Liina oli jäänyt seisomaan rouva Kambergin eteen. Palvelustyttö mittaili häntä silmillään kiireestä kantapäähän.
— Jos tohtori vain tahtoisi minua auttaa, sanoi Liina ja hänen tummat silmänsä katselivat kiitollisen odottavina lihavaan vanhaan rouvaan, joka painui kuin iäksi, siihen mihin hän keppiensä varassa oli siirtynyt.
— Eiköhän tohtori auta, sanoi rouva Kamberg — mutta täytyy siitä antaa vähän vaivanpalkkaa, annan minäkin, en minä huoli ilmaiseksi, vaikka hän onkin tyttäreni mies. En minä tahdo ketään kiittää. Mutta tohtori tahtoo aina jotakin sellaisiin yhteisiin tarkoituksiin. Minunkin omaisuudestani menee kymmenentuhatta markkaa sairashuoneelle… kuolemani jälkeen. Tohtori olisi tahtonut testamenttiin viittäkymmentätuhatta. Omia rahojaanhan ne silloin ovat! Mutta sellainen se tohtori on. En minä ruvennut sellaisten summien alle panemaan puumerkkiäni. Lahjoittakoon hän itse sitten, mitä tahtoo. Mutta siinä tapauksessa hän kyllä Liinankin rahat ottaa taakseen tai niihin pankkeihin, että Liina antaa sairashuoneelle tai koululle tai sellaiselle… kuolemansa jälkeen.
— Minä annan mielelläni eläessänikin, sanoi Liina alttiina.
Rouva Kamberg naurahti.
— Ja joutuu vielä itse näkemään sellaistakin aikaa, että taas pitää muita kiittää. Minä en kiitä.
Terveet lihavat lapset tulivat keittiöön ja Liinan kädet sujuutuivat heti niiden pyöreiden käsivarsien ympäri ja hänen äänensä kävi pehmeäksi. Rouva Kamberg katseli iva suupielissä ryhmää, joka heti nauraa helistellen muodostui keskelle permantoa. Lapset vetivät Liina-tädin luokseen maahan, nojautuivat hänen polviaan vastaan ja kietoutuivat hänen kaulaansa.
— Miksi sinä olet ollut niin kauan poissa?
— Täti on ollut kaukana maalla. Siellä oli paljon lapsia. Leikittiin ja laulettiin koko päivä.
— Meidän puutarhassa oli paljon marjoja.
— Vai niin, vai marjoja! Mutta oletteko te nähneet, mitä siellä nyt on? Kuulkaahan nyt: siellä on tänään jotakin aivan erikoista. Siellä on suuret, suuret leikit ja tanssit, Tuuli soittaa ja kaikki lehdet tanssivat. Vaahteranlehdet ovat pukeneet ylleen kauneimmat keltaiset pukunsa, orapihlajanlehdet ovat vihreät tai punaiset, koivunlehdet ovat ruskeat. Ne ottavat toisiaan kädestä ja juoksevat, juoksevat pitkin tietä. Nurmikolla mennään kuperkeikkaa… huppis! Mutta ei ensinkään itketä. Noustaan ylös ja juostaan taas… suuremmat odottavat pieniä. Nyt kädestä kiinni taas! Sireenien lehdet ovat vielä puussa. Niistä olisi kovin hauskaa leikkiä muiden kanssa, mutta niiden pitää suojella pieniä lintuja. Keltainen talitiainen on jo tullut. Kuinka hänellä on kaunis valkoraitainen takki! Pian tulee kylmä talvi… on vaikea löytää ruokaa… Kaikkialla on lunta. Mitä lapset silloin tekevät?
Käsi, joka ei ollut lapsenkäsi, kietoutui takaapäin Liinan kaulaan.
— Tervetuloa! sanoi tohtorinna sydämellisesti.
Kyyneleet nousivat Liinan silmiin, sillä hän tunsi lapsuudentuttavansa tervehdyksessä vilpittömän ilon. Sen erotti heti kaikista niistä ystävällisyydenvakuutteluista, joita täällä oli näinä parina päivänä lausuttu. Tohtorinnan oli ollut Liinaa ikävä. Kun Liina voisikin joka päivä oleskella joitakin tunteja hänen lastensa kanssa. Saduilla ja leikeillä niitä täytyy kasvattaa.
— Minähän olin suuri tyttö, kun istuin ja kuuntelin Liinan satuja! muisteli tohtorinna. — Kuinka se oli kaunis se satu pienestä Matti Rehellisestä, joka ei suostunut sanomaan väärää sanaa, vaikka olisi saanut sata markkaa…
Rouva Kamberg naurahti.
— Ajattelin tässä juuri, sanoi hän, — kuinka tuo Liina viitsii pitää noita vanhoja vaatteitaan, vaikka nyt olisi varaa uusiinkin. Mutta parhaiksi ovat, koska niillä on määrä rypeä lattioilla.
Aline tulistui.
— Mamma ei ymmärrä mitään, sanoi hän. — Silloinkin ennen mamma keskeytti Liinan sadut. Muistaako mamma?
— Taitaisi sinulla olla keuhkotauti, jos olisit saanut mielesi mukaan istua kuuntelemassa Liinan loruja, nauroi vanha rouva.
Tohtori oli hyvin ystävällinen. Liina kertoi hänelle aikeistaan ja tohtori lupasi ajatella niitä. Omasta puolestaan aikoi hän koettaa saada kaupunkiin vesijohtoa, muuten ei terveydellisissä oloissa tulisi tapahtumaan parannusta. Hänen täytyi juuri tämän vesijohtohankkeen vuoksi tänä syksynä paljon olla matkoilla. Jonkin verran rahaa tahtoi Liina luovuttaa sukulaisilleen. Äitivainaja oli kyllä ollut sitä vastaan, mutta hän tahtoi välttää riitaa. Se sisaruksista, rouva Saarinen, jolle äiti olisi tahtonut antaa rahoista, ei ottanut niitä vastaan. Eikö se ollut kummallista!
Liina läksi kiitollisena ja iloisena tohtorin talosta. Kuinka oikein mamma viime hetkessä oli huomannut asian, kun hän muutti edellisen määräyksensä ja käski pyytää tohtoria auttamaan rahoja nostettaessa, eikä kirkkoherraa.
Ei, ei ollut rikkaus niinkään huoletonta. Ei ollut koskaan rauhaa niinkuin ennen, kun eli unohdettuna ja köyhänä. Yhtä mittaa tuli tuttuja ja tuntemattomia. Mikä tarvitsi ompelukonetta elättääkseen sillä henkensä, mikä lainaa mennäkseen seminaariin, mikä takuuta ostaakseen lehmän, miltä oli kuollut hevonen ja täytyi saada toinen, minkä oli mies sairashuoneella eikä päässyt pois, ennen kuin maksoi laskunsa. Alituisesti tuli kaupustelijoita. Millä oli kopassaan villasukkia ja käsineitä, millä vehnäleipää, millä mustia tauluja hopeakirjaimisine raamatunlauseineen, millä paperia ja kirjekuoria, millä hiivaleipää, millä esiliinoja ja alusliivejä. He olivat kaikki tuttavia, joskus oli istuttu samoilla penkeillä Karellien, äidin ja Liinan kanssa kirkossa, oltu postmesterskalla pyykillä, silloin kun postimestari vielä eli, tai seisottu monet kerrat Liinan kanssa maitokuormien ympärillä torilla. Liina ei voinut muistaakaan kaikkia, ainakaan ei hän vuosikausiin ollut nähnyt näitä ihmisiä, mutta nyt he tulivat, joivat kahvia ja viipyivät niin kauan, että Liina luuli heidän aikovan jäädä yöksi. Vihdoin hän painoi pienen rahan heidän käteensä. Jotkut olivat tyytyväiset ja lähtivät heti, jotkut lähtivät vitkastellen ja tyytymättöminä. Liinan täytyi jo pyytää Martinin leskeä auttamaan kahvinkeitossa, sitä täytyi keittää koko päivän, onneksi oli syksy eikä kaupungin istutuksia enää pidetty kunnossa. Hautausmaalla täytyi kyllä käydä lakaisemassa lehtiä, mutta Liina kävi vanhan vaimon apuna, hän teki sen huvikseen, hautausmaalla sai suorastaan levätä, siellä oli rauhassa vierailta ihmisiltä.
Martinin leski luki heille lakia. Mitä tämä uusi ystävyys oli muuta kuin halua saada rahaa. Ei kukaan löytänyt postmesterskan luo, kun hän sairasteli ja mielellään olisi ottanut puhekumppalin. Hävetkööt! Liinan täytyi rauhoittaa vanhusta. Piti kärsiä ihmisiä. Rikkaus näkyi olevan sellaista, ettei saanut tehdä mitä tahtoi eikä olla kuinka tahtoi. Kadullakin ja kirkossa kääntyivät ihmiset katsomaan rikasta ihmistä, oli hän sitten kuka tahansa.
Tuli kirjeitä. Liina oli huono kirjoittamaan. Hän oli tuskissaan noiden kirjeiden vuoksi. Joku sanoi, että takuiden tähden myytäisiin kaikki mitä hänellä oli ja hän joutuisi vaimonsa ja seitsemän lapsensa kanssa talven selkään. Ensi hetkessä Liina päätti, ettei lähetä mitään vieraille ihmisille, mitäpä hän tietää, vaikka he valehtelisivat. Ja voiko hän nyt kaikkia auttaa. Mutta hän ei saanut rauhaa ja hän lähetti kuin lähettikin vaaditut rahat. Joku tarvitsi matkarahoja Amerikkaan. Niitä ei Liina lähettänyt. Tarpeita oli monenmoisia.
Eräänä sunnuntaiehtoona tuli muuan mies mustiin puettuna. Eikö neiti tuntenut häntä? Hänhän oli tehnyt työtä siellä tohtorin työmaalla keväällä… Hänhän oli antanut neidille linnun, rastaan — missä se nyt oli, oliko kuollut? Ja hänhän oli tullut auttamaan, kun vanhan mamman arkkua piti nostettaman rakennuskaivantojen yli. Hän oli tuonut lautoja lisää, että silta tuli leveämmäksi, siinä olisi muuten helposti voinut käydä huonosti, eikö neiti muistanut? Kyllä, kyllä hän jo muisti. Lintu oli jäänyt maksamatta, se oli hyvin paha. Se ei ollut kuollut, se oli entisellä vahtimestari Vohlströmillä, he kun siitä niin pitivät. Liina punastui, kun huomasi, että linnusta olisi pitänyt maksaa ja meni nopeasti lipastonlaatikolleen. Mutta mies ei ollut tullut sille asialle. Aivan toinen asia hänellä oli. Hän oli jo silloin katsellut tätä neitiä, kuinka se oli nöyrä ja kärsivällinen. Hänelläkin oli vanha äiti ja hän tahtoi täyttää neljännen käskyn. Mutta olisi tehnyt mieli niinkuin naimisiinkin, ja he olivat äidin kanssa yhdessä ajatelleet, että jos niinkuin tämä neiti Karelli…
Neiti oli sen näköinen, että mies-raukka heti huomasi tilansa toivottomuuden. Neiti oli noussut ja pani kokoon käsityötään. Pöydänkulmalla oli maksu linnusta.
— Ei neiti tykkää pahaa… Jollei, niin ei…
— Ei, sanoi Liina ja meni toiseen huoneeseen.
Jonkin hetken kosija odotti hänen palaavan sanomaan hyvästi, mutta kun ei häntä kuulunut, mies murahti jotakin, otti setelin pöydänkulmalta, painoi lakin päähänsä ja läksi.
Rakennusmestari samaiselta työmaalta pidätti Liinan kadulla. Liina muisti heti sen pulskan ruskeasilmäisen miehen, joka oli toimittanut hänelle rotista neljäkymmentä penniä. Rakennusmestari pyysi torttuja syömään konditoriaan. Kun Liina katseli häneen epäluuloisesti, selitti hän olevan asiaa. Olisi ehkä vaikea puhua täällä sateessa. Liina punastui muistellessaan rottia. Saadakseen pienelle Rakelille kintaita hän oli ottanut rahat. Yhtä kaikki oli monessa suhteessa onnellista olla rikas. Olikohan se punakka, pelottavan näköinen työmies vielä siellä. Kun rakennusmestari huomasi Liinan aikovan valita sateen mieluummin kuin kaupungin vastaperustetun ainoan konditorian, jossa sekä vanhemmat ihmiset että koululaiset niin mielellään istuivat leivosten ääressä, kumarsi hän mitä kohteliaimmin, mutta hiukan loukkaantuneesti ja ilmoitti kuulleensa tohtorilta, että neiti Karell aikoi perustaa kaupunkiin sekä leikkikoulun että vanhojenkodin. Tästä yrityksestä ja siihen sopivista paikoista hän aikoi puhua. Silloin Liina astui ylös konditorian portaita.
Hän ei ollut koskaan käynyt tällaisessa paikassa eikä hän tietänyt, miten täällä käyttäydyttäisiin. Tämä oli aivan toista kuin Laurénilla ennen. Mutta eikö se ollutkin rouva Laurén, Freedin morsian, joka istui tuolla takahuoneessa? Liina ei halunnut tavata häntä ja kiiruhti pienen pöydän ääreen, missä rakennusmestari odotti häntä. Mitä tällaisessa paikassa oikein tehtiin? Rakennusmestari tiedusteli hymyillen jotakin, vihdoin viimein Liina ymmärsi hänen kysyvän, halusiko neiti Karell itse valita leivokset vai soisiko hän hänelle, rakennusmestarille, tämän onnen. Liina ei vastannut ja rakennusmestari toi hänelle niin paljon kuin pienelle lasilautaselle mahtui. Liina ei ollut maistanut tällaisia herkkuja sen jälkeen kuin hän ja Laurén joutuivat eroon. Ei koskaan, ei koskaan hän unohtaisi Laurénia.
Rakennusmestarin kohteliaisuus ei olisi voinut kohdata epäkiitollisempaa naista. Komea herra puhui kyllä Niemelän maakartanosta, jonka vanhojen haltijoiden kaikkien luonnon lakien mukaan pian täytyisi kuolla, mutta Liina vainusi kaiken aikaa, että hän halusi päästä hänen onnettomien rahojensa kimppuun. Tuntui niin vastenmieliseltä, että tuskan hiki pisaroi hänen otsalleen. Ehkäpä rakennusmestarikin aikoi pyytää häntä vaimokseen. Kylläpä hänet oli alennettu! Kuinka ylhäinen ja turvattu hän olikaan ollut ennen, yksinäisyydessään ja köyhyydessään.
— Kas, alkoi rakennusmestari puoliääneen ja taittoi lusikan avuksi sormillaan leivosta palasiksi, — kas, ensinnä ei sellaista paikkaa kuin Niemelä ole mailla halmeilla, ilman puolesta ensiluokkainen, lähdevesi ja siksitoiseksi puisto ja sitten se saamarinmoinen näköala! Ja aivan kaupungin laidalla — maalla ja siksitoiseksi kaupungissa! Saisi siis kaikki nämä etuudet, mutta pääsisi irti maista — kas Niemelässä on saamarinmoiset maat, mutta ne ostaa kaupunki, kun ovat juuri kaupungin laidassa. Ja vanhukset kuolevat, täytyyhän niiden kuolla… ja siksitoiseksi koetamme tohtorin kanssa saada kaupungin ryhtymään kauppoihin nyt jo heidän eläessään…
Rakennusmestari puhui varsin järkevästi. Kunhan hän vain ei olisi puhunut noin kuiskaten ja painunut yli pöydän. Liina ei päässyt kauemma, hän istui seinää vastaan.
— No, neiti nyt söisi, nämähän ovat niinkuin siirappia söisi. Eikö neiti pidä plommoneista… tai manteleista? Ja tämä ruskea velli, mitä tämä onkaan… suklaata kai… Minun mielikseni…!
Liina punehtui ja laski lautaselle lusikkansa. Hän hämmästeli itsekin tuhlaavaisuuttaan: rahat olivat maksettavat ja tavara jäisi tänne. Pianpa tuhlaavaisuus tarttui. Mutta hän ei voinut. Hän rupesi vetämään kintaita käsiinsä. Takahuoneessa nauroi Hertta. Hän oli ollut mukana silloin kerran, kun oltiin soutelemassa… Kauan sitten. Silloinkin oli syöty torttuja, Laurén niitä oli tuonut mukanaan. Liina nousi.
— Niin, sanoi hän, — kyllä kai se Niemelä voi olla hyvä paikka. Minä lähden sinne katsomaan. Ja puhun tohtorin kanssa.
Rakennusmestari istui vielä, niellen viimeistä palaansa.
— Mihinkäs nyt on sellainen kiire? Miten olisi, jos mentäisiin katsomaan sitä Niemelää… Emmehän me sateessa sula. Ja siksitoiseksi taitaa ilmakin kirkastua. Minä vain sitä, että olisihan sitten nähtynä… Jaa tottakin, maksaa pitää kanssa. Mitäs meillä tässä on? Kahdeksan leivosta, vaikkeihän niistä tullut puoliakaan syödyksi…
Rakennusmestarin lompakossa oli paksu pinkka setelirahoja. Hän levitteli niitä ikään kuin tahallaan.
— Täysi arvo niillä on, sanoi hän hymähtäen, kun näki Liinan katseen tähtäävän rahoihin, — vaikka ovatkin vähän likaisia. Rahat niin helposti likaantuvat.
Rakennusmestari tuli saattamaan kotiin. Liina ei voinut sitä estää. Hän kulki katsoen katuun. Rahat niin helposti likaantuvat.
— Kai sitä sitten on jotakin itselleenkin jäämään, vaikka annatte näihin julkisiin? sanoi rakennusmestari.
— Ei, kävi Liina kiivaasti kiinni, — ei! Minä annan kaikki pois… tai melkein kaikki. Saanhan sitten asua siinä kodissa, mikä rakennetaan vanhoille. Lahjakirjat laaditaan niin pian kuin tohtori ennättää.
— Vai niin, vai niin, nauroi rakennusmestari, — ihmisiä on monenmoisia.
Sitten hän rupesi puhumaan tohtorin matkoista ja vesijohdosta. Toimen mies oli tohtori, siitä täytyi olla yhtä mieltä.
He kulkivat ääneti. Lehdet putoilivat raskaina ja märkinä, liimautuen maahan. Siinä maatessaan ne muistuttivat vanhoja, mätäneviä setelejä. Postikonttorin kulmassa sanoi rakennusmestari hyvästi. Liina naurahti ja polki tukevalla jalallaan suureen lehtiläjään. Hän nauroi. Hetkisen perästä hänen kuitenkin teki mieli itkeä. Surullisina putoilivat lehdet, ikään kuin kokonaiset kyynelsateet olisivat painaneet niitä maahan. Satoi hiljaa tihuttaen. Taivas oli kauttaaltaan harmaa.
Omituisen kihlatarjouksen esitti Liinalle Blonda Boucht, kaupungin vanha ravintoloitsija. Hän toi muassaan mamman hopeamaljan ja kysyi jalomielisesti, halusiko Liina ostaa sen, nyt kun on tullut rikkaaksi. Samalla hinnalla kuin se silloin oli myyty ei hän kuitenkaan voinut sitä antaa, ravintola kannatti huonosti, Hopeinen Kettu oli tehnyt suurta hallaa. Kun oli sovittu hopeamaljasta, esitti ryhdikäs vanhus kauppaneuvos Helinin kosimatarjouksen. Se oli varakas mies, kaikin puolin kunnon mies, ei liian nuorikaan — kaikenlaiset nuoretkin olivat kehoittaneet häntä kosimaan Liinaa puolestaan, mutta siihen ei hän ollut ryhtynyt —, vaan tämä Helin, se…
Nuorin Kareliin sisaruksista, Alme Lundin ja hänen miehensä, kauppias, saapuivat omalla hevosellaan tervehtimään Liinaa. He toivat mukanaan kaikenlaisia lahjoja. Oli pari kaunista esiliinakangasta, kalossit, kuminaleipää ja pieni nelikollinen joitakin erinomaisia silakoita. Jälleennäkeminen oli mitä ystävällisin. Kaikki ne kovat sanat, mitkä mamman kuoleman jälkeen olivat lausutut, tuntuivat unohtuneen, mistään käräjäkäynnistä ei ikinä näyttänyt olleen puhettakaan. Päinvastoin olivat Lundinit nyt laajentaneet asuntoaan, siellä oli kamari Liinaakin varten, ja Kalle, hän oli valmis ottamaan hoitaakseen Liinan asiat. Viisaalla hoidolla saattoi pääoman saada tuottamaan uskomattomia. Nyt oli kireä aika, saattoi saada hyviä korkoja. Kallella oli valmiina joukko ehdotuksia. Alme puheli jo sillä tavalla kuin olisi ollut sovittu asia, että Liina muuttaisi heille. Heidän hevonen saattaisi tulla noutamaan Liinaa, se oli vahva ja kaunis hevonen. Ja trillatkin olivat uudet ja mukavat.
Illalla kun oltiin Vohlströmeillä, saivat he kuulla Liinan suunnitelmista. Lundin nauroi ja läjäytteli kädellä polviaan.
— Se on vanhapiikamaisuutta, sanoi hän, — anna anteeksi, paras käly.
— Se on runoutta! sanoi Vohlström, nauroi hänkin ja veteli pitkää partaansa.
Ja kun häneltä kysyttiin, mitä tämän viisauden piti merkitä, selvitti hän tarkemmin, että runous oli sitä mikä ei lyönyt leiville ja kuitenkin löi, eli toisin sanoen samaa kuin totta puhuminen ja hyvä tuuli ja muut sellaiset. Kaikki ivasivat tuota ikuisesti nauravaa pölkkyjalkaa. Mutta pian Vohlström pääsi loistavasti voitolle. Liina ilmoitti, että hänen tarkoituksensa oli jakaa sisarilleen melkoinen osa varoistaan. Siitä nousi ilo. Sigrid suli ja toi pöytään suuren rommipullon. Alme suuteli ja taputteli vanhinta sisartaan, vakuutellen, että he huomisaamuna vievät hänet mukaansa sinne heille nummikkoon. Lundin tuprutti suuria sauhuja, läjäytteli polviansa ja puhui osakkeista ja suurista voitoista. Lintukin rupesi äännähtelemään räkättirastaan karkealla suulla. Sigridin täytyi paremmin peittää lintuhäkki. Nyt nousi Vohlström istumaan vuoteessaan. Hän loi veitikkamaisen silmäyksen kaikkiin läsnäoleviin, kohotti Liinalle ryyppylasiaan, jossa oli kirkasta rommia ja sanoi:
— Kippis, Liinukka! Se oli runoutta.
Ja hän tyhjensi mielihyvän irvistyksellä lasin ja pyyhki partansa.
Nyt ymmärsivät kaikki runouden ja antoivat sille arvoa.
Lauhana syyspäivänä, kun lehdet jo olivat varisseet, ajoi Liina tuttua tietä oluttehtaalle. Hän ikävöi sisarvainajansa lapsia ja pelkäsi heidän isäänsä.
Jo matkan päähän kuului kartanolta posetiivin soitto. Koira ulvoi ja muutamia lapsia seisoi vanhan etelämaalaisen miehen ympärillä, ihaillen kuvaa soittokoneen takana ja lintuhäkkiä sen päällä. Siinä oli pari vierasta lasta, mutta Liinan käsivarret ojentuivat vavisten niitä kohti, joiden kasvoilla oli Karellien tutut piirteet. Vaivoin saattoi hän hillitä mielenliikutustaan. Lasten sukat ja kengät olivat risaiset, heidän takkinsa niin pienet, että kapeaa rannetta oli hyvän matkaa alastomana hihojen ja kintaiden välillä. Nappeja oli poissa. Salatakseen kyyneliään painoi Liina kasvonsa lasten olkapäitä vastaan ja teki siinä joukon kysymyksiä. Lapset saivat kukin rahansa ja antoivat sen vanhukselle. Lintu hyppeli ahtaassa häkissä ja tarjosi onnenlehtiä. Niitäkin ostettiin. Kiitollisuudessaan väänsi vanha etelämaalainen konettaan kauemmin kuin vieras olisi halunnut häntä kuunnella. Liina paloi halusta sada tietää jotakin lapsista ja suuntasi askeleensa portaita kohti.
— Ei, Liina-täti, virkkoi vanhempi tytöistä, Ruth, äkkiä ja tarttui tädin käteen, — täti ei voi tulla sisään. Pappa on suuttunut tädille.
He pysähtyivät kaikki neljä ja pienemmät lapset katsoivat viisaasti Liinaan ja toistivat Ruthin sanat. Hetkisen seisoi Liina neuvottomana hiekalla portaiden edessä, sitten hän alkoi kiertää rakennusta ja käski lasten juosta edellä puutarhaan, ettei heidän tulisi kylmä. He tahtoivat häntäkin juoksemaan, ei heidän ollut kylmä, he olivat aina koko päivän ulkona. Liina tuli hiljaa heidän jäljessään saadakseen sydämensä rauhoittumaan. Varisseeseen sireenimajaan he asettuivat. Siinä olivat vanhat penkit, täällä oli usein istuttu, silloin kun Valborg oli onnellinen nuori rouva.
Liina antoi lapsille makeisia ja levitti käsivartensa heidän ympärilleen lämmittääkseen heitä. Heidän kalpeista kasvoistaan katsoivat varhain viisastuneet silmät ja heidän äänensä soivat vuoroin lapsellisina ja tietämättöminä, vuoroin huolestuneina ja aavistaen sitä onnettomuutta, missä he elivät.
Ei, täti ei voinut tulla sisään. Pappa oli paraikaa kovin juovuksissa. Fanni-täti oli mennyt vinttikamariin ja sulkenut oven. Ei heillä enää koskaan ollut tunteja eikä läksyjä, Fanni-täti oli enimmäkseen papan kanssa, hän auttoi pappaa, hän oli papan konttoristina. He riitelivät useammin kuin pappa ja mamma. Ei, Liina-täti ei voinut tulla sisään, pappa oli suuttunut tädille! Pappa oli sanonut, että täti, nyt kun on tullut rikkaaksi, luulee, että ihmislapsiakin voi ostaa. Mutta hän ei luovu lapsistaan, ei vaikka mikä olkoon. Hän ei huoli Liina-tädin rahoista! Ei, ei pappa ollut heille paha. He eivät menneet lähelle, silloin kun hän oli juovuksissa. He ottivat keittiöstä voileipiä ja menivät latoon, jos satoi. Fanni-täti ei ollut hyvä eikä paha. Mammaa heidän monta kertaa oli ikävä. Kun Fanni-täti oli kerran pannut rintaansa mamman kauniin kultaisen neulan, jossa on se sininen kivi, oli Rakel lyönyt häntä ja itkenyt. Fanni-täti oli suuttunut, mutta pappa pani pois neulan, lipastoonsa kai. Mamman kuva oli taasen salin seinällä, se oli välillä ollut poissa.
Lapset saattoivat itkevän tätinsä rattaille. Hän sanoi kirjoittavansa papalle. He saivat kääsien laatikosta kukin käärönsä. Jokainen käärö oli sidottu erivärisellä nauhalla, Ruthin sinisellä, Rakelin punaisella ja Selimin keltaisella. Nyt puhkesi lapsi esiin noista varhaiskypsistä kalpeista olennoista. He hyppelivät ja nauroivat lahjojensa ääressä, muistamatta sitä, joka läksi talosta. Liina katseli heihin, kunnes metsä asettui seinäksi väliin. Ja kauan hän itki.
Päivät kuluivat. Hän ei tehnyt mitään ja kuitenkaan ei hänellä ollut vapaata hetkeä. Hän otti vastaan vieraita, kirjoitti kirjeitä ja kävi vieraissa. Rahahuolet painoivat häntä lakkaamatta. Ne häiritsivät unta yölläkin. Nimittäin ei huolet rahojen puutteesta, vaan niiden olemassaolosta. Hän teki tyhmyyksiä, kun ei saanut tavata tohtoria. Hänen neuvonantajansa olivat tohtorinna, Bertta Frilander ja Martinska.
Eräänä päivänä tuli tohtori, muassaan kaunis pystykorva koiransa.
— Minä tulen torumaan, huusi hän Liinalle jo ovelta ja nauroi. — Te lahjoitatte oikealle ja vasemmalle ja saatatte aikaan paljasta pahennusta. Olkoon vielä menneeksi alttaritaulu, jos luulette sillä tekevänne Jumalalle palveluksen — minusta suorastaan teemme syntiä, jos hylkäämme sen iloisen Taivaaseenastumisen, jota montakymmentä vuotta olemme hartaudella kirkossamme katselleet. Olkoon menneeksi, että haluatte sisarvainajanne lapsille tai muille varattomille antaa jotakin. Mutta mitä varten te menitte lainaamaan Hopeisen Ketun isännälle ja hänen ystävilleen? Kolme päivää ja kolme yötä he nyt ovat mellastaneet teidän rahoillanne. Henkikirjurilta oli henki mennä, olivat korttipöydässä riitaantuneet, minut noudettiin keskellä yötä heitä parantelemaan. Tunnustan suoraan, että olen teihin suuttunut, neiti Karell. Hyvä sydän on toista, toista raha-asiat. Kuinka monta kertaa te luulette auttavanne, kun lainaatte rahaa? Niin, niin… tultiin tänne itkemään, että tehdas on joutunut tilapäiseen pulaan. Pankit ovat käyneet varovaisiksi eivätkä anna luottoa. Koko työväki, vaimot ja lapset joutuvat kurjuuteen, jos nyt yhtäkkiä tulee vararikko! Kun ei onnistuttu saamaan rikasta tätiä ottamaan niitä laivaosakkeita, niin täytyi ryhtyä muihin keinoihin. Työmiesten vaimoja ja lapsia… tietenkään ei hyvä sydän voi vastustaa! Ja sellaisen summan te lainaatte — sehän on kokonainen omaisuus. Menette ja panette nimenne vekseliin, josta ette ymmärrä mitään. Ja te puhuitte niin kauniisti Jumalan lainasta — luuletteko te, että tätä lainaa oli käytettävä tällä tavalla! Menkää katsomaan Hopeiseen Kettuun.
Jollei tohtori olisi pitänyt saarnaansa naurussa suin, niin olisi Liina masentunut maan tasalle.
— Jumalan laina! puheli hän päätään pidellen. — Silläkö lailla minä olen käyttänyt Jumalan lainaa? Jumalan lahja, eikö kirkkoherra sanonut niin? muisti hän samassa, — minä olenkin taitanut viime aikoina ajatella kaikkea Jumalan lahjana.
Tohtori purskahti suureen nauruun ja taputteli koiraansa.
— Sitä veitikkaa, sitä Lehtoa, sanoi hän, — menee ja sekoittaa käsitteet »lahja» ja »laina». Ero on varsin tuntuva ja myöskin seuraukset. Lahjaa käytetään aina kevytmielisemmin, lainasta tunnetaan sentään vastuunalaisuutta.
— Ei, sanoi Liina, — minä olen lainannut hyvin monelle ihmiselle, kun he hädässään ovat tulleet luokseni, mutta kukaan ei ole pitänyt sanaansa.
— Niin, kun olette lainannut sellaista, mikä ei ole omaanne, ja ihmisille, joita ette tunne, ilman takuita. Varmaan Jumala lainatessaan teille, neiti Karell, luuli olevansa tekemisissä hyvän tutun ja luotettavan henkilön kanssa.
Liinakin rupesi nauramaan. Tohtori oli mainio leikinlaskija.
— Varmaan, jatkoi tohtori, — Jumala muisti teidän vanhan äitinne ja luuli, että tytär on samaa maata. Keneltäkään ei lainattu, velka oli pelottava ja vakava asia…
Liina oli käynyt totiseksi. Hän oli kuulevinaan äitinsä äänen: oletko sinä lainannut joltakin — ajaai!
— Ei, lopetti tohtori, — raha on myrkkyä, jota anniskellaan vain reseptin mukaan. Ja jos te nyt sallitte, niin minä rupean kirjoittamaan reseptit. Olen riippumaton mies, en tavoittele rahojanne. Yleishyvä on minun keppihevoseni. Minulle riittää huvi, että saan ratsastaa sillä.
Juuri joulun alla sai Liina maksaa vekselin. Se teki tuntuvan loven hänen jumalanlainaansa. Hänen viimeinen pettymyksensä kaupungissa oli se joulujuhla, joka hänen varoillaan pidettiin köyhille vanhuksille niinsanotussa kunnantuvassa. Oli hänen äitinsä syntymäpäivä.
Muhkea joulukuusi tuikki permannolla, veisattiin virsiä ja kirkkoherra piti selityksen. Kaupungin köyhimmät, toistasataa henkeä, naisia ja miehiä, oli kutsuttu. He saapuivat juhlatamineissa, omissaan tai lainatuissa, ja istuivat kunniasijoilla etupenkeissä keskellä harmaata, matalaa huonetta. Harmaat ja sammuneet olivat he itsekin, tutisevat, tihrusilmäiset ja nälkäiset. Siihen kimeään kuoroon, jonka muodostivat ruustinnan, Kareliin sisarusten, Sigridin ja Liinan, sekä jonkun toisen naisen äänet, yhtyivät he yskinnällä ja tuhinalla. Kun kahvitarjottimet alkoivat kiertää, tuli heihin eloa. Suuret vehnärinkilät hupenivat toinen toisensa jälkeen. Ja kun vanhukset keksivät joululahjakäärönsä, jotka kuin mikäkin vuori täyttivät yhden kulman huoneessa, tuntuivat heidän katseensa ja ajatuksensa olevan vain siellä, vaikka he ristissä käsin olivat kääntyneinä kirkkoherraan päin. Hermostunut elämä tuli harmaaseen joukkoon, kun kääröjä alettiin jakaa. Kaikki se tuli, mikä vielä oli jäljellä näissä sammuvissa ihmisissä, leimahti. Ja kun jokainen sitten oli saanut lahjansa, kerääntyivät he neiti Kareliin ympärille, kiittivät, siunailivat ja itkivät. Liina muisteli äiti-vainajansa iloa, kun sisarukset tulivat ja toivat tuomisia — köyhän, nälkäänähneen ihmisen iloa. Mutta pian alkoi hänen luoksensa tunkea vanhuksia, jotka eivät olleet saaneet mitään: miksi olivat he jääneet ilman? Tämä ja tämä olivat köyhemmät kuin tuo ja tuo, jotka olivat saaneet — miksi heidät oli jätetty ilman? Kirkkoherra, ruustinna ja poliisi selittivät, ettei heitä oltu tänne kutsuttu, miksi he olivat tulleet, oli omantunnon mukaan kutsuttu köyhimmät. Syntyi sanasota. Ovenpuolella sätti joku äänekkäästi sellaisia rikkaita, jotka tekivät vääryyttä ja ovat olevinaan jumalisia. Joku vanha vaimo itki, että hänen rahansa oli häneltä varastettu: hän oli laskenut setelin penkille siksi hetkeksi, kun veti toista kinnasta käteensä ja silloin se oli viety. Porstuasta kuului täysi tora. Naiset alkoivat, nopean neuvottelun jälkeen, veisata virttä, jottei joulujuhla toki päättyisi tällä tavalla. Vain osa vanhuksia kuunteli virren loppuun. Lausuessaan suloisen joulupsalmin sanoja Liina mietti, mikä oli tämän Jumalan ihmiskunnan, ettei se onnekseen voinut suhtautua taivaallisen isän lahjoihin eikä lainoihin.
Pari päivää ennen jouluaattoa jätti Liina Karell syntymäkaupunkinsa asettuakseen Rauhalaan, vastavalmistuneeseen kotiinsa koivujen varjostamalle niemelle. Vanha lipasto ja muut tavarat olivat lähteneet aikaisemmin. Lyhdyn valossa kannettiin viimeisiä kapineita rekeen. Oli onneksi tullut lunta, ei enää ollut niin pimeäkään. Kissa oli köytetty vaatteen alle koppaan, koppa liikkui itsestään pitkin autiota keittiön permantoa ja epämääräinen mourunta kuului silloin tällöin. Naiset, Liina ja Martinin leski, juoksivat edestakaisin rekien ja tyhjentyvien huoneiden välillä.
Huolimatta varhaisesta aamuhetkestä saapuivat muutamat ystävät sanomaan hyvästi. Ruustinna tuli tuoden sokerikakkua, jonka hän oli illalla leiponut, kun oli sattunut saamaan munia. Se ei ollut oikein onnistunut, uuni oli ollut nähtävästi liian kuuma.
— Ja kuule nyt, sinä rakas herttainen: mikä pitkä suuri käärö se on ilmestynyt meidän eteiseemme? Siinä on minun nimeni ja »avattava jouluaattona». Mitä sinä nyt ajattelet! Sellainen kallis lahja… ja sinä kun kuulut saaneen maksaa niin suuria takuitakin. Minä aavistan, että se on sohvamatto, jota minä niin kauan olen tahtonut, mutta eihän siihen ole ollut varaa. Minä tyhmä ihminen kun silloin raamatunselityksessä tulin siitä maininneeksi — enhän minä voinut ajatella! Lehto on minua niin torunut. No, joka tapauksessa, sinä rakas herttainen: kiitos ja Jumala sinua palkitkoon…
Bertta Frilander toi ystävättärelleen pienen kukkasen. Ruukku oli kääritty niin hyvin, että kukkanen varmasti säilyisi. Heti joulun jälkeen piti Bertan tulla perässä, heidän piti yhdessä tehdä työtä leikkikoulussa, Liina toivoi Bertasta leikkikoulun johtajatarta tänne kaupunkiin, sitten kun koulu täällä Niemelässä valmistuisi. Keväällä piti ruvettaman rakentamaan.
Tohtori ja tohtorinnakin tulivat. Tohtori toi Liinalle rahaa ja nuoren koiran, jota hän talutti nuorasta. Se oli Vahti, heidän koiransa pentuja. Se kyllä menisi, kun hän sille sanoisi, että oli mentävä, se oli ihmeen viisas ja tottelevainen koira. Aluksi oli paras pitää sitä reessä, sitten se kyllä juoksisi perässä. Tunsihan se jo uuden emäntänsä. Se tulisi hyvään tarpeeseen siellä Rauhalassa, Vahti. Ja tohtori piti sille, etusormi pystyssä, varoituspuheen.
— Minun tulee sinua äärettömän ikävä, sanoi tohtorinna, itki ja syleili Liinaa. — Uskon, että sinäkin vielä kaipaat takaisin tänne vanhaan kotikaupunkiisi ja että tahdot johtaa tätä leikkikoulua täällä, jahka se valmistuu. Kuinka minä olisin iloinen — ja entä lapset!
Lapset olivat lähettäneet kukin pienen joululahjansa, eilen illalla ne juhlallisesti oli pakattu. Onneksi eivät lapset tänään olleet heränneet, muuten kaikki olisivat tahtoneet mukaan.
Täytyi kiirehtiä, päivänvalo taivaanrannassa alkoi jo tuntua.
Martinin leski asettui kissakopan kanssa toiseen rekeen. Hän nauroi ja viihdytteli kissaa kuin lasta. Liina astui alas portaita, yllään äitivainajansa turkki ja kädessään hänen kainalosauvansa, huolellisesti köytettyinä papereihin ja kankaisiin. Tohtorinna piteli lyhtyä, tohtori auttoi isällisesti Liinan istumaan ja kääri hyvin tottuneesti hänen jalkansa rekipeitteihin. Kainalosauvat olivat reen pohjalla vieressä. Tohtori tuuppasi vällyt laidoilta syvälle heinien alle, hän oli mestari siinäkin taidossa. Onneksi oli lauha ilma, juuri sen verran pakkasta, ettei lumi sulanut. Tohtori komensi koiran Liinan viereen ja antoi nuoranpään hänen vasempaan käteensä. Naiset syleilivät toisiaan ja itkivät. Valo lyhdystä lankesi suoraan Liinan kiitollisille, hartaille kasvoille.
— No niin, neiti Karell, sanoi tohtori ojentaen kätensä — ei, älkää toki ottako kinnasta kädestänne! — te olette nyt nähnyt, kuinka ihmiset seisovat lakki kourassa pokkuroiden mammonan edessä. Toivottavasti te siellä maalla näette ihmisten lähestyvän ihmistä. Ja kun teidän tulee ikävä vanhaa kotikaupunkia, niin tervetuloa. Älkää hukatko mammonaa, jonka teille äsken ojensin. Onko hyvässä turvassa? Hyvästi, hyvästi.
Tohtori painoi hänen kättään. Seisoen takana reen jalaksilla tohtorinna syleili Liinan hartioita. Viisaana ja valppaana nousi koiran pää hänen viereltään. Kyynelten tukahuttamina kuuluivat Liinan viime sanat, sitten liukui reki pois ja sitä seurasi heti toinen, jossa vanha vaimo nauraen viihdytteli kissaa.
* * * * *
Oli mahdoton kuvitella mitään kauniimpaa kuin Rauhala riippukoivujensa keinuvan katoksen alla. Jäätä ei vielä ajettu, eheänä ja valkoisena riitti sen pintaa niin kauas kuin silmä kantoi. Rauhalaan ei kuulunut mitään muita ääniä kuin kellonsoitot kylästä ja kirkolta. Kellot kylällä kutsuivat ihmisiä työstä levolle ja kirkonkellot kokosivat heitä Jumalan huoneeseen. Sielunkelloilla oli oma aikansa, ja niiden läppäyksestä tiesi heti mies vai nainenko oli jättänyt kauniin, lumen peittämän maan.
Vanhat huonekalut alkoivat jo sopeutua yhteen uusien kanssa, joita oli tehty täällä tai tuotu kaupungista. Isän lipasto seisoi Liinan makuuhuoneessa. Se sisälsi taasen rahaa, työpalkkoja ja muita menoja piti pian suorittaa. Martinin leski nukkui keittiössä kissan kanssa. Koira oli ulkona. Se kaivautui lumeen ja vartioi uutta kotiaan. Se kuuli hienolla korvallaan kylältä ääniä, joita eivät ihmiset Rauhalassa erottaneet. He kuulivat enimmäkseen vain kellonsoitot.
Pian alkoivat kuitenkin lasten äänet yhtyä kellonsoittoihin, jotka kantoivat Rauhalaan. Pian tallattiin koululta alas mäkeä kiinteä polku niemelle koivujen suojaan. Polku oli lasten jalkojen tallaama.
Eräänä pakkasaamuna, kun lapset punaposkisina saapuivat, huomasivat he lumessa suuret miehen jäljet, jotka kiersivät kulman ja palasivat rakennuksen toiselta puolen.
— Täti, täti, kuka setä täällä on käynyt?
— Suuri setä!
— Sedällä on ollut naulat saappaissa!
— Se on ehkä ollut joku setä, sanoi Liina, — joka on luullut, että tätä tietä pääsee kylään. Vahti kovin haukkui yöllä.
Vahti haukahteli vieläkin, nuuskiskellen jälkiä. Lapset ilakoivat niiden ääressä ja koettivat, miten monta heidän jalkaansa mahtui suuriin jälkiin.
Seuraavana yönä alkoi Vahti taasen haukkua niin äkäisesti, että naiset heräsivät. He vaihtoivat keskenään pari sanaa keittiöstä kamariin ja Martinska nousi varovasti vuoteestaan. Kissa nukkui hänen jalkapäässään eikä sitä saanut häiritä. Hän katsoi ikkunasta, mutta ei nähnyt mitään. Koiran haukunta oli edennyt toiseen päähän rakennusta. Äkkiä se katkesi ikään kuin koiraa olisi lyöty. Martinska otti tulta kynttilänpätkään ja tuli kamarin kynnykselle. Liina nousi istumaan sängyssään. Molemmat kuuntelivat. Selvästi saattoi erottaa liikettä ikkunoiden alla. Koira haukahti ja vingahti samassa surkeasti. Ruudun taakse ilmestyi varjo. Liina voihkaisi ja veti peitettä kireämmin ympärilleen, mutta Martinska kiirehti hakemaan asetta. Ruutu helähti rikki, myrttiruukku putosi ja mies kapusi sisään. Hän oli nähtävästi haavoittanut sormensa, hän kirosi.
— Hyvä ihminen, huusi Liina, — mitäs te tahdotte?
Silloin kuului vanhan vaimon ääni miltei leikillisenä keittiöstä:
— Kyllähän sen tietää, mitä tahdotaan, kun keskellä yötä tullaan ikkunasta…
Hän pääsi kynnykselle, toisessa kädessä halko, toisessa kynttilänpätkä.
Ulkoa tulvi huoneeseen kylmä yöilma.
Särkyneestä ikkunasta nousi taasen käsi ja sitten mies. Hänellä oli lyhty. Liina tunsi hänet heti, hän oli punakka ja mustapartainen. Kauhu, joka teki liikkumattomaksi, oli vallannut Liinan. Hän pusersi peitettä käsissään, ikään kuin hänen suontaan olisi vetänyt, hampaat kalisivat suussa. Martinska ei saanut häntä nousemaan. Halko pystyssä hän asettui hänen eteensä. Kiroten kohotti punakka mies kirveensä häntä kohti. Vanhus sai halon eteen.
— Vai täällä sitä nähdään, huusi hän kimeästi heidän kamppaillessaan, — muistanhan minä teidät, sieltä tohtorin työmaalta. Taidatte toimittaa minut pikakyydillä toiseen maailmaan.. Kuolisinhan minä muutenkin pian… Mitäs sillä on väliä…
Liina tahtoi rukoilla, etteivät he tappaisi… saisivathan he rahat muutenkin… Jumalan tähden!
Mutta hänen kielensä oli jäykistynyt eikä ääni lähtenyt rinnasta. Hikeä vain pisaroi otsalta.
Taistelevat olivat joutuneet nurkkaan. Vanhan vaimon sanoja ei enää voinut ymmärtää. Vihdoin kuului raskas isku ja jysähdys.
Liina ei sittenkään päässyt paikalta. Hän näki liikkumattomin silmin, miten lipasto kirveen terällä murrettiin auki ja miehet häärivät sen ympärillä. Hänen päässään kumisi ikään kuin se olisi ollut halkeamaisillaan, koko maailma oli halkeamaisillaan. Äkkiä alkoi koira ulvoa ikkunan alla. Liina vavahti. Sen luo hän tahtoi paeta! Hänen elämänvaistonsa kerääntyivät, hän pääsi pystyyn ja juoksi keittiöön. Koira parahti ja ulvonta siirtyi kauemma. Liinan kaikki vaistot riippuivat kiinni tuossa ystävällisessä äänessä, hän pyrki kaikin voimin sitä kohti. Ääni läheni taas, hänen voimansa kasvoi. Hän löysi ovelle ja sai kätensä lukkoon. Silloin tarttuivat lujat kourat hänen hartioihinsa ja paiskasivat hänet maahan.
Kaikki vaikeni.
NAISEN ONNI
Sairaanhoitajatar oli mennyt, maalaissisar Sanny oli mennyt, vuode oli lykätty kokoon ja sairas julistettu terveeksi. Tohtori oli hymyillyt, taputtanut häntä olalle ja sanonut, ettei häntä enää vaivaa mikään.
Se olikin totta, hän ei enää huutanut eikä pelästyellyt, suonenvetokohtaukset olivat lakanneet, hänen silmänsä eivät enää nähneet pelkkää punaista. Kuitenkin oli se side, joka yhdistää ihmisen maailmaan häneltä poikki. Hänellä oli elämää taaksepäin, hän saattoi muistaa, mutta eteenpäin ei ollut mitään, hän ei saattanut suunnitella. Ja elämä takanapäinkin oli joutunut outoon, kaameaan valaistukseen, hän ei enää nähnyt sitä auringon valossa, vaan oli niinkuin suuri punainen koura olisi pidellyt jotakin pientä tihruista lyhtyä ja sillä valaissut menneisyyttä. Edessäpäin ei ollut mitään. Tohtori puhui leikkikoulusta, hän meni ikkunaan ja näytti mäkeä, jolla vanha maakartano kohosi tumman puistonsa keskellä. Vuoden perästä siellä vallitsisi ilo ja riemu, sata lasta, parisataa lasta parveilisi silloin tämän Liina-tädin ympärillä. Liinan suupielet tavoittelivat hymyä — kun hän olisi voinutkin löytää entisen ilonsa ja rakkautensa! Oliko hänestä tuona kauheana yönä kuollut jokin hermo, jolla tunnetaan ja rakastetaan?
Pari kertaa päivässä tulivat tohtorin lapset äitinsä kanssa häntä tervehtimään. Hyvät tohtorinväet olivat uudessa kivimuurissaan järjestäneet hänelle kauniin asunnon, kauniimman kuin hänellä koskaan oli ollut. Hänellä oli suuri kaunis vuode, johon vaipui kuin unhotuksen syliin, hänellä oli uusi hieno sohva, nojatuoleja, tauluja, ruokasäiliöt kiilsivät ja hohtivat, kaikki oli uutta ja kaunista, kaikki vanha oli jäänyt sinne niemelle riippukoivujen alle. Bertta Frilander uskalsi asua siellä, ei hän, Liina Karell, hän ei milloinkaan saattaisi palata sinne. Kun hän vain muististaankin alkoi etsiä sitä nimeä, jonka hän oli antanut kodilleen, niin häneen teki kipeää. Täällä oli parempi, täällä oli vierasta, hän ei tuntenut seiniä, jotka häntä ympäröivät, ei vuodetta, jossa hän nukkui, hän ei tuntenut suurta kaunista peiliä, johon ilmestyi kuva, kun hän läheni. Hän ei tuntenut kuvaakaan, jonka hiottu peililasi näytti: ne olivat hienohipiäiset kalpeat kasvot — pitkä sairaus ja työttömyys olivat tehneet hänet hennoksi ja hempeäksi. Hänen kätensäkin olivat hienot kuin jollakin ylhäisellä naisella. Täällä saattoi viettää varjoelämäänsä, tässä asunnossa ei ollut muistoja.
Ja kuitenkin oli hän syntynyt tällä samalla paikalla, missä hänen vieras kotinsa nyt oli. Täällä oli koko hänen elämänsä kulunut, tällä samalla kohdalla olivat muinoin heidän pihakoivunsa humisseet. Jossakin syvällä maan sisässä, kaikkien niiden tiilikerrosten alla, joissa nyt asuttiin ja elettiin ihmiselämää, kuolivat paraikaa ne hiushienot juuret, jotka kerran olivat imeneet elinnesteet heidän pihakoivujensa oksille ja lehdille. Toisenlaista elämää oli kohonnut humisevien pihakoivujen tilalle: kivistä elämää niinkuin jonkin jättiläismäisen näkinkengän kuoren elämä, jonka sisäpuolella synnytään ja kuollaan. Kylmää elämää se oli hänelle, Liinalle, elämää ilman toivoa ja huomista päivää.
Tuon tuostakin tölmäsivät tohtorin lapset sisään, vaatteissaan lumen lemu, poskillaan elämän ruusut ja rinnoissaan äänet kuin kevään solina. He tulivat ja vaativat satuja. Mutta hän ei enää voinut niitä kertoa: vanhat sadut olivat kuolleet eikä uusia syntynyt. Hän lahjoi heidät makeisilla. Kuinka rikas hän olikaan ollut ennen köyhyydessään, kun hän tuhlasi satuja kymmenille lapsille! Nyt miltei vaivasivat häntä lasten äänet, hänen ruumiissaan jyskytti pieni lähestyvä särky, jollainen on paiseessa sen ensimmäisellä asteella. Tuntui helpommalta, kun lasten äänet loittonivat ja vaikenivat. Kerran tulivat lapset suoraan kelkkamäestä. Oli suoja ilma ja permannolle jäi kokonaisia lumiläiskiä, joissa oli heidän pienten jalkojensa kuva. Liina muisti erään pihamaan uuden punaisen rakennuksen edustalla koivujen alla, joka oli ollut pienten askelten tallaama. Oli kuin hänen paiseeseensa olisi pistetty neuloilla. Hänen tuli ikävä kyyneliä, omaa muinaista hymyään, joka paistoi kilpaa lasten hymyn kanssa, hänen tuli ikävä muinaisia kovettuneita, karkeita käsiään, jotka hän oli kietonut hentojen pyöreiden lastenkäsivarsien ympärille. Nyt olivat hänen käsivartensa kuin poikki, hänen hymynsä oli kuollut, hän pelkäsi ihmisiä eikä hän voinut lähestyä Jumalaa. Miksei hän ollut saanut kuolla tuona kauheana yönä, miksi oli köyhän, viattoman ihmisen pitänyt heittää henkensä hänen, rikkaan ja syyllisen vuoksi?
Liina seisoi ikkunassa ja silmäili kivimuurin korkeudesta alas syntymäkaupunkiinsa. Toinen pää rakennusta vasta oli asuttavassa kunnossa, toisia osia vielä muurattiin. Näkyi kauas. Teki mieli levittää siivet ja lähteä lentoon kohti noita lumen peittämiä järven selkiä. Alhaalla kapusivat kaupungin tutut talot ylös pieniä mäennyppylöitä ja laskeutuivat varovaisesti alas ahteitaan. Tuolla puistikossa kirkon ympärillä oli vanhan Martinin lesken elämä kulunut. Satoja kertoja, tuhansia kertoja, miljoonia kertoja oli hän tuolla taivuttanut selkänsä ja taas ojentanut sen suoraksi. Hän oli koonnut jätteitä, mitä ihmiset kulkiessaan viskasivat pois, jokaiselta savukkeenpätkältä, jonka jokin nuori mies kevyesti heitti kädestään, oli hänen vanha selkänsä taipunut. Rikkaruohoja hän oli kitkenyt, tehnyt kaikkein halvinta työtä. Kuka oli koskaan ajatellut, että hänen työnsä oli jonkin arvoista! Hän ei koskaan ollut pyytänyt tunnustusta, hän ei koskaan ollut valittanut. Karua, järeää leikkiä hän oli laskenut. Hän oli naurahtanut, kun hänen kipeät jäsenensä illalla vuoteeseen mennessä olivat rusahdelleet. Kuka hän oli? Liina muisti hänet varhaisimmasta lapsuudestaan. Hän oli aina ollut »Martinska» tai »Martinin leski», hänen miesvainajansa muisto eli tässä nimityksessä. Kukaan ei tietänyt hänestä mitään. Martinin leski ei ollut milloinkaan palvellut. Hän oli käynyt auttamassa perheissä, heilläkin, koppa kainalossa. Hänellä ei ollut omaisia, kaikki hänen tavaransa mahtuivat siihen koppaan, jonka hän jaksoi kantaa. Kun kajastus lankesi lempeästä illasta huoneeseen. Tornikellon lyönnit putoelivat ikään kuin villahahtuviin. Hänen mielensä oli pitkästä aikaa rauhallinen. Hän ei pelästynyt, vaikka hän kuuli outojen askelten nousevan portaita, nousemistaan nousevan läpi neljän kerroksen ja hapuillen pysähtyvän hänen ovelleen. Oveen koputettiin, lujasti ja varmasti.
Liinan ohimoissa jyskytti, kun hän pimeästä eteisestä huusi:
— Kuka siellä on?
— Tuttu vieras, kuului oven takaa. — Kaukaa. Avatkaa ovi, neiti Karell.
Kuuma liekki oli silmänräpäyksessä karannut läpi Liinan ruumiin ja sielun, hän olisi tuntenut äänen kaikkien muiden äänten joukosta, hänen kätensä vapisivat, niin ettei hän tahtonut saada tulta lamppuun eikä ovea auki.
Mies astui sisään. Katto tuntui häntä varten olevan liian matala, hänen kalpeutensa ikään kuin valaisi. Hän vetäisi päähineen hiuksiltaan ja tarttui molemmin suurin, lämpimin käsinsä Liina Kareliin käteen. Käsi oli kylmä ja vavahteleva.
He seisoivat ääneti ja katselivat toisiaan. He tulivat vakaviksi, ikään kuin he olisivat käyneet läpi joitakin suuria totisia muistoja.
— Herra Tiger, sanoi Liina vihdoin, — kuinka te olette täällä?
— Olen tullut teitä tapaamaan.
— Minua?
Väkivaltainen puistatus kävi läpi Liinan olennon. Hän oli kiitollinen, että lumilohkarekin samassa vyöryi alas katolta. Harry Tiger vei hänet ikkunan luo ja, pidellen käsiään hänen olkapäillään, katseli häntä kuutamon valossa. Molempien kasvot loistivat toisiaan vastaan.
— Minä tiedän kaikki, sanoi Harry Tiger, — kertoivat hotellissa. Te olette siis sitten viime näkemisemme oppinut tuntemaan kaksi suurta mahtia, Kuoleman ja Mammonan.
— Niin, sanoi Liina Karell ja hymyili.
Molemmat mahdit, sekä kuolema että mammona tuntuivat hänestä nyt omituisen pieniltä ja kaukaisilta. Raskaat kokemukset, joiden alla hän oli huokaillut kuin paasien painamana, missä olivat ne nyt? Menneet ne olivat, kaukana ne olivat, jossakin siellä, missä isän sairaus ja kuolema, jossakin hyvin etäällä. Vai oliko niitä ensinkään ollut? Ehkä ne olivatkin vain unta? Hänen olkapäidensä oli suloisen lämmin, ja lämpöä vuoti kuin auringon valoa hänen lävitseen. Hän ei voinut muuta kuin hymyillä.
— Minä toivoin tapaavani teidät köyhänä ja vapaana, sanoi Harry Tiger, — ja täällä kiiltävät peilit ja kattokruunut.
— Ne eivät ole minun, sanoi Liina Karell, — olen köyhä ja vapaa.
Harry Tiger pudisti häntä olkapäistä, vei sitten kätensä hänen päälaelleen ja silitti hänen hiuksiaan. Hänen vanha tukkansa oli sairauden aikana huvennut ja sijaan tullut uutta lyhyttä tukkaa, joka ei tahtonut pysyä neulojen pitimissä. Harry Tiger etsi Liinan silmiä, mutta ne olivat peitossa.
— Sanokaa, puheli hän, — ettehän ole minua kokonaan unohtanut, sanokaa! Minä, minä olen teitä muistellut. Keskellä elämän valhetta olen ajatellut teitä kuin lapsuuttani. Kun palavimmin olen ikävöinyt totuutta, olen muistellut teitä.
Liina puisteli säikähtyneenä päätään.
— Se on mahdotonta, mahdotonta, vastusteli hän hiljaa.
— Minä olen ikävöinyt teitä. Yksinäisyydessäni, kodittomuudessani olen ikävöinyt teitä.
— Ei, ei, ei, älkää pilkatko, sanoi Liina ja kävi yhä vakavammaksi.
Harry Tiger vaikeni ja katsoi häneen pitkään.
— Onko mahdollista, että te olette voinut minut näin kokonaan unohtaa?
Ja minä kun luulin, että olin teille jotakin. Sanokaa…
Liina taisteli itseään vastaan. Toinen ääni hänessä sanoi, ettei ollut lupa kuunnella tällaista puhetta, toinen sanoi, että täytyi kuunnella ja totella. Vähitellen hän nosti silmiään ja kohtasi Harry Tigerin palavan, rehellisen katseen.
— Kuinka minä olisin uskaltanut teitä muistella? sanoi hän. — Kaikkihan oli vain muutama kerta lyhyenä kesänä. Mikä minä olin? Ja mikä minä olen: köyhä vanha ihminen. Sellaisia on tuhansia.
Harry Tiger suuteli hänen käsiään.
— Te olette ainokainen, ainokainen, puheli hän, kasvot Liinan käsiä vasten.
Liinan kyyneleet alkoivat vuotaa. Ne olivat kauan olleet poissa, nyt ne tulivat. Hän ei voinut niitä kuivata, sillä Harry Tiger piteli hänen käsiään. Kyyneleet vuotivat Harry Tigerin hiuksille.
— Liina Karell, alkoi Harry Tiger päättäväisenä — minä olen tullut teitä noutamaan, ymmärrättekö?
Liina kävi hyvin kalpeaksi. Hän pudisti päätään.
— Työntäkää minut pois, jatkoi Harry Tiger, — tehkää se, pelastakaa itsenne, ehkä minusta tulisi teidän turmionne, mutta minä koetan onneani, minä turvaudun teihin, minä tarvitsen teitä, en tule toimeen muuten, menehdyn valheeseen. Ettekö te voisi… ettekö te kuitenkin voisi?
Liinan kasvot jännittyivät.
— Voisinko minä sitten olla teille jotakin?
Harry Tiger naurahti. Hän alkoi puhua ihmisistä, heidän valheellisuudestaan ja imartelustaan. Hän tarvitsi Liinaa, juuri häntä, ei ketään muuta. Liina tunsi vastustuskykynsä heikkenevän. Hänen kyyneleensä putosivat, hänen huulensa olivat mykät, hän huusi luokseen äitiään, Jumalaa. Hänen äitinsä vastaus oli valmis. »Tämän vieraan miehen kanssa sinä saat mennä naimisiin.» Hän kuuli äitinsä äänen kevätyöstä, vuosien takaa. Mutta Jumala, mitä hän sanoi? Liina ymmärsi äkkiä, että kuutamo piti häntä sadunomaisten lankojensa verkossa, hän riistäytyi irti ja sytytti tulta. Hän pani valkean kynttilöihin, kaikkiin kynttilöihin. Täytyi tulla järkiinsä, täytyi päästä selvyyteen.
Liina ajatteli ihmisiä sellaisina kuin he olivat olleet silloin, kun hän äkkiä tuli rikkaaksi. Hän ymmärsi, että heidän joukossaan saattoi käydä hyvin yksinäiseksi. Hänkin oli käynyt yksinäiseksi — entä sitten Harry Tiger. Ja kun Liina ajatteli suuren taiteilijan yksinäisyyttä ja sitä, mikä voima hänestä oli virrannut silloin, kun hän tuli hänen ja hänen sairaan äitinsä kotiin, niin täyttyi hänen rintansa hellyydellä ja kiitollisuudella. Hän meni Harry Tigerin luo ja tarttui hänen käteensä.
— Minä en ymmärrä tätä, minä en ymmärrä mitään, sanoi hän, — kaikki tuntuu niin mahdottomalta. Mutta jos minä voisin teille jotakin olla… jollette löydä ketään muuta… ketään parempaa… Mutta täytyyhän teidän löytää, minähän olen vain halpa vanha vaimo…!
Harry Tiger otti hänen päänsä käsiensä varaan ja suuteli kyyneleet hänen silmistään.
— Sinä suostut, sinä tulet! riemuitsi hän.
Ja hän nosti Liinan syliinsä ja painoi päätään hänen rintaansa vasten. Sadut olivat kuolleet sadunkertojattaren rinnasta, mutta itse hän oli joutunut keskelle satua, ihmeellisempää kuin kaikki sadut, mitä hän elämässään oli kertonut.
— Sinä olet siis todella valmis seuraamaan minua vieraille maille, sinne minne kiertolaisen elämä vie? kuiskasi Harry Tiger.
— Jos te tahdotte.
— Mutta lapsi, etkö ymmärrä, että minä olen matkustanut päiviä ja öitä sitä varten.
Harry Tiger päästi hänet maahan. Liina hapuili huoneessa kuin pyörryksissä, Harry tuki häntä ja nauroi. Yhtäkkiä hän muisti jotakin, jota hän oli tuonut mukanaan. Se oli kevyt, ohuista laudoista kyhätty laatikko, kansi ja sivut täynnä lippuja, merkkejä ja kirjoituksia. Polvillaan kattokruunun alla alkoivat he avata laatikkoa.
Ruusuja! Tummia ruusuja pitkien varsien päässä, varsissa suuret palavat piikit. Kymmeniä… kymmeniä! Kauan pidätetty tuoksu levisi heti vapaaksi päästyään ilmaan ja täytti huoneet. Liinalla oli kädet täynnä ruusuja, syli täynnä, hän ei enää tiennyt, minne olisi niitä pannut. Hän seisoi kuin lumottuna.
— Ole hiljaa… ole tuolla tavalla! huudahti Harry Tiger. — Sinä olet kauneus… sinä olet puhtaus… sinä olet hyvyys… anteeksianto… Miten minä rohkenen sinua lähestyä? Minä olen syntinen, kuuletko, ei mitään muuta minulla ole kuin syntinen sydämeni. En tiedä mitään huomisesta päivästä, en tiedä, kestääkö rakkauteni, tiedän vain, että se on kestänyt siitä asti kun sinut ensi kerran näin. Minun sieluni hiljeni niinkuin kirkon hämärässä — muistatko. Sinä laskit käteeni kylmän työkätesi. Ensi kertaa elämässäni kunnioitin naista, näin naisen, jonka kanssa ei leikitellä. Sanotaan, että kasvilla on yhtä paljon ulottuvaisuutta ylöspäin kuin alaspäin. Jos minun rakkauteni siis taaksepäin on niin vanha kuin meidän tuttavuutemme, niin pitäisi sen kestää eteenpäin niin kauan kuin minä näen sinun puhtaat kalpeat kasvosi… Tahdotko todella olla minulle koti, ystävä, isä, äiti, isänmaa, rakastettu, kaikki mitä ihminen voi tarvita? Minä kuljetan sinun persoonassasi mukanani tätä kaikkea… Kirkkoni, rippituolini, alttarini… Sinä olet suostunut, sillä sinun armosi on niinkuin meri.
Liinaa pelotti.
— Näin ei ole lupa puhua muuta kuin Jumalalle, sanoi hän vaivoin.
Harry Tiger nauroi.
— No niin, puhukaamme siis Jumalalle!
Hän meni ja työnsi auki ikkunan. Se oli uutuuttaan paisunut ja hän sai käyttää voimaa, ennen kuin se aukeni. Esikevään tuoksuva ilma tulvahti huoneeseen. Oli kuin talvi olisi suudellut kesää, kun se syöksähti ruusujen tuoksua vastaan. Harryn huulilla oli ylpeitä sanoja. Hän vaikeni kuitenkin, kun näki loputtomat hanget kuutamossa.
— Kevät! sanoi hän vihdoin hiljaa. — Sinä Jumala, joka annat kevään tulla ja ihmislasten rakastaa, siunaa meidän rakkautemme.
Liina tarttui hänen käsiinsä ja katseli häntä kiitollisesti silmiin.
Harry Tiger sulki hänet syliinsä. Vedossa lepattivat kynttiläin liekit.
Katolta vyöryi lumi meluten alas. Tornikello löi. Harry laski lyönnit.
— Aika loppuu, sanoi hän, — minun täytyy lähteä. Hän sulki ikkunan.
Liina havahtui. Aavistus sanoi hänelle, että hän oli kihlautunut kohtaloihin, joiden moninaisuudesta ei hänellä ollut mitään käsitystä. Ei hän katunut, hän oli valmis kalliisti maksamaan ihanan onnensa. Harry Tigerin oli mahdoton viipyä. Hän oli tilannut hevosen Hopeisesta Ketusta. Kaiken aikaa hän oli tietänyt, ettei hän voisi viipyä, mutta hän oli sittenkin tullut. Hänen oli täytynyt. Ja oikein hän oli ystävättärensä tuntenut.
Tämä oli kaikki kuin unta, mutta onnea anniskellaan vain hetkittäin ja olihan heidän onnensa jo kestänyt tunteja. Hän otti esiin sormuksen.
— Se on vain hiiltä, sanoi hän, nähdessään Liinan hämmennyksen.
— Hiiltä?
— Kun hiili joutuu hyvin suuren paineen alle, niin siitä tulee timantti.
— Timantti!
Liina ei milloinkaan ollut nähnyt timanttia, vielä vähemmin ajatellut, että omistaisi sellaisen. Harry nauroi ja suuteli hänen kapeaa kättään.
— Koska minä sitten saan tulla sinua noutamaan?
— Koska te tahdotte… koska sinä tahdot.
Liina punehtui lausuessaan viime sanat. Harry Tiger toisteli niitä, ikään kuin ne olisivat olleet se vala, jota hän oli odottanut.
— »… koska sinä tahdot… koska sinä tahdot…» Sanoitko sinä sen todella! Pian, pian minä tahdon. Kuinka kauan sinulta menee aikaa? Minä olen ajatellut, että minä puolestani voin palata kolmenkymmenen päivän ja kolmenkymmenen yön perästä. Siksi puhkeaa etelän kevätkin. Etelän kevään tahdon yhdessä sinun kanssasi elää.
He tulivat ikkunaan odottamaan. He eivät enää puhuneet. Sormus kimalteli Liinan sormessa. Paksu jääpuikko riippui räystäässä, sekin kimalteli, sekä kuunvalo ulkoa että sähkövalo välkkyivät sen pinnoissa. Kaupungin kadut olivat kuin kuolleet, ei yhtä ihmistä näkynyt, vain jokunen öljylamppu paloi patsaansa päässä. Hiljaisuus ympärillä värisi keskeytymättömänä niinkuin ne lumikentät, jotka kaukaisuudessa yhtyivät taivaanrantaan. Tuntui siltä kuin ihmiset olisivat kuolleet sukupuuttoon, he kahden vain jääneet. Ja he olivat matkalla johonkin kaukaiseen, ihmeelliseen maahan. Äkkiä tuli musta piste näkyviin valkoisen kadun päässä. Kulkusten helinä kajahti hiljaisuuteen. Jota selvemmäksi piste kävi, sitä lujemmin pitelivät he toisiansa kädestä. Reki pysähtyi talon eteen. Harry Tiger painoi morsiamensa huulille suudelman.
Nopeat, kajahtelevat miehenaskeleet nousivat ylös portaita ja Hopeisen Ketun isäntä tölmäsi sisään entisellä vauhdillaan. Se mitä hän oli aikonut lausua, ei tullut sanotuksi, kun hän näki huoneen täynnä ruusuja, palavat kynttilät ja Liinan, puna poskilla, hiukset epäjärjestyksessä…
— Oletteko te todella kihloissa? toksautti hän tulemaan. — No Herran tähden, ottaakos nyt herra Tiger tuon minun vanhan tätini…? Teillä mahtoi kaikki olla valmiiksi puhuttuna jo silloin… No Herran tähden… Kyllä tälle kaupungille nyt tulee ihmettelemistä. Täti ei tiedä, mitä lahjalaatikkoja tämä hovisoittaja on tuonut, siellä ovat Hopeisessa Ketussa… No että tuo vanha Liina Karell nyt vielä meni kaupaksi…!
— Onneksi ei nuoruutta jaeta yksin vuosien mukaan, sanoi Harry Tiger, — sitten olisimme me taiteilijat hukassa.
— Niin, mutta kyllä teitäkin mieluummin katselee, kun olette nuoret ja kauniit! huudahti Hopeisen Ketun isäntä. — Aijai herra Tiger, kun sattuvat tiellenne sellaiset kauniit kosmopoliitat niinkuin sekin pulska Adela, tai se…
— Herra hotellinpitäjä saa itse koettaa onneaan heidän joukossaan, keskeytti Harry Tiger.
Kuin kuvassa astuivat Liinan silmien eteen äkkiä kauniit nuoret tytöt, hypellen toinen toisensa jäljessä kasteisella pihamaalla. Nuoruus! oli äiti huudahtanut. Liinaa kylmäsi. Mitä hän olikaan uskaltanut? Silloin tarttui Harry Tiger hänen käsiinsä ja katsoi häntä silmiin. He olivat molemmat rehelliset. Ja niin he erosivat.
Reki liukui nopeasti pois ja kun Liina seisoi yksinään ruusujensa keskellä, katsellen timantin loistoa, kyseli hän itseltään uudelleen ja uudelleen oliko hän nähnyt unta. Sen hän selvästi tunsi, että sekä menneisyyttä että nykyisyyttä taasen valaisi aurinko, aurinko ja heleä kuutamo.
* * * * *
Jos Liina Kareliin rikastuminen aikoinaan oli herättänyt huomiota, niin vielä enemmän teki sitä tämä kummallinen kihlaus. Olipa sen vanhan hullun rouvan tytär valmistanut kaupungille monta yllätystä. Olisikohan tämä nyt viimeinen? Varmaan ei. Satuprinsessan viimeinen ilmestysmuoto olisi ehkä kerjäläishahmo. Freedi Fors kertoili ravintolassa, klubilla ja pankissa, kaikkialla missä liikkui, ihmeellisiä juttuja sulhasen tulosta kuutamoyönä. Niin oli hevonen ollut vaahdossa, että ties ajetaanko sillä hevosella enää koskaan. Ja kaikkinaisia kalliita lahjoja hän oli tuonut mukanaan. Kyllä näytti olevan tytöstä varma. No niin, saattoihan sitä ajatella, ettei sen ikäisellä immellä enää joka päivä hyppää kosijoita. Ja kai niillä oli asiat valmiiksi puhuttuina jo silloin, kun hän sen kauneuspalkinnonkin aikoinaan jakoi tälle Liina Karellille, vaikka sinä kesänä oli koolla kaupungissa kaunista naisväkeä enemmän kuin ehkä koskaan tulisi olemaan. Herrasväkeä kelpasi katsella aamupuoleen yötä, kun hän, Freedi Fors, meni tätinsä asuntoon. Kerrassaan siellä oli juhlallista: kynttilöitä paloi kymmenittäin ja punaisia ruusuja oli mätetty kokonaiset vasut täyteen. Hovisoittaja oli tuonut ruusut mukanaan suoraan etelästä. Se oli hovisoittaja nyt, Harry Tiger. Kai rouvakin joutuisi hoviin. Ilmankos sulhanen määräsi, että vaatteet pitää teettää komeat. Ja kolmenkymmenen päivän perästä tämä Liina sitten viedään, siksi ovat ne suuret konsertit annetut ja nuori pari voi lähteä häämatkalle. Siksi on kevätkin siellä etelämaissa ehtinyt panna itsensä juhla-asuun. Kovin se muuten on salaperäistä koko nuoren parin tulevaisuus. Ei tiedetä, minne asetutaan, taiteilijalla kuuluu olevan toinen huvila merenrannalla, toinen vuoristossa. Niin että ainakin näyttää toimeentulo olevan hyvä. Ja hellät olivat sitten aamulla rakastavaisten jäähyväiset. Ja niinkuin humaus vain ajoi sulhanen läpi nukkuvan kaupungin. Morsian jäi itkemään ruusujensa keskelle! Olihan hänellä lohdutuksenaan sormus: timanttia kelpasi katsella. Morsian katselikin, ikään kuin hänen silmänsä olisivat jääneet siihen paikkaan.
Vieraat ihmiset laskivat leikkiä ja tekivät pilkkaa. Se oli heidän huviaan. Omaiset kävivät kiinni kovakouraisemmin. Oliko Liina vanhoilla päivillään tullut aivan hulluksi? Eikö hän aavistanut, mikä olisi hänen kohtalonsa? Saattoiko hän ajatella, että hän kestäisi kilpailussa suuren maailman naisten kanssa? Eihän hän osannut edes niitä kieliä. Toki hänen täytyi tulla järkiinsä!
— Ja me kun aina luulimme, että sinä olit jumalinen ihminen, sanoi Sigrid Vohlström. — Ja maailman kunniaa sinä tavoitteletkin! Tuossa olisi sinulle kyllä työtä, ei kuole tuo Vohlström tuosta, ei ole elävä eikä kuole. Mikä sinun oli hoitaessa mammaa, mamma puhui ja sanoi, mitä milloinkin tarvitsi, mutta tuolta on puhumisen lahja mennyt eikä tulekaan takaisin. Ja tohtori sanoo, että vuosia voi kestää. Mikä se on minulle koskaan ollut, Vohlström? Te minut mamman kanssa naititte, ota nyt haltuusi ja hoida!
Liina seisoi halvaantuneen vanhuksen vuoteen ääressä. Hänen silmistään näki, että hän kuuli kaikki ja ymmärsi kaikki. Hänen osakseen oli tullut tyhjentää vanhuuden kalkki pohjaan asti.
Alme ja hänen miehensä tekivät erityisen retken kaupunkiin saattaakseen
Liinan järkiinsä.
— Saa hävetä silmät päästään, sanoi Alme, — kun kaikki sinua nauravat. Aina sinä olet tuottanut häpeää meidän suvullemme. Milloin sinulle on annettu kauneuspalkintoja, milloin sinulle on pudonnut rahoja kuin taivaasta. Ajattele nyt toki kerran omaisiasi. Mikä sinun olisi asuessasi meillä? Mamma kääntyisi haudassaan, jos tietäisi.
— Pidän itsestään selvänä, sanoi Kalle Lundin, — että sinun varasi, parhain käly, nyt jäävät sukulaistesi käytettäviksi. Olisi toki suorastaan rikollista viedä varat ulkomaille ja hajoittaa ne tuhkana tuuleen. Vai ehkäpä herra hovisoittaja haluaakin juuri sinun rahojasi — oletko ajatellut sitä? No niin, jollei, niin kai hän sitten pitää sinusta murheen kuolinpäivääsi asti. Mitä taas tulee leikkikouluihin ja vanhojenkoteihin, niin mitäpä sinä niitä nyt rakennat, kun itse menet pois? Suoraan sanoen, paras käly, pidän sinun menettelyäsi niin hupsuna, että olen valmis turvautumaan vaikkapa oikeudenkäyntiin puolustaakseni vanhaa sukuperintöä joutumasta vieraisiin käsiin.
Sanny Saarinenkin riensi kaupunkiin. Ei hän mitenkään nuhdellut Liinaa, hän oli ainoastaan huolissaan. Hän tunsi varmasti, etteivät he milloinkaan enää tapaisi. No niin, kaipa he kohtaisivat toisessa maailmassa, se ei merkinnyt sen enempää. Mutta että Liinan omasta vapaasta tahdostaan piti syöstä itsensä sellaisiin suruihin ja huoliin! Liina sanoi:
— Mitenkä kallis tämä minun elämäni nyt sitten on, etten voisi antaa sitä, kun joku sen huolii…?
— Lapsilta sinä sen otat, sanoi Sanny, — sadoilta lapsilta, joille sinun piti valmistaa iloinen lapsuus.
— Mutta Harry Tiger valmistaa ilon tuhansille ihmisille. Hän saattaa soittaa sairaatkin terveiksi.
— Mamman terveys kesti lyhyen ajan, sitten hän tuli entistä huonommaksi.
— Mutta hän istui kerran portailla, hän näki kerran nurmen ja koivut ja auringonpaisteen.
Sanny Saarinen itki katkerasti ja heitti sisarensa Jumalan haltuun.
Toisessa elämässä he tapaisivat.
Kun merkillinen huhu Liinan kihlauksesta tuli kirkkoherran ja ruustinnan korviin, eivät he uskoneet siihen. Ruustinna pisti heti paikalla lämpimän vehnäleivän kääröön ja lähti liikkeelle. Hän näki kukat, hän näki Liinan punastuvat kasvot ja kävi sanattomaksi. Sitten hän rupesi kyselemään, koska Liina oli mennyt kihloihin. Varmaan jo kesällä… Hän oli sitä kaiken aikaa epäillyt! Eikö Liina ollutkin rakastunut juuri silloin portailla, kun puhuttiin niin paljon rakkaudesta? No, saattoihan sen nyt tunnustaa näin vanhalle ystävälle. Milloin tulisivat häät? Täälläkö kirkossa…? Niin pian? Aijai, ompeluseuran naiset saisivat koristaa kirkon…!
— Mutta kulta herttainen, etkö sinä yhtään pelkää — muistele vain sitä tyttölaumaa, mikä aina seurasi herra Tigeriä… Kuule, saanko minä nähdä sinun kihlasormuksesi…! Mutta… hyvä isä…! Onko se timantti! Tiedätkö, kulta herttainen, on se sentään ihmeellistä, miten paljon onnea Jumala antaa sinun osaksesi. Ajattele nyt — sinähän olet vanhempi minua ja vielä saat tällaisen nuoren sulhasen. Se on seuraus neljännen käskyn täyttämisestä. Usko minua: se se on!
Kirkkoherra oli vakava ja tyytymätön. Tämä ei ikinä ollut Jumalan tahto. Olisipa hän aavistanut, että Liina todella halusi naimisiin, niin olisihan hän aikoinaan saanut mennä Laurénillekin. Silloin oli vielä iänkin puolesta aika.
Tohtorinna tuli yhdessä lastensa kanssa ja kaikilla oli käsissä kukkasia. Liinalta ei jäänyt huomaamatta, että ystävätär oli alakuloinen. Tohtori, joka oli matkoilla, tiesi uutisen kotiin palatessaan. Hän sulki Liinan syliinsä, nauroi ja taputteli häntä, niin että kajahteli. Tohtori oli kuullut Alinelta, että Liina nyt aikoi lahjoittaa sukulaisilleen koko omaisuutensa. Se ei saanut tapahtua. Kun nyt leikkikoulu ja vanhojen koti olivat saaneet osansa, niin ei paljon jäänytkään. Johan neiti Karell oli ehtinyt hävittää omaisuuttaan kuin mikäkin mieshuijari — takuita hän oli maksanut ja jos mitä. Lopulta pyysi tohtori saada puhua hiukkasen järkeä, muutaman sanan vain, kihlauksen johdosta — ei, ei mitään saarnaa, ei sinnepäinkään…
— No niin, neiti Karell, sanoi hän, — minä olen nyt joka suhteessa hyvin iloinen teidän puolestanne. Saatte kerrankin elää omaa elämäänne. Te tiedätte, kuinka suuressa arvossa minä pidän herra Tigeriä. Ihailen häntä melkein yhtä paljon kuin teidän äiti-vainajaanne. Mutta tahtoisin sanoa pari sanaa miehestä yleensä. Katsokaas… me miehet… meidät on taltutettu perheenisän, virkamiehen ja kansalaisen ikeen alle. Mutta luonnostamme me olemme villejä ja vapautta rakastavia. Nainen se on, joka alkuperäisten kansojen keskuudessa suorittaa työn, pitää koossa perheen ja kodin. Mies, hän metsästelee ja käy sotaa — eikä suinkaan aina perheensä vuoksi, vaan huvikseen. Hän on luonnostaan lurjus. Ei ole mitään, mistä hän on niin arka kuin vapaudestaan. Naisen osa on työ ja kieltäytyminen, tahtoisin miltei sanoa, että se on hänen onnensa. Jos hän voi täyttää suuren tehtävänsä ilomielin ja pystyssä päin, niin silloin… silloin hän kruunaa itsensä kauneudella. Me olemme, kuten sanottu, taltutetut ja taivutetut ikeen alle — kyllä, kyllä — me miehet. Mutta on joitakuita meidän joukossamme, joissa miehen luonne vielä elää paljaana ja puhtaana. Nämä miehet pitävät huolta siitä, ettei ihmissukukunta kokonaan unohda, mikä mies on. Suuret taiteilijat ovat usein tällaisia. Sen tähden on naisen, nykyajan naisen, yhteiskuntanaisen vaikea säilyttää heidän rinnallaan persoonallista onneaan. Sellaisen miehen vapaudenrakkaus on aina suurempi kuin hänen rakkautensa naiseen.
Liina katsoi jännittyneenä tohtoriin. Tuntui miltei siltä kuin hän olisi kuullut äitinsä puhuvan.
— Minä tiedän, ettei tehtäväni ole helppo, sanoi hän. — Mutta minulla on hyvin hyvä ojennusnuora. Sen turvissa minä uskallan.
— Vai niin, sanoi tohtori, — uskaltaako olla utelias…
Liina lausui hänelle Paavalin sanat rakkaudesta: rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä… kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se kärsii.
* * * * *
Harry Tiger näytti vaimolleen maailman ihmeet. He kiitivät eteenpäin vauhdilla, joka kilpaili tuulen kanssa. Vuorokausia keinuivat he loistojunissa, jotka syöksyivät maanosan laidasta laitaan, katosivat vuorten sisään, kulkivat huimaavissa korkeuksissa laaksojen ja rotkojen yli, sivuuttivat hymyileviä merenrantoja, kuumeisesti meluavia kaupunkeja, pieniä hiljaisia asumuksia ja ylpeitä linnoja, kiitivät vauhdillaan uhmaten ajan ja paikallisuuden mahtia. Kansallisuuksien rajat kävivät olemattomiksi heidän tiellään, salonkivaunuissa sekaantui puhe lukemattomien kielten sorinaan. Ja kaikilla, jotka lyhemmän tai pitemmän ajan kulkivat heidän kanssaan yhtä matkaa, tuntui olevan sama päämäärä: ehtiä, joutua, kiirehtiä, ikään kuin viekkaasti pettäen ja yllättäen aikaa, jota kellot heidän taskuissaan saidasti ja hellittämättä mittasivat. Syödessä ja maatessa, unessa ja valveilla lennätti tämä ihmisneron keksintö kitiseviä teräsjalaksia pitkin heitä ja heidän kanssamatkustaviaan.