveta ajattelemaan. Johan se oli vanha mies, kun mamma sen minulle naitti. Mikä kiire minulla oli? Olisin saanut nuoren ja mieleiseni. Mitäs ne ovat Valborgin lapset, että niitä pitäisi ruveta säälittelemään? Onko meitä säälitelty? Joka kerta kun tuosta kannetaan kuollutta kirkkomaahan, minä ajattelen, että… että kuinka mielelläni minä olisin sen sijassa.
Sigrid itki, painautuneena hellan ja ruskean astiakaapin väliin. Liina seisoi neuvottomana. Mutta Martinska, joka juuri tuli huoneeseen ja kuuli viime sanat, puuttui puhumaan:
— Ei Sigrid puhu joutavia. Kolkko on kuolema ja kolkoksi on Jumala sen tarkoittanut ja rangaistukseksi ihmisten synneistä. Kyllä täällä kelpaisi harjoittaa syntiä, jollei olisi tätä pelotusta. Ei, ei kukaan siihen mene vapaasta tahdostaan. Ja mikäs Sigridilläkään on hätänä? Ei yhtä hädän päivää, ei yhtä pahaa sanaa.
— Vapaaehtoisestipa meni sisarenikin, sanoi Sigrid.
— Niin, mutta ei ollut Valpori täydessä järjessään. Ei kukaan täydessä järjessään tee sellaista syntiä.
Ensi kertaa elämässä Liina palavasti toivoi, että hän tulisi rikkaaksi, että papan vanha kolkko lipasto sisältäisi rahapapereja. Hän tarvitsi noita rahoja. Välttämättä! Hänpä tarkastaa lipaston heti paikalla. Mamman täytyy antaa se tehdä.
— No niin, keskeytti hän, — kun vanhuus on niin vaikea ja kuolema on kolkko ja keski-ikä on hikeä ja vaivannäköä, niin täytyyhän ihmisen lapsuudessaan saada korvaus kaikesta tästä. Lasten täytyy saada iloa ja huolettomuutta ja opetusta hyvään. Vanhoille taas pitäisi toimittaa huojennusta…
Ja taas Liinan tuli mieleen, että jos hän saisi paljon rahaa, hän voisi toimittaa lapsille iloa ja vanhemmille huojennusta! Jospa vanha lipasto sisältäisikin rahaa! Hän tunsi, että häneen tarttui pelottava rahanhimo.
Sigrid naurahti.
— Hyvä sinun on puhua, mutta mistäpä otat ilon ja huojennuksen.
— Jumalan sanasta ne otetaan, sanoi Martinska. — Jumalan sanan viljelemiseen pitäisi opettaa niin vanhoja kuin nuoria. Silloin voi ihminen kantaa ristinsä elämässä ja kuoleman hetkellä veisata, että kuolema, missä on sinun otas, helvetti missä…
Ovi avautui, ja Vohlström seisoi hymyillen ovessa. Hän tuntui hymyllään heti pyytävän anteeksi, että uskalsi näyttäytyä, ehkäpä hän rukoili anteeksi koko olemassaoloaan. Hänen yllään oli tanakat villasukat ja paksut harmaat alusvaatteet ja hartioilleen hän oli vetänyt haaltuneen karttuunipeitteen.
— Mitä… mi-mi-mitä ne sisarukset… täällä nyt toimittavat? alkoi hän iloisesti ja nöyrästi. — Kahviako saadaan? Mi-mi-miten olisi… jos olisi pikkuruikkuiset puolkupposet…?
Hän vaikeni, sillä hänen vaimonsa paiskeli pahasti hellanrenkaita ja Martinska riensi houkuttelemaan häntä takaisin sänkyyn. Häntä ei kuitenkaan haluttanut lähteä.
— Ei, sanoi hän, — minä tahdon nähdä Liinukan, minähän olen puhemies.
Kun mumi kuolee, niin minä naitan Liinukan ja tanssinkin niissä häissä.
— Ajattelisit omaa kuolemaasi etkä toisten, sanoi Sigrid.
Vohlström naurahti.
— Mitä siinä on ajattelemista. Nukuinpa omaan sänkyyni tai haudan poveen — yhtä kaikki!
Valkopartainen mies hymyili lapsellisesti.
— Aijai tuota Vohlströmiä, sanoi Martinska nauraen, — ero sillä on niinkuin yöllä ja päivällä, nukkuuko hautaan vaiko omaan sänkyynsä.
— Kun minut kerran nuorena miehenä tuomittiin leikkauspöydälle, sanoi entinen vahtimestari, — niin minä pelkäsin. Aijai kuinka minä pelkäsin. Ihan minä huusin, kun hoitajatar pani sen sellaisen kuonokopan suuni eteen. Puhumattomaksi ne minut tekivät, mutta ei tunnottomaksi…
— Martinska auttaa Vohlströmin sänkyyn, sanoi Sigrid tiukasti. — Kaikki ovat kuulleet nuo jutut… moneen kertaan.
Ukko hymyili ja heilautti turvonnutta kättään.
— Kun tohtori pisti veitsen nahkaani, niin oli minulta kaikki pelko poissa ja minä ajattelin, että niinhän se ratkoo auki mahaani kuin mitäkin vanhaa takkia. Ja minua nauratti, vaikka teki niin kipeää, että purin hampaani poikki. Se vain kalisi suussa, hyvä oli, etten niellyt. Mutta sen leikin jälkeen minulle on yhtä kaikki, nukunko sänkyyni vaiko haudan poveen, niinkuin jo sanoin.
— Ja uskottele sinä vain, että olet niin valmis, sanoi Sigrid.
— Kuolema pelottaa etukäteen, hymähteli Vohlström, — mutta kun se tulee, niin ei se ole sen kummempi kuin maatameno illalla. Siunaan minä itseni aina ennen maatamenoa ja heitän minä itseni Herran haltuun kuollessanikin.
Sigrid polki jalkansa maahan. Martinska talutti vanhuksen sänkyyn. Liinan silmissä hän oli ikään kuin kasvanut. Kahvi juotiin hänen vuoteensa ääressä. Puhuttiin Valborgin lapsista ja kipeistä jaloista. Jalkatauti ja sydänvika näyttivät olevan useimpien vanhojen ihmisten risti.
* * * * *
Karellien vanhalla pihamaalla ryski ja paukkui. Muutamat varhaisemmat muuttolinnut palasivat pesilleen pihakoivuihin ja saivat peloissaan lähteä hakemaan uutta asuinpaikkaa. Jokin rastas jäi, se oli sellainen rohkea ruskea lintu. Tohtorin ennustus joutui vallan häpeään: vanha rouva eli yhä. Olisi pitänyt päästä purkamaan rakennusta. Salmiset, talonmiehenväet muuttivat, Karelleilla oli lupa asua kesäkuun ensi päivään.
Vanha rouva makasi ja laski sormillaan päiviä. Ruokatunnillaan miehet joskus kuuntelivat hänen pitkiä hulluja puheitaan, ajaai'taan ja ojooi'taan. Kaikki he saivat tietää, mitä halusivat. Yhteen aikaan äiti ja tytär riitelivät pikkutytöstä, jonka tytär tahtoi lähettää pois ja jota äiti ei olisi päästänyt. Itkettyneenä tytär pujottelihe puuvajaan. Eukossa oli sisua. Hän luki lakia kaikille, jotka kävivät häntä tervehtimässä. Oliko heillä odotettavissa joitakin suuria perintöjä? Eukko puhui tuhansista ja miljoonista. Hourupäissään kai puhui. Ihmettä se oli, että tytär pysyi pystyssä. Hän kuului nukkuvan yötkin lattialla äitinsä sängyn vieressä, ollaksensa aina saapuvilla. Lattia oli kuin seula, hiiret kuuluivat kapuavan olkapäille. Oli siinä tytössä uhrilampaan kuuliaisuutta.
Tyttönen, se pieni Lea tai Rakel, tai mikä se oli, joutui kuin joutuikin pois. Isä sen haki, se olutmaisteri. Pulska herra se oli ja kai sen asiatkin taas olivat hyvällä kannalla. Hyvissä vaatteissa se oli ja hyvä hevonen seisoi portilla. Ei olisi voinut oma äiti sen hellemmin erota lapsestaan kuin täti, laskiessaan tyttösen sylistään rekeen. Ja katkeamaisillaan hän itki koivujen alla, ennen kuin sai voimia mennä sisään. Ei taitanut olla niin hauskaa nyt kohdata vanhaa lohikäärmettä. »Ajaai… ojooi… Nyt olet saanut tahtosi perille… nyt on lapsi poissa! Isä on korea katsella, sen me kaikki tiedämme, mutta jos hän tappaa lapsen, niin se on sinun syysi — vastaatko Jumalan edessä siitä? Ajaai… ojooi!»
Rakennusmestari meni tohtorin puheille. Nyt olisi pitänyt päästä purkamaan hökkeliä ja vanha rouva yhä eli. Tohtori istui puolen tuntia hänen pesässään ja koetti vakuuttaa hänelle, että sairaan oli mahdoton kestää sellaista ryskettä ja pauketta, mikä talossa tästä puoleen tulisi vallitsemaan. Pihakoivutkin täytyy kaataa, tulisi niin ikävän näköistäkin. Sairashuoneessa olisi paljon parempi. Eikä neiti Karelikaan jaksaisi ilman levähdystä valvoa tällä tavalla, hänestä täytyisi tulla loppu. Tohtori lupasi toimittaa hyvän huoneen sairaalassa. Mutta vanhus tuli aivan onnettomaksi. Työmiehet, jotka jännittyneinä ja huvitettuina seurasivat tohtorin käynnin tuloksia, purskahtivat suureen nauruun, kun he kuulivat melun ja itkun, minkä vanha rouva päästi. »Ajaai, ojooi.» Tohtori tuli päätään pudistaen alas portaita. Rakennusmestari meni häntä vastaan ja he puhuivat hiljaa. Kaikki nuijat ja vasarat seisoivat hetken, miesten odottaessa neuvottelun tuloksia. Koko ajan kuului vanhan rouvan läpitunkeva, itkunsekainen valitus. Sanat »vaivaistalo» ja »hullujenhuone» toistuivat tuon tuostakin. »Jumala rankaisee!» vihlaisi tuon tuostakin räystäitten säännölliseen helähtelevään juoksuun huhtikuun harmaudessa.
— Hän on parempi, sanoi tohtori kohauttaen olkapäitään. — Hän voi elää kauemmin kuin me!
— Vapunpäivään asti hän saa elää, mutta ei sitten…! sanoi rakennusmestari. — Tai muuttakoon muualle.
— Koetetaan tarjota hänelle jokin summa rahaa, keksi tohtori, — niin hän lähtee. Jokin satanen!
Seuraavana aamuna alettiin hakata koivuja. Kirveeniskut kajahtelivat kirkkaassa ilmassa. Työmiehet löivät kirveenterän puuhun kuin vahingonilossa, kiusatakseen vanhaa rouvaa, joka ei väistynyt heidän työnsä tieltä. Kalpea neiti-raukka juoksi portaille ikään kuin anoakseen armoa. Painaen kädet poskiaan vasten hän katseli, kuinka puut huojahtelivat ja vapisivat. Ne olivat täynnä paisuvia nuppuja. Hän karkasi sisään, ennen kuin ne kaatuivat. Pian oli hän kuitenkin taas portailla. Suuri kappale sinistä taivasta oli tullut lisää näköpiiriin. Oli paljasta ja autiota. Kuin muurahaiskeossa hyörivät ihmiset ja hevoset muuriruukin, tiilien ja kaikkinaisten koneitten keskellä. Ihmisten huudahdukset hevosille, koneitten poljento, ja kaatuvien puiden ryske täyttivät ilman. Taivas oli sininen, kaupungin katot kimmeltelivät sulan lumen vallassa. Paksut jääpuikot räystäissä valuivat. Joku hidas, tasatukkainen mies, nähtävästi maalainen, joka hakkasi pienemmiksi koivuja, kuljettaakseen ne pois, tuli suoraan työmaan poikki kalpeaa naista kohti, jonka edessä portailla räystäs vuolaana tippui. Hän kantoi jotakin molemmissa kourissaan. Liina näki, että hän jo oli vanha. Oliko hänellä jotakin sanomista?
Hänen käsissään oli lintu, rastas, joka ei päässyt lentämään. Sen siipi oli nähtävästi katkennut. Liinan sydän hypähti säälistä ja ilosta. Vanhat puut lähettivät hänelle ja hänen sairaalle äidilleen viime hetkellä tällaisen lahjan, pienen kipeän linnun, joka oli voinut lentää ja laulaa ihanilla oksilla ja joka nyt tarvitsi heitä! Liina otti linnun hellästi käsiinsä ja painoi sen huuliaan vasten. Vanha mies näki, miten iloiseksi hän tuli, vaikkei hän osannut paljon kiittääkään. Linnun sydän sykki ja läähätti.
Taasen kerran oli elämä lähettänyt ilonsäteen ihmisten luo, joita kuoleman varjot ympäröivät.
Eräänä iltana pistäytyi kirkkoherra heillä yksinään Kun ruustinna oli mukana, puhuttiin kaikenlaisista kaupungin uutisista ja muista maallisista. Kirkkoherra puhui pelkästään hengellisistä asioista. Hän veisasikin sairaalle jonkin virren ja polvistui lopulta rukoukseen. Hyvästi jättäessään painoi hän moneen kertaan sairaan kättä ja heitti hänet Jumalan haltuun. Rouva Karell nyyhkytti ääneensä. Eteisessä kuiskasi kirkkoherra Liinalle:
— Suotta te surette äitinne mielentilaa. Hän on valmis astumaan
Herransa eteen.
Yöllä kesken tuskiaan sanoi äiti äkkiä tyttärelleen:
— Ajaai… kauniisti kirkkoherra veisasi… ajaai! Mutta mitä hän aina siitä kuolemasta kaunistelee. Ajaai, kauhea se on. Nuoret eivät sitä muista, se on niin kaukana silloin… Mutta vanhalla se on aina silmien edessä. Ja sen mamma sanoo, että pahinkin päivä elämässä on parempi kuin päivä haudassa. Ajaai, minä en kärsi sellaista kaunistelemista! Liinaaa… Liinaaa… mamma pelkää!
Tytär, joka nukkui lattialla vaatteet yllään, pääsi pystyyn. Hän oli niin väsynyt, että hän huojui. Hän toisteli ääneen äidin sanoja, ennen kuin käsitti ne.
— Liinaaa… ajaai… kuuletko sinä? Valvo vain, kyllä saat nukkua jahka… Kuule… älä kutsukaan tänne kirkkoherraa, niinkuin mamma käski… Hän nylkisi sinut puhtaaksi. Pakanoille menisivät rahat ja kaikenlaisille kristiveljille, jotka eivät ole mitään oikeaa sukua meille… Meille itselle Svanby on rahat tarkoittanut. Muistatko? Nukutko sinä? Tohtori on ehkä sittenkin… kuuletko sinä: tohtori! Toh-to-ri! Ajaai, jos mamma näkisikin sen päivän.
* * * * *
Äiti laski päiviä. Hän sekosi laskussaan eikä muistanut kaikkia lukuja. Hän ei jaksanut köysienkään varassa päästä istumaan. Hän kuunteli tyttäriensä nimiä ja muistutteli mieleensä kaikkien syntymäpäiviä.
— Ajaai… Liinaaa, mamman rakkain lapsi, onhan sinun syntymäpäiväsi toukokuun kahdeksantenatoista päivänä… Mida on syntynyt tammikuun kymmenentenä. Selim on syntynyt tammikuun viidentenä. Se oli sunnuntai, Selim on sunnuntailapsi. Mutta mikä on kesäkuun ensimmäinen päivä…? Joku minun lapsistani on syntynyt silloin, mutta kuka? Missä minun lapseni ovat…? Eikö kukaan ehdi? Sannyyy…! Onko Sannylla kaksitoista lasta vai onko niitä kolmetoista. Ajaai, Jumala on siunannut Sannya, hän on aina ollut hyvä tytär… Muista antaa Sannylle rahoista!
Lipasto törrötti nurkassa kuin aave. Se ei äidille ja tyttärelle enää ollut tavallinen kuollut esine. Sillä oli sielu, se kätki salaisuuden. Se pelotti ja kammotti.
Liina etsi koolle eri avaimia, joita oli kokoontunut laatikkojen pohjille ja vanhoihin kätköihin. Hän päätti koettaa niitä kaikkia saadakseen auki vanhan lipaston. Mamman täytyi kärsiä pettymys, jollei löytynyt mitään salalaatikkoa ja hänen täytyi saada kokea ilo, jos hänen kummallisessa kuvitelmassaan oli jotakin perää. Talossa löytyi paljon pieniä avaimia, jotka kulkivat laatikosta laatikkoon kuin mitkäkin isännättömät koirat. Liinaa huvitti koota ne kaikki. Tuntui siltä kuin hän olisi elänyt toukokuun kahdeksannettatoista päivää varten, jolle ei hän itse puolestaan antanut mitään arvoa, vaan joka oli määrätty joksikin kohtalokkaaksi rajapyykiksi sekä hänen että mamman elämässä. Siihen saakka kuluisivat vuorokaudet samaan tapaan kuin tähän asti. Sen takana ei hän nähnyt mitään. Oli kuin elämä siinä olisi katkennut. Ei, muutto tietenkin seuraisi sitten.
Kevät tuli humisten. Työmiehet hikoilivat paitahihasillaan auringonpaisteessa. Silloin tällöin tulvahti parvi lintuja rakennusmaalle. Ne kiertelivät levottomina sinisessä ilmassa ja menivät sitten menojaan. Pääskyset istuivat pitkässä rivissä puhelinlangalla, joka kulki portin sivu pääkatua kohti, ja vikisivät ikään kuin olisivat pitäneet neuvottelua. Kirkkopuiston latvat olivat käyneet punertavista vaalean harmaiksi, kaadettujen koivujen rungoista tulvi mahlajaa pitkin maata. Silloin tällöin tulvahti yli savisen työkentän suloinen vihreä tuoksu, ikään kuin tullen niityistä, joilla pajut kukkivat ja villit mehiläiset heräsivät eloon. Luhistuvan keltaisen rakennuksen laidalla versoi vihanta. Nokkoset nostivat voimakkaita punertavia päitään, uhmaten häviötä. Joskus tuli rankka sadekuuro. Iltaruskot olivat lempeät ja suloiset. Aamuisin helisi kiurujen ääni kaikilta kulmilta.
Ensimmäisellä laivalla saapuivat vanhan rouva Kareliin tyttäret. Midalla oli mukanaan suuri poika ja Sannylla rippikoulun käynyt tytär, paksut vaaleat palmikot niskassa. Äidit alkoivat jo kadulla valituksensa, portilla se kiihtyi ja täydessä itkussa syleilivät he portailla vanhinta sisartaan. Liina oli kuin haamu, se oli aivan kauheaa. Nuoret tulivat perässä, iloiten uusista vaatteista, jotka he olivat saaneet ylleen matkalle, eivätkä ymmärtäneet, miksi heidän äitinsä itkivät. He kursailivat ovessa — nuori Fors löi kantansa yhteen, kun serkku, nuori neiti Saarinen, astui sisään ovesta. Molemmat hymyilivät ja olisivat mieluimmin jääneet portaille keskustelemaan kahden. Sisällä oli tukahuttavaa… kauheaa. Kaikki taistelivat kyyneliä vastaan, paitsi mummi itse, joka jo oli kuin kuollut. Hän itki ääneensä ja tarttui kylmin, kankein käsin jokaiseen käteen, joka tuli hänen läheisyyteensä.
— Ajaai, onko tämä Saimi… ajaai kuinka sinä olet kaunis. Onpa sinulla tukka… ajaai! ja vaalea niinkuin isälläsi! Suutele mummoa. Ja tämä on Torvald? Oletko sinä jo viidentoista vanha? Siinä iässä melkein oli enosi Torvald, joka kuoli. Annahan kun mummo koettaa käsivartta — onpa se väkevä, ajaai. Osaatko sinä jo ampua… jäniksiä…? Mitä… mitä te olette tuoneet, tytöt? Mitä te itkette? Ajaai, ei mamma nyt kuole! Mateita! Ajaai — Liina, mateita — keitä, laita! Kuminaleipää… juustoa! Ajaai…! Siikaa. Kuinka te olette hyviä tyttöjä. Liinaaa… tuo kahvia! Korppuja… onko sinulla leipää? Ajaai, te ette usko, kuinka hyvä hän on ollut… Jumala siunaa häntä… teitä kaikkia. Kuinka teidän miehenne jaksavat… ja lapset…? Ajaai, minne ne menivät… Saimiii! Torvaaald…! Raaakeeel…!
Nuoret istuivat portailla, nauroivat ja katselivat rakentamista. Mummon talo oli niin hullunkurisen viisto ja portaat surkean rikki. Jahka vielä oltaisiin vähän aika?, niin ehkä voitaisiin lähteä kaupungille kävelemään. Torvaldin piti ostaa uistin.
Alme tuli maitse. Sigridkin saapui, ja niin olivat taasen kaikki koolla vanhassa kodissa. Valborg, niin, hän oli poissa. Liinasta ei enää näyttänyt olevan hoitamaan mammaa. Hän nukkui istualleen lieden ääreen, keittäessään kahvia. Vuoronperään tulivat sisaret ja ravistivat hänet hereille, saadakseen kuulla häneltä mamman voimisesta.
— Lopun täytyy pian olla käsissä, kuiskasi Mida itkien, — näkeehän sen… mamma on jo kuin ruumis!
— Kuinka sinä, Liina, aiot järjestää, kun mamma nyt on kuollut? kysyi
Alme.
— En minä ole mitään ajatellut, sanoi Liina, — ei mamma kuole vielä. Me muutamme kesäkuusta uuteen asuntoon.
Liina selitti hajamielisenä, mitä asunto maksoi, mitä etuja siinä oli ja mitä varjopuolia.
— Minusta, sanoi Alme edelleen, — olisi hyvä tietää, kenen meistä pitää sinut ottaa. Et suinkaan sinä aio asua yksiksesi. Meille ei sovi. Juuri oli siitä puhetta Kallen kanssa — meille ei sovi.
Liina nosti väsyneitä silmiään. Mamma huusi häntä, mutta hän ei jaksanut nousta. Sanny kiirehti heti äitinsä luo.
— Niin, sanoi Sigrid, — kyllähän Liina saisi olla meillä… pienestä maksusta… mutta siitä tulisi kai sellainen nauraminen Vohlströmin kanssa, ettei sitä jaksaisi katsella.
Mida ei puhunut mitään. Sanny tuli hetken perästä keittiöstä, kiersi kätensä Liinan ympärille ja sanoi sydämellisesti, että heillä kyllä on tilaa sekä hänelle että Valborgin lapsille. Mutta hänkin toivoi, että mamma vielä eläisi.
Vanha äiti huusi heitä. Hänen äänensä oli pelottavan rasittunut. Torvald Fors tuli ilmoittamaan äidilleen, että he Saimin kanssa aikoivat lähteä kaupungille. Hänenhän piti ostaa se uistin. Vain vähäksi aikaa.
— Ajaai… huusi mummo, — älkää olko kauan… minne te menette? Liinaaa… anna lapsille kahvia! Kyllä te jaksatte… Ajaai, ette saa mennä mihinkään, ennen kuin olette juoneet! Ottakaa nyt, olkaa niin hyvät.
Torvald meni portaille. Hän poimi käteensä Saimin palmikkonauhan, joka oli tarttunut kahden lahon nurkkauslaudan väliin. Kun Liina astui portaille kahvitarjotin käsissä, näki hän Saimin sitovan nauhaa, posket aivan hehkuvina. Torvaldinkin kasvot hehkuivat.
Kuinka hyvä, ajatteli Liina, että Saimilla on palmikoissaan punaiset nauhat.
Päivälliseksi oli mateita. Sairas hämmästytti kaikki tyttärensä ruokahalullaan. He tulivat kuin tulivatkin vakuuttuneiksi siitä, että mamma vielä paranee, eihän hän oikeastaan ole mikään vanha. Aijai, ehkä mamma voisi viettää kesän maalla, Akselin ja Midan luona!
Liinan piti saada nukkua seuraava yö. Sanny ja Alme jäivät mamman luo ja Liina läksi lasten ja Midan kanssa Punaiseen Kettuun. Freedi oli siellä pitänyt luonaan sitä hulttiota, sitä leipurin rouvaa, sitä entistä Hertta Nupposta. Mutta toki hän ymmärtäisi nyt lähettää hänet pois ja huomispäivänä aikoi äiti etsiä tuon syntisen olennon ja panna toimeen tarpeellisen puhdistuksen.
Liina nukkui kuin kivi. Kuoleman uni tuskin on syvempää. Se oli ihanaa, virkistävää unta. Häntä ei aamulla tahdottu saada valveille.
Kun hän keväisessä sateessa kiirehti läpi kaupungin kotia kohti, hän päätteli, että tänään kun tytöt kaikki ovat koolla, hän avaa lipaston. Hän tekee sen, estelköön ja kieltäköön mamma miten paljon hyvänsä.
Alme tuli kadulla häntä vastaan. Heillä oli ollut kauhea yö. Ei yhtä hetkeä mamma nukkunut eikä antanut toisten nukkua. Eikä mitään läpeä saanut avata, vaikka kaikki olivat tukahtumaisillaan. Mamma oli koko yön huutanut Liinaa ja tahtonut, että mentäisiin häntä noutamaan. Ei Sanny enempää kuin hänkään, Alme, kelvannut mihinkään. Hän löi heitä, suorastaan, kun he häneen koskivat. Ja juuri hän oli pyytänyt hieromaan tai nostamaan! Ei, ei yhtä hetkeä hän, Alme, olisi sellaisen ihmisen kanssa. Häntä inhotti, kun hän ajattelikin, että se oli hänen äitinsä.
— Hautajaisiin en minä tule, lopetti hän kotiportilla, — älä minua odotakaan. En ole koskaan nähnyt ruumista enkä tahdo nähdä. Kaikkein vähimmin mammaa!
Liina kääntyi sisään portista ja Almen vaalea hame jäi välähtelemään puhkeavien puiden alle.
Kun Liina astui huoneeseen, avasi sairas silmänsä ja hymyili avuttoman onnellisena. Liina näki, että hän tässä yhdessä yössä oli tuntuvasti heikentynyt.
— Liinaaa… ajaai… mamman rakkain lapsi… tulitko sinä! Ajaai, mamma kuolee ilman sinua… Ethän enää koskaan heitä mammaa… Jumalan siunaus lepää sinun päälläsi… Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua…
Hän itki. Hän ei jaksanut kuivata kyyneliään. Liina siveli hänen kasvojaan kostealla vaatteella.
— Ajaai kuinka sinun kätesi on suloinen… sinä Jumalan lahja…
Liina rupesi iloisesti puhumaan, kuinka virkistynyt hän oli, kuinka hän nyt taas jaksaisi. Siipirikko-lintu tuotiin esiin suuresta kopasta, missä se oli ollut yötä. Se istui Liinan kädellä, viserteli ja hyppeli pitkin permantoa. Auringonsäde sattui seinään, kevätsade rapisi vielä katolla. Sairas sai lääkettä ja vaipui horroksiin.
Liina hiipi varpaisillaan huoneeseensa, haki esiin avainkimpun, joka oli sidottu kokoon punaisella langalla ja viittasi veitikkamaisesti Sannyn luokseen.
— Nyt, kuiskasi hän, — me avaamme tuon vanhan lipaston, että saamme tietää, mitä siinä oikein on. Kun lintu visertää, niin mamma ei kuule, mitä me teemme. Ajattele, jos siellä olisi rahaa!
Sanny Saarinen oli käynyt aivan vakavaksi.
— Mitenkä sinä noin puhut? sanoi hän nuhdellen, — mitä siellä olisi? Jumala varjelkoon siellä olemasta mitään. Pane pois nuo avaimet. Emme koske koko kapineeseen. Syntiä se on.
Liina nauroi ääneti. Yhden yön uni oli merkillisesti virkistänyt häntä.
Hän avasi lipaston.
Levyllä, joka aukeni heidän eteensä, oli tuttu, iänikuinen mustepullo ja kynä. Pienten laatikoidenkin sisällön he tunsivat, niissä oli vanhoja kirjeitä, se rikkinäinen kukkaro, missä Liina säilytti mamman eläkkeen, kun se vuosineljänneksittäin maksettiin, ja hiuksista tehty rannerengas. Se oli mamman hiuksista, tehty hänen nuoruudessaan, ja Liina oli sen saanut. Liina aukaisi pienen oven taustan keskellä. Veitikkamainen hymy ei väistynyt hänen huuliltaan. Lokerossa olivat mamman morsiussukkanauhat, hyvin sirot, siniset, helmillä ommellut silkille. Ne oli mamma määrännyt Midalle. Tämä kaikki oli tuttua. No nyt… Liina veti lokeron takaa auki pienen laatikon. Se oli tyhjä. Tätä laatikkoa ei hän enää tuntenut. Eikä sitä pientä lukkoa, joka tuntui olevan tämän laatikon takana. Hänen sydämensä alkoi kiivaasti lyödä. Hänen kätensä vapisi, kun hän avainkimpusta koetti löytää sopivaa avainta. Sanny katsahti kalpeana vuoroin nukkuvaan äitiinsä, vuoroin sisareensa ja huojutti moittien päätään. Hänkin oli kuitenkin tullut uteliaaksi. Lintu viserteli ja nokki rauhallisesti lattialla siemeniä. Avainkimpussa ei ollut ainoaakaan niin pientä avainta.
— Eivät ne sovi, kuiskasi Liina, tuntien hien nousevan otsalleen. —
Mitä me nyt teemme?
Sanny työnsi vuorostaan kätensä pieneen aukkoon. Hänenkin kätensä vapisi. Molemmat olivat yhtäkkiä varmat, että heidän edessään oli salalaatikko ja salaisuus.
— Kun auringonsäde tulee mamman kasvoille, niin hän herää, kuiskasi Sanny. — Pannaan kiinni. Minusta on niin kauheaa. Annetaan olla koko rahojen.
Mutta Liina tunki uudelleen kätensä aukkoon ja hypisteli voimakkailla kynsillään lukkoa. Se risahti tuskin kuuluvasti, pieni puulevy lensi syrjään ja hänen kätensä joutui johonkin lokeroon ja tarttui paperiin.
Liina kalpeni. Hiki pisaroi hänen otsalleen.
— Minä en uskalla, sanoi hän. — Se on siinä nyt!
Hän otti sen kuitenkin samassa esiin. Se oli kirje.
Suuri kellastunut kirje lepäsi sisarusten edessä. Päällä oli sirolla, selvällä käsialalla: Karolina Kristina Karell.
Äiti äännähti. Sisarukset seisoivat kuin permantoon naulittuina. He pelkäsivät, että heidän sydäntensä lyönnit kuuluisivat. He hiipivät Liinan kamariin, avasivat kuoren ja tutkivat papereita.
He luulivat näkevänsä unta. Kaikki oli selvästi kirjoitettuna ja kuitenkaan eivät he voineet uskoa, että se oli totta. He itkivät ja nauroivat ja alkoivat uudelleen lukea papereita. Se oli totta! Mamma oli ollut oikeassa ja he kun kaikkina näinä vuosina olivat luulleet hänen puhuvan mahdottomia! Mutta nyt piti hänen heti saada tietää, mitä oli tapahtunut. Heti piti toimittaman mamman tahdon mukaan. Kirkkoherralle piti lähteä viemään sanaa. Ei, vaan tohtorille! Ja pyytää, että hän heti tulisi tänne.
Sisarukset syleilivät toisiaan ja Sanny läksi menemään.
Liina tuli vanhan lipaston eteen ja sulki kannen. Kuinka uskollisesti se oli säilyttänyt salaisuuttaan ja hän kun oli sitä pelännyt ja pilkannut. Ilo, jollaista ei hän milloinkaan ollut tuntenut, nousi hänen rinnassaan. Hän muisti hetken unessa, kauan sitten, jolloin hän oli halunnut nostaa siipiään lentääkseen. Ei, täytyi antaa mamman nukkua. Hän asettui lattialle linnun viereen ja ajatteli, mitä kaikkea hän nyt tekeekään. Lintu asettui kesynä hänen kädelleen. Nyt mamman pitää saada savikylpyjä ja viiniä ja sitä hienoa juomaa, mitä Harry Tiger toi, shamppanjaa — niin paljon kuin mamma tahtoo! Ja Valborgin lapset, oi kuinka hyvä niille pitää tulla ja…
Auringonsäde oli jo aivan likellä mamman kasvoja. Oliko paras peittää ikkuna, vai… Liina ei jaksanut enää. Hilliten sydämensä lyöntejä laski hän kätensä mamman kädelle. Hän koetti olla aivan levollinen.
— Ajaai… äännähti äiti, — onko mamma nukkunut? Paistaako aurinko? Onko kevät?
— Mamma, alkoi Liina, — nyt mamma saa kuulla jotakin hauskaa… oikein hauskaa… Ei, ei sitä pidä pelästyä…
— Liinaaa… mamman rakkain lapsi… sinun kätesi vapisee… mamma tietää: sinä olet avannut lipaston… Oletko…? Ja sinä olet nyt rikas? Sinä olet rikas!
Liina painoi äitinsä kättä ja nyökäytti päätään. Hänen teki mieli pyytää anteeksi kaikkea epäuskoaan vuosien mittaan, kaikkea surua mitä sillä oli tuottanut, mutta kyyneleet tukkivat hänen suunsa. Äiti tuijotti häneen selkeällä pitkällä katseella. Ikään kuin sininen pilvi tuli hänen kasvoilleen. Liina pelästyi, koetti nostaa äitiään ja rupesi puhelemaan kaikesta, mitä he nyt tekisivät.
— Nyt…, sanoi äiti soinnuttomasti, — minä kuolen… Se ei ole vaikeaa…
Sanat kuuluivat aivan selvästi. Kun aurinko tuli vuoteen kohdalle, lepäsi vanha äiti liikkumattomana. Siniset poimut hävisivät hänen kasvoiltaan vähitellen. Hän näytti nukkuneen.
Liinan sydänkin hiljeni vähitellen. Vähitellen hän alkoi ymmärtää, että kuolema, jota he niin kauan olivat odottaneet, oli tullut. Näin helppoa se oli ollut. Kuinka onnelliselta mamma näytti.
MAMMONA
Liina Karell oli nyt rikas, hyvin rikas.
Oliko se todella näin onnellista? Hän ei koskaan ollut saattanut aavistaa, että se oli tällaista. Ymmärsi todella, minkä tähden ihmiset ajoivat takaa rikkautta.
Ei huolta huomisesta päivästä. Saattoi tehdä, mitä tahtoi. Olisipa mamma elänyt, kuinka hän olisikaan iloinnut tästä huolettomuudesta ja onnesta.
Liina eli lapsuuttaan ja nuoruuttaan, vuoronperään toista ja toista, aamusta iltaan ja läpi rusottavien suvisten öiden, jotka hehkuivat hänen aittaansa. Ei, ei hän ollut saattanut aavistaa, että elämä olisi näin ihanaa ja rikkaus näin iloista. Hänen päivänsä ja yönsä olivat kuin yksi ainoa loputon ylistyslaulu.
Hän vietti kesää sisarensa Sanny Saarisen luona. Talo oli täynnä väkeä, nuoria ja vanhoja.
Vallitsi kuumeinen kiire. Nukuttiin aitoissa ja luhdeissa, muualla ei ollut tilaa. Kullakin oli oma työnsä. Toiset tekivät pelto- ja puutarhatyötä, toiset olivat keittiössä, toiset kutoivat kangasta, toiset hoitivat kanoja, toisten hallussa olivat mehiläiset. Ateriat syötiin yhdessä suurella kuistilla, johon näkyi kirkko, kirkonkylä ja järvi. Opettajalla oli vuokralla kappale maata ja se antoi tämän työn. Hänelle itselleen oli välttämätöntä näin kesän aikana uudistua maatyössä, hänen henkensä kokoontui, hän jaksoi sitten taasen talvella jakaa varastoistaan. Niin hän sanoi.
Liina oli koonnut ympärilleen kylän lapset ja piti heille leikkikoulua. Heitä oli yli puolensataa, heillä oli oma kasvitarhamaa, lavoja kukkineen, vihanneksineen, leikkikenttä, hiekkaläjä, siroja pieniä työkaluja. Mikäpä oli hankkiessa, kun oli rikas. Kaikki oli käynyt niin äkkiä ja itsestään, ettei Liina voinut ymmärtää, että se oli totta. Alussa oli hän illansuussa kertonut satuja vain sisarensa nuorimmille lapsille. Sitten oli tullut lapsia naapurista ja ennen kuin hän tiesikään, oli hänen ympärillään monta kymmentä lasta, eri-ikäisiä, enimmäkseen risaisia, hoitamattomia lapsia, joita alituisesti oli kotona rangaistu pahanteosta. Mikä lieneekin heti tehnyt heidät tässä uudessa leikkikoulussa kilteiksi, tottelevaisiksi ja iloisiksi. »Täti» itse oli kaikista iloisin, hän kertoi satuja, hän lauloi ja leikki, hän kaivoi maata, kylvi ja kasteli. Hän juoksi kilpaa lasten kanssa, hän neuloi heille vaatteita, vanhemmat lapset saivat itsekin neuloa. Mikä oli tätä kaikkea tehdessä, kun oli rikas! Päivät kuluivat tällaisessa onnellisessa, iloisessa hälinässä ja koko yön sai nukkua. Mamma olisi varmaan sanonut: ajaai, että viitsitkin, eiväthän lapset ole sukuakaan! Liinasta tuntui, että he olivat sukua. Eivätkö itse asiassa kaikki, jotka syntyivät maailmaan ja joiden oli määrä kuolla, olleet sukua. Mamma ei ymmärtänyt tätä, vaikka hän ymmärsi niin monet muut asiat. Liina koetti mikäli mahdollista noudattaa mamman tahtoa. Hän ei ollut antanut rahoja kenellekään, vaikka sisarukset heti hautajaisten jälkeen olivat niitä pyytäneet eri tarkoituksiin. He olivat suuttuneet, sillä he katsoivat niitä yhteisiksi, mutta Liina muisti mamman käskyt ja tahtoi harkita asiaa. Mitäpä hän niillä itsekään tekisi, siltä oli hänestä kyllä alussa tuntunut, mutta tohtori oli heti lohduttanut häntä sillä, että rahat löytävät paikkansa, ja nyt alkoi Liina itsekin käsittää, mihin niitä saattoi käyttää. Hän tahtoi niin monelle lapselle kuin suinkin tuottaa iloisen, valoisan lapsuuden. Hän oli varma, että se auttaisi heitä elämässä ja tekisi heidän vanhuutensa helpommaksi kantaa. Ja vanhoille, heille hän tahtoi toimittaa kodin, jossa he saisivat hoidon ja kaiken lievennyksen, mitä oli mahdollista antaa ihmiselle ennen kuolemaa. Harry Tiger oli konsertillaan pannut alulle vanhojen rahaston, sitä piti kartuttaa, asiasta piti tulla tosi. Liina kuvitteli, että molemmissa laitoksissa, sekä leikkikoulussa että vanhojen kodissa, piti olla paljon kukkasia, iloa, hyvyyttä ja aurinkoa. Ehkäpä säleaita vain välillä, jotta vanhukset saisivat iloita lasten leikeistä ja lapset tottua näkemään vanhuutta. Ehkäpä vanhojen kodin saattaisi omistaa Sofia Kareliin muistolle. Sellaistahan oli tapa tehdä. Siitä mammakin pitäisi.
Onnellista oli olla rikas! Silloin tällöin kesken työtään Liina äkkiä pysähtyi tämän ajatuksen eteen ja kysyi itseltään, oliko se totta, että hänen köyhän äitinsä hauta kaupungin hautausmaalla nyt oli kaikkein kaunein ja parhaiten hoidettu, että hän saattoi tulevaisuudessa rakentaa kokonaisen kauniin kodin sadoille köyhille äideille ja leikkitarhan yhtä monelle lapselle. Kun joku oli köyhä tai iloton ja kääntyi hänen puoleensa, saattaisi hän sanoa: mene sinne ja sinne, siellä on iloa ja työtä.
Onnellista oli olla rikas!
Illoin, kun rusko hohti sisään aitan harvoista seinistä, yön linnut kaihersivat ja ääntelivät ja ilma oli täynnä kuivavien heinien tuoksua, oikaisi Liina työstä ja leikistä väsyneet jäsenensä vuoteelleen, ajatteli äitiään ja rikkauksiaan ja nukkui rukoukseen. Ja koko yö meni kiinteässä, keskeytymättömässä unessa kuin lyhyt hetki vain ja kun aamulla työnsi auki aitan oven, oli silmien edessä kasteinen pihamaa ja vastapäätä maitohuoneen kuisti ja hylly kuivavine peltiastioineen, joihin aurinko paistoi. Ja pian alkaisi tieltä kuulua lasten ääniä ja käsissä olisi uusi työ ja uusi ilo. Tuomas Saarinen tunsi työn, laulut ja leikit ja auttoi saattamaan ne kaikki järjestelmälliseen kuntoon.
Tuomas Saarinen oli valoisa, tyyni mies, jota eivät ilot eivätkä surut saattaneet pois tasapainosta. Hän antoi Liinalle hyviä neuvoja kaikin puolin.
Eräänä sunnuntai-iltapäivänä, kun kylän nuoret olivat leikkimässä koulun pihamaalla ja opettaja vaimonsa kanssa istui portailla, otti hän Sannya, vaimoansa kädestä ja pujottelihe siihen riviin, missä Liina Karell seisoi, päivettyneenä, punaposkisena ja hehkuen leikin kiihkosta ja innostuksesta.
— Tule juttelemaan, Liina, sanoi hän.
Ja Sanny jäi siihen missä hänen sisarensa Liina oli seisonut ja tähtäsi silmänsä suureen palloon, joka huutojen ja naurun kaikuessa lenteli leikkijäin päiden päällä.
Liina seurasi opettajaa, mutta hänenkään silmänsä eivät vielä voineet kokonaan irtaantua pallosta ja leikkitovereista, jotka juoksivat edestakaisin. Kun hän näki, että hänen puolueessaan jotakin laiminlyötiin, lähti hän yhtäkkiä vaistomaisesti juoksemaan takaisin. Tuomas Saarinen nauroi. Eikö Liina huomannut, että Sanny oli hänen paikallaan? Eikö hän luullut Sannyn ymmärtävän hänen tehtäväänsä? Sanny oli tosin kahdentoista lapsen äiti, mutta hän oli samalla leikkimestari Saarisen rouva ja sellaisena hän kyllä osasi leikkiä. Liina pysähtyi kuin pyörryksissä ja pyyhki otsaansa. Vihdoin hän tuli järkiinsä ja asettui portaille vastapäätä lankoaan.
Maisema lepäsi heidän edessään sydänkesän kukkeudessa, kypsytellen viljojaan ja kasvatellen niitä lukemattomia eläviä olentoja, suurempia ja pienempiä, jotka oman onnensa nojassa tai emonsa turvissa ottivat ensi askeliaan tai tekivät ensi siivenlyöntejään. Kaukainen järvenselkä huokui uneliaassa autereessa, lähimmät rannat kuvastivat muotojaan oudon selvästi vedenkalvoon. Taivas siinsi lämpöisenä ja lempeänä.
— Katso tuota nientä tuossa, sanoi Tuomas Saarinen siihen hiukan opettavaan tapaansa, minkä hän oli saanut pitkän opettajatoimensa aikana, ja ojensi kätensä.
— Niemi on ihana, vastasi Liina.
Hän oli jo tyyntynyt leikistä ja sunnuntai-illan hartaus lankesi vähitellen hänen mieleensä.
— Minä olen niin ajatellut, alkoi opettaja, — miten sinä parhaiten hoitaisit ja kartuttaisit sitä Jumalan lainaa, mikä on sinulle uskottu.
— Niin, toisti Liina koneellisesti, — sitä Jumalan lainaa, mikä on minulle uskottu…
Tuomas Saarinen alkoi puhua siitä, miten kaikki omaisuus, mitä ihminen eläessään nautti tai hallitsi, — oli katsottava vain Jumalan lainaksi, lainaksi, joka oli annettu hänelle väliaikaisesti. Jollei ihminen tältä kannalta ottanut omaisuutta, niin joutui hänen sielunsa vaaraan. Se oli ainoa tapa säilyttää sydämensä puhtaana ja vapaana. Silloin ei nurissut, jos toimeentulo oli niukempi, silloin ei niskoitellut, jos esimerkiksi isänä tai äitinä joutui kokemaan sen, mikä tuntui kaikista vaikeimmalta: että lapsi tyytymättömänä ja ylimielisenä läksi kodista. Kun lapsikin oli vain Jumalan laina, niin täytyi olla minä hetkenä tahansa valmis luopumaan siitä. Silloin ei myöskään paisunut, jos sai haltuunsa suuren omaisuuden: kun ei se ollut oma, vaan Jumalan laina, niin tunsi vain vastuunalaisuutta siitä, miten se tuli käytetyksi. Tämä oli, kuten sanottu, ainoa tapa millä sai sielunsa säilymään puhtaana ja vapaana. Opettaja puhui katse tähdättynä kaukaisuuteen ja käsillään muovaillen näkymättömiä mielikuvia, niinkuin hän olisi pidellyt savea. Hänen edessään tuntui olevan suuri näkymätön kuulijakunta, jolle hän esitti tärkeää kokemusten summaa, tai oli hän aivan yksin ja toisti itselleen taasen kerran asiaa, josta hänen sielunsa rauha riippui. Häntä vastapäätä istuva valkopukuinen tyttö, jonka hiukset olivat harmahtavat, ilme kuin nuoren tytön ja silmät kuin lapsen, kuunteli ääneti, hyväksyen joka sanan ja iloiten siitä, että asia tuli näin täysin selvitetyksi.
He vaikenivat molemmat hetkisen ja katselivat pääskysiä, jotka lentelivät pesilleen, ja väsymättömiä leikkijöitä pihakentällä.
— Minä olen ehkä liiaksi iloinnut rikkaudestani, sanoi Liina hiukkasen säikähtäen. — Ehkä minä olen unohtanut, että se on Jumalan laina.
— Älähän nyt, hymähti opettaja. — Etkö olisi ollut iloinen, etkö olisi ollut kiitollinen! Mutta katsohan nyt tuota nientä tuossa. Se on totisesti kaunis. Jos ostaisit sen, rakentaisit mökin ja jatkaisit leikkikouluasi kesät talvet? Sinun oppilaasi tulisivat sitten kansakouluun, minä jatkaisin sinun työtäsi ja sinä saattaisit seurata oppilaittesi vaiheita kauas elämään.
Liinan kasvot hehkuivat.
— Niemi on ihana, toisti hän.
— Sinun täytyisi tietysti myöskin rakentaa koulu, jatkoi lanko, — sillä ei talvella käy pitäminen tunteja taivasalla ja ladoissa. Sinulla riittäisi työtä yllin kyllin, kylä on niin suuri. Tulet myös pian näkemään, että tämä työ on kaikkein rasittavimpia. Siitä ei koskaan saa kiitollisuuden palkkaa eikä myöskään tunnustusta. Mutta kun kerran väsyt, niin heität, ja asut punaisessa mökissäsi. Tuossa… tuossa noin se kohoaa. Kolmelta taholta näkyy ikkunoihin järvi. Minä tiedustelen, saako niemen ostaa.
Niemi kohosi kuin ääretön vihreä koivukimppu keskellä sinistä vettä. Koivut vanhalla Karellien pihamaalla tulivat mieleen, nämäkin olivat niin voimakkaat, suorarunkoiset ja sirot. Kuinka olikaan tuo niemi jäänyt niin yksinäiseksi ja koskemattomaksi keskelle kylää. Liinan sydän alkoi sykkiä. Jos voisikin tehdä sinne punaisen tuvan, pitää kissan, koiran ja ehkä lehmän. Vanhan Martinskan hän ottaisi kanssaan asumaan. Ja kaikki koivut saisivat kasvaa, ainoastaan niin paljon hän raivaisi peltoa, että saisi perunamaata ja vähän vihanneslavoja. Koulu olisi täällä ylempänä, sen yhteydessä olisi suuri kasvitarha. Kunhan mamma eläisi, että hän näkisi, miten onnellinen hänen tyttärensä on!
Mutta sill'aikaa kun Liina Karell vietti myöhästynyttä lapsuuttaan ja nuoruuttaan kaukana maalla, missä ei hänen rikkauksistaan tiedetty mitään, antoivat samaiset rikkaudet hänen kotikaupungilleen paljon päänvaivaa. Liina Karell rikastunut — sekö laiha vanha neiti, joka asui yhdessä äitinsä kanssa ja joka silloin tällöin kiersi kaupunkia kauppaamassa joitakin käsitöitään? No, jo nyt olivat rahat joutuneet vääriin käsiin, mitä sellainen surkea vanha neiti niillä teki? Se oli toki tottunut kituuttamaan päivästä päivään eikä edes ymmärtänyt, mitä rahoilla voitiin tehdä. Oliko todella mahdollista, että Liina Karell oli saanut periä? Sehän oli sen hullun rouvan tytär, jolle se maailmankuulu hullu taiteilija kerran vuosia sitten antoi kauneuspalkinnon? Se se sama, kaikki tunsivat Liina Kareliin, hän oli kaupungin alkuasukkaita niinkuin hänen äitinsäkin. Vanhan rouvan hautajaisissa se jo nähtiin, ettei enää oltu köyhiä ja oikein puutarhuri oli sittemmin pannut kuntoon haudan — ei siinä oltu säästetty. Kuinka paljon tuo vanha neitonen sitten oli oikeastaan perinyt? Satatuhatta? Kaksisataatuhatta? Puoli miljoonaa? Miljoonan? Ihmisten hämmästys kasvoi kasvamistaan ja päättyi toisilla suuttumukseen, toisilla pilantekoon. Taisi siitä laihasta vanhasta immestä paisua vielä kaupungin tavoitelluin tyttö. Kauneuspalkinnon saanut ja miljoonan omistaja, eikä mitään halpaa sukuakaan — totta totisesti, sitä kannatti ruveta ajattelemaan!
Ei ollut kaupungissa sitä ihmistä, joka ei olisi puhunut Liina Kareliin miljoonasta. Ja jokainen tuli siihen johtopäätökseen, ettei se kuulunut sellaiselle köyhälle raukalle, joka ei osannut sitä käyttää, vaan sille, joka ymmärsi panna sen liikkeelle. Jokainen piti tietysti juuri itseään tuona valittuna, jonka käsiin Liina Kareliin miljoonan täytyi joutua. Jokainen mietti keinoja, miten saada rahat itselleen tai omiin tarkoituksiinsa. Kaikkinaiset köyhät vanhat muijat, jotka olivat seurustelleet Karelleilla, olivat tietenkin itseoikeutetut jakamaan onnen Liinan kanssa. Hehän olivat niin vanhoja ystäviä, vieneet vanhalle postmesterskalle ja hänen tyttärelleen mikä luudan, mikä kimpun katajia, mikä juurimaton, mikä mitäkin. Toki Liina muistaisi heitä ennen muita. Hehän aina olivat sinutelleetkin Liinaa! Ja Liina oli aina ollut niin nöyrähenkinen ja hyväntahtoinen — postmesterska se oli ylpeämpi, se muisti tarkoin ylhäiset sukulaisensa ja niiltä kai ne olivat tulleet nämä suuret perinnötkin. Mutta Liina, jos hän nyt ketä muistaisi, niin toki niitä, jotka hänen köyhyytensä päivinä olivat olleet hänen ystäviään. Kaupungin mahtihenkilöt taas, jotka tohtorilta olivat onnistuneet saamaan täsmällisempiä tietoja tuosta satumaisesta rikastumisesta, toivoivat pääsevänsä siitä osallisiksi, jolleivät juuri mieskohtaisesti, niin kaupunkinsa puolesta. Täytyi saada neiti Karell ymmärtämään, miten palveltiin yhteishyvää, hänen nimensähän voi suorastaan tulla kuolemattomaksi, jos hän antoi rahansa sellaisiin laitoksiin kuin koulut, niin, ja vaivaishoidon uudestijärjestämiseksi. Täytyi myöntää, että nykyisessä vaivaishoidossa oli toivomisen varaa. Ne leikkikoulut, joita tohtori puolusti, niistä nyt eivät herrat olutpatruunat, kauppiaat ja kauppaneuvokset ymmärtäneet sanoa sitä eikä tätä. Mitäpä kasvattamista lapsissa oli ennen kouluikää, vitsa siinä oli tehokkain ja sitä hoitivat parhaimmin isä ja äiti. Mutta miksei sellainenkin leikkikoulu voinut olla kaupungissa, jos sen ilmaiseksi sai, kai tohtori asian ymmärsi. Itse pormestari, joka selvästi muisti Liina Kareliin käynnin hänen eteisessään, mietti keinoa, millä parhaiten saattaisi lähestyä rikasta neitiä. Hänen rouvansa, joka oli neiti Kareliin vanhoja tuttavia, oli kaiken aikaa suhtautunut häneen niin ylpeästi, että ehkä oli vaikea yhtäkkiä tekeytyä ystäväksi. Pormestarinnasta se kuitenkaan ei ollut ensinkään vaikeaa. Hän puheli oikealle ja vasemmalle »lapsuudenystävättärestään Liinasta» ja odotti odottamalla tätä palaavaksi kaupunkiin. Hänen oli tätä oikein ikävä, sellainen herttainen tyttö.
Pahin päänvaiva oli kaupungin hienoimmilla naisilla. Pitikö heidän tästäpuoleen alkaa lukea neiti Karell kuuluvaksi seurapiiriinsä? Pitikö heidän pyytää hänet kutsuihinsa? Nimi- ja syntymäpäivänvietoissa keskusteltiin tästä asiasta innokkaasti, jopa kiihdyttiin ja kiivastuttiinkin. Mikä oli neiti Kareliin syntyperä? Mikä hänen sivistyksensä? Kuinka hän käyttäytyi, oliko hänellä tapoja? Niille rouville, joiden kodissa oli tulossa kuudeskymmenes syntymäpäivänvietto, tai häät tai hopeahäät, niille oli asia polttavin. Eräs leipuri oli kosinut neiti Karellia — se ei ollut hänelle eduksi. Hän oli perheissä kaupannut käsitöitään — se ei myöskään ollut hänelle eduksi. Muodostui puolueita myötä ja vastaan. Oteltiin myrskyisesti, niin vilkkaita yhdessäoloja ei ollut kaupungin hienoilla naisilla ollut sitten, kun he aikoinaan olivat kiistelleet Harry Tigeristä. Niin, ja se kauneuspalkinto, jonka neiti Karell oli saanut, se nyt oli suorastaan naurettava. Tohtorinna ajoi kiivaasti Liina Kareliin asiaa, puhui muistelmistaan jo siltä ajalta, jolloin hän kuuli hänen kertovan satuja, ja esitti miehensä, tohtorin, mielipiteet kiistanalaisesta naisesta. Ei voitu päästä yksimielisyyteen. Toiset päättivät alkaa seurustella neiti Kareliin kanssa, toiset asettuivat jyrkästi tällaista seurustelua vastaan. Apteekerska ei kahteen kuukauteen puhunut yhtään sanaa tohtorinnalle. Kaikkein hienoimmat rouvat päättelivät tohtorinnan puolustuksen johtuneen siitä, että tohtorilla noiden hämäräperäisten rikkauksien hoitajana nähtävästi oli niistä odotettavissa suuria etuja.
Kirkkoherra Lehto ja hänen rouvansa pitivät itseään ennen muita oikeutettuina neuvomaan Liinaa, miten Jumalan suuri lahja oli käytettävä.
— Hän saa lahjoittaa meille sohvamaton saliin, sanoi ruustinna. — Ja sen hän tekee mielellään. Kyllä minä olen eläissäni niin paljon auttanut häntä. Se ei hänen nykyisissä varoissaan tunnu ensinkään.
— Mutta, rakas ystävä, sanoi kirkkoherra, — emme saa olla itsekkäitä. Kirkkoa neiti Kareliin täytyy muistaa. Ja sen hän tekeekin, tunnen hänet, hän on herännyt ihminen. Aion ehdottaa, että hän lahjoittaa alttaritaulun, se ei maksa kuin pari tuhatta, hän tulee iloiseksi, kun saa tämän ajatuksen. Tosin vähän olemme ajatelleet rukoushuonettakin peräkulmille — sinä tiedät, sinne, missä minä aina käyn silloin tällöin. Ehkäpä hänen paljon kärsinyt sydämensä voisi löytää lievennystä siitäkin rakkaudentyöstä. Ja seurakunnan köyhät, ne toivon voivani sulkea hänen huomioonsa. Voisimme ajatella joulujuhlaa, jossa jaetaan lahjoja köyhille, rahaa, vaatteita, ruokaa. Kyllä Liina Karell vielä muistaa, mitä köyhyys on…
— Jaa mutta sohvamaton hän saa antaa minulle joululahjaksi, keskeytti ruustinna, — kyllä minä niin monta kertaa hyppäsin pihan poikki vanhan sairaan äidin luo…
— Vaimo, vaimo, naurahti kirkkoherra, — älä päästä tätä ajatusta pesimään sydämeesi. Jos Liina Karell huomaa, että haluamme jotakin itsellemme, vetäytyy hän kuoreensa eivätkä yleisetkään asiamme voita hänen myötätuntoaan.
— On tämä yhtä kaikki ihmeellistä Jumalan johdatusta, sanoi ruustinna. — Minkä tähden juuri tuollaisen vanhan yksinäisen tytön pitää saada käsiinsä sellainen summa rahaa! Kun perheellistäkään miestä ei muisteta. Onhan Liina Karellilla omaisia, on kyllä, ja nehän ne nämä rahat vievät, vanha rouva oli kovin sukurakas. Kuinka monta kertaa minun pitikään hänelle muistuttaa, että muutkin ihmiset ovat meidän lähimmäisiämme. Jos nyt tytär muistaisikin tämän. Ja täytyy minun sekin sanoa, etten minä sentään ymmärrä, kuinka Liina Karell antaa tohtorin hoitaa rahojaan. Olisihan hänen pitänyt ajatella, että Lehdon kodissa ne hänen parhaimmat ystävänsä aina ovat olleet…
Ei, kuten sanottu, ollut sitä kaupunkilaista, jonka ajatukset eivät olisi askarrelleet Liina Kareliin salaperäisen miljoonan ympärillä. Jokainen tunsi, että hetki oli tuleva, jolloin hänen oli astuminen esiin saamaan osuutensa aarteesta, tai paremmin sanoen avustamaan avutonta naista sen oikeinkäyttämisessä. Liina Kareliin miljoona oli koko kaupungin miljoona.
Ainoastaan vilkas kylpykausi sai pienen yhteiskunnan kauniiden järvien varsilla kesäkuukausiksi rauhoittumaan.
Eräänä heleänä syyspäivänä, kun kylpykausi jo oli loppunut, ajoi niin satumaisella tavalla rikastunut neiti Karell röykyttävillä maalaisrattailla kaupunkiin. Nyt olisi ollut tilaisuutta yllin kyllin katsella häntä, sillä pitkillä peninkulmilla väsynyt hevonen kulki ajomiehen kaikista ponnistuksista huolimatta käyden, vaikka hyvä maalaistapa vaatii, että sekä kylissä että kaupungeissa on näytettävä, mihin hevonen kelpaa. Liina oli puettuna vanhoihin tamineihinsa, jotka kaupunki hyvin olisi tuntenut, jos se olisi viitsinyt aikoinaan kiinnittää huomiota äitiin ja tyttäreen heidän jokapyhäisillä kirkkoretkillään. Kaupunki ei ollut käyttänyt hyväkseen tilaisuutta tutustua tulevaan rikkaaseen tyttöönsä ja niin ei se häntä nytkään huomannut, kun hän säkkien, pyttyjen ja koppien ympäröimänä kesän poissaolon jälkeen palasi syntymäseudulleen.
Esplanaadit ja puistikot olivat jo keltaisinaan, pihamailta kallistui lauta-aitojen yli vaahteroja, joiden oksat olivat sinipunervat kuin mitkäkin satumaiset hedelmätertut. Kaupunki näytti maalta tullessa suurelta, kauniilta ja niin ihmeen tutulta. Muistojensa vallassa Liina katseli milloin talorivejä, milloin kauppoja, milloin kirkontornia, milloin raatihuoneen muhkeaa julkisivua, milloin hautausmaan väriloistoa, milloin kylpylärakennuksia. Hän tuskin uskalsi katsoakaan sinnepäin, missä vanha kotitalo oli, mutta niin paljon hän tahtomattaan näki, että sieltä kohosivat tiilimuurit, jotka näkyivät yli kaikkien muiden talojen. Kaikkialla oli muistoja, näitä katuja oli hän koko ikänsä polkenut, noihin ikkunoihin katsellut. Yhden kesän vain hän oli ollut poissa, mutta kaikki oli käynyt entistä kauniimmaksi, rikkaammaksi, tyhjemmäksi ja kaukaisemmaksi. Hänhän oli jo toisella jalallaan muualla, hänelle rakennettiin omaa punaista tupaa niemelle koivujen keskelle ja omaa leikkikoulua väkirikkaan kylän laitaan. Hän palasi kaupunkiin vain siksi kuin hänen uusi kotinsa valmistuisi. Mitäpä hänellä enää oli tekemistä täällä, mamma oli tuolla heleässä puistossa, Valborg oli siellä. Laskeva aurinko loi juuri sinne lämpöisimmän hohteensa. Samassa alkoi raatihuoneen kello lyödä. Liina ei enää voinut voittaa liikutustaan. Hän painui suurta saaliaan vasten ja koetti tukahduttaa nyyhkytystään. Kellon lyönnit valuivat kuin muistojen kyllästyttäminä alas korkeudesta. Kellon sävelissä yhtyi koko mennyt elämä, niissä oli lapsuus, niissä olivat valvotut yöt, niissä olivat keväiset päivät sellaisina kuin ne olivat puistojen vihannoidessa ja lintujen laulaessa hymyilleet kaupungille.
Kenenkään huomaamatta saapui Liina Karell sille uudelle asunnolle, jonka hän talvella oli vuokrannut äitiään ja itseään varten ja jonne heidän huonekalunsa olivat äidin kuoltua kuljetetut. Hän pääsi sisään, vaikka keittiön asujain, Martinska, oli poissa. Siellä oli lämmin, kahvipannukaan ei ollut ehtinyt vielä jäähtyä. Muut huoneet olivat lämmittämättömät, matalissa ovissa täytyi astua kumartaen. Toisessa kamarissa olivat ne huonekalut, jotka Liina itse oli kyhännyt kokoon omaa vanhaa huonettaan varten, toisessa seisoi vanha lipasto yksinään keskellä lattiaa, kansi avoinna ja laatikot vedettyinä auki ikään kuin varkaiden jäljeltä.
Miksi he olivat jättäneet vanhan huonekalun sillä tavalla? Liinasta tuntui käsittämättömältä, suorastaan pahalta, kiittämättömältä. Kuinka he olivat voineet? Muut huonekalut olivat poissa, sisaret olivat jo vieneet osansa. Mutta vanha lipasto, joka aikoinaan oli palvellut isää ja jossa Jumalan laina sittemmin oli ollut piilossa kuin siemen maassa…
Liinan tuli äkkiä ikävä kesäistä elämää, opettajaa ja kylän lapsia.
Miksi hän olikaan lähtenyt tänne, mikä häntä täällä odottikaan — tuo
vanha huonekalu avonaisena ja raastettuna vaikutti kuin paha enne.
»Kun Herra mua paimentaa, ei multa mitään puutu», tuli Liinan mieleen.
Opettaja oli viimeisenä iltana lukenut psalmin, ennen kuin erottiin.
Liina purki ajomiehen kanssa kuorman ja keitti kahvia. Hevonen söi, kaurapussi kiinnitettynä pään ympäri. Ajomies istui sillaikaa naapuriperheen portailla ja jutteli vaimon kanssa, joka asteli edestakaisin askareissaan. Kun kahvi oli valmis, kutsui Liina miestä juomaan. Hän läheni omituisesti hymyillen eikä asettunut pöydän ääreen, mihin hänelle oli varattu tuoli, vaan ovensuuhun. Keskustelu, jota he koko matkan olivat toverillisesti ylläpitäneet, ei sujunut ensinkään. Vihdoin mies, kopeloidessaan lakkiaan tuolin alta ja kiitellessään virkkoi:
— Kun en minä ensinkään tietänyt… eikä kukaan muukaan siellä meidän puolella, että… että neiti oli niin rikas. Oikein kuulutte olevan satojen tuhansien omistaja. Olisihan sitä kohdeltu toisella tavalla, jos olisi tiedetty…
— Miten niin? sanoi Liina.
— No totta kai.
Liinaa kylmäsi.
— Ei minulla mitään ole, sai hän vaivoin suustaan.
Mies hymähteli.
— Tuolla kertoivat. Ja sellaisessa kaapissa olivat paperit… Kuuluu käyneen paljon ihmisiä katsomassa sitä kaappia. Onhan se täällä… eikö sitä saisi nähdä?
Veri nousi Liinan kasvoille.
— Ei siinä ole mitään näkemistä.
Mies ei pyytänyt uudestaan. Kun Liina maksoi matkansa, huomasi hän, että toinen katui pyytäneensä näin vähän. Hän ei kuitenkaan antanut enempää kuin sovitun summan. Mies läksi ikään kuin tyytymättömänä, sama mies, jonka kanssa pitkin matkaa niin hauskasti oli puheltu. Ja siitä syystä, että hän oli kuullut Liinan olevan rikkaan! Nyt hän menee sinne kotipuoleensa ja kertoo kaikille, että leikkikoulun neiti on rikas ja kukaties tulevaisuudessa kaikki muuttavat kohtelutapaansa.
Martinin leski hänelle tiesi kuvata, mikä melu kaupungissa oli noussut. Sellaisetkin paremmat henkilöt, niinkuin esimerkiksi tuomarin rouva, olivat pysähdyttäneet hänet kadulla ja kyselleet, oliko se totta, että Liina oli saanut niin paljon rahaa. Ja sitten he olivat tahtoneet nähdä kaapin. Alhaisempaa kansaa oli kaiket sunnuntait käynyt sitä katsomassa ja jotkut paremmatkin, sellaiset kuin ruustinna ja pormestarinna — vaikkeihän se pormestarinna alkuaan mikään parempi ollut — olivat käyneet viikolla. Kerran olivat jotkut poikaviikarit särkeneet ikkunan, kun hänen, Martinskan, poissaollessa olivat nousseet kiville ja katsoneet ikkunasta. Siinähän se kaappi oli seisonut keskellä lattiaa kaiken suvea. Hän oli lopulta aivan tuskastunut, hiekkaa olivat kantaneet huoneisiin, niin ettei muuta ehtinyt kuin siivota, eivätkä hänen ollessaan työssä hautuumaallakaan antaneet olla rauhassa: aina tulivat kysymään niitä Liinan rahoja. Ja kaikkien puheista tuntui siltä, kuin he olisivat katsoneet vääräksi, että Liina oli ne saanut, ja oikeastaan pitäneet niitä itselleen kuuluvina.
Eivät saa mitään! ajatteli Liina kiihdyksissään. Hän muisti äitinsä. Mamma oli arvannut jotakin tällaista. Kuinka oikein mamma olikaan tuntenut ihmiset. Pitikö heitä nauraa vaiko itkeä?
Vohlströmillä tuli sairas pappa hyvin iloiseksi Liinan nähdessään.
— Aijai Liinukka, no nyt… nyt sinua vasta kelpaa naittaa! Sinähän olet kuin viidenkolmatta vanha tyttö… Sinä olet kerrassaan lihava ja korea, olisipa vanhan mamman kelvannut sinua katsella!
Äijä hieroskeli paisuneita sinipunaisia käsiään ja siveli pitkää valkoista partaansa. Rastas hyppeli pienessä häkissään ikkunalla. Se oli nyt Amin sijaisena, Vohlström kutsuikin sitä Amiksi, mutta siitä ei Titti pitänyt. Amin nimeä ei saanut antaa kenellekään eikä millekään. Ami oli ollut sellainen melkein pyhä, parempi kuin lapsi onkaan. Mutta Vohlströmin mielestä Amiksi täytyi kutsua kaikkea, mistä piti. Vaikkapa tuota Liinukkaa. Pitää siitä täytyi, kun ei se ensinkään ollut muuttunut eikä tullut ylpeäksi, vaikka se nyt oli niin rikas, ettei ihmisille uskaltanut kertoakaan, miten paljon rahaa sillä oli — olisivat pian tulleet varkaisiin!
— Eihän minulla mitään ole, sanoi Liina ja pudisti päätään.
Oli alkanut tuntua kummalliselta. Koko kesän oli rikkaus ollut suuri onni, ja nyt… Liina meni häkin luo, avasi oven ja pisti sormensa sisään. Olikohan lintukin muuttunut! Se ei enää tullut hänen sormelleen niinkuin ennen. Hän päätti hankkia sille suuren häkin.
Sigrid keitti kahvia keittiössä. Liinaa pelotti mennä sinne, hän tunsi, ettei Sigrid ollut hänelle hyvillään. Sigrid ei häntä myöskään kutsunut. Vohlström kuiskasi hänen korvaansa, että Lundin, kauppias, Almen mies, aikoi nostaa oikeusjutun häntä vastaan, rahat kuuluivat muka kaikille sisaruksille yhteisesti, vaikka ne olivat pannut vanhimman nimelle. Flor oli sanonut, että Lundin voittaisi, hän oli luvannut ajaa asian vaikkapa senaattiin asti.
Kahvi ei maistunut. Puhe sisarusten kesken ei luistanut. Vohlströmin leikinlasku tukahtui rouva Vohlströmin ivallisiin oikaisuihin ja opetuksiin. Keittiössä seisoi mamma-vainajan sänky kokoontyönnettynä.
Kun Liina pääsi kotiin, istuivat Freedi Fors ja entinen Hertta Nupponen
Martinskan luona keittiössä. Freedi nousi iloisesti.
— No kas täti, ja noin nuortuneena! Aijai, ollapa nyt poikamies eikä liian läheistä sukua… Tässä saan esitellä morsiameni… Meidät on jo kuulutettu.
Liina kalpeni. Hän muisti sunnuntain monta vuotta sitten, jolloin tämä sama nainen oli kuulutettu toisen kanssa. Rouva Laurén ojensi hänelle naurahtaen kätensä ja rupesi puhumaan vanhasta tuttavuudesta. Hänen hampaansa olivat kuluneet tyngiksi. Hänen yllään oli jotakin tulipunaista.
He olivat kuulleet, että Liina oli tullut ja heti kiiruhtaneet tervehtimään. Niin, Laurén oli kuollut, eikö Liina ollut sitä kuullut. Jo kevättalvesta. Hävinneethän he olivat siitä liikkeestä. Mitäs, kun Laurén oli käynyt sellaiseksi puhumattomaksi ja synkkämieliseksi. Ei ollut välittänyt puvustaankaan enää. Lopulta oli saanut sellaisen päähänpiston, ettei leivottaisi muuta kuin limpunkokoisia piparikakkusydämiä. Niillä pelkästään hän itse eli. Sellaistahan se sitten oli kuin oli. Freedillä, hänellä oli suuria tuumia. Oli perustettu uusi laivayhtiö, ja jo ensi kesänä piti laivan välittää liikettä. Freedi aikoi puhua herroille, että pantaisiin laivan nimeksi »Sofia», mummon muistoksi. Varmaan ehdotus menisi läpi, jos… No niin, mitäpä täti siitä ihmetteli, hyvä eukkohan mummo oli ollut. Kai täti nyt ottaisi yhtiössä osakkeita — varmasti hyvä kauppa. Ja »Sofiakin» menisi läpi siinä tapauksessa. Noo, eihän sitä nyt sopinut kieltää läheiseltä yritteliäältä sukulaiselta! Ja lapsuuden leikkitoverihan Herttakin oli. Hotellia täytyi sitäkin laajentaa. Puolella sadalla tuhannella toivoi Freedi pääsevänsä. Hopeiseen Kettuun piti tulla kaikki mahdolliset eurooppalaiset mukavuudet. Kai täti antaisi nuo rahat — lainaksi, jollei muuta?
Illalla makasi Liina kauan valveilla vanhassa kapeassa sängyssään ja mietti maailman menoa. Siis oli Benjamin Laurénkin nyt kuollut. Olisiko suru lopulta vienyt hänet hautaan? Liina mietti ja mietti ja kysyi mitä Jumala tarkoitti.
Aamulla tuli ruustinna visertäen ja läähättäen ylös mäennyppylää, jolla pieni puurakennus seisoi. Hän hymyili jo kaukaa ja piteli rintaansa, hänellä oli niin kova hengenahdistus. Sitten hän karkasi Liinan kaulaan ja kyseli kymmentä asiaa yhtaikaa. Lehto olisi myöskin tullut, mutta ei hän voinut, kun piti mennä kansliaan. Mutta hän lähetti terveisiä. Ja kaikki lapset. Elli oli nyt kihloissa… No, sen valkotukkaisen maisterin kanssa, joka häntä jo katseli koko viime talven. Ja eikö neiti Liina nyt heti tulisi heille… kulta rakas neiti Liina, oli niin hauskaa nähdä, oli niin paljon puhumista. Lehtokin halusi puhua niin monista asioista. Ensi sunnuntaina olisi heillä raamatunselitys. Sinnehän kai neiti Liina toki tulisi. Hän, ruustinna oli kuullut, että aiottiin pyytää neiti Karellia samaksi päiväksi rehtorille päivällisille, oli rehtorskan syntymäpäivä — vasikka oli juonut kolmatta kuukautta näitä päivällisiä varten —, hekin, Lehdot olivat pyydetyt. Mutta Lehto ei koskaan tahtonut laiminlyödä virkatehtäviään. Eihän raamatunselitys nyt sitä suorastaan ollut, mutta kuitenkin sinnepäin. Ja neiti Liina, kulta rakas neiti Liina… tulisihan neiti Liina heille.
— Rehtorille, toisti Liina ja väri hänen kasvoillaan vaihtui, — eihän minua toki sinne pyydetäkään, mitä minä siellä, enhän koskaan ole ollut — muuta kuin asialla… eteisessä…
— Niin, pani ruustinna, pää veitikkamaisesti kallellaan ja syleili häntä, — mutta se on toista nyt! Hopeahäihinkin teidät pian pyydetään! Ja kuulkaa sitten, te kulta herttainen, Lehto on ajatellut… kai te nyt tahdotte tukea harrastuksiamme… rahallisestikin. Olemme esimerkiksi ajatelleet joulujuhlaa köyhille… vaatteita, ruokaa… Mutta saamme sitten puhua niistä, kun te tulette! Kuulkaa… Liina, olemme olleet niin kauan tutut: emmekö voisi sinutellakin toisiamme. Sano Fiina vain… Minä olen sitä jo niin monta kertaa ajatellut…
* * * * *
Tohtorin väet asuivat tutussa paikassa likellä kasinoa. Liina astui ylös tuttuja portaita ja tuli keittiöön. Syyshämärässä istui rouva Kamberg lieden ääressä, yllään paksu kudottu villaröijy, ja jutteli palvelijan kanssa lähestyvistä markkinoista, silakoiden ja voin hinnasta. Hän katseli tulijaan pitkään ja kun hän tämän tunsi, vetäytyi pieni ivallinen viiva hänen suupieliinsä.
— Noo… noo… vieläkös… vieläkös nyt kuljetaan keittiönportaista? Parempien ihmisten kirjoihinhan sitä… kun on rahoja… Menee vain peremmälle, kyllä siellä ollaan kotona… Tai, kysynhän samalla, mitä siellä maksettiin voista, siellä missä… oli… oltiin suvea, että jos rupeaisi hankkimaan jostakin muualta, kun täälläpäin niin ovat kallistaneet. Eiväthän ne nuoret kysy, mitä maksaa, tohtorinnakin… se minun tyttäreni… suoraan kouraan vain, mitä pyytävät. Mutta pian sitä sillä lailla tavaroistaan pääsee, jos niitä vähän onkin saanut kokoon. Kauankohan — jaa, minä sanon nyt vaan Liinaksi, kun olen ikäni sanonut, vaikka tulisitte kuinka rikkaaksi — niin, sitä minä vaan, että kyllä ne vievät rahat Liinankin kynsistä, niitä on niin paljon ottajia. Parasta olisi, että Liina uskoisi tohtorin taakse. Sen taakse minäkin olen uskonut ja rehellisesti se on hoitanut, ei yhtään itseensä päin. Vaikka senhän ne kaikki ovat sitten, kun minä kuolen, mutta niinkauan pidän itse enkä anna pois, kun en tahdo olla velkaa kenellekään.